Jenkkejä maailmalla I - 06

kauniin mielikuvani kaikkiin tuuliin! Siitä saattoi tulla epätoivoon.
Lähdimme hakemaan kaupungin keskustaa, kysellen aina silloin
tällöin tietä. Meille ei koskaan onnistunut saada ketään tarkalleen
ymmärtämään juuri sitä, mitä tahdoimme, eikä meille koskaan
onnistunut päästä tarkkaan senkään perille, mitä he vastasivat --
mutta viittasivathan he aina -- sen he tosiaan tekivät aina, ja
me kumarsimme kohteliaasti ja sanoimme "merci, monsieur", Ja tämä
ainakin oli murhaava voitto tyytymättömästä jäsenestä. Hän alkoi olla
levoton näiden voittojen johdosta ja usein kysyi:
"Mitä se merirosvo sanoi?"
"Mitäkö? Sanoi meille, mitä tietä meidän piti kulkea Grand Casinoon
tullaksemme."
"Yes, mutta mitä hän _sanoi?"_
"Vähät siitä, mitä hän sanoi -- _me_ ymmärsimme; mitä hän sanoi. Nämä
ovat sivistyneitä ihmisiä -- eivät semmoisia kuin mahdoton venemies."
"Well, olisivat edes sen verran sivistyneitä, että neuvoisivat
ihmiselle tien, joka edes vie _johonkin_ -- sillä nyt me olemme
tunnin kulkeneet kehää -- seitsemän kertaa olen kulkenut tämän vanhan
rohdoskaupan ohi."
Me sanoimme, että se oli halpamainen, kunnoton vale (mutta me kyllä
tiesimme, ettei se sitä ollut.) Selvää oli, ettei meidän enää
sopinut kulkea tämän rohdoskaupan ohi -- tietä kysellä voimme kyllä
edelleenkin, mutta meidän täytyy lakata seuraamasta sormenosoituksia,
jos mieli tyytymättömän jäsenen epäluuloja aisoissa pitää.
Kuljimme kauan sileitä, asfaltilla laskettuja katuja, joiden kahden
puolen oli kortteerittain laajoja uusia kauppataloja, kerman
värisestä kivestä tehtyjä -- joka talo ja joka kortteeri täsmälleen
samanlainen kuin kaikki muutkin talot ja kortteerit mailin matkalla,
ja kaikki kirkkaasti valaistut -- ja näin vihdoin pääsimme kaupungin
valtaväylälle. Joka puolella oli kirkkaita värejä, leimuavia
kaasuliekki-sikermiä, syrjäkäytävillä tungokseen asti vilkas pukuisia
miehiä ja naisia -- kiirettä, elämää, toimeliaisuutta, rattoa,
juttelua ja naurua kaikkialla! Löysimme hotellin, Grand Hotel du
Louvre et de la Paix'n, ja kirjoitimme sen kirjaan, keitä olimme,
missä olimme syntyneet, mikä ammattimme oli, mistä viimeksi tulimme,
olimmeko naimisissa vai naimattomat, miten tuo meitä miellytti,
kuinka vanhoja olimme, minne olimme matkalla ja koska arvelimme
sinne saapuvamme ja paljon muuta samanlaista tietoa -- kaikki talon
isännän ja salaisen poliisin valistamiseksi. Palkkasimme oppaan ja
ryhdyimme paikalla kaupunkia katselemaan. Tämä ensimmäinen ilta
Ranskassa oli sangen levoton ilta. En muista puoliakaan niistä
paikoista, joissa kävimme, taikka mitä me oikeastaan näimme; meitä
ei ollenkaan haluttanut perusteellisesti tutkia mitään -- me
vain tahdoimme pikimältään nähdä ja lähteä -- kulkea, olla aina
vain kulussa! Maan henki oli tullut meihin. Vihdoin me, sangen
myöhäisellä tunnilla, kävimme suureen Casinoon istumaan ja tilasimme
väärentämätöntä samppanjaa. On niin helppo olla pöyhkeintä ylimystä
siellä, missä se ei maksa paljon mitään! Lähes viisisataa ihmistä
oli tässä häikäisevässä paikassa, minun arvioni mukaan, vaikka
oikeastaan niitä olisi voinut olla vaikka monta sataa tuhatta,
seinät kun kaikki olivat niin sanoakseni peilillä paperoidut.
