Jenkkejä maailmalla I - 02

  viivytyksen jälkeen. Minusta tuntui kuin ei ilmassa olisi koskaan
  ollut semmoista rattoa, auringossa moista kirkkautta, kauneutta
  meressä. Minä siis olin tyytyväinen piknikkiin ja kaikkeen, mitä
  siihen kuului. Kaikki häjyt vaistot olivat minussa kuolleet; ja
  Amerikan kadotessa taaksemme näkymättömiin tuntui minusta kuin olisi
  niiden sijan saanut armeliaisuuden tunne, joka, ainakin toistaiseksi,
  oli yhtä rajaton kuin aava valtamerikin, joka ympärillämme paisutteli
  aaltojaan. Minun teki mieleni purkaa tunteitani -- minun teki mieleni
  korottaa ääneni ja laulaa; mutta minä en tiennyt, mitä laulaisin, ja
  sentakia täytyi siitä tuumasta luopua. Ei tainnut olla laivalle juuri
  vahinkokaan.
  Vilpasta oli ja miellyttävää, mutta aallokko oli vielä aika tyly.
  Jos mieli käyskennellä, niin niskansa kaupalla; yhtenä hetkenä
  keulapuomi ampui suoraan päin aurinkoa, joka kaartoi keskitaivaalla,
  seuraavana yritti keihästää haikalan meren pohjasta. Kuinka kummalta
  tuntuukaan, kun laivan perä sukkelaan vaipuu alta ja samalla keula
  lähtee kiipeämään pilviin! Turvallisinta oli tuona päivänä takertua
  parraspuuhun kiinni ja pysyä siinä; käveleminen oli liian epäiltävää
  huvia.
  Mikä lienee ollut onnen potkaus, mutta minä en ollut merikipeä.
  -- Tässä oli ylpeyden syytä, en ollut sitä aina välttänyt. Jos
  maailmassa mikään tekee ihmisen ihmeellisen ja sietämättömän
  itserakkaaksi, niin ainakin se, kun huomaa vatsansa pitävän puoliaan
  ensimmäisenä päivänä merellä, kaikkien toverien ollessa merikipeitä.
  Pian ilmestyi peräkannelle salongin oveen eräs kunnianarvoisa
  fossiili, saalitettuna leukojaan myöten ja käärittynä kuin muumio,
  ilmestyi ja laivan seuraavan kerran kyljelleen kuukahtaessa ampui
  suoraan syliini. Minä sanoin:
  "Hyvää huomenta, herrani. Kaunis päivä."
  Hän laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "_Voi_, mun!" ja sitten
  hoiperteli pois ja kukistui erään kailetin puurille.
  Kohta syytää sama ovi sisästään toisenkin vanhan, herran, lujalla
  voimalla. Minä sanoin:
  "Rauhoittukaa, hyvä herra -- ei ole kiirettä. Kaunis päivä."
  Hänkin laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "_Voi_, mun!" ja hoippui
  pois.
  Vähän ajan kuluttua purki sama ovi taas äkillisesti sisästään
  veteraanin, joka kynsi ilmaa kiinni pitääkseen. Minä sanoin:
  "Hyvää huomenta, herra. Mainio huviretkipäivä. Te juuri aioitte sanoa
  --"
  "_Voi_, mun!"
  Sitä minä ajattelinkin. Ennätin ainakin ennenkuin _hän_. Taisin
  seisoa siinä tunnin, ja koko ajan minua pommitettiin vanhoilla
  herroilla; mutta minä en saanut heistä muuta lähtemään kuin "_Voi_,
  mun!"
  Lähdin silloin pois, miettiväisenä. Ja sanoin, tämä on hyvä
  huviretki. Minä pidän siitä. Matkustajat eivät ole riitaisia, mutta
  siitä huolimatta he ovat seurallisia. Minä pidän näistä vanhoista
  herroista, mutta syystä taikka toisesta heidän "Voi munsa" näyttää
  olevan koko lailla epäkunnossa.
  Tiesinhän minä mikä heidän oli. Merikipeitä. Ja se ilahutti minua.
  Meistä on kaikista hauskaa nähdä toiset merikipeinä, kun emme itse
  ole. Hauskaa on pelata vistiä salongin lampun ääressä, kun yöllä
  myrskyää; hauskaa on kävellä peräkannella kuutamossa; hauska polttaa
  tupakkaa keulamaston tuulisessa kopassa, kun uskaltaa sinne nousta;
  mutta kaikki nämä huvit ovat heikkoja ja jokapäiväisiä verrattuna
  siihen iloon, jota tuntee muiden väännellessä meritaudin kurjuudessa.
  Iltapäivän kuluessa kokosin koko joukon tietoja. Kiipesin kerrankin
  peräkantta, juuri kun laivan perä oli korkealla ilmassa; poltin
  sikaria ja tunsin itseni tyytyväiseksi. Joku huusi:
  "Te siellä, hei, _tuo_ ei käy laatuun. Lukekaa kirjoitus --
  TUPAKANPOLTTO KIELLETTY SIIPIEN PERÄPUOLELLA!"
