Jenkkejä maailmalla I - 05

  mies on muinaisuudessa ollut olemassa ja että hän oli yritteliäs ja
  ponteva mies, mutta eivät ota uskoakseen, että hän oli jumala, bona
  fide jumala.
  Kap Spartelin luona onkin täällä Herkuleen kuulu luola, johon sankari
  pakeni, kun hänet voitettiin ja ajettiin Tangerin maasta pois. Se
  on täynnään kirjoituksia, joissa on käytetty kuolleita kieliä,
  joka seikka panee ajattelemaan, ettei Herkules varmaankaan ole
  voinut paljon matkustaa, muutoin hän ei varmaankaan olisi pitänyt
  päiväkirjaa.
  Viiden päivämatkan -- parin sadan mailin -- päässä täältä on erään
  vanhan kaupungin rauniot, jonka historiasta ei ole kirjoitettua eikä
  muistotietoa säilynyt. Ja kuitenkin sen kaaret, pylväät, kuvapatsaat
  todistavat, että se oli valistuneen rodun rakentama.
  Myymälän suuruus Tangerissa on osapuilleen sama kuin tavallisen
  kotiryöppykomeron sivistyneessä maassa. Muhammedilainen kauppias,
  tinaaja, suutari tai rihkamakauppias istuu maassa sääret ristissä
  ja ulottuu kädellään joka esineeseen, mitä vain ostaa haluatte.
  Viidelläkymmenellä dollarilla kuussa voitte vuokrata kokonaisen
  kortteerin näitä lokeroita. Kansaa tunkeilee torilla, tuoden
  vasuissaan kaupaksi viikunoita, taateleita, melooneja, aprikooseja
  y.m. ja rahvaan kesken kulkee jonoittain aaseja, tuskin paljoakaan
  suurempia kuin Newfoundlandin koira, mutta selässään sitä
  enemmän kuormaa. Näky on vilkas, maalauksellinen ja haisee kuin
  poliisioikeus. Lähellä vieressä on juutalaisilla rahanvaihtajilla
  komeronsa; aamusta iltaan he laskevat pronssirahoja ja siirtävät
  niitä vakkavasusta toiseen. Ei näytä täällä nykyään lyötävän rahaa.
  En nähnyt ainoatakaan, joka ei olisi ollut neljää tai viittäsataa
  vuotta vanha ja pahoin kulunut ja kolhittu. Nämä rahat eivät ole
  kovin arvokkaita. Jack lähti vaihtamaan yhtä kulta-napoleonia (neljän
  dollarin arvoinen) saadakseen rahaa, joka soveltui kaiken yleiseen
  halpuuteen, ja takaisin tullessaan kertoi tyhjentäneensä koko pankin;
  ostaneensa yksitoista tuoppia vaskirahaa, minkä vuoksi pankin
  päätirehtöörin oli täytynyt lähteä kadulle lainaamaan, mitä häneltä
  puuttui summasta. Yhdellä killingillä minä itse ostin lähes puoli
  korttelia heidän rahaansa. Minä en kuitenkaan ole ylpeä siitä, että
  minulla on niin paljon rahaa. Rikkaudesta minä en suuria välitä.
  Maureilla on joitakuita pieniä hopearahojakin ja muutamia
  hopeapötköjäkin -- dollarin arvoisia kappale. Nämä viimemainitut ovat
  tavattoman harvinaisia -- jopa siihen määrään, että köyhät repaleiset
  arabialaiset pyytävät saada sitä suudella, kun sattuvat joskus
  näkemään.
  Ja on täällä pieni kultarahakin, jonka arvo on kaksi dollaria.
  Ja siitä johtuu mieleeni eräs asia. Kun Marokossa soditaan,
  kuljettavat arabialaiset postimiehet kirjeet paikasta toiseen ja
  ottavat vaivastaan runsaan postimaksun. Aina vähän väliä heitä
  joutuu rosvojoukkojen käsiin ja nämä ryöstävät heidät putipuhtaiksi.
  Kokemuksesta viisastuneina he sen vuoksi, paikalla kun ovat saaneet
  kokoon kahden dollarin verran rahaa, vaihtavat ne tämmöiseen
  kultarahaan ja rosvojen tavatessa nielevät sen. Tämä sotajuoni
  menestyi mainiosti, niin kauan kuin se pysyi salassa, mutta se tuli
  tunnetuksi, ja sen jälkeen rosvot vain antoivat Yhdysvaltain konsulin
  kekseliäälle postimiehelle ulostusainetta ja istuivat viereen
  odottamaan.
  Marokon keisari on sieluton hirmuhallitsija, ja hänen korkeimmat
  upseerinsa ovat hirmuhallitsijoita pienemmässä mittakaavassa.
