Jenkkejä maailmalla I - 07

pyhää nimeä! Heidän johtava aatteensa, heidän ylin tarkoituksensa
on nujertaa teidät, pitää teitä peukalonsa alla, saada teidät
tuntemaan itsenne mitättömäksi ja halvaksi heidän kosmopoliittisen
kunniansa loisteessa! He eivät myönnä teidän tietävän mitään.
Ilkkuvat viattomimpiakin arveluitanne; nauravat tunnottomasti
unelmillenne, mitä teillä on vieraista maista; leimaavat matkoja
tehneitten tätienne ja setienne kertomat tiedot tyhmiksi
mahdottomuuksiksi; panevat nauruksi luotettavimmatkin auktorinne
ja kiihkeän kuvainhävittäjän säälimättömällä raivolla tuhoavat ne
viehättävät kuvat, joita nämä ovat auliin mielenne ihailtaviksi
luoneet! Mutta sittenkin minä pidän vanhoista matkustajista.
Pidän heistä heidän kömpelöiden tyhmyyksiensä vuoksi; heidän
ylenluonnollisen ikävystyttämiskykynsä vuoksi; heidän ilahduttavan
aasimaisen turhamaisuutensa vuoksi; heidän mielikuvituksensa uhkuvan
rehevyyden vuoksi; heidän hämmästyttävän, loistavan, ylivoimaisen
valheellisuutensa vuoksi!
Kiidimme ohi Lyonin ja Saonen (jossa näimme Lyonin rouvan, mutta
emme kovinkaan ihastuneet hänen kauneuteensa); ohi Villa Francan,
Tonneren, iäkkään Sensin, Melunin, Fontainebleaun ja kymmenien
muitten kauniitten kaupunkien, ja kaikkialla panimme merkille, ettei
näkynyt sikain tonkimapaikkoja, rikkinäisiä aitoja, karjatarhoja,
maalaamattomia taloja eikä kuraa, ja panimme merkille senkin, että
kaikkialla näkyi puhtautta, suloutta, hienoa aistia kaunistuksessa
ja koristuksessa, jopa puun sijoitukseen ja aidan mutkaankin nähden,
kuinka ihmeellisen hyvät tiet olivat, mainiossa korjuussa, ilman
pyörän raittia, jopa ilman pinnan epätasaisuuttakin -- vierimme ja
vierimme tunnin toisensa jälkeen tänä kirkkaana kesäpäivänä ja yön
lähestyessä saavuimme tuoksuviin kukka- ja pensasaarnioihin, kiidimme
niiden halki ja sitten kiihtyneinä ja riemastuneina, puoleksi siinä
käsityksessä, että olimme vain kauniin unen narreja, seisoimmekin
keskellä uljasta Pariisia.
Kuinka mainiota järjestystä tällä laajalla asemalla pidettiin! Ei
minkäänlaista vimmattua tunkeilua eikä tyrkkimistä, ei huutoa,
ei kiroilua, ei raakamaisia ajureita kerskuen palveluksiaan
tungettelemassa. Herrat ajurit seisoivat ulkopuolella -- seisoivat
rauhallisina pitkän vaunurivinsä luona eivätkä sanoneet sanaakaan.
Jonkinlainen ajurikenraali näytti komentavan koko ajopelilaitosta.
Kohteliaasti hän otti vastaan matkustajat ja saattoi heidät sen
tapaisten ajoneuvojen luo, mitä kukin tarvitsi, ja sanoi ajurille,
minne kunkin viedä. Siinä ei tarvittu minkäänlaista väittelyä,
ei tarvinnut harmitella liikamaksusta, ei nurista mistään. Tuota
pikaa pyörimme jo pitkin Pariisin katuja ja ilomielin näimme nimiä,
huomasimme kulkevamme paikoilla, joihin jo aikoja sitten olimme
kirjoista tutustuneet. Oli kuin olisimme vanhan ystävän tavanneet,
kun eräässä kadun kulmassa luimme nimen "Rue de Rivoli"; Louvren
laajan aukion tunsimme samoin kuin Louvren itsensäkin kuvistaan; kun
kuljimme heinäkuun patsaan ohi emme kaivanneet ketään kertomaan, mikä
se oli, taikka mieleemme johtamaan, että julma Bastilji kerran oli
sillä paikalla seisonut, tuo ihmisonnen, inhimillisen toivon hauta,
tuo kamala vankila, jonka komeroissa niin monet nuoret kasvot olivat
uurtuneet vanhuuden ryppyihin, niin moni ylpeä henki nöyrtynyt, niin
moni kunnon sydän murtunut.
