Jenkkejä maailmalla I - 11

  kirkko. Minulle on käsittämätöntä, kuinka mikään ihmiskäsin
  rakennettu voisi siitä voiton viedä.
  Ja sitten sanoimme sille hyvästit -- ehkä ainiaaksi. Ja varmaan
  joskus tulevaisuudessa, sen muiston menetettyä eloisuutensa,
  luulemmekin nähneemme sen ihmeellisessä unessa, emmekä koskaan
  hereillä olevan silmillä.
  
  
  XIX LUKU.
  "Do You Wis zo Haut can be?" -- La Scala -- Petrarca ja Laura
  -- Lucrezia Borgia -- Kekseliäitä freskoja -- Vanha roomalainen
  amfiteatri -- Taitava petos -- Biljardisurkeutta -- Euroopan elämän
  pääviehätys -- Italialainen sauna -- Saippuaa! -- Raajarikkoista
  ranskaa -- Runneltua englantia -- Maailman kuuluin maalaus --
  Amatööri-ihastusta -- Puolueetonta arvostelua Kasku -- Ihmeellinen
  kaiku -- Suutelo frangilla.
  
  "Do you wis zo haut can be?"
  "Tahto te nin höög voi olla?" näin opas kysyi meidän katsellessa
  Rauhan portin päällä olevia pronssihevosia. Hän tarkoitti, tahdotteko
  nousta tuonne? Mainitsen sen esimerkkinä opasenglannista. Nämä ne
  tekevät matkailijan elämän rasitukseksi. Heidän kielensä ei koskaan
  pysy alallaan. He puhuvat ja puhuvat loppumattomiin ja tämmöistä
  on se sekasotku, jota he käyttävät. Ei inspiraatiokaan voisi niitä
  käsittää. Jos he vain tyytyisivät osoittamaan mestariteoksen tai
  vanhan haudan tai vankilan taikka tappotantereen, jonka liikuttavat
  muistot tai historialliset vaiheet tai suuret tradiitiot ovat
  pyhittäneet ja sitten astuisivat syrjään ja pysyisivät alallaan
  kymmenen minuuttia ja antaisivat matkailijaparan ajatella, niin
  tuo vielä menisi mukiin. Mutta he keskeyttävät joka unen, jokaisen
  hauskan ajatuksenjuoksun väsyttävällä laverruksellaan. Joskus
  seistessäni jonkun hellimäni vanhan epäjumalan edessä, joka oli
  mieleeni kuvista juurtunut jos kuinka monta vuotta takaperin koulussa
  maantiedettä lukiessamme, on mieleeni johtunut, että antaisin koko
  maailman, jos tuo ihmispapukaija rinnaltani äkkiä tuhoutuisi ja
  jättäisi minut katsomaan, harkitsemaan ja palvomaan.
  Ei, me emme halunneet "wis zo haut can be". Me halusimme mennä La
  Scalaan, jota luullakseni sanotaan maailman suurimmaksi teaatteriksi.
  Ja niin teimmekin. Se oli avara juttu. Seitsemän toisestaan erotettua
  ihmispaljoutta -- kuusi mahtavaa "parvea" ja yksi suunnaton
  "permanto."
  Halusimme käydä Ambrosilaisessa kirjastossa ja sen teimmekin. Näimme
  siellä erään Virgilius-käsikirjoituksen, johon Petrarca oli käsin
  kirjoittanut huomautuksia, sama mies, joka rakasti toisen miehen
  Lauraa ja tähän kaiken elämänsä tuhlasi rakkautta, mikä ilmeisestikin
  oli raaka-aineen haaskausta. Se oli terveesti tunnettua, mutta
  huonosti harkittua. Se tuotti kummallekin asianomaiselle mainetta
  ja loi heitä kohtaan sentimentaalisissa sydämissä säälin lähteen,
  joka juoksee vielä tänäpäivänä. Mutta kuka sanoo sanaakaan herra
  Laura paran puolesta? (En tiedä hänen toista nimeään.) Kuka veisaa
  hänen mainettaan? Kuka kostuttaa kyynelillään hänen hautaansa?
  Kuka kirjoittaa hänestä runoja? Ei kukaan. Mitä luulette, että
  _hän_ ajattelisi tuosta asianlaidasta, joka maailmalle on tuottanut
  niin paljon iloa? Mitä piti hän siitä, että toinen mies kaikkialle
  seurasi hänen vaimoaan ja runoilemalla sonetteja hänen toisen-omille
  silmäkulmilleen saattoi hänen nimensä jokaiseen sipuliatuhoovaan
  suuhun kautta Italian? _He_ saivat mainetta ja myötätuntoa -- hän ei
  kumpaakaan. Tämä on omituisen sattuva esimerkki siitä, mitä sanotaan
  runolliseksi oikeudeksi. Se on kaikki sangen kaunista; mutta syystä
  tai toisesta se ei tahdo käydä yhteen sen kanssa, mitä pidän oikeana.
