Jenkkejä maailmalla I - 03

  Kiersimme kaksi kolmannesta saaren ympäryksestä neljän mailin
  päässä rannasta, ja kaikkia teatterikiikareita, mitä laivalla oli,
  vaadittiin nyt ratkaisemaan semmoisia kiistan alaisia asioita kuin
  olivatko ylämaan sammalen tapaiset pälvet lehtoja vai rikkaruohoa,
  taikka olivatko nuo valkoiset kylät alhaalla meren paarteessa
  todella kyliä, vaiko vain kalmistojen hautapatsasrykelmiä! Lopulta
  taas käännettiin kokka ulos merelle ja suunnattiin San Migueliin,
  ja Flores tuota pikaa taas oli vain kurakeko ja vaipui huuruihin ja
  katosi. Mutta monesta merikipeästä matkustajasta tuntui kovin hyvältä
  taas katsella vihantia mäkiä ja kaikki olivat tämän välikohtauksen
  jälkeen taas rattoisemmalla päällä kuin kukaan olisi osannut odottaa
  heidän olevan siihen nähden, miten syntisen varhain oli noustu ylös.
  Mutta San Migueliin nähden meidän täytyi luopua aikomuksestamme,
  sillä puolenpäivän aikaan puhkesi myrsky, joka siihen määrään
  heitteli ja reutoi alusta, että tavallinen järki vaatimalla vaati
  suojaa etsimään. Käänsimme sen vuoksi saariston lähintä maata --
  Fauyalia kohti. Kävimme ankkuriin Hortan avoimelle redille, puolen
  mailin päähän rannasta. Kaupungissa on kahdeksasta kymmeneentuhanteen
  asukkaaseen. Lumivalkoiset talot kurkistelevat somasti raikkaan
  vihannan kasvuvaipan poimuista, eikä voisi kylä näyttää somemmalta
  eikä puoleensa vetävämmältä. Amfiteatteri kukkuloita sulkee sen
  helmaansa ja näiden rinteet kohoavat mikä kolme, mikä seitsemän sataa
  jalkaa korkeuteen ja ovat huolellisesti viljellyt laelle saakka -- ei
  jalan vertaakaan maata ole vapaata. Jokainen tila, joka tynnörinala
  maata on jaettu pieniin nelikulmaisiin lokeroihin kiviaidoilla,
  joiden tehtävä on suojella kasvajia täällä puhaltavilta tuhoisilta
  myrskyiltä. Nämä sadat viheriöitsevät, mustilla laava-aidoilla
  piirretyt ruudut saavat rinteet muistuttamaan suuria sakkilautoja.
  Saaristo kuuluu Portugalille ja Fayalissa onkin kaikessa
  portugalilaisuuden leima. Siitä kohta enemmän. Parvi mustanpuhuvia,
  meluavia, valehtelevia, olkapäitään kohottelevia, käsillään viittovia
  portugalilaisia venemiehiä, messinkirenkaat korvissaan ja petos
  sydämessään, kapusi laivaan ja meikäläisiä joukolla heidän kanssaan
  kauppoja tekemään maihin pääsystä, sopien hinnan päätä myöden,
  minkä maan hopearahassa tahansa. Siinä paikassa, jossa meidät
  vietiin maihin, oli pieni linna muurineen ja patterineen, joita
  Horta kahdentoista ja kolmenkymmenen naulan tykkineen piti sangen
  hirmuisena laitoksena, mutta jos meidän joskus pitäisi lähteä sitä
  tunnustelemaan jollain torniniekalla monitorillamme, niin saisivat
  varmaan muuttaa sen pois jonnekin maaseudulle, jos tahtoisivat
  viedä sen semmoiseen paikkaan, mistä löytäisivät, kun taas
  tarvitsisivat. Se joukko, joka oli rantasillalla, oli ruostunutta
  romua -- miehiä ja vaimoja, poikia ja tyttöjä, kaikki repaleisia,
  paljain jaloin, kampaamattomia ja likaisia, ja vaistoltaan,
  kasvatukseltaan ja ammatiltaan kerjäläisiä. Ne parveilivat
  perässämme, emmekä sen koommin päässeet heistä erillemme, niin kauan
  kuin Fayalissa viivyimme. Lähdimme nousemaan pääkadun keskustaa,
  ja ne piirittivät meidät joka puolelta ja mulkoilivat meitä; ja
  vähän väliä ampui kiihtyneitä pareja tämän jonon edelle nähdäkseen
  paremmin taakseen, aivan samoin kuin meillä kylän pojat tekevät
  saatellessaan elefanttia sen reklaamikävelyllä kadulta kadulle.
