Jenkkejä maailmalla I - 16

ovat jonkun toisen vaatteita. Taikka ehkä heillä on yksi puku,
jota pitävät, ja toinen, jota pesevät; sillä koskaan heillä ei ole
päällään vaatteita, joita olisi koskaan pesty. Kun he ovat pestävänsä
pesseet, istuvat he kujissaan ja hoitavat penskojaan. Hoitavat yhtä
tuhkimusta kerrallaan ja toiset hinkkaavat selkäänsä ovenkamaraa
vastaan ja iloitsevat.
Kaikki tämä maa kuuluu kirkkovaltioon. Kouluja täällä ei näy olevan
ensinkään ja vain yksi biljardipöytä. Opetus on sangen alhaisella
kannalla. Osa miehistä menee sotaväkeen, osa rupeaa papiksi ja loput
suutariksi.
Täällä on voimassa passijärjestelmä, mutta sama on asian laita
Turkissakin. Tästä näkyy, että Kirkkovaltio on yhtä edistynyt kuin
Turkkikin. Tämä seikka jo sinään riittää tukkimaan pahansuopain
pärjääjäin suun. Minun täytyi saada passini "viseeratuksi" Roomaa
varten Firenzessä, mutta täällä minua ei siitä huolimatta tahdottu
laskea maihin, ennenkuin poliisi oli sen tarkastanut ja sitten
lähettänyt minulle luvan. Eivät edes uskaltaneet kahteentoista
tuntiin antaa minun saada passiani takaisin omaan käteeni, niin
pelättävältä näytin. Pitivät viisaimpana antaa minun ensin jäähtyä.
Pelkäsivät arvatenkin, että valloittaisin kaupungin. Vähän he
minua tunsivat. Minä en huolisi siitä ilmaiseksikaan. Asemalla
matkatavarani tutkittiin. Otettiin eräs kaikkein parhaista
kaskuistani ja luettiin se kahteen kertaan huolellisesti läpi ja
sitten luettiin takaperin. Mutta se oli heille liian syvällistä.
Antoivat sen kiertää ja jokainen punnersi sitä vähän aikaa, mutta se
vei heistä kaikista voiton.
Se ei ollutkaan mikään tavallinen kasku. Lopulta eräs upseeri
veteraani tarkkaavasti tavaili sen läpi ja pudisti kolmesti tai
neljästi päätään ja sanoi, että se hänen käsityksensä mukaan oli
kapinallinen. Tällöin ensi kertaa tunsin levottomuutta. Lupasin
paikalla selittää asiakirjan ja he keräytyivät ympärilleni. Ja sitten
minä selitin ja selitin ja selitin ja he tekivät muistiinpanoja
kaikesta, mitä sanoin, mutta kuta enemmän selitin, sitä enemmän he
eivät ymmärtäneet sitä, ja kun vihdoin herkesin, niin en ymmärtänyt
sitä itsekään. He sanoivat luulevansa, että se oli paloartikkeli,
joka oli tähdätty hallitusta vastaan. Minä selitin juhlallisesti,
että sitä se ei ollut, mutta he vain pudistelivat päätään, eivätkä
tahtoneet uskoa. Sitten he neuvottelivat hyvän aikaa ja lopulta
ottivat sen takavarikkoon. Olin kovin pahoillani siitä, sillä olin
nähnyt paljon vaivaa siitä pilasta ja olin siitä koko lailla ylpeä,
mutta nyt luullakseni en saa nähdä sitä enää koskaan. Arvatenkin
se lähetetään Roomaan, ja pistetään rikosarkiston lokeroihin, ja
siellä sitä vasta pidetään salaperäisenä helvetinkoneena, joka olisi
kuin miina räjähdyttänyt hyvän paavin ilmaan ja hajoittanut hänet
yltympäri, ellei ihmeellinen kaitselmus olisi sitä estänyt. Ja
luultavasti seuraavat poliisit minua Roomassa kuin koirat paikasta
paikkaan kaiken aikaa, pitäen minua vaarallisena yksilönä.
Civita Vecchiassa on peloittavan kuuma. Kadut ovat hyvin kaidat ja
talot hyvin paksuseinäiset, vankat ja korkeat suojaksi kuumuutta
vastaan. Tämä on ensimmäinen kaupunki, mitä olen Italiassa nähnyt,
jolla ei ole suojeluspyhimystä. Luultavasti ei kukaan muu pyhimys
kestäisi ilmastoakaan kuin se yksi, joka meni taivaaseen tulisissa
vaunuissa.
Täällä ei ole mitään nähtävää. Ei ole edes tuomiokirkkoa eikä
yhtätoista tonnia puhtaita hopea-arkkipiispoja sen sakastissa.