Nuoria, mitä siroimmin puettuja keikareita ja nuoria, tyylikkäästi
puettuja naisia ja samoin vanhoja herroja ja vanhoja rouvia istui
parittain ja seuroittain lukemattomien marmoripöytien ääressä ja söi
illallista, joi viiniä ja ylläpiti rupattavaa keskustelun humua, joka
kerrassaan huumasi aistimet. Etäällä toisessa päässä oli näyttämö
ja suuri orkesteri; ja aina vähän päästä esiintyi hullunkurisiin
koomillisiin pukuihin puettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä ja
lauloi mitä ylöttömimpiä hulluttelulauluja, mielettömistä elkeistään
Päättäen; mutta kuulijakunta vain siksi aikaa lakkasi rupattamasta,
kyynillisesti mulkoili heihin, eikä kertaakaan hymyillyt, kertaakaan
paukauttanut käsiään! Ja minä kun olin aina luullut, että
ranskalaiset olivat vainulta nauramaan vaikka mille.


XI LUKU.
Me alamme "tottua siihen" -- Saippuattomuus -- Ruokalista,
table d'hote -- "Amerikkalainen, sir"! -- Omituinen löytö --
"Pyhiinvaeltaja"-lintu -- Outoa seuraa -- Eläväin hauta --
Pitkällinen vankeus -- Muutamia Dumas'in sankareita -- Kuulun
"Rautanaamarin" vankikoppi.

Me alamme ulkomaalaistua nopeaan ja helposti. Me! alamme suostua
saleihin ja makuuhuoneihin, joissa on epäkodikkaat kivipermannot
eikä lattiaverhoja ensinkään -- permantoihin, jotka kävellessä
kajahtelevat niin terävällä äänellä, ettei sentimentaalinen
mietiskely pääse alkuunkaan. Alamme tottua siisteihin, ääneti
liikkuviin passareihin, jotka hiipivät edes ja takaisin ja hyörivät
täkänänne ja kyynärpäänne ääressä kuin perhoset ja nopeaan
ymmärtävät käskyn ja nopeaan sen täyttävät; ovat juomarahoista
kiitolliset, niiden määrää kysymättä; ja aina kohteliaita -- ei
vahingossakaan muuta kuin kohteliaita. Tämä on suurin kumma, mitä
vielä olemme nähneet -- todella kohtelias hotellitarjoilija, joka
ei ole samalla idiootti. Olemme tottuneet ajamaan suoraan hotellin
keskuspihaan, keskelle tuoksuvaa kukka- ja köynnöskiehkuraa, ja
samalla myös keskelle herraseuroja, jotka rauhallisesti lukevat
sanomalehteä ja polttavat tupakkaa. Olemme alkaneet tottua jäähän,
joka on keinotekoisesti tavalliseen pulloon jäädytetty -- se on
ainoanlaatuinen jää, mitä täällä on. Me olemme alkaneet tottua
kaikkeen tähän; mutta me: _emme_ ole tottuneet kuljettamaan mukanamme
omaa saippuaamme. Olemme kyllin sivistyneet kuljettaaksemme mukanamme
omat kampamme ja hammasharjamme; mutta tämä seikka on meille uutuus,
että täytyy olla mukana saippua joka kerta, kun tahtoo peseytyä,
ja se on sangen ikävä uutuus. Muistamme sen parahiksi, kun olemme
ennättäneet perusteellisesti kastella päämme ja kasvomme taikka juuri
kun mielestämme olemme olleet kylläksi kauan kylpyammeessa, ja siitä
tietysti on seurauksena harmillinen viivytys. Nämä marseillelaiset
tekevät marseljeeseja ja marseljin liivejä ja marseljin saippuaa koko
maailmalle; mutta he eivät koskaan laula marseljeesiaan, eivät käytä
liivejään eivätkä pese itseään omalla saippuallaan.
Olemme oppineet kärsivällisesti kestämään table d'hoten koko
verkallisen rutiinin, kärsivällisesti, mielen tyyneydellä,
tyytyväisyydellä. Saamme annoksemme liemiruokaa; odotamme muutaman
minuutin kalaa; sitten taas muutaman minuutin, kunnes lautaset on
vaihdettu ja rostpihvi tulee; uusi vaihdos ja syömme herneruoan;
jälleen vaihdos ja saamme virvilöitä; vaihdos ja kotilopiiraita (minä
pidän enemmän heinäsirkoista); vaihdos ja kananpaistia salaatin
kera; sitten mansikkahilloa ja hyytelöä; sitten vereksiä viikunoita,
päärynöitä, oransseja, viheriäisiä manteleita j.n.e.; lopun lopuksi
kahvia. Viiniä tietysti joka ruokalajin kanssa, kun kerran ollaan
Ranskanssa. Kun on semmoisessa lastissa, on ruoansulatus hitaanlaista
ja meidän täytyy istua pitkään viileissä huoneissa ja poltella --
ja lueskella ranskalaisia sanomalehtiä, joilla on kumma tapa kertoa
aivan selvää juttua, kunnes olette itse "niksiin" päässeet, ja sitten
siihen pirahtaa pieni sana, jota ei kukaan ihminen osaa kääntää, ja
koko juttu on tärvelty. Eilen sortui maakuopan seinä ja muutamia
ranskalaisia jäi alle, ja sanomalehdet ovat siitä tänään täynnään --
mutta kuolivatko uhrit, vai tuliko heistä raajarikkoja, vai saivatko
ruhjevammoja, vai pääsivätkö säikähdyksellä, sen perille on ollut
mahdoton päästä -- vaikka juuri sen olisin tahtonut tietää.