  Minusta tuntui erikoisen mairittelevalta, kun kuuluin näin suurta
  huomiota herättävään kokoelmaan. Siellä täällä näimme ovissa naisia,
  joilla oli päässään muodin mukainen portugalilainen myssynsä. Tämä
  myssy on tehty paksusta sinisestä vaatteesta, kiinnitetty samasta
  vaatteesta tehtyyn kaapuun, ja se on rumuuden ihme. Se törröttää
  korkeana ja rehentelee leveänä ja on mittaamattoman syvä. Se sopii
  kuin sirkusteltta ja naisen pää katoo siihen samalla tavalla kuin
  teatterissa kuiskaajan pää koppiinsa. Tässä luonnottomassa kapotissa,
  joksi sitä sanotaan, ei ole ainoatakaan somaa kohtaa -- se ei ole
  muuta kuin koruton ruma kuolleensininen paljous purjetta, ja kun
  naisella on semmoinen päässään, niin voineeko poiketa kahdeksaakaan
  viivaa tuulen suunnasta; hänen täytyy kulkea myötätuuleen tai olla
  kokonaan kulkematta. Kapotin yleinen malli on kaikilla saarilla sama
  ja jää siksi seuraavaksi vuosikymmeneksi, mutta joka saari muodostaa
  kapottinsa kuitenkin sen verran erikoiseksi, että katsoja yhdellä
  silmäyksellä huomaa, mikä erikoinen saari saa hienohelman omakseen
  sanoa.
  Portugalin pennit eli _reit_ ovat oikeita tuhlaripojan rahoja. Niitä
  menee tuhannen reitä yhteen dollariin, ja kaikki kustannusarviot
  lasketaan reissä. Me emme tästä tienneet, ennenkuin Blucherin
  toimesta pääsimme asian perille. Blucher sanoi olevansa niin
  mielissään ja kiitollisuutta täynnään, kun taas oli päässyt kovalle
  maalle, että hän halusi sitä juhlia -- sanoi kuulleensa, että tämä
  oli halpa maa, minkä vuoksi hänen täytyi panna toimeen suuret pidot.
  Hän kutsui niihin kymmenen miestä, ja me söimme parhaassa hotellissa
  erinomaisen päivällisen. Kesken hyväin sikarien, hyvän viinin ja
  mukiin menevien kaskujen synnyttämää iloisuutta isäntä toi laskun.
  Blucher vilkaisi siihen ja hänen naamansa piteni. Hän silmäsi siihen
  toisenkin kerran vakuuttaaksensa itsensä siitä, etteivät hänen
  aistimensa olleet pettäneet, ja sitten luki ääneensä postit, äänen
  pettäessä ja ruusujen muuttuessa tuhkaksi hänen poskillaan.
  "'Kymmenen päivällistä à 600 reitä, 6000 reitä!' Tuho ja hävitys!
  "'Viisikolmatta sikaria, à 100 reitä, 2,500 reitä!' Voi pyhä äiti!
  "'Yksitoista pulloa viiniä, à 1,200 reitä, 13,200 reitä!' Ole meidän
  kaikkien kanssamme!
  "'YHTEENSÄ, KAKSIKYMMENTÄYKSI TUHATTA SEITSEMÄN SATAA REITÄ!' Voi
  kärsivä Mooses! -- Koko laivassa ei ole niin paljon rahaa, että
  tämä lasku voitaisiin maksaa! Menkää -- jättäkää minut, pojat,
  kurjuuteeni, minä olen kukistunut yhteiskunta."
  Se oli luullakseni kalpeanaamaisin seura, mitä olen koskaan
  nähnyt. Ei kukaan saanut sanaa suustaan. Oli kuin olisi joka sielu
  halvaantunut mykäksi. Viinilasit laskettiin hitaasti pöydälle,
  sisällystä maistamatta. Sikarit putosivat huomaamatta hervottomista
  sormista. Joka mies etsi naapurinsa silmää, mutta ei siitä löytänyt
  ainoatakaan toivon, ei rohkaisun sädettä. Vihdoin tämä kamala
  vaitiolo keskeytettiin. Kuin pilvi vaipui Blucherin kasvoille
  epätoivoisen päättäväisyyden varjo ja hän nousi ja sanoi: --
  "Isäntä, tämä on alhaista, halpamaista petosta, minä en koskaan,
  koskaan myönny siihen. Tässä on sataviisikymmentä dollaria, hyvä
  herra, enempää ette saa -- minä uin veressä, ennenkuin maksan
  senttiäkään enempää."
  Meidän rohkeutemme nousi ja isännän laski -- ainakin meistä näytti
  siltä; ainakin hän oli ymmällään, vaikk'ei hän ymmärtänyt sanaakaan
  siitä, mitä oli sanottu. Hän vilkaisi pienestä kultakasasta
  Blucheriin moneen kertaan ja lähti sitten ulos. Varmaankin hän oli
  käynyt jonkun amerikkalaisen luona, sillä hän toi takaisin laskunsa
  käännettynä kielelle, jota kristitty ymmärsi -- näin: --
   10 päivällistä, 6000 reitä, eli............. Doll. 6.00
   25 sikaria, 2500 reitä, eli ................. " .. 2.50
   11 pulloa viiniä, 13,200 reitä, eli ......... " . 13,20
   Yhteensä, 21,700 reitä, eli Doll. 21.70
  Taas vallitsi ilo Blucherin päivällisseurassa. Tilattiin lisää
  virvoituksia.
