Jenkkejä maailmalla I - 09

Kristuksessa". He jatkoivat kirjeenvaihtoa, Heloise horjumattoman
tunteen koruttomin sanoin, Abelard silon kaunopuhujan kylmillä
fraaseilla. Heloise purki sydäntään intohimoisiin, katkonaisiin
lauseihin; Abelard vastasi hiotuilla tutkielmilla, jotka oli jaettu
lukuihin ja alalukuihin, premisseihin ja todisteluihin. Heloise
tuhlasi hänelle hellimpiä nimityksiä, mitä rakkaus saattoi keksiä,
Abelard hyisen sydämensä pohjoisnavasta puhutteli häntä "Kristuksen
morsiamena"! Mokoma häpeämätön jäävuori!
Heloise ei kyllin ankarasti hallinnut nunniaan, minkä vuoksi näiden
keskuudesta tuli tunnetuksi muutamia häpeällisiä juttuja ja St.
Denis'n apotti lakkautti hänen luostarinsa. Abelard siihen aikaan oli
St. Gildas de Ruys luostarin pää, ja kuullessaan, kuinka kodittomaksi
Heloise oli tullut, hän tunsi rinnassaan jotain säälin tapaista
(kumma, ettei tämä harvinainen tunne aivan sekoittanut hänen päätään)
ja hän sijoitti Heloisen pienen joukkonsa keralla Paracleten pieneen
kappeliin, uskonnolliseen laitokseen, jonka hän oli pakolaisuutensa
aikana perustanut. Heloisen täytyi siellä alussa paljon kärsiä ja
nähdä puutetta, mutta kuntonsa ja sydämellisyytensä johdosta hän
saavutti vaikutusvaltaisia ystäviä ja hänen laitoksestaan kasvoi
rikas ja kukoistava luostari. Heloise saavutti kirkon päämiesten
suuren suosion, samoin kuin yleisönkin, vaikka hän harvoin julkisesti
esiintyi. Nopeaan hän edistyi arvossa, maineessa ja hyödyllisessä
toimessa ja Abelard yhtä nopeaan menetti arvoaan. Paavi piti Heloisea
niin suuressa kunniassa, että teki hänestä hänen nunnakuntansa
pään. Abelard kaikkine loistavine lahjoineen, aikansa ensimmäinen
väittelijä, kävi araksi, epäröiväksi ja menetti luottamuksen omaan
voimaansa. Yksi suuri vastoinkäyminen riitti kukistamaan hänet siitä
korkeasta asemasta, joka hänellä oli älyparhaimmiston kesken, ja
tämä vastoinkäyminen tuli. Kuninkaitten ja ruhtinaitten kehoittamana
mittelemään väittelyssä voimiaan terävän Pyhän Bernhardin kanssa
ja musertamaan hänet Abelard kuninkaallisten ja kuuluisuuksien
läsnäollessa nousi puhumaan vastustajan päätettyä puheensa,
katseli ympärilleen, mutta sai vain alkua änkytetyksi. Sitten
hänen rohkeutensa petti, hänen kielensä taito oli mennyt: voimatta
puhettaan pitää hän vapisi ja istui alas, voitettuna, häpeään
joutununeena taistelijana.
Abelard oli kuollessaan kukistunut mies; hänet haudattiin Clunyhin
v. 1144. Hänen ruumiinsa myöhemmin siirrettiin Paracleteen ja
kun Heloise kahtakymmentä vuotta myöhemmin kuoli, haudattiin
hänet viimeisen pyyntönsä mukaisesti Abelardin viereen.
Abelard oli kuollessaan kuudenkymmenenneljän ikäinen, Heloise
kuudenkymmenenkolmen. Kolmesataa vuotta haudassaan levättyään
ruumiit uudelleen siirrettiin. V. 1800 ne uudelleen siirrettiin
ja seitsemäntoista vuotta takaperin ne taas kaivettiin ylös ja
muutettiin Père la Chaiseen, jossa ne saavat olla levossa ja
rauhassa, kunnes niille uudelleen tulee aika nousta ylös ja lähteä
liikkeelle.
Historia ei tiedä mitään vuorimörssärin viimeisistä vaiheista.
Sanokoon maailma hänestä mitä tahtoo, _minä_ ainakin aina kunnioitan
tuon vanhan siloreiän muistoa ja surua petetyn luottamuksensa,
särkyneen sydämensä ja häirityn mielenrauhansa vuoksi. Levätköön hän
rauhassa!
Semmoinen on Abelardin ja Heloisen historia. Semmoinen on se juttu,
jonka vuoksi Lamartine on vuodattanut semmoisia kyyneltulvia.
