Jenkkejä maailmalla I - 05

mies on muinaisuudessa ollut olemassa ja että hän oli yritteliäs ja
ponteva mies, mutta eivät ota uskoakseen, että hän oli jumala, bona
fide jumala.
Kap Spartelin luona onkin täällä Herkuleen kuulu luola, johon sankari
pakeni, kun hänet voitettiin ja ajettiin Tangerin maasta pois. Se
on täynnään kirjoituksia, joissa on käytetty kuolleita kieliä,
joka seikka panee ajattelemaan, ettei Herkules varmaankaan ole
voinut paljon matkustaa, muutoin hän ei varmaankaan olisi pitänyt
päiväkirjaa.
Viiden päivämatkan -- parin sadan mailin -- päässä täältä on erään
vanhan kaupungin rauniot, jonka historiasta ei ole kirjoitettua eikä
muistotietoa säilynyt. Ja kuitenkin sen kaaret, pylväät, kuvapatsaat
todistavat, että se oli valistuneen rodun rakentama.
Myymälän suuruus Tangerissa on osapuilleen sama kuin tavallisen
kotiryöppykomeron sivistyneessä maassa. Muhammedilainen kauppias,
tinaaja, suutari tai rihkamakauppias istuu maassa sääret ristissä
ja ulottuu kädellään joka esineeseen, mitä vain ostaa haluatte.
Viidelläkymmenellä dollarilla kuussa voitte vuokrata kokonaisen
kortteerin näitä lokeroita. Kansaa tunkeilee torilla, tuoden
vasuissaan kaupaksi viikunoita, taateleita, melooneja, aprikooseja
y.m. ja rahvaan kesken kulkee jonoittain aaseja, tuskin paljoakaan
suurempia kuin Newfoundlandin koira, mutta selässään sitä
enemmän kuormaa. Näky on vilkas, maalauksellinen ja haisee kuin
poliisioikeus. Lähellä vieressä on juutalaisilla rahanvaihtajilla
komeronsa; aamusta iltaan he laskevat pronssirahoja ja siirtävät
niitä vakkavasusta toiseen. Ei näytä täällä nykyään lyötävän rahaa.
En nähnyt ainoatakaan, joka ei olisi ollut neljää tai viittäsataa
vuotta vanha ja pahoin kulunut ja kolhittu. Nämä rahat eivät ole
kovin arvokkaita. Jack lähti vaihtamaan yhtä kulta-napoleonia (neljän
dollarin arvoinen) saadakseen rahaa, joka soveltui kaiken yleiseen
halpuuteen, ja takaisin tullessaan kertoi tyhjentäneensä koko pankin;
ostaneensa yksitoista tuoppia vaskirahaa, minkä vuoksi pankin
päätirehtöörin oli täytynyt lähteä kadulle lainaamaan, mitä häneltä
puuttui summasta. Yhdellä killingillä minä itse ostin lähes puoli
korttelia heidän rahaansa. Minä en kuitenkaan ole ylpeä siitä, että
minulla on niin paljon rahaa. Rikkaudesta minä en suuria välitä.
Maureilla on joitakuita pieniä hopearahojakin ja muutamia
hopeapötköjäkin -- dollarin arvoisia kappale. Nämä viimemainitut ovat
tavattoman harvinaisia -- jopa siihen määrään, että köyhät repaleiset
arabialaiset pyytävät saada sitä suudella, kun sattuvat joskus
näkemään.
Ja on täällä pieni kultarahakin, jonka arvo on kaksi dollaria.
Ja siitä johtuu mieleeni eräs asia. Kun Marokossa soditaan,
kuljettavat arabialaiset postimiehet kirjeet paikasta toiseen ja
ottavat vaivastaan runsaan postimaksun. Aina vähän väliä heitä
joutuu rosvojoukkojen käsiin ja nämä ryöstävät heidät putipuhtaiksi.
Kokemuksesta viisastuneina he sen vuoksi, paikalla kun ovat saaneet
kokoon kahden dollarin verran rahaa, vaihtavat ne tämmöiseen
kultarahaan ja rosvojen tavatessa nielevät sen. Tämä sotajuoni
menestyi mainiosti, niin kauan kuin se pysyi salassa, mutta se tuli
tunnetuksi, ja sen jälkeen rosvot vain antoivat Yhdysvaltain konsulin
kekseliäälle postimiehelle ulostusainetta ja istuivat viereen
odottamaan.
Marokon keisari on sieluton hirmuhallitsija, ja hänen korkeimmat
upseerinsa ovat hirmuhallitsijoita pienemmässä mittakaavassa.