  Se on liian yksipuolista -- liian epäjaloa. Antaa maailman vain
  kiusata itseään Lauran ja Petrarcan vuoksi, jos tahtoo; mitä minuun
  tulee, minä tuhlaan kyyneliäni ja valituksiani hänelle, jolle ei
  kukaan ole lauluja sepittänyt.
  Näimme niinikään kirjeen, jonka Lucrezia Borgia omakätisesti oli
  kirjoittanut, nainen, jota aina olen suuresti respekteerannut hänen
  harvinaisten näyttelijälahjainsa vuoksi, ja siksi, että hänellä oli
  niin paljon oikeita kultamaljoja, jotka olivat kullatusta puusta, ja
  että hän oli niin mainio oopperanesittäjä ja että hän niin sievästi
  tilaili kuudenkertaiset hautajaiset ja hankki niihin ruumiit. Näimme
  myös yhden ainoan karkean keltaisen hiuksen, joka oli Lucrezian
  päästä. Sitä pidetään sangen suurena ja arvokkaana harvinaisuutena;
  arvattavasti se kai sitten oli ainoa keltainen hius, mitä hänellä oli
  päässään. Näimme tässä samassa kirjastossa muutamia Michel Angelon
  piirustuksia, Leonardo da Vincin niinikään. Näihin harjoitelmiin
  nähden emme nyt tahdo lausua mitään mielipidettä.
  Toisessa rakennuksessa meille näytettiin eräs fresko, joka kuvasi
  vaunuja vetäviä leijonia ja muita eläimiä; ne näyttivät ulkonevan
  seinästä niin kauas, että luulimme niitä kuvan veistokseksi.
  Viekkaasti taiteilija oli vielä kohentanut vaikutusta siten, että hän
  oli eläinten selkään maalannut tomua, ikäänkuin se luonnollisesti
  olisi laskeutunut. Terävä mies -- jos sitä voi sanoa teräväksi, että
  pettää muukalaisia.
  Jossain näimme valtavan roomalaisen amfiteaatterin, jonka
  kivi-istuimet vielä olivat sangen hyvin säilyneet. Uudistettuna sillä
  nyt saadaan nähdä rauhallisempia näytelmiä kuin ennen, jolloin siellä
  villipedoille syötettiin kristittyjä päivälliseksi. Toisin ajoin
  milanolaiset panevat sillä toimeen hevoskilpailuja, toisin laskevat
  tanteren veden alle ja panevat toimeen vilkkaita kilpapurjehduksia.
  Opas kertoi meille tämän kaiken, ja tuskinpa hän olisi ollut niin
  uhkarohkea, että olisi ruvennut meille valehtelemaan, sillä jos hän
  englannin kielellä yrittää poiketa hiukankaan totuudesta, on suu
  paikalla lukossa.
  Eräässä toisessa paikassa meille näytettiin jonkinlainen lehtimaja,
  jonka edessä oli aita. Me sanoimme, ettei tuo ollut mitään.
  Katselimme uudelleen ja näimme lehtimajan lävitse päättömän
  pitkältä puutarhaa, pensaistoa ja nurmikenttää. Me kaikin puolin
  suostuimme poikkeamaan sinne, saadaksemme vähän levätä, mutta se ei
  ollut mahdollista. Se olikin vain uusi petos -- jonkun kekseliään
  taiteilijan maalaus, jolla taiteilijalla ei sydämessään ollut sääliä
  uupuneita ihmisiä kohtaan. Petos oli niin täydellinen kuin suinkin.
  Ei kenenkään päähän olisi pälkähtänyt, että puisto olikin vain kuva.
  Alussa me mielestämme tunsimme kukkienkin hajua.
  Hämärässä nousimme ajurin vaunuihin ja ajelimme? varjoisia kujanteita
  muun ylimystön keralla, ja päivällisen jälkeen joimme viiniä ja
  söimme hyytelöä suuren yleisön keralla. Soitanto oli erinomaista,
  kukat ja pensaat olivat suloiset silmälle, kaikki oli sangen
  vilkasta, ihmiset miellyttäviä ja kohteliaita, naisilla vähän viiksiä
  ja kauniit puvut, mutta muutoin he eivät olleet paljon minkään
  näköisiä.
  Lähdimme sitten erääseen kahvilaan ja pelasimme tunnin biljardia ja
  minä sain kuusi tai seitsemän pistettä, kun tohtori pisti pallonsa
  pussiin, ja tohtori yhtä monta pistettä, kun minun palloni meni
  pussiin. Pöytä oli sitä tavallista eurooppalaista mallia -- patjat
  hervottomat ja kahta vertaa korkeammat palloja; kepit huonossa
  kunnossa. Emme vielä ole nähneet kenenkään pelaavan ranskalaista
  kolmipallopeliä, enkä luule semmoista peliä Hanskassa olevankaan,
  eikä taida olla niin mieletöntä miestä, joka yrittäisi sitä pelata
  näillä eurooppalaisilla pöydillä. Lopulta meidän täytyi heittää koko
  huvi, Dan kun aina nukahti neljännestunnin pisteitten välillä eikä
  hoitanut kirjanpitoa.
