Kalevalan avain - 13

valistamattomuutta, niin eivät hyökään olleet heitä viisaammat, jotka
taisivat tätä uskoa, ja siihen luottivat.»[65]
Jo v. 1782 ilmestyi Turussa K.S. Lencqvist'in latinankielinen tutkimus
vanhojen suomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta
(_Dissertatio de superstitione veterum Fennorum theoretica et
practica_), ja koska siinä luokitellaan ja luetellaan maagillisia
ilmiöitä tyhjentävämmin kuin myöhemmissä teoksissa, mitä olemme nähneet,
tahdomme tässä lyhyesti toistaa Porthan-Lencqvistin luokittelun.[66]
»Hyväätekevää loitsutaitoa» eli valkoista magiaa oli seuraavat lajit:
1) _Ennustaminen_, joka tapahtui a) vedellä (myöhemmin paloviinalla tai
kahvilla) täytetyn maljan eli pikarin avulla, b) potilaan
vaatekappaleista, c) aaveista, d) arpomisella (seulalla, noitarummulla)
ja e) päivien valinnalla.
»Aaveet olivat ikäänkuin tulevaisten tapausten enteitä ja otettiin
monenlaisista kohtaavista ja satunnaisista seikoista. Niinpä korvien
suhina ennusti, että tultaisiin kuulemaan uutisia; akan kohtaaminen,
kynnykseen kompastuminen ja hevosen selästä putoaminen olivat muka
pahoja aaveita; naakkojen vaakunta, kissan naukuminen ja poskien tai
leuan syhyminen merkitsivät vierasten tuloa. Kuoleman enteitä oli
monenlaisia, esim. se naputus, minkä seinään tekee _kuoleman kello_
(_Thermes Pulsatorium_), koirien ulvonta ja huuhkajain huuto, maassa
oven edessä ristissä olevat oljenkorret tai lastut» j.n.e.
Päiväin valinta perustui nähtävästi astrologisiin tietoihin. »Heillä oli
onnelliset ja onnettomat päivänsä.» Alakuun viimeiset ja yläkuun
ensipäivät esim. olivat »tyhjiä päiviä», koska kuu silloin oli
näkymätön, ja niinä päivinä ei ollut hyvä kylvää eikä lannottaa peltoa.
2) _Lumous_, jolla loitsijat lujittivat itseänsä muitten nostattamia
vahinkoja ja onnettomuuksia vastaan ja pystyivät torjumaan ja kääntämään
ne pois itsestään. a) Loitsuillaan y.m. keinoilla he koettivat tehdä
ruumiinsa haavottamattomaksi ja turvatuksi kaikenlaisilta aseilta,
turvata karjaa petojen hyökkäyksiltä, suojata asuntojaan tulelta ja
ajopelejään varkailta sekä menestyksellä puolustaa asiaansa oikeuden
edessä. b) Vannottamisella yrittivät estää luonnonvoimia vahinkoja
tuottamasta ja vahingollisia eläimiä haittaa tekemästä. c) Manauksilla
koettivat poistaa ja karkottaa karhut, taudit ja muut pahat itsestään ja
ystävistään. d) Varaamisella (käyttämällä ristinmerkkiä, kääntämällä
sukat nurinpäin, tekemällä eräänlaisia solmuja, lahjuksilla, uhreilla
j.n.e.) arveltiin voitavan luotansa torjua niitten pahain ihmisten
juonet ja hankkeet, jotka taikatempuillaan kokivat vahingoittaa. e)
Takaisin kääntämisellä luultiin itseään turvattavan niistä vaurioista ja
rikkeistä, mitkä joku vihamies oli nostanut. Siispä koettivat tämän
taidon mestarit kääntää saamansa pahat takaisin kateihin. f)
Palautuksella kokivat loitsijat korjata vammoja ja saattaa kadonneet
esineet entiseen loukkaantumattomaan tilaansa. He pakottivat siten esim.
varkaan tuomaan takaisin tavaran ja miehestään vierotetun vaimon mielen
kääntämään rakkautensa takaisin mieheensä.
3) _Onnen tavottaminen_ eli _tuominen_. Tämä tapahtui osaksi
monenlaatuisilla salaisilla tempuilla, osaksi jonkinlaisen kotihengen
(Lencqvist sanoo _spiritus familiaris_, »piritys», me sanoisimme tontun
eli haltian) avulla, joka hankkii ystävilleen rikkautta, rahaa ja muuta
hyvää.
