Jenkkejä maailmalla I - 16

  ovat jonkun toisen vaatteita. Taikka ehkä heillä on yksi puku,
  jota pitävät, ja toinen, jota pesevät; sillä koskaan heillä ei ole
  päällään vaatteita, joita olisi koskaan pesty. Kun he ovat pestävänsä
  pesseet, istuvat he kujissaan ja hoitavat penskojaan. Hoitavat yhtä
  tuhkimusta kerrallaan ja toiset hinkkaavat selkäänsä ovenkamaraa
  vastaan ja iloitsevat.
  Kaikki tämä maa kuuluu kirkkovaltioon. Kouluja täällä ei näy olevan
  ensinkään ja vain yksi biljardipöytä. Opetus on sangen alhaisella
  kannalla. Osa miehistä menee sotaväkeen, osa rupeaa papiksi ja loput
  suutariksi.
  Täällä on voimassa passijärjestelmä, mutta sama on asian laita
  Turkissakin. Tästä näkyy, että Kirkkovaltio on yhtä edistynyt kuin
  Turkkikin. Tämä seikka jo sinään riittää tukkimaan pahansuopain
  pärjääjäin suun. Minun täytyi saada passini "viseeratuksi" Roomaa
  varten Firenzessä, mutta täällä minua ei siitä huolimatta tahdottu
  laskea maihin, ennenkuin poliisi oli sen tarkastanut ja sitten
  lähettänyt minulle luvan. Eivät edes uskaltaneet kahteentoista
  tuntiin antaa minun saada passiani takaisin omaan käteeni, niin
  pelättävältä näytin. Pitivät viisaimpana antaa minun ensin jäähtyä.
  Pelkäsivät arvatenkin, että valloittaisin kaupungin. Vähän he
  minua tunsivat. Minä en huolisi siitä ilmaiseksikaan. Asemalla
  matkatavarani tutkittiin. Otettiin eräs kaikkein parhaista
  kaskuistani ja luettiin se kahteen kertaan huolellisesti läpi ja
  sitten luettiin takaperin. Mutta se oli heille liian syvällistä.
  Antoivat sen kiertää ja jokainen punnersi sitä vähän aikaa, mutta se
  vei heistä kaikista voiton.
  Se ei ollutkaan mikään tavallinen kasku. Lopulta eräs upseeri
  veteraani tarkkaavasti tavaili sen läpi ja pudisti kolmesti tai
  neljästi päätään ja sanoi, että se hänen käsityksensä mukaan oli
  kapinallinen. Tällöin ensi kertaa tunsin levottomuutta. Lupasin
  paikalla selittää asiakirjan ja he keräytyivät ympärilleni. Ja sitten
  minä selitin ja selitin ja selitin ja he tekivät muistiinpanoja
  kaikesta, mitä sanoin, mutta kuta enemmän selitin, sitä enemmän he
  eivät ymmärtäneet sitä, ja kun vihdoin herkesin, niin en ymmärtänyt
  sitä itsekään. He sanoivat luulevansa, että se oli paloartikkeli,
  joka oli tähdätty hallitusta vastaan. Minä selitin juhlallisesti,
  että sitä se ei ollut, mutta he vain pudistelivat päätään, eivätkä
  tahtoneet uskoa. Sitten he neuvottelivat hyvän aikaa ja lopulta
  ottivat sen takavarikkoon. Olin kovin pahoillani siitä, sillä olin
  nähnyt paljon vaivaa siitä pilasta ja olin siitä koko lailla ylpeä,
  mutta nyt luullakseni en saa nähdä sitä enää koskaan. Arvatenkin
  se lähetetään Roomaan, ja pistetään rikosarkiston lokeroihin, ja
  siellä sitä vasta pidetään salaperäisenä helvetinkoneena, joka olisi
  kuin miina räjähdyttänyt hyvän paavin ilmaan ja hajoittanut hänet
  yltympäri, ellei ihmeellinen kaitselmus olisi sitä estänyt. Ja
  luultavasti seuraavat poliisit minua Roomassa kuin koirat paikasta
  paikkaan kaiken aikaa, pitäen minua vaarallisena yksilönä.
  Civita Vecchiassa on peloittavan kuuma. Kadut ovat hyvin kaidat ja
  talot hyvin paksuseinäiset, vankat ja korkeat suojaksi kuumuutta
  vastaan. Tämä on ensimmäinen kaupunki, mitä olen Italiassa nähnyt,
  jolla ei ole suojeluspyhimystä. Luultavasti ei kukaan muu pyhimys
  kestäisi ilmastoakaan kuin se yksi, joka meni taivaaseen tulisissa
  vaunuissa.
  Täällä ei ole mitään nähtävää. Ei ole edes tuomiokirkkoa eikä
  yhtätoista tonnia puhtaita hopea-arkkipiispoja sen sakastissa.
