Kalevalan avain - 07

Väinämöisen soittoon. Myöskin kasvikunta otti osaa yhteiseen iloon:
... Petäjät piti iloa,
Kannot hyppi kankahilla.
Ja ikäänkuin samalla osottaakseen, ettei Väinämöisen soitto ollut mikään
erikoinen sattuma eli satunnainen tapaus, vaan läpinäkyvänä lankana
hänen silloisessa elämässään, Kalevala edelleen kertoo:
Kun hän kulki kuusikossa,
Vaelti petäjikössä,
Kuusoset kumartelihe,
Männyt mäellä kääntelihe,
Käpöset keolle vieri,
Havut juurelle hajosi.
Kun hän liikahti lehossa,
Tahi astahti aholla,
Lehot leikkiä pitivät,
Ahot ainoista iloa,
Kukat kulkivat kutuhun,
Vesat nuoret notkahteli.
Kasvikuntakin esitetään siis elävänä, tajuisena maailmana, joka osaa
tuntea ja rakastaa, iloita ja surra. Ja vaikka me ihmiset yleensä vähän
tunnemme kasvimaailman sieluelämää, vaikka monet meistä ovat valmiit
nauramaan paljaalle otaksumalle, että kukat ja puut olisivat--omalla
alkuperäisellä tavallaan--sielullisia olentoja, niin kysykäämmepä niiden
ajatusta, jotka paljon ovat tekemisissä kasvien kanssa, puutarhurein,
kukkien kasvattajain, huonekasvien hoitajain j.n.e., ja varmasti saamme
kuulla, että eri puut ja eri kukat ovat eriluontoisia, että kasvit
saattavat olla hyvällä ja pahalla tuulella, että varsin hyvin tuntevat,
rakastetaanko niitä vaiko ei j.n.e. Miksikä ihminen on kiintynyt
synnyinseutuunsa, miksi hän ikävöi siihen takaisin? Suomalaisessa
luonteessa varsinkin elää syvällä kalvava koti-ikävä. Kun suomalainen on
vieraalla maalla, kummittelee hänen mielessään kotoinen luonto, sen
kuuset ja koivut, sen kummut ja kukkulat, sen järvet ja joet. »Oma maa
mansikka, muu maa mustikka.» Tai niinkuin Kalevalassa sanotaan (7:
285-288):
Parempi omalla maalla
Vetonenki virsun alta,
Kuin on maalla vierahalla
Kultamaljasta metonen.
Mistä tämä johtuu? Siitäkö yksin, että lapsuuden vaikutelmat ovat
voimakkaimmat? Ei siitä yksin. Lapsuuden vaikutelmat ovat voimakkaat,
sillä sydän on puhdas ja ympäristölle altis, mutta rakkaus ei ole yksin
ihmisen puolella: luontokin lasta rakastaa. Meidän kiintymyksemme
synnyinseutuun riippuu yhtä paljon sen seudun rakkaudesta meihin kuin
meidän rakkaudestamme siihen. Tunteet ovat molemminpuolisia, ja meillä
suomalaisilla on synnynnäinen taipumus ymmärtää luontoa. Omassa
rakkausluonnossamme on jotakin mykkää, sanoin selittämätöntä, joka
vastaa puiden ja kasvien äänettömiä tunteita.
Aikain viisauden kannalta kasvikunta ei olekaan mikään tajuton
organismi, vaan ikäänkuin suuri oppiluokka tajunnan
kehitysjärjestelmässä. Luonnon valtakunnat kivikunnasta ylöspäin ovat
mahtavia portaita, joita elävä tajunta hitaasti nousee ihmiseksi
yletäkseen. Vasta ihmisen muodossa tajunta yksilöityy. Sitä ennen se
ilmenee laji- eli joukkotajuntana, tavotellen korkeimmissa eläimissä
personallista yksilöllisyyttä. Salatieteen kannalta on täten kieltämätön
tosiseikka, että luonto on täynnä sielua ja tunnetta. Kun ajattelematon
poika kulkee keppi kädessä piiskaten ruohoa ja kukkia, tallaten allensa
mitä eteen sattuu, silloin luonto kärsii mykkää tuskaansa. Mutta kun
elonleikkaaja syksyllä niittää tuleentuneen viljan, silloin vainiot
ilosta vavahtavat. Onhan ihminen kutsuttu ottamaan osaa luonnon suureen
kasvatustyöhön. Mutta huonosti hän velvollisuutensa täyttää, jos hän
sitä julmasti tai kylmästi tai välinpitämättömästi kohtelee. Ottakoon
Kalevalasta oppia jokainen suomalainen, minkälaiseen ihanaan suhteeseen
hyvä ja hellä ihminen voi joutua rakastavaan, vaikka mykkään luontoon.