  
  
  VI LUKU.
  Kiinteitä tosiasioita -- Fossiilinen yhteiskunta -- Ihmeellisiä teitä
  ja tapoja -- Jesuiitta-humpuukia -- Haaveellista pyhiinvaellusta --
  Erään kivityksen alkuperä -- Tilinteko fossiilien keralla -- Jälleen
  merellä.
  
  Azorit luullakseni ovat Amerikassa sangen vähän tunnetut. Ei koko
  laivassa ollut ainoatakaan, joka olisi niistä mitään tiennyt. Jotkut
  seuramme jäsenistä, jotka olivat paljon lukeneet useimmista muista
  maista, tiesivät Azoreista sen verran, että niihin kuului yhdeksän
  tai kymmenen pientä saarta ja että ne olivat kaukana Atlantin meren
  keskellä, vähän enemmän kuin puolitiessä New Yorkista Gibraltariin
  mentäissä. Siinä kaikki. Tämän seikan huomioon ottaen pistän juuri
  tähän väliin pykälän kuivia tosiasioita.
  Tämä yhteiskunta on silmäänpistävän portugalilainen -- se toisin
  sanoen on hidas, köyhä, kykenemätön, uninen ja laiska. Siellä
  on sivilikuvernööri, jonka Portugalin kuningas nimittää, ja on
  sotilaskuvernöörikin, joka voi ottaa ylijohdon käsiinsä ja antaa
  sivilikuvernöörille virkavapautta, koska hyväksi näkee. Saarilla
  asuu 200.000 ihmistä, melkein paljaita portugalilaisia. Kaikki
  on asuttua ja vakaantunutta, sillä maa oli sadan vuoden vanha jo
  silloin kun Columbus löysi Amerikan. Tärkein vilja on vehnä, ja
  sitä viljellään ja jauhetaan aivan samoin kuin iso-iso-iso-isoisän
  aikana. He kyntävät laudalla, joka on vähään matkaan raudoitettu;
  heidän mitättömiä piskuisia karhejaan vetävät miehet ja naiset;
  pienet tuulimyllyt jauhavat viljan, kymmenen bushelia päivässä, ja
  erikoinen superintendentin apulainen syöttää viljaa tuuttiin ja
  kenraalisuperintendentti seisoo vieressä ja pitää huolta siitä,
  että hän pysyy hereillä. Kun tuuli kääntyy, valjastetaan myllyn
  eteen moniaita aaseja ja käännetään ympäri myllyn koko yläosa,
  kunnes siivet ovat oikeassa asennossa, sen sijaan että juttu
  järjestettäisiin sillä tavalla, että käännettäisiin siipiä, ei
  myllyä. Härät tallaavat vehnän irti tähkistä sen mallin mukaan,
  joka oli yleinen Methusalemin aikana. Ei ainoitakaan työntörattaita
  ole koko maassa -- kaikki kannetaan pään päällä, tai aasin selässä,
  tai vasukärryillä, joiden pyörinä ovat täysinäiset puunkappaleet
  ja akselit pyörivät pyöräin keralla. Ei ole koko saaristossa
  ajanmukaista auraa eikä puimakonetta. Kaikki yritykset tuoda niitä
  maahan ovat menneet myttyyn. Katolinuskoinen harras portugalilainen
  teki ristinmerkin ja rukoili Jumalaa varjelemaan häntä kaikelta
  jumalaapilkkaavalta halulta tietää enemmän kuin mitä hänen isänsä
  tiesi ennen häntä. Ilmasto on lauhkeata; siellä ei koskaan jäädy eikä
  sada lunta, enkä nähnyt kaupungissa savupiippuja. Aasit ja miehet,
  vaimot ja perheen lapset, kaikki syövät ja nukkuvat samassa huoneessa
  ja ovat likaisia, syöpäläisten raatelemia ja todellisesti onnellisia.
  Kansa valehtelee ja pettää vierasta ja on toivottoman tietämätöntä,
  ja vainajiaan kohtaan sillä tuskin on mitään kunnioitusta.