Eikä täällä näytellä seitsemäntuhannen vuoden vanhoja lahoavia
rakennuksia, Eikä savukuivia vanhoja tulivarjostimia, jotka olisivat
Rubensin tai Simsonin tai Tizianin tai Fergusonin tai kenen muun
tahansa "mestariteoksia". Eikä täällä ole pullottuja pyhimysten
jäännöksiä eikä naulaakaan oikeasta rististä. Lähdemme Roomaan.
Täällä ei ole mitään nähtävää.


XXVI LUKU
Nykyinen roomalainen matkoilla -- Pietarin kirkon suuruus --
Pyhäinjäännöksiä -- Suurenmoinen näköala kirkon katolta -- Pyhä
inkvisiitio -- Mielenkiintoista munkkipetkutusta -- Colosseum
raunioina -- Colosseum mahtinsa valta-aikoina -- Colosseumin ohjelma
-- Roomalaisen sanomalehden taidearvostelu 1700 vuotta sitten.

Mikä antaa ihmiselle jaloimman tyydytyksen? Mikä se on, joka
ylpeydellä paisuttaa ihmisen rinnan yli sen, mitä muut kokemukset
voivat? Löytäminen! Se että tiedätte astuvanne, missä ei kukaan
ennen ole astunut, että katselette, mitä ihmissilmä ei ole ennen
nähnyt, että hengitätte ilmoilla, missä ei ennen kukaan ole
hengittänyt. Se, että luotte idean -- keksitte suuren aatteen --
älyllisen kultamöhkäleen aivan saman kentän pintapölyn alla,
minkä poikki jos kuinka moni älyaura on ennen kulkenut. Se että
löydätte uuden planeetan, keksitte uuden saranan, huomaatte tien,
miten saada salamat viestejänne viemään. Olla _ensimmäinen_ -- se
on pääasia. Tehdä jotain, sanoa jotain, nähdä jotain ennenkuin
_kukaan_ muu -- tämä se tuottaa mielihyvän, jonka rinnalla kaikki
muut mielihyvät haalenevat ja tuntuvat jokapäiväisiltä, muut
haltioitumiset halvoilta ja triviaaleilta. Morse, joka alisti
salaman palvelijakseen viestejään viemään, Fulton, joka tuolla
seisauksen pitkällä vuosisadalla laski kätensä höyrykoneen läpälle
ja sai höyrylaivan liikkumaan, Jenher, jonka potilaat, lehmästä
saatu myrkky suonissaan, tarttumaa saamatta saattoivat kulkea
isorokkosairashuoneen läpi, Howe, jonka mieleen äkkiä juolahti,
että neulansilmä sadanviidenkymmenen sukupolven aikana oli ollut
neulan väärässä päässä, se nimetön taiteen mestari, joka muinoin,
muistoista häipyneellä ajalla, laski kädestään taltan ja katseli
valmiiksi saamaansa Laokonia, Daguerre, joka käski auringon
keskitaivaalta piirtämään maisemankuvan hänen hopeoituun levyynsä ja
sai auringon tottelemaan, Columbus "Pintansa" köysistössä, kun hän
heilutti hattuaan yli tarumaisen meren ja loi ensimmäisenä katseensa
tuntemattomaan maailmaan! Nämä ovat niitä miehiä, jotka ovat todella
_eläneet_ -- jotka ovat todella tienneet, mitä mielihyvä on -- jotka
ovat monta innoittamisen elinaikaa keskittäneet yhteen ainoaan
hetkeen.
Mitä voi Rooma tarjota minulle nähtävää, mitä muut eivät olisi
nähneet ennen minua? Mitä on siellä minun kosketeltavaa, mitä muut
eivät olisi ennen kosketelleet? Mitä on siellä minulle huomattavaa,
opittavaa, kuultavaa, tiettävää, joka sykäyttäisi minun mieltäni,
ennenkuin se muille joutuu? Mitä voin löytää? -- En mitään. En yhtään
mitään. Yksi matkustuksen viehätyksistä tässä kuolee. Mutta olisinpas
roomalainen! -- Jos omani lisäksi voisin saada nykyroomalaisen
laiskuuden, nykyroomalaisen taikauskon ja nykyroomalaisen rajattoman
tietämättömyyden, mitä aavistamattomain ihmeitten pyörryttäviä
maailmoja löytäisinkään! Ah, olisinpa vaikka vain Campagnalla
syntynyt ja elänyt, viidenkolmatta mailin päässä Roomasta. _Silloin_
minä vasta matkustelisin.
