Jenkkejä maailmalla I - 17

itsepintainen todistaja, joka meille kertoo, että se tarvitsi
teatterin, johon mahtui istumaan kahdeksankymmentätuhatta ihmistä ja
näiden lisäksi vielä kaksikymmentätuhatta seisomaan, jotta sen
huvittelunhaluiset kansalaiset tulisivat tyydytetyiksi, tämä
itsepintainen todistaja uskoamme helpottaa. Colosseum on yli
tuhatkuusisataa jalkaa pitkä, seitsemääsataaviittäkymmentä leveä ja
sataakuuttakymmentä korkea. Muodoltaan se on soikea.
Amerikassa käytämme rikoksentekijöitä siten, että heistä on hyötyä,
samalla kuin heitä rankaisemme heidän rikoksistaan. Annamme
heitä vuokralle ja pakotamme heidät ansaitsemaan valtiolle rahaa
tekemällä tynnyreitä tai rakentamalla teitä. Yhdistämme täten hyödyn
ja rangaistuksen ja kaikki käy oivasti yhteen. Mutta vanhassa
Roomassa uskonnollinen velvollisuus yhdistettiin huviin. Kun oli
välttämätöntä hävittää se uusi uskonlahko, joka kutsui itseään
kristityksi, arveli kansa parhaaksi tämän työn suorittamista siten,
että se oli valtiolle hyödyksi ja samalla tuotti yleisölle huvia.
Gladiaattoritaisteluitten ja muitten näytelmäin ohessa heitettiin
aina silloin tällöin tuon vihatun uskonlahkon jäseniä Colosseumin
areenalle ja villipetoja laskettiin heidän kimppuunsa. On arvioitu,
että seitsemänkymmentätuhatta kristittyä kärsi tässä paikassa
marttyyrikuoleman. Tämän vuoksi Colosseum on Vapahtajan seuraajain
silmissä pyhää maata. Ja hyvällä kyllä syyllä; sillä jos kahleet,
joilla pyhimys on ollut kahlehdittuna ja jalanjäljet, jotka hän
on jättänyt jalkainsa alla olleeseen kiveen, ovat pyhät, niin
varmastikin on pyhä se paikka, missä ihminen on uskonsa vuoksi
henkensä heittänyt.
Seitsemän- tai kahdeksantoista vuosisataa takaperin tämä Colosseum
oli Rooman pääteatteri ja Rooma oli maailman valtiatar. Loistavia
näytelmiä esitettiin täällä ja keisarit, valtion korkeimmat
virkamiehet, ylimykset ja ääretön paljous vähempiarvoista yleisöä oli
täällä niitä katsomassa. Gladiaattorit taistelivat gladiaattoreja
vastaan ja toisinaan myös sotamiesvankeja vastaan, joita tuotiin
monesta etäisestä maasta. Colosseum oli Rooman -- koko maailman
-- pääteatteri eikä muotimies, joka ei kuin sivumennen ja mitään
erikoista tarkoittamatta saattanut mainita "yksityisaitiostaan
Colosseumissa", voinut kunnolla seurustella parhaissa piireissä. Kun
valmiitten vaatteitten kauppias tahtoi saada kadun toisella puolella
olevan siirtomaatavarakauppiaan kateudesta pakahtumaan, osti hän
ennakkotilaukset eturivin istuimiin ja antoi tämän levitä naapurien
kesken. Kun vastustamaton kauppa-apulainen, synnynnäistä vaistoaan
noudattaen, halusi voittaa ja tuhota, pukeutui hän parhaaseen, mitä
rahalla sai, ja vei jonkun toisen veitikan nuoren naisen Colosseumiin
ja sitten yhä loukkausta painostaakseen tarjosi tälle jäätelöä
näytäntöjen väliajalla, taikka lähestyi häkkiä ja valaanluisella
kepillään tyrkki marttyyrejä seurakumppaniaan huvittaakseen.
Roomalainen keikari oli oikeassa elementissään vasta kun hän nojautui
pilariin ja naisia halveksien sormieli viiksiään, kun hän parin
tuuman mittaisella teatterikiikarilla katseli verisiä taisteluita,
kun hän herätti maaseutulaisten kateutta arvostelulla, joka osoitti
hänen kovin, kovin usein käyneen Colosseumissa ja jo aikoja sitten
päässeen uutuuskannasta, tai kun hän haukotellen kääntyi pois ja
sanoi:
"_Tuoko_ tähti! Käyttelee miekkaansa kuin maantierosvon oppipoika!
Maaseudulla hän ehkä menee, mutta ei hän pääkaupunkiin kelpaa!"