  Se oli kapteeni Duncan, retken päällikkö. Lähdin tietenkin
  keulapuoleen. Yläkannella näin ohjaushytin takana eräässä hytissä
  hyllyllä pitkän kiikarin ja tavoittelin sitä -- näkyi laiva
  etäisyydessä:
  "Ah, ah -- heittäkää se. Tulkaa pois sieltä!"
  Ja minä tulin pois. Sanoin kannen lakaisijalle -- matalalla äänellä
  tietysti:
  "Kuka on tuo mittava huligaani tuolla, jolla on viikset ja niin
  soriseva ääni?"
  "Se on kapteeni Bursley -- toimeenpaneva upseeri -- purjehdusopas."
  Käyskelin taas jonkun aikaa, ja kun ei ollut parempaakaan tehtävää,
  aloin siitä veitselläni vuoleskella porraspuuta. Joku sanoi nyt
  vakavalla, varoittavalla äänellä:
  "_Kuulkaahan_ -- hyvä ystävä -- eikö teillä ole parempaa tehtävää
  kuin vuolla tuolla tavalla koko laiva piipuiksi? _Teidän_ sentään
  luulisi enemmän ymmärtävän."
  Palasin takaisin ja löysin kannen lakaisijan:
  "Kuka on tuo silkonaama huhtova kuvatus tuolla hienoissa vaatteissa?"
  "Se on kapteeni L------, laivan omistaja -- se on yksi pääpomoista."
  Ajan kuluessa ajelehdin lopulta ohjaushytin "tyyrpuurin" puolelle
  ja satuin siellä näkemään penkillä sekstantin. Tosiaan, sanoin,
  tällä kojeella ne "ottavat auringon"; enköhän minä sillä näkisi
  tuota laivaa. Tuskin olin saanut sen silmälleni, kun joku kosketti
  olkapäätäni ja sanoi nuhtelevalla äänellä:
  "Minun pitää -- antakaapa minulle tuo, hyvä herra. Jos teitä haluttaa
  tietää, kuinka aurinko otetaan, niin ei minulla ole mitään sitä
  vastaan, vaikka sanoisinkin -- mutta tuota kojetta en mielelläni usko
  kenellekään. Jos tahdotte, että lasken -- Kohta, kohta!"
  Hän katosi, häntä kutsuttiin toiselle laidalle. Minä menin kannen
  lakaisijan luo:
  "Kuka on tuo hämähäkinsäärellinen gorilla tuolla, jolla on tuo
  tekopyhä naama?"
  "Se on kapteeni Jones -- ensimmäinen perämies."
  "Hyvä. Tämä jättää kauas jälkeensä kaikki, mitä olen koskaan
  kuullut. Luuletteko -- minä kysyn teiltä nyt ihmisenä ja veljenä --
  _luuletteko_ te, että minä voisin tässä mihinkään suuntaan nakata
  tiilikiveä tapaamatta jotakuta tämän laivan kapteeneista?"
  "Mene tiedä -- kun ei vain mahtaisi käydä vahtikapteeniin, hän
  näyttää seisovan tuolla aivan keskitiellä."
  Minä lähdin kannen alle -- miettivänä ja hieman nyrpeissäni. Minä
  ajattelin, että jos viisi kokkia voi pilata liemiruoan, niin mitä
  voineekaan viisi kapteenia tehdä huviretkelle.
  
  
  IV LUKU.
  Pyhiinvaeltajat kotiutuvat -- Pyhiinvaeltajain elämä merellä --
  "Hevosbiljardi." -- "Synagooga" -- Kirjoituskoulu. -- Jackin
  päiväkirja -- "Q.C. Klubi" -- Taikalyhty -- Tanssiaiset kannella --
  Leikkikäräjöimistä -- Arvoittelua -- Pyhiinvaellusjuhlallisuutta --
  Hidasta musiikkia -- Toimeenpaneva upseeri lausuu mielipiteen.
  
  Urheasti kynnimme merta viikon päivät ilman minkäänmoisia
  mainitsemisen arvoisia oikeudellisia kahnauksia kapteenien kanssa.
  Matkustajat oppivat pian mukautumaan uusiin oloihin ja laivalla elämä
  kävi melkein yhtä järjestelmällisen yksitoikkoiseksi kuin kasarmissa.
