Kalevalan avain - 09

kanssa joudu ristiriitaan ja siten harhojen ja valheiden saaliiksi; ja
valjasta intosi ja tarmosi tulinen ruuna, ettet väsy ja heitä
mietiskelyä kesken (19: 59-74).
Ilmarinen ajatustyöhön tottuneena suorittaa menestyksellä vaikean
tehtävän. Hän huomaa puhdistaneensa mielensä ja päässeensä ajatuksensa
herraksi. Ja Pohjolan emäntä antaa hänelle toisen tehtävän:
»...Kun sa tuonet Tuonen karhun,
Suistanet suen Manalan
Tuolta Tuonelan salosta,
Manalan majan periltä;
Sata on saanut suistamahan,
Tullut ei yhtänä takaisin.»
»Suistaa suuri ruuna, Hiien ruskea hevoinen, Hiien varsa vaahtileuka
Hiien nurmien periltä»--kuuluu sama ansiotyö Lemminkäiselle annettuna.
Tämä on nyt toisen »talon» eli unitajunnan puhdistamista ja sen herraksi
pääsemistä. Minkähän tähden sitä kutsutaan suureksi tuliseksi hevoseksi
ja karhuksi eli sudeksi, joka on monta tappanut? Sentähden että
unitajunta on mielikuvituksen ja tunteiden tajunta, jonka voima on
pelättävän suuri. Siihen on luettava osa siitä tajunnasta, jota
tiedemiehemme kutsuvat alitajunnaksi, nimittäin se osa, jonka sivistynyt
ihminen pitää aisoissa tai ainakin salassa maailmalta, mutta joka
ruumiin nukkuessa pääsee vapaasti valloilleen. Okkultisesti katsoen
siitä näkyy ihmisen siveellinen tila, ja kuinka moni onkaan, niinkuin
Kalevala sanoo, siihen kompastunut. Ihmisen intohimot ovat todella kuin
raatelevat pedot. »Älä karhua vitsalla lyö», sanoo sananlaskukin, johon
voisimme lisätä: »silloin kun se nukkuu.» Ja kuitenkin tämän tajunnan
puhdistaminen ja hallitseminen on välttämätön sisäisen tien kulkijalle.
Tunteiden ja intohimojen voittaminen käy yhtäkaikki verrattain helposti
mietiskelyyn tottuneelta, sillä jo mietiskelyä harjottaessaan hän on
mielikuvitustaan ohjannut ja puhdistanut.
Kun Ilmarinen kysyy neitoseltaan neuvoa, vastaa tämä empimättä:
»Ohoh seppo Ilmarinen,
Takoja iänikuinen!
Teräksestä tehkös suitset,
Päitset rauasta rakenna
Yhellä vesikivellä,
Kolmen kosken kuohumilla,
Niillä tuonet Tuonen karhut,
Suistanet suet Manalan.»
Asiantuntija oivaltaa tämän neuvon pätevyyden. Ajatuksissa on luotava
koski, s.o. mielikuva jostakin tunteesta täydessä kuohussaan, ja kivellä
keskellä koskea tehtävä teräksestä suitset, toisin sanoen oppia näkemään
se järkiperäinen ajatus, joka kuvitellun tunteen asettaa. Kun
tämmöisillä teräskirkkailla ja teräskovilla totuudenajatuksilla on
kuviteltuja tunteita tottunut asettamaan, alkavat ne itsestään hillitä
todellisiakin tunteita. Ja kun menettelyn siirtää unitilan alalle lujan
päätöksen avulla ennen nukkumista, säilyttää tajunta lujuutensa
unimaailmassakin ja oppii siinäkin petoja hillitsemään näiden pahaa
aavistamatta, kuten Ilmarisesta kerrotaan (19: 135-143).
Jälellä on sitten vielä kolmannen talon haltuunotto eli itse
sisätajunnan herraksi pääseminen. Tästä kolmannesta ansiotyöstä sanotaan
Lemminkäisestä kerrottaessa:
»...Kun ammut joutsenen joesta,
Virrasta vihannan linnun,
Tuonen mustasta joesta,
Pyhän virran pyörtehestä,
Yhellä yrittämällä,
Yhen nuolen nostamalta.»
Samansuuntaisena se Ilmariselle annettuna kuuluu:
»...Kun saat suuren suomuhau'in,
Liikkuvan kalan lihavan
Tuolta Tuonelan joesta,
Manalan alantehesta
Ilman nuotan nostamatta,
Käsiverkon kääntämättä;
Sata on saanut pyytämähän,
Tullut ei yhtänä takaisin.»
