Jenkkejä maailmalla I - 20

ryömivät siihen nukkumaan, herää, ennenkuin heitä kutsutaan. Eivätkä
he herää sittenkään. Vieras, joka panee sinne maata, aikoo jäädä
vakinaiseksi asukkaaksi. Minua halutti nähdä tämä luola. Päätin ottaa
mukaan koiran ja antaa sen hiukan tukehtua ja katsoa ajan, antaa sen
tukehtua enemmän ja sitten lopettaa sen. Saavuimme luolaan kolmen
aikaan iltapäivällä ja ryhdyimme paikalla kokeita tekemään. Mutta nyt
esiintyi huomattava vaikeus. Meillä ei ollut koiraa.

_Vesuviolle nousua jatketaan_.
Erakkolassa olimme noin viisi- tai kahdeksantoistasataa jalkaa yli
merenpinnan, ja niin kauas oli enin osa tietä noussut aika jyrkkään.
Seuraavat kaksi mailia tie oli sekalaista -- toisin paikoin nousu oli
jyrkkää, toisin paikoin ei. Mutta yksi tunnuspiirre sillä oli kaiken
aikaa, erehtymättä -- ilman muunteluita -- se oli hellittämättömän ja
sanoin kuvaamattoman katalaa. Se oli rosoinen kapea polku ja kulki
vanhan laavavirran yli -- yli mustan valtameren, joka oli myllertänyt
tuhansiin haaveellisiin muotoihin -- hurja kaaos raunioita,
autiutta ja karuutta -- erämaa aaltoröykkiöitä, rajuja kurimuksia,
rikkirevenneitä pienoisvuoria -- pahkaista, solmuista, ryppyistä ja
kiertynyttä mustaa ainepaljoutta, joka matki haarovia juuria, suuria
köynnöksiä, puunrunkoja, ja kaikki tämä oli sekaantunut ja kutoutunut
yhdeksi ryteiköksi. Ja kaikki nämä ihmeelliset muodot, koko tämä
melskeinen panoraama, kaikki tämä myrskyinen, kauas ulottuva
musta autius järkyttävine elämän, toimen, kiehumisen, hyrskymisen
ja raivoisan liikunnon ilmauksineen oli kivettynyt! -- kaikki
kuoliaaksi lyöty ja kylmäksi mielettömimmän hurjistelunsa hetkellä!
-- kahlehdittu, saanut jäykänkouristuksen ja jätetty ainaiseksi
tuijottamaan taivasta kohti voimatonta raivoaan!
Vihdoin seisoimme tasaisessa kapeassa laaksossa ja kahden puolen
kohosivat korkeuteen Vesuvion molemmat jyrkät huiput. Toinen, jolle
meidän oli kavettava ja jossa toimiva tulivuori on, näytti noin
kahdeksansadan tai tuhannen metrin korkuiselta ja melkein liian
pystyltä kenenkään kuolevaisen kiivetä, eikä varmaankaan muuli voi
sitä kiivetä ihminen selässään. Neljä täkäläistä alkuasukasrosvoa
kyllä ottaa kantaakseen teidät kukkulalle sedantuolissa, mutta
otaksukaamme, että he sattuisivat kompastumaan ja te putoisitte
-- onko luultavaa, että koskaan lakkaisitte kierimästä? Tuskinpa
ainakaan ikuisuuden tällä puolella. Jätimme muulit, hioimme
kyntemme ja aloimme nousun, josta olen näin laajasti kirjoittanut,
kahtakymmentä minuuttia vailla kello kuusi aamulla. Polku nousi
suoraan ylös pitkin löyhää hohkakivirinnettä, ja aina kun astuimme
kaksi askelta eteenpäin, luiskahdimme yhden taapäin. Se oli niin
ylenmäärin jyrkkä, että meidän aina viiden- tai kuudenkymmenen
askeleen kuluttua täytyi pysähtyä ja huo'ahtaa hetkinen. Nähdäksemme
toverimme täytyi meidän yläpuolellamme olevia katsella melkein aivan
suoraan ylöspäin ja allamme olevia melkein aivan suoraan alaspäin.