Säännöllistä verotusta ei ole, mutta kun keisari tai pasha tarvitsee
rahaa, vippaavat he sitä joltain rikkaalta, jonka täytyy marssia
tyrmään, ellei tahdo antaa. Harva Marokossa sen vuoksi uskaltaa
olla rikas. Se on liian vaarallista ylellisyyttä. Turhamaisuus
joskus saa ihmiset rikkauksillaan ylpeilemään, mutta ennemmin tai
myöhemmin keisari keksii heitä vastaan syytä -- minkälaista tahansa,
kaikki kelpaa -- ja panee sinetin rikkaan tavaroille. Valtakunnassa
on tietenkin enemmänkin rikkaita, mutta he kaivavat rikkautensa
maahan ja teeskentelevät köyhyyttä. Vähän väliä keisari pistää
tyrmään miehen, jota epäillään siitä rikoksesta, että hän on rikas,
ja ikävystyttää häntä siihen määrään, että hänen lopulta täytyy
ilmaista, kuhun on rahansa kaivanut.
Toisinaan maurit ja juutalaiset rupeavat ulkomaiden konsulien
suojeluksen alaisiksi ja voivat silloin vaaratta näytellä
rikkauksiaan keisarin nenän edessä.


IX LUKU.
Pyhiinvaeltaja hengenvaarassa -- Kuinka kello korjuutettiin --
Maurilaisten rangaistuksia -- Häätapoja -- Erilaista sunnuntain
viettoa -- Muhammedilaisten pyhiinvaeltajain neuvokkuutta --
Kunnioitus kissoja kohtaan -- Mikä siunaus ylikonsulin virka on.

Ensimmäiset seikkailut, mitä meillä oli eilen täällä maihin tulomme
jälkeen, olivat vähällä tehdä lopun tuosta päättömästä Blucherista.
Olimme juuri nousseet muulien ja aasien selkään ja lähteneet
matkaan komean, ruhtinaallisen, uhkean Hadji Mohammed Lamartyn
siipien suojassa (lisääntyköön hänen heimonsa!), kun satuimme
kauniin maurilaisen moskean kohdalle, jossa oli korkea torni ja
monivärisestä posliinista tehtyjä ruutusommitteluja ja rakennuksen
joka kohta koristettu Alhambran omituiseen tyyliin, ja Blucher yritti
ratsastaa sisään avoimesta portista. Säikähtynyt "Hi-hi!", joka
pääsi vartijoiltamme, ja erään mukana olevan englantilaisen äänekäs
"seis!" seisauttivat seikkailijan ja sitten meille, ilmoitettiin,
että niin kamalana häväistyksenä pidetään sitä, jos kristitty koira
astuu jalkansa maurilaisen moskean kynnyksen yli, ettei mikään
puhdistus enää sinä ilmoisna ikänä voi tehdä sitä arvolliseksi
paikaksi uskovaisten rukoilla. Jos Blucherin olisi onnistunut päästä
sisään, olisi häntä epäilemättä ajettu takaa kautta kaupungin ja
kivitetty. Ja on ollut semmoinenkin aika, eikä siitä vielä ole monia
vuosia kulunutkaan, jolloin kristitty olisi armotta murhattu, jos
hänet olisi moskeassa saatu kiinni. Näimme vilaukselta sivustan
siroja ruudullisia kivilaskoksia ja uskovaisia, jotka altaiden luona
peseytyivät; mutta maurilaiset, joita oli siinä ääressä, pitivät jo
tätäkin liikana.
Muutamia vuosia takaperin joutui moskean tornissa oleva kello
epäkuntoon. Tangerin maurit ovat siihen määrään rappeutuneet, että
on kauan kulunut siitä, kun heidän joukossaan oli ainoatakaan
siksi taitavaa, että hän olisi kyennyt auttamaan niin hellävaroin
pideltävää potilasta kuin vanha kello on. Kaupungin suuret miehet
tulivat koolle juhlalliseen konklaaviin pohtiakseen, miten pulasta
oli suoriuduttava. Asia pohdittiin juurta jaksain, voimatta
kuitenkaan keksiä ratkaisua. Lopulta nousi muuan patriarkka ja sanoi:
"Voi te profeetan lapset, teille on tunnettu, että portugalilainen
kristitty koira, kellojen korjaaja, saastuttaa Tangeria
läsnäolollaan. Ja te myös tiedätte, että kun moskeoja rakennetaan,
kantavat aasit kiviä ja laastia ja kulkevat pyhän kynnyksen poikki.
Lähettäkää siis tuo kristitty koira pyhään paikkaan paljain jaloin ja
nelin kontin kelloa korjaamaan ja käyköön hän aasista!"