Iloista oli se nuori joukko, joka lauantaisin kokoontui permannolle,
ja onnellisia roomalaiset katupojat, jotka paratiisin pyörryttävässä
korkeudessa söivät maapähkinöitä ja härnäsivät gladiaattoreja.
Minulle oli suotu se suuri kunnia, että raunioiksi rauenneen
Colosseumin ruuhkista löysin ainoan näytäntöohjelman, mitä on meidän
aikoihimme säilynyt. Siitä tuoksui vielä sangen aatteluttavaa mintun
tuoksua, yhtä sen kulmista oli ilmeisestikin pureskeltu ja reunaan
oli sirolla naisen käsialalla puhtaimmalla latinalla kirjoitettu
seuraavat sanat:
Tule tapaamaan minua Tarpejilaisella kalliolla huomisiltana,
armaani, tarkalleen kello seitsemän. Äiti on silloin kotoa poissa
ystäväinsä luona Sabiinilaisilla kukkuloilla.
_Claudia_.
Ah, missä on nyt se onnen poika ja missä se pieni käsi, joka
kirjoitti nuo sirot rivit? Tomuna ja tuhkana he ovat olleet
seitsemäntoista vuosisataa!
Ohjelma kuuluu näin:
_ROOMAN COLOSSEUM._
VERRATON VETOVOIMA!
UUDET VARUSTUKSET! UUDET JALOPEURAT!
UUDET GLADIAATTORIT!
Esiintyy kuuluisa
_MARCUS MARCELLUS VALERIANUS!_
AINOASTAAN KUUTENA ILTANA!
Johto pyytää saada yleisölle tarjota huvitusta, joka loistossa
voittaa kaikki, mitä tähän saakka on millään näyttämöllä yritetty.
Ei mitään kuluja ole säästetty avauskauden tekemiseksi sen jalon
ja auliin suosion arvoiseksi, jota johto varmasti toivoo saavansa
ponnistustensa palkaksi. Johto pyytää saada ilmoittaa, että sille
on onnistunut palvelukseensa kiinnittää todellinen
TÄHDISTÖ KYKYJÄ!
jommoisia Roomassa ei ole vielä milloinkaan nähty.
Näytäntö alkaa tänä iltana
SUURENMOISELLA LEVEÄKALPATAISTELULLA!
kahden nuoren ja lupaavan harrastelijan ja kuulun Parthialaisen
gladiaattorin välillä, joka juuri on tuotu vankina Veruksen leiristä.
Tätä seuraa suuri ja vaikuttava
SOTATAPPARA-OTTELU!
jossa esiintyvät kuulu Valerianus (toinen käsi taakseen sidottuna)
ja kaksi jättiläismäistä raakalaista Britanniasta.
Jonka jälkeen kuulu Valerianus (jos hän jää henkiin) taistelee
leveäteräisellä miekalla
VASEMMALLA KÄDELLÄÄN!
Kuutta Sofomooria ja yhtä Gladiaattori-opiston kokelasta vastaan
Seuraa pitkä jakso loistavia otteluita, joihin valtakunnan parhaat!
kyvyt ottavat osaa.
Jonka jälkeen kuulu Ihmelapsi, joka tunnetaan nimellä
"NUORI AKHILLES",
taistelee neljää tiikerin penikkaa vastaan ilman muuta asetta
kuin pikku keihonsa!
Koko näytäntö päättyy siveällä ja kauniilla
YLEISELLÄ VERILÖYLYLLÄ!
jossa kolmetoista Afrikan leijonaa ja kaksikymmentä kaksi Barbaarilaista
vankia tappelee keskenään, kunnes kaikki ovat tuhotut.
PILETTIEN MYYNTI ALKANUT
Ensi Rivi Yksi Dollari; Lapset ja Palvelijat maksavat puolet.
Tehokas poliisivoima ylläpitää järjestystä ja estää villipetoja
hyppäämästä kaiteitten yli ja tuottamasta kuulijakunnalle ikävyyksiä.
Ovet avataan kello 7. Näytäntö alkaa kello 8.
VAPAAPAIKAT EHDOTTOMASTI EVÄTÄÄN.
Diodoruksen tilapäistöiden paino.