Vihdoin seisoimme huipulla -- tunti ja viisitoista minuuttia oli
kulunut tähän kapuamiseen.
Siellä emme sitten nähneet sen kummempaa kuin ympyriäisen kraaterin
-- ympyriäisen kuopan, jos haluatte -- joka oli noin kaksisataa
jalkaa syvä ja neljä tai viisisataa jalkaa leveä ja jonka sisäkehä
oli noin puoli metriä ympärimitaten. Täten muodostuneen kehäaukon
keskellä oli sataa jalkaa korkea rikkinäinen ja rosoinen röykkiö,
kauttaaltaan kuin lumisateen jälkeen jos kuinka monen kirkkaan ja
kauniin värisen rikkikuoren verhoamana, ja hauta ympäröi sitä kuin
vallihauta linnaa tai kuin pieni joki piirittää pientä saarta,
jos tämä vertaus paremmin miellyttää. Tuon saaren rikkisilaus oli
äärettömän väriloistava -- siinä oli mitä uhkeimmassa sekaannuksessa
punaista, sinistä, ruskeaa, mustaa, keltaista, valkoista en
tiedä, mahtoiko siitä puuttua ainoatakaan väriä tai värin tai
väriyhdistelmän vivahdusta -- ja kun aurinko puhkaisi aamun huurut
ja sytytti tämän värikkään upeuden, niin kattoi se keisarillisen
Vesuvion kuin jalokivissään hohtava kruunu!
Kraateri itse -- kuoppa -- ei ollut väritykseltään niin vaihteleva,
mutta pehmeydessään, mehevyydessään ja vaatimattomassa hienoudessaan
se oli viehättävämpi, silmää lumoavampi. Sen jalosyntyisessä ja
jaloverhoisessa ulkomuodossa ei ollut mitään "huutavaa". Kysytte
oliko se kaunis? Olisit voinut seistä ja katsella sitä vaikka
viikon väsymättä. Se oli kuin miellyttävä niitty, hennot ruohot ja
samettimaiset sammalet hohtavan tomun vienontamat ja haalea vihannuus
asteittain syventyen oranssin lehvän tummimpaan viheriään ja siitä
edelleen ruskeaksi, sitten kalveten oranssinkeltaiseksi, siitä
kirkkaimmaksi kullaksi ja saavuttaen huippunsa vasta puhjenneen
ruusun hennossa ruusunpunassa. Missä niitystä oli osia vajonnut ja
toisia osia murtunut kuin ajojääkenttä, siellä elivät edellisten
rotkomaiset onkalot ja jälkimmäisten rosoiset käppyräiset reunat
hentoväristen rikkikiteitten muodostamani pitsikudosten paartamat,
ja nämä muuttivat niiden muodottomuuden omituisiksi ulkonäöiksi ja
kuvioiksi, jotka olivat täynnään suloa ja kauneutta.
Kuopan seinille antoivat loistoa keltaiset rikkisärkät ja
monenväriset kirjavat laavat ja hohkakivipeitteet. Tulta ei näkynyt
missään, mutta kraaterin tuhansista pienistä risoista ja halkeamista
kohosi ääneti näkymättömiä henkäyksiä rikkihöyryä ja joka tuulahdus
toi niitä nenäämme. Tukehtumisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, kunhan
vain kätkimme nenämme sitä varten tehtyyn liinaan.
Kumppaneista toiset pistivät halkeamiin pitkiä paperiliuskoja,
joten he saattoivat sytyttää sikarinsa Vesuvion tulella, ja toiset
keittivät munia kallionrisain päällä ja olivat tyytyväisiä.
Kukkulalta olisi ollut suurenmoinen näköala, ellei aurinko niin
harvoin olisi kyennyt puhkaisemaan huuruja. Ne vilaukset, joita
näimme alla olevasta suuresta panoraamasta, olivat sen vuoksi
oikullisia ja epätyydyttäviä.

_Vesuviolta lasku_.