  Jäljestäpäin me jonkun aikaa kävelimme edestakaisin eräällä
  vilkkaimmista kaduista, nautimme muiden ihmisten huolettomuudesta
  ja toivottelimme, että voisimme lähettää sitä hiukkasen kotoisille
  rauhattomille, aina ahertaville, elinvoimaa kuluttaville
  markkinoillemme. Juuri tässä huolettomuudessa piilee Euroopan
  elämän suurin viehätys. Amerikassa meillä on aina kiire -- ja
  onhan se hyvä; mutta kun päivän työ on tehty, ajattelemme me vain
  edelleenkin tappioita ja voittoja, suunnittelemme huomispäivää
  varten, viemmepä liikehuolet vuoteeseenkin kerallamme ja niiden
  vuoksi vääntelemme ja kääntelemme, vaikka meidän pitäisi virkistää
  ränstynyttä ruumistamme ja päätämme unella. Me poltamme loppuun
  voimamme näillä kiihoituksilla ja joko aikaisin kuolemme tai sorrumme
  kehnoon ikäheikkouteen semmoiseen aikaan elämästämme, jota Euroopassa
  sanotaan miehen parhaaksi iäksi. Kun maakappale on kauan ja hyvin
  tuottanut, jätämme sen yhdeksi kasvukaudeksi kesantona lepäämään.
  Emme kuljeta miestä maanosan poikki samoissa postivaunuissa,
  joissa hän matkaan lähtee -- vaunut asetetaan jossain lakeuksilla
  muutamaksi päiväksi vajaan ja kuumentuneen koneiston annetaan
  jäähtyä; kun partaveitsi on ollut kauan käytännössä eikä enää tahdo
  pitää teräänsä, panee parturi sen muutamaksi viikoksi lepäämään
  ja terä korjautuu itsestään. Elottomille esineille omistamme
  harkittua huolta, emme sitä vastoin itsellemme. Mikä vankka, mikä
  ajattelijakansa voisimme olla, jos vain silloin tällöin panisimme
  itsemme hyllylle, jotta terämme korjautuisi! Minä kadehdin näiden
  eurooppalaisten huolettomuutta. Kun päivän työ on tehty, unhottavat
  he sen. Jotkut heistä lähtevät vaimoineen ja lapsineen olutkapakkaan
  ja istuvat siellä rauhallisesti ja mukavasti, juovat kannun tai kaksi
  olutta ja kuuntelevat musiikkia; toiset käyskentelevät katuja, toiset
  ajelevat kujanteilla; toiset keräytyvät varhain illalla suurille
  koristetuille aukioille nauttimaan kukkain kauneudesta ja tuoksusta
  ja kuulemaan sotilassoittokuntain soittoa -- ei ole Euroopassa sitä
  kaupunkia, jossa ei oiva sotilassoittokunta iltahämärässä soittelisi;
  ja vielä toisia istuu taivasalla virvoitushuoneitten edustalla ja syö
  jäätelöä ja juo mietoja juomia, jotka eivät lastakaan vahingoittaisi.
  Hyvissä ajoin he menevät maata ja nukkuvat hyvin. He ovat aina
  levollisia, aina säännöllisiä, aina hyvällä päällä, huolettomia ja
  antavat arvoa elämälle ja sen monille siunauksille. Heidän keskensä
  ei milloinkaan näe juopunutta miestä. Pieni seurueemme on jo
  ennättänyt muuttua aivan hämmästyttävällä tavalla. Päivä päivältä me
  menetämme jonkun verran levottomuuttamme ja yhteytämme itseemme vähän
  sitä rauhan ja huolettomuuden henkeä, joka vallitsee ympärillämme
  levollisessa ilmakehässä ja yleisön olennossa. Me viisastumme
  nopeaan. Me alamme ymmärtää, mitä varten eletään.
  Olemme käyneet Milanossa kylpemässä, julkisessa kylpylaitoksessa.
  Aikoivat pistää meidät kaikki kolme samaan kylpyammeeseen, mutta me
  teimme tenän. Itsekullakin meistä oli italialainen maanviljelystila
  selässään. Olisimme voineet tuntea itsemme vakavaraisiksi, jos meidät
  olisi virallisesti mitattu ja raja-aidattu. Me mieluummin otimme
  kolme kylpyammetta ja suurta kylpyammetta -- ammeita, jotka todella
  soveltuivat tiluksellisten ylimysten arvoon ja mukanaan toivat tämän
  arvon. Kun olimme riisuutuneet ja saaneet kokea ensimmäisen vilun
  ryöpsähdyksen, niin ilmaantuikin taas tuo sama kummitteleva kiusa,
  joka oli elämäämme katkeroittanut niin monessa kaupungissa ja kylässä
  Italiassa ja Ranskassa -- ei ollut saippuaa. Minä korotin ääneni
  huutoon. Nainen vastasi ja minulla nipin näpin oli aikaa heittäytyä
  oven eteen -- seuraavassa sekunnissa hän olisi ollut siellä sisällä.