  Säännöllistä verotusta ei ole, mutta kun keisari tai pasha tarvitsee
  rahaa, vippaavat he sitä joltain rikkaalta, jonka täytyy marssia
  tyrmään, ellei tahdo antaa. Harva Marokossa sen vuoksi uskaltaa
  olla rikas. Se on liian vaarallista ylellisyyttä. Turhamaisuus
  joskus saa ihmiset rikkauksillaan ylpeilemään, mutta ennemmin tai
  myöhemmin keisari keksii heitä vastaan syytä -- minkälaista tahansa,
  kaikki kelpaa -- ja panee sinetin rikkaan tavaroille. Valtakunnassa
  on tietenkin enemmänkin rikkaita, mutta he kaivavat rikkautensa
  maahan ja teeskentelevät köyhyyttä. Vähän väliä keisari pistää
  tyrmään miehen, jota epäillään siitä rikoksesta, että hän on rikas,
  ja ikävystyttää häntä siihen määrään, että hänen lopulta täytyy
  ilmaista, kuhun on rahansa kaivanut.
  Toisinaan maurit ja juutalaiset rupeavat ulkomaiden konsulien
  suojeluksen alaisiksi ja voivat silloin vaaratta näytellä
  rikkauksiaan keisarin nenän edessä.
  
  
  IX LUKU.
  Pyhiinvaeltaja hengenvaarassa -- Kuinka kello korjuutettiin --
  Maurilaisten rangaistuksia -- Häätapoja -- Erilaista sunnuntain
  viettoa -- Muhammedilaisten pyhiinvaeltajain neuvokkuutta --
  Kunnioitus kissoja kohtaan -- Mikä siunaus ylikonsulin virka on.
  
  Ensimmäiset seikkailut, mitä meillä oli eilen täällä maihin tulomme
  jälkeen, olivat vähällä tehdä lopun tuosta päättömästä Blucherista.
  Olimme juuri nousseet muulien ja aasien selkään ja lähteneet
  matkaan komean, ruhtinaallisen, uhkean Hadji Mohammed Lamartyn
  siipien suojassa (lisääntyköön hänen heimonsa!), kun satuimme
  kauniin maurilaisen moskean kohdalle, jossa oli korkea torni ja
  monivärisestä posliinista tehtyjä ruutusommitteluja ja rakennuksen
  joka kohta koristettu Alhambran omituiseen tyyliin, ja Blucher yritti
  ratsastaa sisään avoimesta portista. Säikähtynyt "Hi-hi!", joka
  pääsi vartijoiltamme, ja erään mukana olevan englantilaisen äänekäs
  "seis!" seisauttivat seikkailijan ja sitten meille, ilmoitettiin,
  että niin kamalana häväistyksenä pidetään sitä, jos kristitty koira
  astuu jalkansa maurilaisen moskean kynnyksen yli, ettei mikään
  puhdistus enää sinä ilmoisna ikänä voi tehdä sitä arvolliseksi
  paikaksi uskovaisten rukoilla. Jos Blucherin olisi onnistunut päästä
  sisään, olisi häntä epäilemättä ajettu takaa kautta kaupungin ja
  kivitetty. Ja on ollut semmoinenkin aika, eikä siitä vielä ole monia
  vuosia kulunutkaan, jolloin kristitty olisi armotta murhattu, jos
  hänet olisi moskeassa saatu kiinni. Näimme vilaukselta sivustan
  siroja ruudullisia kivilaskoksia ja uskovaisia, jotka altaiden luona
  peseytyivät; mutta maurilaiset, joita oli siinä ääressä, pitivät jo
  tätäkin liikana.
  Muutamia vuosia takaperin joutui moskean tornissa oleva kello
  epäkuntoon. Tangerin maurit ovat siihen määrään rappeutuneet, että
  on kauan kulunut siitä, kun heidän joukossaan oli ainoatakaan
  siksi taitavaa, että hän olisi kyennyt auttamaan niin hellävaroin
  pideltävää potilasta kuin vanha kello on. Kaupungin suuret miehet
  tulivat koolle juhlalliseen konklaaviin pohtiakseen, miten pulasta
  oli suoriuduttava. Asia pohdittiin juurta jaksain, voimatta
  kuitenkaan keksiä ratkaisua. Lopulta nousi muuan patriarkka ja sanoi:
  "Voi te profeetan lapset, teille on tunnettu, että portugalilainen
  kristitty koira, kellojen korjaaja, saastuttaa Tangeria
  läsnäolollaan. Ja te myös tiedätte, että kun moskeoja rakennetaan,
  kantavat aasit kiviä ja laastia ja kulkevat pyhän kynnyksen poikki.
  Lähettäkää siis tuo kristitty koira pyhään paikkaan paljain jaloin ja
  nelin kontin kelloa korjaamaan ja käyköön hän aasista!"