  Sillä en suinkaan tarkoita, että se olisi ollut ikävystyttävää, sillä
  sitä se ei suinkaan joka suhteessa ollut -- mutta siinä kuitenkin
  oli koko joukon yhtä ja samaa. Matkustajat alkoivat piankin oppia
  merimiessanoja, kuten merellä tapana on -- merkki siitä, että he
  alkoivat kotiutua. Puoliseitsemän ei enää ollut puoliseitsemän näille
  Uudesta Englannista, Etelästä ja Mississipin laaksosta lähteneille
  pyhiinvaeltajille, vaan se oli "seitsemän lasia"; kello kahdeksan,
  kaksitoista ja neljä oli "kahdeksan lasia"; kun kapteeni määräsi
  pituusasteen, ei kello ollut yhdeksän, vaan "kaksi lasia". Sujuvasti
  puhuivat kaikki peräsalongista ja etusalongista, paapuurista ja
  tyyrpuurista ja kanssista.
  Kun soitettiin seitsemän lasia, raikui malmirumpu ensi kerran.
  Kahdeksan lasin aikaan syötiin suurusta, ne nimittäin, jotka olivat
  siksi terveitä, että saattoivat syödä. Tämän jälkeen kaikki terveet
  kävelivät edestakaisin pitkällä kävelykannella nauttien kauniista
  kesäaamuista ja merikipeätkin kömpivät kannelle ja varustautuivat
  siipikojujen suojaan, nielläkseen siellä vaivaisen teensä ja
  vehnäpullansa, ja näyttivät surkeilta. Kello yhdestätoista lunshiin
  ja lunshista päivälliseen, joka syötiin kuuden aikaan illalla,
  hommattiin ja huviteltiin mikä mitenkin. Jotkut lukivat; hyvin
  monet polttivat tupakkaa ja neuloivat, vaikk'eivät samat kumpaakin;
  syvyyden kummituksia tietenkin katseltiin ja ihmeteltiin; vieraita
  laivoja tutkittiin teatterikiikareilla ja tehtiin niihin nähden
  viisaita päätelmiä; ja vielä lisäksi jokainen aivan persoonallisella
  mielenkiinnolla huolehti siitä, kohosiko meillä lippu mastoon ja taas
  kolmesti kohteliaasti laskettiinko alas vastaukseksi näiden vieraiden
  tervehdykseen; tupakkahuoneessa aina tapasi herroja, jotka pelasivat
  korttia, tammea ja dominoa, varsinkin dominoa, tuota ihastuttavan
  viatonta peliä; ja alhaalla pääkannella, kanakoppien ja lehminavetan
  etupuolella -- siellä on "hevosbiljardin" paikka. Hevosbiljardi oli
  mainiota peliä. Se suo hyvää vilkasta ruumiinliikettä, hupia ja on
  erinomaisen jännittävää. Se on kahden vanhan kisan yhdistelmä ja sitä
  kisataan koukkusauvalla. Kanteen piirretään suuri tarha, samanlainen,
  jolla lapset kiveä hyppäävät, ja jokainen osasto merkitään numerolla.
  Kisaaja seisoo kolmen tai neljän askeleen päässä, edessään muutamia
  isoja puisia kiekkoja, jotka hän koukkusauvallaan tuimasti sysäten
  työntää tarhaan. Jos kiekko pysähtyy liituviivalle, ei työnnistä
  saa mitään, jos se jää 7:ään, saa siitä 7, jos 5:een, 5 ja niin
  edelleen. Joka ensin pääsee 100:aan, voittaa pelin; neljä voi
  ottaa siihen osaa samalla haavaa. Tämä kisa olisi ollut sangen
  yksinkertaista, jos tarha olisi pysynyt paikallaan, mutta meiltä
  se vaati kerrassaan tieteellistä taitoa. Meidän täytyi myös ottaa
  lukuun laivan kallistelu oikealle ja vasemmalle. Sangen usein kisaaja
  arviolaskussaan otti huomioon kallistumisen oikealle, mutta laiva
  heittäytyikin toiselle kyljelleen. Seuraus siitä oli, ettei kiekko
  osunut koko tarhaan, vaan meni askeleen tai pari sivu, ja tästä
  johtui toiselle puolelle nöyryytys, toiselle nauru.
  Sateella matkustajain tietenkin täytyi pysyä kannen alla -- tai
  ainakin kansisalongissa -- ja kisailla siellä, lueskella, katsella
  akkunasta aaltoja, jotka alkoivat näyttää sangen tutuilta, ja jutella
  niitä näitä.
  Seitsemän aikaan illalla päivällinen alkoi olla syötynä; seurasi
  tunnin kävely yläkannella; sitten helähti gongongi ja suuri osa
  retkeläisistä lähti rukoilemaan ylempään peräsalonkiin, joka oli
  suuri, viisi- tai kuusikymmentä jalkaa pitkä huone. Parantumattomat
  kutsuivat tätä salonkia "synagoogaksi". Hartaushetkeen kuului
  vain kaksi virttä "Plymouth-kokoelmasta" ja lyhyt rukous ja se
  harvoin kesti muuta kuin viisitoista minuuttia. Virsiä säestettiin
  harmoniolla, jos meri sattui olemaan siksi tyyni, että soittaja
  saattoi istua soittokoneen ääressä tarvitsematta köyttää häntä
  tuoliin kiinni.