Ja tällä tavalla tehtiinkin. Jos Blucher siis tahtoo milloinkaan
nähdä moskean sisustan, täytyy hänen luopua ihmisyydestään ja
mennä sisään oikeassa luonnossaan. Kävimme tyrmässäkin ja siellä
maurilaiset vangit tekivät mattoja ja vasuja. (Tämä tapa käyttää
hyödyllisellä tavalla rikollisuutta haiskahtaa sivistykseltä.)
Murha rangaistaan kuolemalla. Joku aika takaperin vietiin kolme
murhamiestä kaupungin ulkopuolelle ammuttaviksi. Maurilaisilla on
huononlaiset pyssyt ja huononlaisia he ovat ampumaankin. Tällä
kerralla he asettivat murhamiesparat tavallista pitemmän matkan
päähän maalitauluiksi ja alkoivat ampua pilkkaan -- ja siinä poloisten
sitten täytyi hyppiä ja väistellä luoteja puolen tuntia, ennenkuin
sattui paikalle.
Kun joku saadaan kiinni karjan varkaudesta, hakataan häneltä poikki
oikea käsi ja vasen reisi ja nämä naulataan Markkinapaikalle
julki kaikille varoitukseksi. Leikkaustaito ei täällä ole kovin
taiteellista. Vähän viilletään auki luun ympäriltä, jonka jälkeen
jäsen murretaan poikki. Joskus potilas paranee, useimmiten hän
sentään kuolee. Mutta maurilla on jäykkä sydän. Maurit ovat aina
olleet urheita. Nämä rikolliset kestävät tuon kamalan operation
ääntäkään päästämättä, vapisematta millään tavalla, valittamatta!
Ei ole sitä kärsimystä, joka voisi maurin ylpeyden lannistaa taikka
saada hänet huudolla häpäisemään arvonsa.
Naimiskaupan sopivat täällä asianomaisten vanhemmat. Ei tarvita
minkäänlaisia rakkauskirjeitä, salaisia kohtauksia, ei yhteisiä
ratsastusretkiä, ei hakkailua hämärissä saleissa, ei rakastavain
riitoja eikä jälleen sopimisia -- ei mitään semmoista, jota me
pidämme avioliittoon mentäessä asiaan kuuluvana. Nuori mies ottaa
tytön, jonka hänen isänsä on hänelle valinnut, menee hänen kanssaan
naimisiin ja vasta tämän jälkeen nainen esiintyy hunnutta ja
nuori aviomies saa nähdä hänet ensi kerran. Jos mies asianomaisen
tutustumisen jälkeen mieltyy tyttöön, niin hän pitää tämän; mutta
jos hän epäilee tämän puhtautta, lähettää hän hänet muitta mutkitta
takaisin isän luo; jos hän huomaa hänessä tautia, samoin; taikka jos
nainen kohtuullisen väliajan jälkeen laiminlyö lapsen synnyttämisen,
niin mars vain takaisin lapsuuden kotiin. Kuinka omituisia
nämä barbaarit sentään ovat; meidän sivistyneemmässä maassamme
hedelmätöntä vaimoa pidetään onnena.
Täkäläiset muhammedilaiset pitävät monta vaimoa, kenellä vain varoja
on. Niitä sanotaan vaimoiksi, vaikka koraani luullakseni myöntää vain
neljä laillista vaimoa -- loput ovat jalkavaimoja. Marokon keisari
ei tiedä, montako vaimoa hänellä on, mutta luulee niitä olevan
viisisataa. Osapuilleen tuo luku lieneekin oikea -- tusina sinne tai
tänne ei suuria merkitse.
Sisämaassa on juutalaisillakin monta vaimoa.
Olen vilaukselta nähnyt monenkin maurilaisen naisen kasvot (sillä
ihmisiähän ovat hekin ja näyttävät kasvonsa kristitylle koiralle,
kun ei miehistä mauria ole näkyvissä), ja minä olen täynnään
kunnioitusta sitä viisautta kohtaan, joka saa heidät peittämään niin
anteeksiantamattoman rumuuden.
Lapsiaan he kantavat selässään pussissa, kuten muutkin raakalaiset
kautta maailman.
Neekereistä suurin osa on maurien orjia. Mutta paikalla kun naisorja
pääsee herransa jalkavaimoksi, katkeavat orjan kahleet, ja heti kun
miesorja pystyy lukemaan koraanin ensimmäisen luvun (joka sisältää
uskontunnustuksen), ei häntä enää voida pitää orjuudessa.
Tangerilaisilla on viikossa kolme sunnuntaita. Muhammedilaisten
sunnuntai on perjantaina, juutalaisten lauantaina ja kristittyjen
konsulien sunnuntaina. Juutalaiset ovat radikaalisimmat. Maurilainen
menee sabattinaan moskeaansa puolenpäivän aikaan, samoin kuin
muinakin päivinä, riisuu ovipieleen kenkänsä, suorittaa pesut ja
sitten salaamit siten että moneen kertaan painaa kivitykseen päänsä,
lukee rukouksensa ja palaa sitten takaisin työhönsä.
