Jenkkejä maailmalla I - 10

etteikö joku kulkuri paikalla hyökkää sen kimppuun. Minä poltan koko
mielelläni, mutta tuntoani loukkaa, kun näen moisen pätkäjääkärin
nälkäisten silmäinsä pielistä tähyilevän minua ja laskevan, kauanko
sikarini mahtaa kestää. Se muistutti minulle liian tuskallisesti
erästä sanfranciscolaista hautausliikkeen omistajaa, jonka tapa oli
käydä sairaitten luona kello kädessä kandidaattejaan aikaamassa.
Muuan näistä pätkäjääkäreistä seurasi meitä eilen illalla pitkin
puistoa, emmekä kertaakaan saaneet polttaa asiaksi asti. Aina
hellyimme lepyttämään häntä pätkällä, ennenkuin puoletkaan sikarista
oli kulunut, hänellä näytti olevan niin häijyn hätä. Hän piti meitä
omana laillisena saaliinaan, löytäjän oikeudella, luullakseni, koska
hän karkoitti useita muita ammattimiehiään, jotka aikoivat meidät
anastaa.
Jaa, varmaankin nämä vanhat pätkät sitten jauhetaan ja myydään
piipputupakaksi. Löytäkööt siis muut kuin italialaiset laadut
ostaessanne armonne.
"La Superba" ja "Palatsien kaupunki", ne nimet Genovalla on ollut
kautta vuosisatain. Se varmaan onkin täynnään palatseja ja palatsit
ovat sisältä upeat, mutta ulkoa ne ovat sangen rähjäiset, eikä niiden
rakennustyyli ole minkään arvoinen. "Genova la Superba" olisi sangen
sattuva nimitys, jos se tarkoittaisi naisia.
Olemme käyneet useassa näistä palatseista -- ne ovat suunnattomia
paksuseinäisiä rakennuksia, joissa on väljät kiviportaat, kuviolliset
marmorilattiat (toisinaan pienistä kivenmukuloista tai sementtiin
upotetuista marmoripaloista sommiteltua monimutkaista mosaiikkia),
ja suuret salit, joiden seinillä riippuu Rubensin, Guidon, Tizianin,
Paolo Veronesen ja muitten tauluja ja suvun päämiesten muotokuvia
töyhtökypärineen ja uhkeine panssaripaitoineen ja menneiden
vuosisatain omituisiin muoteihin puettuja vallasnaisia. Mutta ihmiset
tietysti olivat nyt kesällä kaikki maalla, ja tuskinpa he olisivat
meitä päivällisille käskeneet, vaikka olisivat kotonakin olleet, ja
niinpä kaikki nuo suuret tyhjät salit kaikuvine kivilattioineen,
kuolleiden esivanhempain ankarat kuvat, repaleiset liput, joita
peitti menneiden vuosisatain tomut, näyttivät juhlallisuudessaan
huokuvan kuolemaa ja hautaa, ja siitä rattoisuutemme raukesi ja
mieleemme hiipi masennus. Emme kertaakaan nousseet yhdenteentoista
kerrokseen. Aloimme aina pelätä aaveita. Siinä oli aina
hautausliikkeen omistajaa muistuttava palvelijakin saapuvilla, joka
meille antoi ohjelman, osoitti taulun, joka oli luettelon ensimmäinen
siinä salissa, johon hän kuului, ja seisoi sitten jäykkänä ja
vankkana ja totisena kivettyneessä livreessään, kunnes olimme valmiit
lähtemään toiseen huoneeseen, jolloin hän murheellisena marssi edellä
ja asettui uuteen pahansuovan kunnioittavaan asentoon kuten ennenkin.
Minä kulutin niin paljon aikaa rukoillakseni kattoa sortumaan näiden
ikävystyttävien lakeijain päälle, etten paljon joutanut katselemaan
palatsia enkä tauluja.
Ja sitä paitsi oli meillä täällä samoin kuin Pariisissakin opas.
Tuho vieköön kaikki oppaat! Tämä sanoi, että hän oli Genovan paras
kielitaituri englannin kieleen nähden ja ettei kaupungissa häntä
paitsi ollut kuin kaksi henkeä, jotka ensinkään osasivat mainittua
kieltä. Hän näytti meille Christopher Columbuksen syntymäpaikan
ja meidän vaieten ja kunnioittaen katseltuamme sitä viisitoista
minuuttia sanoi, ettei se ollutkaan Columbuksen, vaan Columbuksen
mummon syntymäpaikka! Kun me vaadimme häntä selittämään käytöstään,
kohautti hän vain olkapäitään ja vastasi pohjattomalla italian
tulvalla. Puhun tästä oppaasta enemmän jossain tulevassa luvussa.