Tilasimme hotellista huoneet, taikka oikeammin annoimme yhteen
huoneeseen kantaa kolme vuodetta, jotta voisimme olla yhdessä,
ja sitten lähdimme ulos erääseen ravintolaan, juuri kun lamput
oli sytytetty, ja söimme kaikessa rauhassa tyydyttävän, hitaan
päivällisen. Oli todellinen nautinto syödä, kun kaikki oli
niin puhdasta, ruoka niin hyvin keitettyä, tarjoilijat niin
kohteliaita ja muut tulevat ja lähtevät vieraat niin viiksellisiä,
niin vallattoman iloisia, suostuttelevia, niin kauhean, niin
ihmeteltävän ranskalaisia! Koko ympäristö oli iloinen ja elähyttävä.
Syrjäkäytävällä istui pienien pöytien ääressä kaksisataa ihmistä ja
maisteli viiniä ja kahvia; kaduilla tungeskeli kevyitä ajoneuvoja
ja iloisia huvittelijoita; ilmassa oli soitantoa, elämää ja tointa
kaikkialla ympärillämme ja oikea tulipalo kaasuliekkejä joka puolella!
Päivällisen jälkeen meitä halutti käydä katsomassa semmoisia Pariisin
erikoisuuksia, joiden löytäminen ei vaatinut kovin huolestuttavaa
voimanponnistusta, ja lähdimme siis kuljeskelemaan pitkin
kirkkaasti valaistuja katuja ja katselemaan korutavara-myymäläin ja
jalokivikauppain monenlaisia siroja pikkuesineitä.
Toisinaan me vain julmuuden halusta aloimme kiduttaa ranskalaisia,
jotka eivät olleet tehneet meille mitään pahaa, esittäen heille
kysymyksiä heidän omalla kotikielellään, jota heidän näytti olevan
niin mahdoton ymmärtää, ja heidän väännellessään itseään me
lävistimme heidät, pommitimme heitä, uhrasimme heidät heidän omilla
kehnoilla verbeillään ja partisiipeillaan.
Jalokivipuodeissa huomasimme, että toisiin esineihin oli
kiinnitetty lippu, jossa seisoi "kultaa", toisiin "jäljennöstä".
Me ihmettelimme tätä ylenpalttista rehellisyyttä ja tiedustelimme
asiaa. Saimme kuulla, että koska useimmat ihmiset eivät kykene
erottamaan väärennettyä kultaa todellisesta, niin pakottaa
hallitus jalokivikauppiaat leimauttamaan tuotteensa viranomaisten
toimesta kullan hienouden mukaan ja jäljennöksiin panemaan laput,
joissa niiden arvottomuus ilmoitetaan. Meille sanottiin, etteivät
jalokivikauppiaat uskalla tätä lakia loukata ja että muukalainen voi
olla varma siitä, että hän heidän puodeistaan mitä tahansa ostaessaan
saa juuri sitä tavaraa, jota hän on pyytänytkin. -- Totisesti,
ihmeellinen maa on Ranska!
Sitten lähdimme parturia takaa-ajamaan. Varhaisimmasta lapsuudestani
saakka oli rakkaimpia unelmiani ollut, että joskus pääsisin
pariisilaiseen palatsimaiseen parturiliikkeeseen ajeltavaksi.
Kuvittelin, kuinka saisin käydä pehmustettuun lepotuoliin venymään
pitkin pituuttani, ympärilläni tauluja ja upeita huonekaluja; ylläni
freskokuvalliset seinät ja kullatut holvikaaret ja korinttilaisia
pylväskäytäviä jos kuinka pitkälle; Arabian sulotuoksut aistimiani
huumaamassa ja etäisen melun unettava humu minua uneen vaivuttamassa.
Tunnin kuluttua havahtuisin kaipauksella ja huomaisin kasvoni
sileiksi ja pehmeiksi kuin lapsen kasvot. Lähtiessäni kohottaisin
käteni parturin pään päälle ja sanoisin: "Jumala teitä siunatkoon,
poikani."
Etsimme siis idät ja lännet, pari tuntia etsimme, mutta emme
löytäneet ensimmäistäkään parturinliikettä. Näimme vain
tekotukka-liikkeitä, joiden lasikaapeista maalattuja vahaisia
ryöväreitä, päässään tukoittain kuolleita ilkeän näköisiä hiuksia,
kivisillä silmillään tuijotti ohikulkeviin ja säikäytti heitä
naamainsa aavemaisella valkeudella. Jonkun aikaa kartoimme näitä
kylttejä, mutta lopulta päättelimme, että peruukkien tekijät
varmaankin samalla ovat partureita, koska emme voineet tavata
ainoatakaan tämän veljeskunnan edustajaa. Astuimme sisään ja kysyimme
ja saimme kuulla, että niin oli asian laita.