  Eikä täällä näytellä seitsemäntuhannen vuoden vanhoja lahoavia
  rakennuksia, Eikä savukuivia vanhoja tulivarjostimia, jotka olisivat
  Rubensin tai Simsonin tai Tizianin tai Fergusonin tai kenen muun
  tahansa "mestariteoksia". Eikä täällä ole pullottuja pyhimysten
  jäännöksiä eikä naulaakaan oikeasta rististä. Lähdemme Roomaan.
  Täällä ei ole mitään nähtävää.
  
  
  XXVI LUKU
  Nykyinen roomalainen matkoilla -- Pietarin kirkon suuruus --
  Pyhäinjäännöksiä -- Suurenmoinen näköala kirkon katolta -- Pyhä
  inkvisiitio -- Mielenkiintoista munkkipetkutusta -- Colosseum
  raunioina -- Colosseum mahtinsa valta-aikoina -- Colosseumin ohjelma
  -- Roomalaisen sanomalehden taidearvostelu 1700 vuotta sitten.
  
  Mikä antaa ihmiselle jaloimman tyydytyksen? Mikä se on, joka
  ylpeydellä paisuttaa ihmisen rinnan yli sen, mitä muut kokemukset
  voivat? Löytäminen! Se että tiedätte astuvanne, missä ei kukaan
  ennen ole astunut, että katselette, mitä ihmissilmä ei ole ennen
  nähnyt, että hengitätte ilmoilla, missä ei ennen kukaan ole
  hengittänyt. Se, että luotte idean -- keksitte suuren aatteen --
  älyllisen kultamöhkäleen aivan saman kentän pintapölyn alla,
  minkä poikki jos kuinka moni älyaura on ennen kulkenut. Se että
  löydätte uuden planeetan, keksitte uuden saranan, huomaatte tien,
  miten saada salamat viestejänne viemään. Olla _ensimmäinen_ -- se
  on pääasia. Tehdä jotain, sanoa jotain, nähdä jotain ennenkuin
  _kukaan_ muu -- tämä se tuottaa mielihyvän, jonka rinnalla kaikki
  muut mielihyvät haalenevat ja tuntuvat jokapäiväisiltä, muut
  haltioitumiset halvoilta ja triviaaleilta. Morse, joka alisti
  salaman palvelijakseen viestejään viemään, Fulton, joka tuolla
  seisauksen pitkällä vuosisadalla laski kätensä höyrykoneen läpälle
  ja sai höyrylaivan liikkumaan, Jenher, jonka potilaat, lehmästä
  saatu myrkky suonissaan, tarttumaa saamatta saattoivat kulkea
  isorokkosairashuoneen läpi, Howe, jonka mieleen äkkiä juolahti,
  että neulansilmä sadanviidenkymmenen sukupolven aikana oli ollut
  neulan väärässä päässä, se nimetön taiteen mestari, joka muinoin,
  muistoista häipyneellä ajalla, laski kädestään taltan ja katseli
  valmiiksi saamaansa Laokonia, Daguerre, joka käski auringon
  keskitaivaalta piirtämään maisemankuvan hänen hopeoituun levyynsä ja
  sai auringon tottelemaan, Columbus "Pintansa" köysistössä, kun hän
  heilutti hattuaan yli tarumaisen meren ja loi ensimmäisenä katseensa
  tuntemattomaan maailmaan! Nämä ovat niitä miehiä, jotka ovat todella
  _eläneet_ -- jotka ovat todella tienneet, mitä mielihyvä on -- jotka
  ovat monta innoittamisen elinaikaa keskittäneet yhteen ainoaan
  hetkeen.
  Mitä voi Rooma tarjota minulle nähtävää, mitä muut eivät olisi
  nähneet ennen minua? Mitä on siellä minun kosketeltavaa, mitä muut
  eivät olisi ennen kosketelleet? Mitä on siellä minulle huomattavaa,
  opittavaa, kuultavaa, tiettävää, joka sykäyttäisi minun mieltäni,
  ennenkuin se muille joutuu? Mitä voin löytää? -- En mitään. En yhtään
  mitään. Yksi matkustuksen viehätyksistä tässä kuolee. Mutta olisinpas
  roomalainen! -- Jos omani lisäksi voisin saada nykyroomalaisen
  laiskuuden, nykyroomalaisen taikauskon ja nykyroomalaisen rajattoman
  tietämättömyyden, mitä aavistamattomain ihmeitten pyörryttäviä
  maailmoja löytäisinkään! Ah, olisinpa vaikka vain Campagnalla
  syntynyt ja elänyt, viidenkolmatta mailin päässä Roomasta. _Silloin_
  minä vasta matkustelisin.