Tämä on nyt viimeinen ansiotyö. Ken sen onnellisesti suorittaa, hän on
niin sanoaksemme oppinut Sampoa takomaan, hänet vihitään Pohjan ihanalle
immelle.


24.
TUONELAN JOUTSEN.

»Tuonelan joutsenen ampuminen» tuli tuhoisaksi Lemminkäiselle.
Ymmärtääksemme tämän ja ymmärtääksemme samalla, miksi Ilmarinen
yrityksessään onnistui, tahdomme hieman tarkastaa tuota salattua
sisäaistimusten tajuntaa ja sen suhdetta fyysilliseen ruumiiseemme.
Okkultisen psykologian mukaan jaetaan sielulliset ilmiöt kolmeen
luokkaan: 1) hetkelliset ajatukset ja tunteet, 2) vaihtelevat, mutta
pysyväisemmät tunteet, mielialat, tunnelmat, mielikuvat, ideat, ihanteet
ja 3) pysyvät ja luonteenomaiset vaistot, vietit, tavat, kyvyt,
ominaisuudet, intohimot. Tämä jako suhtautuu suoranaisesti edellä
esitettyyn tajunnantilajakoon, niin että 1) hetkelliset ajatukset ja
tunteet kuuluvat varsinaisesti päivätajuntaan, vaikka päivätajuntaan
tietysti vaikuttavat ikäänkuin merestä nousseina jumalattarina tai
hirviöinä 2) ja 3) alla mainitut sieluelämän ilmaukset; 2) unitajuntaan
varsinaisesti kuuluvat tunteet, tunnelmat, mielialat j.n.e., vaikka
tietysti siihenkin heijastuvat päivätajunnan aistimusten herättämät
ajatukset ja tunteet ja vaikuttavat sisätajunnan tavat ja vaistot; ja 3)
tavanomaiset vaistot, kyvyt j.n.e. kuuluvat varsinaisesti sisätajuntaan,
johon vaikutus toisista tajunnantiloista on sangen heikko.
Samalla näiden tajunnantilojen suhde ihmisen (formaliseen) minään ja
hänen ruumiiseensa luonnollisesti on seuraava: 1) päivätajunta on
lähinnä hänen personallista minäänsä ja minän valta on täten välittömin
ajatuksiin ja tunteihin, jotka varsinaisesti kuuluvat päivätajuntaan;
päivätajunta on samalla kauimpana ruumiista ja ikäänkuin vähimmin
riippuvainen ruumiista; 2) unitajunta on askel etäämpänä personallisesta
minästä ja minän valta sen yli on suhteellisesti pienempi samalla kuin
unitajunta on askel lähempänä ruumista; 3) sisätajunta on kaikista
kauimpana personallisesta minästä ja aivankuin riippumaton siitä samalla
kuin se ollen toimintansa puolesta kätkettynä eetterihahmoon on ruumista
lähimpänä. Sentähden ihmisen on miltei mahdoton muuttaa tapojaan,
luonteenominaisuuksiaan, kykyjään j.n.e., sillä hänestä--aivan
oikein--tuntuu, niinkuin hänen pitäisi saada aikaan muutoksia omassa
ruumiissaan. Ja jos sanomme, että päivätajunta toimii isojen aivojen
välityksellä, unitajunta pienien aivojen, selkäytimen ja sympatisen
hermoston ja sisätajunta ruumiin salaisten voimakeskusten, on selvä,
että jos tahdomme päivätajuntamme ulottumaan alitajuntoihimme, tulee
meidän niin sanoaksemme kaivautua yhä syvemmälle ruumiimme sisään.
Ja kuitenkin tämä on puhdistustyössä tapahtuva, ei tietysti millään
täydellisellä tavalla, ei siten, että ihmisellä olisi vapaasti
käytettävänään sisätajuntansa yliaistillisia ja maagillisia
voimia--kaukana siitä, ne kuuluvat vasta salaisen tiedon tiehen,--vaan
siten, että hän on puhdistanut ruumiinsa vaarallisista tavoista ja
vaistoista, ennen kaikkea vihasta, rakkaudettomuudesta,
välinpitämättömyydestä, kylmyydestä, tunteettomuudesta,
omanvoitonpyynnöstä ja muista itsekkyyden silmiinpistävistä merkeistä.
Tämä on Kalevalan runojen kolmas ansiotyö, joka on mahdoton suorittaa
ilman toisten ansiotöiden antamaa apua. Olemme jo viitanneet siihen,
että mietiskelyn avulla harjotettu ajatusten ja tunteiden puhdistus
vaikuttaa itsestään pysyväisiin mielialoihin, ja voimme nyt lisätä: siis
myös vaistoihin ja tapoihin, vaikka tämä vie aikaa. Kolmannessa
ansiotyössä on vain keksittävä positiivinen tausta niin sanoaksemme,
joka antaa päivätyön käteen mietiskelytyön tulokset.