  Ja tällä tavalla tehtiinkin. Jos Blucher siis tahtoo milloinkaan
  nähdä moskean sisustan, täytyy hänen luopua ihmisyydestään ja
  mennä sisään oikeassa luonnossaan. Kävimme tyrmässäkin ja siellä
  maurilaiset vangit tekivät mattoja ja vasuja. (Tämä tapa käyttää
  hyödyllisellä tavalla rikollisuutta haiskahtaa sivistykseltä.)
  Murha rangaistaan kuolemalla. Joku aika takaperin vietiin kolme
  murhamiestä kaupungin ulkopuolelle ammuttaviksi. Maurilaisilla on
  huononlaiset pyssyt ja huononlaisia he ovat ampumaankin. Tällä
  kerralla he asettivat murhamiesparat tavallista pitemmän matkan
  päähän maalitauluiksi ja alkoivat ampua pilkkaan -- ja siinä poloisten
  sitten täytyi hyppiä ja väistellä luoteja puolen tuntia, ennenkuin
  sattui paikalle.
  Kun joku saadaan kiinni karjan varkaudesta, hakataan häneltä poikki
  oikea käsi ja vasen reisi ja nämä naulataan Markkinapaikalle
  julki kaikille varoitukseksi. Leikkaustaito ei täällä ole kovin
  taiteellista. Vähän viilletään auki luun ympäriltä, jonka jälkeen
  jäsen murretaan poikki. Joskus potilas paranee, useimmiten hän
  sentään kuolee. Mutta maurilla on jäykkä sydän. Maurit ovat aina
  olleet urheita. Nämä rikolliset kestävät tuon kamalan operation
  ääntäkään päästämättä, vapisematta millään tavalla, valittamatta!
  Ei ole sitä kärsimystä, joka voisi maurin ylpeyden lannistaa taikka
  saada hänet huudolla häpäisemään arvonsa.
  Naimiskaupan sopivat täällä asianomaisten vanhemmat. Ei tarvita
  minkäänlaisia rakkauskirjeitä, salaisia kohtauksia, ei yhteisiä
  ratsastusretkiä, ei hakkailua hämärissä saleissa, ei rakastavain
  riitoja eikä jälleen sopimisia -- ei mitään semmoista, jota me
  pidämme avioliittoon mentäessä asiaan kuuluvana. Nuori mies ottaa
  tytön, jonka hänen isänsä on hänelle valinnut, menee hänen kanssaan
  naimisiin ja vasta tämän jälkeen nainen esiintyy hunnutta ja
  nuori aviomies saa nähdä hänet ensi kerran. Jos mies asianomaisen
  tutustumisen jälkeen mieltyy tyttöön, niin hän pitää tämän; mutta
  jos hän epäilee tämän puhtautta, lähettää hän hänet muitta mutkitta
  takaisin isän luo; jos hän huomaa hänessä tautia, samoin; taikka jos
  nainen kohtuullisen väliajan jälkeen laiminlyö lapsen synnyttämisen,
  niin mars vain takaisin lapsuuden kotiin. Kuinka omituisia
  nämä barbaarit sentään ovat; meidän sivistyneemmässä maassamme
  hedelmätöntä vaimoa pidetään onnena.
  Täkäläiset muhammedilaiset pitävät monta vaimoa, kenellä vain varoja
  on. Niitä sanotaan vaimoiksi, vaikka koraani luullakseni myöntää vain
  neljä laillista vaimoa -- loput ovat jalkavaimoja. Marokon keisari
  ei tiedä, montako vaimoa hänellä on, mutta luulee niitä olevan
  viisisataa. Osapuilleen tuo luku lieneekin oikea -- tusina sinne tai
  tänne ei suuria merkitse.
  Sisämaassa on juutalaisillakin monta vaimoa.
  Olen vilaukselta nähnyt monenkin maurilaisen naisen kasvot (sillä
  ihmisiähän ovat hekin ja näyttävät kasvonsa kristitylle koiralle,
  kun ei miehistä mauria ole näkyvissä), ja minä olen täynnään
  kunnioitusta sitä viisautta kohtaan, joka saa heidät peittämään niin
  anteeksiantamattoman rumuuden.
  Lapsiaan he kantavat selässään pussissa, kuten muutkin raakalaiset
  kautta maailman.
  Neekereistä suurin osa on maurien orjia. Mutta paikalla kun naisorja
  pääsee herransa jalkavaimoksi, katkeavat orjan kahleet, ja heti kun
  miesorja pystyy lukemaan koraanin ensimmäisen luvun (joka sisältää
  uskontunnustuksen), ei häntä enää voida pitää orjuudessa.
  Tangerilaisilla on viikossa kolme sunnuntaita. Muhammedilaisten
  sunnuntai on perjantaina, juutalaisten lauantaina ja kristittyjen
  konsulien sunnuntaina. Juutalaiset ovat radikaalisimmat. Maurilainen
  menee sabattinaan moskeaansa puolenpäivän aikaan, samoin kuin
  muinakin päivinä, riisuu ovipieleen kenkänsä, suorittaa pesut ja
  sitten salaamit siten että moneen kertaan painaa kivitykseen päänsä,
  lukee rukouksensa ja palaa sitten takaisin työhönsä.