»Pahantekevää loitsutaitoa» eli mustaa magiaa luetellaan seuraavat
lajit:
1) _Silmäin kääntäminen_. »Tällöin velhot hämmentävät luotteillaan
muitten ihmisten kaikki sielun ja ruumiin kyvyt siihen määrään, että
nämä eivät ole omia käskijöitään, vaan ovat kuulevinaan, näkevinään ja
tuntevinaan sitä, jota juuri tahdotaan heidän kuulevan j.n.e., tai
vahingoittavat itseään.» Lencqvist luettelee, miten petetään silmiä,
korvia, kieltä, mielikuvitusta, miten saatetaan toinen suunniltaan,
miten vaikeutetaan hänen liikuntokykynsä tai kerrassaan poistetaan se,
miten mielin määrin pannaan liikkeelle toisen tunteita. Kaikkia näitä
ilmiöitä kutsutaan nyt hypnotismiksi.
2) _Noitumus_ ahtaammassa merkityksessä, jolloin »jumalattomilla
tempuilla väijyvät muitten henkeä, menestystä ja omaisuutta, eivätkä
näin rikoksellisen tarkoitusperän saavuttamiseksi katso mitään keinoa
häpeälliseksi, kunhan vain asia voi tapahtua salaa ja turvassa». Tähän
tarkotukseen käytettiin varsinkin noidannuolta eli »tyrää», jota
kuvailtiin keräntapaiseksi ja joka sai ruumiin sisäosissa aikaan niin
ankaraa kipua, että kuolema varmuudella seurasi. Myös saattoivat he
taudeilla vaivata vihamiestään tai saattaa hänet synkkämieliseksi,
halvautuneeksi, sokeaksi tai ontuvaksi. Toisen avioliittoakin pyrkivät
noidat häiritsemään ja tekemään onnettomaksi, hedelmättömäksi,
riitaiseksi tai muulla tavalla kurjaksi. Vieläpä pyrittiin turmelemaan
vihamiehen luonnetta, niin että hänestä tuli varas, rosvo, avionrikkoja,
juoppo, tuhlaaja tai muulla tavoin paheellinen henkilö.
3) _Puskut ja kiroukset_, joilla »täydestä suusta syydettiin
vihamiehelleen tai vastustajalleen, jolle pahaa suotiin, onnettomuuksia
ja toivottiin tälle itselleen ja koko hänen heimolleen kaikkea turmiota.
Nämä toimitettiin määrätyillä menoilla ja luvuilla, joihin lisäksi tuli
kaikennäköisiä jumalattomia apukeinoja.»
Apuneuvoista, joita loitsijat--sekä valkoiset että mustat--käyttävät
toimituksissaan, mainitsee Lencqvist m.m.
1) _Taikamerkit_, kirjaimet, numerot tai muunlaiset merkit, ja voimme
lisätä 2)_taikakalut_, esim. seulat, noitarummut j.n.e.
3) _Sanat_, s.o. sanat ja lyhemmät lauselmat, joilla poistettiin
tauteja, lumottiin käärmeitä j.n.e.
4) _Luvut_, s.o. syntysanat ja varsinaiset loitsut.
5) _Menot ja temput_. »Niinpä täytyy ennen auringon nousua kulkea monet
kerrat hautuumaitten ympäri, haudata sinne tänne ihmisluita, silmiään
kääntämättä viskata esine, mikä hyvänsä, taakseen, ripustaa taikakalu
kaulaan tai rintaan, silmääräpäyttämättä, yhdellä hengenvedolla juosta
määrätty matka» j.n.e.
6) _Ihmeelliset, intoilevat mielenliikutukset ja elkeet_. »Jos on
nostettava tai poistettava paha, niin tähän toimeen ryhdytään
kauhistuttavilla ja ikäänkuin raivoisilla elkeillä, mutinalla ja
ruumista sinne tänne mutkistelemalla.»
7) _Liitot paholaisen kanssa_. »Ei näet ole epäilemistä siitä, että on
ollut sellaisia, jotka ovat menneet niin pitkälle jumalattomuudessa ja
typeryydessä, että ovat vihkineet itsensä Jumalan ja ihmiskunnan
viholliselle, sillä lailla saadakseen jumalattomissa yrityksissään hänen
ikuista apuaan. Todenmukaista on, että jumalattomuuden siemen on
peräisin pakanuudesta. Sillä me olemme yllä osottaneet, että
esivanhempamme uskoivat löytyvän joitakin pahoja haltioita ja henkiä,
joiden apua muutamat pyysivät.»