»On ammuttava Tuonelan joutsen», sanoo Kalevala, »Tuonen mustasta
joesta, pyhän virran pyörtehestä.» Näillä sanoilla, jotka lukijamme
mielestä ehkä tuntuvat tekaistuilta ja etsityiltä--sillä mitä tekemistä
on tottumuksillamme ja tavoillamme Tuonen s.o. kuoleman kanssa?--osottaa
runo itse asiassa, että sillä on syvälliset okkultiset tiedot.
Ensinnäkin ovat tapamme, varsinkin pahat tapamme, sangen läheisessä
suhteessa kuolemaan, koska ne--paitsi että henkisen kehityksen kannalta
itse ovat tuomitut kuolemaan--saattavat meidätkin kuolemaan ja syntymään
uudestaan. Mutta toiseksi ne ovat aivan erityisellä tavalla tekemisissä
Tuonelan joen kanssa, kuten kohta näemme.
Mikä on nimittäin »Tuonen musta joki»? Kuten kreikkalaisten Styx se on
raja ja samalla juopa kahden maailman välillä: elävien ja kuolleitten.
Kuolleet asuvat siinä näkymättömässä maailmassa, jota meidän fyysilliset
ulkoaistimme eivät kykene meille paljastamaan, mutta jonka yhteyteen me
voimme päästä sisäaistiemme välityksellä. Niinkuin päivätajunta välittää
yhteytemme meitä ympäröivän fyysillisen maailman kanssa, niin
sisätajuntamme välittää yhteytemme meitä ympäröivän näkymättömän
maailman kanssa. »Tuonen joki» on siis samalla raja ja juopa
valvetajuntamme (ynnä unitajunnan) ja salatajuntamme välillä; se on
»musta», koska se on pimeä eli tajuton. Jos esim. päivätajunnasta
äkkiä--ulkonaisesta tai sisäisestä syystä--syöksymme sisätajuntaan,
sanotaan, että olemme »tainnoksissa», emmekä mitään herätessämme muista;
samaten jos nukkuessamme siirrymme sisätajuntaan, sanotaan, että nukumme
syvää unetonta unta. (Poikkeustapauksia tietysti ovat esim. haltiotilat,
profetalliset valvenäyt ja unienteet.) Itse tilamme luonnollisesti ei
ole ollut tajutonta--ainoastaan matka eli ylimeno sisätajunnasta
valvetajuntaan kulkee tavallisesti tajuttomuuden merkissä eli »Tuonen
mustan joen» yli.[46]
Koska nyt tottumukset ja tavat, luonteemme heikkoudet ja viat samoinkuin
sen hyveet ja kyvyt asuvat sisätajunnassamme, ovat ne eristettyinä
tietoisesta itsestämme ja aivankuin suojassa meiltä. Etua tästä on
hyville ominaisuuksillemme--emme pääse niitä muitta mutkitta tuhrimaan
ja tappamaan,--mutta vaikeutta siitä on meille, kun pahoista tavoistamme
ja ominaisuuksistamme tahtoisimme vapautua: emme liioin välittömästi
saata niitä muuttaa, parantaa tai tappaa. Olemme nähtävästi pakotetut
vain turvautumaan esim. siihen mietiskelymenettelyyn, joka vähitellen
itsestään sivistyttää tapojamme ja luonnettamme.
Mutta Kalevala sanoo: on ammuttava Tuonelan joutsen »yhellä yrittämällä,
yhen nuolen nostamalta» ja vielä: on saatava suuri suomuhauki »ilman
nuotan nostamatta, käsiverkon kääntämättä». Tällä Kalevala ilmeisesti
viittaa siihen, että on keksittävä keino, millä ruumiin kätkössä asuvia
tapoja ja vaistoja voisi kasvattaa ja muuttaa, ja samalla keino, millä
tajuntansa tietoisesti voisi siirtää sisäiseen maailmaan. Eikä Kalevala
ainoastaan viittaa siihen, että tämmöisen keinon keksiminen on
välttämätön. Se myös nimenomaan keinon mainitsee. Eikä meidän ole vaikea
ymmärtää, mitä keinoa Kalevala tarkottaa.