Tänään meille päivällisillä tuotti hieman häiriötä eräs
amerikkalainen, joka puhui sangen kovaäänisesti ja karkeasti ja
nauroi suurella melulla kaikkien muitten ollessa aivan hiljaa
ja käyttäytyessä hyvin. Hän tilasi viiniä kuninkaallisella
kädenliikkeellä ja sanoi: "Minä en koskaan syö päivällistä ilman
viiniä, sir" (mikä oli kehno vale) ja katseli ympärilleen yleisöön
paistattaakseen itseään siinä ihailussa, jonka hän luuli kaikkien
kasvoista loistavan. Ja kaikki tämä kerskailu maassa, jossa ihmiset
pikemminkin jättäisivät liemiruoan ruokasetelistään kuin viinin! --
maassa, jossa viini on joka säädyssä melkein yhtä yleistä kuin vesi!
Tämä kuvatus sanoi: "Minä olen vapaana syntynyt hallitsija, sir,
amerikkalainen, sir, ja se pitää jokaisen tietää!" Hän ei sanonut
sitä, että hän suoraan polveutui Bileamin aasista; mutta sen kyllä
jokainen älysi hänen sanomattaankin.
Olemme ajelleet Pradolla, tuolla uljaalla kujannetiellä, jonka
kahden puolen patriisseilla on komeat talonsa varjoisain puitten
takana -- ja olemme käyneet Chateau Boarelyssa ja sen omituisessa
museossa. Siellä meille näytettiin pienoiskalmisto -- jäljennös
ensimmäisestä kalmistosta, mitä Marseillen paikoille lienee
kaivettu. Hennot pienoisluurangot makasivat murtuneissa holveissa,
kotijumalat ja kyökkikapineet kerallaan. Se kalmisto, josta
tämä oli jäljennös, tavattiin muutama vuosi takaperin kaupungin
pääkatua kaivettaessa. Se oli säilynyt siellä, kaksitoista jalkaa
syvällä vain, viisikolmattasataa vuotta taikka sille vaiheille.
Romulus taisi käydä täällä, ennenkuin hän Rooman rakensi, ja taisi
tuumailla, perustaisiko hän tähän kaupungin, vaikka hän sitten luopui
tuumasta. Varmaankin hän persoonallisesti tunsi joitakuita näistä
foinikialaisista, joiden luurankoja olemme tässä katselleet.
Suuressa eläintieteellisessä puutarhassa eikö liene ollut näytteitä
kaikista eläimistä, mitä maailmassa on, muiden mukana dromedaari
ja apina, jolla oli koristuksena kirkkaansinisiä ja veripunaisia
karvatukkoja -- sangen uhkea se oli apinaksi -- Niilin virtahepo
ja eräänlainen korkea, pitkäsäärinen lintu, jolla oli nokka kuin
ruutisarvi ja ruumiin mukaiset siivet kuin hännystakin liepeet.
Tämä otus seisoi silmät kiinni ja olkapäät hieman etukumarassa
ja näytti siltä kuin sen kädet olisivat olleet takin liepeitten
alla. Sitä rauhallista tyhmyyttä, sitä yliluonnollista vakavuutta,
itsehurskautta ja sitä katoamatonta itsetyytyväisyyttä, joka puhui
tämän ruumiiltaan harmaan, mustasiipisen, kaljupäisen ja aivan
luonnottoman ruman linnun naamasta ja asennosta! Sen pää oli niin
kömpelö, niin täynnään näppylöitä, sen sääret niin suomuiset; mutta
siitä huolimatta se oli niin kirkkaan rauhallinen, niin sanomattoman
tyytyväinen! Se oli koomillisimman näköinen eläin, mitä ajatella
saattaa. Oikein hyvää teki kuulla tohtorin ja Danin nauravan --
niin luonnollista ja hivelevää naurua ei oltu retkeläisten kesken
kuultu siitä pitäen, kun laivamme lähti Amerikan rannalta. Tämä
lintu oli meille oikea onnen lahja ja olisin kiittämätön, jos
unohtaisin mainita sen kaikella kunnialla näillä lehdillä. Olihan
meidän retkemme huviretki; sen vuoksi seisoimme tämän linnun edessä
tuntikauden ja iloitsimme niin paljon kuin suinkin mahdoimme.