Olemme täten saaneet ulkopiirteissään jokseenkin tyydyttävän kuvan
niistä salaisista menetelmistä--mikäli niitä tunnetaan,--joita
tavallisesti kutsutaan nimellä magia eli taikuus. Kalevalakin on täynnä
tätä magiaa. Kaikki sen sankarit ovat loitsutaitoisia, Lemminkäinen,
Ilmarinen, Joukahainen, Louhi ja ennen kaikkea Väinämöinen, jonka
sanojen ja laulun sekä soiton mahdilla ei ole ainoastaan lumoava, vaan
suorastaan luova ja ihmeitä tekevä voima. Taikakaluna esitetään
Lemminkäisen harja, joka äidin ja vaimon nähden vuosi verta, kun kuolo
oli Lemminkäistä kohdannut. Väinämöinen turvautuu kerran arpomiseen, kun
kuu ja päivä olivat lakanneet paistamasta (49: 75-110). Niinikään
kerrotaan hänestä, että hän paranteli sairaita sekä voiteilla että
magnetisilla katseilla, sekä kätten päälle panemisella että
puhaltamalla, sekä rukouksilla että loitsuilla (45: 313-362). Huomio ei
kuitenkaan Kalevalaa lukiessa niin suuresti kiinny näihin maagillisiin
yksityisseikkoihin, koska ne siinä enimmäkseen esiintyvät luonnollisina
ja jokapäiväisinä sivuseikkoina. Juoni, sen ylevä sisältö ja kuvauksen
esteettinen ehjyys herättävät syvimmän ja pysyvimmän mielenkiinnon.
Mutta kysymys, minkä jokainen tarkkaavainen lukija tekee itselleen, on:
»ei suinkaan tuonlaisissa kertomuksissa ole mitään todellista pohjaa ja
perää?!» Ja moni lukija empimättä vastaa itselleen: »ei tietenkään!»
Tässä kuitenkin on varovaisuus paikallaan. Jyrkkä kieltäminen ei
pitkälle vie. Kuten prof. Schurtz edellä toistamissamme sanoissa
huomauttaa, ei nykyajan tutkija enää ole samassa asemassa kuin
valistusajan tiedemies. Me tunnemme jo virallisesti siksi paljon
ihmissielun salaisia kykyjä (esim. hypnotismia, selvänäköisyyttä,
psykometriaa), että leimaamme itsemme tietämättömiksi tai
humbugitieteilijöiksi, jos vain kohautamme olkapäitämme »saduille» ja
»ihmetarinoille».
Mitä tämän kirjan tekijään tulee, hänellä ei ole mitään syytä kieltää
maagillisten ilmiöiden ja magian todenperäisyyttä. Päinvastoin
hänen--oman kokemuksensa nojalla--täytyy tunnustaa, että hän tietää
useiden edellä lueteltujen ilmiöiden pitävän yhtä todellisuuden kanssa,
vieläpä voisi mainita semmoisia, joita edellä ei ole lueteltu.
Kuitenkaan tämä ei merkitse, että hän siveellisesti katsoen niitä
semmoisinaan hyväksyisi.
Emme näet ihmettele yleistä mielipidettä ja niitä arvostelijoita, jotka
tuomitsevat taikuuden ja magian oleelliseksi tunnusmerkiksi kaikelle
sille maailmankatsomukselle, jonka katse ei ulotu nykyistä maallista
elämää ulommaksi. Pikkumaista ja alhaista on todella tuo alituinen
huolehtiminen aineellisen elämän eduista ja tarpeista, sen menestyksestä
ja sen turvaamisesta, ja--jos huolehtia täytyy--epäilemättä rehellinen
työ ja vilpitön käytös on aikaa myöten parempaa magiaa kuin kaikenlaiset
loitsut ja temput. Valistus, sivistys ja kristillinen maailmankatsomus
on tässä suhteessa kieltämättä vaikuttanut kohottavasti kansoihin. Mutta
yleinen mielipide ja arvostelu riippuu siitä käsityksestä magiasta, mikä
on vallalla. Jos käsitys muuttuisi, muuttuisi arvostelukin.
Emme suinkaan tässä tahdo yrittää muuttaa yleistä käsitystä magiasta.
Tahdomme vain lausua julki sen oman mielipiteemme, joka lukijalle kyllä
lienee jo selvinnyt, että magia todellisuudessa ja alkuperäisesti on
perin toista kuin yllä kuvatut temput ja loitsut. Todellisuudessa magia
on toimintaa näkymättömässä maailmassa ja siis yhtä tiedon kanssa.
Tietäjä on juuri ihminen, joka hallitsee joitain voimia näkymättömässä
maailmassa, ja sentähden hänen toimintansa tietäjänä asianmukaisesti on
magiaa eli maagillista toimintaa. Kaukana siitä, että tämä toiminta
liikkuisi aineellisen ja fyysillisen elämän alalla, sen tarkotusperät
päinvastoin ovat ylifyysillistä ja henkistä ja siveellistä laatua.