Mutta juutalainen sulkee puotinsa, ei koskekaan vaski- tai
pronssirahaan, ei saastuta käsiään millään kultaa ja hopeaa
halvemmalla; käy uskollisesti synagoogassa; ei keitä eikä muutoinkaan
mitenkään käsittele valkeata, ja hartaasti karttaa ryhtymistä
mihinkään uuteen yritykseen.
Mauri saa suuren kunnian tehtyään pyhiinvaelluksen Mekkaan. Semmoista
miestä sanotaan hadjiksi, ja hän on siitä pitäen suuri henkilö.
Tangeriin kokoontuu joka vuosi sadoittain maureja kulkeakseen sieltä
Mekkaan. Osan matkasta he suorittavat englantilaisella höyrylaivalla;
kymmenen tai kaksitoista dollaria maksaa matka, mutta siinä ovatkin
kustannukset. He ottavat mukaansa suuret määrät eväitä, ja kun
muonitusosasto alkaa olla tyhjä, niin he ottavat, mistä saavat. Siitä
hetkestä, kun he matkaan lähtevät, aina siksi kunnes kotiin palaavat
he eivät kertaakaan peseydy maalla sen enempää kuin merelläkään.
Matkalla ollaan viidestä seitsemään kuukauteen, ja kun he eivät tällä
ajalla vaihda vaatteitaan, niin ovat he palatessaan salonkiin aivan
mahdottomat.
Monen heistä täytyy kauan säästää, ennenkuin on koossa ne kymmenen
dollaria, jotka laivapiletti maksaa; ja kun pyhiinvaeltaja vihdoin
takaisin palaa, on hän sitten koko loppuikänsä vararikkoinen. Harva
mauri voi enää loppuiällään parsia asioitaan näin suhdattoman
rahanmenon jälkeen. Keisari on määrännyt, ettei pyhiinvaellukselle
saa lähteä muut kuin sinisimmät ylimykset, joilla on ainakin sadan
dollarin arvo kovia kolikoita; tällä hän on tahtonut säilyttää
hadjin arvon maan ylimystölle ja rikkaille. Mutta ah, monet keinot
on vääryydellä lain kiertämiseksi! Juutalainen rahamies esim. lainaa
pyhiinvaeltajalle sata dollaria siksi, että hän on ennättänyt vannoa
itsensä kaikkien muodollisuuksien läpi, ja saa rahan takaisin,
ennenkuin laiva lähtee satamasta!
Espanja on ainoa maa, jota maurit pelkäävät. Syynä siihen on se,
että Espanja lähettää suurimmat sotalaivansa ja järeimmät tykkinsä
peloittamaan näitä moslemeja; jota vastoin Amerikka ja muut kansat
vain lähettävät halveksittavan tykkiveneen, pienen kuin pesuammeen,
silloin tällöin. Maurit ottavat samoin kuin muutkin raakalaiset oppia
siitä, mitä näkevät; ei siitä mitä kuulevat ja lukevat. Meillä on
suuria laivastoja Välimeressä, mutta Tie poikkeavat harvoin Afrikan
satamiin. Maureilla on huonot luulot Englannista, Ranskasta ja
Amerikasta ja he pakottavat näitä aika lailla juttelemaan pöytäveran
ympärillä, ennenkuin heille myöntävät tavallisen oikeudenkaan,
suosiosta puhumattakaan. Mutta heti kun Espanjan edustaja jotain
pyytää, suostutaan siihen paikalla, oli pyyntö oikeutettu tai ei.
Espanja kuritti maureja viisi tai kuusi vuotta takaperin
riidanalaisen maakaistaleen vuoksi, joka on Gibraltaria vastapäätä,
ja valtasi Tetuanin kaupungin. Espanja vaati alueensa suurentamista
ja kaksikymmentä miljoonaa dollaria rahaa. Sitten se luovutti
takaisin kaupungin. Ei kuitenkaan ennenkuin espanjalaiset
sotamiehet olivat syöneet kaupungin kaikki kissat. Maurit eivät
tahtoneet suostua rauhaan, niin kauan kuin kissat pitivät
puoliaan. Espanjalaiset pitävät kovin paljon kissan lihasta.
Maurit sitä vastoin kunnioittavat kissoja kuin pyhiä olennoita.