  Menisin Amerikkaan näkemään ja oppimaan ja palaisin Campagnalle ja
  seisoisin maanmiesteni edessä kuuluna löytäjänä. Sanoisin heille:
  "Näin siellä maan, jossa ei ollut kaikki varjostavaa kirkko-äitiä,
  ja siellä kuitenkin elettiin. Näin hallituksen, jolla ei turvanaan
  ole ollut ainoatakaan ulkomaalaista sotamiestä ja joka ei niiden
  palkkaamiseen kuluta suurempaa summaa kuin maan koko hallintoon.
  Näin tavallisia ihmisiä, jotka taisivat lukea ja kirjoittaa; näin
  tavallisen maalaiskansan pieniä lapsiakin, jotka lukivat kirjaa; jos
  rohkenisin luulla teidän uskovan sitä, niin sanoisin heidän taitavan
  kirjoittaakin. Kaupungeissa näin ihmisten juovan maukasta juomaa,
  joka oli tehty liidusta ja vedestä, mutta en kertaakaan nähnyt vuohia
  ajettavan pitkin heidän Broadwaytaan tai Pennsylvania Avenuetaan tai
  Montgomery Streetiään ja talojen ovilla lypsettävän. Näin oikeita
  lasiakkunoita alhaisimmankin rahvaan asunnoissa. Osa taloista ei
  ole kivestä eikä edes tiilestä; minä pyhästi vannon, että ne ovat
  puusta. Talot siellä syttyvät ja palavat, toisinaan -- palavat
  todella aivan pohjiaan myöden, niin ettei jää mitään jäljelle. Voisin
  vaikka kuolinvuoteellani vannoa, että tämä on totta. Ja todistukseksi
  siitä, ettei tuo ole edes harvinaista, minä väitän, että heillä
  on kone, jota sanotaan paloruiskuksi ja joka syöksee itsestään
  virtanaan vettä ja on aina varalla, yöt päivät, lähetettäväksi
  paikalla palaviin taloihin. Arvelette kai yhden koneen riittävän,
  mutta joissakuissa suurissa kaupungeissa on satakin. Siellä pidetään
  kuukausipalkalla miehiä, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin
  sammuttaa tulipaloja. On ihmisiä, jotka vakuuttavat talonne, ettei se
  pala, kun maksatte heille jonkun verran; ja jos se kuitenkin palaa,
  maksavat he sen. Kouluja siellä on sadoittain ja tuhansittain ja ken
  tahansa voi ruveta oppimaan ja tulla yhtä viisaaksi kuin itse pappi.
  Tuossa ihmeellisessä maassa rikas joutuu kadotukseen, jos hän kuolee
  synnintekijänä; hän ei paljollakaan rahalla voi ostaa synninpäästöä.
  Siellä ei rikkaudesta ole paljoa apua. Nimittäin toisen maailman
  asioihin nähden, mutta tämän maailman asioihin nähden paljon, ylen
  paljon. Siellä nimittäin rikasta pidetään hyvin suuressa arvossa ja
  hänestä tehdään lainsäätäjä, kuvernööri, kenraali tai senaattori,
  vaikka hän olisi kuinka tietämätön aasi tahansa -- aivan samoin kuin
  meidän rakkaassa Italiassamme aatelisilla on kaikki korkeat virat,
  vaikkapa he joskus olisivatkin jalosyntyisiä idiootteja. Rikkaalle
  annetaan siellä kalliita lahjoja, häntä kutsutaan pitoihin ja häntä
  kestitään monimutkaisilla juomilla; mutta köyhät ja velkaiset taas
  aina maksavat laskunsa. Naiset pukeutuvat erilaiseen pukuun melkein
  joka päivä; tavallisesti heidän pukunsa on hieno, mutta muodoltaan
  vallan luonnoton.
  "Sen itse muoto ja kuosikin vaihtuu kaksi kertaa vuosisadassa; ja
  jos himoitsisin ylöttömän valehtelijan mainetta, niin sanoisin sen
  muuttuvan useamminkin. Amerikan naisten päässä ei kasva hiuksia;
  hiuksia heille tekevät taitavat työmiehet erikoisissa verstaissa,
  kähertäen ja kihertäen niitä häpeällisiin ja jumalattomiin muotoihin.
  Toiset ihmiset käyttävät lasisia silmiä, joitten läpi he taitavat
  nähdä helpostikin, muutoin kaiketi he eivät niitä käyttäisi. Ja
  toisilla on suussaan hampaita, jotka ihmisen epäpyhä käsi on
  valmistanut. Puku on naurettavan hullunkurinen. Jokapäiväisessä
  elämässä he eivät käytä muskettia eivätkä pitkää suippoa tankoa.
  He eivät käytä laajaa, viheriävuorista viittaa; eivät mustaa
  huopaista pipohattua, eivät polviin ulottuvia nahkasäärystimiä,
  eivät vuohennahkaisia housuja, joissa karva on ulospäin, eivät
  kantanaulakenkiä, eivätkä valtavia kannuksia. Päässä he pitävät
  silinterin muotoista hattua, jota sanotaan 'stormiksi'; muita
  vaatteita takkia, joka on kaikkein synkintä mustaa, paitaa, jossa
  lika näkyy niin helposti, että sitä on joka kuukausi vaihdettava,
  joka tuottaa paljon vastusta; vaatekappaleita, joita sanotaan
  housuiksi ja joita olkahihnat kannattavat, ja jalassaan kenkiä,
  jotka ovat naurettavaa mallia eivätkä vähääkään kestä kulumista.