  Mutta juutalainen sulkee puotinsa, ei koskekaan vaski- tai
  pronssirahaan, ei saastuta käsiään millään kultaa ja hopeaa
  halvemmalla; käy uskollisesti synagoogassa; ei keitä eikä muutoinkaan
  mitenkään käsittele valkeata, ja hartaasti karttaa ryhtymistä
  mihinkään uuteen yritykseen.
  Mauri saa suuren kunnian tehtyään pyhiinvaelluksen Mekkaan. Semmoista
  miestä sanotaan hadjiksi, ja hän on siitä pitäen suuri henkilö.
  Tangeriin kokoontuu joka vuosi sadoittain maureja kulkeakseen sieltä
  Mekkaan. Osan matkasta he suorittavat englantilaisella höyrylaivalla;
  kymmenen tai kaksitoista dollaria maksaa matka, mutta siinä ovatkin
  kustannukset. He ottavat mukaansa suuret määrät eväitä, ja kun
  muonitusosasto alkaa olla tyhjä, niin he ottavat, mistä saavat. Siitä
  hetkestä, kun he matkaan lähtevät, aina siksi kunnes kotiin palaavat
  he eivät kertaakaan peseydy maalla sen enempää kuin merelläkään.
  Matkalla ollaan viidestä seitsemään kuukauteen, ja kun he eivät tällä
  ajalla vaihda vaatteitaan, niin ovat he palatessaan salonkiin aivan
  mahdottomat.
  Monen heistä täytyy kauan säästää, ennenkuin on koossa ne kymmenen
  dollaria, jotka laivapiletti maksaa; ja kun pyhiinvaeltaja vihdoin
  takaisin palaa, on hän sitten koko loppuikänsä vararikkoinen. Harva
  mauri voi enää loppuiällään parsia asioitaan näin suhdattoman
  rahanmenon jälkeen. Keisari on määrännyt, ettei pyhiinvaellukselle
  saa lähteä muut kuin sinisimmät ylimykset, joilla on ainakin sadan
  dollarin arvo kovia kolikoita; tällä hän on tahtonut säilyttää
  hadjin arvon maan ylimystölle ja rikkaille. Mutta ah, monet keinot
  on vääryydellä lain kiertämiseksi! Juutalainen rahamies esim. lainaa
  pyhiinvaeltajalle sata dollaria siksi, että hän on ennättänyt vannoa
  itsensä kaikkien muodollisuuksien läpi, ja saa rahan takaisin,
  ennenkuin laiva lähtee satamasta!
  Espanja on ainoa maa, jota maurit pelkäävät. Syynä siihen on se,
  että Espanja lähettää suurimmat sotalaivansa ja järeimmät tykkinsä
  peloittamaan näitä moslemeja; jota vastoin Amerikka ja muut kansat
  vain lähettävät halveksittavan tykkiveneen, pienen kuin pesuammeen,
  silloin tällöin. Maurit ottavat samoin kuin muutkin raakalaiset oppia
  siitä, mitä näkevät; ei siitä mitä kuulevat ja lukevat. Meillä on
  suuria laivastoja Välimeressä, mutta Tie poikkeavat harvoin Afrikan
  satamiin. Maureilla on huonot luulot Englannista, Ranskasta ja
  Amerikasta ja he pakottavat näitä aika lailla juttelemaan pöytäveran
  ympärillä, ennenkuin heille myöntävät tavallisen oikeudenkaan,
  suosiosta puhumattakaan. Mutta heti kun Espanjan edustaja jotain
  pyytää, suostutaan siihen paikalla, oli pyyntö oikeutettu tai ei.
  Espanja kuritti maureja viisi tai kuusi vuotta takaperin
  riidanalaisen maakaistaleen vuoksi, joka on Gibraltaria vastapäätä,
  ja valtasi Tetuanin kaupungin. Espanja vaati alueensa suurentamista
  ja kaksikymmentä miljoonaa dollaria rahaa. Sitten se luovutti
  takaisin kaupungin. Ei kuitenkaan ennenkuin espanjalaiset
  sotamiehet olivat syöneet kaupungin kaikki kissat. Maurit eivät
  tahtoneet suostua rauhaan, niin kauan kuin kissat pitivät
  puoliaan. Espanjalaiset pitävät kovin paljon kissan lihasta.
  Maurit sitä vastoin kunnioittavat kissoja kuin pyhiä olennoita.
