Kalevalan avain - 08

Tykö valtavanhempansa...
Tämä näytelmä ei ole yhden elämän näytelmä. Monessa ruumistuksessa
ihmissielu saattaa viipyä Joukahaistilassa.


20.
AINO.

Aino on Joukahaissielun paras ja hienoin puoli, sitä lapsellista
avuttomuutta, sitä neitseellistä tuoksua, mikä piilee syvällä joka
ihmissielun pinnan alla...
Nyt taiteellisesti herkkä lukija pudistaa päätään: »kuinka Kalevalan
Ainoa ruvetaan vertauskuvallisesti selittämään--tuota ihmeen
luonnollista, runollisen viehättävää Aino-tarua! Sehän on ote elävästä
elämästä, taideteos, eikä mikään symbolisoiva myytti. Etevimmät
runoilijamme ja taiteilijamme ovat siitä saaneet aiheita luomuksiinsa,
ja Kalevalan Aino, tuo elävä todistus Suomen kansan kehittyneestä
kaunotunteesta, etsii vertaistaan maailman kirjallisuudesta.»
Yhdymme sydämestämme tähän lausuntoon, sillä mekin ihailemme tuota
nuorta viatonta tyttöä, jonka sielussa rakkaus ei vielä ollut herännyt,
mutta joka pani niin paljon arvoa omalle runolliselle käsitykselleen
luonnosta ja ihmisyydestä, että hän mieluummin kokonaan luopui
elämästään kuin möi itsensä.
Ja kuitenkin on Aino-runossa eräs piirre, joka meitä ei esteetisesti
koskaan ole tyydyttänyt. Se piirre on Väinämöisen esiintyminen kosijana.
Jos runo tahtoi kuvata Ainoa ja tuoda esiin hänen luonteensa
erikoisuudet, miksi se valitsi Väinämöisen kosijaksi? Olisihan siihen
kelvannut kuka tahansa toinen Ainolle vastenmielinen ja hänen äidilleen
mieluinen kosija. Miksi piti asettaa Väinämöinen, vakaa vanha viisas,
tietäjä iänikuinen, tuohon mahdottomaan tilanteeseen, joka saattoi hänet
säälittäväksi, jopa naurunalaiseksi? Miksi--ellei siinä piile tarkotus
takana. Ja Aino-episodin liittyminen välittömästi Joukahaisen
kilpalaulantaan osottaa, että Aino-tarullakin on oma tarkotuksensa...
Ainossa rohkenemme sentähden nähdä, kuten sanottu, Joukahaissielun
kaikkein pyhimmän. Aino ei ole Joukahaisen korkeampi minä, jonka ääntä
Väinämöinen pikemmin edustaa, vaan kaunein puoli hänen
personallisuudestaan.
Joukahaissielu on kurkistanut peitteen taakse. Se on vilaukselta nähnyt
elämän viisauden, se on tuskassa tuntenut sen voiman. Uhmaillen se
viisautta lähestyi, pelon valtaamana se itsensä sille lupasi, alla päin
se viisauden luota poistui. Joukahaistilasta sielu siirtyi Ainotilaan.
Sisar nuoren Joukahaisen
Itse itkullen apeutui,
Itki päivän, itki toisen,
Poikkipuolin portahalla,
Itki suuresta surusta,
Apeasta miel'alasta.
Mutta ruumis (emo) iloitsee. Se vaistomaisesti tietää, että henkinen
kehitys olisi sille helpotukseksi: ainehiukkaset puhdistuisivat, elämä
tulisi kevyemmäksi, niinkuin edellä toistamamme raamatunpaikkakin sanoo:
koko luomakunta huokailee ja odottaa, että jumalan pojat ilmestyisivät.
Sisässä kuuluvana äänenä ruumis puhuu sielulle: mitä sinä pelkäät ja
suret? Jos täytyykin jättää vanha elämä, niin onhan onnea odotettavissa
uudessakin.
Mutta Ainosielu yhä suree. Se kauhistuu viisautta. Viisaus on sen
mielestä vanha ja iloton, vieras ja kylmä; jumalallinen elämä on sille
tyhjyys, pohjaton avaruus, johon se itse sieluna hukkuisi. Kun se
katselee omaa nuoruuttaan ja koreuttaan, kaikkia kykyjensä ja
hyveittensä helmiä ja sormuksia, ristejä ja nauhoja, niin viisauden
kolkko ääni sille puhuu:
Eläpä muille, neiti nuori,
Kun minulle, neiti nuori,
Kanna kaulan helmilöitä,
Rinnan ristiä rakenna,
Pane päätä palmikolle,
Sio silkillä hivusta!