  Minä sanoin:
  "Varokaa, vaimo! Menkää pois täältä -- pois heti, taikka teidän käy
  huonosti. Minä olen turvaton mies, mutta puolustan kunniaani henkeni
  kaupalla!"
  Nämä sanat mahtoivat häntä peloittaa, koska hän sangen nopeaan
  kiirehti pois.
  Danin ääni kohosi ilmaan:
  "Voi, tuokaa saippuaa, miks'ette jo tuo!"
  Vastaus italian kielellä. Dan jatkoi.
  "Saippuaa, kuuletteko -- _Soap_. Sitä minä tarvitsen -- saippuaa.
  _S-o-a-p, soap; s-o-p-e, soap; s-o-u-p, soap_. Joutuun nyt! Minä
  en tiedä, kuinka te iiriläiset sen kirjoitatte, mutta sitä minä
  tarvitsen. Kirjoittakaa, kuinka mielenne tekee, mutta tuokaa sitä.
  Minua viluttaa."
  Kuulin tohtorin sanovan ja painavasti:
  "Dan, kuinka usein me olemme sinulle sanoneet, etteivät nämä
  muukalaiset ymmärrä englantia? Miks'et pyydä meitä auttamaan?
  Miks'et sano _meille_, mikä sinulta puuttuu ja anna meidän pyytää
  sitä maan kielellä? Se meidät säästäisi monelta nöyryytykseltä,
  johon tietämättömyytesi on syynä. Tahdon kääntyä tämän henkilön
  puoleen hänen äidinkielellään: 'Hei, cospetto! corpo di Bacco!
  Sacramento! Solferino! -- Saippuaa, senkin vihannes!' Dan, olisit
  antanut _meidän_ puhua puolestasi etkä olisi taas paljastanut
  tietämättömyyttäsi."
  Ei tämäkään sujuva italiankielinen purkaus hankkinut saippuaa
  paikalla, mutta siihen oli hyvä syy. Sitä tavaraa ei ollut koko
  laitoksessa. Ja minun vakaumukseni on, ettei sitä ollut koskaan
  ollutkaan. Heidän täytyi lähettää kauas kaupungille ja moneen
  eri paikkaan hakemaan, ennenkuin sitä löytyi, niin he sanoivat.
  Meidän täytyi odottaa pari-kolmekymmentä minuuttia. Sama juttu oli
  tapahtunut edellisenä iltana hotellissa. Luulen lopulta päässeeni
  tämän asianlaidan perille. Englantilaiset tietävät, miten matkustaa
  mukavasti, ja he kuljettavat saippuaa mukanaan; muut ulkomaalaiset
  eivät koko tavaraa käytä.
  Joka hotellissa, mihin poikkeamme, meidän aina viime hetkellä,
  päivällisille pukeutuessamme, täytyy lähettää saippuaa hakemaan
  ja se kirjoitetaan laskuun kynttilän ja muun tyhjän kanssa.
  Marseillessa valmistetaan puolet niistä hienoista saippuoista, mitä
  Amerikassa käytämme, mutta marseillelaisilla itsellään on vain hämärä
  teoreettinen käsitys siitä, miten sitä käytetään, jonka käsityksen
  he ovat saaneet matkakertomuksista, samoin kuin he ovat saaneet
  epämääräisiä aavistuksia puhtaasta paidasta, gorillan omituisuuksista
  ja muista ihmeellisistä asioista. Tästä muistuu mieleeni Blucher
  paran kirjelappu hotellinisännälle Pariisissa: --
   PARIS, le 7 Juillet.
   _Monsieur le Landlord_. -- Sir: _Pourquoi_ te ette _mettez_
   vähän _savon_ makuuhuoneihimme? _Est-ce que vous pensez_, että
   minä varastan sen? _La nuit passee_ te veloitte minua _pour deux
   chandelles_, vaikka minulla oli vain yksi; _hier vous avez_
   velkoneet minua _avec glace_, vaikk'en ole tilannut; _toot les
   jours_ te keksitte jonkun uuden metkun, _mais vous ne pouvez
   pas_ tehdä minulle tätä _savon_ metkua kahdesti. _Savon_ on
   _necéssaire de la vie_ kaikille muille paitsi ranskalaisille, _et
   je l'aurais hors de cet hôtel_, taikka minä nostan melun. Siinä
   sen kuulitte. _Allons_.