Luullakseni saamme kanssamme kulkemaan kaiken tiedon, mitä saimme
hänestä lähtemään.
En ole moniin aikoihin ollut kirkossa niin usein kuin näinä viime
viikkoina. Näiden vanhain maitten ihmiset näyttävät ottaneen kirkot
oikein erikoisuudekseen. Varsinkin näyttää näin olevan Genovan
asukkaitten laita. Minä luulen, että siellä kautta kaupungin aina
on kirkko kolmen tai neljänsadan askeleen päässä. Kaduilla vilisee
päästä päähän kihvelihattuisia, pitkäkauhtanaisia, hyvin ruokittuja
pappeja, ja kirkonkelloja moikaa tusinoittain melkein aamusta
iltaan. Aina vähän päästä tulee vastaan harmaaseen veljeskuntaan
kuuluva munkki ajelluin päälain, pitkään karkeaan kaapuun puettuna,
nuora vyöllä, rukousnauha kädessä ja jaloissa sandaalit tai aivan
avojaloin. Nämä arvon miehet kiduttavat lihaansa ja luultavasti
tekevät parannusta koko elämänsä, mutta päältä nähden he ovat oikeita
nälänhädän tekijöitä. Lihavia ja rauhallisia.
San Lorenzon vanha katedraali on kai siinä mainittava kuin mikä
muu Genovan rakennus tahansa. Se on sangen suuri, siinä on jaloja
pylväskäytäviä, suuret urut ja tavanmukainen ylenpalttisuus
kullattuja muovailuja, maalauksia, kattofreskoja ja niin edespäin.
En tietenkään voi ryhtyä sitä kuvaamaan -- siihen tarvittaisiin koko
joukko sivuja. Mutta se on omituinen paikka. Sanotaan, että puolet
siitä -- pääovesta puoliväliin alttarille päin -- oli juutalainen
synagooga ennen Vapahtajan syntymistä ja ettei sitä ole sen jälkeen
muutettu. Me epäilimme tätä tietoa, mutta teimme sen vastahakoisesti.
Paljon mieluummin olisimme sen uskoneet. Paikka näytti olevan liian
hyvässä kunnossa ollakseen niin vanha.
Katedraalin mieltäkiinnittävin kohta on Johannes Kastajan pieni
kappeli. Naisia siihen lasketaan vain kerran vuodessa, tämä
sukupuoli kun vielä on vihan alainen pyhimyksen murhasta Herodiaan
oikun tyydyttämiseksi. Tässä kappelissa on marmorikirstu, jossa
sanottiin Pyhän Johanneksen tuhkaa säilytettävän; ja sen ympärillä
oli kahleet, joilla hänen sanottiin olleen vankeudessa kahlehdittu.
Emme tahtoneet epäillä näitä tietoja, mutta emme siltä voineet pitää
niitä aivan luotettavinakaan -- osaksi siitä syystä, että olisimme
voineet katkaista nämä kahleet, ja sen olisi Pyhä Johanneskin voinut
tehdä, ja osaksi siitä, että olimme ennen eräässä toisessa kirkossa
nähneet Pyhän Johanneksen tuhkan. Emme voineet saada itseämme
uskomaan, että Pyhällä Johanneksella oli kahdet tuhkat. Näyttivät
meille myös Jumalan äidin kuvan, jonka Pyhä Luukas oli maalannut,
eikä se näyttänyt puoleksikaan niin vanhalta ja savuiselta kuin
jotkut Rubensin taulut. Emme voineet olla ihailematta apostolin
vaatimattomuutta, kun hän ei ole kirjoituksissaan kertaakaan
maininnut, että hän osasi maalatakin.
Mutta eiköhän tätä pyhäinjäännösjuttua vähän liioitella? Meille
näytetään oikean ristin kappaleita jokaisessa vanhassa kirkossa,
jonne poikkeamme, ja joku niistä nauloista, jotka ovat sitä koossa
pitäneet. En tahdo mitään varmasti väittää, mutta luullakseni
me olemme nähneet ainakin pöntöllisen näitä nauloja. Ja entä
orjantappurakruunu; Sainte Chapellessa Pariisissa on siitä osa, osa
Notre Damessa. Ja mitä Pyhän Denis'n, Pariisin ensimmäisen piispan
luihin tulee, niin luulisin meidän nähneen niitä niin paljon, että
niistä tarvittaessa tulisi kaksikin pyhimystä.