Eikä Kalevala syvässä luonnontuntemuksessaan pysähdy n.k. elolliseen
luontoon: elotonkin on sille tajuinen ja tunteva, sekin iloitsee
Väinämöisen, tietäjä-ihmisen mahtavasta soitosta. Kun hän ulkona soitti,
niin
Vuoret loukkui, paaet paukkui,
Kaikki kalliot tärähti,
Kivet laikkui lainehilla,
Somerot vesillä souti.
Ja
Kun hän soitteli kotona,
Huonehessa honkaisessa,
Niin katot kajahtelivat,
Permannot pemahtelivat,
Laet lauloi, ukset ulvoi,
Kaikki ikkunat iloitsi,
Kiukoa kivinen liikkui,
Patsas patvinen pajahti.
Tämä kuvaus on esteettisesti niin luonnollinen, että tekisi mieli sanoa
runolaulajan vain tahtoneen osottaa, kuinka elottomatkin esineet omalla
tavallaan ottavat osaa soiton synnyttämiin ääniaaltoihin. Mutta kun
tuntee Kalevalan aatepiirin, tietää hyvin, että runo todella tarkottaa
kallioiden ja kivien, kattojen ja permantojen, ikkunoiden ja ovien
yhtyneen yhteiseen iloon. Okkultisesti katsoen tämmöinen näkökanta ei
olekaan mikään hyppäys todellisuudesta ulos. Mitä edellä on sanottu
kasvimaailmasta, pitää hieman muutettuna paikkansa elottomankin luonnon
suhteen. Kivikuntakin tuntee, vaikka hitaammin ja heikommin.
Elottomatkin esineet osaavat iloita ja rakastaa, vaikka ne suuremmassa
mitassa kuin elävä luonto vain heijastavat sitä myötätuntoa ja
hellyyttä, jota me olemme niihin upottaneet. Kuinka hienoilla siteillä
saatamme esim. kiintyä työ- ja huonekaluihimme, kirjoihimme,
taideteoksiimme, koko elottomaan kotiimme! Kun niistä pidämme hellää
huolta, hyväilemme ja puhuttelemme niitä, kohtelemme niitä kuin lapsia
tai ystäviä, niin nekin ovat hyvällä ja kiitollisella mielellä,
näyttävät iloisilta ja hyväntuulisilta, palvelevat meitä mielellään,
lohduttavat meitä, kun olemme alakuloisia, neuvovat meitä, kun olemme
epäröivä. Minkä seurapiirin ihminen voi luoda itselleen kotinsa
»elottomista esineistä»! Runoilijat tähän kykenevät, ja jokapäiväiset
ihmiset ovat tietämättömyydessään liian alttiit hymyilemään säälien
haaveilijoille.
Ovathan tiedemiehetkin jo havainneet, että metallit voivat väsyä, ja
jokainen ihminen tietää tämän kokemuksestaan. Ei kenenkään partaveitsi
ole aina yhtä hyvä, vaikka sitä säännöllisesti terotetaan; sillä on omat
tuulensa. Partureilla kuuluukin olevan sananpartena: »tämä veitsi on nyt
väsynyt. Antaa sen levätä aikansa, niin se taas toimii erinomaisesti.»
Me kutsumme sitä väsymykseksi--kukaties veitset itse tehdessään
psykologisia tutkimuksia nimittävät ilmiötä toisella nimellä. Tosiasia
on vain, että metallit ovat milloin virkeitä, milloin väsyneitä.
Entä koneet! Kysykäämme vain koneenkäyttäjiltä, ovatko koneet kuolleita
kappaleita, niin saamme kuulla totuuden. »Vai kuolleita! Eläviä ne ovat,
eläviä ja sangen oikullisia olentoja. Jos vieras minun koneeseeni
koskee, se heti pahastuu ja laskeikse epäkuntoon.» Veturit rautateillä
esim. ovat aina liitossa omien kuljettajiensa kanssa eivätkä siedä
henkilömuutoksia. Niidenkin täytyy silloin tällöin saada levätä, muuten
kulkevat huonosti eivätkä jaksa vetää...
Ihmeellisen syvälle on Kalevala kurkistanut luonnon sieluelämään. Tämä
selviää siitäkin, että muinaissuomalaiset tietäjät eivät ainoastaan ole
nähneet sielua ja tajuntaa näkyväisessä luonnossa, vaan vielä havainneet
näkymättömässä sielumaailmassa elonilmauksia ja olentoja, joilla ei ole
fyysillistä vastinetta ollenkaan. Materialisti pitää näitä paljaan
mielikuvituksen tuotteina, mutta totuudenetsijä ei, sillä eläähän tänä
päivänä ihmisiä, joille näkymättömän maailman asujaimet ovat yhtä
todellisia kuin näkyväisen.