Merkillisen ja samalla ilahuttavankin sattuman kautta oli minulla
myös onni samalla löytää areenan ruuhkista tahraantunut ja repaleinen
kappale "Rooman Jokapäiväistä Sota-Tapparaa", jossa oli arvostelu
juuri tästä samasta näytännöstä. Se on jo niin monta vuosisataa
vanha, ettei sitä tietysti voi pitää uutisen arvoisena, ja käännän
sen tähän vain osoitukseksi siitä, kuinka vähän teaatteriarvostelun
yleinen tyyli ja fraseologia on muuttunut niiden pitkäin aikain
kuluessa, jotka ovat hitaasti laahustaneet päättymystään kohti siitä,
kuin jakajat tämän kappaleen vielä kosteana ja uuden uutukaisena
kantoivat roomalaisille tilaajilleen:
"AVAJAISNÄYTÄNNÖT. -- COLOSSEUM. -- Huolimatta epätyydyttävästä
säästä olivat kaupungin ylhäisö ja vallaspiirit huomattavan
monilukuisina eilen illalla saapuneet katselemaan nuorta
näyttelijää, joka viime aikoina on niittänyt niin kauniita
laakereita maakuntain amfiteattereissa. Saapuvilla lienee
ollut kuuteenkymmeneentuhanteen henkeen, ja epäilemättä olisi
huone ollut aivan täysikin, elleivät kadut olisi olleet niin
mahdottomassa kunnossa. Hänen Ylhäinen Majesteettinsa, Keisari
Aurelius, oli keisarillisessa aitiossa, ja häneen kääntyivät
kaikkien katseet. Monet valtakunnan kuuluisimmista ylimyksistä ja
kenraaleista kunnioittivat tilaisuutta läsnäolollaan, eikä vähin
heistä ollut se nuori patriisiupseeri, jonka laakerit, 'Ukkosen
legioonassa' voitetut, vielä ovat niin vihannat hänen otsallaan.
Suosionhuudot, joilla häntä tervehdittiin hänen tullessaan,
kuuluivat Tiberin taa!
"Hiljakkoin suoritetut korjaukset ja koristeet suuresti
kohottavat Colosseumin näköä ja mukavuutta. Marmori-istuinten
uudet patjat ovat erinomainen parannus siihen nähden, että niin
kauan olemme saaneet tottua kovaan kiveen. Nykyinen johto pitää
yleisöstä hyvää huolta. Se on jälleen hankkinut Colosseumiin
ne runsaat kultaukset ja upeat pehmustukset ja läpikotaisen
loisteliaisuuden, joka oli Rooman ylpeys viitisenkymmentä vuotta
takaperin, kuten vanhat Colosseumin kävijät vielä muistavat.
"Eilisillan avauskohtaus -- kohden nuoren harrastelijan taistelu
leveäteräisellä miekalla kuuluisaa Parthialaista gladiaattoria
vastaan, joka on lähetetty tänne sotavankina -- oli mitä
onnistunein. Vanhempi nuorista herroista harrastelijoista hoiti
asettaan sulavuudella, joka ilmaisi erinomaisia luonnonlahjoja.
Hänen valepistoansa, jonka suojassa hän silmänräpäyksessä sivalsi
onnistuneen iskun, lyöden Parthialaisen päästä kypärin, yleisö
tervehti sydämellisin kättentaputuksin. Syrjäisku ei häneltä
vielä sujunut aivan mallikelpoisesti, mutta hänen lukuisille
ystävilleen tuotti suurta tyydytystä se tieto, että hän käytännön
koulussa vielä olisi tämän puutteen voittanut. Hän sai kuitenkin
surmansa. Hänen sisarensa, jotka olivat saapuvilla, osoittivat
melkoista mielipahaa. Hänen äitinsä lähti Colosseumista
kokonaan pois. Toinen nuorukaisista jatkoi taistelua
semmoisella reippaudella, että yleisö puhkesi haltioituneihin
suosionosoituksiin. Kun hän vihdoin ruumiina kaatui, juoksi hänen
iäkäs äitinsä huutaen ja hiukset hajallaan, silmät kyyneliä
valuen, alas ja pyörtyi samalla kun sai käsillään kaidepuista
kiinni. Poliisi pikimmiten poisti hänet. Asianhaaroihin nähden
vaimon käytös ehkä oli anteeksiannettava, mutta me uskallamme
huomauttaa, että semmoiset kohtaukset ovat omiaan loukkaamaan
näytännön aikana noudatettavaa sopivaisuutta ja varsinkin ne ovat
Keisarin läsnäollessa suuressa määrin säädyttömät. Parthialainen
sotavanki taisteli urhoollisesti ja hyvin; ja siihen hänellä
olikin täysi syy, sillä hän taisteli sekä elämänsä että
vapautensa puolesta. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat saapuvilla
terästämässä hänen kättään rakkaudellaan ja muistuttelemassa
hänelle vanhaa kotia, jonka hän saisi nähdä, jos voittaisi.