Minä sanoin, että halusin saada partani ajelluksi. Parturi kysyi,
missä asuin. Minä sanoin, että väliäpä siitä, missä asuin, minä
halusin tulla ajelluksi -- siinä paikassa. Tohtori sanoi, että hän
niinikään halusi tulla ajelluksi. Molempain parturien kesken huomasi
nyt levottomuutta! Tapahtui kiihtynyt neuvottelu, sitten juostiin
sinne ja tänne ja kuumekiireellä etsittiin partaveitsiä hämäristä
paikoista ja kaahittiin, kopeloitiin, missä saippua olisi. Sitten
meidät vietiin pieneen kehnoon risaiseen takahuoneeseen ja otettiin
kaksi tavallista arkihuonetuolia, joihin meidän piti käydä istumaan,
takit yllämme, vanha, vanha sulounelmani särkyi kuin saippuakupla!
Istuin suorassa kuin kynttilä vaieten, surullisena, juhlallisena.
Toinen näistä peruukintekijärosvoista saippuoitsi kasvojani kymmenen
tuskastuttavaa minuuttia ja hyväksi lopuksi tuhrasi kosolta
saippuavaahtoa suuhuni. Karkoitin tämän ilkeän aineen mehevällä
englantilaisella voimasanalla ja sanoin: "Muukalainen, varokaa!"
Sitten Se vääräuskoinen veteli partaveistään saappaallaan, vaappui
päälläni pahaa ennustavasti kuusi kamalaa sekuntia ja sitten iski
kimppuuni kuin hävityksen henki. Ensimmäinen veitsen raapaisu
irroitti kerrassaan nahkan kasvoistani ja kohotti minut tuoliltani.
Antakaamme verhon peittää tämä raateleva kohtaus. Mainitsen vain,
että minä kestin loppuun saakka, kestin sen julman kidutuksen,
minkä ranskalaisen parturin ajelu tuottaa; mitä valituimman tuskan
kyyneleitä valahti aina silloin tällöin poskilleni, mutta minä jäin
kuin jäinkin henkiin. Sitten se tomppeli ja salamurhaaja pisti
vesivadin leukani alle ja räiskytti sen sisällyksen kasvoihini ja
pitkin rintaani ja alas pitkin selkääni juoksemaan sillä katalalla
tekosyyllä, että hän pesi pois saippuan ja veren. Pyyhkittyään
kasvoni käsiliinalla hän lähti hiuksiani kampaamaan, mutta
minä pyysin, että hän suvaitsisi jättää sen tekemättä. Sanoin
myrkyllisellä ivalla, että riittihän tuo, kun oli tullut nyljetyksi
-- minä en halunnut menettää vielä päänahkaanikin.
Lähtiessäni pidin nenäliinaani kasvojeni edessä, eikä minua
koskaan, koskaan, koskaan enää haluttanut uneksia palatsimaisista
pariisilaisista parturinliikkeistä. Totuus on, kuten luulen myöhemmin
selville saaneeni, ettei siellä ole, Pariisissa, ainoatakaan
parturinliikettä, jota kannattaisi mainita -- eikä sen puolesta
partureitakaan. Se petturi, joka täällä esiintyy parturina,
tuo kuppinsa ja liinansa ja kidutuskojeensa kerallaan kotianne
ja täydellä tarkoituksella nylkee teidät omassa yksityisessä
asunnossanne. Ah, kuinka minä olen kärsinyt, kärsinyt, kärsinyt
täällä Pariisissa, mutta odottakaahan -- vielä tulee se aika, jona
tuon kaiken kamalasti ja verisesti kostan. Jonain päivänä tulee
pariisilainen parturi huoneeseeni minua nylkemään ja siitä päivästä
saakka ei sitä parturia enää ole kukaan näkevä.
Yhdentoista aikaan tapasimme kyltin, joka ilmeisestikin tarkoitti
biljardia. Kuinka hauskaa! Olimme Azoreilla pelanneet biljardia
palloilla, jotka eivät olleet pyöreitä, ja vanhalla pöydällä, joka
oli hyvin vähän nupukivitystä sileämpi -- se oli yksi noita kehnoja
ikäkuluja laitoksia, joilla ei ole reunoissa joustavuutta ensinkään,
joiden virttynyt vaate on paikattu ja joiden näkymättömät esteet
saavat pallot kulkemaan mitä hämmästyttävimpiä ja odottamattomimpia
mutkia ja tekemään aavistamattomia "fukseja", jotka kerrassaan
panivat pään pyörälle. Gibraltarissa olimme pelanneet palloilla,
jotka olivat pähkinän kokoisia, pöytä kuin kaupungin tori -- ja
kummassakin tapauksessa osaksemme tuli enemmän murhetta kuin
huvitusta. Toivoimme täällä paremmin käyvän, mutta se oli suuri
erehdys. Reunapehmustus oli koko joukon korkeampi kuin pallot, ja
pallot pyrkivät aina tarttumaan kiinni pehmustuksen alle, minkä
vuoksi karamboleja tuli sangen vähän. Pehmustukset olivat kovat ja
kimmottomat ja kepit niin vääriä, että niiden käyrä välttämättä
piti ottaa lukuun, jos mieli osata palloa sille puolelle, jolle
tarkoitettiin. Danin piti kirjoittaa muistoon tohtorin ja minun
pelatessa. Tunnin kuluttua ei kumpikaan meistä vielä ollut saanut
lukua kokoon, ja Dan väsyi kirjoittamaan, kun ei ollut mitään
kirjoittamista, ja me olimme kiihtyneet, suuttuneet ja harmissamme.