Kalevalan runo luettelee näitä monenlaisia, ja kaikki ne kokoontuvat
Väinämöisen ympärille hänen soittoansa kuuntelemaan.
Tapiolan tarkka ukko,
Itse Metsolan isäntä,
Ja kaikki Tapion kansa,
Sekä piiat jotta poiat
Kulki vuoren kukkulalle
Soittoa tajuamahan;
Itseki metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo
Sinisukkahan siroikse,
Punapaulahan paneikse,
Loihe koivun konkelolle,
Lepän lengolle levahti
Kanteloista kuulemahan,
Soittoa tajuamahan...
Itse ilman Luonnottaret,
Ilman impyet ihanat
Iloa imehtelivät,
Kanteloista kuuntelivat,
Mikä ilman vempelellä,
Taivon kaarella kajotti,
Mikä pienen pilven päällä,
Rusoreunalla rehotti...
Tuo Kuutar korea impi,
Neiti Päivätär pätevä
Pitelivät pirtojansa,
Niisiänsä nostelivat,
Kultakangasta kutoivat,
Hope'ista helskyttivät
Äärellä punaisen pilven,
Pitkän kaaren kannikalla.
Kunpa saivat kuullaksensa
Tuon sorean soiton äänen,
Jo pääsi piosta pirta,
Suistui sukkula käestä,
Katkesihe kultarihmat,
Helkähti hopeaniiet...
Ahto aaltojen kuningas,
Ve'en ukko ruohoparta
Ve'en kalvolle veäikse,
Luikahaiksi lumpehelle,
Siinä kuunteli iloa...
Itseki ve'en emäntä,
Ve'en eukko ruokorinta
Jopa nousevi merestä,
Ja lapaikse lainehista...
Tuota ääntä kuulemahan,
Soitantoa Väinämöisen...
Se siihen sikein nukkui,
Vaipui maata vatsallehen
Kirjavan kiven selälle,
Paaen paksun pallealle.
Nämä ovat niitä maan, ilman, veden ja tulen haltioita, joiden
olemassaolo sokean sivistyksen silmissä on satua, mutta joita
muinaissuomalainen viisaus tunsi yhtä hyvin kuin kaikkien kansojen ja
aikojen kokemus, yhtä hyvin kuin keskiaikaisten satujen alkuperäiset
laatijat ja keskiaikaiset alkemistit ja salatieteilijät, jotka luonnon
haltioita kirjotuksissaan mainitsevat ja luokittelevat. Onhan Paracelsus
nykyaikaisen lääketieteemme isä, olihan hän havaintojen tekijä ja
monessa suhteessa aivan nykyaikaisen tieteellinen katsantokannoiltaan;
kuitenkin hän uskoi luonnonhenkiä olevan ja luettelee niitä neljä lajia
kuten Kalevalakin: _gnoomit_ eli Tapion väet, jotka asuvat maassa,
_sylfit_ eli Luonnottaret ja ilman immet, jotka asuvat ilmassa,
_undiinit_ eli Ahdit ja Sotkottaret, jotka asuvat vedessä, ja
_salamanderit_ eli Kuuttaret ja Päivättäret, jotka tulessa asuvat.
Muinoin ihmiset elivät läheisemmässä suhteessa näidenkin näkymättömien
olentojen kanssa kuin nykyään. Koska haltioilla on enemmän ja
välittömämpää valtaa luonnon ja luonnonvoimien yli kuin meillä
ihmisillä, on luonnollista, että kansat ja yksilöt ennen rukoilivat
niiden apua, etsivät niiden suosiota, tekivät ystävyysliittoja niiden
kanssa j.n.e. Koko se »pelkoon ja tietämättömyyteen perustuva
luonnonvoimain palvonta», joksi tiedemiehemme nimittävät tätä
esi-isäimme kaunista suhdetta haltioihin, saa tosiasiain valossa aivan
toisen värityksen. Pikemmin me nykyajan ihmislapset olemme tietämättömiä
ja taikauskoisia, jotka luulemme, että maapallo on luotu yksin meitä
varten emmekä näe, että tätä ihmeellistä kiertotähteä käyttävät kotinaan
ja koulunaan miljonat ja biljonat olennot, joilla ei ole mitään
suoranaista tekemistä meidän tuntemiemme luonnonvaltakuntain kanssa.