  Mutta vaikka näillä ihmisillä on näin kummalliset puvut, nauroivat
  he _minun_ pukuani. Kirjat ovat tuossa maassa niin tavallisia, ettei
  niitä suinkaan ole vaikea saada nähdäkseen. Sanomalehdet niinikään.
  Heillä on suuri kone, joka painaa semmoisia kapineita tuhansia
  tunnissa.
  "Näin siellä tavallisia miehiä -- miehiä, jotka eivät olleet pappeja
  sen enempää kuin ruhtinaitakaan -- mutta jotka siitä huolimatta
  täydelleen omistivat viljelemänsä maan. Sitä ei ollut antanut
  vuokralle kirkko enempää kuin aatelikaan. Olen valmis tämän valallani
  vahvistamaan. Siinä maassa saattaa kolmesti pudota kolmannen
  kerroksen akkunasta tekemättä hilloa sotamiehestä tai papista.
  -- Tämmöisten henkilöitten harvinaisuus on aivan hämmästyttävä.
  Kaupungeissa voitte nähdä kaksitoista sivilimiestä aina yhtä
  sotamiestä kohti ja saman verran jokaista pappia ja saarnaajaa kohti.
  Juutalaisia kohdellaan siellä aivan kuin ihmisiä eikä kuin koiria. He
  voivat pitää mitä ammattia tahansa. He saavat myydä uuden uutukaisia
  tavaroita, jos tahtovat, saavat pitää rohtopuoteja, saavat harjoittaa
  lääkärinammattia kristittyjen kesken, saavatpa kristityn kättäkin
  puristaa, jos tahtovat, he saavat liittyä yhteen heidän kanssaan,
  kuten yksi ihmisolento tekee toisen ihmisolennon kanssa, heidän ei
  tarvitse olla yhteen kaupungin nurkkaukseen suljettuina; he saavat
  asua missä kaupunginosassa ikinä itse parhaiten haluavat; sanotaan
  heillä olevan oikeus ostaa maata ja talojakin ja itse omistaa ne,
  mutta sitä minä puolestani epäilen; heidän ei ole koskaan tarvinnut
  juosta aasien kanssa alasti kilpaa julkisilla kaduilla huvittaakseen
  karnevaalin aikana ihmisiä; siellä eivät sotamiehet koskaan ole
  satoja vuosia ajaneet heitä sunnuntaisin kirkkoon kuulemaan, miten
  heitä itseään ja erikoisesti heidän uskontoaan kirotaan; ja aivan
  tänä päivänä on tuossa kummassa maassa juutalaisen sallittu äänestää,
  hoitaa virkoja ja vieläpä nousta, julkisella kadulla puhujalavallekin
  ja lausua mielipiteensä hallituksesta, ellei hallitus ole hänelle
  mieluinen! Ah, se on ihmeellistä. Yhteinen kansa tietää siellä koko
  joukon: jopa se julkeaa, valittaakin, ellei sitä kunnollisesti
  hallita, ja ottaa hallituksen pois ja auttaa itse sitä hoitamaan;
  jos heillä olisi niinkuin meillä laki, joka jokaisesta kolmesta
  dollarista, minkä sato tuottaa, antaisi yhden hallitukselle, niin he
  muuttaisivat tämän lain: heidän ei tarvitse jokaisesta saamastaan
  dollarisadasta maksaa kolmeakymmentä kolmea veroa, vaan he valittavat
  jo, jos tarvitsee seitsemänkään maksaa. He ovat ihmeellistä kansaa.
  He eivät tiedä, koska ovat hyvissä varoissa. Kerjäläispappeja ei
  hiiviskele heidän keskuudessaan koppineen kerjäämässä kirkolle
  ja syömässä heidän tavaraansa. Tuskin milloinkaan näkee siellä
  sananjulistajaa vaeltelemassa ympäri paljain jaloin kerjäämässä
  koppaansa almuja. Saarnaajat eivät siinä maassa ole kuten meidän
  kerjäävät munkkikuntamme -- heillä on pari kolme vaatekertaa ja
  aina joskus he peseytyvätkin. Siinä maassa on vuoria, jotka ovat
  Albanisia vuoria paljon korkeammat. Rooman laaja Campagna, joka on
  sataa mailia pitkä ja kokonaista neljääkymmentä mailia leveä, on
  todellisuudessa pieni Amerikan Yhdysvaltoihin verraten. Kuulu jokemme
  Tiber, jonka mahtava juoksu on melkein kahtasataa mailia pitkä ja
  jonka poikki poikanen Roomassa tuskin kykenee kiveä heittämään, ei
  ole yhtä pitkä eikä leveäkään kuin Amerikan Mississippi -- eikä
  edes vedä Ohiolle eikä Hudsonillekaan vertaa. Amerikassa kansa on
  ehdottomasti viisaampaa ja tietää paljon enemmän kuin sen isoisät.