Silloin valtaa sielun semmoinen tuska, ettei se enää välitä kyvyistään
eikä kauneuksistaan: kaikki mikä ennen sitä ilahutti ja mitä muut
ihailivat kadottaa viehätyksensä. Nyt se heittää harrastuksensa ja on
valmiina tyhjäntoimittajana elelemään ruumiissaan:
»En sinulle enkä muille
Kanna rinnan ristilöitä,
Päätä silkillä sitaise,
Huoli en haahen haljakoista,
Vehnän viploista valita,
Asun kaioissa sovissa,
Kasvan leivän kannikoissa
Tykönä hyvän isoni,
Kanssa armahan emoni.»
Riisti ristin rinnaltansa,
Sormukset on sormestansa,
Helmet kaulasta karisti,
Punalangat päänsä päältä,
Jätti maalle maan hyviksi,
Meni itkien kotihin,
Kallotellen kartanolle...
Huomautamme tässä välillä, että sielun Ainotila ei ole niinkään tavaton
ilmiö. Lahjakkaat ja taiteelliset ihmiset ovat sitä kyllä kokeneet.
Elämien vieriessä he ovat hankkineet itselleen kauniita kykyjä,
sisäisenä kannustimena kunnianhimo, voitonpyynti, halu tulla
rakastetuksi ja ihailluksi. Niinkauan kuin ovat rauhassa ja uskossa
palvelleet näitä epäjumaliaan, on heidän sielunsa ollut onnellinen.
Mutta sitten on saapunut päivä, jolloin totuuden sana elämän kokemusten
muodossa tai muulla tavalla on näyttänyt heille, kuinka mitätöntä ja
pientä, kuinka itsekästä ja ahdasta heidän työnsä on ollut henkisesti
katsoen,--ja silloin on väsymys heidät vallannut, väsymys ja
tyytymättömyys. Jos yrittävät palvella itseään, loppuu into kesken. Jos
toisten imartelemina ja innostamina ponnistavat, häviää usko heihin
itseensä. Tyhjyys ammottaa heidän ympärillään. Mitä varten he
työskentelisivät? Totuutta eivät tunne, korkeampi itse on heille vieras.
Ketä ja mitä he palvelisivat? Heidän sielunsa vaeltaa Aino-tuskien
ristiriidassa. He peittelevät itseltään ja toisilta, kuinka heidän
laitansa on. Ainoastaan yksin ollen he omalle ruumiilleen tunnustavat
totuuden: »minun sieluni on rikki revitty ja onneton. En tiedä, mitä
tahdon, enkä tahdo, mitä minun pitäisi. Jumala sanoi: palvele minua!,
mutta miten häntä voisin palvella? En häntä tunne, en häntä rakasta.
Elämäni on kuollut.»
Uusi viehätys pitäisi tulla heidän elämäänsä, ettei heidän kävisi
niinkuin Ainon. Onnelliset he, jos heillä on joku omainen, joku ystävä,
jota voivat rakastaa--niin, jota voivat oppia rakastamaan ja
palvelemaan. Sillä tie talangista nerouteen on pitkä. Se on se tie, jota
Aino ei jaksanut kulkea, vaikka hänen luontonsa sitä hänelle neuvoi.
»Elä itke tyttäreni,
Nuorna saamani nureksi!
Syö vuosi suloa voita,
Tulet muita vuolahampi,
Toinen syö sianlihoa,
Tulet muita sirkeämpi,
Kolmas kuorekokkaroita,
Tulet muita kaunihimpi;
Astu aittahan mäelle,
Aukaise parahin aitta,
Siell' on arkku arkun päällä,
Lipas lippahan lomassa,
Aukaise parahin arkku,
Kansi kirjo kimmahuta,
Siin' on kuusi kultavyötä,
Seitsemän sinihamoista,
Ne on Kuuttaren kutomat,
Päivättären päättelemät.»
Näin puhuu emo Ainolle, ruumiin vaisto sielulle. »Mikset ole rohkea? Jos
nyt jätät vanhat unelmasi, jos uskaliaasti otat tuon askeleen pois
omasta itsekkyydestäsi, niin odottaa sinua suuri tulevaisuus. Luuletko,
ettei minulla ole mitään kätkössä sinua varten? Oi, mitä nuo sinun
tähänastiset kykysi ja lahjasi ovat verrattuina niihin, joita vielä
minulta saat! Minun salaisissa kätköissäni piilevät kaikki
mahdollisuudet. Silloin kun minä kasvoin ja kehityin ja sinä et vielä
ollut asuntoasi minuun ottanut, antoivat jumalat minulle lahjaksi kaikki
omat salaisuutensa ja ihanuutensa. Ne minä sinulle annan, ne ovat kaikki
sinun käytettävinäsi, kun vain rupeat niitä etsimään. Nouse siis, käy
työhön ja ole rohkea.»