Maksoimme suuren laskun -- noin kuusi senttiä -- ja lupailimme
keskenämme palata joskus, kun meillä olisi viikko aikaa, pelataksemme
pelin loppuun.
Se jäi siis toistaiseksi ja lähdimme erääseen sievään kahvilaan
ja söimme illallista ja maistelimme maan viinejä, kuten
meitä oli neuvottu tekemään, ja huomasimme ne viattomiksi ja
kiihoittamattomiksi. Ehkäpä ne kuitenkin olisivat kiihoittaneet, jos
olisimme juoneet niitä kynäksemme.
Päättääksemme ensi päivämme Pariisissa hauskasti ja miellyttävästi
lähdimme nyt Grand Hotel du Louvreen mainioon huoneeseemme ja
kiipesimme upeihin vuoteihimme lukeaksemme ja poltellaksemme -- mutta
voi!
It was pitiful,
In a whole city-full,
Gas we had none.
Ei ollut kaasua, jotta voisi lukea -- ei muuta kuin kurjia
kynttilöitä. Sehän oli häpeä. Koetimme kartasta suunnitella
seuraavaksi päiväksi retkiä; vaivasimme päätämme ranskalaisilla
Pariisin-oppailla; puhelimme hajanaisesti koettaessamme turhaan
vähän selvitellä itsellemme tämän päivän näkemyksien ja kokemuksien
hurjaa kaaosta; raukesimme sitten velttoon tupakoimiseen; aukoilimme
suutamme ja haukottelimme ja oioimme itseämme -- sitten lievästi
ihmettelimme, olimmeko nyt todella ja omassa persoonassamme
kuulussa Pariisissa, ja luisuimme sitten raukeina vähitellen siihen
mittaamattomaan salaperäiseen tyhjyyteen, jota ihmisten kesken
sanotaan uneksi.


XIII LUKU.
Vieläkin vastoinkäymisiä -- Monsieur Billfinger -- Ranskalaisen
uudelleen ristiminen -- Pariisilaisen oppaan kynsissä --
Kansainvälinen näyttely -- Komea sotaväen katselmus. -- Vilaukselta
keisari Napoleon ja Turkin sulttaani.

Seuraavana aamuna nousimme ylös ja pukeuduimme kymmeneltä. Menimme
hotellin _commissairen_ luo -- en tiedä, mikä _commissaire_ on,
mutta se se mies oli, jonka luo menimme -- ja sanoimme hänelle
tarvitsevamme oppaan. Tämä sanoi suuren maailmannäyttelyn tuoneen
Pariisiin niin paljon englantilaisia ja amerikkalaisia, että oli
melkein mahdoton saada hyvää opasta. Tavallisesti hänellä muka oli
niitä tusina tai pari, nyt sitä vastoin vain kolme. Hän lähetti
näille sanan. Yksi näytti semmoiselta ryöväriltä, että paikalla
hylkäsimme hänet. Seuraava puhui teeskennellyllä ääntämisen
täsmällisyydellä, joka oli kerrassaan hermostuttava, ja sanoi:
"If ze zhentlemans will to me make ze grande honneur to me rattain in
hees serveece. I shall show to him every sing zat is magnifique to
look upon in ze beautiful Pairree. I speaky ze Angleesh pairfaitemaw."
Hänen olisi ollut viisainta pysähtyä tähän, sillä tämän verran hän
taisi ulkoa ja lausui erehdystä tekemättä. Mutta itserakkaudessaan
hän viehättyi lähtemään löytöretkille englannin kielen
tutkimattomillekin aloille, ja tämä koe oli hänen tuhonsa. Kymmenessä
sekunnissa hän sekaantui semmoiseen revittyjen ja vertavuotavain
kieliriekaleitten sotkuun, ettei mikään ihmisnero olisi voinut häntä
siitä kunnialla selvittää. Oli liiankin selvää, ettei hän puhunut
englantia niin "pairfaitemaw" kuin hän itse väitti.