  _He_ eivät kynnä teroitetulla seipäällä eivätkä edes kolmitahoisella
  puumöhkäleellä, joka vain kynsii maan pintaa. Me kynnämme sillä
  tavalla, koska isämme ovat niin kyntäneet arvatenkin kolmetuhatta
  vuotta. Mutta nuo ihmiset eivät tunne mitään pyhää kunnioitusta
  esi-isiään kohtaan. He kyntävät auralla, joka on terävä käyrä
  rautalevy, ja se viiltää maata viittä tuumaa syvältä. Eikä siinä
  kaikki. Viljansa he leikkaavat hirvittävällä koneella, joka päivässä
  kaataa kokonaisia vainioita. Sanoisin, jos uskaltaisin, että siellä
  joskus käytetään hirveätä auraa, joka työskentelee tulen ja höyryn
  voimalla ja repii nurin eekerin maata vain yhdessä tunnissa -- mutta
  -- mutta -- minä näen silmistänne, ettette te usko, mitä minä kerron.
  Voi, olen menettänyt rehellisen nimeni ja minut leimataan valeitten
  puhujaksi!"
  Tietysti olemme käyneet suunnattomassa Pyhän Pietarin kirkossa
  ja montakin kertaa. Tiesin sen mittasuhteet. Tiesin, että se oli
  mahdottoman suuri rakennus. Tiesin, että se oli juuri Washingtonin
  Capitolin pituinen -- seitsemänsataakolmekymmentä jalkaa. Tiesin
  sen leveyden olevan kolmesataakuusikymmentäneljä jalkaa, ja että se
  siis oli Capitolia leveämpi. Tiesin kirkon kupolan päällisen ristin
  olevan neljäsataakolmekymmentäkahdeksan jalkaa maasta ja siis sataa
  tai ehkä sataaviittäkolmatta jalkaa korkeammalla kuin Capitolin
  kupolan huippu. -- Täten minulla siis oli vertausmitat. Koetin
  muodostaa itselleni niin oikean käsityksen kuin suinkin siitä, miltä
  se tulisi näyttämään. Olin utelias näkemään, paljonko olin erehtynyt.
  Ja minä erehdyin melkoisesti. Pyhän Pietarin kirkko ei näyttänyt
  likimainkaan niin suurelta kuin Capitoli, ja varmaan se ei ollut
  kahdenneksikymmenenneksikään osaksi yhtä kaunis, ulkopuolelta.
  Kun astuimme ovesta ja seisoimme kirkon sisällä, oli mahdotonta
  käsittää, että se oli _hyvin_ suuri rakennus. Minun täytyi laskemalla
  koettaa saada siitä käsitys. Minun täytyi etsiä muistoni kätköt
  löytääkseni lisää vertauskohtia. Pyhän Pietarin kirkko on kyllä
  sangen kookas. Sen korkeus ja koko vastaisi kahta Washingtonin
  Capitolia päällekkäin asetettuna -- jos Capitoli olisi leveämpi.
  Taikka kaksi tai kaksi ja puoli kortteeria tavallisia rakennuksia
  päällekkäin asetettuina. Pyhän Pietarin kirkko _on_ niin suuri,
  mutta se ei näytä siltä. Vika piilee siinä, että kaikki sen sisässä
  ja ulkopuolella on niin valtavan suurta samassa mittakaavassa,
  ettei ole mitään vertauskohtaa, jonka mukaan arvostella -- muuta
  kuin ihmiset, ja niitä minä en huomannut. Ne olivat hyönteisiä.
  Kuvapatsaitten esittämät lapset, jotka kantavat vihkivesiastioita,
  ovat valtavan suuret ja samaan suuntaan juuri on kaikki heidän
  ympärilläänkin. Kupolan mosaiikkimaalaukset ovat valtavat ja
  valmistetut lukemattomista tuhansista lasikuutioista, jotka ovat
  pikkusormeni pään kokoisia, mutta siitä huolimatta nuo maalaukset
  näyttivät aivan sileiltä ja meheviltä ja niiden suhteet kupolaan
  ovat hyvät. Ilmeisestikään ne eivät kelvanneet mittakaavaksi.