Menisin Amerikkaan näkemään ja oppimaan ja palaisin Campagnalle ja
seisoisin maanmiesteni edessä kuuluna löytäjänä. Sanoisin heille:
"Näin siellä maan, jossa ei ollut kaikki varjostavaa kirkko-äitiä,
ja siellä kuitenkin elettiin. Näin hallituksen, jolla ei turvanaan
ole ollut ainoatakaan ulkomaalaista sotamiestä ja joka ei niiden
palkkaamiseen kuluta suurempaa summaa kuin maan koko hallintoon.
Näin tavallisia ihmisiä, jotka taisivat lukea ja kirjoittaa; näin
tavallisen maalaiskansan pieniä lapsiakin, jotka lukivat kirjaa; jos
rohkenisin luulla teidän uskovan sitä, niin sanoisin heidän taitavan
kirjoittaakin. Kaupungeissa näin ihmisten juovan maukasta juomaa,
joka oli tehty liidusta ja vedestä, mutta en kertaakaan nähnyt vuohia
ajettavan pitkin heidän Broadwaytaan tai Pennsylvania Avenuetaan tai
Montgomery Streetiään ja talojen ovilla lypsettävän. Näin oikeita
lasiakkunoita alhaisimmankin rahvaan asunnoissa. Osa taloista ei
ole kivestä eikä edes tiilestä; minä pyhästi vannon, että ne ovat
puusta. Talot siellä syttyvät ja palavat, toisinaan -- palavat
todella aivan pohjiaan myöden, niin ettei jää mitään jäljelle. Voisin
vaikka kuolinvuoteellani vannoa, että tämä on totta. Ja todistukseksi
siitä, ettei tuo ole edes harvinaista, minä väitän, että heillä
on kone, jota sanotaan paloruiskuksi ja joka syöksee itsestään
virtanaan vettä ja on aina varalla, yöt päivät, lähetettäväksi
paikalla palaviin taloihin. Arvelette kai yhden koneen riittävän,
mutta joissakuissa suurissa kaupungeissa on satakin. Siellä pidetään
kuukausipalkalla miehiä, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin
sammuttaa tulipaloja. On ihmisiä, jotka vakuuttavat talonne, ettei se
pala, kun maksatte heille jonkun verran; ja jos se kuitenkin palaa,
maksavat he sen. Kouluja siellä on sadoittain ja tuhansittain ja ken
tahansa voi ruveta oppimaan ja tulla yhtä viisaaksi kuin itse pappi.
Tuossa ihmeellisessä maassa rikas joutuu kadotukseen, jos hän kuolee
synnintekijänä; hän ei paljollakaan rahalla voi ostaa synninpäästöä.
Siellä ei rikkaudesta ole paljoa apua. Nimittäin toisen maailman
asioihin nähden, mutta tämän maailman asioihin nähden paljon, ylen
paljon. Siellä nimittäin rikasta pidetään hyvin suuressa arvossa ja
hänestä tehdään lainsäätäjä, kuvernööri, kenraali tai senaattori,
vaikka hän olisi kuinka tietämätön aasi tahansa -- aivan samoin kuin
meidän rakkaassa Italiassamme aatelisilla on kaikki korkeat virat,
vaikkapa he joskus olisivatkin jalosyntyisiä idiootteja. Rikkaalle
annetaan siellä kalliita lahjoja, häntä kutsutaan pitoihin ja häntä
kestitään monimutkaisilla juomilla; mutta köyhät ja velkaiset taas
aina maksavat laskunsa. Naiset pukeutuvat erilaiseen pukuun melkein
joka päivä; tavallisesti heidän pukunsa on hieno, mutta muodoltaan
vallan luonnoton.
"Sen itse muoto ja kuosikin vaihtuu kaksi kertaa vuosisadassa; ja
jos himoitsisin ylöttömän valehtelijan mainetta, niin sanoisin sen
muuttuvan useamminkin. Amerikan naisten päässä ei kasva hiuksia;
hiuksia heille tekevät taitavat työmiehet erikoisissa verstaissa,
kähertäen ja kihertäen niitä häpeällisiin ja jumalattomiin muotoihin.
Toiset ihmiset käyttävät lasisia silmiä, joitten läpi he taitavat
nähdä helpostikin, muutoin kaiketi he eivät niitä käyttäisi. Ja
toisilla on suussaan hampaita, jotka ihmisen epäpyhä käsi on
valmistanut. Puku on naurettavan hullunkurinen. Jokapäiväisessä
elämässä he eivät käytä muskettia eivätkä pitkää suippoa tankoa.
He eivät käytä laajaa, viheriävuorista viittaa; eivät mustaa
huopaista pipohattua, eivät polviin ulottuvia nahkasäärystimiä,
eivät vuohennahkaisia housuja, joissa karva on ulospäin, eivät
kantanaulakenkiä, eivätkä valtavia kannuksia. Päässä he pitävät
silinterin muotoista hattua, jota sanotaan 'stormiksi'; muita
vaatteita takkia, joka on kaikkein synkintä mustaa, paitaa, jossa
lika näkyy niin helposti, että sitä on joka kuukausi vaihdettava,
joka tuottaa paljon vastusta; vaatekappaleita, joita sanotaan
housuiksi ja joita olkahihnat kannattavat, ja jalassaan kenkiä,
jotka ovat naurettavaa mallia eivätkä vähääkään kestä kulumista.