Emme tässä yhteydessä tahdo puhua haltioista tarkemmin. Sen vain
tahdomme sanoa, että Kalevalan veljellinen, demokratinen ja ylevä henki
näkyy mielestämme siinäkin, että se aina puhuessaan salaisen ja
näkymättämän maailman olennoista--olkoot ne korkeita tai alhaisia
arvoasteeltaan--esittää niitä perin tuttavallisesti ja luonnollisesti,
ihmisten vertaisina, kaikkien olentojen vertaisina, veljinä ja sisarina
Jumalan suuressa luomistossa.



III.
KALEVALAN SISÄISTÄ SIVEYSOPPIA.
OKKULTISPSYKOLOGINEN ELI KÄYTÄNNÖLLISSOTERIOLOGINEN AVAIN.


18.
TIEDON TIE.

Mysterioviisauden esoteerinen siveysoppi, jota tietäjät kaikkina aikoina
ovat opettaneet, ei ole eilispäivän eksoteerista etiikkaa. Jokapäiväinen
kristillinen moraali esim. määrittelee, miten ihmisen tulee elää ja
ajatella (uskoa), jotta hän tässä elämässä menestyisi ja kauan eläisi ja
haudan tuolla puolen saavuttaisi iankaikkisen autuuden. Sillä on perin
porvarillinen ja personallisesti itsekäs leima. Sen ainoa näköalan
avaruus on taivaallinen autuus, mutta koska tämä autuus rajottuu
jokseenkin älyttömään iloitsemiseen Jumalan valtaistuimen ympärillä, jää
todelliseksi kourintuntuvaksi ihanteeksi eetillisen näköpiirin sisälle
yhteiskunnallinen elämänjuoksu, olletikkin virkaura, mahdollisimman
moitteettomasti, lainkuuliaisesti ja yleisen mielipiteen mukaisesti
suoritettuna. Jokainen ajatteleva ihminen, jokainen totuudenetsijä on
sentähden saanut kokea, että kristillinen siveysoppi juuri
järjestellessään ulkonaista elämän vaellusta jättää ratkaisematta hänen
syvimmän, personallisimman kysymyksensä: miten minun on elämää
ymmärtäminen? miten minun on elettävä?
Toisin on laita esoteerisen moraalin. Se alkaa siitä, mihin eksoteerinen
loppuu. Vasta silloin kun ihminen totuudenetsijänä kysyy, miten hänen on
elettävä, vasta silloin tarjoo sisäinen siveysoppi hänelle kätensä,
vasta silloin hän voi käsittää tietäjäin eetillisiä elämänneuvoja. Vasta
silloin kun ihminen sielunsa koko voimalla kaipaa totuuden tietoa, vasta
silloin hänen korvansa kuulee, kuinka mysterioviisaus kuiskaa:
todellinen inhimillinen siveys on henkistä kehitystä, tiedon kaidalla
tiellä kulkemista.
Matkan päämäärä on jumalallinen tieto elämän ja kuoleman, luonnon ja
luomisen, näkyväisten ja näkymättömien maailmoiden, hyvän ja pahan
mysterioista sekä tiedon kanssa käsi kädessä kulkeva jumalallinen
rakkaus ja jumalallinen valta. Mutta miten tämä tieto on
saavutettavissa? Se ei ole mikään ulkoa opittava läksy, ei toisten
opetuksista eikä paljaalla omalla ajattelemisella hankittava järjen
vakaumus, vaan kokemukseen perustuva ja todella tieteellinen tieto.
Millä tavalla siis tällainen tieto on hankittavissa esim. näkymättömistä
maailmoista ja kuolemantakaisista seikoista? Havaintoihinhan meidän
tietämisemme yleensä perustuu. Havaintoja teemme aistiemme välityksellä;
havainnoista rakennamme itsellemme erilaisten psykologisten prosessien
kautta mielikuvia, käsitteitä ja yleismielteitä. Minkälaisiin ja miten
tehtyihin perustuu nyt yliaistillisen, yliluonnollisen ja jumalallisen
tiedon hankinta?
Ymmärtääksemme tämän täytyy meidän vapautua muutamasta psykologisesta
harhaluulosta ja samalla luoda itsellemme käsitys avaramman sielutieteen
rikkaammista tietämismahdollisuuksista.
Psykologia tekee eron ulko- ja sisäaistimusten välillä. Ulkoaistimuksia
synnyttävät ruumiin ulkopuolelta tulevat kiihottimet: näemme, kuulemme,
haistamme j.n.e. ympärillämme olevan maailman olioita ja tiloja.