  Espanjalaiset siis sillä kerralla koskettivat hellään kohtaan. Heidän
  epäkissamainen menetelmänsä, kun he söivät Tetuanin kissat, sytytti
  maurien rinnassa heitä vastaan vihan, jonka rinnalla Espanjastakin
  karkoitus oli joutavaa ja intohimotonta. Maurit ja espanjalaiset
  ovat nyt ainaiset vihamiehet. Ranskalla oli täällä kerran ministeri,
  joka mitä viattomimmalla aiheella katkeroitti koko kansan itseään
  vastaan. Hän tappoi pari pataljoonaa kissoja (Tanger on niitä
  täynnään) ja teetti nahoista vastaanottohuoneeseensa lattiamaton.
  Maton hän teetti kehiin -- ensiksi kehä harmaita kollikissoja, joiden
  kaikkien hännät osoittivat keskustaan, sitten kehä keltaisia kissoja;
  tämän jälkeen kehä mustia ja toinen valkoisia kissoja; sitten kehä
  kaikenkarvaisia kissoja; ja keskuskappaleiksi vihdoin lajiteltu
  valikoima kissanpoikasia. Se oli ylen kaunis; mutta maurit kiroovat
  hänen muistoaan vielä tänä päivänä.
  Käydessämme tänään tapaamassa amerikkalaista ylikonsuliamme panin
  merkille, että hänen seurapöydillään näyttivät kaikki mahdolliset
  seurapelit olevan edustettuina. Minun mielestäni tuo viittasi
  yksinäisyyden tunteeseen. Olinkin oikeassa. Hänen perheensä on ainoa
  amerikkalainen, mitä Tangerissa on. Kaupungissa on tosin monta
  ulkomaan konsulia; mutta seurustelua on vähän. Tanger on kerrassaan
  maailman ulkopuolella; ja mitä hyötyä olisi seurustelemisesta, kun
  ihmisillä ei ole tämän taivaallista, mistä keskustella? Sitä ei
  todellakaan ole. Jokaisen konsulin perhe sen vuoksi enimmäkseen pysyy
  kotonaan ja huvittelee itseään miten parhaiten taitaa. Tangerissa
  on yhdeksi päiväksi jos kuinka paljon mieltäkiinnittävää, mutta sen
  jälkeen se on ikävystyttävä vankila. Ylikonsuli on ollut täällä
  viisi vuotta, mutta on saanut Tangerista tarpeekseen vuosisadaksi
  ja lähtee pian kotiin. Hänen perheensä hyökkää postin saavuttua
  kirjeittensä ja sanomalehtiensä kimppuun, lukee niitä pari kolme
  päivää jos kuinka moneen kertaan, keskustelee niistä puhki ja poikki
  toiset pari kolme päivää, kunnes ne ovat aivan loppuun kuluneet
  ja sen jälkeen syövät, juovat ja makaavat monet päivät ja käyvät
  ratsastamassa samalla vanhalla tiellä ja katselevat samoja vanhoja
  ikävystyttäviä asioita, joita eivät kymmenetkään vuosisadat ole
  sanottavasti muuttaneet, eivätkä sano halaistua sanaakaan! Heillä
  ei sanan kirjaimellisessa merkityksessä ole mitään, mistä puhua.
  Amerikkalaisen sotalaivan saapuminen on heille armolahja. "Oi
  yksinäisyys, missä en se viehätys, jonka viisaat ovat kasvoissasi
  nähneet?" Tämä on täydellisin maanpako, mitä voin kuvitella. Minä
  täydellä todella esittäisin Yhdysvaltain hallitukselle, että kun mies
  tekee niin katalan rikoksen, ettei laissa ole siitä asian vaatimaa
  rangaistusta, niin lähettäkööt hänet Tangeriin ylikonsuliksi.
  Olen hyvilläni, että olen nähnyt Tangerin, maailman toisen kaupungin
  ikäjärjestyksessä. Mutta luullakseni olen nyt valmis sanomaan sille
  jäähyväiset.
  Lähdemme illalla tai huomisaamuna Gibraltariin; ja luultavasti
  "Quaker City" ennen parin vuorokauden päättymistä taas lähtee matkaan.
  
  
  X LUKU.
  Heinäkuun 4 p:nä merellä -- Auringonlasku Välimerellä -- Oraakkeli
  lausuu mielipiteen -- Juhlamenoja -- Kapteenin puhe -- Ranska
  näkyvissä -- Tietämätön maanasukas -- Marseille -- Toinen harha-askel
  -- Eksyksissä suuressa kaupungissa -- Jälleen oikealla tolalla --
  Ranskalaisia nähtävyyksiä.
  
  Heinäkuun neljännen päivän vietimme "Quaker Cityllä" keskellä
  merta. Se oli joka suhteessa luonteenomainen Välimeren päivä --
  moitteettoman kaunis. Pilvetön taivas; raikas kesätuuli; säteilevä
  auringonpaiste, joka iloisesti loi kimallustaan karkeloiviin
  pikkuaaltoihin eikä vesivuoriin; allamme meri, joka oli niin
  ihmeteltävän sininen, niin rehevän, niin kirkkaan sininen, että se
  viehätyksensä lumousvoimalla voitti hitaimmankin tunteen.