  Alhaalla kirkon toisessa päässä (minä todella luulin, että se oli
  aivan toisessa päässä, mutta perästäpäin huomasinkin, että se
  oli keskellä, kupolan alla) on se laitos, jota _baldacchinoksi_
  sanotaan -- suuri pronssinen pyramidimainen kehys, joka muistuttaa
  sääskiverhon kehystä. Se ei näyttänyt kuin melkoisesti suurennetulta
  sängyltä -- ei sen kummemmalta. Mutta minä tiesin, että se oli koko
  joukon korkeampi kuin puolet Niagaran putouksesta. Sen kattona
  on niin valtava kupola, että sen oma korkeus sen rinnalla vaipuu
  mitättömiin. Kirkossa on neljä suurta nelitahoista patsasta, yhtä
  kaukana toisistaan, jotka kannattavat kattoa, mutta en millään
  vertailumenetelmällä voinut muodostaa itselleni oikeata käsitystä
  niiden todellisesta koosta. Minä tiesin, että niiden, kunkin yksi
  sivu on jotenkin yhtä leveä kuin hyvin suuri asuinrakennus (viidestä
  kuuteenkymmeneen jalkaan) ja että ne ovat kahta vertaa korkeammat
  kuin tavallinen kolmenkertainen talo, mutta siltä ne näyttivät
  pieniltä. Koetin kaikkia eri keinoja, mitä saatoin ajatella,
  pakottaakseni itseni ymmärtämään, kuinka suuri Pyhän Pietarin kirkko
  on, mutta huonolla menestyksellä. Eräs apostoli, joka on kuvattu
  mosaiikkiin, kirjoittaa kuuden jalan mittaisella kynällä, mutta hän
  ei näyttänyt kuin tavalliselta apostolilta.
  Mutta jonkun ajan kuluttua ihmiset herättivät huomiotani. Kun seisoo
  kirkon ovella ja katselee sen toisessa päässä, kahden korttelin mitan
  päässä olevia ihmisiä, vaikuttaa etäisyys niihin pienentävästi.
  Valtavain maalausten ja kuvapatsaitten ympäröimänä ja tilan
  mahtavuuteen kadoten he näyttävät hyvin paljon pienemmiltäkin, kuin
  jos he seisoisivat ulkona kahden korttelin matkan päässä. Tarkkasin
  vaikutuksen miehestä, kun hän kulki ohitseni, ja seurasin häntä
  silmilläni, kun hän liikkui kaukana baldacchinon luona ja siitä
  yhä poispäin -- näin hänen kutistuvan vähäpätöiseksi koulupojaksi
  ja vihdoin menetin hänet näkyvistäni ihmiskääpiöiden äänettömään
  vilinään, jonka keskitse hän kulki. Kirkko oli hiljalleen koristettu
  Pyhän Pietarin kunniaksi vietetyn suuren juhlan johdosta ja
  paraillaan oli miehiä ottamassa seiniltä ja patsaista pois kukkia
  ja kultapaperia. Kun eivät mitkään tikapuut olisi ulottuneet niin
  korkealle, olivat miehet tämän työn suorittaakseen päästäneet itsensä
  köysillä alas kaidepuista ja pilasterien kapiteeleista. Ylempi
  galleria, joka kulkee kuvun ympäri, on kaksisataaneljäkymmentä
  jalkaa kirkon lattiaa korkeammalla -- Amerikassa olisi hyvin vähän
  kirkontorneja, jotka siihen ulottuisivat. Vieraat nousevat aina sinne
  ylös katsellakseen sieltä alas kirkkoon, sieltä kun saa parhaan
  käsityksen muutamista korkeuksista ja etäisyyksistä. Seistessämme
  lattialla näimme yhden työmiehistä riippuvan tästä galleriasta pitkän
  köyden päässä. En ollut ennen luullut, että ihminen _voisi_ näyttää
  siihen määrään hämähäkiltä. Hän oli aivan mitättömän kokoinen ja
  hänen köytensä oli vain hämähäkin lanka. Siihen nähden että hän
  täytti niin vähän tilaa saatoin uskoa tuon jutun, että Pyhän Pietarin
  kirkkoon kerran lähti messua kuulemaan kymmenentuhatta miestä
  sotaväkeä ja ettei heidän komentajansa, vähän myöhemmin tultuaan,
  löytänyt heitä, minkä vuoksi hän otaksui, etteivät he olleet
  vielä saapuneet. Mutta kirkossa he silti olivat -- olivat eräässä
  ristilaivassa. Lähes viisikymmentätuhatta ihmistä oli Pyhän Pietarin
  kirkossa koolla, kun oppi saastattomasta sikiämisestä julistettiin.
  Kirkon lattialle mahtuu arvion mukaan seisomaan -- hyvin suuri luku
  ihmisiä; olen unohtanut tarkat numerot. Mutta se ei tee mitään -- se
  melkein riittää.
  Pyhän Pietarin kirkossa on kaksitoista pientä pilaria, jotka ovat
  Salomon temppelistä. Siellä on myös -- ja tämä paljon enemmän
  kiinnittää minun mieltäni -- pala todellisesta ristinpuusta ja
  muutamia nauloja ja orjantappurakruunusta pala.