Kun hän kaatoi toisen vastustajansa, puristi vaimo lapsiaan
rintaansa vastaan ja itki ilosta. Mutta se oli vain ohimenevää
onnea. Vanki hoiperteli häntä kohti ja vaimo älysi, että vapaus,
jonka hän oli voittanut, oli voitettu liian myöhään. Mies oli
saanut surmaiskun. Ensimmäinen näytös täten päättyi yleiseksi
tyydytykseksi. Johtaja kutsuttiin verhon eteen ja kiitti hänelle
osoitetusta kunniasta puheella, joka uhkui sukkeluutta ja
huumoria, ja lopuksi lausui toivovansa, että hänen vaatimattomat
ponnistuksensa hankkia rattoisaa ja opettavaista ajanviettoa yhä
edelleenkin saavuttaisivat Rooman yleisön suosion.
"Tämän jälkeen esiintyi laitoksen uusi tähti, jota tervehdittiin
äänekkäillä suosionosoituksilla ja kuudenkymmenentuhannen
nenäliinan heilutuksella. Marcus Marcellus Valerianus
(näyttämönimi -- hänen oikea nimensä on Smith) on loistava
esimerkki ruumiillisesta kehityksestä ja harvinaisen ansiokas
taiteilija. Tapa, jolla hän käyttelee sotakirvestä, on
ihmeteltävä. Hänen rattoisuutensa ja leikillisyytensä ovat
vastustamattomat koomillisissa asioissa, mutta silti ne jäävät
varjoon hänen yleväin luomainsa rinnalla tragedian vakavilla
aloilla. Kun hänen kirveensä hämmentyneitten barbaarien pään
päällä piirsi tulisia kehiään tarkkaan samassa tahdissa kuin
hänen joustava ruumiinsakin ja ponnistavat säärensä, puhkesi
yleisö vastustamattomiin naurun puuskauksiin; mutta kun hänen
aseensa hamara ruhjoi yhden vastustajan kallon ja sen terä
melkein samassa silmänräpäyksessä leikkasi toisen ruumiin
kahtia, räjähtivät kaikki niin innostuneeseen suosion ulvontaan,
että koko rakennus tärisi, ja näin oli mitä kriitillisin
yleisö tunnustanut hänet ammattinsa kaikkein jaloimman osan
mestariksi. Jos hänellä vikaa on (olemme pahoillamme siitä, että
meidän täytyy tämmöiseen mahdollisuuteen viitatakaan), olisi
semmoisena mainittava tuo yleisöön vilkuminen keskellä esitysten
kiihoittavimpia kohtia, ikäänkuin hän kaipaisi ihailua. Paussit
kesken taistelua kumarruksia varten, kun hänelle heitetään
kukkavihkoja, osoittavat nimikään huonoa makua. Suuressa vasemman
käden tappelussa hän näytti puolen aikaa katsovan yleisöön
sen sijaan että olisi leikellyt vastustajiaan; ja kun hän oli
kaatanut kaikki sofomoorit ja leikitteli oppilaan kanssa, kumarsi
hän ja otti maasta kukka vihkon, joka juuri putosi, ja tarjosi
tämän vastustajalleen, juuri kun hänen päätään kohti putosi isku,
joka kaikin puolin suositteli itseään hänelle surmaiskuksi.
Tämmöinen kevytmielisyys olkoon paikallaan maaseudulla, mutta
pääkaupungin arvolle se on sopimaton. Olemme vakuutetut siitä,
ettei nuori ystävämme loukkaannu näistä huomautuksista, sillä
tarkoitamme niillä yksinomaan hänen parastaan. Kaikki, jotka
meidät tuntevat, tietävät hyvin, että vaikka toisinaan olemmekin
ankarat tiikereitä ja marttyyrejä kohtaan, emme koskaan
tahallamme loukkaa gladiaattoreita.
"Ihmelapsi teki ihmeitä. Helposti hän suoriutui neljästä
tiikerin pennustaan saamatta muuta vammaa, kuin että menetti
osan päänahkastaan. Yleinen verilöyly suoritettiin detaljeihin
nähden tarkkuudella, joka on mitä suurimmaksi kunniaksi siihen
osaa-ottaneille vainajille.