Mutta Ainosielu ei kuuntele omaa vaistoaan. Se mieluummin elää
unelmissaan. Se ei heikkoudestaan tahdo tietää, ei voimansa
mahdollisuuksista. Se filosofoi omalla tavallaan,--ja suuripiirteisen
suvaitsevainen ja lempeä on Kalevalan viisaus: ei moitteen sanaa.
Päinvastoin: Ainotilan omituinen runollisuus ja viehkeys pääsee
Kalevalan kuvauksessa täyteen oikeuteensa.
Ei tytär totellut tuota,
Ei kuullut emon sanoja,
Meni itkien pihalle,
Kaihoellen kartanolle,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
»Miten on mieli miekkoisien,
Autuaallisten ajatus?
Niinp' on mieli miekkoisien,
Autuaallisten ajatus,
Kuin on vellova vetonen,
Eli aalto altahassa;
Mitenpä poloisten mieli,
Kuten allien ajatus?
Niinpä on poloisten mieli,
Niinpä allien ajatus,
Kuin on hanki harjan alla,
Vesi kaivossa syvässä...
Parempi minun olisi,
Parempi olisi ollut
Syntymättä, kasvamatta,
Suureksi sukeumatta,
Näille päiville pahoille,
Ilmoille ilottomille;
Oisin kuollut kuusiöisnä,
Kaonnut kaheksanöisnä...»
Ja Ainon personallinen suuruus on siinä, että hän mieluummin kuolee...
Itsestään nousee nyt mieleen muisto toisesta nuoresta tytöstä, joka ei
kieltäytynyt menemästä vanhalle miehelle: Mariasta, joka meni Joosefille
ja synnytti Jeesuksen.
Mutta ihmissielun Mariatila onkin korkea ja ylhäinen. Oi kuinka etäällä
se on Ainosta!
Aino-legendan nojalla voimme kuitenkin muodostaa itsellemme kuvan
salaisen totuuden etsimisen ehdoista. Totuutta ei saa etsiä ylpeydellä
niinkuin Joukahainen, ettei sitä lähestyisi pelolla niinkuin Aino.
Nöyrällä mielellä ja puhtaalla sydämellä on totuutta etsittävä,
rakkaudella on sitä lähestyttävä, rakkaudella ja antaumuksella.


21.
LEMMINKÄINEN.

Lemminkäinen on nyt siis totuuden etsijä.
Hän on tunteellinen ja kuohuileva idealisti luonteenlaadultaan. Ainakin
vanhemmissa ruumistuksissaan hän on ollut intohimoinen rakastaja, jopa
rakastelija. Vähitellen on hänen sielussaan muodostunut ihanne
uskollisesta rakkaudesta, rakkaudesta, joka ei petä, ei epäile ja jonka
sana on ehdottomasti luotettava,--ja rakkauden esineestä, joka ei
kyllästyttäisi, ei väsyttäisi, vaan aina tuoreudellaan viehättäisi.
Semmoinen rakastettu ja semmoinen rakkaus puhdistaisi ja kasvattaisi,
saisi ihmisen vapaudessaan nousemaan! Ja Kyllikin kanssa reessä
ajaessaan talvisen taivaan alla Lemminkäinen luulee saavuttaneensa
rakkautensa ihanteen:
Siitä vannoivat valansa,
Laativat ikilupansa
Eessä julkisen Jumalan,
Alla kasvon kaikkivallan,
Ei Ahin sotia käyä,
Eikä Kyllikin kyleä.
Kuinka katkera sitten on pettymys, kun todellisuus ei vastaa ihannetta:
Lemminkäinen piti valansa, Kyllikki söi omansa. Pettymys on näennäisesti
pieni, mutta sisäisesti ratkaiseva. Lemminkäisen usko ja luottamus on
mennyt. Selittelyt, anteeksipyynnöt eivät mitään auta. Sotaan lähtee nyt
Lemminkäinen; vanha luonto on noussut, mutta miehekkäämpänä,
päättäväisempänä.
Eikä se sota ole enää tavallista sotaa. Ei se tapahdu aineen himosta:
»Jos markan soasta saanen,
Parempana tuon pitelen,
Kun kaikki kotoiset kullat,
Auran nostamat hopeat.»
Se on taistelua ihanteen puolesta, sillä Lemminkäinen on ihmeitä kuullut
ja ihmeitä aavistaa:
»Mieleni minun tekevi,
Aivoni ajattelevi,
Itse korvin kuullakseni,
Nähä näillä silmilläni,
Onko neittä Pohjolassa,
Piikoa Pimentolassa,
Jok' ei suostu sulhosihin,
Mielly miehi'in hyvihin.»