Aikomukseni oli kirjoittaa vain kirkoista, mutta eksyin taas pois
aineesta. Voisin sanoa, että Annunziata kirkko on oikea aarniometsä
kauniita pylväitä, kuvapatsaita, kullattuja muovailuja, ja että siinä
on maalauksia jopa lukemattomiin, mutta kun se ei antaisi aivan
täydellistä käsitystä asiasta, niin mitä hyötyä siitä olisi. Yksi
perhe rakensi koko rakennuksen ja sille vielä jäikin railoja. Siinä
on asian salaisuus. Aluksi meistä tuntui, että vain rahapaja olisi
moisen rahamenon jälkeen pystyssä pysynyt.
Täkäläiset ihmiset asuvat jykevimmissä, korkeimmissa, pimeimmissä
ja lujimmissa taloissa, mitä ajatella saattaa. Kaikki ne vaikka
kestäisivät piirityksen. Sata jalkaa julkisivua ja sata jalkaa
korkeutta on yleinen malli, ja saatte nousta kolmet portaat,
ennenkuin alkaa näkyä merkkejä asukkaista. Kaikki on kivestä, ja
kivet kaikkein jykevintä laatua -- permannot, portaat, pesät, penkit
-- kaikki. Seinät ovat neljää tai viittä jalkaa paksut. Kadut
yleensä ovat neljästä tai viidestä kahdeksaan jalkaan leveät ja
väärät kuin korkkiruuvi. Kun kuljette tämmöisen väärän halkeaman
pohjalla ja katselette ylöspäin, on taivas vain valonauha korkealla
päänne päällä, kussa korkeitten talojen yläkerrokset kummaltakin
puolelta melkein kallistuvat yhteen. Teistä tuntuu, kuin olisitte
jonkun suunnattoman kuilun pohjalla ja koko maailma korkealla
yläpuolellanne. Mutkailette sisään ja ulos siellä ja täällä mitä
salaperäisimmällä tavalla, eikä teillä ole kompassin suunnista
enempää käsitystä kuin sokealla. Ette voi koskaan vakautua siihen
käsitykseen, että nämä ovat todellisia katuja ja nuo kolkot,
mustuneet, luonnottomat rakennukset asumuksia, ennenkuin näette
jonkun kauniin, somasti puetun naisen tulevan ulos semmoisesta
-- näette hänen tulevan ulos kolkon näköisestä luolasta, joka on
kuin vankitorni ulottuen maasta puoliväliin taivasta. Ja silloin
ihmettelette, kuinka niin viehättävä perho voi tulla moisesta
kammottavasta ulkokuoresta. Kadut on järkevästi kyllä tehty näin
kapeat ja talot jykevät ja vahvat ja kiviset, että ihmisten olisi
viileämpi tässä paahtavassa ilmastossa. Ja ne ovat viileät ja pysyvät
viileinä. Ja muistaessani -- miesten, iho on sangen tumma, naisten
taas yleensä tavattoman vaalea. Omituista, eikö olekin?
Genovan valtavissa palatseissa pitäisi asua yhden perheen kussakin,
mutta luullakseni niihin mahtuisi vaikka satakunta. Ne ovat muistoja
Genovan kukoistusajan mahtavuudesta -- niistä ajoista, jolloin se,
monta vuosisataa takaperin, oli suuri kauppa- ja merimahti. Vaikka
nämä palatsit ovat täyttä marmoria, ovat kuitenkin monet niistä
päältä nähden himmeän punertavat väriltään ja kadusta kattolistaan
saakka maalatut täyteen genovalaisia tappelukohtauksia, suunnattomia
Jupitereita ja Cupidoja ja kreikkalaisen jumaluustaruston tunnettuja
aiheita. Missä maali on ajan ja sään vaikutuksesta rapissut pois,
on vaikutus kaikkea muuta mutt'ei hauska. Nenätön Cupido, Jupiter,
joka on toissilmä, Venus, jolla on risa rinnassaan, eivät taulussa
tunnu kovinkaan viehättäviltä. Jotkut näistä maalatuista seinistä
mielestäni muistuttivat niitä kaikenlaisilla haaveellisilla
ohjelmilla ja kuvilla verhottuja vaunuja, joilla sirkukset maalla
kulkevat kylästä kylään. En ole lukenut enkä kuullut, että talojen
seinät ainoassakaan toisessa kaupungissa koko Euroopassa olisivat
tällä tavalla freskotut.
En voi kuvitellakaan Genovaa raunioina. Moisia jykeviä holveja,
vankkoja alusrakennuksia, jotka kannattavat näitä korkeita
leveäsiipisiä rakennuksia, olemme nähneet harvoin ennen; ja
varmaankaan ne suuret paadet, joista nämä talot on rakennettu,
eivät voi milloinkaan rappeutua. Seinät, jotka ovat amerikkalaisen
porttikäytävän vahvuiset, eivät voi milloinkaan hajota.