  Viimeksimainittu piirre osoittaa, kuinka vähän parempia he ovat kuin
  aasit, joiden kanssa he syövät ja nukkuvat. Ainoat hyvin puetut
  portugalilaiset koko yhteiskunnassa ovat puolenkymmentä varakasta
  perhettä, jesuiittapapit ja pienen varusväen sotamiehet. Työmiehelle
  maksetaan kahdestakymmenestä kahteenkymmeneenneljään senttiin
  päivässä ja niille, joiden koneisto toimii tavallista paremmin, kaksi
  sen vertaa. Kaikki he laskevat reissä, joita menee tuhat dollariin,
  ja se tekee heidät rikkaiksi ja onnellisiksi. Oivallisia rypäleitä
  kasvoi näillä saarilla ja niistä puserrettiin mainiota viiniä, jota
  vietiin maasta. Mutta viisitoista vuotta takaperin tauti tappoi
  kaikki köynnökset eikä viiniä ole sen koommin tehty. Kun saaret
  ovat kokonaan tulivuorien tuotteita, niin on maanlaatukin tietenkin
  sangen lihavaa. Melkein joka jalanleveys maata on viljelyksessä
  ja kustakin kasvajasta saadaan vuodessa pari kolme satoa, mutta
  maasta ei viedä mitään, paitsi vähän oransseja -- pääasiallisesti
  Englantiin. Ei ketään käy täällä, ei ketään täältä lähde. Uutinen
  on Fayalissa tuntematon asia. Ja yhtä tuntematon intohimo on niiden
  jano. Muuan portugalilainen, jonka äly näytti edustavan keskitasoa,
  kysyi meiltä, oliko sisällinen sotamme jo päättynyt, joku kun oli,
  hän sanoi, maininnut sen päättyneen -- taikka ainakin hänen mieleensä
  johtui, että joku oli hänelle maininnut jotain sen tapaista! Ja kun
  eräs matkustajista antoi muutamalle varusväen upseereista "Tribunen",
  "Heraldin" ja "Timesin" numeroita, hämmästyi tämä siitä, kun niistä
  luki myöhempiä Lissabonin uutisia kuin mitä hän vast'ikää oli saanut
  pienellä, kuukausivuorollaan poikenneella höyrylaivalla. Hänelle
  kerrottiin, että ne oli saatu kaabelilla. Hän sanoi tietävänsä, että
  kymmenen vuotta takaperin oli yritetty laskea kaabeli, mutta hänen
  mieleensä oli jäänyt, ettei siitä syystä tai toisesta tullut mitään!
  Tämänkaltaisissa yhteiskunnissa rehoittaa jesuiittapetos. Kävimme
  eräässä jesuiittakatedraalissa, joka oli lähes kahdensadan vuoden
  vanha, ja näimme siinä kappaleen siitä samaisesta rististä, jolle
  Vapahtajamme ristiinnaulittiin. Se oli kiilloitettu ja kova ja
  erinomaisesti säilynyt, ikäänkuin Golgathan synkkä surunäytelmä olisi
  tapahtunut eilen, eikä kahdeksantoista vuosisataa takaperin. Mutta
  nämä luottavat ihmiset uskovat arvelematta tuohon puupalaan.
  Eräässä katedraalin kappelissa on alttari, jonka sivut ovat selvää
  hopeaa -- ainakin niin sanotaan, ja minä itse luulen, että sitä olisi
  ainakin parisataa tonnia (puhuakseni hopeakaivosmalliin) ja sen
  edessä palaa aina pieni lamppu. Eräs hurskas rouva jätti jälkeensä
  rahoja ja tilasi niillä loppumattomat määrät messuja sielunsa
  autuudeksi ja sääti samalla, että tämän lampun piti aina palaa yöt,
  päivät. Se on sangen pieni lamppu ja sangen himmeäkin, enkä luulisi
  hänen ikuista lepoaan paljoakaan häiritsevän, vaikka se saisi
  aivan sammuakin. Katedraalin suuri pääalttari ja kolme tai neljä
  pienempääkin alttaria ovat paljasta kullattua joulukuusikorua. Ja
  sitten siellä oli koko liuta ränstyneitä, pölyttyneitä, koin syömiä
  apostoleita tämän rihkaman ympärillä seisomassa, toisilla vain toinen
  jalka, toisilta toinen silmä poissa, mutta toisessa pönäkkä ilme,
  ja toisilta oli katkennut pari kolme sormea, ja kaikkikin olivat
  raajarikkoisia ja rempallaan ja olisivat paljon paremmin olleet
  paikallaan jossain lasaretissa kuin tuomiokirkossa.
  Saarnastuolin seinät ovat posliinia, maalattu täyteen henkilökuvia,
  jotka ovat melkein luonnollista kokoa. Puvut ovat sitä haaveellista
  kuosia, joka oli pari vuosisataa takaperin vallalla, suoritus sangen
  taiteellista. Juoni oli kertomusta jostain tai jostakusta, mutta
  meidän joukossamme ei ollut ainoatakaan niin oppinutta, että olisi
  sen perille päässyt.