Todellinen magia ei koske ruumiilliseen elämään muuta kuin välillisesti,
se edistää vain henkistä kasvua ja ihmiskunnan sisäistä sivistystä.
Muunlainen magia, milloin siinä todella käytetään salaisia voimia, on
jumalallisen kyvyn prostituoimista.
Tietäjän maagillisessa toiminnassa ilmenee hänen tapansa suhtautua
ympäröivään maailmaan ja ihmiskuntaan. Eräs puoli hänen toiminnastaan on
suorastaan kasvattavaa laatua, on itse asiassa kasvatusta. Hänen
tehtävänsä on kasvattaa ihmisiä, vaikuttaa heihin, vieläpä saada
muutamia heistä oppilaikseen. Voimme siis sanoa, että magia tässä
rajotetummassa merkityksessä on se sielullinen menetelmä, jota tietäjä
käyttää kasvattaessaan ihmisiä ja hankkiessaan itselleen oppilaita.
Seuraavassa tahdomme esittää pari piirrettä näistä Kalevalan tietäjien
kasvatustavoista, ja silloin samalla selvinnee, minkätähden kutsumme
niitä maagillisiksi eli yhteisnimellä magiaksi.


35.
ENNEN JA NYT: KAKSI IHMISTYYPPIÄ.

Ymmärtääksemme oikein kalevalaisten tietäjien maagillisia
kasvatusmetodeja on meidän luotava silmäys siihen taustaan, siihen
inhimilliseen ympäristöön, jossa he vaikuttivat. Eikä tämä ympäristö ole
haettava siltä ajalta, jolloin Kalevalan runoja nykyisessä muodossaan
laulettiin tai sepitettiin, vaan paljon vanhemmalta ajalta--siltä, josta
Kalevalan runot, ainakin katkelmat niistä, todella kertovat. Emme tahdo
yrittää vuosiluvuissa määritellä, kuinka kauas meidän on siirryttävä
taaksepäin: Kalevala laulaa niin monenlaisista ajoista, kuten tulemme
näkemään, että voimme puhua sadoista vuosista ja tuhansista ja
kymmenistä tuhansista. Meidän on vain siirryttävä niin kauas taaksepäin,
että tapaamme ympäristön, joka sielullisesti katsoen enimmin eroaa
nykyisestä ihmiskunnasta ja joka samalla on ensimäinen, missä Kalevalan
tietäjäsankarit vaikuttivat. Sillä huolimatta tieteellisten tutkijaimme
epäilyksistä Kalevala vie meidät, jos osaamme nähdä ja tuntea sen
maagillista ilmapiiriä, sangen kauas »historiantakaisiin» aikoihin,
aikoihin, jolloin nykyinen Suomen kansa ei vielä ollut olemassa, mutta
jolloin meidän esi-isämme--ja miksemme kutsuisi heitäkin
suomalaisiksi?--elivät ja vaikuttivat. Suomen kansan menneisyys ja
alkuperä on kätkettynä hämärään muinaisuuteen, mutta okkultisesti
katsoen on eräs seikka varma: meidän kalevalainen henkemme ja
kulttuurimme on atlantilaista alkuperää[67]. Muotonsa ja esitystapansa
puolesta Kalevala tietenkin on arjalainen tuote, mutta kun tunkee sen
henkeen, niin astuvat näkyviin atlantilaiset kuvat ja vaikutelmat. Ja
sentähden meidän täytyy ymmärtääksemme Kalevalan magiaa oikein, saada
jonkunlainen käsitys atlantilaisen ihmisen psykheestä eli sielusta.
Olemme jo ennen puhuneet tästä ihmiskunnan neljännestä, atlantilaisesta
juurirodusta ja silloin maininneet, että atlantilaiset olivat
tunneihmisiä vielä suuremmassa määrässä kuin nykyisen viidennen,
arjalaisen juurirodun ihmiset.[68] Tämmöinen lyhyt määritelmä on
luonnollisesti perin puutteellinen. Saadaksemme edes jonkunlaisen kuvan
atlantilaisesta ihmisestä on vertailun vuoksi hyvä ajatella nykyistä
europpalaista ihmisyksilöä.
Miten voisimme häntä, nykyajan ihmistä, sielullisesti määritellä?
Tunnetta on kyllä hänen sisin ja salaisin olemuksensa, mutta hän pyrkii
enemmän ja enemmän käyttämään järkeänsä ja sillä itseään hillitsemään ja
tekojaan ohjaamaan. Virallisesti hän tunnustaa järjen ylivallan ja
suree, ettei se läheskään aina ole vallalla hänen yksityisessä
elämässään; samalla hänellä on hämärä aavistus siitä, että järki on
paljon muuta kuin itsekkäästi laskeva ja omaa etua katsova neuvokkuus.