Genovan ja Pisan tasavallat olivat keskiajalla sangen mahtavat.
Niiden laivat täyttivät Välimeren ja Konstantinopolin, ja Syyrian
kanssa ne kävivät laajaa kauppaa. Niiden kauppahuoneet olivat ne
suuret jakeluvarastot, joista Itämaitten kallisarvoiset tuotteet
lähetettiin kautta Euroopan. Ne olivat pieniä sotaisia valtoja ja
uhmasivat aikanaan valtakuntia, jotka kohoavat niiden yli kuin
vuoret myyränkasain yli. Saraseenit valloittivat ja hävittivät
Genovan yhdeksänsataa vuotta takaperin, mutta seuraavan vuosisadan
kuluessa Genova ja Pisa tekivät hyökkäys- ja puolustusliiton ja
piirittivät Sardinian ja Balearien saraseenilaisia siirtokuntia
itsepäisyydellä, joka neljäkymmentä vuotta säilytti alkuperäisen
voimansa ja piti kiinni päämäärästään. Lopulta ne voittivatkin ja
jakoivat valloituksensa tasan suurten patriisisukujensa kesken.
Genovan palatseissa vielä asuu muutamien näitten ylpeitten sukujen
jälkeläisiä ja heidän kasvoissaan voimme huomata samaa näköä kuin
noissa ankarissa ritareissa, joiden muotokuvat riippuvat heidän
komeissa saleissaan, ja maalatuissa kaunottarissa nyrpistettynne
huulineen ja iloisine silmineen, joiden originaalit ovat olleet
tomuna ja tuhkana niin monta kuollutta ja unhotettua vuosisataa.
Hotellin, jossa asumme, omisti ristiretkien aikana eräs noista
suurista ristin ritarikunnista, ja haarniskapukuiset vartiomiehet
ovat muinoin seisoneet sen paksuissa torneissa vartioina ja
kannuksillaan herättäneet näiden salien ja käytävien kaikuja.
Mutta Genovan suuruus on rappeutunut vaatimattomaksi sametin ja
hopeafiligraniteosten myynniksi. Sanotaan, että Euroopassa joka
kaupungilla on erikoisuutensa. Nämä filigraniteokset ovat Genovan
erikoisuus. Sen sepät ottavat hopeaharkkoja ja takovat niistä
kaikenlaisia siroja ja kauniita muotoja. Tekevät hopealehdistä
ja langoista kukkavihkoja, jotka matkivat niitä hentoja muotoja,
joita pakkanen akkunaruutuun kutoo; ja meille näytettiin pienoista
hopeatemppeliä, jonka uurretut pilarit, korinttilaiset kapiteelit
ja rikkaat pienaukset, jonka torni, kuvapatsaat, kellot ja runsaat
veistokirjaukset olivat kiillotetusta hopeasta tehdyt niin
verrattoman taidokkaasti, että joka detalji oli mielenkiinnon ja
tutkimisen arvoinen ja koko valmis rakennus kauneuden ihme.
Olemme jälleen valmiit lähtemään liikkeelle, vaikk'emme oikeastaan
vielä ole todella kyllästyneet tämän vanhan marmoriluolan kapeihin
korridooreihin. Luola onkin hyvä sana -- puhuttaessa Genovasta
tähtien valossa. Harhaillessamme yösydännä näissä pimeissä rotkoissa,
joita nämä sanovat kaduiksi, missä ei kaikunut muuta jalan liikettä
kuin meidän, missä vain me olimme liikkeellä ja missä valoja
ilmestyi vain pitkäin väliaikain jälkeen ja matkan päässä ja taas
salaperäisesti katosi ja talot kyynärpäämme vieressä näyttivät
kohoovan vielä entistäkin korkeammalle taivaihin, muistui aina
mieleeni eräs luola, jossa kotona usein kävin, sen korkeat käytävät,
sen autius ja äänettömyys, sankka pimeys, sen hautakaiut, äkkiä
ilmestyvät ja katoavat harhavalot ja kaikkein enimmän haararotkojen
ja käytävien ilmestyminen semmoisissa paikoissa, missä niitä kaikkein
vähimmän kaipasi.
Emmekä ole kyllästyneet näihin iloisiin leikillisiin
juoruttelijoihin, joita päättöminä jonoina tunkeilee näissä
pihoissa, näillä kaduilla, aamusta iltaan; emme munkkeihin emmekä
heidän karkeihin kaapuihinsa; emmekä "Asti" viineihin, joita vanha
tohtorimme (jota oraakkeliksi sanomme) tavalliseen sattuvaan, kaikkea
väärentävään tapaansa sättii "nastyksi" (kehnoiksi). Mutta siitä
huolimatta meidän täytyy lähteä.