Minkätähden näet Lemminkäinen ei onnistunut ansiotyössään? Sentähden
tietysti, että hän ei tätä keinoa keksinyt. Ja kun tarkemmin ajattelemme
hänen historiaansa, huomaamme epäonnistumisen syyn. Lemminkäisen tappaa
Tuonelan joella se »märkähattu karjanpaimen», jonka hän Pohjolaan
tullessaan oli jättänyt laulamatta ulos Pohjolan tuvasta, jota hän oli
sanoillaan solvannut ja joka siitä lähtien oli miettinyt kostoa
Lemminkäiselle. Mikä ominaisuus se siis Lemminkäiselle niin
kohtalokkaaksi muodostui? Hänen oman sydämensä ylpeys, viha ja
ylenkatse. Kuinka voisi ajatella, että Lemminkäinen osaisi muuttaa
luonnettaan, kasvattaa ja puhdistaa vaistojaan ja tapojaan, niin että ne
taivaalliselle morsiamelle kelpaisivat, ennenkuin hän olisi oman
sydämensä läpeensä puhdistanut? Ja vaikka osaisikin, mitä olennaista
hyötyä siitä olisi, jos sydämessä vielä asuisi ylpeyden ja vihan ja
ylenkatseen mahdollisuudet?
Lemminkäisen epäonnistuminen osottaa, kuten jo edellä huomautimme, että
hän todellisuudessa ei ollut suorittanut kahta ensimäistäkään
ansiotyötä. Olisihan hänen muuten pitänyt ymmärtää, että Tuonelan
joutsenen ampuminen tarkotti juuri jotakin menetelmää sydämen suhteen,
joka olisi tehnyt luonteen uudestaan luomisen vastaisuudessa
mahdolliseksi ja antanut hänen käteensä keinon siirtyä tajunnassaan
sisämaailmaan. Nyt hän ei tätä ymmärtänyt, sillä hänen sydämessään ei
vieläkään asunut sääli eikä myötätuntoa uhkuva rakkaus.
Me voimme ymmärtää, mikä tuo menetelmä on. »Ampua Tuonelan joutsen»
merkitsee: upottaa tajuntansa sydämeen ja elähyttää se voimakeskus, joka
sydämessä piilee ja se voimakanava, joka sydämestä kulkee aivoihin. Kun
tämä on tehty, on ihmisen sydän uusi ja koko ihminen kuin
uudestasyntynyt: hän on hyvä, hän on säälivä, hän on myötätuntoinen.
Lemminkäisluonteelle se olisi ollut helppo tehdä, ellei samassa
sydämessä olisi asunut hänen suurin vihollisensa. Kuinka kauniisti
Kalevala kuitenkin kuvaa hänen kohtaloansa. Rohkaisuksi kaikille
etsijöille--tulisieluille varsinkin--se terottaa mieleen
jälleensyntymisen suuren totuuden. Onhan meillä kaikilla niinkuin
Lemminkäisellä luonto-äiti, joka aina säälii ja rakastaa ja antaa meidän
uudestaan yrittää. Kun taistelussa kaadumme, herättää äiti meidät
uudelleen eloon, antaa meille uuden ruumiin ja uuden personallisuuden,
ja vieläpä paremmin varustettuina kuin edellisellä kerralla käymme
uudestaan sfinksin arvotusta ratkaisemaan.
Ilmarisen ansiotyössä »hauki» niinikään merkitsee sydäntä. Ilmarinen
oivaltaa, mistä on kysymys ja rientää Pohjan neidiltä neuvoa saamaan. Ja
morsian auttaa:
»Ohoh seppo Ilmarinen,
Ellös olko milläskänä!
Taop' on tulinen kokko,
Vaakalintu valke'inen!
Sillä saanet suuren hau'in,
Liikkuvan kalan lihavan
Tuonen mustasta joesta,
Manalan alantehesta.»
Eikö tämä ole niinkuin hänen korkeampi minänsä neuvoisi ja lohduttaisi:
»älä pelkää, sinä, että sydämesi tekee sinulle haittaa. Sinä olet
toiminnan mies. Suorita vain enemmän semmoisia tekoja, joista sinulle
muodostuu apua kriitillisenä hetkenä. Tee rakkauden ja laupeuden töitä,
ole avulias ja palvelevainen. Tämä ei ole luonnollesi vaikeata.»
Ilmarinen noudattaa neuvoja ja kiitää siten hyvien töittensä siivillä
oman sydämensä portille. Hänen hyvä karmansa--kuten buddhalaiset
sanovat--auttaa häntä vaikeuksia voittamaan ja häviää sitten taivaaseen
Jumalan luo, mutta Ilmarisen itsensä on onnistunut elähyttää sydämensä,
joka hänen vaatimattoman arvostelunsa mukaan on vain hauinpään veroinen
(19: 185-318).
Ilmarinen on nyt kaikki ansiotyöt suorittanut, jonka tähden ryhdytään
viettämään hänen häitään Pohjan ihanan immen kanssa.


25.
POHJOLAN HÄÄT.