"Kaiken kaikkiaan eilinen esitys oli kunniaksi sekä johdolle
että koko sille kaupungillekin, joka rohkaisee ja kannattaa
tämmöisiä terveellisiä ja opettavaisia ajanviettoja. Pyydämme
vain saada huomauttaa, että raakamaisten nuorten poikain
tapa nakella paratiisista tiikerin päälle maapähkinöitä ja
paperitolloja ja huudella 'Hei! hei!' ja ilmaista mielihyväänsä
tai tyytymättömyyttään huutelemalla 'antaas nyt leijonan
koettaa!' 'no nyt, klatiaattori!' 'keltanokka, saapastas nyt
vähän sukkelampaan!' ja niin edespäin, ovat suurimmassa määrin
moitittavia Keisarin läsnäollessa ja tulisi poliisin kaikin
mokomin estää ne. Monta kertaa eilen illalla, kun palvelusväki
tuli areenalle ruumiita ulos vetämään, huutelivat poika-roikaleet
heille paratiisista kaikenlaisia sopimattomia huomautuksia
tehdäkseen heidät naurettaviksi. Tämmöiset häiriöt ovat yleisölle
ylen vastenmielisiä.
"Tänään iltapäivällä on pienokaisia varten luvassa matinea,
jossa tilaisuudessa tiikereille syötetään useita pyhäkoululapsia
siitä uskonlahkosta, jota sanotaan Kristityksi. Säännöllisiä
näytännöitä on joka ilta, kunnes toisin ilmoitetaan.
Valerianuksen lahjanäytäntö tiistaina t.k. 29 p., jos hän elää.
"Huom. -- Teaatterin johto haluaa ostaa kolme- tai neljäkymmentä
ensi luokan jalopeuraa ja tiikeriä. Hyeenoja niinikään.
Marttyyreista maksetaan hyvä hinta."
Olen itse ollut teatteriarvostelija aikanani ja ihmeekseni silloin
huomasin, kuinka paljon enemmän tiesin Hamletista kuin Forrest;
ja nyt minulle tuottaa iloa huomata, kuinka paljon paremmin
kuin gladiaattorit virkaveljeni ennen vanhaan tiesivät, miten
leveäteräistä miekkaa on tappelussa käytettävä.


XXVII LUKU.
"Teurastettu, että Rooma saisi juhlapäivän" -- Eräs, joka ei koskaan
valittanut -- Tuskastuttava asia -- Aasimaisia oppaita -- Rooman
katakombit -- Pyhimys, jonka kylkiluut intoutuminen sai katkeamaan --
Ihmeellinen verta vuotava sydän -- Ara Coeli-legenda.

Sikäli siis kaikki on kuin pitääkin. Jos kenelläkään on, oikeutta
tuntea itsensä ylpeäksi ja tyytyväiseksi, niin epäilemättä minulla.
Sillä enkö minä ole kirjoittanut Colosseumista ja gladiaattoreista,
marttyyreista ja leijonista käyttämättä kertaakaan fraasia
"teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän". Minä olen ainoa vapaa
valkoinen mies vakaantuneella iällä, joka olen tämän aikaan saanut
sitten kun Byron tuon sananparren keksi.
Teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän kuuluu hyvältä
ensimmäiset seitsemän- tai kahdeksantoistasataatuhatta kertaa,
minkä sen näkee painettuna, mutta sen jälkeen se alkaa väsyttää.
Olen sen nähnyt kaikissa Roomaa koskevissa kirjoissa -- ja tässä
se nyt muistuttaa minua tuomari Oliverista. Oliver oli nuori
lakimies, juuri kouluista päässyt, ja hän oli lähtenyt ulos Nevadan
erämaihin elämäänsä alkamaan. Hänestä tuo maa ja se elämänlaatu,
jota siellä vietimme niinä varhaisina aikoina, koko lailla erosi
Uuden Englannin tai Pariisin elämästä. Mutta hän puki ylleen
villapaidan ja vyötti laivastorevolverin vyölleen, iski kiinni
läskiin ja papuihin, joita maa tarjosi, ja päätti olla Nevadassa
Nevadan tavalla. Oliver tyytyi asemaansa niin täydelleen, että
vaikka monetkin hänen ratkaisemansa jutut varmaan tuottivat hänelle
surua, hän ei koskaan valittanut -- toisin sanoen, hän ei koskaan
valittanut muuta kuin yhden kerran. Hän, kaksi muuta ja minä itse
lähdimme sitten Humboldt-vuoriston uusille hopeakaivoksille -- hän
olemaan Humboldt-kauntin tuomari ja me hopeata kaivamaan. Matka
oli kaksisataa mailia. Oli sydäntalvi. Ostimme kahden hevosen
vaunut ja kuormasimme niihin tuhatkahdeksansataa naulaa sianlihaa,
jauhoja, papuja, vuoriruutia, kakkuja ja kihveleitä. Ostimme kaksi
surkean näköistä meksikolaista hevoskaakkia, joiden karva kasvoi
nurjaan suuntaan ja joiden ruumiissa oli enemmän kulmia kuin Omarin
moskeijassa; valjastimme ja lähdimme matkaan. Se oli kamala retki.