Mutta vaikka näillä ihmisillä on näin kummalliset puvut, nauroivat
he _minun_ pukuani. Kirjat ovat tuossa maassa niin tavallisia, ettei
niitä suinkaan ole vaikea saada nähdäkseen. Sanomalehdet niinikään.
Heillä on suuri kone, joka painaa semmoisia kapineita tuhansia
tunnissa.
"Näin siellä tavallisia miehiä -- miehiä, jotka eivät olleet pappeja
sen enempää kuin ruhtinaitakaan -- mutta jotka siitä huolimatta
täydelleen omistivat viljelemänsä maan. Sitä ei ollut antanut
vuokralle kirkko enempää kuin aatelikaan. Olen valmis tämän valallani
vahvistamaan. Siinä maassa saattaa kolmesti pudota kolmannen
kerroksen akkunasta tekemättä hilloa sotamiehestä tai papista.
-- Tämmöisten henkilöitten harvinaisuus on aivan hämmästyttävä.
Kaupungeissa voitte nähdä kaksitoista sivilimiestä aina yhtä
sotamiestä kohti ja saman verran jokaista pappia ja saarnaajaa kohti.
Juutalaisia kohdellaan siellä aivan kuin ihmisiä eikä kuin koiria. He
voivat pitää mitä ammattia tahansa. He saavat myydä uuden uutukaisia
tavaroita, jos tahtovat, saavat pitää rohtopuoteja, saavat harjoittaa
lääkärinammattia kristittyjen kesken, saavatpa kristityn kättäkin
puristaa, jos tahtovat, he saavat liittyä yhteen heidän kanssaan,
kuten yksi ihmisolento tekee toisen ihmisolennon kanssa, heidän ei
tarvitse olla yhteen kaupungin nurkkaukseen suljettuina; he saavat
asua missä kaupunginosassa ikinä itse parhaiten haluavat; sanotaan
heillä olevan oikeus ostaa maata ja talojakin ja itse omistaa ne,
mutta sitä minä puolestani epäilen; heidän ei ole koskaan tarvinnut
juosta aasien kanssa alasti kilpaa julkisilla kaduilla huvittaakseen
karnevaalin aikana ihmisiä; siellä eivät sotamiehet koskaan ole
satoja vuosia ajaneet heitä sunnuntaisin kirkkoon kuulemaan, miten
heitä itseään ja erikoisesti heidän uskontoaan kirotaan; ja aivan
tänä päivänä on tuossa kummassa maassa juutalaisen sallittu äänestää,
hoitaa virkoja ja vieläpä nousta, julkisella kadulla puhujalavallekin
ja lausua mielipiteensä hallituksesta, ellei hallitus ole hänelle
mieluinen! Ah, se on ihmeellistä. Yhteinen kansa tietää siellä koko
joukon: jopa se julkeaa, valittaakin, ellei sitä kunnollisesti
hallita, ja ottaa hallituksen pois ja auttaa itse sitä hoitamaan;
jos heillä olisi niinkuin meillä laki, joka jokaisesta kolmesta
dollarista, minkä sato tuottaa, antaisi yhden hallitukselle, niin he
muuttaisivat tämän lain: heidän ei tarvitse jokaisesta saamastaan
dollarisadasta maksaa kolmeakymmentä kolmea veroa, vaan he valittavat
jo, jos tarvitsee seitsemänkään maksaa. He ovat ihmeellistä kansaa.
He eivät tiedä, koska ovat hyvissä varoissa. Kerjäläispappeja ei
hiiviskele heidän keskuudessaan koppineen kerjäämässä kirkolle
ja syömässä heidän tavaraansa. Tuskin milloinkaan näkee siellä
sananjulistajaa vaeltelemassa ympäri paljain jaloin kerjäämässä
koppaansa almuja. Saarnaajat eivät siinä maassa ole kuten meidän
kerjäävät munkkikuntamme -- heillä on pari kolme vaatekertaa ja
aina joskus he peseytyvätkin. Siinä maassa on vuoria, jotka ovat
Albanisia vuoria paljon korkeammat. Rooman laaja Campagna, joka on
sataa mailia pitkä ja kokonaista neljääkymmentä mailia leveä, on
todellisuudessa pieni Amerikan Yhdysvaltoihin verraten. Kuulu jokemme
Tiber, jonka mahtava juoksu on melkein kahtasataa mailia pitkä ja
jonka poikki poikanen Roomassa tuskin kykenee kiveä heittämään, ei
ole yhtä pitkä eikä leveäkään kuin Amerikan Mississippi -- eikä
edes vedä Ohiolle eikä Hudsonillekaan vertaa. Amerikassa kansa on
ehdottomasti viisaampaa ja tietää paljon enemmän kuin sen isoisät.
