Kalevalan avain - 14

Total number of words is 3480
Total number of unique words is 1885
21.4 of words are in the 2000 most common words
31.8 of words are in the 5000 most common words
36.9 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
niitä lukemattomia kertoja, jolloin hän rakkaudellaan ihmissieluja
auttoi. Sillä hän oli suuri rakastaja ja luotti rajattomasti
personalliseen lumousvoimaansa:
»Jos en ole koiltani korea,
Su'ultani aivan suuri,
Mie valitsen varrellani,
Otan muilla muo'oillani.»
Hän vetosi aina tunteihin ja herätti toisten tunteita yksin oman
tunteensa voimalla. Korkeintaan hän antoi huhun kertoa omasta
vastustamattomuudestaan, itse hän ei muulla tavalla mielikuvitukseen
vedonnut. Hän olikin varmuudessaan ja uskossaan itseensä väkivaltaisen
voimakas. Ken häntä miellytti, ketä hän kasvattaa tahtoi, sen ei käynyt
vastustaminen. »Saaren» (Poseidonin) Kyllikki oli päättänyt seisoa
lujana, mutta kun Lemminkäinen tuli ja vasten Kyllikin tahtoa avasi
hänelle palavan sydämensä, oli Kyllikin valta murrettu ja hän oli
onnellinen antautuessaan Lemminkäisen johdatettavaksi.
Hän kulki tietänsä suoruudessaan ja rehellisyydessään kuin pyörremyrsky.
Vasta lopulla hän oppi huomaamaan, ettei hänen personallinen
lumousvoimansa riittänyt. Kun hän ei Saarenkaan väestöstä tavannut
ihmissieluja, joita hän olisi saanut opettaa niin kauvan ja niin
pitkälle kuin olisi voinut ja tahtonut, päätti hän lähteä Pohjolaan,
jossa kuului asuvan ylpeä ja kaunis, salaisiin taitoihin perehtynyt
kansa. Sinne tultuaan hän heti oivalsi, että oli vedottava
mielikuvitukseen eikä tunteisiin yksin. Hän lauloi ja loitsi semmoisella
hehkulla, että paraimmat laulajat siellä tunsivat itsensä huonoiksi ja
mitättömiksi: heidän runo- ja taikasuonensa ehtyi ja heidän
mielikuvituksensa taipui voimattomana toisen tahtoon:
Tulta iski turkin helmat,
Valoi silmät valkeata
Lemminkäisen laulaessa,
Laulaessa, lausiessa,
Lauloi laulajat parahat
Pahimmiksi laulajiksi,
Kivet suuhun syrjin syösti,
Paaet lappehin lateli
Parahille laulajille,
Taitavimmille runoille.
Niin lauloi mokomat miehet
Minkä minne, kunka kunne:
Ahoille vesattomille,
Maille kyntämättömille,
Lampihin kalattomihin,
Aivan ahvenettomihin,
Rutjan koskehen kovahan,
Palavahan pyörtehesen,
Virran alle vaahtipäiksi,
Kosken keskelle kiviksi,
Tulena palelemahan,
Säkehinä säykkymähän.
Ja kun yksi kuulijoista--märkähattu karjanpaimen--jäi koskemattomaksi,
kun ei Lemminkäisen laulu häneen vaikuttanut ja kun hän ihmeissään, ehkä
imartelua odottaen, kysyi syytä, miksei loitsu häneen tepsinyt, vastasi
Lemminkäinen rehellisessä suoruudessaan: »sinä olet itse niin huono
ihminen, sinussa ei ole mielikuvituksen pyhää tulta ollenkaan, sentähden
ei minunkaan jumalallinen lauluni sinuun vaikuttanut.» Tuo oli toisten
kuullessa häväistys, josta paimen päätti kostaa.
Mutta kun Lemminkäinen voimannäytteensä jälkeen tahtoi oppilaita
itselleen, sai hän Louhelta vastaukseksi, ettei tässä hätää ole. Vielä
hänen tuli antaa monta näytettä tietäjä-taidostaan, ennenkuin
suostuttaisiin häneen uskomaan. Ansiotöissä Lemminkäinen näyttääkin,
että hän monenlaiseen taikatoimeen pystyy, mutta viimeistä
suorittaessaan hän kaatuukin tunnottomana maahan--Pohjan paimenen mustat
voimat olivatkin ylivoimaiset, Lemminkäinen ei osannut suojata itseään
hänen noidannuoliltaan. Ja kun Lemminkäinen myöhemmin tekee toisen
matkansa Pohjolaan, ei hänen silloinkaan onnistu saamaan jalansijaa
Pohjolan kylmäverisen väen keskuudessa.