Vuorelta laskeutuminen ei ollut kuin neljän minuutin työ. Sen sijaan
että olisimme kompuroineet alas samaa rosoista polkua, jota olimme
nousseetkin, valitsimme toisen, jolla oli polvia myöten pehmyttä
tuhkaa, ja kynnimme tietämme suunnattomilla harppauksilla, jotka
melkein olisivat saattaneet ne seitsemän penikulman saappaat häpeään.
Meidän aikaimme Vesuvio on vain laimea ihme Sandwich saariston
mahtavaan Kilaueaan verraten, mutta olen kuitenkin hyvilläni, että
kävin sillä.
Sanotaan Vesuvion erään suuren purkauksensa aikana syytäneen monen
tonnin painoisia kalliomöhkäleitä tuhannen jalan korkeuteen ja
sen valtavan savu- ja höyrypatsaan kohonneen taivaanlakea kohti
kolmekymmentä mailia ja sen tuhkain kulkeneen ilmavirtain mukana
ja sataneen laivain kannelle seitsemänsadanviidenkymmenen mailin
päässä merellä! Tuhkan suostun vastaanottamaan kohtuullisella
alennuksella, jos joku toinen vastaanottaa nuo kolmekymmentä mailia
savua, mutta yksin en puolestani jaksa omistaa koko jutulle riittävää
mielenkiintoa.


XXXI LUKU.
_Pompejin haudattu kaupunki_.
Pompejin haudattu kaupunki -- Asuntoja, joissa ei tuhanteen
kahdeksaansataan vuoteen ole ollut asukkaita -- Tuomioistuin --
Autiutta -- Menneitten jalanjäljet -- "Naisilta pääsy kielletty"
-- Teatterit, leipäpuodit, koulut j.n.e. -- Tuhkan säilyttämiä
luurankoja -- Urhea velvollisuutensa marttyyri -- Maineen
katoavaisuutta.

Minulla oli aina se käsitys, että Pompejiin laskeuduttiin soihtujen
valossa kosteita pimeitä portaita aivan kuin hopeakaivoksiin ja
että siellä kuljettiin pimeissä tunneleissa, joissa oli kattona
laavaa ja kahden puolen kovasta maasta kaivettu kuin sortuneita
vankiloita, jotka heikosti muistuttivat asumuksia. Mutta se ei ollut
sinnepäinkään. Ainakin ehkä puolet tästä haudatusta kaupungista on
täydelleen esiin kaivettu ja paljastettu päivän täydelle terälle. Ja
siellä seisovat vankasti rakennetut (katottomat) tiilitalot pitkissä
riveissä aivan samoin kuin tuhatkahdeksansataa vuotta takaperin,
hehkuvan auringon helteestä kuumina. Ja siellä ovat niiden permannot
puhtaaksi laastuina ja ainoankaan kirkkaan sirusen himmentymättä
tai puuttumatta isotöisistä mosaiikeista, joihin kuvattiin
eläimiä, lintuja ja kukkia samaan tapaan kuin meidän aikoinamme
nopeaan turmeltuviin mattoihin. Ja siellä Venukset ja Bakkukset
ja Adonikset salien ja makuuhuoneitten seinillä armastelevat
ja juopuvat monivärisissä freskoissa. Ja kadut ovat kapeat ja
jalkakäytävät vielä kapeammat, hyvillä kovilla laavalaa'oilla
lasketut, kaduissa on vaununpyöräin kuluttamat syvät kourut ja
jalkakäytävät ovat muinaisten pompejilaisten anturain kuluttamat.
Siellä ovat leipurinmyymälät, temppelit, oikeuspalatsit, kylpylät,
teatterit -- kaikki puhtaiksi kaavittuina ja siroina ja millään
tavalla muistuttamatta maan uumeniin louhittua hopeakaivosta.