Hänen päivätajuntansa on olennaisesti ajatustoimintaa; ihminen, joka ei
kykene järkeään käyttämään, on päivätajunnassa sairas ja erotetaan
mielipuolena muista ihmisistä. Hänen ajatuselämänsä taas perustuu
havaintoihin, joita hän aistimillaan tekee. Unitajunta on hänellä
hämärä, usein sekava ja järjetön, ja hän tekee jyrkän eron päivä- ja
unitajuntansa välillä.
Kuta enemmän hän europpalaistuu, sitä itsenäisemmäksi hän pyrkii.
Sivistyksen henkinen voima on siinä, että se tekee hänet yksilölliseksi
ja personalliseksi olennoksi. Hän on oma itsensä, ei ainoastaan »isänsä
poika» tai sen ja sen perheen eli suvun jäsen. Yksilöllinen vapaus on
hänen tunnuslauseensa ja yhteiskunnassaan hän tahtoo nähdä
mahdollisimman vapaan kilpailun vallitsevan.
Sisimmässään ihminen aina on sama, mutta personallisuudessaan hän
muuttuu aikojen ja olosuhteiden mukaan. Kuinka poikkeavainen
europpalaisesta oli itse asiassa vanha atlantilainen personallisuus!
Keskinkertainen atlantilainen ei ollut järkensä kehityksessä eikä
ajatuksensa käytössä läheskään yhtä pitkällä kuin europpalainen; hän ei
ollut lainkaan niin itsenäistynyt, ei edes samassa määrin yksilöitynyt.
Hänellä ei ollut »omaa tahtoa». Hän kaikessa ajatteli ja kaikkia asioita
katseli samoilla silmillä kuin hänen vanhempansa, hänen sukunsa, hänen
heimonsa; hän ikäänkuin eli heissä, he hänessä--vainajatkin olivat aina
läsnä hänen muistissaan. Hän oli melkein paljasta tunnetta ja haavetta.
Hän oli enemmän joukkosielun osa kuin eristäytynyt yksilösielu, ja tämä
on vanhojen kansojen vainajainpalvonnan alkujuuri ja psykologinen
tausta.
Hänen päivätajuntansakin oli toisella tavalla organisoitu kuin nykyajan
ihmisen. Siinä oli ajatusta ja järkeä sangen vähäsen, mutta sen sijaan
oli tunne maailmana hänen edessään. Tämä merkitsi, että suuri osa siitä,
mitä me nyt kutsumme unitajunnaksi, kuului silloiseen päivätajuntaan.
»Unikuvia» täynnä oli atlantilaisen mieli: toisten tunteet astuivat
hänen tajuntaansa kuvina, puhetta ei keskustelussa käytetty samassa
määrässä kuin nykyään, ihmisten ja eläinten fyysillinen ulkomuoto näkyi
hänelle--varsinkin atlantilaisina alkuaikoina--melkein hämärämmin kuin
niiden tunteet, luontokin puhui hänelle omaa kieltään, kukat niityllä,
kivet maassa, puut metsässä, järvet, vuoret, pilvet, tuulet, ukkonen,
aurinko, kuu, tähdet--kaikki heijastivat hänen tajuntaansa määrätyitä
tunnelmakuvia, joten ei ole vaikea käsittää, miksi vanhat kansat myös
järjestään olivat animisteja. Manismi ja animismi on tuntemillamme
vanhoilla kansoilla suoraa perintöä atlantilaisilta muinaisajoilta.
Mutta atlantilaiseen animismiin oli toinenkin syy. Juuri sen kautta,
että atlantilaisen päivätajunta osaksi liikkui unimaailmassa, saattoi
hän havaita paitsi luonnon tunteita niitä luonnon näkymättömiä olentoja,
joita kutsutaan »haltioiksi». Nämä ovat osaksi fantastisia ja haihtuvia
muotoja, jotka syntyvät elementtien sisäisistä elonvirtauksista
kasvikunnassa, ilmassa, vedessä, tulessa, mutta osaksi myös eläviä
olentoja, varsinaisia haltioita eli luonnonhenkiä, jotka elementeissä
asuvat ja kuuluvat tykkänään toiseen kehitysjärjestelmään kuin esim.
ihmiset ja eläimet. Kun tänä päivänä selvänäköinen salatieteilijä kohtaa
tätä elämää ja näitä haltioita näkymättömässä maailmassa, hän hallitsee
niitä ilman muuta ajatuksillaan ja tahdollaan. Toinen oli atlantilaisen
suhde. Hänen ajatuksensa ei ollut kyllin kehittynyt, eikä hän
niinmuodoin osannut tahtoaankaan itsetietoisesti käyttää. Hänen täytyi
turvautua tunteeseensa ja sillä tavalla tietämättään herättää tahtoaan.