Väinämöinen taas atlantilaiseksi tietäjäksi käsitettynä on
toisentyyppinen kuin Lemminkäinen. Hän on viisaampi ja kokeneempi, mutta
ei rakasta ihmisiä samalla tulisella intohimolla kuin Lemminkäinen. Hän
ei vetoakaan suoranaisesti tunteisiin herättäessään ihmisten
mielenkiinnon. Hän antaa viisautensa maineen panna liikkeelle heidän
mielikuvituksensa ja personallisesti läsnäollen hän hurmaa heitä
soitollaan ja laulullaan. Hänen menetelmänsä pohjasävel on toinen kuin
Lemminkäisen eikä se atlantilaisella silmällä katsoen ole yksilöllisesti
yhtä tehokas. Hän ei onnistukaan saamaan oppilaita tavallisista
ihmisistä, ainoastaan tietäjät semmoiset kuin Ilmarinen ja Lemminkäinen
kelpaavat hänen johdettavikseen.
Hän on kuitenkin niin kuuluisa, että kun hän Pohjolaan joutuu, otetaan
hänet siellä mitä kunnioittavimmin vastaan, hoidetaan, kestitään ja
pyydetään jäämään. Mutta Väinämöinen ikävöi omille mailleen, hän ei
luota Pohjolan väkeen. Kohta selviääkin, että pohjolaiset ovat itsekästä
»salajoukkoa», sillä Louhi kysyy Väinämöiseltä:
»Niin mitä minulle annat,
Kun saatan omille maille,
Oman peltosi perille,
Kotisaunan saapuville?»
Ja kun Väinämöinen tarjoo hänelle kypärin kultia, vastaa Pohjolan
emäntä, että kullat ovat lasten kukkasia, mutta kysyy samalla, osaako
viisas Väinämöinen takoa sammon; jos sen takoo,
»...Niin annan tytön sinulle,
Panen neien palkastasi,
Saatan sun omille maille...»
Väinämöinen lupaa silloin, koska hän ei itse osaa sampoa takoa, lähettää
seppo Ilmarisen sekä sampoa takomaan että »neitosta lepyttelemään».
Mutta kotimatkalla hän näkee Pohjan immen, ihastuu siihen ja pyytää
häntä itseään seuraamaan. Pohjolassa oli siten ainakin joku, joka
Väinämöisen silmissä kelpasi kasvatettavaksi ja jonka hän olisi
oppilaakseen ottanut. Pohjan impi ei kuitenkaan muitta mutkitta
suostunut, vaan tahtoi ensin nähdä, oliko Väinämöinen todella
loitsutaitoinen tietäjä. Hän antaa Väinämöisen halkaista jouhen
kärjettömällä veitsellä, vetää munan solmuun, kiskoa tuohta kivestä ja
särkeä jäästä aidaksia »ilman palan pakkumatta»; mutta kun Väinämöisen
lopulta pitäisi veistää vene immen kehrävarren muruista ja työntää se
vesille »ilman kouran koskematta», silloin hän ei heti onnistukaan, vaan
joutuu monenlaisen kohtalon uhriksi. Ja kun vihdoin vene on
Väinämöisellä tehtynä ja hän saapuu sillä Pohjan immen luo, on tämä jo
lupautunut toiselle tietäjälle, Ilmariselle. Väinämöinen tyytyy viisaana
kohtaloonsa, sillä olihan hän itse toimittanut Ilmarisen Pohjolaan ja
oli siis itse syyssä siihen, että Pohjolan kansa ihastui Ilmariseen ja
mieluummin otti hänet opettajakseen.
Ilmarinen on kaikista vähimmin atlantilaismallinen tietäjä. Jos häntä
kuvittelisimme oppilaita etsimässä, ei hän tunteisiin vetoaisi
ollenkaan; tuskin hän personallisella läsnäolollaankaan vaikuttaisi
mielikuvitukseen. Ainoa tapa, millä hän herättäisi mielenkiintoa, olisi,
että hän antaisi töittensä ja tekojensa puhua puolestaan. Mutta Kalevala
ei kerrokaan hänestä, että hän rakkaudesta ihmisiin etsisi oppilaita.
Vasta kun hän Väinämöisen toimesta joutuu Pohjolaan, herää hänen
sydämessään halu lähemmin liittyä Pohjan kansaan; mutta kun ne, joita
hän oppilaikseen haluaisi, tekevät esteitä, palaa hän murheellisena
omille mailleen.
Hän on kuitenkin takonut sammon pohjolaisille, s.o. opettanut heille
paljon semmoista, jota eivät tienneet eivätkä tainneet, ja kohtalo ohjaa
lopulta niin, että Ilmarinen saapi heidän joukostaan oppilaikseen ne,
jotka hän oli valinnut.
Louhi, Pohjolan emäntä, sanoimme, on mustan magian edustaja. Se näkyy
siitä, että hän tavottelee tietoa ja valtaa. Rakkaudesta ei hänen
yhteydessään ole puhettakaan. Lemminkäisen hän arvostelee mitättömäksi.
Kun hän Väinämöistä vävykseen toivoo, ajattelee hän salaa kaikkea sitä
mahtia ja viisautta, jota hän Väinämöiseltä voisi urkkia. Ja vaikka
Väinämöinen on liian viisas ryhtyäkseen itse Louhea opettamaan (sampoa
takomaan), on hän kuitenkin joutunut siihen määrin Louhen pauloihin,
että hänen täytyy luvata toimittaa Ilmarinen Pohjolaan. Ilmarisen Louhi
helposti taivuttaakin mieltänsä myöten. Ilmarinen on liian vilpitön
aavistaakseen pahaa, ja hän opettaa Louhelle kaikki salaiset taitonsa.