  Hartaushetken jälkeen synagooga tuota pikaa muuttui kuin
  kirjoituskouluksi. Onko missään laivassa mahdettu koskaan
  sen tapaista nähdä! Pitkäin ruokapöytäin ääressä salongin
  kummallakin puolella, hajallaan pitkin sen pituutta, istui pari
  kolmekymmentä herraa ja naista heiluvain lamppujen alla ja pari
  kolme tuntia ahkeraan kirjoitteli päiväkirjaansa. Voi voi! että
  niin laajasti aloitetut päiväkirjat sentään saivatkin niin velton
  ja saamattoman lopun kuin useimmat niistä saivat! Epäilen, onko
  koko joukossa ainoatakaan pyhiinvaeltajaa, jolla olisi näyttää
  sataakaan kunnollista päiväkirjasivua kahdenkymmenen ensi päivän
  matkasta "Quaker Cityllä"; ja olen siveellisesti varma siitä,
  ettei kymmenenkään koko seurasta voisi näyttää kahtakymmentä
  päiväkirjasivua niitten kahdenkymmenentuhannen mailin matkoista,
  jotka sitten seurasivat! Erikoisina aikoina ihmisen rakkaimmaksi
  haluksi käy kaikkien töittensä uskollinen kirjaan kirjoittaminen;
  ja hän hyökkää työhönsä käsiksi innolla, joka häneen istuttaa sen
  käsityksen, että päiväkirjan kirjoittaminen on paras ajanvietto
  maailmassa ja hauskin kaikista. Mutta jos hän sen jälkeen elää
  yksikolmattakaan päivää, huomaa hän piankin, että vain ne harvinaiset
  luonteet, joiden kokoomus on paljasta urhoollisuutta, kestävyyttä
  ja velvollisuudentuntoa velvollisuuden vuoksi ja lannistumatonta
  päättäväisyyttä, voivat uskaltaa ryhtyä niin hirmuiseen yritykseen
  kuin päiväkirjan pitäminen on, kärsimättä häpeällistä tappiota.
  Jack, eräs suosituimmista nuorukaisistamme, mainio nuori mies,
  jonka pää on täynnään tervettä järkeä ja jonka sääret pituuteensa,
  suoruuteensa ja hoikkuuteensa nähden ovat kerrassaan ihmeelliset,
  kuvaili joka aamu mitä hehkuvimpia ja innostuneimpia sanoja käyttäen
  edistystään ja sanoi:
  "Ah, se käy kuin rasvattu!" (hän käytti hieman alhaista kieltä
  hyvällä päällä ollessaan), "eilen illalla kirjoitin päiväkirjaani
  kymmenen sivua -- ja niinkuin tiedätte, kirjoitin edellisenä iltana
  yhdeksän ja sitä edellisenä kaksitoista. Sehän on kerrassaan huvia!"
  "Mitä te siihen kirjoitatte, Jack?"
  "Kaikki tietysti. Leveys- ja pituusasteet joka päivä kello
  kaksitoista, ja kuinka monta mailia me kuljimme edellisen vuorokauden
  kuluessa; ja montako peliä dominoa olen voittanut, ja montako
  hevosbiljardia; ja valaista ja haikaloista ja delfiineistä; ja
  sunnuntaisin saarnan tekstin (se kun tiedättekös tekee kotona hyvän
  vaikutuksen); ja mitä laivoja olemme tervehtineet ja mitä kansakuntaa
  ne ovat; ja mistä tuuli käy ja onko aallokko kova ja mitä purjeita
  meillä on mastossa, vaikka meillä ei ole niitä koskaan _ainoatakaan_
  pääasiassa siitä syystä, että kuljemme vastatuuleen -- mikä ihme
  siihenkin lienee syynä? -- ja, montako valetta Moult on sanonut
  -- kaikki, kaikki! Kaikki minä olen kirjoittanut kirjaan. Isäni
  käski minua pitämään tätä päiväkirjaa. Isä ei möisi sitä tuhannesta
  dollarista, kun se on valmis."
  "Ei, Jack; se on enemmän kuin tuhannen dollarin arvoinen -- kun se on
  valmis."
  "Niinkö? -- Niinkö te tosiaan luulette?"
  "Tietysti, se on ainakin tuhannen dollarin arvoinen -- kun se on
  valmis. Ehkä enemmänkin."
  "Well, minä vähin luulen niin itsekin. Se ei olekaan mikään
  hutiluspäiväkirja."
  Mutta pian siitä kuitenkin tuli mitä surkein "hutiluspäiväkirja".
  Eräänä iltana minä Pariisissa sanoin, ankaran
  kaupunginkatsomispäivätyön päätyttyä:
  "Minä lähden ja käyn nyt vähän kahviloita katsomassa, Jack, ja annan
  sinulle tilaisuuden kirjoittaa päiväkirjaasi."