_He_ eivät kynnä teroitetulla seipäällä eivätkä edes kolmitahoisella
puumöhkäleellä, joka vain kynsii maan pintaa. Me kynnämme sillä
tavalla, koska isämme ovat niin kyntäneet arvatenkin kolmetuhatta
vuotta. Mutta nuo ihmiset eivät tunne mitään pyhää kunnioitusta
esi-isiään kohtaan. He kyntävät auralla, joka on terävä käyrä
rautalevy, ja se viiltää maata viittä tuumaa syvältä. Eikä siinä
kaikki. Viljansa he leikkaavat hirvittävällä koneella, joka päivässä
kaataa kokonaisia vainioita. Sanoisin, jos uskaltaisin, että siellä
joskus käytetään hirveätä auraa, joka työskentelee tulen ja höyryn
voimalla ja repii nurin eekerin maata vain yhdessä tunnissa -- mutta
-- mutta -- minä näen silmistänne, ettette te usko, mitä minä kerron.
Voi, olen menettänyt rehellisen nimeni ja minut leimataan valeitten
puhujaksi!"
Tietysti olemme käyneet suunnattomassa Pyhän Pietarin kirkossa
ja montakin kertaa. Tiesin sen mittasuhteet. Tiesin, että se oli
mahdottoman suuri rakennus. Tiesin, että se oli juuri Washingtonin
Capitolin pituinen -- seitsemänsataakolmekymmentä jalkaa. Tiesin
sen leveyden olevan kolmesataakuusikymmentäneljä jalkaa, ja että se
siis oli Capitolia leveämpi. Tiesin kirkon kupolan päällisen ristin
olevan neljäsataakolmekymmentäkahdeksan jalkaa maasta ja siis sataa
tai ehkä sataaviittäkolmatta jalkaa korkeammalla kuin Capitolin
kupolan huippu. -- Täten minulla siis oli vertausmitat. Koetin
muodostaa itselleni niin oikean käsityksen kuin suinkin siitä, miltä
se tulisi näyttämään. Olin utelias näkemään, paljonko olin erehtynyt.
Ja minä erehdyin melkoisesti. Pyhän Pietarin kirkko ei näyttänyt
likimainkaan niin suurelta kuin Capitoli, ja varmaan se ei ollut
kahdenneksikymmenenneksikään osaksi yhtä kaunis, ulkopuolelta.
Kun astuimme ovesta ja seisoimme kirkon sisällä, oli mahdotonta
käsittää, että se oli _hyvin_ suuri rakennus. Minun täytyi laskemalla
koettaa saada siitä käsitys. Minun täytyi etsiä muistoni kätköt
löytääkseni lisää vertauskohtia. Pyhän Pietarin kirkko on kyllä
sangen kookas. Sen korkeus ja koko vastaisi kahta Washingtonin
Capitolia päällekkäin asetettuna -- jos Capitoli olisi leveämpi.
Taikka kaksi tai kaksi ja puoli kortteeria tavallisia rakennuksia
päällekkäin asetettuina. Pyhän Pietarin kirkko _on_ niin suuri,
mutta se ei näytä siltä. Vika piilee siinä, että kaikki sen sisässä
ja ulkopuolella on niin valtavan suurta samassa mittakaavassa,
ettei ole mitään vertauskohtaa, jonka mukaan arvostella -- muuta
kuin ihmiset, ja niitä minä en huomannut. Ne olivat hyönteisiä.
Kuvapatsaitten esittämät lapset, jotka kantavat vihkivesiastioita,
ovat valtavan suuret ja samaan suuntaan juuri on kaikki heidän
ympärilläänkin. Kupolan mosaiikkimaalaukset ovat valtavat ja
valmistetut lukemattomista tuhansista lasikuutioista, jotka ovat
pikkusormeni pään kokoisia, mutta siitä huolimatta nuo maalaukset
näyttivät aivan sileiltä ja meheviltä ja niiden suhteet kupolaan
ovat hyvät. Ilmeisestikään ne eivät kelvanneet mittakaavaksi.