Murtuneet pylväät, joita makasi kaikkialla, ovettomat oviaukot ja
seinäin erämaan sortuneet yläreunat muistuttivat merkillisesti
meidän kaupunkiemme "palanutta kaupunginosaa", ja jos täällä olisi
ollut hiiltyneitä hirsiä, hajonneita akkunanpuitteita, kasoittain
kaikenlasta rauskaa ja kaikki yleiseen mustunutta ja savustunutta,
olisi yhdennäköisyys ollut täydellinen. Mutta ei -- aurinko paistaa
vanhan Pompejin päälle tänä päivänä yhtä kirkkaasti kuin se paistoi
Kristuksen syntyessä Betlehemissä, ja sen kadut ovat sata vertaa
puhtaammat kuin minä pompejilaiset itse milloinkaan näkivät niitä
kaupunkinsa loistoaikanakaan. Minä tiedän, mitä sanon -- sillä
enkö ole suurilla valtakaduilla (Kauppiaitten kadulla ja Onnen
kadulla) omin silmin nähnyt, kuinka kivilaskoksia ei oltu korjattu
ainakaan kahteen sataan vuoteen! -- kuinka petetyt veronmaksajat
kautta sukupolvien olivat rattaanpyörillään kuluttaneet viiden ja
kymmenenkin tuuman syvyisiä kouruja paksuihin laakakiviin? Ja enkö
näistä merkeistä tiedä, etteivät Pompejin katukomisarjukset koskaan
hoitaneet tehtäviään ja että kun he eivät koskaan korjauttaneet
kivilaskoksia, niin eivät he niitä koskaan siivonneetkaan? Ja sitä
paitsi, eikö katukomisarjusten luonteelle ole ominaista laiminlyödä
velvollisuuksiaan milloin siihen on vähänkään tilaisuutta? Tekisi
mieleni tietää sen miehen nimi, joka viimeksi hoiti tätä virkaa
Pompejissa, niin saisi hän minulta kuulla kunniansa. Puhun tästä
asiasta todellisella tunteella, sillä jalkani tarttui erääseen pyörän
kouruun, ja mielihaikea, joka minut valtasi nähdessäni ensimmäisen
onnettoman luurangon, jossa vielä oli kiinni takertunutta tuhkaa ja
laavaa, lauhtui koko joukon, kun mieleeni johtui, että ehkä juuri tuo
sama olikin katukomisarjus.
Ei -- Pompeji ei enää ole haudattu kaupunki. Se on monen, monen sadan
katottoman talon kaupunki ja katusokkelojen kaupunki, jossa oppaatta
helposti eksyisi ja saisi yönsä nukkua jossain aavepalatsissa, jossa
ei ole elävää asukasta ollut jälkeen tuon kamalan marraskuun yön
tuhatkahdeksansataa vuotta takaperin.
Kuljimme sen kadun, joka on Välimeren puolella (sitä sanottiin
"Merikaduksi") ja Minervan ränstyneen, murtuneen kuvan ohi, joka
vielä uupumatta vartioi omaisuuttaan, vaikkei voinutkaan sitä tuholta
turvata, ja nousimme sitten pitkää katua, kunnes seisoimme leveällä
Oikeus-Forumilla. Permanto oli tasainen ja puhdas ja kummallakin
puolella oli jalo rivi sortuneita pilareita, kauniita joonilaisia ja
korintholaisia kapiteeleja joka puolella hajallaan. Yläpäässä olivat
tuomarien tyhjät sijat ja niiden takana laskeuduimme vankilaan,
jossa tuhkat ja rakeet tuona ikimuistettavana marraskuun yönä olivat
tavanneet kaksi vankia kahleissaan ja kiduttaneet heidät kuoliaaksi.
Kuinka he mahtoivat raastaa armottomia siteitään julmain tulten
raivotessa heidän ympärillään!