Pohjolan komeille häille ja Ilmarisen kotiintulolle nuoren emäntänsä
kera omistetaan Kalevalassa kokonaista kuusi runoa (20-25), mutta vaikka
se mystillinen kokemus, jota tässä tarkotetaan, on valtaava ja
suurenmoinen, on ilmeistä, että kuvauksen laajuus johtuu yksinomaan
siitä, että runo on ottanut esittääkseen ulkonaisia kansanomaisia
tapoja, joilla ei ole suoranaista yhteyttä runon mystillisen sisällön
kanssa. Niinpä meistä näyttää, että ainoa kohta, joka varsinaisesti
liittyy mystillisen avioliiton kuvaukseen, on se, missä kerrotaan häiden
valmistuksista (20 runo), olletikin seuraavat säkeet:
Silloin Pohjolan emäntä
Pani kutsut kulkemahan,
Airuhut vaeltamahan,
Ise tuon sanoiksi virkki:
»Ohoh piika pikkarainen,
Orjani alinomainen!
Kutsu rahvasta kokohon,
Miesten joukko juominkihin,
Kutsu kurjat, kutsu köyhät,
Sokeatki, vaivaisetki,
Rammatki, rekirujotki,
Sokeat venehin soua,
Rammat ratsahin ajele,
Rujot re'in remmätellös!
Kutsu kaikki Pohjan kansa,
Ja kaikki Kalevan kansa,
Kutsu vanha Väinämöinen
Lailliseksi laulajaksi,
Elä kutsu Kaukomieltä,
Tuota Ahti Saarelaista!»
Nämä ovat merkillisiä säkeitä, sillä ne tuovat pyytämättä mieleemme
Jeesuksen vertauksen kuninkaan pojan häistä. Samoinkuin Pohjolan emäntä
lähettää kutsun ympäri maita ja kyliä, kun ei ollut häissä »laaullista
laulajata, kunnollista kukkujata», samoin kuningas pahastuu siitä,
etteivät kutsutut häävieraat tule, ja käskee palvelijalleen: »mene
kiireesti kaupungin kaduille ja kujille ja tuo tänne sisälle köyhät ja
rammat ja sokeat ja ontuvat» ja vielä uudelleen: »mene teille ja
aitovierille ja pakota ketä löydät tulemaan sisälle, jotta minun taloni
täyttyisi.»[47] Ja samoinkuin Pohjolan emäntä kieltää kutsumasta
Lemminkäistä häihin, samoin kuningas käskee heittämään ulos vieraan,
joka ei ollut häävaatteisiin puettu.[48] Yhtäläisyydet ovat niin
silmiinpistäviä, että heti ymmärtää saman mystillisen totuuden piilevän
molempien vertausten takana.
Pohjolan häissä Ilmarinen, totuuden etsijä, vihitään pyhään liittoon
Pohjolan neidon, korkeamman minänsä kanssa. Ihmisen »korkeampi minä» on
hänen jumalsyntyisen itsensä minätajunta, josta »alempi» eli
»personallinen minä» on heijastuma aivoihin.[49] Tavallinen
»uudestasyntymätön» ihminen ei tunne tätä sisätajuntansa minuutta; hän
on vain kuolevainen personallinen olento, jota vastoin korkeampi eli
»yksilöllinen» minä on kuolematon. Vasta valmistavalla tiellä kulkija
eli »kosintaretkeläinen» käyttääksemme Kalevalan nimitystä saa joskus
tuntea jumalallisen itsen läsnäoloa sielussaan--silloin nim., kun
sisätajunnasta hetkeksi virtaa vaikutus päivätajuntaan. Mutta vasta se
kosintaretkeläinen, joka Ilmarisen tavalla onnistuu kaikissa
ansiotöissä, vihitään erottamattomasti sisäiseen minäänsä. Tämä ei nyt
merkitse, että ihminen siitä lähtien tuntisi päivätajuisena olentona
kuolemattoman minänsä kokonaan, kaikkia sen ominaisuuksia ja kykyjä;
päinvastoin voi melkein sanoa, ettei hän vielä tunne varsinaista itseään
ollenkaan. Mutta rikkomaton silta on rakennettu ylemmän ja alemman
välille, ikuinen »yhteys Jumalan kanssa» on saatu aikaan, joka tekee
hänelle nyt mahdolliseksi toden teolla »tutkia Jumalan hengen
syvyyksiä», uppoutua oman itsensä valtamerisalaisuuksiin. Nyt vasta,
kuten olemme sanoneet, avautuu hänen eteensä tiedon ja vallan tie--ja
samalla aavistamattomien erehdysten ja murheitten tie.