Mutta Oliver ei valittanut. Hevoset kiskoivat vaunujamme kaksi
mailia kaupungin ulkopuolelle ja sitten heittivät. Sitten me kolmen
työnsimme vaunuja seitsemän mailia ja Oliver kulki edellä ja kiskoi
perässään hevosia suitsista. Me valitimme, Oliver ei. Maa oli jäässä
ja se palelsi selkäämme maatessamme. Viima pyyhkieli naamaamme ja
palellutti nenämme. Oliver ei valittanut. Viisi päivää työnnettyämme
vaunuja päivällä ja yöllä vilua kärsittyämme tulimme matkamme
pahalle osalle -- neljänkymmenen mailin erämaahan tai Great American
Desertiin, jos se nimi paremmin miellyttää teitä. Eikä vieläkään tämä
miehistä tasaisin, mitä on milloinkaan elänyt, ollut valittanut.
Lähdimme poikki yrittämään kahdeksan aikaan aamulla, kiskoen läpi
hiekan, joka oli pohjatonta. Ponnistaen päivän pitkän tuhansien
vaununrauskain ja kymmenientuhansien häränluurankojen ohi. Ohi niin
lukemattomain pyöränvanteitten, että niillä olisi voinut vyöttää
Washingtonin muistopatsaan ylös saakka ja ohi häränkahleitten,
joita olisi riittänyt koko Long Islandin ympäri. Ohi ihmishautain.
Kurkkumme kaiken aikaa janosta käheänä. Huulemme alkalipölystä
verisinä. Nälkäisinä, hikoillen ja ylen, ylen uupuneina -- niin
uupuneina, että kun aina viidenkymmenen askelen kuluttua laskeusimme
hiekalle hevosia lepuuttamaan, niin tuskin jaksoimme hereillä pysyä
-- Oliver vain ei valita. Eikä seuraavana aamunakaan, kun kolmen
aikaan pääsimme poikki, puolikuolleina uupumuksesta. Herätessämme
pari kolme yötä myöhemmin puoliyön aikaan ahtaassa kurussa siitä,
että lunta satoi kasvoillemme, ja kauhistuen uutta vaaraa, että
lumi meidät hautaisi alleen, valjastimme hevoset ja ponnistimme
aamulla kello kahdeksaan, kuljimme vedenjakajan poikki ja tiesimme,
että olimme pelastuneet. Ei valituksia. Viisitoista vuorokautta
vaivaa ja uupumusta koettuamme pääsimme kahdensadan mailin matkamme
päähän eikä tuomari vaan ollut valittanut. Ihmettelimme, tokko
mikään _saattoikaan_ tuskastuttaa häntä. Rakensimme Humboldt-majan.
Se tehdään näin. Vuoren juurelle kaivetaan jyrkkään rinteeseen
neliskulmainen hauta ja kaivetaan maahan kaksi pystypatsasta ja
niiden päälle pannaan kaksi niskahirttä. Niskahirsien päälle pannaan
sitten suuri kangas, niin että se peittää ne ja vielä etusivunkin
maahan saakka. Kangas muodostaa talon katon ja etuseinän. Sivuseininä
ja takaseinänä on kaivettaessa nostettu multa. Savupiippu on helppo
tehdä siten että katon yhtä kulmaa käännetään auki. Oliver istui
eräänä iltana yksin tässä kolkossa kopissa marunavarvuista tehdyn
valkean ääressä ja kirjoitti runoja; hänen mielitöitään oli tuo
runojen kaivaminen itsestään, tai räjäyttäminen, jos ne istuivat
kovassa. Hän kuuli jonkun eläimen käyskentelevän katon ääressä;
kivi tai pari ja jonkun verran multaa varisi läpi ja putosi hänen
viereensä. Hän kävi levottomaksi ja sanoi "Hoi! -- menetkös sieltä,
hoi hoi!" -- aina vähän väliä. Mutta sitten hän sattui siinä
torkahtamaan ja tuota pikaa putosi savupiipusta sisään muuli! Tuli
lensi joka suuntaan ja Oliver kaatui selälleen. Kymmenisen iltaa
kului kunnes hän taas rohkaisi mieltään sen verran että uudelleen
alkoi kirjoittaa runoutta. Ja taas hän sattui torkahtamaan ja muuli
jälleen putosi savupiipusta. Tällä kertaa sortui muulin kanssa sisään
melkein puolet majan siitä osasta. Ponnistellessaan jalkeille muuli
potkaisi kynttilän sammuksiin ja särki suurimman osan kyökkiastioista
ja nosti melkoisesti pölyä. Nämä väkivaltaiset herätykset varmaankin
lienevät tuntuneet Oliverista harmillisilta, mutta hän ei kertaakaan
valittanut. Hän muutti toiseen majaan, joka oli kurun vastakkaisella
puolella, hän kun oli huomannut, ettei sillä puolella käynyt muuleja.