  Ja kauniita auringonlaskujakin on välimereläisillä -- ja ne kyllä
  ovat suurimmassa osassa maailmaa harvinaisia. Sinä iltana, jona
  läksimme Gibraltarista matkaan, ui tämä jyrkkäpiirteinen kallio
  kermaisessa autereessa, joka oli niin värimehuista, niin vienoa,
  niin lumoavan epämääräistä ja uinailevaa, että oraakkelikin,
  tuo tyven, tuo inspireerattu, tuo ylivoimainen humpuuki, uhmasi
  päivällisgongongin kutsun ja jäi hartauttaan osoittamaan!
  Sanoi: "Well, tuo on jotain ekstraa, vai mitä! Tuollaista ei ole
  siellä meidän puolessamme, vai? Nämä vaikutukset ne näyttävät
  johtuvan auringon tiraamisen kombinatsuunin suuremmasta fraksuunista
  Jubiterin periheeliumin lymfaattisten voimien kanssa. Vai mitä te
  arvelette?"
  "Voi, _menkää_ maata!" sanoi Dan ja meni matkoihinsa.
  "Niin, yes, hyvä sitä on sanoa, että mene maata, kun saa kuulla
  arkumentin, johon ei voi vastata. Dan ei koskaan uskalla ryhtyä
  arkumentteeraamaan minun kanssani. Sen hän kyllä hyvin itsekin
  tietää. Mitäs te tuumaatte, Jack?"
  "Kuulkaas nyt, tohtori, älkää te tulko minua rääkkäämään tuolla
  sanakirjalorullanne. Teenkö minä teille pahaa? Antakaa sitten te
  _minun_ olla rauhassa."
  "Hänkin meni matkaansa. Well, nämä junkkarit väittävät kaikki
  pistäneensä vanhan oraakkelin pussiin, mutta taitaapa ukko vain pitää
  puolensa. Mahtaako poeetta laureaattimme olla näihin tetuksuuneihin
  tyytyväinen?"
  Runoilija vastasi barbaarisella säkeellä ja lähti kannen alle.
  "Näyttää siltä, ettei hänessäkään ole kvalifikatsuunia. Well, en
  minä mitään odottanutkaan _hänestä_. En ole vielä koskaan nähnytkään
  runoilijaa, joka olisi mitään tiennyt. Lähtee nyt alas ja märehtii
  neljä riisillistä kaikkein kamalinta pötyä tuosta vanhasta kalliosta
  ja antaa sen jollekulle konsulille tai luotsille tai neekerille tai
  kelle hyvänsä, kuka vaan sattuu ensiksi tulemaan sille kohdalle,
  että hänen täytyy vastaanottaa. Se on niin surkeata, että jonkun
  pitäisi ottaa haltuunsa tuo vanha hupsu ja kaivaa hänestä pois koko
  runotörky. Miksei ihminen käytä järkeään semmoisiin asioihin, joilla
  on todellista arvoa? Gibbons ja Hippokratus ja Sarkofagus ja kaikki
  muut vanhat filosoohvit, eivät niille kelvanneet runoniekat --"
  "Tohtori", minä sanoin, "nyt te rupeatte keksimään auktoriteetteja,
  nyt minunkin täytyy lähteä. Minä aina mielelläni kuuntelen, kun
  te puhutte, vaikka teidän sanavarastonne onkin niin runsas,
  kun te nimittäin filosofeerailette omalla vastuullanne; mutta
  kun te lennätte noin korkealle -- ja tuette mielipiteitänne
  auktoriteeteilla, jotka ovat oman mielikuvituksenne luomia, niin
  minäkin alan epäillä."
  Tällä tavalla tohtoria parhaiten mielisteltiin. Hän piti sitä
  jonkinlaisena heikkouden tunnustuksena, ettei uskallettu ruveta
  häntä vastaan väittelemään. Hän lakkaamatta vainosi matkustajia
  hämärillä mietteillä, käyttäen niitä esittäessään kieltä, jota ei
  kukaan ymmärtänyt, ja he kestivät tätä valikoitua kidutusta minuutin
  tai pari ja sitten karkasivat tiehensä. Tämänkaltainen voitto
  puolesta tusinasta vastustajasta, johan se riitti yhdeksi päiväksi;
  ja tämän jälkeen hän nyt asteli edestakaisin kannella, hymyillen
  kaikille säteilevänä ja suosiollisena ja niin rauhallisen, siunatun
  tyytyväisenä!