Hän kyllä vihdoin saa oman palkkansa, mutta huomaa liian myöhään, että
oli taitonsa opettanut väelle, joka ei sitä oikein käyttänyt, vaan
yksinomaan ajatteli omaa valtaansa ja hyvinvointiaan. Lopulta kohtalo
riistääkin Ilmariselta kaikki, mitä hänellä on kallista, että hän
ymmärtäisi velvollisuudekseen taistella takaisin Pohjolasta sitä tietoa
ja sitä valtaa, mitä hän sinne oli tuhlannut. Kalevala leimaa täten
Pohjolan mustan noituuden tyyssijaksi.
Moni meikäläinen lukija sanoisi ehkä, että Lemminkäinen hänen mielestään
on paljon »mustempi». Onhan hänen menetelmänsä herättää personallista
ihastusta itseensä miltei »inhottava». Ja kuvaahan Kalevalakin häntä
pienellä ivalla; lukeehan se hänelle viaksi, että hän »ain' oli naisissa
eläjä».
Niinpä niinkin. Semmoiselta asia näyttää arjalaisen silmällä katsottuna;
ja mikä paremmin todistaa, että Kalevalakin on, kuten jo sanoimme,
arjalaiselta näkökannalta kyhätty? Mutta »ajat muuttuvat ja me niiden
mukana». Mikä tänään näyttää mustalta, saattoi eilen olla valkoista, ja
päinvastoin. Siitä näemme, ettei koiraa ole karvoihin katsottava, vaan
karvain juureen!
Mutta vielä lähemmäksi Kalevalan sankareita meidän täytyy tunkeutua.


37.
AIKOJEN VAIHTEESSA.

Edellisessä luvussa loimme yleissilmäyksen Kalevalan pääsankarien
elämään atlantilaisen magian kannalla, mutta tällä emme suinkaan
tyhjentäneet Kalevalan okkultishistoriallista sisältöä edes magian
kannalta. Kalevala näet on sepitetty arjalaisella ajalla eikä puhu
yksinomaan atlantilaisista muistoista. Kun tarkemmin syvennymme
Kalevalan sisältöön maagilliselta kannalta, teemme sen huomion, että
Kalevala selvästi puhuu ainakin kolmesta aikakaudesta: atlantilaisesta,
arjalaisesta ja niiden välisestä murrosajasta. Ja jos esim. ajattelemme,
että Suomen kansan esi-isät ammoisia aikoja sitten asuttuaan
atlantilaisena heimona keski-Aasian ylängöillä[71] alkoivat vaeltaa
Europpaan ja jäivät asumaan keski-, etelä- ja itä-Europpaan ja sieltä
vasta pitkiä aikoja myöhemmin siirtyivät pohjoiseen päin, ei meidän ole
vaikea käsittää, että he Europassa ja ehkä ennenkin arjalaistuivat ja
että Kalevala säilyttää muistoja erilaisilta aikakausilta.[72]
Varsinaisena jäännöksenä ja muistomerkkinä atlantilaiselta ajalta on
silloin kuvaus Lemminkäisestä. Tämä Kalevalan sankari on, kuten jo
edellä sanoimme, tyypillinen atlantilainen maagikko, ja Kyllikki edustaa
sitä Saaren kansaa, jonka keskuudessa hän paraiten viihtyi ja menestyi.
Olemme hänestä jo kylliksi puhuneet ja huomautamme tässä vain parista
piirteestä, jotka nekin ovat aito atlantilaisia. Lemminkäisellä on syvä
rakkaus ja luottamus äitiinsä ja hänen tottelemattomuutensa osottaa
vain, että hän tietäjänä oli enemmän itsenäistynyt kuin tavallinen
atlantilainen; voi täydellä syyllä sanoa, ettei hän ketään rakastanut
niin paljon kuin äitiään. Luonnossa liikkuessaan, vaaroja kohdatessaan
hän aina turvautuu loitsuihin; harjansa, jonka hän jättää kotiin
ennusmerkiksi, on hän täyttänyt omalla magnetismillaan ja loitsuilla
liittänyt itseensä, niin että se näyttää verta vuotavan äidin ja
Kyllikin silmissä, kun Lemminkäiselle pahasti käy. Sotaisa hän myös on
ja vetää miekkansa tupestaan, milloin eivät loitsut eläviin olentoihin,
olletikin ihmisiin tepsi.
Ilmarinen kuuluu taas kokonaan arjalaiseen aikaan, ja Pohjan neiti
edustaa niitä ihmissieluja, joiden kanssa hän paraiten luonnistui.