Koetimme silloin tällöin häiritä sen rauhaa, mutta se vain hitaasti
raotti toista silmäänsä ja sulki sen taas tinkimättä hitustakaan
juhlallisesta hurskaudestaan ja kamalasta totisuudestaan. Se vain
näytti sanovan: "Älä saastuta taivaan voideltua pyhittämättömillä
käsillä." Me emme tienneet sen nimeä ja nimitimme sitä sen vuoksi
"Pyhiinvaeltajaksi". Dan sanoi:
"Siltä ei totisesti puutu muuta kuin Plymouthin virsikokoelma."
Valtavan elefantin paras toveri oli tavallinen kissa! tällä
kissalla oli tapana kiivetä ylös elefantin takasääriä pitkin ja
maata sen selässä. Siinä se istui, käpälät koukussa rinnan alla, ja
puolen iltapäivää makasi päiväpaisteessa. Alussa se aina harmitti
elefanttia, niin että se kurkotti kärsällään ja otti sen alas,
mutta kissa meni peräpuoleen ja kiipesi ylös uudelleen. Ja näin se
itsepintaisesti teki, kunnes lopulta voitti elefantin ennakkoluulot,
ja nyt ne ovat eroamattomat ystävät. Kissa usein leikkii elefantin
etujaloissa tai kärsän päällä, kunnes tulee koiria, jolloin se
paikalla kiipee yläilmoihin hyvään turvaan. Elefantti on hiljattain
tuhonnut useita koiria, jotka liian kiivaasti ahdistivat sen toveria.
Vuokrasimme purjeveneen ja kävimme eräällä sataman pienistä
saarista nähdäksemme d'Ifin linnan. Tällä vanhalla linnalla on
sangen surullinen historia. Pari kolmesataa vuotta sitä on käytetty
valtiollisten vankien säilytyspaikkana ja sen kopeissa on seinät
uurrettu täyteen karkeita nimiä, ja monen monet ovat ne, jotka
täällä ovat elämänsä kituneet jättämättä jälkeensä muuta muistoa
kuin nämä surulliset, omin käsin piirtämänsä hautakirjoitukset.
Kuinka taajassa noita nimiä oli! Ja niiden ammoin manalan majoille
lähteneitä omistajoita näytti aaveina tungeskelevan näissä synkissä
kopeissa ja käytävissä. Vaelsimme vankilasta vankilaan aina
komeroihin saakka, jotka näyttivät olevan kovaan kallioon merenpintaa
alemmaksi uurrettuja, Nimiä kaikkialla! -- toisia alhaisten,
toisia ylhäisten, jopa joukossa ruhtinaittenkin. Plebeijeillä,
ruhtinailla ja jalosyntyisillä oli kaikilla yksi yhteinen huoli --
he eivät tahtoneet joutua unohduksen omiksi! He saattoivat kestää
yksinäisyyden, toimettomuuden ja hiljaisuuden, jota ei ainoakaan
ääni milloinkaan häirinnyt; mutta sitä ajatusta he eivät voineet
kestää, että maailma oli heidät kerrassaan unhottanut. Siitä syystä
he piirsivät nimensä. Eräässä kopissa, johon pääsi vain hieman valoa,
oli muuan mies elänyt kaksikymmentä seitsemän vuotta näkemättä
ainoankaan ihmisolennon kasvoja -- elänyt liassa ja kurjuudessa,
ilman muuta seuraa kuin omat ajatuksensa, ja ne epäilemättä
olivat kylläkin surulliset, kylläkin toivottomat. Kaikki mitä hän
vanginvartijain mielestä tarvitsi, annettiin hänen koppiinsa yöllä
ovessa olevasta luukusta. Tämä mies uurti vankilansa seinät lattiasta
kattoon saakka täyteen kaikenlaisia ihmisten ja eläinten kuvia,
sommitellen niistä mutkikkaita piirroksia. Siinä hän ahkeraan ahersi
vuoden toisensa jälkeen valitsemaansa työtä tehden, ja kapalolapset
ennättivät tällä ajalla kasvaa pojiksi -- pojat nuorukaisiksi --
käydä koulut ja yliopistot -- hankkia viran -- saavuttaa kypsän
miesiän -- mennä naimisiin ja muistella lapsuuttaan kuin epämääräisiä
muinaisia aikoja. Mutta kuka voi kertoa, kuinka monelta aikakaudelta
tämä vangista tuntui! Edellisten aika toisinaan lensi; jälkimmäisen
ei milloinkaan -- se aina kulki madellen. Edellisille tanssien
vietetyt yöt olivat tuntuneet minuuteilta, eivätkä tunneilta;
jälkimmäiselle nämä samat yöt olivat olleet samanlaiset kuin kaikki
muutkin vankeusyöt, ne olivat tuntuneet hitailta, vetelehtiviltä
viikoilta, eivätkä tunneilta ja minuuteilta.