Viimeksi kaikista näimme hautausmaan (siinä on varattu tilaa 60,000
ruumiille), ja sen muistamme vielä sen jälkeenkin, kun olemme
palatsit unohtaneet. Se on suunnattoman laaja marmoripylväskäytävä,
joka piirittää avaraa nelikulmaista maakappaletta; sen leveä
permanto on marmoria ja joka laa'assa on nimi -- sillä joka
laa'an alla on vainaja. Sen keskitse kulkiessa näkee kummallakin
puolella muistopatsaita, hautoja ja veistokuvia, jotka ovat mitä
huolellisimmin muovaillut ja täynnään sulavaa kauneutta. Ne ovat
uusia ja lumivalkeita; joka viiva on täydellinen, ei ainoakaan
piirre typistetty, ei tahraa, ei risaa; ja sen vuoksi ovat meidän
mielestämme nämä kauas ulottuvat rivit lumoavia muotoja paljon
viehättävämpiä kuin ne rappeutuneet ja tuhruiset kuvapatsaat,
joita on muinaisajan taiteen raunioista pelastettu ja Pariisin
veistoskokoelmiin koottu maailman ihailtaviksi.
Olimme valmiina astumaan junaan, Milano matkan määränä.


XVIII LUKU.
Lennossa kautta Italian -- Marengo -- Kuulu katedraali ensi näkemältä
-- Muutamia sen ihmeitä -- Hyvä mies -- Saarna haudasta -- Kultaa ja
hopeaa tonnittain -- Vähän lisää pyhäinjäännöksiä -- Tosi Salomonin
temppeli.

Koko päivän kiidimme kautta vuorimaan, jonka kukkulat olivat
kirkkaassa päiväpaisteessa, rinteillä somia huviloita puutarhainsa
ja pensastoittensa keskellä, jonka syvät rotkot olivat viileät ja
varjoisat ja näyttivät niin kovin luokseen kutsuvilta helteisistä
yläilmoista nähden, jossa me lintujen keralla liitelimme eteenpäin.
Oli meillä kuitenkin aikalailla viileitä tunneleitakin, jotka
hillitsivät hikoilemista. Aikasimme niistä yhden. Kaksikymmentä
minuuttia kului, ennenkuin olimme sen läpi kulkeneet; nopeutemme oli
kolmestakymmenestä kolmeenkymmeneen viiteen mailiin tunnissa.
Alessandrian tuolla puolella kuljimme Marengon tappelutantereen
poikki.
Iltahämärässä lähestyimme Milanoa, ja näkyviin välähti kaupunki ja
siniset vuorenkukkulat sen takana. Mutta näistä me emme välittäneet
-- ne eivät huvittaneet meitä vähääkään. Meidät oli vallannut
kuumekiihkoinen kärsimättömyys; me olimme menehtymäisillämme
odotuksesta, koska saisimme nähdä katedraalin! Katselimme,
kurkistelimme -- suuntaan ja toiseen -- joka puolelle -- kaikkialle.
Emme kaivanneet ketään sitä sormella näyttämään -- emme tahtoneet,
että kukaan sen sormellaan osoittaisi -- tiesimme tuntevamme sen
vaikka Saharan suuressa erämaassa.
Vihdoin metsä siroja neuloja, ambran karvaisessa auringonvalossa
hohtaen, hitaasti kohosi näkyviin kääpiömäisten talonkattojen päälle,
samoin kuin merellä joskus näkee kullatun, monisakaraisen pilven
etäisellä taivaanrannalla kohottavan itseään korkealle yli aaltojen
autiuden -- katedraali! Tunsimme sen silmänräpäyksessä.
Puolen tätä iltaa ja koko seuraavan päivän tämä rakennustaiteen
itsevaltias oli mielenkiintomme ainoa esine.
Mikä ihme se on! Niin mahtava, juhlallinen, suuri! Ja samalla
kuitenkin niin hieno, niin ilmava, täynnään suloa! Kokonainen maailma
jykevää painoa ja kuitenkin se kuutamon vienoudessa näyttää olevan
vain jääkukkakutomus keijujen maailmasta, jonka yksi henkäys saisi
katoamaan! Kuinka terävinä sen sakaraiset kulmat ja tornihuippujen
metsä kuvautuivat taivasta vastaan ja kuinka runsaina niiden varjot
lankesivat sen lumivalkoiselle katolle! Se oli kuin ilmestys
henkimaailmasta! -- ihme! -- kiveen laulettu hymni, marmoriin
muovailtu runo!