Ilmarisenkin älyperäistä ja pinnalta kylmähköä luonnetta olemme edellä
kuvanneet, joten tyydymme tässä viittaamaan pariin seikkaan, jotka
puolestaan osottavat, ettei llmarisen veressä ollut paljon atlantilaista
jälkeä. Hän ei milloinkaan turvaudu loitsuihin, vaan aina töihin ja
tekoihin. Hän on takoja iänikuinen. Milloin hän rukouksen tai
toivomuksen lausuu, ovat ne lyhyitä ja ytimekkäitä eivätkä lainkaan
loitsuntapaisia, vaan semmoisia kuin meikäläisenkin rinnasta nousee.
Esim. Pohjolan matkalle lähtiessään ja rekeen istuessaan hän rukoilee:
»Laske ukko uutta lunta,
Visko hienoa vitiä,
Lunta korjan liukutella,
Vitiä ve'en vilata!»
ja lisää vielä toivomuksen:
»Lähe nyt onni ohjilleni,
Jumala rekoseheni,
Onni ei taita ohjaksia,
Jumala ei riko rekeä!»
Ansiotöitä suorittaessaan kerrotaan hänen käyttäneen muuatta loitsua,
nim. käärmeen poistantosanoja, mutta se voi historiallisesti katsoen
olla metakronismi, ja tulensyntyruno, jossa Ilmarinen lukee
tulenpolttaman sanat, on niin selvästi mytologinen sisällöltään, ettei
historiallisesti tarvitse sitä lukuunottaa. Ilmarisella ei ole
hypnotista eikä suggestiivista kykyä.
Toinen arjalainen piirre hänen luonteessaan on helposti syttyvä epäilys
ja ajatuksen aavistus asian oikeasta laadusta sekä luottamus »viiteen
aistiin» (samat piirteet huomataan hänen sisaressaan Annikissakin). Tämä
tulee näkyviin heti ensimäisellä kerralla, kun llmarinen Kalevalassa
esiintyy. Väinämöinen on palannut onnettomalta Pohjolan matkaltaan, alla
päin, pahoilla mielin siitä, että oli luvannut llmarisen »oman päänsä
päästimeksi». Kun hän on kertonut Pohjan ihanasta immestä ja yllyttää
llmarista Pohjolaan lähtemään, huudahtaa tämä, aavistaen asian oikean
laadun:
»Ohoh vanha Väinämöinen,
Joko sie minun lupasit
Pimeähän Pohjolahan
Oman pääsi päästimeksi,
Itsesi lunastimeksi!...»
Ja kun Väinämöinen kertoo toisesta kummasta, kuusesta, jonka latvassa
kuuhut kumotti, inttää llmarinen:
»En usko toeksi tuota,
Kun en käyne katsomahan,
Nähne näillä silmilläni.»
Väinämöinen saakin käyttää suurta maagillista taitoansa, johon kuuluu
kyky siirtää fyysillisiä esineitä paikasta toiseen, ennenkuin Ilmarinen
Pohjolaan joutuu.
Kolmas arjalainen todistuskappale llmarisen suhteen on sammon taonta.
Vaikka sampo on täydellinen taikakalu, ei sitä loitsuilla käy luominen.
Väinämöinen esim. veistää veneen sanan voimalla, mutta sampoa hän ei ota
tehdäkseen. Tämä todistaa, että sampo on jotakin uutta ja kuulumatonta,
jota ei tunteen ja mielikuvituksen voimalla yksin voi aikaansaada, vaan
jonka laatimiseen ennen kaikkea tarvitaan nerokkuutta, järkeä ja
ajatusta. Sampo voi täten hyvin kuvata korkeampaa tieteellistä
sivistystä ja sen saavutuksia, jotka perustuvat älyn toimintaan, ynnä
sitä monimutkaista aineellista kulttuuria, joka on viidennen rodun
tunnusmerkki; vieläpä »kirjokansi» sampo voi hyvällä syyllä kuvata
kirjaa eli kirjantapaista, johon llmarisen alkuperäinen ilmotus ja
opetus oli salamerkeillä muistiin pantu.[73] Eikä oli ihmeteltävä, että
Louhi tahtoi sitä säilyttää kalliimpana aarteenaan. Mutta sammon takoja
llmarinen on silloin samalla astunut arjalaisen rotumme kasvattajien ja
hyväntekijäin joukkoon Suomen kansan edustajana.
Entä Väinämöinen? Hän on yhtä kaukana Lemminkäisestä kuin
Ilmarisestakin. Hän on atlantilainen maagikko eikä sitä ole. Hän on
älyssään kehittynyt kuin arjalainen eikä ole viidennen juurirodun
lapsia. Hän on viisain kaikista, viisaampi valkoista Ilmarista,
viisaampi Lemminkäistä, viisaampi mustaa Louhea. Ja kuitenkin hän on
traagillinen henkilö, sillä hän on personallisuudessaan murrosajan lapsi
eikä eheästi vanhan eikä uuden oma. Tämä näkyy hänen suhteestaan Ainoon,
Kalevalan naisista ainoaan, jonka Väinämöisen rinnalle voi asettaa sekä
sielun salaisen suuruuden että sen traagillisten ristiriitojen nojalla.