Alhaalla kirkon toisessa päässä (minä todella luulin, että se oli
aivan toisessa päässä, mutta perästäpäin huomasinkin, että se
oli keskellä, kupolan alla) on se laitos, jota _baldacchinoksi_
sanotaan -- suuri pronssinen pyramidimainen kehys, joka muistuttaa
sääskiverhon kehystä. Se ei näyttänyt kuin melkoisesti suurennetulta
sängyltä -- ei sen kummemmalta. Mutta minä tiesin, että se oli koko
joukon korkeampi kuin puolet Niagaran putouksesta. Sen kattona
on niin valtava kupola, että sen oma korkeus sen rinnalla vaipuu
mitättömiin. Kirkossa on neljä suurta nelitahoista patsasta, yhtä
kaukana toisistaan, jotka kannattavat kattoa, mutta en millään
vertailumenetelmällä voinut muodostaa itselleni oikeata käsitystä
niiden todellisesta koosta. Minä tiesin, että niiden, kunkin yksi
sivu on jotenkin yhtä leveä kuin hyvin suuri asuinrakennus (viidestä
kuuteenkymmeneen jalkaan) ja että ne ovat kahta vertaa korkeammat
kuin tavallinen kolmenkertainen talo, mutta siltä ne näyttivät
pieniltä. Koetin kaikkia eri keinoja, mitä saatoin ajatella,
pakottaakseni itseni ymmärtämään, kuinka suuri Pyhän Pietarin kirkko
on, mutta huonolla menestyksellä. Eräs apostoli, joka on kuvattu
mosaiikkiin, kirjoittaa kuuden jalan mittaisella kynällä, mutta hän
ei näyttänyt kuin tavalliselta apostolilta.
Mutta jonkun ajan kuluttua ihmiset herättivät huomiotani. Kun seisoo
kirkon ovella ja katselee sen toisessa päässä, kahden korttelin mitan
päässä olevia ihmisiä, vaikuttaa etäisyys niihin pienentävästi.
Valtavain maalausten ja kuvapatsaitten ympäröimänä ja tilan
mahtavuuteen kadoten he näyttävät hyvin paljon pienemmiltäkin, kuin
jos he seisoisivat ulkona kahden korttelin matkan päässä. Tarkkasin
vaikutuksen miehestä, kun hän kulki ohitseni, ja seurasin häntä
silmilläni, kun hän liikkui kaukana baldacchinon luona ja siitä
yhä poispäin -- näin hänen kutistuvan vähäpätöiseksi koulupojaksi
ja vihdoin menetin hänet näkyvistäni ihmiskääpiöiden äänettömään
vilinään, jonka keskitse hän kulki. Kirkko oli hiljalleen koristettu
Pyhän Pietarin kunniaksi vietetyn suuren juhlan johdosta ja
paraillaan oli miehiä ottamassa seiniltä ja patsaista pois kukkia
ja kultapaperia. Kun eivät mitkään tikapuut olisi ulottuneet niin
korkealle, olivat miehet tämän työn suorittaakseen päästäneet itsensä
köysillä alas kaidepuista ja pilasterien kapiteeleista. Ylempi
galleria, joka kulkee kuvun ympäri, on kaksisataaneljäkymmentä
jalkaa kirkon lattiaa korkeammalla -- Amerikassa olisi hyvin vähän
kirkontorneja, jotka siihen ulottuisivat. Vieraat nousevat aina sinne
ylös katsellakseen sieltä alas kirkkoon, sieltä kun saa parhaan
käsityksen muutamista korkeuksista ja etäisyyksistä. Seistessämme
lattialla näimme yhden työmiehistä riippuvan tästä galleriasta pitkän
köyden päässä. En ollut ennen luullut, että ihminen _voisi_ näyttää
siihen määrään hämähäkiltä. Hän oli aivan mitättömän kokoinen ja
hänen köytensä oli vain hämähäkin lanka. Siihen nähden että hän
täytti niin vähän tilaa saatoin uskoa tuon jutun, että Pyhän Pietarin
kirkkoon kerran lähti messua kuulemaan kymmenentuhatta miestä
sotaväkeä ja ettei heidän komentajansa, vähän myöhemmin tultuaan,
löytänyt heitä, minkä vuoksi hän otaksui, etteivät he olleet
vielä saapuneet. Mutta kirkossa he silti olivat -- olivat eräässä
ristilaivassa. Lähes viisikymmentätuhatta ihmistä oli Pyhän Pietarin
kirkossa koolla, kun oppi saastattomasta sikiämisestä julistettiin.
Kirkon lattialle mahtuu arvion mukaan seisomaan -- hyvin suuri luku
ihmisiä; olen unohtanut tarkat numerot. Mutta se ei tee mitään -- se
melkein riittää.
Pyhän Pietarin kirkossa on kaksitoista pientä pilaria, jotka ovat
Salomon temppelistä. Siellä on myös -- ja tämä paljon enemmän
kiinnittää minun mieltäni -- pala todellisesta ristinpuusta ja
muutamia nauloja ja orjantappurakruunusta pala.