Miten tätä suurta katedraalia katsellettekin, se on aina jalo ja
kaunis! Missä Milanossa seisonettekin tai seitsemän mailin piirissä
Milanosta, kaikkialle se näkyy -- ja kun se on näkyvissä, ei mikään
muu esine voi koko huomiotanne kiinnittää. Jättäkää silmänne
minuutiksikaan vapaiksi tahtonne kahleista, varmaan ne kääntyvät
sitä etsimään. Se on ensimmäinen esine, jota katselette aamulla
noustessanne ja viimeinen, jolla katseenne illalla viivytellen lepää.
Kello yhdeksän aamulla lähdimme liikkeelle ja seisahduimme
tämän marmorikolossin eteen. Sen viidestä suuresta ovesta on
keskimmäinen kehystetty lintuja ja hedelmiä, nelijalkaisia ja
hyönteisiä esittävillä matalilla kohokuvilla, jotka on marmorista
niin taidokkaasti muovailtu, että ne näyttävät elävän -- ja näitä
olennoita on niin paljon ja sommittelu on niin monimutkainen, että
sitä voisi viikon tutkia vähentymättömällä mielenkiinnolla. Suuressa
tornissa, joka kohoaa kaikkien muitten lukemattomien tornien yli
-- näiden tornien sisäpuolella -- ovien ja ikkunain päällä --
nurkissa ja kulmauksissa -- kaikkialla, missä tässä suunnattomassa
rakennuksessa on komeroa tai konsoolia huipusta hamaan maahan saakka,
on marmoripatsas ja joka patsas on itsessään erikoisen tutkimuksen
arvoinen! Rafael, Angelo, Canova -- sen kaltaiset jättiläiset
suunnittelivat ne ja heidän omat oppilaansa veistivät ne marmoriin.
Kaikki kasvot ovat kaunopuheliaan ilmeikkäät, joka asento on suloa
täynnään. Tuolla kaukana korkealla katolla ponnistaa korkealle ilmaan
vuoltuja ja reiällisiä torneja, joiden runsaiden seulakirjailujen
kautta näkyy takana oleva taivas. Niiden keskeltä kohoo keskimmäinen
torni ylpeänä korkeuteen kuin jonkun suuren purjelaivan päämasto
parveilevain rannikkopursien keskeltä.
Halusimme lähteä katolle. Suntio osoitti meille marmoriportaat
(tietysti ne olivat marmoria, vieläpä kaikkein vaikeinta,
rakennusaineena kun ei ole käytetty mitään muuta kiveä, tiiltä eikä
puuta) ja kehoitti nousemaan satakahdeksankymmentäkaksi askelta
ja seisahtumaan sitten ja odottamaan, kunnes hän tuli. Suotta
oli kehoittaa meitä seisahtumaan -- olisimme tehneet sen joka
tapauksessa. Olimme väsyksissä, kun sinne saavuimme. Olimme katolla.
Leveiltä marmorilaa'oilta kohoten oli siellä pitkät rivit torneja,
jotka läheltä katsoen näyttivät sangen korkeilta, mutta etäisyydessä
vähenivät kuin urkupiipuiksi. Näimme nyt, että kuvapatsas, joka oli
jokaisen päässä, oli ison miehen kokoinen, vaikka ne kadulta katsoen
olivat kuin nukkeja. Huomasimme niinikään, että jokaisen tuommoisen
onton tornin sisältä kuudestatoista kolmeenkymmeneen yhteen
marmoripatsaaseen katseli alla olevaa maailmaa.
Räystäistä katonharjalle oli loppumaton rivi suuria kaarevia
marmoripelkkoja, jotka muistuttivat höyrylaivan keula- ja perätukkia,
ja kullakin tukikaarella seisoi päästä päähän rivi runsaasti vuoltuja
kukkia ja hedelmiä -- kukin omaa eri lajiaan ja monta tuhatta lajia
edustettuna. Vähän matkan päästä katsoen nämä rivit näyttävät
sulkeutuvan yhteen kuin ratapölkyt, ja tämän marmoripuutarhan
umppujen ja kukkain sommitelmat muodostavat yhteiskuvan, joka on
silmälle erinomaisen viehättävä.
Astuimme taas maahan ja menimme kirkkoon. Kirkossa uurrettujen
pilarien pitkät rivit kuin muistopatsaat jakoivat rakennuksen
leveihin laivoihin ja ylhäältä, maalatuista akkunoista, lankesi
kirjopermannolle vienoja punastuksia. Minä tiesin, että kirkko
oli sangen avara, mutta en saanut täyttä käsitystä sen suuresta
koosta, ennenkuin huomasin, kuinka pieniltä pojilta etäällä alttarin
luona seisovat miehet näyttivät ja kuinka he paremminkin näyttivät
liukuvan kuin kävelevän. Kuljeskelimme ja kävelimme, katselimme
valtavia ikkunoita, jotka kirkkaine hehkuvine värikuvineen esittivät
kohtauksia Vapahtajan ja hänen opetuslastensa elämästä. Jotkut
näistä kuvista ovat mosaiikkeja ja niin taiteellisesti ovat niiden
tuhannet värilliset lasi- ja kivipalaset yhteen liitetyt, että teos
on täydelleen yhtä sulava ja ehyt kuin maalaus. Eräässä ikkunassa
laskimme kuusikymmentä ruutua ja kukin ruutu oli moisella neron ja
kärsivällisyyden mestariteoksella kaunistettu.