Eräänä iltana hän kahdeksan aikaan puuhaili runonsa päättelemisessä,
kun sisään vierähti kivi -- sitten ilmestyi vaatteen alle sorkka --
sitten lehmästä toinen puoli -- peräpuoli. Hän kauhistuneena nojautui
taapäin ja huusi "Hoi nyt! hoi! menetkös siitä!" ja lehmä ponnisteli
urhoollisesti -- menetti jalansijaa kaiken aikaa -- multaa ja pölyä
ryöppysi alas ja ennenkuin Oliver pääsi kunnolla pois, putosi koko
lehmä katon läpi pöydälle ja särki kaikki muodottomaksi läjäksi!
Silloin, ensi kerran eläissään luullakseni, Oliver valitti Hän sanoi:
"_Tämä alkaa käydä yksitoikkoiseksi!_"
Hän luopui tuomarinvirastaan ja lähti Humboldt-kauntista.
"Teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän" on käynyt minulle
yksitoikkoiseksi.
Haluan tässä yhteydessä lausua sanan Michelangelo Buonarottista. Olin
ennen aina ihaillut Michelangelon mahtavaa neroa -- tuon miehen, joka
oli suuri runoilijana, maalarina, kuvanveistäjänä, arkkitehtina --
suuri kaikessa, mihin hän ryhtyi. Mutta minua ei maita Michelangelo
aamiaiseksi -- lunshiksi -- päivälliseksi -- teen särpimeksi --
illalliseksi -- välipalaksi. Haluan joskus vaihteluakin. Genovassa
kaikki oli hänen käsialaansa. Milanossa hänen tai hänen oppilaittensa
käsialaa. Como järvi oli hänen käsialaansa. Padovassa, Veronassa,
Veneziassa, Bolognassa, kuulimmeko oppaitten puhuvan kenestään muusta
kuin Michelangelosta? Firenzessä hän maalasi kaikki, suunnitteli
kaikki, melkein, ja mikä ei ollut hänen suunnittelemaansa, sitä
hänen oli ollut tapana katsella joltain mielikiveltään, ja meille
tämä kivi näytettiin. Pisassa hän piirsi kaikki paitsi tuota vanhaa
haulitornia, ja senkin he olisivat antaneet hänelle, ellei se olisi
niin kamalan pahasti poikennut pystysuorasta. Livornon rantasillat ja
Civita Vecchian tullisäädökset, hänen työtään. Mutta täällä -- täällä
hän on kerrassaan hirveä. Hänen käsialaansa on Pyhän Pietarin kirkko,
hänen paavi, hänen Pantheon, hänen paavin sotamiesten univormut,
Tiber, Vatikaani, -- Colosseum, Capitolium, Tarpejilainen kallio,
Barberiini-palatsi, Pyhän Johanneksen Lateraani, Campagna, Via
Appia, Rooman seitsemän kukkulaa, Caracallan kylpylät, Claudiuksen
akvedukti, Cloaca Maxima -- eikö tuo maanvaiva liene piirustanut koko
Ikuista kaupunkia, ja elleivät kaikki ihmiset ja kirjat valehtele,
maalasi hän siinä kaikki! Dan sanoi tuonaan oppaalle: "Riittää,
riittää! Älkää sanoko enempää! Sanokaa summakaupalla kaikki! Sanokaa,
että Luoja teki koko Italian Michelangelon piirustuksista!"
En ole koskaan tuntenut olevani niin hartaan kiitollinen, niin
lohdutettu, niin tyyni, niin täynnään siunattua rauhaa kuin eilen
kuullessani, että Michelangelo oli kuollut.
Mutta sen me olemme saaneet tästä oppaasta puserretuksi. Hän on
näyttänyt meille mailittain tauluja ja veistoksia Vatikaanin
loppumattomissa käytävissä; ja mailittain tauluja ja veistoksia
kahdessakymmenessä muussa palatsissa; hän on näyttänyt meille
Sixtiiniläisen kappelin suuren taulun ja niin paljon freskoja, että
niillä voisi varustaa kaikki taivaat -- ja melkein kaikki tuntui
olevan Michelangelon käsialaa. Olemme sen vuoksi hänen kanssaan
pitäneet somaa peliä, jolla olemme niin monta muutakin opasta
voittaneet. Nuo arvon miehet eivät koskaan epäile -- heillä ei ole
käsitystäkään ivasta.