  Mutta minä poikkean aineesta. Päivän koitossa ilmaisi kunnon
  tykkimme jyrinällään -- kaikille niille, jotka olivat hereillä
  -- että oli heinäkuun neljäs päivä. Mutta monikin meistä sai
  sen tiedon vasta myöhemmin, almanakasta. Kaikki liput vedettiin
  mastoihin puoltakymmentä lukuunottamatta, jotka tarvittiin laivan
  alaosain koristamiseksi, ja tuota pikaa laiva näytti kaikin puolin
  juhlalliselta. Aamun kuluessa pidettiin kokouksia ja valittiin
  kaikenlaisia komiteoja juhlamenoja valmistelemaan. Iltapäivällä
  kokoontuivat laivalla olevat peräkannelle aurinkoteltan alle; huilu,
  hengenahdistusta poteva melodeon ja keuhkotautinen klarinetti
  virittivät "Star Spangled Bannerin", kuoro ajoi sen väsyksiin ja
  Yrjö yhtyi siihen omituisen raatelevalla rääkäyksellä loppunuottia
  laulettaessa ja tappoi sen. Ei kukaan surrut.
  Kannoimme ruumiin ulos kolmella hurraalla (tämä sukkeluus ei
  ollut tarkoitettu enkä minä hyväksy sitä), ja sitten presidentti,
  joka istui kansallislipulla verhotun köysiarkun takana,
  julisti: "esilukija!", joka nousi ylös ja luki saman vanhan
  itsenäisyysjulistuksen, jota kaikki olemme niin usein kuunnelleet
  kiinnittämättä huomiota! siihen, mitä siinä sanotaan; ja tämän
  jälkeen presidentti vihelsi päivän merkityksestä puhumaan ja puhuja
  piti tuon saman vanhan puheen kansallisesta suuruudestamme, johon
  me niin hartaasti uskomme ja jolle me niin kiihkeästi paukutamme
  käsiämme. Nyt tuli taas kuoron ja nauku vain soittokoneitten
  vuoro ja ne kävivät "Hail Columbian" kimppuun; ja kun voitto
  häälyi vaakakupissa puoleen ja toiseen, tuli Yrjö apuun kamalalla
  villihanhi-rekisterillään ja kuoro tietysti voitti. Pappi luki
  rukouksen, jonka jälkeen isänmaallinen pikku kokouksemme hajosi.
  Heinäkuun neljännen päivän kunnia oli pelastettu, oli ainakin
  Välimerellä.
  Illalla päivällispöydässä lausui eräs laivan kapteeneista hehkuvasti
  hyvin kirjoitetun alkuperäisen runon ja kolmetoista virallista maljaa
  juotiin, tyhjentäen moniaita koreja samppanjaa. Puheet olivat huonoja
  -- kamalia, melkein poikkeuksetta. Niin tosiaan, ilman _ainoatakaan_
  poikkeusta, yhtä lukuun ottamatta. Kapteeni Duncan piti hyvän puheen;
  hän piti ainoan hyvän puheen, mitä koko iltana saatiin kuulla. Hän
  sanoi:
  "Hyvät naiset ja herrat: Eläkäämme kaikki kukoistavaan vanhaan
  ikään, menestykäämme ja olkaamme onnelliset. Hovimestari, uusi kori
  samppanjaa."
  Sitä pidettiin sangen pätevänä yrityksenä.
  Juhlat päättyivät kävelykannella taas moiseen ihmeelliseen
  tanssitilaisuuteen. Me emme kuitenkaan olleet tottuneet tanssimaan
  laivan heilumatta ja menestys oli niin ja näin. Mutta kaiken
  kaikkiaan se oli rattoisa, hauska, reipas heinäkuun neljäs päivä.
  Seuraavana päivänä ajoimme iltamyöhällä tämän jalon Marseillen
  suureen keinotekoiseen satamaan ja näimme sammuvan päivänpaisteen
  kultaavan sen torni- ja sakarajoukot ja valavan sen vihannille
  ympäristöille virstoittain ja penikulmittain lauhkeata säteilyään, ja
  tämä soi yhä lisää suloa valkoisille huviloille, jotka täplittivät
  maisemaa lähellä ja kaukana. (Jälkipainos lain nojalla kielletty.)
  Kantaportaat oli vedetty maalle, emmekä sen vuoksi päässeet laivasta
  rantasillalle. Se oli kovin harmillista. Me paloimme innosta --
  tahdoimme nähdä Ranskan! Aivan yön tullen sovimme kolmen miehen
  erään vedenkuljettajan kanssa, että saisimme käyttää hänen venettään
  siltana -- sen perä oli meidän portaassamme kiinni ja keula koski
  rantasiltaan. Me hyppäsimme veneeseen ja mies huopasikin ulos
  satamaan. Minä sanoin hänelle ranskaksi, ettemme mitään muuta
  tahtoneet kuin astua hänen tahtojensa poikki maalle, ja kysyin, minne
  hän nyt lähti viemään meitä? Hän sanoi, ettei hän ymmärrä minua. Minä
  sanoin saman uudestaan. Mutta ei sittenkään hän ymmärtänyt. Hänen
  ranskan taitonsa näytti olevan kovin huono. Tohtori koetti parastaan,
  mutta hän ei ymmärtänyt tohtoriakaan. Minä pyysin venemiestä
  selittämään, miksi hän näin menetteli, ja sen hän tekikin; mutta nyt
  minä en ymmärtänyt _häntä_. Dan sanoi:
  "Rantasillalle, vanha hupsu -- sinnehän meidän pitää päästä!"