Kuljimme sitten monen upean yksityisasunnon läpi, joihin emme olisi
ennen vanhaan, omistajain eläessä, päässeet ilman käsittämättömällä
latinalla kirjoitettua nimenomaista kutsua -- jota kutsua me
arvatenkaan emme olisi saaneet. Nuo ihmiset rakensivat talonsa
koko lailla samanmallisiksi. Permannot olivat monivärisistä
marmoripaloista koottuja mosaiikkeja, kuvat mielikuvituksellisia
sommitelmia. Kynnyksellä silmään ensimmäiseksi sattui joskus
latinalainen tervetulolause tai koiran kuva, jonka alla seisoi "Varo
koiraa", ja toisinaan karhun tai faunin kuva, johon ei kuulunut
minkäänlaista kirjoitusta. Sitten astutaan jonkinlaiseen eteiseen,
jossa oli tapana pitää hattutelinettä -- luultavasti. Seuraava
järjestyksessä oli huone, jonka keskellä oli suuri marmoriallas ja
suihkulähteen torvet. Kahden puolen on makuuhuoneita. Suihkulähteen
takana on vastaanottohuone, sitten pieni puutarha, ruokahuone ja niin
yhä edespäin. Permannot olivat kaikki mosaiikkia, seinät stukolla
verhotut tai varustetut freskoilla tai korkokuvilla koristellut
ja siellä täällä oli kuvapatsaita, suuria ja pieniä, ja pieniä
kala-allikoita ja kimaltelevia vesikaskaadeja, jotka juoksivat
pihaa ympäröivän kauniin pylväskäytävän kätköistä ja pitivät
kukkalavoja tuoreina ja ilmaa raikkaana. Nämä pompejilaiset olivat
maultaan ja tavoiltaan sangen ylellisiä. Hienoimmat pronssiteokset,
mitä olemme Euroopassa nähneet, ovat olleet kotoisin Pompejin
ja Herculaneumin esiin kaivetuista kaupungeista, samoin kuin
hienoimmat kameatkin ja hienoimmat jalokivikaiverrukset. Heidän
maalauksensa ovat kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuosisadan
iästä huolimatta usein paljon miellyttävämmät kuin kolme vuosisataa
takaperin eläneitten vanhain mestarien kuulut yöpainajaiset. He
olivat taiteessa sangen edistyneet. Näistä ensimmäisen vuosisadan
teoksista aina yhdenteentoista vuosisataan saakka taidetta ei näytä
sanottavasti olleen olemassakaan -- ei siitä ainakaan ole mitään
säilynyt -- ja omituista oli nähdä, kuinka suuresti nämä vanhan
ajan pakanat (ainakin muutamissa suhteissa) voittivat ne etäiset
mestarisukupolvet, jotka tulivat heidän jälkeensä. Maailman ylpeys
kuvanveiston alalla näyttää olevan Laokoon ja "Kuoleva gladiaattori",
jotka näimme Roomassa. Ne ovat yhtä vanhat kuin Pompeji ja kaivettiin
esiin maasta kuten Pompejikin. Mutta niiden tarkkaa ikää ei voida
muuta kuin arvata, samoin kuin ei sitäkään, kuka niiden tekijä
on. Mutta kuluneina, halkeilleina, historiattomina ja päällään
luvuttomain vuosisatain tahratkin ne yhä vielä mykkinä uhmaavat
kaikkia yrityksiä kilpailla katoamattoman täydellisyytensä kanssa.
Kummalta ja omituiselta tuntui käyskennellä tässä kuolleiden vanhassa
hiljaisessa kaupungissa -- vaellella pitkin tyhjän tyhjiä katuja,
joissa kerran tuhannet ihmisolennot olivat ostaneet ja myyneet,
käyskennelleet ja ratsastaneet ja täyttäneet paikat liikkeen ja
ilomielen melulla ja hyörinällä. He eivät olleet laiskoja. Niihin
aikoihin pidettiin kiirettä. Löysimme siitä todistuksen. Eräässä
kulmauksessa oli temppeli ja oli lyhempi kulkea kadulta toiselle
tämän temppelin pylväitten välitse kuin ympäri -- ja katso!
aikaa säästävät jalat olivat monen miespolven aikana kuluttaneet
rakennuksen vankkaan laakakivipermantoon syvän uoman! Ei ollut aikaa
kiertää, missä oikaisemalla pääsi sukkelampaan.