  Palatessamme takaisin rantaan tapasimme lauman pieniä, valmiiksi
  satuloituja aaseja. Satulat olivat lievimmin sanoen omituiset. Ne
  olivat jonkunlaisia sahapukkeja, joilla oli pieni patja, ja tämä
  huonekalu peitti melkein puolet aasista. Jalustimia ei ollut, mutta
  semmoista tukea ei toden teolla tarvittukaan -- moisessa satulassa
  istuminen oli kuin olisi ratsastanut ruokapöydällä -- tukea oli
  siinä yllin kyllin aina polvitaipeisiin saakka. Ympärillämme
  tunkeili liuta repaleisia portugalilaisia muulin ajajia, jotka
  tarjoilivat elukoitaan puolesta dollarista tunti -- siinäkin
  kehveltäen ulkomaalaiselta, sillä käypä hinta on kuusitoista senttiä.
  Puolentusinaa meikäläisistä kiipesi näihin kömpelöihin laitoksiin ja
  antautui siihen häpeään, että kymmentuhantisen kaupungin valtakatu
  sai meistä maksuttoman ilveilyn.
  Lähdettiin matkaan. Se ei ollut ravia, ei nelistämistä, ei pikku
  laukkaa, vaan ryöstökarkua, jossa kaikki mahdolliset menon tyylit
  olivat edustettuina. Kannuksia ei siinä tarvittu. Jokaisella aasilla
  oli oma ajajansa ja molemmin puolin vielä tusina vapaaehtoisia, ja
  nämä takoivat aaseja sauvoillaan ja tuikkivat niitä rautapiikeillä
  ja huusivat jotain sen tapaista kuin "_Sekki-jah_!" pitäen melua
  ja elämää kuin olisi kokonainen hulluinhuone päässyt valloilleen.
  Kaikki nämä masinistit kulkivat jalan, mutta mitäs siitä, eivät
  kertaakaan ne myöhästyneet aikataulusta -- ne voittavat juoksussa ja
  kestävyydessä aasinkin. Niin että prosessionimme oli kaiken kaikkiaan
  sangen vilkas ja maalauksellinen.
  Blucher ei voinut kerrassaan mitään muulilleen. Elukka mennä porhalsi
  tien poikki ristiin rastiin ja toiset törmäsivät hänen päälleen;
  se hankasi Blucheria kärryihin ja nurkkiin; tien kahden puolen oli
  korkeat kiviaidat ja elukka antoi vähän poleerausta ensin hänen
  toiselle ja sitten toiselle kyljelleen, mutta ei vahingossakaan
  hairahtunut keskeä kulkemaan; lopulta se saapui siihen taloon, jossa
  se oli syntynyt, ja törmäsi oikopäätä vierashuoneeseen, raapaisten
  ovipielen avulla Blucherin selästään. Noustuaan uudelleen satulaan
  Blucher sanoi ajajalle: "Kas niin, tämä jo riittää; nyt kuljette
  siivolla." Mutta eihän mies englannin kieltä osannut eikä ymmärtänyt,
  hän vain huutamaan "_Sekki-jakia_" ja aasi oikaisi taas matkaan
  suinpäin. Eräässä mutkassa se teki äkkikäännöksen, ja Blucher putosi
  päistikkaa sen pään yli tielle. Ja totta puhumakseni kompastui
  joka muuli näihin molempiin ja koko ratsuseuramme purkautui siihen
  yhteen kasaan. Vahinkoa ei minkäänlaista. Kun putoo näiden aasien
  selästä, ei siitä juuri ole arveluttavampia seurauksia kuin sohvalta
  kierähtäessä. Aasit seisoivat kaikki siivosti alallaan tuhoturmion
  jälkeen ja odottivat, elämöivien ajomiesten paikatessa hajonneita
  satuloita ja pannessa ne uudelleen selkään. Blucher oli aika lailla
  äkeissään ja tahtoi kirota, mutta joka kerta kun hän avasi suunsa,
  teki hänen elukkansakin samoin ja päästi jakson kiljahduksia, joihin
  kaikki muut äänet hukkuivat.
  Se oli hauskaa se rientelemisemme vilppailla kukkuloilla ja kauniissa
  rotkoissa. Siinä oli kaikessa uutuuden harvinaista nautintoa; tämä
  aasinratsastuksemme oli raikas, uusi, ilostuttava kokemus, parempi
  kuin sata kulunutta, nukkavierua kotoista huvia.