Espanjalaiset siis sillä kerralla koskettivat hellään kohtaan. Heidän
epäkissamainen menetelmänsä, kun he söivät Tetuanin kissat, sytytti
maurien rinnassa heitä vastaan vihan, jonka rinnalla Espanjastakin
karkoitus oli joutavaa ja intohimotonta. Maurit ja espanjalaiset
ovat nyt ainaiset vihamiehet. Ranskalla oli täällä kerran ministeri,
joka mitä viattomimmalla aiheella katkeroitti koko kansan itseään
vastaan. Hän tappoi pari pataljoonaa kissoja (Tanger on niitä
täynnään) ja teetti nahoista vastaanottohuoneeseensa lattiamaton.
Maton hän teetti kehiin -- ensiksi kehä harmaita kollikissoja, joiden
kaikkien hännät osoittivat keskustaan, sitten kehä keltaisia kissoja;
tämän jälkeen kehä mustia ja toinen valkoisia kissoja; sitten kehä
kaikenkarvaisia kissoja; ja keskuskappaleiksi vihdoin lajiteltu
valikoima kissanpoikasia. Se oli ylen kaunis; mutta maurit kiroovat
hänen muistoaan vielä tänä päivänä.
Käydessämme tänään tapaamassa amerikkalaista ylikonsuliamme panin
merkille, että hänen seurapöydillään näyttivät kaikki mahdolliset
seurapelit olevan edustettuina. Minun mielestäni tuo viittasi
yksinäisyyden tunteeseen. Olinkin oikeassa. Hänen perheensä on ainoa
amerikkalainen, mitä Tangerissa on. Kaupungissa on tosin monta
ulkomaan konsulia; mutta seurustelua on vähän. Tanger on kerrassaan
maailman ulkopuolella; ja mitä hyötyä olisi seurustelemisesta, kun
ihmisillä ei ole tämän taivaallista, mistä keskustella? Sitä ei
todellakaan ole. Jokaisen konsulin perhe sen vuoksi enimmäkseen pysyy
kotonaan ja huvittelee itseään miten parhaiten taitaa. Tangerissa
on yhdeksi päiväksi jos kuinka paljon mieltäkiinnittävää, mutta sen
jälkeen se on ikävystyttävä vankila. Ylikonsuli on ollut täällä
viisi vuotta, mutta on saanut Tangerista tarpeekseen vuosisadaksi
ja lähtee pian kotiin. Hänen perheensä hyökkää postin saavuttua
kirjeittensä ja sanomalehtiensä kimppuun, lukee niitä pari kolme
päivää jos kuinka moneen kertaan, keskustelee niistä puhki ja poikki
toiset pari kolme päivää, kunnes ne ovat aivan loppuun kuluneet
ja sen jälkeen syövät, juovat ja makaavat monet päivät ja käyvät
ratsastamassa samalla vanhalla tiellä ja katselevat samoja vanhoja
ikävystyttäviä asioita, joita eivät kymmenetkään vuosisadat ole
sanottavasti muuttaneet, eivätkä sano halaistua sanaakaan! Heillä
ei sanan kirjaimellisessa merkityksessä ole mitään, mistä puhua.
Amerikkalaisen sotalaivan saapuminen on heille armolahja. "Oi
yksinäisyys, missä en se viehätys, jonka viisaat ovat kasvoissasi
nähneet?" Tämä on täydellisin maanpako, mitä voin kuvitella. Minä
täydellä todella esittäisin Yhdysvaltain hallitukselle, että kun mies
tekee niin katalan rikoksen, ettei laissa ole siitä asian vaatimaa
rangaistusta, niin lähettäkööt hänet Tangeriin ylikonsuliksi.
Olen hyvilläni, että olen nähnyt Tangerin, maailman toisen kaupungin
ikäjärjestyksessä. Mutta luullakseni olen nyt valmis sanomaan sille
jäähyväiset.
Lähdemme illalla tai huomisaamuna Gibraltariin; ja luultavasti
"Quaker City" ennen parin vuorokauden päättymistä taas lähtee matkaan.


X LUKU.
Heinäkuun 4 p:nä merellä -- Auringonlasku Välimerellä -- Oraakkeli
lausuu mielipiteen -- Juhlamenoja -- Kapteenin puhe -- Ranska
näkyvissä -- Tietämätön maanasukas -- Marseille -- Toinen harha-askel
-- Eksyksissä suuressa kaupungissa -- Jälleen oikealla tolalla --
Ranskalaisia nähtävyyksiä.

Heinäkuun neljännen päivän vietimme "Quaker Cityllä" keskellä
merta. Se oli joka suhteessa luonteenomainen Välimeren päivä --
moitteettoman kaunis. Pilvetön taivas; raikas kesätuuli; säteilevä
auringonpaiste, joka iloisesti loi kimallustaan karkeloiviin
pikkuaaltoihin eikä vesivuoriin; allamme meri, joka oli niin
ihmeteltävän sininen, niin rehevän, niin kirkkaan sininen, että se
viehätyksensä lumousvoimalla voitti hitaimmankin tunteen.