Muuan vanki, joka oli ollut täällä viisitoista vuotta, oli
raapustellut runoja seinilleen ja lyhyitä suorasanaisia mietelmiä
-- ne olivat lyhyitä, mutta täynnään paatosta. Ne eivät kertoneet
hänestä itsestään eivätkä hänen kovasta onnestaan; vaan pyhätöstä,
johon hänen henkensä pakeni vankeudesta hartauttaan harjoittamaan --
kodista ja mistä epäjumalista, jotka se kätki. Hän ei elänyt siksi,
että olisi koskaan enää saanut ne nähdä.
Näiden vankihuoneiden seinät ovat yhtä paksut kuin kotonamme jotkut
makuuhuoneet -- viisitoista jalkaa. Näimme ne kosteat kamalat kopit,
joissa kaksi Dumas'n sankaria -- "Monte Christon" sankaria -- vietti
vankeusaikansa. Täällä kunnon apotti omalla verellään kirjoitti
kirjan; kynällä, jonka hän teki rautaisen renkaan kappaleesta, ja
valon antajana lamppu, jonka sydämen hän oli tehnyt vaatteittensa
riekaleista, kastaen ne ravinnostaan kuorimaansa rasvaan; ja sitten
kaivoi puhki paksun seinän jollain mitättömällä aseella, jonka hän
oli itse valmistanut jostain satunnaisesta raudankappaleesta tai
pöytäkalustosta, ja vapautti Dantésin kahleista. Sääli ajatella, että
niin monen viikon uupumaton työ lopun lopuksikin oli hukkatyötä.
Meille näytettiin se katala koppi, jossa kuulu "Rautanaamari" --
erään tylysydämisen Ranskan kuninkaan kovaonninen veli -- sai jonkun
ajan viettää, ennenkuin hänet lähetettiin kätkemään elämänsä outo
salaperäisyys uteliailta St. Margueriten vankiluoliin. Tällä paikalla
oli meistä paljon suurempi mielenkiinto kuin sillä olisi ollut,
jos aivan varmaan olisimme tienneet, kuka tuo Rautanaamari oli ja
mikä hänen historiansa oli ja miksi hänen osakseen oli tullut tämä
ennen kuulumaton rangaistus. Salaperäisyys! Siinä lumous piili.
Tuo sanaton kieli, nuo kahlehditut kasvonpiirteet, tuo sydän,
joka oli niin raskas julki puhumattomista huolista ja tuo rinta,
jota sen säälittävä salaperäisyys oli niin rasittanut, ne olivat
olleet täällä. Nämä kosteat seinät ovat tunteneet sen miehen, jonka
surullinen historia on kaikiksi ajoiksi suljettu kirja! Paikalla oli
lumouksensa.


XII LUKU.
Huvimatka kautta Ranskan -- Maiseman kesäpuku -- Amerikan
suurilla lakeilla -- Ranskan rautatievaunujen omituisuuksia --
Ranskalainen kohteliaisuus -- Amerikkalaiset rautatie-virkailijat --
"Kolmekymmentä minuuttia päivällisaikaa!" -- Miks'ei satu tapaturmia
-- "Vanhat matkustajat" -- Yhä lennossa -- Vihdoinkin Pariisissa
-- Ranskalainen levollisuus ja järjestys -- Bastiljin paikalla
-- Kaupunkia katsomassa -- Barbaarista julmuutta -- Nurinkuriset
biljardit.

Edessämme likimain viidensadan mailin rautatiematka kautta Ranskan
sydämen. Mikä lumoava maa tämä on! -- Mikä puutarha! Penikulmittain
kirkkaan viheriäisiä niittyjä, jotka varmaan joka päivä harjataan
ja kastellaan, joiden nurmen parturi näyttää joka päivä leikkaavan.
Epäilemättä oikeat arkkitehtipuutarhurit muotoilevat ja mittaavat
nämä pensasaidat ja säilyttävät niiden symmetrian. Varmaankin nuo
pitkät suorat rivit komeita poppeleita, jotka jakavat tämän maiseman
kuin tammilaudan ruutuihin, varmaankin ne on viivoittimella ja
luodilla istutettuja niiden tasakorkeus vesivaa'alla katsottu.