Lemminkäinen on kuullut viisaitten väittävän ja hänen oma olemuksensa
hänelle kuiskaa, että rakkauden kaiho on pohjaltaan Itsen etsimistä:
»niin kauankuin et ymmärrä etsiä Itseä itsestäsi, etsit sitä toisista,
ja pettymyksien kautta kulkee tiesi. Lakkaa siis toisiin uskomasta ja
ala uskoa Itseesi. Kun löydät Itsesi, löydät iankaikkisen rakkauden.»
Tämä Itse on Pohjan tyttö, joka ruumiin kätkössä asuu.
Lemminkäissielu on aikoja sitten jättänyt Aino-tilansa arkuuksineen ja
epäilyksineen. Se ei kaipaa kehotusta eikä kannustusta emoltaan eli
ruumiiltaan. Päinvastoin ruumis kieltää ja varottelee: »matkalla on
monta vaaraa, ja kuinka sinä, poikani, ilman tietoa ja taitoa uskallat
Pohjolaan yrittää» (12: 129-142). Mutta Lemminkäinen ei hetkeksikään
epäröi. Hän tietää, ettei rauhaa eikä onnea ole hänellä enää elämässä:
nyt tai ei koskaan on Itse etsittävä, on totuus tiedettävä. Ja hän
varustaikse matkalle.
Muistakaamme: tämä matka ei ole maallista matkaa; se on oman itsensä
tutkimista, se on omaan olemukseensa syventymistä, se on ikuisen elämän
etsimistä omasta itsestään. Hyvin varustettu on etsijä oleva: rehellinen
ja vilpitön itsensä edessä, totuuden rautapaitaan puettu ja suorien
sanojen tuliteräiseen miekkaan. Tuntea hänen täytyy, mitä vanhat ovat
neuvoneet, mitä entiset etsijät ovat opettaneet, ettei hän harhoihin ja
valheisiin sortuisi. Ja ken häntä työssään tukisi, ken hädässä auttaisi,
ken voiman antaisi, ellei Jumala itse, taatto vanha taivahinen! Jumalan
puoleen kääntyy hänen ajatuksensa ja rukouksensa viimeiseksi ennen
matkalle lähtöä (12: 217-296).
Ja matka Pohjolaan alkaa. Kahdessa talossa käy Lemminkäinen (12:
311-368), ennenkuin määräpaikkaan saapuu. Kun hän ensimäisessä talossa
kysyy, joko siinä hänen matkansa loppuisi, vastaa »lapsi lattialta,
poika portahan nenästä», ettei ole siinä talossa hänen rinnuksensa
riisujaa.
Mikä tämä talo on? Se on totuuden etsijän päivätajunta. »Voinko tällä
jokapäiväisellä tajunnallani nähdä ja käsittää korkeampaa itseäni? Onko
järkeni niin valistunut, että se siihen pystyy?» »Ei, ei», vastaa
kokemus, »minä olen vain lapsi vielä ja minun ymmärrykseni on lapsen
ymmärrystä. Et löydä totuutta, jos nyt jo rupeat minuun turvaamaan.»
Ja matka käy toiseen taloon. »Onko tässä rinnukseni riisujaa?» kysyy
Lemminkäinen. Ja akka kiukaalta vastaa: »kyllä tässä talossa on niitä
vaikka satoja. Saat semmoisen kyydin, että olet kotona ennen
auringonlaskua.»
Tämä toinen talo on mielikuvituksen unitajunta. »Eikö etsijä voi löytää
korkeamman minänsä unista ja ilmestyksistä? Kolmannen osan elämäänsä hän
viettää unien maailmassa, hänen tajuntansa siirtyy toiseen ympäristöön,
ajatuksille ja tunteille herkempään ja alttiimpaan maailmaan, miksei
sitä tutkimalla voisi saada itsestään kiinni? Hukkaan mennyttä se
olotila muuten olisi, ja kertovathan tietäjät, kuinka paljon oppia siitä
maailmasta voi ammentaa!» »Ei vielä, ei vielä», vastaa kokemus, »etkö
sinä näe, että minä olen vanha noita-akka? Mitä sinä vielä olet tässä
maailmassa kokenut? Kaikkea turhaa ja kaikkea rumaa. Jos
päivätajunnassasi olet itsesi itseltäsi salannut, niin unitajunnassasi
olet vapaasti ollut oma alempi itsesi. Katso, minkälainen minä olen:
semmoiseksi olet minut luonut. Ja sinä luulet, että minusta voisi tulla
korkeampi itsesi, Pohjan ihana immyt! Erehdyt, erehdyt. Saat nähdä
vaikka satoja harhakuvia--kyllä niitä täällä on--mutta totuutta et.» Ja
oikein tekee etsijä päätellessään:
»Oisi akka ammuttava,
Koukkuleuka kolkattava.»