  Tiet olivat kerrassaan ihmeteltävät, se täytyy tunnustaa. Tässä
  saaressa, jossa oli vain kourallinen asukkaita -- 25.000 -- oli siitä
  huolimatta semmoiset tiet, ettei Yhdysvalloissa missään Central
  Parkin ulkopuolella. Minne, mille suunnalle vain lähdettekin,
  kaikkialla tapaatte joko kovan, sileän, tasaisen valtatien, jolle
  on vast'ikään siroteltu mustaa laavahiekkaa, kahden puolen pienet,
  vähäisillä mukulakivillä somasti kivetyt katuojat, taikka sitten
  sileät kivitykset kuin New Yorkin Broadwaylla. New Yorkissa puhutaan
  niin paljon venäläisestä kivityksestä ja sanotaan sitä uudeksi
  keksinnöksi -- mutta tässä etäisessä meren keskellisessä saaressa
  sitä on käytetty kaksisataa vuotta! Hortassa on joka katu somasti
  laskettu noilla isoilla venäläisillä paasilla, ja pinta on tarkka
  ja tasainen kuin permanto, eikä reikiä täynnään kuten Broadway. Ja
  joka tie on aidattu korkeilla vankoilla laavamureilla, jotka tässä
  maassa, missä pakkanen on tuntematon, kestävät tuhannen vuotta. Ne
  ovat sangen paksut ja usein rapatut ja liidulla valkaistut, selkä
  hakatuilla, ulos pistävillä laakakivillä katettu. Takana olevista
  puutarhoista puut soutelevat häälyviä riipuksiaan, joiden kirkas
  vihannuus raikkaasti eroaa valkaistuista tai laavamustista muureista
  ja tekevät ne kauneiksi. Toisin paikoin puut ja köynnökset kokonaan
  kattavat nämä kapeat tiet ja pidättävät päiväpaisteen, ikäänkuin
  ratsastaisi tunnelissa. Kivitykset, tiet, sillat, kaikki on
  hallituksen työtä.
  Silloissa on vain yksi tukematon kaari, hakatusta kivestä tehty,
  selkä laavapaasilla laskettu ja mukulasommitteluilla koristettu. Joka
  puolella on muureja, muureja, muureja -- aistikkaita ja somia kaikki
  -- ja iankaikkisen kestäviä; ja kaikkialla on noita ihmeteltäviä
  kivityksiä, jotka ovat niin siroja, sileitä ja häviämättömiä. Ja jos
  missään tiet ja kadut ja talojen ulkopuolet ovat täydelleen vapaat
  kaikesta mikä vähänkään vivahtaa likaan tai pölyyn tai kuraan tai
  minkäänlaiseen törkeyteen, niin on Horta, on Fayal se paikka. Alemman
  rahvaan kodit eivät ole siistit, sen enempää kuin he itsekään --
  mutta siinä onkin raja: kaupunki ja saaret ovat puhtauden ihmeitä.
  Saavuimme lopulta taas kotiin kymmenen mailia samoiltuamme ja
  parantumattomat aasinajajamme ravasivat kantapäillämme pitkin
  pääkatua, pistellen aaseja ja huutaen ainaista "Sekki-jahiaan" ja
  laulaen "John Brown's Bodya" murhaavalla englannin kielellä.
  Kun olimme maahan astuneet ja ryhdyttiin tilintekoon, niin syntyi
  siitä huuto ja jankutus, kiroileminen ja riiteleminen aasinajajain
  ja meidän keskemme, että korvat olivat mennä lukkoon. Yksi pyysi
  dollaria tunnilta aasistaan, toinen vaati puolta dollaria siitä että
  oli sitä pistellyt, toinen neljännesdollaria siitä, että oli ollut
  tässä työssä avullisena, ja osapuilleen neljätoista opasta esitti
  meille laskuja siitä, että olivat näyttäneet meille tietä kaupungissa
  ja sen ympäristössä. Ja jokainen kadunkuljeksija kirkui, pauhasi,
  viittoi riivatummin kuin hänen naapurinsa.
  Muutamilla näistä saarista on sangen korkeita vuoria. Laskimme pitkin
  Pico saaren rantaa, komean vihannan pyramidin alle, joka aivan
  jalkaimme juuresta katkeamatta, yhdellä rupeamalla nousi 7,613 jalan
  korkeuteen ja pisti kukkulansa valkopilvien yläpuolelle, josta se
  näkyi kuin sumussa uiskenteleva saari!
  Saimme näillä Azoreilla tietenkin yllin kyllin tuoreita oransseja,
  limooneja, aprikooseja, viikunoita y.m. Mutta jääköön tuo. En minä
  ole tähän ryhtynyt patenttiselostuksia kirjoittaakseni.
  Olemme matkalla Gibraltariin ja saavumme sinne viiden tai kuuden
  päivän kuluttua Azoreilta lähdettyämme.
  
  
  VII LUKU.
  Myrsky-yö -- Espanja ja Afrikka näytteillä -- Tervehdimme
  majesteetillista vierasta -- Herkuleen patsaat -- Gibraltarin
  kallio -- Väsyttäviä toisteluita -- "Kuningattaren tuoli" --
  Voitettu tyyneys -- Salaisen luolan kummia -- Gibraltarin ihmiset
  -- Eräitä kummia luonteita -- Yksityishuvit Afrikassa: Maurilaista
  linnaväkeä revitään parrasta (ilman ihmishengen hukkaa) -- Kuritettu
  turhamaisuus -- Maihintulo Marokon keisarikunnassa.