Kolmanteen tartuimme. Hänen pukunsa oli vaatimaton, mutta hänen
olennossaan oli huomattava siisteys. Hänellä oli korkea silkkihattu,
joka tosin oli vähän vanha, mutta joka oli huolellisesti harjattu.
Hänen silohansikkaansa olivat vanhat, mutta hyvässä korjuussa, ja
kädessään hänellä oli hieno meriruoko-keppi, jossa oli koukkuinen
kädensija -- naisen reisi, norsunluusta tehty. Hän astui niin
kauniisti ja sirosti kuin kissa kuraisen kadun poikki kulkiessaan;
ja ah, hän oli kohteliaisuus itse; levollinen, ei vähääkään
tungetteleva, arvonsa tuntoinen; ilmetty huomaavaisuus! Hän puhui
hiljaisesti ja varovaisesti; ja kun äänen piti lausua joku asia
omalla vastuullaan taikka esittää mielipide, punnitsi hän sitä
ensin drakmoin ja skrupelein pikku keppinsä koukku miettiväisesti
hampaita vastaan asetettuna. Hänen avauspuheensa oli täydellinen
lauserakennukseen, ajatukseen, kielioppiin, painostukseen,
ääntämiseen -- kaikkeen nähden. Hän puhui sen jälkeen vähän
ja varovasti. Olimme ihastuneet. Enemmän kuin ihastuneet --
haltioissamme. Palkkasimme hänet paikalla. Samalla kuin tämä mies
oli lakeijamme, palvelijamme, kieltämätön orjamme, oli hän kuitenkin
gentlemanni -- sen helposti huomasimme -- jota vastoin noista
molemmista muista toinen oli raaka ja kömpelö ja toinen synnynnäinen
petkuttaja. Kysyimme Perjantaimme nimeä. Hän veti taskukirjastaan
lumivalkean pienen kortin ja ojensi sen meille syvään kumartaen:
A. BILLFINGER.
Opas Pariisia, Ranskaa, Saksaa, Espanjaa
y.m. y.m. varten.
_Grand Hôtel du Louvre_.
BILLFINGER!
Tämä kamala nimi karsi pahasti korvaa. Useimmat meistä oppivat
sietämään kasvoja, jotka ensi näkemältä tekevät vastenmielisen
vaikutuksen, jopa pitämäänkin niistä, mutta harva luullakseni aivan
helposti suostuu ilkeään nimeen. Minua melkein kadutti, että olimme
tämän miehen palkanneet, hänen nimensä oli niin sietämätön. Mutta
ei auttanut. Kärsimättöminä odotimme, koska pääsisimme lähtemään.
Billfinger astui ulko-ovelle ajoneuvoja kutsumaan ja tohtori sanoi
silloin:
"Well, opas saa nähtävästi tehdä parturiliikkeelle, biljardipöydälle,
kaasuttomalle makuuhuoneelle ja ehkä monelle muullekin rauenneelle
Pariisin-kuvitelmalle seuraa. Minä odotin, että oppaamme olisi
joku Henri de Montmorency tai Armand de Chartreuse tai jotain
muuta, joka näyttäisi komealta, kun kotiin kirjoittaa; mutta
ajatelkaas, ranskalainen, jonka nimi on Billfinger! Voi! Sehän on
aivan nurinkurista. Se on mahdotonta. Emmehän me voi kutsua häntä
Billfingeriksi; siitä tulee kipeäksi. Antakaamme hänelle uusi nimi:
sanokaa jokin parempi. Miten olisi Alexis du Caulaincourt?"
"Alphonse Henri Gustave de Hauteville", minä ehdotin.
"Sanotaan häntä Fergusoniksi", arveli Dan.
Se oli käytännöllistä, haaveilematonta tervettä järkeä. Muitta
mutkitta me panimme Billfingerin viralta ja sanoimme häntä
Fergusoniksi.
Ajoneuvot -- avoimet vaunut -- tulivat portaitten eteen. Ferguson
nousi ajurin viereen pukille ja sitten pyörimme pois aamiaiselle. Mr
Ferguson seisoi vieressä välittääkseen tilauksemme ja vastatakseen
kysymyksiimme. Jonkun ajan kuluttua hän sivumennen mainitsi -- se
viekas kettu -- että hän lähtisi syömään aamiaista heti kun me
olimme aamiaisemme päättäneet. Hän tiesi, ettemme me tulleet ilman
häntä toimeen ja ettei meitä taas huvittanut vetelehtiä joutilaina
ja odottaa häntä. Kehoitimme häntä istumaan alas ja syömään meidän
kanssamme. Hän kumarteli ja kielteli. Se ei ollut sopivaista, hän
sanoi; hän kävisi toisen pöydän ääreen istumaan. Me jyrkästi käskimme
häntä istumaan meidän seuraamme.