Kaikkialla näkee seikkoja, jotka saavat ihmettelemään, kuinka vanhoja
nämä vanhat talot olivat, ennenkuin tuhoyö tuli -- ja nämäkin seikat
palauttavat nuo ammoin kuolleet asukkaat mieleemme ja asettavat
ne ilmielävinä silmäimme eteen. Ne portaat esimerkiksi (kahden
jalan vahvuisia laavamöhkäleitä), jotka kulkevat pois koulusta
ja samanlaiset portaat, jotka johtavat pääteatterin hienoimmille
riveille, ovat melkein poikki kuluneet! Kautta sukupolvien olivat
pojat kiiruhtaneet pois tuosta koulusta ja heidän vanhempansa
kiiruhtaneet teatteriin ja hermostuneet jalat, jotka ovat olleet
tomua ja tuhkaa kahdeksantoista vuosisataa, ovat jättäneet merkkinsä,
jotka me voimme tänä päivänä lukea.
Käännyimme pois ja katselimme verstaan toisensa jälkeen, myymälän
toisensa jälkeen Kauppiaitten pitkää katua alas kulkien ja kysyimme
mielikuvituksessamme Rooman ja idän tuotteita, mutta kauppiaat olivat
menneet, torit olivat, tyhjät eikä ollut mitään muuta jäänyt kuin
särkyneet ruukut, kaikki tuhkan ja tomun yhteen kivettämänä: viini ja
öljy, jotka kerran olivat ne täyttäneet, olivat tuhoutuneet samalla
kuin omistajatkin.
Eräässä leipomossa oli mylly viljan jauhamiseksi ja uunit leivän
leipomiseksi. Ja sanotaan Pompejin esiin kaivajain näistä samoista
uuneista löytäneen kauniita, hyvin leivotuita kyrsiä, joita leipuri
ei ollut ennättänyt ottaa uuneista, kun hän viimeisen kerran lähti
puodistaan, asianhaarat kun pakottivat hänen poistumaan niin suurella
kiireellä.
Eräässä talossa (Pompejin ainoassa rakennuksessa, johon naisilta
on pääsy kielletty) oli pienet kammiot ja lyhyet vuoteet vankasta
kivestä aivan samanlaisina kuin ennen vanhaankin, ja siellä oli
kuvia, jotka näyttivät melkein yhtä tuoreilta, kuin olisi ne eilen
maalattu, mutta joita ei kynä rohkenisi selostaa. Ja siellä täällä
oli latinalaisia kirjoituksia -- ruokottomia neron pilkistyksiä, ehkä
samain käsien riipustamia, jotka ennen aamun valkeamista kohotettiin
apua rukoillen taivasta kohti keskellä tuiskivan tulen myrskyä.
Eräällä valtakadulla oli jykevä kiviallas ja vesisuihku, josta siihen
juoksi vettä. Ja missä Campagnan uupuneitten hikisten työntekijäin
oli ollut tapa lepuuttaa oikeata kättään kumartaessaan huulensa
suihkuun, siihen oli Vankkaan kiveen kulunut tuumaa tai kahta syvä
leveä kouru. Ajatelkaahan, kuinka lukemattomat tuhannet kämmenet
olivat noina ammoin olleina aikoina tätä kohtaa painaneet, kun raudan
kovuiseen kiveen oli kuoppa kulunut!
Pompejissa oli suuri julkinen ilmoitustaulukin -- paikka johon
kiinnitettiin ilmoitukset gladiaattoritaisteluista, vaaleista ja
muista sen tapaisista asioista -- ei nopeaan turmeltuvaa paperia,
vaan kestäviä, kaiverrettuja kivitauluja. Eräs nainen, joka
nähtävästi oli rikas ja hyvin kasvatettu, ilmoitti vuokrattavaksi
asumuksen tai muuta sen tapaista kylpylöineen ja muine ajanmukaisine
parannuksineen, ja monta sataa puotia, pannen ehdoksi, ettei
asumuksia käytettäisi siveettömiin tarkoituksiin. Vuolluista
ovitauluista on helppo saada selkoa monenkin Pompejin talon asukkaan
nimestä. Ja samoin on helppo nähdä, keitä oli haudoissa. Kaikkialla
näkee ympärillään esineitä, jotka ilmaisevat jotain tämän unhotetun
väestön tavoista ja vaiheista. Mutta mitä jättäisi tulivuori
amerikkalaisesta kaupungista, jos se sataisi jonkun päälle tulta ja
tuhkaa. Tuskin merkkiäkään, josta myöhemmin sen kohtalot voitaisiin
selville saada.