Lähdemme nyt alas Milanon katedraalin pääalttarin alla olevaan
kryptaan kuullaksemme siellä vaikuttavan saarnan huulilta, jotka ovat
kolmesataa vuotta vaienneet, käsiltä, jotka ovat kolme vuosisataa
liikkeettä maanneet.
Pappi seisahtui pieneen holviin ja kohotti kynttilänsä. Tämä
oli hyvän miehen, lämminsydämisen miehen, epäitsekkään miehen
viimeinen leposija; miehen, joka oli koko elämänsä omistanut köyhäin
auttamiselle, heikkojen rohkaisemiselle, sairaiden lohduttamiselle;
puutteen lieventämiselle aina ja kaikkialla, missä hän sitä näki.
Hänen sydämensä, kätensä, kukkaronsa olivat aina avoinna. Hänen
elämäntarinansa kuultuaan melkein voi mielessään nähdä hänen
hyväntahtoiset kasvonsa rauhallisesti liikkumassa milanolaisten
riutuneitten haahmojen keskellä siihen aikaan, kun rutto teki
kaupungissa tuhojaan. Kulkien rohkeana siellä missä muut olivat
pelkureita, täynnään lähimmäisen rakkautta siellä missä kauhun
hurjistama itsensäsäilyttämisen vaisto oli raastanut säälin kaikista
muista rinnoista, rohkaisten kaikkia, rukoillen kaikkien kanssa,
auttaen kaikkia kädellään, älyllään ja kukkarollaan hän teki tämän
aikana, jolloin vanhemmat hylkäsivät lapsensa, ystävä luopui
ystävästä ja veli kääntyi pois sisaresta, jonka rukoukset vielä
valittivat hänen korvissaan.
Tämä oli hyvä pyhä Carlo Borromeo, Milanon piispa. Kansa jumaloi
häntä; ruhtinaat tuhlaten antoivat hänelle rikkauksia. Seisoimme
hänen haudassaan. Lähellä oli hänen arkkunsa tippuvien kynttiläin
valaisemana. Seinillä oli puhtaasta hopeasta muovailtuja korkokuvia,
jotka esittivät kohtauksia hänen elämästään. Pappi pani lyhyen
valkoisen pitsivaatteen mustan kaapunsa päälle, teki ristinmerkin,
kumarsi nöyrästi ja alkoi hitaasti vääntää erästä kampia. Arkku
jakautui pitkin pituuttaan kahteen osaan ja alempi osa vaipui alas ja
näkyviin paljastui vuorikristallista tehty sisempi arkku, kirkas kuin
itse ilma. Sen sisässä oli ruumis kalliisiin kullalla kirjailtuihin
vaatteisiin puettuna, kimaltelevia jalokiviä täynnään kuin taivas
tähtiä. Lahoava pää oli vanhuuttaan musta, kuiva iho oli kiristynyt
tiukalle luitten päälle, silmät olivat poissa, ohimossa oli reikä,
poskessa toinen ja nahkeat huulet olivat avautuneet kaameaan hymyyn!
Näiden kamalain kasvojen, niiden tomun ja lahouden ja niiden ilkkuvan
irvistyksen päällä riippui kruunu, joka oli täpötäynnään säteileviä
briljantteja; ja rinnalla oli kultaisia ristejä ja paimensauvoja,
jotka uhkuivat smaragdeja ja timantteja.
Kuinka vaivaiselta ja halvalta ja triviaalilta tämä rihkama näytti
kuoleman juhlallisuuden, suuruuden, kammottavan majesteetin
läsnäollessa! Ajatelkaa, että Milton, Shakespeare tai Washington
olisi tällä tavalla asetettu kunnioittavan maailman katseltaviksi
lasihelmiin, vaskisiin korvarenkaisiin ja lakeuksien villien
timanttihelyihin puettuina.
Bartolomeo vainaja saarnasi painavia sanojaan, joiden ytimenä oli:
Te, jotka palvelette maailman turhuutta -- te, jotka himoitsette
maailman kunniaa, maailman rikkautta, maailman kunniaa -- katsokaa,
minkä arvoisia ne ovat!