Tähän päättyy ensimmäinen opetuksemme. Se oli erehdys.
Kaiken aikaa, minkä sen jälkeen pidimme tätä veitikkaa
palveluksessamme, hänen oli aina nälkä, aina jano. Varhain hän
tuli; myöhään viipyi; joka ravintolaan hänen piti poiketa; jokaista
viinimyymälää hän katseli himoitsevin silmin. Aina hänen huulillaan
oli ehdotus, että poikettaisiin, alati hän keksi tekosyitä
saadakseen syödä ja juoda. Koetimme, kaikin tavoin ahtaa hänet niin
täyteen, ettei hänessä pariksi viikoksi enää olisi tyhjää tilaa;
mutta se oli hukkayritys. Häneen ei mahtunut niin paljon, että
hänen yli-inhimillisen ruokahalunsa vaatimukset olisivat tulleet
tyydytetyiksi.
Hänessä oli eräs toinenkin vika. Hän kaiken aikaa vaati meitä
ostamaan ja ostamaan. Mitä joutavimmilla tekosyillä hän
koetti houkutella meitä paitakauppoihin, kenkäkauppoihin,
räätälinliikkeisiin, hansikaspuoteihin -- kaikkialle, missä aavan
taivaan alla vain näytti häämöttävän mahdollisuus, että hän saisi
meidät ostamaan jotain. Vaikka kuka olisi tuosta arvannut, että
kauppiaat hänelle maksoivat prosentin siitä, mitä me ostimme, mutta
siunatussa yksinkertaisuudessamme me emme tätä huomanneet, ennenkuin
tämä puoli hänen käytöksestään kävi sietämättömän julkeaksi. Dan
sattui eräänä päivänä mainitsemaan, että hän aikoi ostaa kolme tai
neljä silkkistä pukukangasta antaakseen ne lahjoiksi. Fergusonin
nälkäiset silmät kiintyivät häneen paikalla. Parinkymmenen minuutin
kuluttua vaunut pysähtyivät.
"Mitä nyt?"
"Teme on se hienompi silkkimagasäng Pariisissa -- se kaikki paras
tunnettu."
"Miksi toitte meidät tänne? Meidänhän piti ajaa: Louvren palatsin
luo."
"Mine luule herra sano osta silkki."
"Älkää 'luulko' mitään seuramme puolesta, Ferguson. Emme halua
rasittaa voimiamme liiaksi. Tahdomme; itse kantaa osan päivän
helteestä ja rasituksista. Koetamme; itse 'luulla' sitä mitä pidämme
välttämättömänä. Ajakaamme edelleen." Näin puhui tohtori.
Viidentoista minuutin kuluttua vaunut jälleen pysähtyivät, toisen
silkkikaupan eteen. Tohtori sanoi:
"Ah, Louvren palatsi: mikä kaunis, kaunis rakennus! Asuuko keisari
Napoleon nyt täällä, Ferguson?"
"Ah, doktöör! te laske leikki; teme ei se palatsi; me tule sinne
pian. Mutta kun me aja juuri teme magasäng ohi, jossa on niin kaunis
silkki --"
"Ah! minä näen, minä näen. Minun kun piti teille kertoa, ettemme
aikoneet tänään ostaa silkkiä; mutta hajamielisyydessäni unohdin
ja minun niinikään piti teille sanoa, että halusimme ajaa suoraan
Louvreen; mutta senkin unohdin. Mutta nyt lähdemme sinne. Suokaa,
Ferguson, anteeksi näennäinen huolimattomuuteni. Ajakaa edelleen."
Puolen tunnin kuluttua taas pysähdyimme -- uuden silkkimyymälän
eteen. Meitä suututti; mutta tohtori pysyi alati rauhallisena, puhui
aina tasaisella äänellä. Hän sanoi:
"Vihdoinkin! Kuinka mahtava tämä Louvre onkaan, mutta kuinka pieni!
Kuinka erinomaisen hienosti muotoiltu! Mikä viehättävä ympäristö! --
Mikä kunnianarvoisa, vanha rakennus --"
"Anteeksi, doktöör, teme ei on Louvre -- teme on --"
"_Mikäs_ se on?"