   BLUCHER.
  Minä vastustelin tämän kirjelapun lähettämistä, se kun oli semmoista
  sotkua, ettei isäntä koskaan pääsisi sen sisällyksestä selville;
  mutta Blucher sanoi otaksuvansa, että ukko ymmärtäisi sen, mitä siinä
  oli ranskaa, ja arvaisi lopun.
  Täällä Milanossa on vanhassa, puoleksi raunioituneessa kirkkorämässä
  maailman kaikkein kuuluisimman maalauksen surulliset jäännökset
  -- "Viimeinen ehtoollinen", Leonardo da Vincin maalaama. Emme ole
  erehtymättömiä taiteen arvostelijoita, mutta tietysti kävimme
  kuitenkin katsomassa tätä ihmeteltävää maalausta, joka kerran
  on ollut niin kaunis, jota taiteen mestarit aina ovat niin
  suuresti ihailleet ja joka runossa ja historiassa on säilyttävä
  lakastumattoman maineen. Ja ensimmäiseksi sattui siellä eteemme
  plakaatti, joka oikein haisi englanninkielensä huonoutta.
  Entä itse taulu? "Viimeinen ehtoollinen" on maalattu pienen kappelin
  rappeutuneelle seinälle, joka kappeli, kuten otaksun, ennen kuului
  pääkirkkoon. Se on ränstynyt ja raapiutunut joka suuntaan, ajan
  ryvettämä ja haalistama, ja Napoleonin hevoset potkivat sääret poikki
  useimmilta opetuslapsilta, kun ne (hevoset, eivät opetuslapset)
  käyttivät tätä kappelia tallinaan enemmän kuin puoli vuosisataa
  takaperin.
  Minä paikalla tunsin tuon vanhan maalauksen -- Vapahtajan, joka
  pää kallellaan istuu keskellä pitkän, karkeasti tehdyn pöydän
  takana, jolla pöydällä on hajallaan hedelmiä ja ruokia, ja
  kuusi pitkäviittaista opetuslasta hänen kummallakin puolellaan,
  keskustelemassa toistensa kanssa -- taulun, josta kaikki kaiverrukset
  ja jäljennökset on tehty kolmen vuosisadan kuluessa. Onko kukaan
  kristisielu kuullut, että Herran ehtoollista koskaan olisi
  yritettykään toisin maalata. Maailma näyttää vakaantuneen siihen
  uskoon, ja jo aikoja sitten, ettei ihmisneron ole mahdollista
  voittaa tätä da Vincin luomaa. Maalarit arvatenkin yhä edelleenkin
  kopioivat ja kopioivat sitä, niin kauan kuin alkuteoksesta on
  jäljellä vähänkin silmin nähtävää. Huoneessa oli paritoistakymmentä
  maalarin telinettä ja yhtä monta taiteilijaa, jotka kiinnittivät
  kankaalle tätä suurta taulua. Lisäksi oli joka taholla kaiverruksia
  ja kivipainojäljennöksiä, viittäkymmentä eri mallia. Ja samoin kuin
  tavallisesti täytyi minun nytkin todeta, kuinka paljon paremmat
  jäljennökset olivat alkukuvaa, se on: minun kokemattomilla silmillä
  nähden. Missä vain tapaatte jonkun Rafaelin, Rubensin, Michel
  Angelon, Caraccin tai da Vincin luoman (ja näemmehän niitä joka
  päivä), aina tapaatte myös taiteilijoita niitä jäljentämässä, ja
  jäljennökset aina ovat kauniimmat. Epäilemättä originaalit olivat
  kauniit ollessaan uudet, mutta nyt ne eivät enää ole.
  Tämä taulu on noin kolmeakymmentä jalkaa pitkä ja luullakseni
  kymmentä tai kahtatoista korkea, ja henkilöt ovat ainakin
  luonnollista kokoa. Se on suurimpia maalauksia, mitä Euroopassa on.
  Värit ovat ajan haalistamat; kasvot ovat kesineet ja arvettuneet
  ja melkein kaikki ilme on niistä hävinnyt; hiukset ovat kuin mitä
  seinälle joutunutta sotkua tahansa; silmissä ei ole eloa. Vain
  asennot ovat varmat.
  Kaikilta maailman ääriltä tulee tänne ihmisiä kiittämään tätä
  mestariteosta. He seisovat sen edessä haltioissaan, henkeään
  pidätellen ja suu auki, ja kun he puhuvat, niin ei kuulu muuta kuin
  hurmauksen tarttuvia huudahduksia: --
  "Oi ihanaa!"
  "Kuinka vaikuttavaa!"
  "Kuinka sulavat asennot!"
  "Mikä arvokkuus!"
  "Kuinka täydellistä on tuo piirustus!"
  "Kuinka verratonta väritys!"
  "Mikä tunteen syvyys!"