Kuinka tämä kävi päinsä? Loitsujen avulla. Atlantilaisella oli
erinomainen muisti. Pienestä pitäen hän oppi ulkoa monenlaisia loitsuja
ja »syntysanoja». Näitä hän tarpeen vaatiessa käytti jokapäiväisissä
hommissaan ja niiden avulla hän keskusteli luonnon ja sen olentojen
kanssa, osaksi rukoillen sen apua, osaksi pakottaen sitä manauksillaan
ja loitsuillaan.
Kun atlantilainen nukkui, siirtyi hänen tietoisuutensa siihen puoleen
tajunnasta, jota olemme kutsuneet sisätajunnaksi, paljon helpommin kuin
nykyisen ihmisen. Kun nykyään nukkuja saa nauttia unta, jota eivät
mitkään unikuvat häiritse, tuntee hän itsensä herätessään erityisen
virkistyneeksi ja vahvistetuksi. Hän on silloin unitajunnasta sukeltanut
sisätajuntaansa ja tämä etäisyys päivätajunnan huolista ja lepo oman
sielunsa helmassa on tietysti lisännyt sekä ruumiillisia että
siveellisiä voimia. Atlantilaiselle tämä oli jokaöinen kokemus, ja
siinäkin yksi syy, miksi muinaisajan kansat yleensä olivat terveempiä
kuin nykyajan ihmiset. (Kun heitä sairaus kohtasi, parannettiin se usein
niin, että potilas vaivutettiin uneen jossain pyhässä paikassa,
temppelissä tai muualla: seurustelu sisätajunnan maailmassa paikan hyvän
ja puhtaan haltian kanssa teki hänet pian terveeksi. Ja koska
sairaudenkin vastineena oli jokin mielikuva tajunnassa, saattoi taas
toiste »lääkäri», parantaja eli tietäjä, loitsuillaan ja manauksillaan
karkottaa mielikuvan ja sen kanssa usein myös taudin.) Atlantilaisen
nukunta erosi kuitenkin olennaisesti nykyisestä unettomasta unesta. Kun
nykyajan ihminen herää unettomasta unestaan, ei hän muista mitään: hän
vaikka luulee viettäneensä yön tajuttomassa tilassa. Toisin oli
atlantilaisen laita: silloin sisätajuntaan vaipuminen vastasi nykyistä
unitajuntaan siirtymistä ja herätessään siitä atlantilainen toi muistot
mukanaan. Hän oli ollut toisessa maailmassa, liikkunut sieluna vainajien
ja jumalien valtakunnssa, seurustellut korkeampien olentojen kanssa ja
ikäänkuin ottanut osaa maailman kosmilliseen elämään. Senpätähden
vieläkin luonnonkansojen keskuudessa uskotaan, että sielu ihmisen
nukkuessa liitelee vierailla mailla. Mutta jos nykyään sillä tavalla
tahdotaan säilyttää muisto tietoisuuden siirtymisestä sisätajuntaan, on
turvauduttava erityiseen psyykkiseen treenaukseen ja opittava »loveen
lankeemaan», johon seikkaan edellä olemme viitanneet.[69]
Silmällä pitäen näitä psykofysiologisia eli sielullisruumillisia
eroavaisuuksia vanhan atlantilaisen ja nykyisen europpalaisen välillä
ymmärrämme muitta mutkitta, että eroavaisuus niinikään on olennainen
nykyisen ja silloisen maagillisen kasvatusmenetelmän välillä.
Olettakaamme, että tietäjä-ihminen meidän päivinämme tahtoisi kääntää
maailman huomion aikain viisauteen, salaisen tiedon olemassaoloon,
tietämättömyydestä ja pahasta pelastumisen mahdollisuuteen, ja että hän
tahtoisi koota ympärilleen oppilaita,--mitähän keinoa hän silloin
käyttäisi?