Vasta nyt tulee vastaan Pohjola. Salaa pitää Lemminkäisen tupaan päästä,
loitsulla on koiralta suu tukittava, ja pihalle tultuansa Lemminkäinen
Lyöpi maata ruoskallansa,
Utu nousi ruoskan tiestä,
Mies pieni u'un seassa;
Sepä riisui rinnuksia,
Sepä aisoja alenti.
Nyt Lemminkäinen salaa kuuntelee ja kurkistaa tupaan. Tupa on täynnä
laulajia, soittajia ja tietäjiä, jotka »Hiien virttä vinguttavat».
Silloin Lemminkäinen astuu tupaan läpi seinän. Pohjan akka itse kulkee
lattialla ja ihmettelee, kuinka vieras on sisään tullut »haukkujan
havaitsematta». Lemminkäinen selittää, että hänkin on tietäjä, ja rupeaa
laulamaan ja loihtimaan. Hänen laulunsa on niin voimakas, hänen
loitsunsa niin mahtava, että tupa väestä puhdistuu, ainoastaan
märkähattu karjanpaimen jää, sillä häneen Lemminkäinen ei viitsi koskea.
Ja tämän voimannäytteen perästä laulaja pyytää Pohjan akkaa tuomaan
hänelle tyttärensä.
Mikä on nyt tämä kolmas talo? Se on ihmistajunnan salattu puoli, milloin
ali-, milloin ylitajunnaksi kutsuttu. Se on sisäisten aistimusten suuri
ja tutkimaton maailma. Se on Pohjola, jonka kätköissä on immyt ihana,
etsijän korkeampi itse. Odottamatta ja äkkiarvaamatta on
Lemminkäissielun tajunta haltiotilassa joutunut kosketukseen tämän
salaisen maailman kanssa. Hänen ulkonaiset aistimensa ovat
horroksissa--koira ei hauku--ja eri tajuntatiloja erottava sumu nousee
kuin piiskanlyönnillä hänen eteensä. Mutta vaikka hänen kokemuksensa on
vasta-alkajan--kuin pieni mies,--hän tietää nyt joutuneensa oikeaan
paikkaan--rinnukset riisutaan. Hän on ennen voittanut materialistisen
valvejärkensä ja niinikään haaveellisen ja epäluotettavan
uniymmärryksensä, ja nyt hänen käytettävänään on kirkkaampi järki,
terävämpi katse, selvänäköisempi silmä. Hän kokee sitä tajuntaa, jossa
korkeampi minä piilee, vaikkei hän tämän katsetta vielä kohtaa. Ja hän
näkee, että siinä tajunnassa piilee paljon tietoa, että sillä on
menneisyyttä takanaan, vaikka sitä vielä hallitsee sama Pohjan akka
harvahammas, joka oli toisessakin tajunnassa. Tämä aikakausien luoma
inhimillinen pahuus ja tietämättömyys, jonka huostaan hän on ruumiinsa
heittänyt, se nyt kohtaa rohkeata etsijää ikäänkuin kysyen, mitä hänellä
täällä on tekemistä. Ja silloin osottaa etsijä, että hän on oikealla
tolalla, että hän on oikeasta päästä alottanut. Hän ei säpsähdä eikä
pelästy. Koko sielunsa voiman hän kerää yhteen ja laulaa ilmi ikuisen
kaipuunsa. Mahtava on hänen laulunsa. »Minä olen ihminen, minä olen se
mikä minä olen. Pois kaikki heikkous, epäröiminen, synti!» Koko hänen
tajuntansa puhdistuu. Hiiden väki poistuu. Paha häipyy hänen
muististaan. Sankarina hän siinä seisoo, voittajana, tietäjänä. Mitä hän
tuosta yhdestä raukasta välittää? Mikä se alhainen pahe on? Ei hän
semmoista itsessään muistakaan. Halveksittava se on, ylenkatsottava.
Pois hän inhoten siitä silmänsä kääntää. Ja voitonvarmana hän
hurmostilassaan huudahtaa: nyt itseni nähdä tahdon.


22.
ILMARINEN.

Mutta Ilmarinen on myös totuudenetsijäsielu, vaikka hänen itsetietoinen
etsimishalunsa herää myöhemmin kuin Lemminkäisen. Hän on toiminnan ja
terveen järjen mies, realisti, vapaa tunteellisuudesta ja
turhamaisuudesta. Hänen ilonsa on aina ollut tehdä työtä, ja hänen jalo
kunnianhimonsa tehdä hyvää työtä. Muita ihanteita hänellä ei ole ja
sentähden hän onkin vailla omaa initiatiivia; ulkoapäin on häntä
yllytettävä uusiin yrityksiin, vaan silloin hän osottautuukin
kunnolliseksi ja kykeneväksi.