Hänen mahtavaan personallisuuteensa ja Ainon kohtaloon syventyminen on
tutkijalle mitä kiitollisin aihe. Koettakaamme siis Väinämöistä ymmärtää
elävänä ja viisaana, mutta kärsivänä ihmisyksilönä!


38.
VÄINÄMÖINEN JA AINO.

Väinämöinen oli vanha, vanha viisaudessaan ja vanha iältään, mutta ei
vanha sielultaan eikä mieleltään. Hänellä oli pitkä elämäntaival
takanaan ja kun hän loi silmäyksen sinnepäin, nousi hänen muistiinsa
monta kaunista tekoa kansansa hyväksi. Olihan hän erehtynytkin--ken ei
sitä ollut?--mutta tunnollisesti hän oli koettanut sitä elämäntyötä
suorittaa, mikä hänen osakseen oli langennut. Kuinka monta ihmissielua
hän oli kasvattanut! Vanhemmat olivat hänelle lapsiaan uskoneet.
Soitolla ja laululla, satuja kertomalla ja ihmeitä tekemällä oli hän
kiinnittänyt itseensä heidän nuoret sielunsa ja siten auttanut heitä
ulos heimo- ja sukuveren kahleista. Perisynnistä oli hän heidät
puhtaiksi pessyt ja herättänyt heissä minuutensa tunnon, opettanut
heille ajatuksen alkeita ja ohjannut heidän hapuilevia askeleitaan
itsenäisyyden ja tiedon tiellä. Paljon hänellä olikin kansassaan entisiä
kiitollisia oppilaita, tervetullut hän oli aina tuhansissa kodeissa,
kuuluisa hän oli ja mainehikas yli maiden ja merien...
Ja kuitenkin hänen sydämensä oli tyhjä. Sillä hän, vanha, viisas ja
kuuluisa Väinämöinen, oli sittenkin yksinäinen ja hyljätty.
Muinaiset viisaat, ne aina ottivat jonkun oppilaistaan läheiseksi
ystäväkseen ja omaisekseen. Menivät nuorena jo naimisiin, ettei vanhana
olisi katumisen varaa. Olisihan hänkin, Väinämöinen, ollut nuorempana
tilaisuudessa liittämään itseensä toisen ihmisen katkeamattomilla
siteillä. Monen äidin hän muisti ja monen isän, jotka sydämestään
olisivat suoneet, että hän olisi vienyt heidän tyttärensä kainaloiseksi
kanakseen. Ja monen tytön hän muisti ja monen neidin, siveän ja kauniin,
joka varmaan olisi onnesta punastunut, jos hän kosijana olisi sitä
lähestynyt. Mutta hän oli itse aina jäänyt kylmäksi--ei sykähtänyt hänen
sydämensä koskaan niin rajusti, että hän olisi uskonut aikansa
tulleen--eikä hän semmoisissa asioissa osannut noudattaa toisten
neuvoja.
Ja niin vierivät vuodet ja Väinämöinen vanheni. Ja yhä hän yksin eleli.
Silloin kohtalo toi hänen tielleen Joukahaisen. Kun hän loitsutaidollaan
oli nuoren yltiöpään masentanut ja tämä lunnaiksi lupasi sisarensa,
nuoren Ainon, silloin Väinämöisen sydän oudosti vavahteli. Mistä tämä
ilo äkkiä siihen syöksyi? Oliko se enne? Saisiko hän nyt ystävän
vanhojen päivien varaksi? Kohtaisiko hän nyt sielun, johon hän osaisi
ihastua, oppilaan, jolle hän saisi kaikkensa antaa?... Kuinka hyvä hän
silloin olisi, kuinka hellä ja hienotunteinen. Kädestä pitäen kuin paras
ystävä hän sitä sielua kuljettaisi tiedon tarhoissa, näkyjen ja
aavistusten pitkillä pihoilla. Sävelet hän houkuttelisi soimaan sen
tunteiden kultaisista kielistä ja sävelet sanoiksi pukeutumaan. Ja kun
hän opettaisi sitä taivaan kaarelle nousemaan ja ilman vempeleelle
istumaan ja itse sisäisessä loistossaan astuisi tervehtien vastaan, mikä
silloin heidän sydämiään erottaisi?
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen heittäytyi haaveiluihin. Se
ennusti jotain...
Se ennusti suurta surua. Sillä kohta sen perästä Väinämöinen tapasi
tytön metsässä vastaksia taittamasta. Iloisena ja luottavaisena hän
lähestyi Ainoa, joka oli ylen soman näköinen helyillä koristetussa
puvussaan, ja sanoi leikillisesti:
»Eläpä muille, neiti nuori,
Kun minulle, neiti nuori,
Kanna kaulan helmilöitä,
Rinnan ristiä rakenna,
Pane päätä palmikolle,
Sio silkillä hivusta!»