  "Mikä vivahdusten delikaattisuus!"
  "Mikä sommittelun subliimisuus!"
  "Kerrassaan ilmestys! Kerrassaan ilmestys!"
  En muuta voi kuin kadehtia noita ihmisiä! Kadehdin heidän rehellistä
  ihailuaan, jos se on rehellistä -- heidän iloaan, jos he tuntevat
  iloa. Minä en kanna mielessäni vihaa heitä kohtaan. Mutta samalla
  minun _täytyy_ suoda sijaa tällekin ajatukselle: "Kuinka he voivat
  nähdä, mikä ei ole nähtävissä? Mitä ajattelisitte miehestä, joka
  jotakin lakastunutta, sokeaa, hampaatonta, rokonarpista Kleopatraa
  katsellessaan sanoisi: 'Mikä verraton kauneus! Mikä sielukkuus!
  Mikä ilmeikkyys!' Mitä sanoisitte ihmisestä, joka sumuista, kolkkoa
  auringonlaskua katsellessaan sanoisi: 'Kuinka ylevää! Mikä tunnelma!
  Mikä väriuhkeus!' Mitä sanoisitte miehestä, joka haltioituneena
  ahmisi silmillään paljasta kannokkoa ja sanoisi: 'Ah, sieluni kautta,
  onpa tuossa jalo metsä!'"
  Ajattelisitte, että onpas noilla ihmisillä hämmästyttävä kyky
  nähdä seikkoja, jotka ovat olleet ja menneet. Niin minä ajattelin
  seisoessani "Viimeisen ehtoollisen" edessä ja kuullessani ihmisten
  huudahtelevan ihmeistä ja kauneuksista ja mestarillisuuksista, jotka
  ovat tuosta maalauksesta haalistuneet ja kadonneet satakunta vuotta
  ennen kuin he syntyivätkään. Voimme kyllä kuvitella kauneuden,
  joka vanhoilla kasvoilla on aikanaan ollut; voimme mielessämme
  kuvitella metsän, kun näemme kannot; mutta me emme mitenkään voi
  _nähdä_ näitä, kun ne ovat kadonneet. Voin uskoa sen, että kokeneen
  taiteilijan katse voi kiintyä "Viimeiseen ehtoolliseen" ja uudistaa
  sen värihehkun siinä, missä siitä on jäänyt vain aavistus, nähdä
  sisällisellä silmällään kadonneen väritunnun, luoda uudelleen
  haihtuneen ilmeen; paikata ja värittää ja lisätä, kunnes himmentyneen
  vaatteen henkilöt vihdoin hänen edessään loistavat yhtä eloisina,
  tunteellisina, tuoreina, yhtä täynnään samaa jaloa kauneutta kuin
  mestarin kädestä tullessaan. Mutta _minä_ en voi saada aikaan tätä
  ihmettä. Voivatko nuo toiset innoitusta puuttuvat kävijät sen tehdä,
  vai kuvittelevatko he sitä vain omiksi mielikseen?
  Luettuani niin paljon "Viimeisestä ehtoollisesta" voin uskoa, että se
  kerran on ollut oikein taiteen ihme. Mutta siitä on kolmesataa vuotta.
  Minua harmittaa, kun kuulen ihmisten niin vapaasti puhuvan
  "tunteesta", "ilmeestä", "tunnusta" ja noista muista helposti
  hankituista ja helppohintaisista taidesanoista, joilla on
  niin hyvä loistaa, kun keskustellaan maalaustaiteesta. Ei
  ole seitsemässäkymmenessäviidessäsadassa yhtä ihmistä, joka
  pystyisi sanomaan, _mitä_ kuvattujen kasvojen oikeastaan on
  tarkoitus ilmaista. Ei ole viidessäsadassa yhtä, joka oikeuden
  istuntohuoneeseen astuessaan voisi olla varma siitä, ettei hän erehdy
  luulemaan jotakuta hyvänahkaista syytöntä lautamiestä mustasisuiseksi
  murhamieheksi, joka tässä on tuomittava. Mutta semmoiset ihmiset
  siitä huolimatta puhuvat "luonteesta" ja rohkenevat tulkita taulujen
  "ilmeitä". On muuan vanha juttu Mathewsista, näyttelijästä, kuinka
  hän kerran kehui ihmiskasvojen kykyä ilmaista kaikkia intohimoja
  ja tunteita, mitä hänen rintansa kätki. Hän väitti kasvojen voivan
  ilmaista selvemmin kuin kieli, mitä sydämessä liikkui.
  "Niin", hän sanoi, "katsokaa kasvojani -- mitä ne esimerkiksi nyt
  ilmaisevat?"
  "Epätoivoa!"
  "Bah, ne ilmaisevat tyyntä resignatiota! _Entä nyt?"_
  "Raivoa!"