Varmaankin nuo suorat, sileät, puhtaan valkoiset maantiesalvat joka
päivä höylätään ja hietapaperilla hiestataan. Miten muutoin olisi
voitu saada aikaan tämmöistä merkillistä symmetriaa, puhtautta ja
järjestystä. Se on todella ihmeteltävää. Ei minkäänlaisia rumia
kivimuureja, ei aitoja minkäänlaisia. Ei likaa, ei rappiota, ei
törkyä missään -- ei mitään, mikä edes viittaisi saastaan -- ei
mitään, mikä hengähtäisikään laiminlyöntiä. Kaikki on hyvässä
järjestyksessä ja kaunista -- kaikki silmää lumoavaa.
Vilahteli tuontuostakin näkyviin Rhone ruohoisten äyräittensä
välitse liukuen; somia asumuksia kukkain ja pensaitten peitosta;
omituisia vanhoja kyliä punaisine tiilikattoineen ja sammaltuneine
keskiaikaisine kirkkoineen, jotka kohosivat korkealle niiden
keskeltä; metsäisiä mäkiä, joiden lehvistä kohosi muratin verhoamia
ritarilinnoja torneineen ja sakaroineen; vilahteli paratiisimaisia
maisemia, jotka meistä elivät kuin lumotun tarumaan näkyjä!
Tunsimme silloin, mitä runoilija tarkoitti laulaessaan ihanasta
Ranskan maasta, sen vihannista viljavainioista ja päivänpaahteisista
viinitarhoista.
Se _on_ ihana maa. Sattuvampaa sanaa ei sille voisi löytää. Sanotaan,
ettei ranskan kielessä ole "kodille" sanaa. Well, kun huomioon ottaa,
että heillä on asia itse näin viehättävässä muodossa, niin eivätkö
tulle tavalla tai toisella toimeen ilman tuota sanaa. Älkäämme
tuhlatko liian paljon sääliä "kodittomaan" Ranskaan. Minä olen
huomannut, että ulkomaille muuttaneet ranskalaiset harvoin kokonaan
luopuvat aikomuksestaan palata Ranskaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt
en sitä ihmettele.
Emme siltä ole aivan hullaantuneet näihin ranskalaisiin
junavaunuihin. Ostimme ensi luokan piletin, emme herättääksemme
huomiota menettelyllä, joka Euroopassa on harvinaista, vaan koska
siten saatoimme tehdä matkamme nopeammin. Vaikeata on missään
maassa tehdä rautatiellä matkustamista miellyttäväksi. Se on
liian ikävystyttävää. Postivaunulla matkustaminen on verrattoman
paljon hauskempaa. Kuljin kerran Lännen lakeitten ja erämaitten ja
vuoristojen poikki Missourista Californiaan ja sen jälkeen mittaan
kaikki huvimatkani tämän verrattoman riemuretken mukaan. Kaksituhatta
mailia herkeämättä eteenpäin syöksyen, ravistellen, retuutellen, yöt
ja päivät eikä ainoatakaan ikävän hetkeä, mielenkiinnon väsähtämistä!
Ensimmäiset seitsemänsataa mailia tasaista mannerta, jonka
nurmivaippa oli vehreämpää ja pehmeämpää ja tasaisempaa kuin mikään
merenpinta ja kirjailtu suuruutensa mukaisiin kuvioihin -- pilvien
varjoihin. Siellä ei ollut muita näkemyksiä kuin kesänäkemyksiä,
eivätkä nämä mihinkään muuhun kehoittaneet kuin makaamaan pitkällään
postisäkkien päällä virvoittavassa ilman viimassa ja unelmoiden
polttelemaan rauhan piippua -- mitäs muuta, kun ympärillä kaikki
oli lepoa ja tyytyväisyyttä? Viileinä aamuhetkinä, ennenkuin
aurinko vielä oli kunnolla noussut, maksoi vaikka ikäkauden
kaupunkilaisaherrusta ja nakerrusta istua kuskipukilla ajomiehen
rinnalla ja nähdä kuuden mustangin laukkaavan prerian poikki piiskan
kipeästi läiskähdellessä niiden päällä, mutta koskaan koskematta;
tähyillä tämän maailman siintäviä etäisyyksiä, joka ei muuta herraa
tuntenut kuin meidät; halkaista tuulta paljain päin ja tuntea
hitaan suonensa kiihtyvän tästä raisusta riennosta, joka pyrki
kilpailemaan hirmumyrskyn vastustamattoman hyökkäyksen kanssa! Sitten
tuhat kolmesataa mailia autioita erämaita; rannattomia panoraamoja
hämmästyttävine perspektiiveineen; aavekaupunkeja, monisakaraisia
katedraaleja, jykeviä linnoja, jotka oli ikikallioon muovailtu ja
jotka laskeva aurinko kirkkaasti punasi ja kultasi; pyörryttäviä
korkeuksia sumujen kiehtomien kukkulain ja sulamattomain lumien
keskellä, jossa ukkoset ja salamat ja myrskyt suurenmoisesti sotivat
jalkaimme alla ja ylhäällä myrskypilvet pieksivät naamojamme
revittyine lippuineen!