  Sanoimme tyynesti Danille, että tämän ulkolaisen kanssa oli turha
  puhua englantia -- että hänen oli parempi antaa meidän selittää tämä
  asia ranskan kielellä, jottei vieras nähnyt, kuinka sivistymätön hän
  oli.
  "Well, jatkakaa, jatkakaa", hän sanoi, "älkää välittäkö minusta.
  En minä sekaannu asiaan. Minä vain tarkoitan, että jos te hänelle
  puhutte omaa ranskaanne, niin ei hän koskaan pääse selville siitä,
  minne me tahdomme. Se on minun mielipiteeni asiasta."
  Nuhtelimme häntä ankarasti tästä huomautuksesta ja sanoimme, ettemme
  me olleet vielä kukaan tavanneet tietämätöntä ihmistä, jolla ei olisi
  ollut ennakkoluuloja. Ranskalainen puhui taas ja tohtori sanoi:
  "Kuules nyt, Dan, hän sanoo, että hän _allez_ soutaa _douainiin_.
  Tarkoittaa, että hän vie meidät hotelliin. Se on selvää, _me_ emme
  osaa ranskaa."
  Tämä oli musertava totuus, kuten Jack olisi sanonut. Se tukki
  tyytymättömän jäsenen suun. Soudimme suurien höyrylaivojen teräväin
  keulain sivu ja pysähdyimme vihdoin kiviselle rantasillalle jonkun
  virallisen rakennuksen eteen. Helppo oli nyt muistaa, että _douain_
  oli tullihuone, eikä hotelli. Emme siitä kuitenkaan virkkaneet
  mitään. Miellyttävän kohteliaasti oikeaan ranskalaiseen tapaan
  virkamiehet vain avasivat ja sulkivat laukkumme, passejamme eivät
  ruvenneet katsomaankaan ja lähettivät meidät sitten matkaan.
  Pysähdyimme ensimmäisen kahvilan eteen, mitä tielle sattui, ja
  astuimme sisään. Vanha vaimo osoitti meille pöydän, jonka ääreen
  istuimme, ja odotti tilaustamme. Tohtori sanoi:
  "Avez-vous du vin?"
  Rouva näytti hämmästyneeltä. Tohtori sanoi uudelleen mitä
  huolellisimmin ja selvimmin lausuen kaikki tavut:
  "Avez-vous du -- vin!"
  Rouva näytti vielä hämmästyneemmältä. Minä sanoin:
  "Tohtori, teidän ääntämisessänne on jokin vika. Antakaas kun minä
  koetan. Madame, avez-vous du vin? Tohtori, siitä ei ole mitään apua
  -- näettehän nyt itse."
  "Madame, avez-vous du vin -- ou fromage -- pain -- siansorkkaa
  pikkelsissä -- beurre -- des oeufs -- du beuf -- retiisiä,
  hapankaalia, sianlihaa -- vaikka mitä, _vaikka mitä_ maailmassa mitä
  kristityn vatsa kestää!"
  Hän vastasi:
  "Siunatkoon, miks'ette heti sanoneet englanniksi? -- minä kun en osaa
  koko ranskaa ollenkaan!"
  Tyytymättömän jäsenen halventavat äikistelyt pilasivat koko
  illallisen, se syötiin vaieten ja vihassa, jonka jälkeen lähdettiin
  pois niin pian kuin suinkin. Tässä me nyt olimme kauniissa Ranskassa
  -- suuressa, vanhan mallisessa kivitalossa -- ympärillämme
  kaikenlaisia kummasanaisia ranskalaisia kirjoituksia -- omituisesti
  puettujen parrakkaitten ranskalaisten katseltavina -- ja juuri,
  kun kaikki vähitellen ja varmasti meihin tunki sitä hartaasti
  toivottua tietoisuutta, että me vihdoinkin ja ilman vähintäkään
  epäilystä todella _olimme_ kauniissa Ranskassa ja nyt yhteytimme
  itseemme sen luontoa siihen määrään, että unhotimme kaiken muun,
  ja pääsimme tuntemaan sen viehättävän romanttisuuden koko lumoavaa
  ihastuttavuutta -- juuri sillä hetkellä yllättää meidät tämä
  veteraani nahkiainen kirotulla englannin kielellään ja hajoittaa