  Hänen naamansa menetti intonsa. Hän sanoi:
  "Well, ei, älkää välittäkö siitä. Taidan heittää sikseen koko
  päiväkirjan pitämisen. Se on kamalan ikävää. Tiedättekös --
  olen laskenut, että minä olen jäänyt ainakin neljätuhatta sivua
  jälkeen. Ranskaan en ole päässyt ensinkään. Ensin ajattelin, että
  jättäisin Ranskan pois ja alkaisin taas alusta. Mutta se ei kävisi
  päinsä, vai _kävisikö se_? Ukko sanoisi: 'Kuules, poika -- etkö
  sinä nähnyt Ranskassa mitään?' _Se_ kissa ei tappelisi. Ensin minä
  ajattelin, että jos ma kopioisin Ranskan matkaoppaasta, samoin kuin
  etukajuutassa vanha Badger, joka kirjoittaa kirjaa, mutta siinä on
  sitä enemmän kuin kolmesataa sivua. Niin, _minun_ mielestäni ei
  päiväkirjasta ole mitään hyötyä -- vai mitä? Ei niistä ole muuta kuin
  harmia, _eikö_ niin?"
  "Kyllä, kyllä, epätäydellinen päiväkirja ei ole paljonkaan arvoinen,
  mutta kunnollisen päiväkirjan arvo on tuhat dollaria -- kun se on
  valmis."
  "Tuhat! -- well, kyllä varmaan. Minä en sitä jatkaisi loppuun
  miljoonastakaan."
  Hänen kokemuksensa ei ollut sen kummempi kuin useimpainkaan niistä,
  jotka salongin iltakoulussa niin uutteraan kirjoittivat. Jos
  nuorelle ihmiselle tahdotte määrätä sydämettömän ja ilkeämielisen
  rangaistuksen, niin velvoittakaa hänet vuodeksi pitämään päiväkirjaa.
  Keksittiin koko paljon keinoja retkeläisten huvittamiseksi ja
  pitämiseksi hyvällä tuulella. Kaikki matkustajat muodostivat klubin,
  joka hartaushetkien jälkeen piti kokouksiaan kirjoituskoulussa ja
  jossa luettiin ääneensä niistä maista, joita nyt lähestyttiin, ja
  pohdittiin täten saatuja tietoja.
  Retkikunnan valokuvaaja moneen kertaan otti esiin läpikuultavat
  kuvansa ja antoi meille sangen soman taikalyhty-näytöksen. Hänen
  maisemansa olivat melkein kaikki ulkomaalaisia, mutta oli joukossa
  yksi tai pari kotimaastakin. Hän ilmoitti "näytännön alkavan
  peräsalongissa toista lasia soitettaessa (klo 9 j.p.p.), jolloin hän
  aikoi retkeläisille näyttää, minne nyt tultaisiin" -- mikä kaikki
  oli kuin olla pitikin, mutta hullunkurisen sattuman vuoksi olikin
  ensimmäinen kuva, joka kankaalle välähti, Greenwoodin hautausmaa!
  Useana tähtikirkkaana yönä tanssimme yläkannella päiväteltan alla
  ja ripustimme sen kannattimiin lamppuja, niin että se melkein
  oli kirkkaasti valaistu kuin tanssisali. Soitannon puolta hoiti
  melodeoni, jolla oli sangen tyydyttävä sekaohjelma, vaikka sitä
  hieman vaivasikin hengenahdistus, niin että se pidätti henkeään
  silloin kun sitä olisi pitänyt oikein kovaa puhaltaa; klarinetti,
  jonka korkeat äänet olivat hieman epäluotettavat, matalat koko
  lailla surumieliset; ja sangen moitittava akkordeoni, jolla oli
  jossain vuoto ja joka hengitti kovemmin kuin naukui -- en satu tällä
  haavaa muistamaan hienompaa sanaa. Tanssi oli kuitenkin rajattomasti
  huonompaa kuin musiikki. Kun laiva kallistui tyyrpuurikyljelleen,
  hyökkäsi koko tanssijaplutoona sen mukaan tyyrpuurille ja päätyi
  joukolla parraspuulle; ja kun se kallistui paapuurille, ryöppysivät
  kaikki paapuurille samaa yksimielisyyttä osoittaen. Valssijat
  pyörähtelivät ympäri epävakaasti viisitoista sekuntia ja sitten
  laskivat mäkeä parraspuulle, ikäänkuin aikeissa mereen hypätä.
  Virginia-riili semmoisena kuin sitä "Quaker Cityssä" tanssittiin
  oli enemmän riiliä kuin ainoakaan riili, mitä olen ennen nähnyt, ja
  katsojalle se tarjosi yhtä paljon mielenkiintoa kuin tanssijoillekin
  epätoivon mahdollisuuksia ja täperiä pelastumisia. Lopulta luovuttiin
  koko tanssista.