Mutta minä unohdin. Olenkin nyt sirossa Ranskan maassa, enkä kiitele
suuressa South Passissa enkä Wind River vuoristossa, antilooppien
ja puhveleitten, maalattujen ja sotapolulle lähteneitten intiaanien
keskellä. Sopimatonta olisi minun tehdä halventavia vertauksia
haukotuttavan rautatiematkan ja moisen kuninkaallisen postivaunuissa
poikki valtavan maanosan suoritetun kesälennon välillä. Aikomukseni
oli vain alussa huomauttaa, että rautatiematkat ovat ikävystyttäviä
ja uuvuttavia ja niin ne todella ovatkin, vaikka mieleeni sattuikin
erikoisesti muistumaan muuan kamala viidenkymmenen tunnin toivioretki
New Yorkista St. Louisiin. Tietysti ei pikku retkemme Ranskan halki
ollut todella ikävystyttävä, sillä olivathan kaikki näkemykset
ja kokemukset uusia ja outoja, mutta, kuten Dan sanoi, sillä oli
erikaltaisuutensa.
Vaunut on jaettu osastoihin, joihin mahtuu kahdeksan henkeä kuhunkin.
Kukin osasto on puolittain jaettu pienempiin osastoihin, niin että
niissä on kaksi jotakuinkin tyydyttävästi eristettyä neljän seuraa.
Neljä ja neljä istuu aina vastakkain. Istuimissa ja selkänojissa on
vahvat patjat ja pehmustukset ja ne täytyy myöntää mukaviksi; voitte
tupakoida, jos haluttaa; kulkukauppiaita ei kiusana minkäänlaisia;
olette turvassa suuren matkustajaseuran rasitukselta. Tämähän on
kaikki hyvä. Mutta sitten junankuljettaja sulkee teidät vaunuun,
kun juna lähtee; vaunussa ei ole juomavettä, mitä juoda; ei ole
minkäänlaista lämmitystä yömatkoja varten; jos osastoonne sattuisi
saapumaan juopunut reuhaaja, ette voi siirtyä hänestä parinkymmenen
sijan päähän, ettekä lähteä toiseen vaunuun; mutta ennen kaikkea,
jos olette uupunut ja teidän täytyy nukkua, täytyy torkahdella
istuvassa asennossa vähän kerrallaan, sääret koukussa ja kiduttavassa
kurjuudessa, josta vielä seuraavana päivänä olette riutunut ja
raihnas -- sillä katso, Ranskassa ei ole ensinkään tuota kaiken
armeliaisuuden ja inhimillisen ystävyyden huippua, makuuvaunua.
Minä pidän enemmän amerikkalaisesta järjestelmästä. Siinä ei ole
niin monta tuskaa tuottavaa erikaltaisuutta. Ranskassa kaikki on
kellon käyntiä, järjestystä. Täällä ei tehdä erehdyksiä. Joka
kolmannella miehellä on univormu, ja olipa hän valtakunnan marsalkka
tai jarrumies, aina hän on valmis ja täydelleen halukas vastaamaan
kaikkiin kysymyksiimme uupumattomalla kohteliaisuudella, valmis
sanomaan, mihin vaunuun teidän on mentävä, niin, jopa valmis tulemaan
ja istuttamaan teidät tuohon vaunuun ollakseen varma siitä, ettette
kulje harhaan. Ette pääse aseman odotussaliin, ennenkuin olette
lunastanut piletin, ettekä pääse ulos sen ainoasta lähtöovesta,
ennenkuin juna on kynnyksen edessä valmiina vastaanottamaan. Junaan
päästyänne odotetaan vielä, kunnes pilettinne on tarkastettu --
kunnes jokaisen matkustajan piletti on tarkastettu. Tämä tarkoittaa
pääasiassa teidän omaa parastanne. Jos jonkun mahdollisuuden johdosta
sittenkin olette joutunut väärään junaan, annetaan teidät kohteliaan
virkailijan haltuun ja hän vie teidät sinne, minne tulee, ja
kumartaa teille jos kuinka monet kohteliaat kumarrukset. Pilettiänne
tarkastellaan tuon tuostakin pitkin matkaa, ja kun on aika vaihtaa
junaa, annetaan teille siitä tieto. Olette virkailijain käsissä,
jotka mitä huolellisimmin valvovat etujanne ja mukavuuttanne, sen
sijaan että lahjojaan käyttäisivät uusien menetelmien keksimiseen,
miten teitä häiritsisivät ja nolaisivat, joka taas sangen usein
on tuon ylenmäärin itsetyytyväisen itsevaltiaan, amerikkalaisen
junankuljettajan tapa.