Ja kauniita auringonlaskujakin on välimereläisillä -- ja ne kyllä
ovat suurimmassa osassa maailmaa harvinaisia. Sinä iltana, jona
läksimme Gibraltarista matkaan, ui tämä jyrkkäpiirteinen kallio
kermaisessa autereessa, joka oli niin värimehuista, niin vienoa,
niin lumoavan epämääräistä ja uinailevaa, että oraakkelikin,
tuo tyven, tuo inspireerattu, tuo ylivoimainen humpuuki, uhmasi
päivällisgongongin kutsun ja jäi hartauttaan osoittamaan!
Sanoi: "Well, tuo on jotain ekstraa, vai mitä! Tuollaista ei ole
siellä meidän puolessamme, vai? Nämä vaikutukset ne näyttävät
johtuvan auringon tiraamisen kombinatsuunin suuremmasta fraksuunista
Jubiterin periheeliumin lymfaattisten voimien kanssa. Vai mitä te
arvelette?"
"Voi, _menkää_ maata!" sanoi Dan ja meni matkoihinsa.
"Niin, yes, hyvä sitä on sanoa, että mene maata, kun saa kuulla
arkumentin, johon ei voi vastata. Dan ei koskaan uskalla ryhtyä
arkumentteeraamaan minun kanssani. Sen hän kyllä hyvin itsekin
tietää. Mitäs te tuumaatte, Jack?"
"Kuulkaas nyt, tohtori, älkää te tulko minua rääkkäämään tuolla
sanakirjalorullanne. Teenkö minä teille pahaa? Antakaa sitten te
_minun_ olla rauhassa."
"Hänkin meni matkaansa. Well, nämä junkkarit väittävät kaikki
pistäneensä vanhan oraakkelin pussiin, mutta taitaapa ukko vain pitää
puolensa. Mahtaako poeetta laureaattimme olla näihin tetuksuuneihin
tyytyväinen?"
Runoilija vastasi barbaarisella säkeellä ja lähti kannen alle.
"Näyttää siltä, ettei hänessäkään ole kvalifikatsuunia. Well, en
minä mitään odottanutkaan _hänestä_. En ole vielä koskaan nähnytkään
runoilijaa, joka olisi mitään tiennyt. Lähtee nyt alas ja märehtii
neljä riisillistä kaikkein kamalinta pötyä tuosta vanhasta kalliosta
ja antaa sen jollekulle konsulille tai luotsille tai neekerille tai
kelle hyvänsä, kuka vaan sattuu ensiksi tulemaan sille kohdalle,
että hänen täytyy vastaanottaa. Se on niin surkeata, että jonkun
pitäisi ottaa haltuunsa tuo vanha hupsu ja kaivaa hänestä pois koko
runotörky. Miksei ihminen käytä järkeään semmoisiin asioihin, joilla
on todellista arvoa? Gibbons ja Hippokratus ja Sarkofagus ja kaikki
muut vanhat filosoohvit, eivät niille kelvanneet runoniekat --"
"Tohtori", minä sanoin, "nyt te rupeatte keksimään auktoriteetteja,
nyt minunkin täytyy lähteä. Minä aina mielelläni kuuntelen, kun
te puhutte, vaikka teidän sanavarastonne onkin niin runsas,
kun te nimittäin filosofeerailette omalla vastuullanne; mutta
kun te lennätte noin korkealle -- ja tuette mielipiteitänne
auktoriteeteilla, jotka ovat oman mielikuvituksenne luomia, niin
minäkin alan epäillä."
Tällä tavalla tohtoria parhaiten mielisteltiin. Hän piti sitä
jonkinlaisena heikkouden tunnustuksena, ettei uskallettu ruveta
häntä vastaan väittelemään. Hän lakkaamatta vainosi matkustajia
hämärillä mietteillä, käyttäen niitä esittäessään kieltä, jota ei
kukaan ymmärtänyt, ja he kestivät tätä valikoitua kidutusta minuutin
tai pari ja sitten karkasivat tiehensä. Tämänkaltainen voitto
puolesta tusinasta vastustajasta, johan se riitti yhdeksi päiväksi;
ja tämän jälkeen hän nyt asteli edestakaisin kannella, hymyillen
kaikille säteilevänä ja suosiollisena ja niin rauhallisen, siunatun
tyytyväisenä!