Silloin nuori tyttö ensin punastui korvia myöten ja loi katseensa
maahan. Mutta puna putosi ja posket kalpenivat ja katse nousi maasta
ylös. Se kohtasi vanhuksen hellää ja hyväntahtoista katsetta ja oli kuin
tyttö olisi hetken epäröinyt, kuin hän olisi hetkeksi tuntenut noiden
silmien selittämätöntä lämpöä ja voimaa. Mutta äkkiä hän riuhtaisi
itsensä irti epäyksestään ja huudahti:

»En sinulle, enkä muille
Kanna rinnan ristilöitä,
Päätä silkillä sitaise,
Huoli en haahen haljakoista,
Vehnän viploista valita,
Asun kaioissa sovissa,
Kasvan leivän kannikoissa
Tykönä hyvän isoni,
Kanssa armahan emoni.»
Itkuun purskahtaen hän riisti koristeet päältään, helmet ja sormukset ja
nauhat ja helyt, ja viskasi ne maahan. Ja ennenkuin Väinämöinen ehti
hämmästyksestään toipua, oli tyttö juossut tiehensä.
Miettiväisenä, syviin ajatuksiin vaipuneena Väinämöinen palasi kotiinsa.
Hän ei saanut nuoren Ainon katsetta silmistään karkotetuksi, sillä hän
ei päässyt täysin selville kaikista sen vivahduksista. Siinä oli pelkoa
ja pyyntöä, nuhdetta, vihaa, katkeruutta, mutta siinä oli vielä
muutakin... Tytön tunteet välkehtivät hänen silmissään, mutta niissä oli
takana jotain salaperäistä, jota hän ei ymmärtänyt... Eikä hän muuten
ymmärtänyt tytön käytöstä ollenkaan. Oliko hän millään tavalla Ainoa
loukannut, oliko hän mitään väärää tehnyt? Eikö Aino ollut hänen omansa?
Eikö Joukahainen oman henkensä lunnaiksi luvannut hänelle sisartaan?
Eikö tässä noudatettu oikeutta ja kohtuutta, isiltä perittyjä pyhiä
tapoja?... Mutta tytön silmät ja hänen välkehtivät tunteensa! Ei hän
koskaan ollut semmoista katsetta kohdannut. Miksi tyttö häntä pelkäsi,
nuhteli, vihasi? Olisiko hän jo...?
Ja Väinämöinen seisahtui äkkiä kuin salaman iskusta, niin outo oli
ajatus, joka hänen mieleensä juolahti. Jos tyttö ei ollutkaan enää
kiinni perheessään ja heimossaan, jos sielun langat jo oli katkaistu!
Jos hän jo oli ihminen, ajatteleva, itsenäistyvä!... Mutta kuinka tämä
olisi mahdollista? Ei kukaan tietäjä ollut tyttöä kasvattanut, missä hän
siis olisi ajattelemaan oppinut? Vai joko ihmiset alkoivat syntyä
itsenäisiksi? Oliko uusi aika tulossa?... Jos niin oli, silloin lapset
eivät enää olisi vanhempainsa, eivät perheensä, eivät heimonsa
omaisuutta--silloin he itse hallitsisivat itseään... Ah, jos niin oli,
silloin hän Ainonkin ymmärsi. Silloin oli ihmisyyttä hänessä loukattu,
ja silloin ei ollut muu edessä kuin tytöstä luopuminen...
Syvä huokaus pääsi vanhuksen rinnasta. Hyvästi haaveeni, hyvästi utuiset
unelmani...
Mutta äkkiä sääli täytti hänen sydämensä, kun hän luuli ymmärtävänsä
Ainon tuskan. Tyttö parka, jonka hänen veljensä vihamiehelleen möi ja
jonka omaa mieltä ei kaupassa kysytty. Kuinka voi hän muuta kuin pelätä
ja vihata minua?
Kyynel silmässä, sääli ja suru sydämessä Väinämöinen istahti kivelle. Ja
taas hän kysyi itseltään, kuinka tämä kaikki oli mahdollista, kuinka
tyttö jo syntymästään saattoi omata tietäjän sielun. Eihän ihmiset vielä
olleet muuttuneet. Eihän uutta rotua vielä ollut maailmassa. Sen kyllä
tuleman piti, mutta vasta aikojen perästä...
Silloin hänen silmänsä aukenivat ja hän näki elämän ja kuoleman esiripun
taa. Hän näki tyttölapsen, joka kävi koulua tietäjän luona. Tietäjä
kasvatti hänestä ajattelevan ja itsenäisesti tuntevan ihmisen, ja nuoren
sielunsa koko voimalla tyttö kiintyi opettajaansa. Mutta kuolo tuli ja
tempasi tytön pois, juuri kun hänen kiitollinen sydämensä oli tulvillaan
halua vastapalveluksella palkita rakasta opettajaa. Mutta tyttölapsen
sydämelle ei kuolema mitään mahtanut. Se jatkoi haaveitaan tuonelassa,
se unelmoi ja rakenteli tuulentupiaan. Ja kun sen hetki löi, se syntyi
jälleen maan päälle--ja syntyi Ainona... Ja tuossa tietäjässä
Väinämöinen jo oli tuntenut itsensä.