"Minulla idea -- tule mieli heti -- teme magasängi silkki --"
"Ferguson, kuinka huolimaton minä olenkin. Minun varma aikomukseni
oli teille sanoa, ettei meidän aikomuksemme ollut tänään ostaa
silkkiä, ja aikomukseni oli niinikään teille sanoa, että me palamme
halusta päästä Louvreen nyt paikalla, mutta se harvinainen onni,
joka minulle on suotu, kun olen tänään nähnyt teidän nielevän
neljä aamiaista, on siihen määrään täyttänyt minut iloisella
mielenliikutuksella, että laiminlyön hetken tärkeimmätkin asiat.
Mutta nyt, Ferguson, nyt ainakin lähdemme Louvreen."
"Mutta herra doktöör", (kiihtyneesti) "se otta vain yksi minuut --
yksi pikku minuut! Herra ei tarvi osta, jos herra ei tahdo -- herra
vaan _katsele_ silkki -- _katsele_ kaunis kangas." (Rukoilevalla
äänellä.) "_Sair_ -- yksi _lyhyt_ minuut!"
Dan sanoi: "Hiiteen koko idiootti! Minä en halua tänään katsella
silkkikankaita, ja minä _en_ katsele niitä. Antaa mennä."
Ja tohtori: "Me emme nyt halua silkkikankaita, Ferguson. Meidän
sydämemme ikävöi Louvreen. Jatketaan matkaa -- jatketaan matkaa."
"Mutta _doktöör!_ se otta vaan yks minuut -- yksi pikku minuut. Ja se
aika on kyllä -- aivan kyllä. Siellä ei mitä näke nyt -- liian myöhä.
Kello kymmenen minuutti ennen neljä ja Louvre sulke kello neljä --
_yksi_ pieni minuut vaan, doktöör!"
Se kavala hylky! Syötyään neljä aamiaista ja juotuaan neljä pulloa
samppanjaa hän kehtasikin tehdä meille moisen kepposen. Emme sinä
päivänä saaneet nähdä vilaustakaan Louvren kokoelmain lukemattomista
taideaarteista ja ainoa surkea lohdutuksemme oli se, ettei
Fergusonille onnistunut saada kaupan ainoatakaan silkkipukukangasta.
Olen tämän luvun kirjoittanut osaksi siitä syystä, että Billfingerin,
sen viekkaan veijarin, pahoinpitely tuottaa minulle erikoista
nautintoa, osaksi myös osoittaakseni jokaiselle, joka sattuu tämän
lukemaan, kuinka Pariisin oppaat pitelevät amerikkalaisia, ja mitä
laatua miehiään Pariisin oppaat ovat. Suotta on luulla, että me
olimme tyhmempiä ja helpommat pettää kuin maanmiehemme yleensä,
sillä sitä me emme olleet. Oppaat pettävät ja nylkevät jokaista
amerikkalaista, joka saapuu Pariisiin ensi kerran ja katselee
kaupunkia yksinään tai toisten yhtä kokemattomien seurassa kuin
hän itsekin on. Mutta vielä minä palaan Pariisiin uuden kerran
ja varokoot oppaat silloin itseään! Minä tulen sotamaalissani --
tomahawkki kerallani.
Luullakseni emme menettäneet Pariisissa paljonkaan aikaa hukkaan.
Olemme joka yö menneet uupuneina nukkumaan. Tietysti kävimme kuulussa
maailmannäyttelyssä. Siellähän kävi koko maailma. Kävimme siellä
kolmantena päivänä Pariisiin tultuamme -- ja viivyimme siellä
_lähes kaksi tuntia_. Se oli ensimmäinen ja viimeinen käyntimme.
Totta puhuen näimme yhdellä vilkaisulla, että tässä mahdottomassa
laitoksessa olisi pitänyt olla viikkoja -- jopa kuukausiakin --
jos halusi saada siitä jonkinlaisen käsityksen. Se oli ihmeteltävä
näyttely, mutta vielä ihmeellisemmät olivat ne kaikkiin kansoihin
kuuluvat liikkuvat ihmispaljoudet, joita siellä näki. Minä huomasin,
että vaikka viettäisin siellä kuukauden, niin sittenkin katselisin
ihmisiä, enkä näyttelyn kuolleita esineitä. Mieltäni hieman alkoi
kiinnittää omituinen vanha seinäverho kolmanneltatoista vuosisadalta,
mutta samalla kulki ohi joukko araabeja ja heidän tummat kasvonsa ja
omituiset pukunsa paikalla käänsivät huomioni puoleensa. Tarkastelin
hopeajoutsenta, jonka liikunnoissa oli elävä sulo, silmissä elävä äly
-- katselin, kuinka se uiskenteli yhtä huolettomana ja tyytyväisenä,
kuin olisi se rämeessä syntynyt eikä kultasepän puodissa -- katselin,
kuinka se veden alta otti hopeakalan ja piti koholla päätään ja
suoritti kaikki nielemisen tavanmukaiset perusteelliset temput --
mutta juuri kun kala katosi sen kurkkuun, tuli siihen muutamia
tatuoituja Etelämeren saarelaisia ja niiden viehätysvoima voitti
minut. Vähän ajan kuluttua huomasin sitten monen sadan vuoden vanhan
pyörivän pistoolin, joka oli kummasti uudenaikaisen Coltin näköinen,
mutta samassa sain juuri kuulla, että Ranskan keisarinna oli
rakennuksen jossain toisessa osassa ja kiiruhdin katselemaan, miltä
hän mahtoi näyttää. Kuulimme sotilassoittoa -- näimme tavallista
enemmän sotilaita, jotka kiireesti kulkivat jonnekin -- yleisön
kesken syntyi yleistä liikettä. Kysyimme, mitä tuo kaikki merkitsi,
ja saimme kuulla, että Ranskan keisarin ja Turkin sulttaanin piti
_Arc de l'Etoilen_ luona tarkastaa viisikolmattatuhatta sotamiestä.