Mutta minä poikkean aineesta. Päivän koitossa ilmaisi kunnon
tykkimme jyrinällään -- kaikille niille, jotka olivat hereillä
-- että oli heinäkuun neljäs päivä. Mutta monikin meistä sai
sen tiedon vasta myöhemmin, almanakasta. Kaikki liput vedettiin
mastoihin puoltakymmentä lukuunottamatta, jotka tarvittiin laivan
alaosain koristamiseksi, ja tuota pikaa laiva näytti kaikin puolin
juhlalliselta. Aamun kuluessa pidettiin kokouksia ja valittiin
kaikenlaisia komiteoja juhlamenoja valmistelemaan. Iltapäivällä
kokoontuivat laivalla olevat peräkannelle aurinkoteltan alle; huilu,
hengenahdistusta poteva melodeon ja keuhkotautinen klarinetti
virittivät "Star Spangled Bannerin", kuoro ajoi sen väsyksiin ja
Yrjö yhtyi siihen omituisen raatelevalla rääkäyksellä loppunuottia
laulettaessa ja tappoi sen. Ei kukaan surrut.
Kannoimme ruumiin ulos kolmella hurraalla (tämä sukkeluus ei
ollut tarkoitettu enkä minä hyväksy sitä), ja sitten presidentti,
joka istui kansallislipulla verhotun köysiarkun takana,
julisti: "esilukija!", joka nousi ylös ja luki saman vanhan
itsenäisyysjulistuksen, jota kaikki olemme niin usein kuunnelleet
kiinnittämättä huomiota! siihen, mitä siinä sanotaan; ja tämän
jälkeen presidentti vihelsi päivän merkityksestä puhumaan ja puhuja
piti tuon saman vanhan puheen kansallisesta suuruudestamme, johon
me niin hartaasti uskomme ja jolle me niin kiihkeästi paukutamme
käsiämme. Nyt tuli taas kuoron ja nauku vain soittokoneitten
vuoro ja ne kävivät "Hail Columbian" kimppuun; ja kun voitto
häälyi vaakakupissa puoleen ja toiseen, tuli Yrjö apuun kamalalla
villihanhi-rekisterillään ja kuoro tietysti voitti. Pappi luki
rukouksen, jonka jälkeen isänmaallinen pikku kokouksemme hajosi.
Heinäkuun neljännen päivän kunnia oli pelastettu, oli ainakin
Välimerellä.
Illalla päivällispöydässä lausui eräs laivan kapteeneista hehkuvasti
hyvin kirjoitetun alkuperäisen runon ja kolmetoista virallista maljaa
juotiin, tyhjentäen moniaita koreja samppanjaa. Puheet olivat huonoja
-- kamalia, melkein poikkeuksetta. Niin tosiaan, ilman _ainoatakaan_
poikkeusta, yhtä lukuun ottamatta. Kapteeni Duncan piti hyvän puheen;
hän piti ainoan hyvän puheen, mitä koko iltana saatiin kuulla. Hän
sanoi:
"Hyvät naiset ja herrat: Eläkäämme kaikki kukoistavaan vanhaan
ikään, menestykäämme ja olkaamme onnelliset. Hovimestari, uusi kori
samppanjaa."
Sitä pidettiin sangen pätevänä yrityksenä.
Juhlat päättyivät kävelykannella taas moiseen ihmeelliseen
tanssitilaisuuteen. Me emme kuitenkaan olleet tottuneet tanssimaan
laivan heilumatta ja menestys oli niin ja näin. Mutta kaiken
kaikkiaan se oli rattoisa, hauska, reipas heinäkuun neljäs päivä.
Seuraavana päivänä ajoimme iltamyöhällä tämän jalon Marseillen
suureen keinotekoiseen satamaan ja näimme sammuvan päivänpaisteen
kultaavan sen torni- ja sakarajoukot ja valavan sen vihannille
ympäristöille virstoittain ja penikulmittain lauhkeata säteilyään, ja
tämä soi yhä lisää suloa valkoisille huviloille, jotka täplittivät
maisemaa lähellä ja kaukana. (Jälkipainos lain nojalla kielletty.)
Kantaportaat oli vedetty maalle, emmekä sen vuoksi päässeet laivasta
rantasillalle. Se oli kovin harmillista. Me paloimme innosta --
tahdoimme nähdä Ranskan! Aivan yön tullen sovimme kolmen miehen
erään vedenkuljettajan kanssa, että saisimme käyttää hänen venettään
siltana -- sen perä oli meidän portaassamme kiinni ja keula koski
rantasiltaan. Me hyppäsimme veneeseen ja mies huopasikin ulos
satamaan. Minä sanoin hänelle ranskaksi, ettemme mitään muuta
tahtoneet kuin astua hänen tahtojensa poikki maalle, ja kysyin, minne
hän nyt lähti viemään meitä? Hän sanoi, ettei hän ymmärrä minua. Minä
sanoin saman uudestaan. Mutta ei sittenkään hän ymmärtänyt. Hänen
ranskan taitonsa näytti olevan kovin huono. Tohtori koetti parastaan,
mutta hän ei ymmärtänyt tohtoriakaan. Minä pyysin venemiestä
selittämään, miksi hän näin menetteli, ja sen hän tekikin; mutta nyt
minä en ymmärtänyt _häntä_. Dan sanoi:
"Rantasillalle, vanha hupsu -- sinnehän meidän pitää päästä!"