  
  Viikko myrskyisen, säälimättömän meren paiskeltavina; viikko
  meritautia ja salonkien tyhjyyttä; yksinäisiä tyrskyn huuhtomia
  yläkansia -- niin uhmailevan tyrskyn, että se silasi paksulla
  valkoisella suolakuorella savutorvemmekin hamaan päähän saakka;
  viikon värjöttelyä pelastusveneiden ja kansihyttien suojassa
  päivällä, ja tukahuttavien savupilvien pöllyyttelyä ja isoäänistä
  dominon pelaamista tupakkahuoneessa iltaisin.
  Ja viimeinen näistä seitsemästä yöstä oli myrskyisin kaikista.
  Ukkosta ei ollut, ei muuta meteliä kuin laivan jyskivä keula, myrskyn
  kimakka vihellys köysistössä ja sihiseväin vetten pauhu. Ja laiva se
  kiipesi korkeuteen, ikäänkuin aikoen kiivetä taivaaseen -- sitten
  herkesi hetkeksi, joka oli kuin vuosisata, ja sukelsi taas päistikkaa
  alas kuin äkkijyrkänteen partaalta. Täysinä läikkinä huuhtoi tyrsky
  kansia. Pimeyden mustuus oli kaikkialla. Pitkin väliajoin repäisi
  sen salaman leimaus värisevällä tulijuovalla, joka paljasti kohoovan
  ja laskevan vesimaailman siinä, missä ei ollut mitään ennen,
  sytytti pimeihin köysiin hopean kiiltoa ja valaisi ihmisten kasvot
  aavemaisella hohteella!
  Pelko ajoi kannelle monenkin, jonka tapana oli ollut karttaa
  yötuulia ja tyrskyjä. Toisten mielestä laiva ei voisi säilyä aamuun
  asti, ja tuntui vähemmän kamalalta seisoa hurjan myrskyn keskellä
  ja _nähdä_ uhkaava vaara kuin olla kaameaan hyttiin suljettuna
  himmeitten lamppujen alla ja kuvitella hirmuja, jotka raivosivat
  ulkona valtamerellä. Ja kerran ulos tultuaan -- tultuaan ja nähtyään
  laivan taistelun myrskyn kovassa kouristuksessa -- kuultuaan tuulten
  kiljunan ja koettuaan lentävän tyrskyn ja nähtyään majesteetillisen
  kuvan, jonka salamat paljastivat katseelle, he joutuivat
  vastustamattoman julman lumouksen kahleihin ja jäivät ulos. Se oli
  kurja yö -- ja sangen, sangen pitkä.
  Jokainen kompuroi kiireellä kannelle kello seitsemän tänä kesäkuun
  30 päivän ihanana aamuna, sillä oli kuultu iloinen uutinen, että
  maa oli näkyvissä! Oli aivan harvinaista ja riemastuttavaa nähdä,
  että laivaperheen jäsenet _kaikki_ jälleen olivat ulkona, vaikkapa
  kaikilla kasvoilla asuva onnen tunne saattoikin vain osaksi peittää
  ne hävitykset, jotka tuo pitkä myrskypiiritys oli niin monessa
  saanut aikaan. Mutta rauenneet silmät alkoivat taas säteillä
  mielihyvästä, kalpeat posket jälleen punoittaa, ja taudin heikontamat
  vartalot saivat uutta eloa säteilevän raikkaan aamun virkistävästä
  vaikutuksesta. Niin, ja vielä voimallisemmastakin vaikutuksesta:
  näiden riutuneitten, murtuneitten raukkain piti taas saada nähdä
  siunattu maa! -- ja sen näkeminen palautti kaikille maaäidin, joka
  oli jokaisen ajatuksissa.
  Tunnin kuluttua me olimme aivan Gibraltarin salmessa, oikealla
  kädellämme Afrikan korkeat keltaläikkäiset kukkulat, joiden liepeet
  olivat sinisissä auerharsoissa, kukkulat pilvikääreissä, mikä käykin
  yhteen piplian sanain kanssa että "pilvet ja pimeys ovat maan
  päällä". Luullakseni sanottu juuri tästä Afrikan osasta. Vasemmalla
  puolella olivat vanhan Espanjan graniittisärmäiset vuoritemppelit.
  Salmen leveys on kapeimmalta kohdalta vain kolmetoista mailia.
  Espanjan rannalla oli aina vähän matkan päässä omituisen näköisiä
  vanhoja kivitorneja -- maurilaisiksi luulimme niitä -- mutta saimme
  myöhemmin oikeamman tiedon. Marokon merirosvojen tapana oli ennen
  vanhaan aluksineen purjehtia pitkin Espanjan rantaa, kunnes tarjoutui
  hyvä tilaisuus ja he saattoivat hyökätä jonkun espanjalaisen kylän
  kimppuun, valloittaa sen ja viedä mukanaan kaikki kauniit naiset,
  mitä siitä löysivät. Se oli hauskaa bisnessiä ja sangen suosittua.