  Vietimme erään naisen syntymäpäivää maljoilla, puheilla, runoilla
  ja niin edespäin. Oli meillä leikkikäräjätkin. Onkohan koskaan
  laivaa lähtenyt merelle, ettei olisi leikkikäräjiäkin toimeenpantu.
  Rahastonhoitajaa syytettiin siitä, että hän oli hytistä n:o 10
  varastanut päällystakin. Valittiin tuomari, kirjurit, konstaapelit,
  sheriffit, yleinen syyttäjä ja syytetyn asianajaja. Todistajia
  haastettiin sakon uhalla ja valatuomarit saatiin paljon jääväilyn
  jälkeen täysilukuisiksi. Todistajat olivat tyhmiä ja epäluotettavia
  ja puhuivat ristiin, kuten todistajain on aina tapa, syyttäjä ja
  asianajaja olivat kaunopuheliaita, vakuuttavia ja kostonhimoisesti
  letkauttelivat toisiaan, kuten asiaan oikeudella kuuluukin. Juttu
  lopulta jätettiin oikeuden ratkaistavaksi, minkä jälkeen tuomari sen
  asianmukaisesti päätti mahdottomalla päättelyllä ja naurettavalla
  tuomiolla.
  Useana iltana näyttelivät nuoret herrat ja naiset salongeissa
  kuva-arvoituksia, ja kaikista huvitteluyrityksistä ja tämä kaikkein
  hienoin ja onnistunein.
  Yritettiin saada kokoon väittelyklubi, mutta se meni myttyyn.
  Laivalla ei ollut ainoatakaan puhujakykyä.
  Kaikilla meillä oli hauska -- luulen voivani huoletta tämän
  vakuuttaa, mutta ilomme oli rauhallista. Me soitimme pianoa sangen,
  sangen harvoin; soitimme yhdessä huilua ja klarinettia, ja soitimme
  hyvin, mitä soitimme, mutta soitimme aina samaa vanhaa nuottia; se
  oli sangen kaunis nuotti -- kuinka hyvin sen muistan -- ihmettelen
  itsekseni, mahdanko koskaan päästä siitä erilleni. Me emme koskaan
  soittaneet melodeonia emmekä harmoonia, paitsi hartaushetkinä --
  mutta minä pidän liiaksi kiirettä: nuori Albert _osasi_ osan eräästä
  nuotista -- jotain sen tapaista kuin "Voi ihme ja kumma kuinka
  suloista on tietää että hän on hänen olipahan mikä tahansa" (en
  tarkkaan muista sen nimeä, mutta se oli sangen valittava ja täynnään
  tunnetta); Albert soitteli sitä hyvin usein koko ajan, kunnes teimme
  hänen kanssaan välipuheen, että hän hillitsisi itseään. Mutta
  ei kukaan laulanut kuutamossa yläkannella, ja seurakunnan laulu
  kirkonmenossa ja hartaushetkinä ei ollut arkkitehtuuriltaan kaikkein
  parasta. Minä vältin sitä niin kauan kuin saatoin ja sitten yhdyin
  joukkoon ja koetin parantaa sitä, mutta tämä rohkaisi nuoren Yrjönkin
  joukkoon yhtymään, ja se pilasi kaikki; Yrjön ääni kun oli juuri
  kesken sorrosta, niin että kun hän paraillaan lauloi jonkinmoista
  kolkkoa bassoa, niin se singahtikin käsistä ja säikäytti kaikki mitä
  soraäänisimmillä kiekuvilla ylä-äänillä. Yrjö ei sitä paitsi osannut
  nuotteja, joka sekin haittasi hänen esiintymistään. Minä sanoin:
  "Tule pois, Yrjö, älä improvisoi. Se näyttää liian itserakkaalta.
  Tekevät huomautuksia. Pidä sinä vain kiinni 'kruunauksesta', niinkuin
  muutkin. Se on hyvä nuotti -- _sinä_ et ainakaan voi sitä parantaa,
  noin vain, käden käänteessä."
  "Mitä kanssa, enhän minä koetakaan parantaa sitä -- minähän _laulan_
  niinkuin muutkin -- juuri niinkuin nuoteissa seisoo."
  Ja niin hän rehellisesti luuli tekevänsäkin; eikä hän sen vuoksi
  voinut syyttää muita kuin itseään, kun hänen äänensä toisinaan
  takertui keskikorkeuksille ja loppui kuin naulaan.
  Parantumattomain kesken oli niitä, jotka luulivat ainaisen
  vastatuulemme johtuvan mieltä masentavasta köörilaulustamme. Oli
  niitä, jotka avoimesti sanoivat, että moinen kaamea musiikki oli
  kylläkin arveluttava silloinkin, kun se oli parhaimmillaan; mutta
  että synnin maljan yli vuotavaksi täyttäminen siten, että annettiin
  Yrjönkin auttaa, oli Kaitselmukselle kerrassaan isku vasten
  kasvoja. Nämä sanoivat, että kööri varmaan aikoi jatkaa raatelevia
  yrityksiään, kunnes jonain päivänä yllyttäisi niskaamme myrskyn, joka
  hukuttaisi koko laivan.