Pompejin pitkistä saleista löydettiin eräästä miehen luuranko,
jolla oli toisessa kädessä kymmenen kultarahaa, toisessa iso avain.
Hän oli ottanut rahansa ja juossut ovea kohti, mutta tulimyrsky
oli yllättänyt hänet aivan kynnyksellä ja hän oli vaipunut alas ja
kuollut. Vielä yksi minuutti kallista aikaa olisi ehkä ollut hänen
pelastuksensa. Näin miehen, naisen ja kahden nuoren tytön luurangot.
Naisen kädet olivat leveälle levitetyt kuin kuolon tuskassa ja
kuvittelin vielä näkeväni hänen muodottomissa kasvoissaan saman
hurjan epätoivon ilmauksen, joka ne silloin ammoin muodottomiksi
väänsi taivaan sataessa tulta näille kaduille. Tytöt ja mies
makasivat kasvoja käsivarsillaan peitellen, ikäänkuin he olisivat
tahtoneet suojella niitä ympäröivältä tuhkalta. Eräästä huoneistosta
löydettiin kahdeksantoista luurankoa, kaikki istuvassa asennossa,
ja seinillä mustuneet kohdat vielä ilmaisevat heidän muotoaan ja
asennoitaan kuin varjot. Eräällä heistä, joka oli nainen, oli vielä
luurankokaulassaan helmet, joihin hänen nimensä oli kaiverrettu --
Julie di Diomede.
Mutta ehkä runollisin muisto, mitä Pompeji on nykyaikaiselle
tutkimukselle antanut, on se uljas, täyteen rautapukuun puettu
roomalainen sotilas, joka velvollisuudelleen uskollisena, uskollisena
roomalaisen soturin uljaalle maineelle ja täynnään sitä horjumatonta
rohkeutta, josta tuo maine sai suurimman kunniansa, seisoi
vartiopaikallaan kaupungin portilla, suorana ja väistymättä, kunnes
ympärillä raivoava helvetti _poltti pois_ pelkäämättömän hengen, jota
se ei voinut lannistaa.
Aina kun luemme Pompejista, muistamme tuon sotilaan. Emme voi
kirjoittaa Pompejista tuntematta luonnollista halua antaa hänelle
tunnustusta, jonka hän niin hyvin ansaitsi. Muistakaamme, että
hän oli soturi -- eikä poliisi -- ja soturina häntä kiittäkäämme.
Soturina hän pysyi paikoillaan -- soturin luonto kun kielsi häntä
pakenemasta. Jos hän olisi ollut poliisi, olisi hän niinikään jäänyt
paikoilleen -- koska hän olisi vetänyt makeita unia.
Koko Pompejissa ei ole puoltakaan tusinaa portaita eikä muitakaan
merkkejä, jotka osoittaisivat talojen olleen muuta kuin
yhdenkertaisia. Ihmiset eivät siellä asuneet pilvissä, kuten nykyiset
venezialaiset, genovalaiset ja napolilaiset.
Lähdimme sitten tämän ikäarvoisen menneisyyden kaupungin
juhlallisista mysteereistä -- tämän kaupungin, joka kaikkine vanhoine
menoineen ja omituisine vanhoine tapoineen tuhoutui niin kaukana
menneisyydessä, siihen aikaan, jolloin opetuslapset saarnasivat uutta
uskoa, joka nyt on meistä yhtä vanha kuin vuoret ja kukkulat -- ja
haaveilimme puitten keskellä, joitten alla vielä lepää monet eekerit
esille kaivamattomia katuja ja aukioita, kunnes räikeä vihellys ja
huuto "_kaikki vaunuun -- viimeinen juna lähtee Napoliin_!" herätti
minut ja muistutti, että kuuluin yhdeksänteentoista vuosisataan enkä
ollut kahdeksantoista vuosisataa tuhkaan ja ruuhkiin piintyneenä
maannut tomuinen muumio. Siirtyminen nykyisyyteen oli yllättävä. Se
tosiseikka, että vanhassa kuolleessa Pompejissa todella oli rautatie,
joka siellä hihkaisi epäkunnioittavan vihellyksensä ja meluisasti ja
arkimielisesti kutsui kokoon matkustajia, tuntui sangen kummalta ja
yhtä runottomalta ja epämiellyttävältä kuin se oli kummaa.