Tehkäämme itsellemme vielä kerran selväksi, mitä vihkiytyminen
korkeampaan minään käytännöllisesti katsoen merkitsee, mitä Ilmarinen
totuudenetsijänä Pohjolan häissä voittaa.
Ennen tätä vihkimystä ihminen helposti erehtyy luulemaan, että hänen
todellinen itsensä on tämä hänen fyysillinen ruumiinsa tai nämä hänen
moninaiset tunteensa tai ajatuksensa, toisin sanoen se »realinen minä»,
josta sielutiede puhuu. Mutta puhdistuksen tiellä hän aste asteelta
oppii erottamaan itsensä ruumiillisista tavoistaan ja taipumuksistaan,
tunteistaan ja ajatuksistaan; kosintaretkeläisenä hän oppii astumaan
realisen minänsä ulkopuolelle, hän oppii näkemään, että ajatukset, joita
hän voi hallita ja ohjata, eivät ole häntä itseään, että himot ja halut,
tunteet ja tuulet, joita hän voi hillitä, eivät ole häntä itseään, että
tavat ja taipumukset, joita hän voi muuttaa ja kasvattaa, eivät ole
häntä itseään. Siten kehittyy hänessä »formalinen minä»
subjektikäsitteestä eläväksi odottavaksi olennoksi, joka vihkimyksessä
saa sisältönsä.
Ennen vihkimystä ihminen voi uskoa ja rakennella itselleen minkälaisia
teorioja tahansa elämästä; hänen olemuksessaan voi piillä itsekkyyttä ja
pahuutta, jota hän ei ollenkaan aavista, mutta joka kriitillisinä
hetkinä astuu näyttämölle; hän voi uskoa rakkauden voimaan ja ihailla
sitä, mutta viha voi myös asua hänen omassa sydämessään. Kuinka toisin
on totuudenetsijän laita silloin, kun hän on korkeampaan minäänsä
vihitty! Nyt ruumiillisen elämän tarkotus on hänelle paljastettu: hän
tietää, että rakkaus on ainoa jumalallinen elämänlaki; mikään paha
hänessä itsessään ei saa pysyä salassa hänen silmiltään, sen täytyy
tulla päivänvaloon ja hänen täytyy se voittaa; vihalla ei ole sijaa
hänen sydämessään, joka uhkuu lämpöä ja rakkautta kaikkia eläviä
kohtaan. Kaiken tämän hän on itselleen taistellut kosintaretkeläisenä ja
voiton seppeleenä hän on sen saavuttanut Pohjolan häissä.
Kuinka siis Lemminkäistä voitaisi häihin kutsua? Kuinka kuninkaan pojan
häissä voisi olla mukana vieras, jolla ei ole häävaatteita? Kaikki
muistokin onnistumattomista yrityksistä, omista tuulentuvista ja pikku
teorioista pyyhitään mielestä pois. Mutta köyhät ja kurjat, sokeat,
vaivaiset ja rammat kutsutaan pitoihin, sillä laadullista laulajaa ei
ole eikä alkuperäiset kutsuvieraat saavu. Vanhat säädylliset käsitykset
elämästä, ulkoa opittu vanhurskaus, moitteettomuus, hyveellisyys, joita
ihminen on uskonnon, sivistyksen ja tieteen kautta lahjaksi saanut ja
joita odottaisi häissä näkevänsä, loistavat kaikki poissaolollaan, sillä
yksikään niistä ei pysty laulamaan elämän todellista laulua. Sitä
vastoin ihmisen synnit ja heikkoudet, hänen virheensä ja
puutteellisuutensa ottavat hääiloon osaa, sillä hänen sydämensä
ylivuotava sääli ja rakkaus pukee hetkeksi häävaatteihin ja antaa hänen
ymmärtää niiden opettaman läksyn; ja kaikki säädyllisten ihmisten
silmissä hulluilta ja mielettömiltä näyttävät elämänkäsitykset, vanhat
taikauskot ja ihanteet kutsutaan häihin, sillä niiden pohjalla piilee
totuutta ja ne kestävät kuunnella, kun vanha Väinämöinen eli ikiviisaus
häälaulua laulaa:
Siinä lauloi Väinämöinen,
Pitkin iltoa iloitsi,
Naiset kaikki naurusuulla,
Miehet mielellä hyvällä
Kuuntelivat, kummeksivat
Väinämöisen väännätystä,
Kun oli kumma kuulianki,
Ime ilmanki olian.