Koittaapa vihdoin hänelle kohtalon päivä. Väinämöinen saapuu hänen
luokseen ja kertoo siitä ihmeellisestä maailmasta, jossa meidän
kuolematon itsemme asuu:
»Onp' on neiti Pohjolassa,
Impi kylmässä kylässä,
Jok' ei suostu sulhosihin,
Mielly miehi'in hyvihin,
Kiitti puoli Pohjan maata,
Kun onpi kovin korea:
Kuuhut paistoi kulmaluilta,
Päivä rinnoilta risoitti,
Otavainen olkapäiltä,
Seitsentähtinen selältä.»
Ja sitten hän kehottaa Ilmarista neittä noutamaan:
»Kun saatat takoa sammon,
Kirjokannen kirjaella,
Niin saat neion palkastasi,
Työstäsi tytön ihanan.»
Väinämöinen tässä viittaa Sammon takomiseen, ja me ymmärrämme, että
sillä lausetavalla on nyt personallisempi merkitys, kun luemme Kalevalaa
okkultispsykologisella avaimella, ja myöhemmin tulemme seikkaperäisesti
selvittämään, mitä Sammolla tarkotetaan ihmisen salaisessa kehityksessä.
Tässä yhteydessä, josta nyt on puhe, Sammon takominen selvästi
merkitsee, että kykenee itse omin neuvoin irtaantumaan päivätajunnastaan
ja tietoisesti siirtymään sisätajunnan maailmaan. Lemminkäinen ei tähän
kyennyt. Hänen tajuntansa nousi haltioihinsa itsestään ja äkkiarvaamatta
(kuten aina alussa käykin). Kykeneekö nyt siihen Ilmarinen? Tuskin,
runosta päättäen. Mutta Ilmarinen on kuullut, että asia on vaarallista
laatua, että ihmisen voi käydä hullusti, jos hän tajuntansa
salamaailmoihin yrittää. Sentähden hän ei tunne halua lähteä Pohjan
neittä kosimaan, vaan vastaa melkein pilkallisesti Väinämöiselle:
»Ohoh vanha Väinämöinen,
Joko sie minun lupasit
Pimeähän Pohjolahan
Oman pääsi päästimeksi,
Itsesi lunastimeksi!
En sinä pitkänä ikänä,
Kuuna kullan valkeana
Lähe Pohjolan tuville,
Sariolan salvoksille,
Miesten syöjille sioille,
Urosten upottajille.»
Mutta Väinämöinen ei hellitä. Sillä hänen kauttansa toimii Ilmarisen
kohtalo. Hän ikäänkuin kääntää puheen muuanne ja herättää Ilmarisen
uteliaisuuden:
»Viel' on kumma toinen kumma,
Onp' on kuusi kukkalatva,
Kukkalatva, kultalehvä
Osmon pellon pientarella;
Kuuhut latvassa kumotti,
Oksilla otava seisoi.»
Kun Ilmarinen ei ota tätä uskoakseen, ryhtyy Väinämöinen todisteluihin
ja panee liikkeelle toisen mielikuvituksen. Saatuaan täten Ilmarisen
tajunnan ja huomion keskitetyksi ja samalla käteensä on tietäjän
verrattain helppo »pyörremyrskyn avulla» siirtää se hetkeksi pois
fyysillisestä ympäristöstä sisäiseen maailmaan. Kun Ilmarinen sitten
selviää ja tulee tajuihinsa, huomaa hän olevansa Pohjolan pihalla. Hänen
on käynyt samoinkuin Lemminkäisen: koirat eivät ole haukkuneet. Louhi
tulee vastaan ja ihmettelee, kuka hän on, jota eivät koirat hauku, ja
Ilmarinen, joka on sangen ällistynyt ja hämillään, ei osaa muuta vastata
kuin ettei hän ole tänne tullutkaan koirien haukuttavaksi. Mutta kun
keskustelussa selviää, kuka Ilmarinen on, ja Louhi häntä kohtelee
kunnioittavasti, palaa Ilmarisen itseluottamus ja itsetietoisuus ja hän
ilmottaa kyllä osaavansa takoa Sammon. On aivankuin Ilmarinen ajattelisi
itsekseen: jollei Sammon taonta ole tämän vaikeampaa, niin kyllä minä
tähän pystyn.
Ja hän sai nähdä Pohjan tytön.