Nyt oli arvotus ratkaistu. Nyt oli selvä, että Aino oli tietäjäsielu jo
syntyissään, ja miksi hän sitä oli, nyt oli luonnollista, että hänen
kohtalonsa häntä katkeroitti. Ei semmoisia sieluja saanut kohdella kuin
tavallisia ihmisiä, he katselivat asioita jo toiselta kannalta. Tietysti
tyttö häntä vihasi, sillä eihän se muistanut eikä tiennyt, kuka
Väinämöinen oli. Eikä se omaa menneisyyttäkään muistanut. Nyt oli ensi
tilassa annettava sana tytölle ja hänen vanhemmilleen ja päästettävä
Joukahainen lupauksestaan--Ainon takia...
Hyvän päätöksen nyt tein, ajatteli Väinämöinen, mutta onnelliseksi hän
ei tuntenut itseänsä. Sillä Ainon katseessa oli ollut jotakin
salaperäistä, jonka perille hän ei vieläkään ollut päässyt...
Vaan sekin selveni aikoinaan. Ja selveni suuremman surun ohella...
Mitä kummia nyt kuuluu, mitä viestejä tuodaan? Joukahaisen nuori sisar
on hukuttanut itsensä, Ainotyttö on aalloista etsinyt viihdytystä
oudolle surulleen!
Väinämöinen ei ollut uskoa korviaan ensin, mutta kun kaamea totuus
vihdoin hiipi hänen tajuunsa, oli hän, vanha, vakaa tietäjä iänikuinen,
murheesta menehtyä.
Itki illat, itki aamut,
Yöhyet enemmän itki,
Kun oli kaunis kaatununna,
Neitonen nukahtanunna,
Mennyt lietohon merehen,
Alle aaltojen syvien.
Ja minun tähteni, huokaili Väinämöinen, minun mielettömyyteni,
tyhmyyteni ja ymmärtämättömyyteni tähden:
»Ohoh hullu hulluuttani,
Vähämieli miehuuttani,
Olipa minulla mieltä,
Ajatusta annettuna,
Syäntä suurta survottuna,
Oli ennen aikoinansa,
Vaanpa nyt tätä nykyä,
Tällä inhalla iällä,
Puuttuvalla polveksella
Kaikki on mieli melkeässä,
Ajatukset arvoisessa,
Kaikki toimi toisialla!»
Sillä nyt hän Ainoa ymmärsi! Kuolema oli selvittänyt sen, mikä oli
salaperäistä tytön katseessa: Aino oli tuntenut hänet, tiennyt, kuka hän
oli, rakastanut häntä.
»Kuta vuotin kuun ikäni,
Kuta puolen polveani
Ikuiseksi ystäväksi,
Polviseksi puolisoksi,
Se osasi onkeheni,
Vierähti venoseheni,
Minä en tuntenut piteä,
En kotihin korjaella,
Laskin jälle lainehisin,
Alle aaltojen syvien!»[74]
Niin, hän ei osannut ystävätänsä pitää, sillä hän ei itse osannut
rakastaa. Hän ei ollut ennen ymmärtänyt sitä rakkauden syvyyttä, joka
nyt kuoleman kautta hänelle selvisi. Lapsi sen hänelle opetti. Hän,
vanha ja viisas, ei ollut ymmärtänyt uuden rakkauden salaisuutta, sen
rakkauden, joka liitti kaksi vapaata, itsenäistä ihmissielua toisiinsa.
Niin kauas hänen tietäjäkatseensa ei ollut tulevaisuuteen tunkenut.
Mutta kun se rakkaus itse tuli, se otti asuntonsa nuoren naisen
sydämeen, lapsen puhtaaseen mieleen ja opetti sille sen, mikä viisailta
oli salattu. Ja nyt lapsi vapaaehtoisesti kuolemalla oli viisaankin
tietämättömyydestä pelastanut! Oi sinä kohtalon kumma kulku, sinä luojan
pohjaton viisaus!


39.
MARJATTA.

Kalevalassa on runo, joka vielä selvemmin kuin Aino-legenda viittaa
tulevaa aikaa kohti, runo, jota pidetäänkin kristillisellä ajalla
syntyneenä ja kristillisen mielikuvituksen luomana. Tämä on Kalevalan
viimeinen eli 50:s runo, joka kertoo Marjatasta ja hänen pojastaan.
Koska Marjatta-episodikin liittyy loppukohtauksena Väinämöisen
elämänhistoriaan, kuvaten Väinämöisen poistumista uuden ajan tieltä, ja
siis välittömästi jatkaa Aino-tarua Väinämöisen kannalta, luomme tässä
silmäyksen siihenkin.
Aino on syntynyt atlantilaiseen perheeseen ja atlantilaisiin oloihin,
mutta hänen sielunsa kuuluu jo arjalaiseen aikaan ja arjalaiseen rotuun.