Lähdimme paikalla sinne. Minulla oli paljon suurempi hätä nähdä nämä
miehet kuin kaksikymmentä maailmannäyttelyä.
Ajoimme sinne ja asetuimme avoimelle paikalle aivan Amerikan
ministerin talon kohdalle. Muuan keinottelija asetti laudan kahden
tynnörin väliin sillaksi ja vuokrasimme siltä seisomapaikan.
Samassa kuului etäistä soitantoa; ja pian näimme pölypatsaan,
joka hitaasti liikkui meitä kohti; ja kun vielä kului hetkinen,
sukelsi pölypilvestä esiin uljas ratsumiesjoukko liehuvin lipuin ja
mahtavasti raikuvin sotilassoitoin ja hiljaista ravia lähestyi katua
pitkin. Heidän jälkeensä tuli pitkä jono tykkiväkeä; sitten taas
ratsuväkeä loistavissa univormuissa; ja sitten heidän keisarilliset
majesteettinsa Napoleon III ja Abdul Aziz. Suunnaton kansanpaljous
heilutti hattujaan ja huusi -- koko laajan ympäristön akkunoista ja
katoilta puhkesi oikea lumituisku heiluvia nenäliinoja ja niiden
heiluttajain huudot yhtyivät alla olevan kansanpaljouden huutoon. Se
oli sangen vaikuttava näky.
Mutta molempiin keskushenkilöihin kiintyi kaikki huomiomme.
Lieneekö suuren yleisön eteen milloinkaan ilmestynyt tämmöistä
vastakohtaa? Napoleon sotilasunivormuun puettuna -- pitkävartaloinen,
lyhytsäärinen mies, julmin viiksin, vanha, ryppyinen, silmät
puolittain suljetut ja silmissä niin syvä, viekas, harkitseva
ilme! -- Napoleon, joka mitä ystävällisimmin kumarteli äänekkäille
suosionosoituksille ja hattunsa syvään painetun lierin alta
kissansilmillään tarkasteli kaikkia ja jokaista, ikäänkuin
keksiäkseen jonkun merkin, etteivät nämä suosionosoitukset olleet
todellisia ja lähteneet sydämestä.
Abdul Aziz, Ottomanisen valtakunnan rajaton itsevaltias -- puettuna
tummanvihreihin eurooppalaisiin vaatteisiin, melkein ilman
minkäänlaisia arvon merkkejä ja koristuksia; päässä turkkilainen
fessi -- lyhyt, paksu, tumma mies, mustapartainen, mustasilmäinen,
typerä, ei minkään näköinen -- mies, jonka koko ulkomuoto teki sen
vaikutuksen, että jos hänellä vain olisi ollut lihaveitsi kädessään
ja valkoinen esiliina edessään, niin ei olisi ensinkään tarvinnut
hämmästyä, vaikka olisi kuullut hänen sanovan: "Lampaanpaistiako
tänään, vai pitääkö olla hyvä oluttupapaisti?"
Napoleon III, nykyajan korkeimman sivistyksen, edistyksen ja
hienostuksen edustaja; Abdul Aziz, kansan edustaja, jonka luonteeseen
ja kasvatukseen kuuluvat lika ja raakuus, tietämättömyys, taikausko,
kykenemättömyys edistykseen -- ja hallituksen edustaja, jonka kolme
sulotarta ovat Sorto, Riisto ja Veri. Täällä loistavassa Pariisissa,
tämän majesteettisen triumfikaaren alla, tervehtii ensimmäinen
vuosisata yhdeksättätoista!


XIV LUKU.
Notre-Damen kunnianarvoisa vanha katedraali -- Jean Sanspeurin
lisärakennus -- Aarteita ja pyhiä reliikkejä -- Ristin taru -- La