Tietysti nousimme kupolan huippuun ja tietysti kävimme myös
kullatussa vaskipallossa, joka on sen päällä. -- Siinä oli tilaa
parilletoistakymmentä hengelle, kun hieman ahtaaseen asetuttiin,
ja kuuma ja tukala oli kuin uunissa. Muutamia niistä, jotka niin
mielellään kirjoittelevat nimiään merkkipaikkoihin, oli ollut
siellä ennen meitä -- miljoona tai pari luullakseni. Pyhän Pietarin
kirkon kupolan katolta näkee jokaisen huomattavan esineen, mitä
Roomassa on, San Angelon linnasta Colosseumiin. Sieltä erottaa ne
seitsemän kukkulaa, joille Rooma on rakennettu. Näkee Tiberin ja
sen sillan paikan, jota Horatius puolusti sinä "hyvänä vanhana
aikana", Lars Porsenan yrittäessä valloittajajoukkoineen kulkea sen
yli. Näkee paikan, missä Horatiukset ja Curatiukset taistelivat
kuulun taistelunsa. Sinne näkyy leveä vihanta Campagna, joka ulottuu
vuoristoita kohti, näkyvät muinaiset sortuneet holvikaaret ja
katkeillut vesisillat, jotka ovat niin maalaukselliset harmaassa
rauniotilassaan ja niin somasti viiniköynnösten kiehkuroimat.
Sinne näkyvät Albaniset vuoret, Apenniinit, Sabiiniset kukkulat
ja sininen Välimeri. Ympäryskuva, joka siellä katsojaa kohtaa, on
vaihtelevainen, laaja, silmälle kaunis ja historiassa kuulumpi kuin
Euroopassa ainoakaan toinen. -- Hänen jalkainsa juuressa leviävät
jäännökset kaupungista, jossa ennen oli neljä miljoonaa asukasta;
ja sen rakennustiheikköjen keskeltä kohoo temppelien raunioita,
pylväitä ja triumfiportteja, jotka ovat nähneet Caesarit ja Rooman
kunnian päiväsydämen; ja niiden vieressä on yhtä vankkana kuin
ennenmuinoinkin jykeviä holvikaari, muistona siitä vanhemmasta
kaupungista, joka oli tällä paikalla ennen Romuluksen ja Remuksen
syntymää ja ennenkuin Roomaa vielä oli ajateltukaan. Via Appia
on vielä jäljellä ja näyttänee hyvinkin samanlaiselta kuin
keisarin ennen muinoin triumfisaattoineen kulkiessa sitä pitkin ja
kuljettaessa mukanaan kahlehdittuja prinssejä maan ääristä. Emme enää
näe sotavaunujen pitkää jonoa emmekä anastettua saalista kantavia
rautapaitaisia sotamiehiä, mutta voimme kuvitella, miltä tämä loisto
näytti. Paljon mielenkiinnon arvoisia esineitä näemme Pyhän Pietarin
kirkon katolta. Ja kaikkein viimeksi viipyy katseemme rakennuksessa,
joka on aivan jalkaimme juuressa ja joka kerran oli inkvisition.
Kuinka ajat ovat muuttuneet vanhemmista tähän uuteen! Seitsemän- tai
kahdeksantoista vuosisataa takaperin Rooman tietämättömäin miesten
tapana oli työntää kristittyjä tuonne Colosseumin areenalle ja
päästää petoeläimet yleisön huviksi heitä raatelemaan. Se oli samalla
opiksi tarkoitettu. Siten tahdottiin opettaa ihmisiä kammoamaan ja
pelkäämään sitä uutta oppia, jota Kristuksen seuraajat opettivat.
Pedot repivät uhrit jäsen jäseneltä ja käden käänteessä muuttivat
ne kurjiksi raadelluiksi ruumiiksi. Mutta kun kristityt saivat
vallan, kun pyhä kirkkoäiti kohosi barbaarien valtiattareksi, ei se
tämmöisillä keinoilla opettanut heitä erehdyksiään tuntemaan. Ei,
se pani ne tähän viihdykkääseen inkvisitioon ja osoitti Siunattua
Vapahtajaamme, joka oli niin hyvä ja sääliväinen kaikille ihmisille,
ja vaati barbaareja rakastamaan häntä -- ensin siten, että ruuvilla
väänsi heidän peukalonsa nivelistään, sitten nyppien heidän ihoaan
nipistimillä -- ne olivat tulikuumat, koska ne siten tuntuivat
paremmalta kylmällä säällä, sitten nylkien heitä jonkun verran
elävältä ja lopuksi kärventäen heidät julkisesti. Barbaarit aina
tulivat vakuutetuiksi. Oikea usko oikealla tavalla käytettynä, kuten
kirkko-äiti aina on sitä käyttänyt, on sangen, sangen lohduttava.