Voiko sanoin kuvatakaan sitä autuutta ja riemua, mikä ihmissielun
valtaa, kun hän korkeampaan minäänsä yhtyen saa tuntea jumalallisen
rakkauden rajatonta voimaa ja viisautta? Mestari-ihmisen, tietäjän ääni
kaikuu hänen olemuksessaan, niin nöyränä ja samalla niin taikavoimaisen
mahtavana, että hän tuntee ja tietää itsekin kerran kohoutuvansa
luojaksi, jonka sanaa olemisen voimat hänessä itsessään ja avaruuksien
olennot tottelevat, niin että kaikki muuttuu hyväksi ja hyödylliseksi.
Kuinka vaatimattoman vaikuttavasti tätä tunnelmaa on ilmituotu
Väinämöisen häävirren loppusäkeissä:
»Mitäpä minusta onpi
Laulajaksi, taitajaksi,
En minä mitänä saata,
En kuhunkana kykene;
Oisi luoja laulamassa,
Suin sulin sanelemassa,
Luoja laulun lauleleisi,
Lauleleisi, taiteleisi.
Laulaisi meret mesiksi,
Meren hiekat hernehiksi,
Meren mullat maltahiksi,
Suoloiksi meren someret,
Lehot laajat leipämaiksi,
Ahovieret vehnämaiksi,
Mäet mämmikakkaroiksi,
Kalliot kanan muniksi.
Lauleleisi, taiteleisi,
Saneleisi, saatteleisi...
Annap' ainaki Jumala,
Toisteki totinen luoja,
Näin näissä elettäväksi...
Näissä Pohjolan tuvissa...
Jotta päivin lauleltaisi,
Illoin tehtäisi iloa
I'ällä tämän isännän,
Elinajalla emännän!»
Kun totuuden etsijä on läpikäynyt Pohjolan häiden valtavan kokemuksen,
ei hän enää voi epäillä elämän tarkotusta eikä hän voi olla jumalaansa
uskomatta. Hän on saanut tuntea oman jumalallisuutensa ja hän tietää,
että sama jumalallisuus on kätkettynä jokaisen ihmislapsen sieluun.
Mutta sumuun voi hänen järkensä peittyä, ja hän voi unohtaa olevansa
yhtä jumalallisen minänsä kanssa.


26.
KULTAINEN NEITO.

Kun totuuteen pyrkijä on solminut pyhän liiton korkeamman minänsä
kanssa, kutsutaan häntä hindulaisissa pyhissä kirjoissa »kodittomaksi
vaeltajaksi» (_parivraadshaka_), joka muistuttaa Jeesuksen sanoja:
»Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla on pesänsä, mutta Ihmisen
Pojalla ei ole mihin päänsä kallistaisi.»[50] Teosofisissa kirjoissa
selitetään tällä tarkotettavan, että ihminen, joka on vihkiytynyt
korkeampaan minäänsä, on todella koditon maan päällä, sillä hänen
varsinainen kotinsa on jo jumalallisen itsensä taivaallisessa tilassa ja
maallisessa elämässään hän on vain kuin lähettiläs, joka »täyttää
taivaallisen Isänsä tahdon». Hänellä ei ole eikä hän halua täällä
»pysyväistä kotia», sillä missä tahansa hän ihmiskuntaa palvellen voi
täyttää Jumalan tahdon, siellä on hänen kotinsa. Hindulainen nimitys ja
Jeesuksen yllä toistetut sanat eivät siis sisällä mitään valitusta, vaan
tuovat ilmi säännön.
Niin totta kuin tämä onkin, voidaan asiaa katsoa myös toiselta kannalta,
ja mielestämme Kalevala kertomuksessaan tuo esille toisiakin puolia
henkisesti vihityn ihmisen psykologiasta. Kalevala kertoo, kuinka
Pohjolan häitten jälkeen nuori pari siirtyy Ilmarisen kotiin, missä
Pohjan neidolle valmistetaan pysyväinen olosija. Vaikka siis toisin
sanoen liitto ylemmän ja alemman välillä solmitaan Pohjolassa eli
sisätajunnassa, valmistetaan ylemmälle varsinainen koti eli sija
Ilmarisen päivätajunnassa. Päivätajunnassaan ihmisen tietysti täytyy
kyetä olemaan yhtä korkeamman minänsä kanssa. Niin onkin alussa laita.
Ensimäiset ajat vihkimyksen jälkeen ihminen elää autuaan onnellisena ja
tuntee itsensä turvatuksi niinkuin se, joka on saanut oman kodin
itsellensä laitetuksi. Mutta sitten tulee katastroofi: korkeampi minä
häviää näkyvistä.
Tämä tapahtuu joko samassa elämässä tahi ainakin ihmisen syntyessä
uudestaan maan päälle. Kun ihminen jälleen ruumistuu, ei hänellä ole
uudessa päivätajunnassaan itsetietoista muistoa vihkimyksestään:
sanomaton kaiho ja ikävä vain, syvä sääli kärsiviä kohtaan ja varma
tunne siitä, että on jotakin kadottanut, joka olisi saatava takaisin.