  Tietysti nousimme kupolan huippuun ja tietysti kävimme myös
  kullatussa vaskipallossa, joka on sen päällä. -- Siinä oli tilaa
  parilletoistakymmentä hengelle, kun hieman ahtaaseen asetuttiin,
  ja kuuma ja tukala oli kuin uunissa. Muutamia niistä, jotka niin
  mielellään kirjoittelevat nimiään merkkipaikkoihin, oli ollut
  siellä ennen meitä -- miljoona tai pari luullakseni. Pyhän Pietarin
  kirkon kupolan katolta näkee jokaisen huomattavan esineen, mitä
  Roomassa on, San Angelon linnasta Colosseumiin. Sieltä erottaa ne
  seitsemän kukkulaa, joille Rooma on rakennettu. Näkee Tiberin ja
  sen sillan paikan, jota Horatius puolusti sinä "hyvänä vanhana
  aikana", Lars Porsenan yrittäessä valloittajajoukkoineen kulkea sen
  yli. Näkee paikan, missä Horatiukset ja Curatiukset taistelivat
  kuulun taistelunsa. Sinne näkyy leveä vihanta Campagna, joka ulottuu
  vuoristoita kohti, näkyvät muinaiset sortuneet holvikaaret ja
  katkeillut vesisillat, jotka ovat niin maalaukselliset harmaassa
  rauniotilassaan ja niin somasti viiniköynnösten kiehkuroimat.
  Sinne näkyvät Albaniset vuoret, Apenniinit, Sabiiniset kukkulat
  ja sininen Välimeri. Ympäryskuva, joka siellä katsojaa kohtaa, on
  vaihtelevainen, laaja, silmälle kaunis ja historiassa kuulumpi kuin
  Euroopassa ainoakaan toinen. -- Hänen jalkainsa juuressa leviävät
  jäännökset kaupungista, jossa ennen oli neljä miljoonaa asukasta;
  ja sen rakennustiheikköjen keskeltä kohoo temppelien raunioita,
  pylväitä ja triumfiportteja, jotka ovat nähneet Caesarit ja Rooman
  kunnian päiväsydämen; ja niiden vieressä on yhtä vankkana kuin
  ennenmuinoinkin jykeviä holvikaari, muistona siitä vanhemmasta
  kaupungista, joka oli tällä paikalla ennen Romuluksen ja Remuksen
  syntymää ja ennenkuin Roomaa vielä oli ajateltukaan. Via Appia
  on vielä jäljellä ja näyttänee hyvinkin samanlaiselta kuin
  keisarin ennen muinoin triumfisaattoineen kulkiessa sitä pitkin ja
  kuljettaessa mukanaan kahlehdittuja prinssejä maan ääristä. Emme enää
  näe sotavaunujen pitkää jonoa emmekä anastettua saalista kantavia
  rautapaitaisia sotamiehiä, mutta voimme kuvitella, miltä tämä loisto
  näytti. Paljon mielenkiinnon arvoisia esineitä näemme Pyhän Pietarin
  kirkon katolta. Ja kaikkein viimeksi viipyy katseemme rakennuksessa,
  joka on aivan jalkaimme juuressa ja joka kerran oli inkvisition.
  Kuinka ajat ovat muuttuneet vanhemmista tähän uuteen! Seitsemän- tai
  kahdeksantoista vuosisataa takaperin Rooman tietämättömäin miesten
  tapana oli työntää kristittyjä tuonne Colosseumin areenalle ja
  päästää petoeläimet yleisön huviksi heitä raatelemaan. Se oli samalla
  opiksi tarkoitettu. Siten tahdottiin opettaa ihmisiä kammoamaan ja
  pelkäämään sitä uutta oppia, jota Kristuksen seuraajat opettivat.
  Pedot repivät uhrit jäsen jäseneltä ja käden käänteessä muuttivat
  ne kurjiksi raadelluiksi ruumiiksi. Mutta kun kristityt saivat
  vallan, kun pyhä kirkkoäiti kohosi barbaarien valtiattareksi, ei se
  tämmöisillä keinoilla opettanut heitä erehdyksiään tuntemaan. Ei,
  se pani ne tähän viihdykkääseen inkvisitioon ja osoitti Siunattua
  Vapahtajaamme, joka oli niin hyvä ja sääliväinen kaikille ihmisille,
  ja vaati barbaareja rakastamaan häntä -- ensin siten, että ruuvilla
  väänsi heidän peukalonsa nivelistään, sitten nyppien heidän ihoaan
  nipistimillä -- ne olivat tulikuumat, koska ne siten tuntuivat
  paremmalta kylmällä säällä, sitten nylkien heitä jonkun verran
  elävältä ja lopuksi kärventäen heidät julkisesti. Barbaarit aina
  tulivat vakuutetuiksi. Oikea usko oikealla tavalla käytettynä, kuten
  kirkko-äiti aina on sitä käyttänyt, on sangen, sangen lohduttava.