Mutta paras pykälä Ranskan rautateiden hallinnossa on --
kolmenkymmenen minuutin päivällispysähdys! Ei mitään viiden minuutin
karkauksia sitkeiden vehnästen, poroisen kahvin, epäilyttäväin
munain, kautsupihvien ja paistosten kimppuun, joiden sommittelu ja
suoritus on pimeä ja verinen mysterio kaikille muille kuin kokille,
joka ne on valmistanut! Ei; me istuimme rauhallisesti pöytään --
se oli vanhassa Dijonissa, joka on niin helppo kirjoittaa ja niin
mahdoton ääntää -- ja kaadoimme laseihin mehukkaita Bourgognen
viinejä ja pureskelimme kaikessa rauhassa pitkän table-d'hôte listan
päästä päähän kotilopasteijineen, hienoine hedelmineen ja kaikkineen,
sitten maksoimme sen vähän, minkä se maksoi, ja tyytyväisinä nousimme
taas junaan emmekä olleet kertaakaan kironneet rautatie-yhtiötä.
Harvinainen kokemus ja kokemus, jota on syytä muistella ainiaan.
Väittävät, ettei näillä Ranskan rautateillä tapahdu onnettomuuksia,
ja se mahtaa olla totta. Kuljimme korkealta maanteiden poikki, jos
oikein muistan, taikka tunneleissa niiden alitse, emmekä kertaakaan
kulkeneet niiden poikki samalla tasolla. Aina neljännes mailin
päässä, näytti minusta, tuli mies esiin ja piti koholla nuijaa,
kunnes juna oli mennyt ohi, osoittaakseen siten, että edessäpäin
kaikki oli niinkuin olla pitikin. Vaihteet asetettiin jo mailin
päästä eteenkäsin vetämällä rautalangasta, joka kulki maassa radan
rinnalla asemalta asemalle. Eri päivä- ja eri yösignaalit aina
hyvissä ajoin ilmaisivat, missä asemassa vaihteet olivat.
Ei, näillä Ranskan radoilla ei tosiaankaan tapahdu onnettomuuksia,
joita kannattaisi mainita. Miks'ei? Siitä yksinkertaisesta syystä,
että onnettomuuden tapahtuessa aina _joku_ joutuu siitä kiikkiin!
[Lähdetään siitä periaatteesta, että on parempi, että yksi viaton
kärsii kuin viisisataa.] Ehkä ei juuri kiikutukseenkaan saakka
sentään, mutta ainakin hänet rangaistaan niin perusteellisen
vaikuttavasti, että rautatie-virkailijat sen jälkeen kauan muistavat
kammota huolimattomuutta. "Viranomaisia ei kohtaa moite" -- tämä
valheellinen ja turmiota tuottava tuomio, jonka meidän helläsydämiset
juryt niin usein langettavat, on Ranskassa sangen harvinainen.
Jos tapaturman syy on junankuljettajan osastossa, täytyy tämän
virkailijan ottaa edesvastuu niskoilleen, ellei hän voi työntää syytä
jonkun alempansa kannettavaksi; jos taas veturinkuljettajan osastossa
ja edellytykset muutoin ovat samat, rangaistaan veturinkuljettajaa.
Vanhat matkustajat -- nuo hauskat papukaijat, jotka "ovat olleet
täällä ennen" ja tietävät maasta enemmän kuin Louis Napoleon tietää
nyt tai on milloinkaan tiennyt -- kertovat meille näitä asioita,
ja me uskomme niihin, koska niihin on hauska uskoa ja koska ne
tuntuvat niin hyväksyttäviltä ja tuoksahtavat sille ankaralle lain ja
järjestyksen vallalle, jonka huomaamme ympärillämme joka puolella.
Mutta me rakastamme "vanhoja matkustajia". Me niin mielellämme
kuuntelemme, kun he juttelevat, lörpöttelevät ja laskettelevat
omiaan. Arvaamme, mitä he ovat miehiään, paikalla kun heidät näemme.
He aina ensin tunnustelevat, mitä me olemme miehiä; he eivät
milloinkaan laske itseään valloilleen, ennenkuin ovat jokaista
tunnustelleet ja saaneet selville, ettei hän ole matkustanut.
Sitten he avaavat kurkkuläppänsä, ja kuinka he sitten kerskuvat ja
ivaavat ja pöyhistelevät ja lentävät ja pitävät häpeänä totuuden