  Rukoileminenkin herätti nurkumista. Toimeenpaneva upseeri sanoi,
  ettei pyhiinvaeltajilla ollut lähimmäisen rakkautta.
  "Sinne menevät kannen alle joka ilta kahdeksannella lasilla ja
  rukoilevat myötätuulta -- vaikka tietävät juuri yhtä hyvin kuin
  minäkin, että tämä on ainoa laiva, joka tähän aikaan vuodesta kulkee
  itää kohti, mutta että on tuhatkunta, jotka kulkevat länttä kohti
  -- ja että se mikä on meille myötätuuli, on näille _vastatuuli_.
  -- Kaikkivaltias antaa myötätuulen tuhannelle laivalle, mutta tämä
  seurakunta vaatii häntä kääntämään sen aivan ympäri _yhden_ mieliksi
  -- joka päälle päätteeksi on höyrylaiva! Se ei ole kohtuullista,
  eikä se ole tervettä järkeä eikä hyvää kristillisyyttä eikä edes
  tavallista lähimmäisenrakkautta. Pois se semmoinen joutavuus!"
  
  
  V LUKU.
  Kesä Keski-Atlantilla -- Oikullinen kuu - Mr Blucher menettää
  luottamuksensa -- "Laiva-ajan" salaisuus -- Syvyyden asukkaat
  -- "Maata!" -- Ensimmäinen maihinmeno vieraalle rannalle --
  Alkuasukkaitten yllätys -- Vähän Azorien saarista -- Blucherin
  tuhoisa juhlapäivällinen -- Sen onnellinen päättyminen.
  
  Kaiken kaikkiaan meillä oli miellyttävä kymmenen päivän matka New
  Yorkista Azorien saarille -- ei tosin nopea, sillä väliä on vain
  kaksituhattaneljäsataa mailia -- mutta pääasiassa aika miellyttävä.
  Tosin meillä oli vastatuuli _koko_ ajan ja useita myrskykokemuksia,
  jotka ajoivat viisikymmentä prosenttia matkustajista kannen alle
  sairastamaan ja saivat laivan näyttämään kaamealta ja hylätyltä
  -- myrskykokemuksia, jotka jokainen muistaa, joka ne koki alati
  kaatuvalla kannella ja sai osansa niistä mahtavista tyrskyläikistä,
  joita tuon tuostakin syöksähti korkealle ilmaan keulan tuulen
  päälliseltä puolelta ja huuhtoi laivaa kuin ukkosvaaru; mutta
  enimmäkseen meillä oli virkistävää kesäilmaa ja yöt olivat vielä
  päiviäkin kauniimmat. Saimme nähdä sen kumman, että täysikuu joka
  yö samalla hetkellä oli aivan samalla paikalla taivaalla. Ensin
  emme älynneet syytä tähän kuun omituiseen käytökseen, mutta se
  selvisi perästäpäin, kun ajattelimme, että joka päivä voitimme aikaa
  parikymmentä minuuttia, me kun niin nopeaan kuljimme itää kohti --
  voitimme joka päivä juuri sen verran, että pysyimme kuun rinnalla.
  Se oli muuttunut vanhaksi kuuksi ystäville, jotka olivat rannalle
  jääneet, mutta meille Joosuoille se seisoi alallaan samalla paikalla
  ja pysyi aina samana.
  Nuorelle mr Blucherille, joka on Kaukaisesta Lännestä ja ensi
  matkallaan, tuotti muuttumistaan muuttuva "laiva-aika" paljon
  päänvaivaa. Hän oli alussa ylpeä uudesta kellostaan ja veti sen
  taskustaan paikalla, kun puolenpäivän aikaan soitettiin kahdeksan
  lasia, mutta jonkun ajan kuluttua hän alkoi näyttää siltä kuin olisi
  hän menettänyt luottamuksensa siihen. Kun oli oltu matkalla New
  Yorkista seitsemän päivää, tuli hän kannelle ja sanoi jyrkästi ja
  varmasti:
  "Tämä on petoskauppa!"
  "Mikä on petoskauppa?"