  Ja se on ihmeen vakuuttavakin. On suuri ero ihmisten syöttämisellä
  villipedoille ja heidän hienompain tunteittensa kiihoittamisella
  inkvisitiossa. Edellinen on rappeutuneen barbaarisuuden, jälkimmäinen
  valistuneitten ja sivistyneitten ihmisten järjestelmä. On suuri
  vahinko, ettei tätä leikkisää inkvisitiota ole enää olemassa.
  Ehkä on parasta, etten ryhdy Pyhän Pietarin kirkkoa kuvaamaan. Sen
  ovat muut jo ennen tehneet. Pietarin, Vapahtajan opetuslapsen, luut
  lepäävät kryptassa baldacchinon alla. Seisoimme hartaalla mielellä
  tällä paikalla. Niin teimme Mamertiiniläisessä vankilassakin, jossa
  häntä pidettiin vankina, jossa hän käänsi sotamiehet ja jossa
  hän tarun mukaan sai lähteen syntymään voidakseen kastaa heidät.
  Mutta kun meille näytettiin Pietarin kasvojen painalmusta vankilan
  kovassa kiviseinässä ja kun sanottiin sen syntyneen sen kautta, että
  apostoli oli kaatunut siihen, niin me epäilimme. Ja kun munkki San
  Sebastianon kirkossa näytti meille lattiassa kiveä, jossa oli kaksi
  suurta jalanjälkeä, ja sanoi niitä Pietarin jalkain tekemiksi, niin
  puuttui meiltä taas uskoa. Semmoiset seikat eivät vaikuta. Munkin
  kertomuksen mukaan enkelit tulivat ja yöllä vapauttivat Pietarin
  vankeudesta ja hän tiesi apostolin lähteneen Roomasta Via Appiaa
  myöten. Vapahtaja tuli häntä vastaan ja käski häntä palaamaan
  takaisin, minkä hän tekikin. Kiveen, jolla Pietari silloin seisoi,
  jäivät muka nämä jalanjäljet. Ei kerrottu, kuinka yleensä saatiin
  selville, kenen jalanjäljet olivat, siihen nähden että keskustelu
  tapahtui yöllä. Vankilan seinässä näkemämme kasvojen painalmus oli
  tavallisen kokoisen miehen; jalanjäljet vastasivat likimain numero
  kahdeksaatoista. Ristiriita vahvisti epäuskoamme.
  Tietysti kävimme Forumilla, jossa Caesar murhattiin, ja
  Tarpejilaisella kalliolla. Näimme Capitoliumilla "kuolevan
  gladiaattorin", ja luullakseni mekin käsitimme tämän taiteen ihmeen;
  ehkä yhtä paljon kuin annoimme arvoa sillekin marmoriin hakatulle
  hirmutarulle, jonka Vatikanissa näimme -- Laokonille. Ja kävimme
  tietysti Colosseumissakin.
  Ken ei tuntisi Colosseumia kuvista. Ken ei paikalla tuntisi tuota
  "reiällistä ja akkunallista" hattukoteloa, josta toinen puoli on
  purtu pois. Se on verraten yksinään ja esiintyy sen vuoksi paremmin
  kuin mitkään muut vanhan Rooman muistomerkeistä. Kaunis Pantheonkin,
  jonka pakanalliset alttarit nyt kannattavat ristiä ja jonka
  Venus, kaikenlaisella pyhitetyllä rihkamalla koristeltuna nykyään
  vastahakoisesti virkailee Neitsyt Maariana, on joutunut kurjain
  hökkelien sekaan, jotka pahasti häiritsevät sen vaikutusta. Mutta
  Euroopan kaikkien raunioitten valtias, Colosseum, on säilyttänyt
  tuon pidättyväisyyden ja kuninkaallisen eristyksen, joka on
  majesteettisuudelle ominaista. Rikkaruohoja ja kukkia versoo sen
  jykevistä holvikaarista ja kehäistuimista ja sen korkeilta seiniltä
  riippuu viiniköynnöksiä. Vaikuttava hiljaisuus vallitsee tässä
  kammottavassa valtavassa rakennuksessa, johon muinoin kokoontui niin
  paljon miehiä ja naisia. Perhoset ovat nyt anastaneet niiden
  muoti- ja sulokuningatarten sijat, jotka täällä loistivat
  kahdeksantoista vuosisataa sitten, ja keisarin pyhitetyllä istuimella
  liskot paistattavat itseään päiväliekkosessa. Elävämmin kuin mitkään
  kirjoitetut historiat Colosseum kertoo Rooman suuruudesta ja Rooman
  rappeutumisesta. Se on kummankin arvokkain olemaan jäänyt edustaja.
  Kuljeskellessamme nykyään Roomassa voi meidän olla hyvinkin vaikea
  uskoa sen muinaiseen suuruuteen ja miljooniin asukkaihin. Mutta tämä