Sisäaistimuksia synnyttävät ruumiin sisäpuolelta tulevat kiihottimet,
esim. kemialliset muutokset ruumiissa: monenlaiset sisäiset aistimukset
aikaansaavat taas yhdessä esim. nälän, väsymyksen, virkeyden, kivun
y.m.s. tunteet. Nämä aistimukset, jotka monella tavalla komplisoituvat
ja moninaistuvat, muodostavat nykyisen psykologian mukaan sielumme
kokeilukentän niin sanoaksemme: ulkoaistimukset välittävät tietomme
objektiivisesta maailmasta, sisäaistimukset taas ilmituovat meille
ruumiimme subjektiivisen tilan ja värittävät käsitystämme
ulkomaailmasta.
Tämä on tietysti sinään totta ja erehdys on vain siinä, että nykyinen
sielutiede luulee sisäaistimusten rajottuvan subjektiivisiin seikkoihin,
että toisin sanoen sisäaistimusten välityksellä emme voi tehdä
muunlaisia havaintoja kuin omaa ruumistamme koskevia. Tämä harhaluulo
johtuu taas siitä, että tieteellinen psykologiamme tuntee fyysillisen
ruumiimme vain personallisen sieluelämämme asunnoksi niin sanoaksemme
eikä siksi makrokosmosta vastaavaksi mikrokosmilliseksi mysterioksi,
mikä ruumiimme todellisuudessa on; ja siitä, että virallinen anatomiamme
ja fysiologiamme ei tunne ruumiimme hienoimpia, eetterimäisiä aineosia,
jotka muodostavat näkyväisen ruumiimme näkymättömän puoliskon, eikä siis
niitä ominaisuuksia ja kehitysmahdollisuuksia, joita tässä
eetterihaahmossa piilee.
Jos sitä vastoin asetumme okkultisen fysiologian kannalle ja oletamme,
että ruumiimme eri elimet, näkyväiset ja näkymättömät, vastaavat kukin
tarkoin määrättyä alaa fyysillisen kosmoksen sisäisessä koneistossa,
ymmärrämme à priori, että jos saisimme aikaan semmoisen harmoonisen
korrespondensin ruumiillisen mikrokosmoksemme ja meitä ympäröivän
makrokosmoksen välillä, että edellinen kykenisi välittämään aistimuksia
jälkimäisestä, olisi sielumme tietämismahdollisuudet miltei rajattomasti
enentyneet, sen kokeilukenttä silmänkantamattomiin laajentunut.
Ruumiissamme kehittyisi ikäänkuin uusia aisteja, ja ruumis itse
muuttuisi uppiniskaisesta eläimestä puolueettomaksi havaintovälineeksi.
Tämä nyt ei ole mikään olettamus salatieteen kannalta. Kaikki tietäjät
tuntevat tämän hypoteesin kokemusperäiseksi tosiasiaksi.
Mysterioviisauden moraali neuvoo juuri, miten totuudenetsijän tulee
sisäisesti puhdistaa ja valmistaa itseään, että hänen oma
personallisuutensa kehittyisi tiedon saavuttamisen välineeksi. Sen
menetelmä perustuu siihen psykofysiologiseen tosiseikkaan, että
ruumiilliset ja sielulliset toiminnot kulkevat rinnatusten, ja se
käyttää hyväkseen sitä seikkaa, että ruumiillisiin toimintoihin voi
vaikuttaa sielusta päin: herättäessämme itsessämme määrätyn tunteen
esim. saamme aikaan määrätyn muutoksen ruumiimme tilassa. Esoteerinen
etiikka lähtee siitä kohdasta, että ihminen on kutsuttu olemaan itsensä
herra, kasvattamaan ja hallitsemaan itseään. Sentähden se heti alussa
julistaa: _procul profani_--pysykää loitolla te, jotka ette usko omaan
voimaanne.
Päämäärään vieviä teitä on muodollisesti katsoen monta, vaikka ne
hengessä ovat yhtä. Tavallaan jokaisen yksilön tulee kulkea omaa
tietään, joka perustuu hänen inhimilliseen temperamentiinsa.