Sanoimme tyynesti Danille, että tämän ulkolaisen kanssa oli turha
puhua englantia -- että hänen oli parempi antaa meidän selittää tämä
asia ranskan kielellä, jottei vieras nähnyt, kuinka sivistymätön hän
oli.
"Well, jatkakaa, jatkakaa", hän sanoi, "älkää välittäkö minusta.
En minä sekaannu asiaan. Minä vain tarkoitan, että jos te hänelle
puhutte omaa ranskaanne, niin ei hän koskaan pääse selville siitä,
minne me tahdomme. Se on minun mielipiteeni asiasta."
Nuhtelimme häntä ankarasti tästä huomautuksesta ja sanoimme, ettemme
me olleet vielä kukaan tavanneet tietämätöntä ihmistä, jolla ei olisi
ollut ennakkoluuloja. Ranskalainen puhui taas ja tohtori sanoi:
"Kuules nyt, Dan, hän sanoo, että hän _allez_ soutaa _douainiin_.
Tarkoittaa, että hän vie meidät hotelliin. Se on selvää, _me_ emme
osaa ranskaa."
Tämä oli musertava totuus, kuten Jack olisi sanonut. Se tukki
tyytymättömän jäsenen suun. Soudimme suurien höyrylaivojen teräväin
keulain sivu ja pysähdyimme vihdoin kiviselle rantasillalle jonkun
virallisen rakennuksen eteen. Helppo oli nyt muistaa, että _douain_
oli tullihuone, eikä hotelli. Emme siitä kuitenkaan virkkaneet
mitään. Miellyttävän kohteliaasti oikeaan ranskalaiseen tapaan
virkamiehet vain avasivat ja sulkivat laukkumme, passejamme eivät
ruvenneet katsomaankaan ja lähettivät meidät sitten matkaan.
Pysähdyimme ensimmäisen kahvilan eteen, mitä tielle sattui, ja
astuimme sisään. Vanha vaimo osoitti meille pöydän, jonka ääreen
istuimme, ja odotti tilaustamme. Tohtori sanoi:
"Avez-vous du vin?"
Rouva näytti hämmästyneeltä. Tohtori sanoi uudelleen mitä
huolellisimmin ja selvimmin lausuen kaikki tavut:
"Avez-vous du -- vin!"
Rouva näytti vielä hämmästyneemmältä. Minä sanoin:
"Tohtori, teidän ääntämisessänne on jokin vika. Antakaas kun minä
koetan. Madame, avez-vous du vin? Tohtori, siitä ei ole mitään apua
-- näettehän nyt itse."
"Madame, avez-vous du vin -- ou fromage -- pain -- siansorkkaa
pikkelsissä -- beurre -- des oeufs -- du beuf -- retiisiä,
hapankaalia, sianlihaa -- vaikka mitä, _vaikka mitä_ maailmassa mitä
kristityn vatsa kestää!"
Hän vastasi:
"Siunatkoon, miks'ette heti sanoneet englanniksi? -- minä kun en osaa
koko ranskaa ollenkaan!"
Tyytymättömän jäsenen halventavat äikistelyt pilasivat koko
illallisen, se syötiin vaieten ja vihassa, jonka jälkeen lähdettiin
pois niin pian kuin suinkin. Tässä me nyt olimme kauniissa Ranskassa
-- suuressa, vanhan mallisessa kivitalossa -- ympärillämme
kaikenlaisia kummasanaisia ranskalaisia kirjoituksia -- omituisesti
puettujen parrakkaitten ranskalaisten katseltavina -- ja juuri,
kun kaikki vähitellen ja varmasti meihin tunki sitä hartaasti
toivottua tietoisuutta, että me vihdoinkin ja ilman vähintäkään
epäilystä todella _olimme_ kauniissa Ranskassa ja nyt yhteytimme
itseemme sen luontoa siihen määrään, että unhotimme kaiken muun,
ja pääsimme tuntemaan sen viehättävän romanttisuuden koko lumoavaa
ihastuttavuutta -- juuri sillä hetkellä yllättää meidät tämä
veteraani nahkiainen kirotulla englannin kielellään ja hajoittaa