Ei ole olemassa kuin yksi rehellinen, vilpitön ja totuudenmukainen
keino: herättää ihmisten ajatus ja järki toimintaan, vedota heidän omaan
totuuden- ja oikeudentuntoonsa, kehottaa heitä itseään totuutta etsimään
ja näyttää heille sitä tietä, joka totuuteen vie; mikä kaikki tapahtuu
paraiten puhutun ja kirjotetun sanan avulla. Nykyajan ihminen on niin
arka kaikenlaisen vaikutus- ja arvovallan suhteen, että hän pitää esim.
uskonnollisia kirkonmenoja ja muita juhlallisuuksia, jotka keskiajalla
kohottivat ihmismieliä hartauteen ja hurskauteen, suorastaan järjen ja
vapaan ajatuksen nukutuskeinoina. Ja jos valkoinen maagikko mielisi
saada ja kasvattaa oppilaita salaisessa tiedossa ja viisaudessa,
täytyisi hänen heti alussa selittää heille ero sokean uskon ja
luonnollisen inhimillisen luottamuksen välillä ja näyttää heille, ettei
okkultinen itsekasvatus missään suhteessa ole järjenvastainen, vaan että
päinvastoin älynkin kehitys on sen oleellisimpia tunnusmerkkejä.
Sanalla sanoen: nykyajan päivätajunnassa on järki tunnustettu hallitsija
ja sen puoleen on käännyttävä maagillisessa kasvatustyössä täysikäisten
ihmisten piirissä. Vasta järkiperäisen päivätajunnan myönnytyksellä voi
ihminen hyötyä uskostaan korkeampaan jumalsyntyiseen minäänsä ja todella
innostua sitä etsimään ja lähestymään.
Ajatelkaamme nyt tietäjä-ihmistä, joka tuhansia vuosia sitten eli
Atlantismaalla. Hänkin tahtoi ihmisiä kasvattaa oikein elämään. Hänkin
tahtoi herättää heissä halua Jumalan tuntoon ja totuuden tietoon.
Hänenkin tehtävänsä oli koota ympärilleen oppilaita näyttääkseen heille,
miten he saattoivat jouduttaa kehitystään ja kohota sen korkeamman minän
tuntoon, joka pahasta pelasti. Oliko hän, tuo muinaisaikainen tietäjä,
samassa asemassa kuin hänen veljensä meidän päivinämme? Saattoiko hän
vedota samoihin oppilaittensa kokemuksiin ja ennen kaikkea samaan
järkiymmärrykseen?
Ei suinkaan. Hänen asemansa oli aivan toinen. Se realinen minä, johon
hän saattoi vedota, oli sisällöltään perin toisenlainen, se
järkipahanen, jota hänen tuli toimintaan herättää, oli perin heikko ja
saamaton. Mutta sitä vastoin oli tunnevoima suuri ja mielikuvitus laaja
ja herkkä. Kuinka niin ollen olisi voinut sivuuttaa sitä sielullista
kykyä, sitä tajunnan puolta, joka tunnustetusti oli etualalla ja
kehittynein? Luonnollisesti täytyi tietäjän silloin vedota juuri
ihmisten mielikuvitus- ja tunnevoimaan. Ja miten se kävi päinsä?
Menetelmän avulla, jota me tänäpäivänä ehkä kutsuisimme suggestioniksi,
suggestioniksi, mutta ei hypnotismiksi. Hypnotismilla ainakin
rajotetummassa, varsinaisessa merkityksessä tarkotamme toisen tahdon ja
tajunnan kahlehtimista, niin että hän kadottaa oman itsetietoisuutensa
ja määräämisvallan itsensä yli; hypnotismi on usein keinotekoiseen uneen
vaivuttamista. Tätä ei valkoinen atlantilainen tietäjä käyttänyt
maagillisessa kasvatuksessaan, sillä siitä ei silloin enemmän kuin
nytkään olisi ollut mitään hyötyä, ainoastaan vahinkoa. Okkultinen
kehitys perustuu itsekasvatukseen eikä se voi alkaa kasvatettavan
vangitsemisella. Suggestioni, jota muinaisaikuinen tietäjä käytti,
tarkotti oppilaan vapauttamista siitä joukkosielusta eli
joukkosuggestionista, jonka alainen hän oli. Mutta suggestionia hänen
täytyy käyttää herättääkseen oppilaassaan halua vapautukseen ja
itsenäisyyteen. Tämä suggestioni oli jokapäiväistä tunne-elämää
voimakkaampien affektien herättämistä ja jokapäiväistä kokemusta
laajempien ja mieltäkiinnittävämpien näköalojen avaamista
mielikuvitukselle.
Tavallisesti tämä alkoi niin, että tietäjä herätti oppilaissaan
rakkautta itseensä. Varhempina aikoina hänen ei tähän tarkotukseen
tarvinnut käyttää mitään suggestionia. Hänen oma läsnäolonsa, hänen
rakkautta uhkuva sydämensä herätti itsestään vastakaikua herkissä
ihmisissä. Mutta kieltämättä varsinkin myöhempinä aikoina tietäjä
turvautui oman imaginatsioninsa voimaan voittaakseen toisten huomion ja
sydämen puolelleen. Ja silloin luonnollisesti vaara oli tarjona, ellei
tietäjä ollut kyllin kokenut.