Vanhat suomalaisetkin tietäjät näkyvät tehneen jonkun verran eroa
erilaatuisten temperamentien välillä, koska meillä Kalevalassa on
jälkikaikuja alkutaipaleilla ainakin kahdesta:
Lemminkäistemperamentista, joka on tunneihmiselle ominainen, ja
Ilmarisluonteesta, joka on järki ja toiminta-ihmisen temperamentia. Emme
puhu erityisestä Väinämöisluonteesta, koska Väinämöinen edustaessaan
ihmisen tahtoa on kaikkien teiden takana. Mainitsimme jo edellä
puhuessamme Logoksen kolminaisuudesta, Väinämöis-, Ilmaris- ja
Lemminkäisvoimista, että Väinämöisvoimat esiintyvät vasta myöhemmin
ihmiskunnan historiassa eli lähemmin määriteltynä vasta yksilöllisen
ihmisen esoteerisessa kehityksessä. Kalevalan kehityspsykologiaa
tutkiessamme on meidän näin ollen muistettava, että samalla tutkimme
juuri Väinämöisvoimien toimintaa. Väinämöinen esiintyykin yhtämittaa
tässä jaksossa Kalevalan kertomuksessa. Vaikka esim. Ilmarinen on
näyttämöllä varsinaisena toimijana, esiintyy Väinämöinen alituiseen
herättäjänä, innostajana, neuvonantajana ja lopputaipaleilla
toimijanakin.
On näet tullut tavaksi erottaa kaksi taivalta tiedon tiellä. Toinen on
valmistavan puhdistuksen, toinen tiedon hankkimisen. Puhdistuksen tiellä
ihminen virittää ruumiillista koneistoaan ainakin alkeelliseen
käyttökuntoon, jotta hän sitten varsinaisella tiellä voisi sitä käyttää
ja eteenpäin kehittää maailmaa tutkiessaan.
Kalevalakin tekee selvän eron näiden kahden taipaleen välillä.
Valmistavaa tietä se kuvaa _kosintaretkissä_, varsinaista tietä
_samposikermässä_. Rafael Engelberg, joka suurella taidolla
esteettispsykologiselta kannalta on syventynyt Kalevalan sisältöön, on
huomannut tämän kahtiajaon[45] ja kutsuu Kalevalan edellistä osaa (runot
1-25) nimellä: »Sampo menetetään Pohjolaan», toista (runot 26-50)
nimellä: »Sampo taistellaan takaisin.» Tietysti hänen jakoperusteensa on
toinen kuin meidän eikä hän ole osannut aavistaakaan, mitä Kalevala
okkultisesti sisältää. Mutta koska hänen valitsemansa otsikot sangen
sattuvasti kuvaavat salaisen tien kahta taivalta, tulimme asiasta
maininneeksi. Saattaa todella sanoa puhdistuksen tiestä, että sitä
kulkiessa »Sampo menetetään Pohjolaan.» Sampo on okkultinen tieto ja
valta: valmistavalla tiellä ihminen pääsee tietoiseksi siitä, että
salainen viisaus on olemassa, hän ikäänkuin takoo Sammon; Sammon hän
kuitenkin heti menettää, mutta saapi Pohjan neidon, s.o. tietoa ja
valtaa hän ei saavuta, ainoastaan oman sielunsa. Sampo menetetään
Pohjolaan: okkultinen tieto asuu hänen ruumiissaan. Vasta tämän jälkeen
alkaa toinen jakso tiellä, kun Sampo taistellaan takaisin ja tieto ja
valta, joka on ruumiiseen kätkettynä, saatetaan päivän valoon.
Etsiessämme Kalevalasta osviittoja elämän salaisista teistä avaamme
runojen sisällön erityisellä avaimella, n.k. okkultispsykologisella.
Olemme jo ennen huomauttaneet siitä, ettemme saa odottaa ominaisnimillä
ja asioilla olevan ehdottomasti saman merkityksen, avattakoon runot
millä avaimella tahansa. Päinvastoin merkitys voi vaihtua ja merkityksiä
on useampia. Puhuessamme Kalevalan mysteriotiedoista käytimme
toisenlaisia avaimia, kosmillisia ja teogonisia. Tässä taas on kysymys
yksilöllispsykologisesta asiasta, ja ominaisnimien merkitys muuttuu
avaimen mukaan. Ilmarinen ja Lemminkäinen, jotka edellisessä osassamme
olivat jumalia, astuvat nyt ihmisinä maan päälle ja tarkottavat totuutta
ja salaista viisautta etsiviä vihkimyskokelaita. Väinämöinen taas, kuten
huomautimme, astuu nyt vasta näyttämölle jumalallisten Väinämöisvoimien
edustajana ja voimme häntä ymmärtää ihmisen sisässä puhuvaksi
jumalalliseksi hengen ääneksi, mutta myös--ja varsinkin tien
alkutaipaleilla--ihmisolennoksi (tietäjäksi, mestariksi), jossa
Väinämöisvoimat ovat ruumistuneina.


19.
JOUKAHAINEN.