Hän on jo ajatteleva yksilö. Mutta kuinka hienoa ja hentoa kaikki uusi
vielä on hänessä! Hänen personallinen olemuksensa on sangen lujilla
siteillä kiinni perheessä: liikuttava on hänen rakkautensa äitiin,
isään, veljeen, sisareen ja kotiin yleensä. Kuin lintu häkissä elää
siinä personallisessa olemuksessa hänen vastasyntynyt arjalainen
yksilöllisyytensä. Suurimpaan tietoisuuteensa se herää vasta silloin,
kun sitä syvimmin loukataan. Kun hänet ihmisenä myydään, silloin hänen
siveellinen tarmonsa nousee ja hän ymmärtää onnettoman asemansa. Mutta
mihinkään positiivisuuteen hänen heräymyksensä ei häntä vie, ainoastaan
passiiviseen vastarintaan. Ylimmilleen nousee ristiriita, kun hän näkee,
ettei vanha Väinämöinenkään häntä ymmärrä. Ja kun hän samalla oivaltaa
oman sielunsa salaisuuden--rakkautensa Väinämöiseen,--käy hänen
kohtalonsa traagilliseksi. »Parempi olisi, etten olisi syntynyt
ollenkaan». Sielunsa kaiken voiman hän nyt kohdistaa siihen, ettei
kukaan saisi aavistaa, mitä hän poloinen on tuntenut ja ajatellut. Koska
kukaan ei itsestään häntä ymmärrä, ei kukaan häntä ymmärtää saakaan...
Tämä fiksi idea vie hänet lopulta--hänen itsensä
huomaamattaan--itsemurhaan: ei kukaan minua tuntenut, ei kukaan minua
sure... Aino on tavallaan neitseellisyyden apoteoosi, neitseellisyyden
ja hedelmättömyyden.
Toista on Marjatan. Marjatta on kyllä kuin Aino jälleensyntyneenä.
Pyrkimys itsenäisyyteen ja personalliseen itsesäilytykseen, joka Ainossa
on haparoiva ja epämääräinen, se pyrkimys saavuttaa Marjatassa täyden
itsetietoisuuden. Mutta Marjatan kohtalo on toinen. Se vie hänet
hedelmättömästä neitseellisyydestä hedelmälliseen äidillisyyteen, vaan
minkä kärsimyksen ja tuskan läpi!
Marjatta korea kuopus
Se kauan kotona kasvoi
Korkean ison kotona,
Emon tuttavan tuvilla...
Näin runo alkaa, ja pian se miltei pilkallisen tarkasti kertoo, kuinka
neitseellisen ylpeä ja puhtaudestaan itsetietoinen Marjatta oli:
Marjatta korea kuopus,
Tuo on piika pikkarainen
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kalevalan avain - 15
  • Parts
  • Kalevalan avain - 01
    Total number of words is 3354
    Total number of unique words is 1782
    21.3 of words are in the 2000 most common words
    29.6 of words are in the 5000 most common words
    35.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 02
    Total number of words is 3389
    Total number of unique words is 1839
    19.2 of words are in the 2000 most common words
    28.3 of words are in the 5000 most common words
    33.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 03
    Total number of words is 3330
    Total number of unique words is 1823
    19.4 of words are in the 2000 most common words
    28.4 of words are in the 5000 most common words
    33.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 04
    Total number of words is 3219
    Total number of unique words is 1932
    19.1 of words are in the 2000 most common words
    26.9 of words are in the 5000 most common words
    32.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 05
    Total number of words is 3289
    Total number of unique words is 1912
    19.9 of words are in the 2000 most common words
    28.8 of words are in the 5000 most common words
    34.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 06
    Total number of words is 3339
    Total number of unique words is 1945
    20.2 of words are in the 2000 most common words
    29.7 of words are in the 5000 most common words
    35.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 07
    Total number of words is 3245
    Total number of unique words is 1945
    20.5 of words are in the 2000 most common words
    28.2 of words are in the 5000 most common words
    32.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 08
    Total number of words is 3461
    Total number of unique words is 1858
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    29.7 of words are in the 5000 most common words
    35.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 09
    Total number of words is 3347
    Total number of unique words is 1821
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    28.6 of words are in the 5000 most common words
    33.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 10
    Total number of words is 3306
    Total number of unique words is 1868
    21.6 of words are in the 2000 most common words
    29.7 of words are in the 5000 most common words
    34.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 11
    Total number of words is 3329
    Total number of unique words is 1868
    21.3 of words are in the 2000 most common words
    30.5 of words are in the 5000 most common words
    35.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 12
    Total number of words is 3359
    Total number of unique words is 1940
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    31.1 of words are in the 5000 most common words
    36.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 13
    Total number of words is 3339
    Total number of unique words is 1916
    18.6 of words are in the 2000 most common words
    26.5 of words are in the 5000 most common words
    31.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 14
    Total number of words is 3480
    Total number of unique words is 1885
    21.4 of words are in the 2000 most common words
    31.8 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 15
    Total number of words is 3283
    Total number of unique words is 1884
    21.0 of words are in the 2000 most common words
    31.0 of words are in the 5000 most common words
    37.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kalevalan avain - 16
    Total number of words is 1918
    Total number of unique words is 1191
    23.4 of words are in the 2000 most common words
    32.0 of words are in the 5000 most common words
    38.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.