Huomaamme eron Ilmarisen ja Lemminkäisen välillä. Lemminkäinen on
tulisielu, hän etsii kiihkolla, hän tempaa väkivallalla itselleen
taivaan, hän tahtoo ja himoitsee ja kompastuu omaan
valmistumattomuuteensa. Ilmarinen taas on kylmä, hän on luonnostaan
epäitsekkäämpi, hän ei pyydä itselleen mitä ei tiedä ansainneensa, ja
sentähden kohtalo pitää huolen siitä, että hän ajallaan saa, mitä
hänelle tulemaan pitää.
Eihän Ilmarinenkaan omin neuvoin Pohjolaan joutunut. Vaan se, että
Ilmarista auttoi kohtalo Väinämöisen personassa, osottaa, että Ilmarinen
oli valmistunut, että hänen aikansa oli tullut. Lemminkäinen ryösti
itselleen sen, mikä Ilmariselle annettiin, ja sentähden
hän--Lemminkäinen--ei osannut sitä pitää. Että Ilmarinen henkisesti
katsoen oli valmistunut uutta kokemusta vastaanottamaan, näkyy siitäkin,
että vaikkei hän päivätajunnassaan takonut Sampoa, hän kuitenkin
haltiotilassaan oli sen tekevinään. Tajuntansa salatilassa ollen hän
järkiperäisesti selvittää itselleen, mikä avain on sisäaistimusten
maailmaan, mutta hän ei tuo sitä tietoa yli päivätajuntaansa. Kun hänen
herätessään Väinämöinen kysyy, onko Sampo laadittu, vastaa Ilmarinen
muistonsa nojalla, että laadittu se on ja ruumiin kätköissä se on,
mukana hänellä sitä ei ole. (18: 495-510).
Ei Ilmarinen myöskään ole saanut Pohjan neittä. Siinä suhteessa hän on
samassa asemassa kuin Lemminkäinen, vaikka muuten on neidon nähnyt. Ja
moneksi aikaa unohtuu nyt Ilmariselta hänen kohtalokas kokemuksensa.
Vasta myöhemmin hänessä herää kaiho uudelleen eloon--se kaiho, joka ei
voi sammua, ennenkuin päämäärä on voitettu ja korkeampi itse
löydetty,--ja silloin hän omasta halustaan lähtee Pohjan neitiä
kosimaan. Mutta vaikka hänen onnistuukin päästä Pohjolaan, ei silti
ihana impi heti suostu hänelle tulemaan. »Suorita ensin ansiotyöt, että
näen, rakastatko minua.» »Ansiotyöt» ovat okkultiskäytännöllisesti
katsoen tavallaan samaa kuin Sammon takomisen oppimista. Mutta niillä on
samalla laajempi ja monipuolisempi tarkotus. Ennenkuin näet korkeampi
minä suostuu tekemään ikuisen liiton alemman kanssa, täytyy alemman
valmistamalla ja puhdistamalla itseään osottaa ja todistaa, että se
tulee liittoa pyhänä pitämään. Samaa vaaditaan Ilmariselta kuin
Lemminkäiseltä!
On kuitenkin huomattava, että Ilmarinen se ansiotyöt suorittaa.
Alkuperäisesti ei liene Lemminkäisestä kerrottukaan, että hän kaikkia
ansiotöitä olisi suorittanut. Koska runo Lemminkäisen personassa esittää
etsijää, jonka ei onnistu voittaa taivaallinen puoliso, on otaksuttava,
että Lemminkäinen tulisella luonteellaan heti ryhtyy vaikeimpaan
ansiotyöhön käsiksi ja siihen sortuu, kuten hänen kohtalonsa eli
karmansa onkin. Kalevala kyllä kertoo Lemminkäisestäkin, että hän
onnistuu kahdessa ensimäisessä ansiotyössä, mutta on samalla antanut
sattuvan värityksen Lemminkäisen puuhille, joissa hänen hätäinen ja
uhmaileva luontonsa koko ajan pistää näkyviin (13: 31-270 ja 14: 1-372).
Ilmarinen taas, joka ei hätäile eikä häikäile, suorittaa tyynesti ja
rehellisesti kaikki ansiotyöt, ja nostaa sitten palkkansa niistä.
Nyt tehtäväksemme jää tutkia, mitä nämä »ansiotyöt» ovat.


23.
ANSIOTYÖT.