Ennenkuin ihminen voi itsetietoisesti astua puhdistuksen tielle, täytyy
hänen sielunsa olla viritettynä totuudenetsijän vireeseen. Hänen täytyy
olla valmis antamaan itsensä lunnaiksi totuudelle. Tätä hengen lakia
Kalevala terottaa mieleemme kuvaamalla dramatisen vaikuttavasti,
minkälainen sielumme tila ei saa olla. Kun sen kuvaus näin ollen on
negatiivinen, on se lähempänä jokapäiväistä elämää, realistisempi ja
tutumpi, eikä jätä meitä minkäänlaiseen epätietoon siitä, minkälainen
totuudenetsijän sieluntila tulee olla. Kuvauksensa Kalevala antaa
runojensa runollisimmassa jaksossa: Aino-sikermässä, jossa on kaksi
osaa: Joukahaisen kilpalaulanta ja Väinämöisen kosinta ynnä sitä
seuraava Ainon itsemurha.
Olipa nuori Joukahainen,
Laiha poika Lappalainen,
Se kävi kylässä kerran,
Kuuli kummia sanoja,
Lauluja laeltavaksi,
Parempia pantavaksi
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla,
Kuin mitä itseki tiesi,
Oli oppinut isolta.
Tuo tuosta kovin pahastui,
Kaiken aikansa kaehti
Väinämöistä laulajaksi,
Paremmaksi itseänsä...
Ja Joukahainen päättää lähteä »voitteloille» Väinämöisen kanssa
huolimatta vanhempainsa kielloista ja varotuksista. Hän valjastaa
tulisen ruunansa kultaisen korjan eteen, istuu rekeen ja ajaa Väinölän
ahoille. Väinämöinen on niinikään ajelemassa, ja kolmantena päivänä
Joukahainen ajaa vastatusten Väinämöisen kanssa, niin että aisa tarttuu
aisaan ja länget länkiin. Väinämöinen kysyy, kuka niin tuhmasti ajaa, ja
Joukahainen vastaa: »minä olen nuori Joukahainen, mutta kuka kurja sinä
olet?»
»Kun liet nuori Joukahainen,
veäite syrjähän vähäisen,
Sie olet nuorempi minua!»
Tähän huomautukseen Joukahainen vastaa: »mitä miehen nuoruudesta, mutta
Kumpi on tieolta parempi,
Muistannalta mahtavampi,
Sep' on tiellä seisomahan,
Toinen tieltä siirtyköhön...
ja koska lienet vanha Väinämöinen, niin ruvetkaamme kilpaa laulamaan!»
Väinämöinen ensin estelee--»mitäpä minusta laulajaksi, joka aina olen
elänyt näillä kotipellon pientarilla ja kotikäkeä kuunnellut»--, mutta
suostuu ja pyytää Joukahaista kertomaan, mitä hän yli muiden tietää.
Joukahainen rupeaa latelemaan kaikenlaisia muistitietoja luonnon- y.m.
tieteiden aloilta, mutta Väinämöinen keskeyttää: »lapsen tieto, naisen
muisti... Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!»
Nyt Joukahainen laulaa muistitietojaan filosofisemmista asioista, mutta
kun hän uskaltaa kerskailla omilla tiedoilla, saa Väinämöinen hänet
kiinni valheesta. Silloin Joukahainen turvautuu miekkaansa ja kutsuu
Väinämöistä kaksintaisteluun, ja kun Väinämöinen kunniasta kieltäytyy,
uhkaa laulaa Väinämöisen siaksi. Mutta nyt Väinämöinen suuttuu ja häpeää
ja rupeaa itse laulamaan.
Ei ole laulut lasten laulut,
Lasten laulut, naisten naurut,
Ne on partasuun urohon...
Ja huonosti käy Joukahaisen. Väinämöisen laulu upottaa hänet suohon.
Joukahainen
Jaksoitteli jalkoansa,
Eipä jaksa jalka nousta,
Toki toistakin yritti,
Siin' oli kivinen kenkä...
Kuinka elävästi tämä kertomus tuo eteemme sen inhimillisen sieluntilan,
jota Joukahaisessa kuvataan: »minä olen vanhemmilta ihmisiltä paljon
oppinut, olen lukenut paljon ja suorittanut tutkintoja yliopistoissa ja
akademioissa. Minä tunnen tieteitä ja taiteita ja voin sanoa olevani
kaiken nykyaikaisen tiedon tasalla; mitä sivistys tähän saakka on
saavuttanut, se on minussa aivankuin olennoituna. Jos suoraan puhun--ken
saattaa olla minua oppineempi ja taitavampi?» Ja kuitenkin tälle
itsekylläiselle, turhamaiselle ja materialistiselle mielelle on kohtalo
niin suopea, että se puhuu: »älä usko, veikkonen, että sinun tietosi on
korkeinta ja laajinta mitä olla voi! On sitä muutakin tietoa: on vanhaa
viisautta, on muinaisaikuista mysteriotietoa, jonka rinnalla sinun
oppisi on lapsen lorua. On olemassa henkinen kehitys, joka vie aivan
toisiin saavutuksiin kuin sinun oppisivistyksesi.»