Meistä tuntui, että niin hyvä mies, niin säälivä sydän, niin
yksinkertainen luonne olisi ansainnut saada levon ja rauhan
haudassa, joka olisi suojeltu utelevien silmäin tungettelulta,
ja me arvelimme, että hän itsekin olisi niin suonut, mutta ehkä
viisautemme tässä suhteessa ampui harhaan. [Carlo Borromeo, joka
äidin puolelta oli Medici ja paavi Pius IV:n läheinen sukulainen,
oli aikansa mahtavimpia kirkkoruhtinaita, tunnettu hartaudestaan ja
lahjomattomasta mielestään. Hän todella puhdisti Milanon tuomiokirkon
kaikesta turhasta korusta ja kohotti suuressa määrin papiston
tietotasoa ja paransi sen kuria. Hän siis epäilemättä olisi ollut
ensimmäinen tuomitsemaan hautansa jumaloinnin ja ylellisyyden.
Hänen ankaruutensa herätti papiston kesken niin paljon vihaa, että
häntä vastaan tehtiin murhayrityskin, josta hän kuin ihmeen kautta
pelastui. Suom. muist.]
Meidän jälleen noustua kirkon permannolle tarjoutui toinen pappi
näyttämään meille kirkon aarteet. Mitä, vieläkö lisää? Sen ahtaan
kuolonkammion sisustus, josta juuri tulimme, painoi kuusi miljoonaa
frangia unsseissa ja karaateissa jo se yksin, laskematta penniäkään
siitä mestarillisesta työstä, joka siihen oli uhrattu! Mutta me
seurasimme häntä suureen huoneeseen, joka oli täynnään suuria
kaappeja, ikäänkuin vaatekaappeja. Hän avasi nämä kaapit ja katso,
Nevadan kaivoskonttorien kultaharkot hälvenivät mitättömiksi
mielessäni. Siellä oli neitsyeitä ja piispoja, luonnollista
suuremmassa koossa, jotka oli tehty puhtaasta hopeasta; siellä oli
hopeisia korkokuvia, jotka painoivat kuusisataa naulaa; paimensauvoja
ja ristejä ja kynttiläjalkoja, kuudesta kahdeksaan jalkaan korkeita,
jotka olivat pelkkää kultaa ja jalokiviä täynnään; ja vielä siellä
oli kaikenlaisia vaaseja ja maljoja ja muuta sen kaltaista ja
kallisarvoisia kaikki. Se oli Aladdinin palatsi.
Papit näyttivät meille kahta Pyhän Paavalin sormea ja yhtä, joka oli
kuulunut Pyhälle Pietarille; Juudas Iskariotin luuta (se oli musta)
ja muittenkin opetuslasten luita; ynnä liinaa, johon oli jäänyt
Vapahtajan kasvojen painalmus. Kalleimpia kaikista näistä pyhistä
jäännöksistä olivat eräs Pyhän haudan kivi, osa orjantappurakruunua
(Notre Damessa on koko kruunu), kappale siitä purppuraviitasta, joka
Vapahtajalla oli päällään, ristin naula ja Neitsyen ja Lapsen kuva,
joka oli Pyhän Luukkaan maalaama. Se on toinen Luukkaan maalaama
Neitsyt, mitä jo olemme nähneet. Kerran vuodessa kaikkia näitä pyhiä
jäännöksiä juhlallisesti kannetaan pitkin Milanon katuja.
Rakennus on viittäsataa jalkaa pitkä ja sataakahdeksaakymmentä
leveä, ja päätornin korkeus lähentelee neljääsataa jalkaa. Siinä on
7148 marmoripatsasta, ja kun kirkko on valmis, lienee niiden luku
kymmenentuhannen vaiheilla. Sitäpaitsi siinä on tuhannenviisisataa
korkokuvaa. Tornien luku on satakolmekymmentäkuusi -- ja yksikolmatta
rakennetaan vielä entisten lisäksi. Jokaisen tornin päässä on
kuutta ja puolta jalkaa korkea kuvapatsas. Kaikki on marmoria ja
marmori kaikki samasta louhimosta, joka jo vuosisatoja takaperin
lahjoitettiin arkkipiispakunnalle tätä tarkoitusta varten.
Kaunein katedraali on kuutamossa, koska vanhemmat osat, jotka jo
ovat iän tummentamat, epämiellyttävästi erottuvat uudemmista ja
valkoisemmista osista. Se näyttää korkeuteensa verraten jonkun verran
liian leveältä, mutta ehkä tottumus hälventäisi tämän vaikutuksen.
Sanotaan, että Milanon katedraalista vie voiton vain Rooman Pietarin