  Espanjalaiset rakensivat siksi kukkuloilleen vahtitorneja voidakseen
  pitää marokkolaisia bisnessmiehiä tarkemmin silmällä.
  Näköala tuntui kovin kauniilta alati kaltaisensa meren uuvuttamista
  silmistä, ja laivassa oleva seurue muuttui vähitellen aivan
  ihmeteltävän rattoisaksi. Mutta meidän siinä seisoessa ja
  ihmetellessä pilvihatullisia kukkuloita ja autereisen hämäryyden
  verhoamia alamaita ilmestyi äkkiä eteemme vielä ihanampi näky, joka
  lumosi Puoleensa joka silmän kuin magneetti -- uljas laiva, johon oli
  kasattu purjetta purjeen päälle, niin että se oli yhtenä pullistuvana
  valtavana purjepaljoutena! Se tuli meren poikki kiitäen kuin suuri
  lintu. Afrikka ja Espanja unohtuivat. Kaikkien ihailu kääntyi kauniin
  vieraan puoleen. Ja jokaisen sitä katsellessa se suurenmoisena
  pyyhkäisi ohi ja "tähdet ja raidat" lensivät sen kahvelin nokkaan!
  Nopeammin kuin ajatus välähtivät nenäliinat ja hatut ilmaan ja
  puhkesimme hurraa-huutoon! Se oli ollut ennen kaunis -- nyt se oli
  säteilevä. Kannellamme monikin silloin ensi kerran tunsi, kuinka
  vähän merkitsevä oman maan lippu on kotona sen rinnalla, mitä se on
  vieraassa maassa. Sen nähdessään on näkevinään sielussaan kodin itse
  ja kaikki mitä siinä on pyhää ja tuntee tunnesykähdyksen, joka panisi
  sykkimään kokonaisen virran hidasta verta!
  Lähestyimme kuuluja Herkuleen patsaita, Afrikan puoleinen,
  "Apinavuori", oli jo näkyvissä, jyhkeä vanha vuori, kukkula
  graniittiportaista juovaisena. Toinen, Gibraltarin suuri kallio,
  oli vielä näkymättömissä. Vanhalla ajalla pidettiin Herkuleen
  patsaita purjehduksen päätekohtana ja maailman loppuna. Se tieto,
  mitä vanhoilla ei ollut, oli sentään sangen laaja. Profeetatkin
  kirjoittivat kirjan toisensa jälkeen, mutta eivät kertaakaan
  hiiskahtaneetkaan siitä, että meidän puolellamme vettä oli suuri
  maanosa; mutta luultavasti he kuitenkin tiesivät, että se oli
  olemassa, kuinkas muutoin.
  Tuota pikaa kohosi uljaasti näkyviin yksinäinen, suunnaton
  kallioröykkiö, joka näytti seisovan aivan leveän salmen keskellä,
  meren huuhtelemana joka puolelta, eikä kenenkään ikävystyttävän,
  paljon matkustaneen papukaijan tarvinnut tulla meille sanomaan,
  että se oli Gibraltar. Yhdessä kuningaskunnassa ei voi olla kahta
  semmoista kalliota.
  Gibraltarin kallio on noin puolitoista mailia pitkä, ja luullakseni
  1,400 tai 1,500 jalkaa korkea ja tyvestä neljännesmailia leveä.
  Toinen kylki ja toinen pää nousee merestä jotakuinkin yhtä suoraan
  kuin huoneen seinä, toinen pää on epäsäännöllinen ja toinen kylki
  jyrkkä rinne, jota armeijan olisi sangen työläs kiivetä. Tämän
  rinteen juurella on Gibraltarin kaupunki, muurin ympäröimänä --
  taikka oikeammin sanoen kaupunki jo on itse rinteellä. Kaikkialla,
  mille suunnalle vain katseenne luottekin -- rinteillään,
  jyrkänteillään meren reunassa, kukkuloillaan -- Gibraltar on
  muurauksella verhottu, kaikkialta pistää esiin tykkejä. Se on
  mieleen painuva, eloisa näky, miltä suunnalta sitä katsookin. Se on
  mereen työnnettynä matalan kapean maankielekkeen päässä ikäänkuin
  kattopäreen päässä savikokkare. Muutama satakunta askelta vain tätä
  matalaa maata sen juurelta kuuluu Englannille ja sen perästä tulee
  "puolueeton maa", joka ulottuu kannaksen poikki -- matkaa neljännes
  mailia -- Atlantin merestä Välimereen ja on pari kolmesataa askelta
  leveä ja kummallekin puolelle vapaa.