Kaikki tunne saa voimansa ja ilmauksensa ihmisen sukupuolisuudesta,
kuten ennen olemme huomauttaneet.[70] Kun siis rakkaus syttyi oppilaan
rinnassa, muodostui suhde hänen ja opettajan välille. Tämä suhde oli
välttämätön ja hyvä, kun se pysyi puhtaana ja epäitsekkäänä. Se auttoi
oppilasta ulos heimosielun suggestionista ja sen avulla opettaja
kasvatti oppilaassaan itsenäisyyttä ja älyä. Vähitellen oppilas sitten
kasvoi vapaaksi opettajankin suggestionista.
Toista taas oli, jos tietäjä oli kokematon tai itsekäs. Silloin hän
lankesi herättämänsä rakkauden personallisiin pauloihin ja suhde
opettajan ja oppilaan välillä muuttui itsekkääksi, jopa
fyysilliseksikin. Emme liioin saata kieltää sitä tosiseikkaa, että
monet, joiden äly ja mielikuvitus oli enemmän kehittynyt, käyttivät
näitä voimia suorastaan väärin ja itsekkäihin tarkotuksiin: saadakseen
valtaa heikompien yli. Suurempaa älyä ja viekkautta voidaan tänäkin
päivänä käyttää väärin, jollei nyt tunteeseen vetoamalla, niin toisten
ymmärrystä ja järkeä lumoamalla ja vangitsemalla. Mustan magian tie on
aina auki.
Mutta atlantilaisesta magiasta voimme yleisenä määritelmänä sanoa, että
se perustui tunne- ja siis sukupuolivoimaan.


36.
ATLANTILAISTA MAGIAA KALEVALASSA.

Puhuessamme Kalevalan sisäisestä siveysopista koetimme avata
joidenkuiden runojen merkitystä itsekasvatuksen psykologisella
avaimella, joka on yleispätevä ja ajasta riippumaton eikä kajoa
Kalevalan historialliseen sisältöön. Aivan toinen on tehtävämme nyt. Nyt
tulee meidän ymmärtää Kalevalaa okkultishistoriallisena ajan kuvauksena
ja lähestyä sen sankareita maan päällä eläneinä ihmistyyppeinä. Sanomme
»ihmistyyppeinä», sillä kuten jo 5:nnessä luvussa huomautimme, uskomme,
että Kalevalan sankarinimet, Väinämöinen, Lemminkäinen j.n.e. ovat
geneerisiä eli sukunimiä tai siinä mielessä tyypillisiä, että niitä on
annettu monille yksilöille; myöskin ja varsinaisesti siitä syystä, että
käyttämällä atlantilaisen magian avainta emme vielä lähesty
sankareitamme maan päällä eläneinä personallisuuksina. Minkätähden?
Sentähden että Kalevalan runollinen ulkoasu ei ole atlantilainen, joten
sen atlantilainen sisältö on siitä esille haettava. Kalevalan runot ovat
lauletut arjalaisella ajalla, arjalaisille kuulijoille, ja sen
katsantokanta on arjalainen, olkoon se muutamissa osissaan kuinka vanha
tahansa.
Käyttämällä siis sitä historiallista avainta, joka avaa meille Kalevalan
magian atlantilaista puolta, edellytämme, että Kalevalan pääsankarit
Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Louhi ovat atlantilaisia
maagikoita, viimeinen niistä edustaen n.k. mustaa magiaa.
Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen ovat valkoisia tietäjiä, jotka
etsivät itselleen oppilaita siten edistääkseen ihmiskunnan kehitystä.
Heidän oppilaitaan kuvataan nuoriksi neitosiksi, ja sillä tahdotaan
osottaa--paitsi sitä, että oppilaiden sielut aina ovat opettajaansa
vastaanottavaisessa ja siis »naisellisessa» suhteessa,--myöskin sitä,
että ovat kokemattomia ja hyvälle alttiita ja että kasvatuksessa oli
vedottava tunteeseen ja mielikuvitukseen. Ei meidän siis tarvitse
ajatella, että opetettavat aina olisivat olleet naisia yhtä vähän kuin
sitä, että opettajat aina olisivat olleet miehiä. Niitä on kuvattu
miehiksi, sentähden että opettaja on antajan asemassa.
Lemminkäinen on tyypillinen atlantilainen maagikko. Kun häntä tältä
kannalta oikein käsitämme, nousee hän eteemme suurena, voimakkaana ja
rakastettavana. Hän on tietorikas, hän on tunteissaan voittamaton, hän
on väsymätön auttaja. Hänen lukemattomat lemmenseikkailunsa kuvaavat