Hän näyttää meille taideteosta ja sanoo: "Statu brunzo." (Pronssinen
kuvapatsas.)
Katselemme sitä välinpitämättömästi ja tohtori kysyy: "Michelangelon
tekemä!"
"Ei -- ei tiedä kenen."
Sitten hän näyttää Rooman vanhan Forumin. Tohtori kysyy:
"Michelangelon tekemä?"
Opas tuijottaa häneen hämmästyneenä "Ei -- tuhannen vuosi ennen hän
synty."
Sitten egyptiläisen obeliskin. Taas: "Michelangelon tekemä?"
"Oh, _mon dieu_, hyvä herra! Tämä _kaksi_ tuhannen vuosi ennen hän
synty!"
Toisinaan hän siihen määrään väsyy tämän herkeämättömän kyselyn
johdosta, ettei hän tahdo uskaltaa näyttää meille mitään. Hän on
kaikilla tavoilla, mitä suinkin on keksiä voinut, koettanut saada
meidät ymmärtämään, että Michelangelon vastuulle tulee vain osa
maailman luomisesta, mutta syystä tai toisesta hän ei ole vielä
siinä onnistunut. Silmämme ja korvamme, jotka ovat tutkimuksista ja
kiertokatselusta liian rasittuneet, ovat huojennuksen tarpeessa,
taikka meistä ehdottomasti tulee idiootteja. Tämän oppaan täytyy
sen vuoksi kärsiä edelleenkin. Ellei se häntä huvita, sen pahempi
hänelle, Meitä se huvittaa.
Voisinpa tähän paikkaan sovittaa pienen luvun näistä maanvaivoista,
eurooppalaisista oppaista. Moni mies on sydämessään toivonut, että
hän tulisi oppaatta toimeen. Mutta tietäen, ettei se käy päinsä, hän
koettaa saada hänestä jotain huvitusta korvaukseksi hänen seuransa
tuottamasta rasituksesta. Meille tämä onnistui, ja jos meidän
esimerkkimme voi olla toisille hyödyksi, niin kehoitamme sitä kaikin
mokomin koettamaan.
Oppaat osaavat englantia juuri sen verran, että osaavat kaikki
asiat sekoittaa, niin ettei niissä ole pontta, ei perää. He osaavat
sanottavansa ulkoa -- jokaisen näyttämänsä veistoksen, maalauksen,
katedraalin tai muun ihmeen historian. He osaavat sen ja latelevat
sitä kuin papukaija -- ja jos keskeytätte ja suistatte heidät
radalta, täytyy heidän palata takaisin ja alkaa taas alusta. Koko
elämänsä heidän täytyy näytellä ulkomaalaisille ihmeteltäviä esineitä
ja kuulla heidän ihastuksen purkauksiaan. Ihmisluonnolle ominaista on
iloita, kun voi herättää ihastusta. Se se yllyttää lapsia sanomaan
voimallisia asioita ja tekemään nurinkurisia ja kaikin tavoin
herättämään huomiota, kun on seuraa läsnä. Se se saa juorusuut
lähtemään liikkeelle sateesta ja myrskystä huolimatta voidakseen
ensimmäisenä kertoa jonkun huomiota herättävän pienen uutisen.
Helppo on siis käsittää, mikä intohimo siitä oppaassa kehittyy,
hänelle kun on suotu joka päivä näyttää vieraille ihmisille ihmeitä,
jotka saavat heidät ihailusta kerrassaan haltioihinsa! Hän siitä
pöyhistyy niin, ettei mitenkään enää voisi elää vaatimattomammassa
ilmakehässä. Kun olimme tämän perille päässeet, emme enää koskaan
joutuneet haltioihimme -- emme enää koskaan ihailleet mitään -- emme
koskaan osoittaneet muuta kuin liikkumattomia naamoja ja tyhmää
välinpitämättömyyttä, vaikka opas olisi meille näyttänyt kuinka
yleviä ihmeitä. Olimme keksineet heidän heikon kohtansa. Olemme siitä
pitäen mitä parhaiten käyttäneet keksintöä hyväksemme. Toisinaan
olemme saaneet oppaan suuttumaan, mutta oma rauhallisuutemme ei ole
koskaan järkkynyt.
Tavallisesti tohtori esittää kysymykset, hän kun osaa säilyttää