  "Ohoh! Ne ilmaisevat kauhua! _Ja nyt?_"
  "Typeryyttä!"
  "Houkka! Tämähän on hillittyä julmuutta! _Entä nyt?_"
  "Iloa!"
  "Kirous! _Kuka_ aasi tahansa näkee, että tämä tarkoittaa hulluutta!"
  Ilme! Ihmiset kylmäverisesti väittävät pystyvänsä sen lukemaan,
  vaikka he kyllä tunnustaisivat tuhmanylpeytensä, jos väittäisivät
  osaavansa lukea Luksorin obeliskien hieroglyfit -- mutta toden teolla
  he ovat yhtä kykenemättömät kumpaankin. Kuulin aivan viime päivinä
  kahden sangen älykkään arvostelijan puhuvan Murillon "Saastattomasta
  sikiämisestä". Toinen sanoi:
  "Ah, Neitsyen kasvot ovat täynnään täydellisen riemun haltioitumista
  -- jolla ei maailmassa enää ole mitään suurempaa toivottavana!"
  Toinen sanoi:
  "Ah, nuo ihmeteltävät kasvot ovat niin nöyrät, niin rukoilevat --
  ne sanovat niin selvään kuin suinkin sanat voisivat sanoa: 'Minä
  pelkään; minä vapisen; minä olen arvoton. Mutta tapahtukoon Sinun
  tahtosi; tue Sinä palvelijaasi!'"
  Lukija voi nähdä tämän useimmassakin salongissa; se on helppo
  tuntea; Neitsyt (ainoa nuori ja todella kaunis Neitsyt, mitä vanhat
  mestarit ovat maalanneet, niin ajattelevat jotkut) seisoo uuden
  kuun sakarassa, ylt'ympärillään liiteleviä keruubeja ja vielä
  enempi tulossa; kätensä hän on pannut rinnalleen ristiin ja hänen
  ylöspäin käännetyille kasvoilleen lankeaa taivaasta sädekehä.
  Koettakoon lukija itse, jos häntä huvittaa, päättää, kumpi näistä
  arvostelijoista oikein käsitti Neitsyen ilmeen, vai käsittikö
  kumpikaan.
  Jokainen, joka on vanhain mestarien tauluja nähnyt, ymmärtää, kuinka
  paljon "Viimeinen ehtoollinen" on vahingoittunut, kuullessaan, ettei
  katsoja enää voi varmaan sanoa, ovatko opetuslapset heprealaisia
  vaiko italialaisia. Nuo vanhat mestarit eivät koskaan oppineet
  vapautumaan omasta kansallisuudestaan. Italialaiset taiteilijat
  maalasivat italialaisia "neitsyitä", hollantilaiset hollantilaisia,
  ranskalaisten maalarien naiset olivat ranskattaria -- ei kukaan
  heistä koskaan saanut Madonnan kasvoihin tuota selittämätöntä,
  mitä se lieneekään, mikä ilmaisee juutalaisnaisen, näkipä hänet
  New Yorkissa, Konstantinopolissa, Pariisissa, Jerusalemissa tai
  Marokon sulttaanin valtakunnassa. Näin kerran Sandwichin saarilla
  taulun, jonka muuan lahjakas saksalainen taiteilija oli kopioinut
  amerikkalaisen kuvalehden julkaisemasta kaiverruksesta. Se oli
  allegoria, joka esitti Davisia allekirjoittamassa unionin purkamista.
  Hänen yläpuolellaan kohosi Washingtonin haamu varoittavana ja
  taustassa marssi joukko epäselvästi näkyviä sotilaita, eurooppalaiset
  univormut yllään, tuiman lumimyrskyn läpi, riepuihin käärityin
  kengättömin jaloin. Tämä tietysti tarkoitti Valley Forgea
  (Yhdysvaltain vapaussodasta kuulua paikkaa). Jäljennös näytti
  tarkalta, mutta siitä huolimatta oli jossakin vika. Kauan sitä
  tutkittuani huomasin, mikä se oli -- nuo varjomaiset sotamiehet
  olivat kaikki saksalaisia! Jeff. Davis oli saksalainen! Haamukin oli
  saksalainen haamu! Taiteilija oli tietämättään pannut tauluun oman
  kansallisuutensa. Totta puhuen alan olla vähän ymmälläni Johannes
  Kastajan ja hänen muotokuvainsa suhteen. Ranskassa lopulta tyydyin
  siihen, että hän aina oli ranskalainen; täällä hän kieltämättä on
  italialainen. Entä tämän jälkeen? Onko mahdollista, että maalarit
  tekevät Johannes Kastajasta Madridissa espanjalaisen, Dublinissa
  irlantilaisen?
  Otimme avovaunut ja ajoimme kaksi mailia Milanon ulkopuolelle "katso
  se kaikku", kuten opas sanoi. Tie oli sileä, puiden paartama, kahden
  puolen vainioita ja heinäniittyjä ja lauhan ilman täytti kukkatuoksu.