Tätä ei Joukahaissielu ota uskoakseen, mutta samalla näkyy syy, miksi
kohtalo rupesi sille puhumaan. Sillä Joukahaissielu ei ole niin
umpimaterialistinen, että se vain nauraisi. Joukahaissielu pahastuu:
»jos niin on, tahdon nähdä sitä, joka on minua oppineempi ja
viisaampi--kyllä sitten hänelle näytän.» Sen oma luonto kuiskaa emona
sille, että varovaisuus on paikoillaan, sillä syvempää tietoa saattaa
ehkä olla ..., mutta Joukahaissielu uhmailee kohtaloaan: »näyttäköön
elämä vain minulle!»
Ja elämä näyttää. Väinämöinen tulee Joukahaisen tielle. Nöyryyttävinä
tulevat uudet kokemukset nuorelle sielulle: suohon ne sen heittävät,
surujen, tuskan ja kärsimysten suohon. Mihin jäivät sen ylpeät tiedot,
kun kohtalon rautakoura siihen rupesi? Maailma mustenee silmissä eikä
kiintopistettä enää tunnu olevan. »Mitä on elämä, mitä on ihminen? Onko
Jumalaa olemassakaan?»
Jo nyt nuori Joukahainen
Jopa tiesi, jotta tunsi,
Tiesi tielle tullehensa,
Matkallen osannehensa,
Voittelohon, laulelohon
Kera vanhan Väinämöisen.
Ja silloin hädissään sielu nöyrtyy:
Oi on viisas Väinämöinen,
Tietäjä iänikuinen,
Pyörrytä pyhät sanasi,
Peräytä lausehesi,
Päästä tästä pälkähästä,
Tästä seikasta selitä,
Panenpa parahan makson,
Annan lunnahat lujimmat!
Niin on ihmissielu valmis elämälle jotakin lupaamaan: »minä ymmärrän
nyt, että on olemassa tietoa, jota en ole saavuttanut, salaisuuksia,
joita en ole ratkaissut, kykyjä, joista minulla ei ollut aavistusta. Kun
vain pääsen takaisin entiseen onneeni ja tasapainooni, luovun mielelläni
jostakin, joka minulle on rakasta, mutta jota sinä, elämä, et soisi
minulla olevan.» Sielu on valmis luopumaan pikku nautinnoistaan ja
käymään käsiksi omaan elämäänsä vakavammalla tavalla.
Mutta elämä ei huoli sielun pikku synneistä, ei synneistä eikä hyveistä.
Väinämöinen laulaa Joukahaisen yhä syvemmälle suohon.
Oi on viisas Väinämöinen,
Tietäjä iänikuinen...
Kun pyörrät pyhät sanasi,
Luovuttelet luottehesi,
Annan Aino siskoseni,
Lainoan emoni lapsen
Sulle...
»Minä annan ainoan siskoni, toisen puolen itsestäni, annan sinulle
itseni!» Ja silloin totuuden henki vastaa: »nyt valitsit oikein; nyt
teit oikean päätöksen. Sinut minä tahdon, sinut itsesi, että saisin
sinua kasvattaa ja kehittää itseni auttajaksi, viisauteni perijäksi.»
Siitä vanha Väinämöinen
Ihastui iki hyväksi,
Kun sai neion Joukahaisen
Vanhan päivänsä varaksi.
Joukahainen pääsi pälkähästä, sielu vapahtui ahdinkotilastaan ja elämän
Väinämöisääni lakkasi kuulumasta. Taas oli sielu oma itsensä--eikä
kuitenkaan oma entinen itsensä. Se oli kokenut, se oli kokenut ja nyt
elämä siltä jotain odotti. »Olen nähnyt vilaukselta elämän majesteetin
ja heikkouteni hetkenä lupasin sille itseni. Nyt minun täytyy itseni
muuttaa, nyt täytyy minun pyhittää paras itseni totuuden palvelukseen...
Voi minua.»
Ja Joukahaissielun nuoruus ja kokemattomuus kuvastuu siinä, että se
Läksi mielellä pahalla,
Syämmellä synkeällä
Luoksi armahan emonsa,