Ansiotöitä on kolme. Ilmarisen tehtäväksi määrätään kyntää kyinen pelto,
suistaa Tuonen karhu ja tuoda Tuonelan hauki Tuonelan joesta,
Lemminkäisen taas hiihtää Hiiden hirvi, suistaa Hiiden ruuna ja ampua
Tuonelan joutsen. Ansiotyöt ovat molemmilla samat ja tarkottavat, kuten
edellä sanoimme, alemman minän eli personallisuuden puhdistumista ja
»häihin valmistautumista», ja tässä minuudessa on kuten olemme nähneet,
kolme »taloa» eli tajunnantilaa: päivätajunta, unitajunta ja
sisätajunta. Näitä kolmea on puhdistettava--ja siinä ansiotyöt ovat.
Ensimäinen ansiotyö on päivätajunnan puhdistus. Kuinka se käy päinsä?
Hiihtämällä Hiiden hirvi eli kyntämällä kyinen pelto, vastaa Kalevala.
Mitä tämä kuvaa? Sen ymmärrämme, jos muistamme, mikä on päivä- eli
valvetajuntamme oleellisin, niin sanoaksemme itsetietoisin, itseämme
lähinnä oleva ominaisuus: mikä muu se olisi kuin järkemme,
ymmärryksemme, ajatuksemme! Ja kyllä ajatuksemme on kuin Hiiden hirvi,
kyllä loogillinen ymmärryksemme korkeammalta kannalta kuin kyinen pelto.
»Hiihtää Hiiden hirvi» merkitsee oppia ajatustaan hillitsemään. Hiiden
hirvi on nopsajalkainen--mikä on ajatusta nopeampi? Se on hiihdettävä,
maisema on siis talvinen--kuinka kylmä ja välinpitämätön, kuinka
sydämestä riippumaton ajatus saattaa olla! Se on myös »Hiiden» hirvi,
koska ajatus on altis palvelemaan pahaa ja itsekkyyttä. Ensimäisen
innostuksen puuskassa sen herraksi ei pääse, sitä Lemminkäinen sai kokea
(13: 31-270). Vasta kun hän nöyrtyy, rukoilee apua sekä luonnolta että
Jumalalta ja ryhtyy »hiljalleen hiihtelemään», taipuu ajatus ja antautuu
käskettäväksi (14: 1-270).
Ilmarisen ensimäisen ansiotyön määrittelee Pohjan akka näillä sanoilla:
»...Kun sa kynnät kyisen pellon,
Käärmehisen käännättelet
Ilman auran astumatta,
Vaarnojen värisemättä;
Senpä Hiisi ennen kynti,
Lempo varsinki vakoili
Vaarnaisilla vaskisilla,
Auralla tuliterällä,
Oma poikani poloinen
Heitti kesken kyntämättä.»
»Kyinen pelto» on loogillinen ymmärrys, sillä sen on »Hiisi ennen
kyntänyt», se on alussa ollut itsekkyyden ja pahan palveluksessa ja
saanut siltä kasvuvoimansa; sitten on kyllä Pohjan »oma poika», ihmisen
personallinen minä sitä »kyntänyt», koettanut sitä hyötyyn ja hyvään
päin kasvattaa, mutta heittänyt työnsä kesken, koska ei ole kyennyt sitä
loppuun viemään. Tämä pelto on nyt kynnettävä »ilman auran astumatta»,
ymmärrys puhdistettava niin ettei jälkiäkään näy, ja voima siis ylhäältä
otettava.
Ilmarinen ei ole neuvoton. Hän on tavannut korkeamman itsensä, hän
saattaa vedota siihen niinkuin ihminen, joka uskoo ja tietää, että hän
voi hengessään keskustella Jumalansa kanssa; hän kysyy heti Pohjan
neidiltä: mitenkä nyt kyinen pelto on kynnettävä? Eihän meidän tarvitse
välttämättä ajatella, että hänen oma intuitsioninsa yksin keksii
keinoin: hän on saattanut kuulla siitä tietäjiltä. Mutta hänen herännyt
intuitsioninsa sanoo hänelle heti, että keino on tepsivä ja että sitä on
noudatettava. Näin kuuluu neuvo:
»Ohoh seppo Ilmarinen,
Takoja iänikuinen!
Aura kultainen kuvoa,
Hopeinen huolittele!
Sillä kynnät kyisen pellon,
Käärmehisen käännättelet.»
»Tao kultainen aura», s.o. muodosta itsellesi ajatustyön ja mietiskelyn
avulla selväpiirteinen maailmankatsomus parhaimmista käsitteistä ja
tiedoista, mitä voit itsellesi hankkia. Tällä tavalla puhdistat realisen
minäsi ajatussisältöä, ja kun mietiskelyssä uskosi kultaisella auralla
kynnät ymmärryksesi peltoa, saat ihmeeksesi nähdä, kuinka paljon on
nostettava »kyitä kynnökselle, käärmehiä käännökselle». Mutta pukeudu
samalla rehellisyyden rautapaitaan ja totuuden teräsvöihin, ettet itsesi