  Työstä tuli maalauksellisia tyttöparvia, jotka huutelivat meille,
  ilkamoivat meille, pitivät meistä jos minkälaista ilvettä ja
  saivat minut kerrassaan hyvälle tuulelle. Minun kauan mielessäni
  hemmottelemani mielipide sai vahvistuksen. Olin aina pitänyt noita
  pörröisiä, romanttisia, pesemättömiä talonpoikaistyttöjä, joista
  runoissa olin niin paljon lukenut, olin aina pitänyt niitä räikeänä
  valheena.
  Ajeluretki oli nautinto. Se oli mitä virkistävintä lepoa väsyttävän
  kiertokatselun jälkeen.
  Se ihmeellinen kaiku, josta opas puhui niin paljon, askarrutti meitä
  hyvin vähän. Aloimme tottua tuohon ihmeitten kehumiseen, ihmeitten,
  joissa emme sitten huomanneetkaan mitään ihmeellistä. Mutta sittenpä
  saimmekin nyt kokea mitä mieluisimman pettymyksen ja todeta, ettei
  opas edes ollut osannut kohota ylistettävänsä ansioitten tasalle.
  Saavuimme siis erääseen hajoamistilassa olevaan vanhaan pesään,
  jota sanottiin Palazzo Simonettiksi -- se oli hakatuista kivistä,
  jykevä juttu, ja siinä asui perhekunta repaleisia italialaisia.
  Hyvännäköinen nuori tyttö vei meidät toiseen kerrokseen eräälle
  akkunalle, joka antoi kolmelta puolelta korkeiden rakennusten
  ympäröimään pihaan. Tyttö pisti päänsä ulos akkunasta ja huudahti.
  Kaiku vastasi niin monta kertaa, ettemme osanneet lukeakaan. Tyttö
  otti puhetorven ja huudahti siihen terävään, sukkelaan vain:
  "Ha!" Kaiku vastasi!
  "Ha! -- -- -- ha! -- -- ha! -- ha! -- ha! ha! ha! h-a-a-a-a-a-!"
  lopulta purskahtaen hullunkurisimpaan naurun hohotukseen mitä
  ajatella saattaa. Se oli niin iloista -- sitä kesti niin kauan -- se
  oli niin perin sydämellistä ja herttaista, että jokaisen täytyi yhtyä
  siihen. Oli aivan suotta vastustella.
  Sitten tyttö otti pyssyn ja ampui. Olimme varuillamme lukeaksemme
  pamauksien hämmästyttävän rätinän. Emme olisi voineet sanoa yksi,
  kaksi, kolme, kyllin nopeaan, mutta saatoimme kynän kärjellä ripottaa
  muistikirjaamme pisteitä melkein riittävän nopeaan laatiaksemme
  tuloksesta jonkinlaisen pikakirjoituskertomuksen. Kokonaan en pysynyt
  perässä, mutta tein minkä voin.
  Merkitsin viisikymmentäkaksi selvää vastausta, mutta sitten kaiku
  vei minusta voiton. Tohtori pääsi kuuteenkymmeneenneljään, mutta
  sitten kaiku jätti hänet jälkeensä. Kun ei eri paukkuja enää voinut
  erottaa, sulivat kaiut hurjaksi pitkäveteiseksi rytinäksi, melkein
  kuin yövartian raiskan rätinäksi. Eikö tämä todella liene maailman
  merkillisin kaiku.
  Tohtori pilalla tarjoutui suutelemaan tätä nuorta tyttöä ja
  hätkähti hiukan, kun tyttö vastasi, että kyllä yhdestä frangista!
  Yksinkertaisin ritarillisuus vaati tohtoria pysymään sanassaan,
  jonka vuoksi hän maksoi frangin ja sai suukon. Tyttö oli filosofi.
  Hän ajatteli, että frangi oli hyvä omistaa, eikä hän taas yhdestä
  vaivaisesta muiskusta piitannut mitään, koska niitä jäi hänelle
  kokonainen miljoona. Silloin toverimme, joka aina oli ovela
  liikemies, tarjoutui ottamaan koko varaston kolmenkymmenen päivän
  maksuajalla, mutta tämä pikku ahveeri ei vedellyt.
  
  
  XX LUKU.
  Italian maaseutu junan ikkunasta -- Savustetut -- Yö Comojärvellä
  -- Kuulu järvi -- Sen maisemat -- Como- ja Tahoe-järvet toisiinsa
  verrattuina.
  
  Lähdimme Milanosta junalla. Takanamme katedraali kuusi seitsemän
  mailia etäällä -- suuret, uinailevat, sinervät lumivuoret
  kaksikymmentä mailia edessäpäin -- ne olivat maisemain valtapiirteet.
  Lähimmät nähtävyydet olivat vainiot ja maalaistalot vaunun