Kalevala on kuvannut tätä tapahtumaa Pohjan neidin kuolemaksi ja
Ilmarisen siitä aiheutuvaksi suruksi. Voimme hyvällä syyllä sanoa, että
37 runo alkaa uutta lehteä Ilmarisen elämänkirjassa, että itse asiassa
nyt on kysymys uudesta Ilmarisen inkarnatsionijaksosta:
Se on seppo Ilmarinen
Naista itki illat kaiket,
Yöt itki unettomana,
Päivät einehettömänä,
Aamut aikaisin valitti,
Huomeniset huokaeli,
Kun oli kuollut nuori nainen,
Kaunis kalmahan katettu;
Eipä kääntynyt käessä
Vaskinen vasaran varsi,
Kuulunut pajasta kalke,
Yhen kuuhuen kululla.
Ihminen on todella tässä tilassa omituisessa asemassa. Hän on uusi
personallisuus, joka ei tiedä vanhoista mitään, mutta hänen
sisätajunnassaan asuva yksilöllinen minänsä on kokenut rakkauden suuren
vihkimyksen ja pyrkii nyt alinomaa osallisuuteen uuden
personallisuutensa päivätajunnasta. Tämä herättää voittamattoman kaihon
jumalalliseen totuuteen, lujan uskon, että totuus on löydettävissä
ihmisen omasta itsestä, ja yhtämittaista, väsymätöntä henkistä
ponnistelua ja työskentelyä. Vaikkei pyrkijä saata eksyä kauas jumalansa
teiltä, vie hänen oma intonsa ja ikävänsä hänet erehdyksiinkin, joista
hänellä on oppimista kärsimysten ja murheiden kautta.
Meillä onkin täysi oikeus kysyä: eikö luonto näin aseta ihmistä samaan
kosintaretkeläisen asemaan, jossa hän oli, ennenkuin oli puhdistuksen
tien kulkenut? Eikö tämä ole taaksepäin kulkua kehityksessä? Eikö se ole
vääryyttä inhimillisesti katsoen? Minkätähden kaikki ponnistukset ja
kaikki saavutukset, jos niiden hedelmä kuitenkin katoaa ihmisen käsistä?
Emme suinkaan tahdo luontoa sokeasti puolustaa. Ulkonaisesti katsoen
ihminen aina menettää jotakin kuolemassa, s.o. levätessään. Kuolema on
yksilön elämässä mitä uni on personallisuuden. Jos taiteilija esim.
valmistelee suurempaa taideteosta, katkaisee lepo joka kerta hänen
työskentelyään eikä hän levon jälkeen heti saa langan päästä kiinni.
Kuta taitavampi hän on, sitä nopeammin käy langan etsintä, mutta
elämässä ja luonnossa vallitsee ajottaisuuden ja periodisiteetin
syyklinen laki, jota ihminen ei voi muuttaa. Kalevalakin on tätä
tosiseikkaa selvästi painostanut. Pohjan neidin omakseen voittaminen
edellyttää, että ihminen on suorittanut määrätyn työn: hän on takonut
mystillisen Sammon. Tämä merkitsee: hänen on onnistunut--joko ennen
varsinaista puhdistustaan taikka sitten ansiotöittensä ohella--päästä
sisätajuntaansa, siis näkymättömään maailmaan, päivätajuisena eli
itsetietoisena, niinkuin Ilmarinen joutui Pohjolaan ensin Väinämöisen
toimesta, myöhemmin omalla taidollaan. Sammon taonta tässä
mystillis-psykologisessa merkityksessä on välttämätön ennen vihkimystä.
Mutta kun onnellisen avioliiton päätyttyä Ilmarinen jälleen astuu
näyttämölle, kerrotaan, että Sampo yhtäkaikki on jäänyt Pohjolaan! Siis
Ilmarisen on täytynyt joko unohtaa, miten takominen käy päinsä, tai hän
on uudestaan ruumistunut maan päälle ja luonnollisista syistä estetty
muistamasta.
Onko tämä nyt luonnon puolelta vääryyttä vai saatammeko katsoa asioita
toiselta kannalta? Toinen näkökanta onkin itse asiassa tarjona.
Vaikka kerran vihittynä on siis Ilmarisen edessä työ, josta hän ei vielä
itsekään ole tietoinen: Sammon hankinta Pohjolasta, eli jos niin
tahdomme sanoa, Sammon takominen uudestaan päivätajunnassa. Se on toisin
sanoen päivätajunnan laajentamista sisätajuntaan päin eli paremmin