Verrattakoon tämän päivän rattoisaa elämää ja auringonpaistetta
hirmuihin, jotka Plinius nuorempi näki täällä marraskuun 9 p.
armon vuonna 79, urheasti ponnistelussaan äitinsä pelastamiseksi
vaaran ulottuvilta ja äidin taas, äidin kaikella epäitsekkyydellä,
rukoillessa poikaansa jättämään hänet ja pelastamaan itsensä.
"Tällöin oli synkeä pimeys saonnut siihen määrään, että olisi
luullut olevansa ulkona pilkkopimeänä ja kuutamottomana yönä
tahi huoneessa, jossa kaikki valot oli sammutettu. Joka puolelta
kuulimme naisten valituksia, lasten itkua ja miesten huutoja.
Yksi kutsui isäänsä, toinen poikaansa ja kolmas vaimoaan ja vain
äänistään he saattoivat tuntea toisensa. Moni epätoivossaan
rukoili, että kuolema tulisi ja tekisi lopun heidän kurjuudestaan
"Toiset rukoilivat jumalilta apua ja toiset luulivat tätä yötä
viimeiseksi, ikuiseksi yöksi, joka hukuttaisi koko maailman!
"Siltä minustakin tuntui -- ja lohdutukseksi lähestyvää kuolemaa
vastaan ajattelin: Katso, maailma katoaa tyhjyyteen!"
* * * * *
Kierreltyämme Rooman, Baiaen ja Pompejin mahtavain raunioitten
keskellä ja vilkaistuamme ajan kalvamiin nimettömiin keisarillisiin
marmoripäihin, joita Vatikaanin käytävissä on pitkät rivit, tunnen
yhden vaikutelman kolkuttavan mieltäni voimalla, jota sillä ei
ole koskaan ennen ollut: maineen tyhjyyden ja hataruuden. Ihmiset
ovat muinaisaikoina eläneet vanhoiksi ja kaiken pitkän elämänsä
tehneet työtä kuin orjat, mikä puhujana, mikä sotapäällikkönä,
mikä kirjailijana, ja sitten kallistuneet vuoteelleen ja kuolleet
onnellisina siinä ajatuksessa, että heidän työnsä kestää historiassa
ja heidän nimensä on saavuttanut kuolemattomuuden. Kyllä kai,
parikymmentä lyhyttä vuosisataa lepattelee tiehensä ja mitä tästä
kaikesta jää? Mustaan kiveen mieletön kirjoitus, jota muinaistutkijat
nuuskivat ja saivartelevat ja sekoittelevat saamatta siitä muuta
selville kuin paljaan nimen (jonka he lukevat väärin) -- ei
historiaa, traditiota, ei runoutta -- ei mitään, joka sille antaisi
ohimenevääkään mielenkiintoa. Mitä mahtaa olla jäljellä kenraali
Grantin suuresta nimestä neljänkymmenen vuosisadan kuluttua? Ehkä
tämä -- vuoden 5868 tietosanakirjassa:
"URIAH S (tai Z) GRAUNT -- suosittu muinaisuuden runoilija
Brittiläisen Amerikan Yhdysvaltain Azteekkiläisissä maakunnissa.
Jotkut tutkijat sanovat hänen eläneen vuoden 742 vaiheilla j.Kr.
Mutta oppinut Ah-ah Foo-foo vakuuttaa hänen olleen englantilaisen
runoilijan Scharkspyren aikalaisen ja eläneen vuoden 1328
vaiheilla j.Kr., kolmisen vuosisataa Troijan sodan _jälkeen_,
eikä ennen sitä. Hän kirjoitti: 'Liekuta minut uneen, äiti'."
Nämä ajatukset tekevät minut alakuloiseksi. Minä menen maata.