Ja se on ihmeen vakuuttavakin. On suuri ero ihmisten syöttämisellä
villipedoille ja heidän hienompain tunteittensa kiihoittamisella
inkvisitiossa. Edellinen on rappeutuneen barbaarisuuden, jälkimmäinen
valistuneitten ja sivistyneitten ihmisten järjestelmä. On suuri
vahinko, ettei tätä leikkisää inkvisitiota ole enää olemassa.
Ehkä on parasta, etten ryhdy Pyhän Pietarin kirkkoa kuvaamaan. Sen
ovat muut jo ennen tehneet. Pietarin, Vapahtajan opetuslapsen, luut
lepäävät kryptassa baldacchinon alla. Seisoimme hartaalla mielellä
tällä paikalla. Niin teimme Mamertiiniläisessä vankilassakin, jossa
häntä pidettiin vankina, jossa hän käänsi sotamiehet ja jossa
hän tarun mukaan sai lähteen syntymään voidakseen kastaa heidät.
Mutta kun meille näytettiin Pietarin kasvojen painalmusta vankilan
kovassa kiviseinässä ja kun sanottiin sen syntyneen sen kautta, että
apostoli oli kaatunut siihen, niin me epäilimme. Ja kun munkki San
Sebastianon kirkossa näytti meille lattiassa kiveä, jossa oli kaksi
suurta jalanjälkeä, ja sanoi niitä Pietarin jalkain tekemiksi, niin
puuttui meiltä taas uskoa. Semmoiset seikat eivät vaikuta. Munkin
kertomuksen mukaan enkelit tulivat ja yöllä vapauttivat Pietarin
vankeudesta ja hän tiesi apostolin lähteneen Roomasta Via Appiaa
myöten. Vapahtaja tuli häntä vastaan ja käski häntä palaamaan
takaisin, minkä hän tekikin. Kiveen, jolla Pietari silloin seisoi,
jäivät muka nämä jalanjäljet. Ei kerrottu, kuinka yleensä saatiin
selville, kenen jalanjäljet olivat, siihen nähden että keskustelu
tapahtui yöllä. Vankilan seinässä näkemämme kasvojen painalmus oli
tavallisen kokoisen miehen; jalanjäljet vastasivat likimain numero
kahdeksaatoista. Ristiriita vahvisti epäuskoamme.
Tietysti kävimme Forumilla, jossa Caesar murhattiin, ja
Tarpejilaisella kalliolla. Näimme Capitoliumilla "kuolevan
gladiaattorin", ja luullakseni mekin käsitimme tämän taiteen ihmeen;
ehkä yhtä paljon kuin annoimme arvoa sillekin marmoriin hakatulle
hirmutarulle, jonka Vatikanissa näimme -- Laokonille. Ja kävimme
tietysti Colosseumissakin.
Ken ei tuntisi Colosseumia kuvista. Ken ei paikalla tuntisi tuota
"reiällistä ja akkunallista" hattukoteloa, josta toinen puoli on
purtu pois. Se on verraten yksinään ja esiintyy sen vuoksi paremmin
kuin mitkään muut vanhan Rooman muistomerkeistä. Kaunis Pantheonkin,
jonka pakanalliset alttarit nyt kannattavat ristiä ja jonka
Venus, kaikenlaisella pyhitetyllä rihkamalla koristeltuna nykyään
vastahakoisesti virkailee Neitsyt Maariana, on joutunut kurjain
hökkelien sekaan, jotka pahasti häiritsevät sen vaikutusta. Mutta
Euroopan kaikkien raunioitten valtias, Colosseum, on säilyttänyt
tuon pidättyväisyyden ja kuninkaallisen eristyksen, joka on
majesteettisuudelle ominaista. Rikkaruohoja ja kukkia versoo sen
jykevistä holvikaarista ja kehäistuimista ja sen korkeilta seiniltä
riippuu viiniköynnöksiä. Vaikuttava hiljaisuus vallitsee tässä
kammottavassa valtavassa rakennuksessa, johon muinoin kokoontui niin
paljon miehiä ja naisia. Perhoset ovat nyt anastaneet niiden
muoti- ja sulokuningatarten sijat, jotka täällä loistivat
kahdeksantoista vuosisataa sitten, ja keisarin pyhitetyllä istuimella
liskot paistattavat itseään päiväliekkosessa. Elävämmin kuin mitkään
kirjoitetut historiat Colosseum kertoo Rooman suuruudesta ja Rooman
rappeutumisesta. Se on kummankin arvokkain olemaan jäänyt edustaja.
Kuljeskellessamme nykyään Roomassa voi meidän olla hyvinkin vaikea
uskoa sen muinaiseen suuruuteen ja miljooniin asukkaihin. Mutta tämä