  "Mikä, tämä kello tietysti. Ostin sen Illinoisissa -- annoin siitä
  150 dollaria -- ja otaksuin, että se oli hyvä. Ja Yrjön nimessä, se
  _on_ hyvä maalla, mutta mikä lienee kun se ei pidä kutiaan veden
  päällä -- taitaa tulla merikipeäksi. Se hyppää; käy ensin kylläkin
  säännöllisesti siksi kuin kello on puoli kaksitoista, mutta sitten
  aivan äkkiä laskee takaperoa. Olen kääntänyt rukkuuvartta yhä
  nopeampaan ja lopulta aivan ympäri koko kehän, mutta siitä ei ole
  apua; se jättää nyt jälkeensä joka kellon mitä on koko laivalla ja
  mennä huristaa ihmeteltävää luikua puoleenpäivään asti, mutta ne
  kahdeksan lasia vain aina pääsevät siitä kymmenkunnan minuuttia
  edelle. En ymmärrä, mitä sille tekisin. Se koettaa parastaan -- käy
  kaikkein parasta luikuaan, mutta siitä ei pelastusta. Tiedättekös,
  ei ole koko laivassa kelloa, joka joutuisi paremmin kuin tämä: mutta
  mitä se merkitsee? Kun kahdeksan lasia soitetaan, niin aina siltä
  puuttuu melkein tarkkaan kymmenen minuuttia oikeasta ajasta."
  Laiva voitti aikaa täyden tunnin aina kolmessa päivässä, ja tämä
  mies koetti saada kellonsa kulkemaan siksi, nopeaan, että pysyisi
  rinnalla. Mutta hän oli nyt työntänyt rukkuuviisarin niin pitkälle
  kuin se meni ja kello kulki "parasta luikuaan", eikä hänellä nyt sen
  vuoksi ollut muuta neuvoa kuin panna kätensä ristiin ja antaa laivan
  voittaa kilpailussa. Lähetimme hänet kapteenin luo, joka hänelle
  selitti "laiva-ajan" salaisuuden ja rauhoitti hänen häiriintynyttä
  mieltään. Tämä nuori mies kyseli koko joukon meritaudista, ennenkuin
  matkaan lähdettiin, ja halusi saada tietää, mitkä sen luonnepiirteet
  olivat, ja mistä hän saattoi tietää, koska hän oli sen saanut. Ei
  hänen tarvitse enää kysyä.
  Näimme tavanmukaiset haikalat, mustekalat, delfiinit y.m.,
  tietysti, ja vähitellen liitettiin suuret parvet portugalilaisia
  "manuvaarejakin" säännöllisten meri-ihmeitten luetteloon. Toiset
  olivat valkoisia, toiset kirkkaan veripunaisia. Nautilus ei ole
  muuta kuin läpikuultava hyytelökudos, joka levittää itsensä tuulen
  kannettavaksi ja perässään uittelee jalan tai parin mittaisia
  hilamaisilta näyttäviä nauhoja, jotka pitävät sitä vedessä vakavana.
  Se on täysin oppinut merimies ja sillä on hyvä merimiehen älli. Kun
  myrsky uhkaa tai käy navakankinlainen tuuli, reivaa se purjeensa
  ja käärii ne aivan kokoon täyden myrskyn raivotessa ja sukeltaa
  syvyyteen. Tavallisesti se kasteleekin purjeensa kääntymällä ympäri
  ja upottamalla sen hetkeksi veteen. Merimiehet sanovat, että
  nautilusta on vain näissä vesissä 35:nnen 45:nnen leveysasteen
  välillä.
  Kello kolmen aikaan aamulla kesäkuun 21 p:nä meidät herätettiin
  sillä tiedolla, että Azorit olivat näkyvissä. Minä sanoin, etteivät
  minua huvittaneet mitkään saaret kello kolmen aikaan aamulla. Mutta
  sitten tuli toinen kiusaaja ja sitten taas yksi ja lopulta tultuani
  vakuutetuksi siitä, ettei yleinen innostus sallisi kenenkään nukkua,
  pääsin minäkin jalkeilleni ja lähdin unisena kannelle. Kello oli nyt
  puoli kuusi; raaka, pauhaava aamu. Matkustajat olivat sulloutuneet
  savupiippujen luo ja varustautuneet ilmatorvien taa ja kaikki olivat
  pukeutuneet talvivaatteisiin ja näyttivät unisilta ja onnettomilta
  armottomassa myrskyssä ja kastavassa roiskeessa.
  Näkyvissä oleva saari oli Flores. Se ei näyttänyt sen kummemmalta
  kuin kuraläjältä siellä meren kolkkojen huurujen keskellä. Mutta kun
  ajoimme päin sitä, tuli aurinko näkyviin ja teki siitä kauniin taulun
  -- kaikki vihantina viljelyksinä ja niittyinä, jotka kumpusivat
  viidentoista sadan jalan korkeuteen ja yläreunallaan sekaantuivat
  pilviin. Teräviä, jyrkkiä harjanteita kaartoi rinteillä, kapeat
  rotkot halkoilivat niitä, ja siellä täällä kukkuloilla matkivat
  ilmaan pistävät kallioryhmät linnoja ja muureja; ja pilvien
  repeämistä syyti päivä leveitä valosääriä, jotka kirkastivat kukkulat
  ja kaltaat ja syvät notkot tulivyöhykkeihin, jättäen väliin syviä
  varjovöitä. Ikäänkuin olisi hyisen navan revontulet karkoitettu tänne
  kesän maahan!