Mutta mies ei voinutkaan koskaan joutua vähääkään pateettisen
aiheen vaikutuspiiriin tulvimatta äyräittensä yli. Hänet olisi
pitänyt padota. Semmoinen se historia on -- ei semmoinen,
jommoisena se tavallisesti kerrotaan, vaan karsittuna ytelästä
sentimentalisuudestaan, joka rakastavan kunnioituksemme esineeksi
tahtoo pyhittää Pierre Abelardin kaltaisen pelkurimaisen viettelijän.
En ainoallakaan sanalla tahdo moittia petettyä uskollista tyttöä
enkä hänen haudaltaan tahtoisi karkoittaa ainoatakaan niistä
yksinkertaisista uhreista, joita onnettomat nuorukaiset ja immet
hänen muistolleen pyhittävät, mutta minua surettaa, että minulla
ei ole aikaa eikä tilaisuutta kirjoittaa neljää tai viittä nidosta
mielipiteitäni hänen ystävästään, joka perusti Parachuten tai
Paracleten, tai mikä se lienee ollut.
Voi kuinka monta tonnia tunnetta olen tietämättömyydessäni uhrannut
sille petturille! Tämän jälkeen aion pitää tunteeni kurissa
tämänkaltaisiin ihmisiin nähden, kunnes olen heistä kaikki lukenut
ja tiedän, ovatko he todella kyynelhuomion arvoisia, vai eivätkö.
Toivoisin nyt, etten olisi eternellejäni vienytkään, sen enempää kuin
juurikasvejanikaan.
Pariisissa usein näimme puodinakkunoissa kirjoituksen "_English
Spoken Here_" aivan samoin kuin kotona akkunoissa näkee "_Ici on
parle Française_". Me aina suoraa päätä hyökkäsimme näihin paikkoihin
-- ja aina meille poikkeuksetta vastattiin moitteettomalla ranskan
kielellä, että se apulainen, joka hoiti laitoksessa englannin
kielen, juuri oli lähtenyt päivälliselle ja tunnin kuluttua palaisi
-- tahtoisiko monsieur ostaa jotain? Meitä ihmetytti, miksi nuo
kielitaiturit aina söivät päivällistä niin tavattomina aikoina, sillä
me emme koskaan käyneet puodeissa semmoiseen aikaan, jolloin saattoi
vähääkään otaksua kunnon kristityn olevan semmoisella asialla. Asian
todellinen laita oli se, että tuo kaikki oli katalaa petosta --
ansa tietämättömien pyydystämiseksi -- liimapaperi linnunpoikasten
kiinnisaamiseksi. Heillä _ei ollut_ englanninkieltä raatelevaa
apulaista. He vain luottivat siihen, että kirjoitus houkuttelisi
ulkomaalaisia heidän pesäänsä ja samalla siihenkin, että he kauniilla
sanoilla saisivat heidät puodissa viipymään, kunnes ostaisivat jotain.
Paljastimme toisenkin ranskalaisen petkutuksen -- kirjoituksen, jonka
tuon tuostakin näki akkunoissa: "KAIKENLAISIA AMERIKKALAISIA JUOMIA
VALMISTETAAN TÄÄLLÄ TAITEELLISESTI." Hankimme avuksemme herrasmiehen,
joka oli perehtynyt amerikkalaisen baarin nimityksiin, ja teimme
hyökkäyksen erään tuommoisen petkuttajan kimppuun. Kumarteleva,
esiliinallinen ranskalainen sipsutti esiin ja sanoi:
"Que voulez les messieurs?" ("Jaha, mitä saa luvan olla?")
Kenraalimme sanoi: "Antakaa meille whisky-straight."
(Tuijotus ranskalaisen puolelta.)
"Well, ellette tiedä, mitä se on, niin antakaa meille
samppanja-kukonhäntä."
(Tuijotus ja olkain kohotus.)
"Well, antakaa sitten sherry-suutari (sherry cobbler)."
Ranskalainen oli nolattu.
"Antakaa meille brandy smash!"
Ranskalainen alkoi tehdä takaperoa, viimeisen tilauksen peloittavaa
voimaa epäillen, kohautteli olkapäitään ja onnettomana levitteli
käsiään.
Kenraali jatkoi hyökkäystä ja sai täydellisen voiton. Tämä tietämätön
muukalainen ei edes voinut antaa meille Santa Cruz punssia, silmäin
aukaisijaa, kiviaitaa eikä maanjäristystä. Ilmeinen petkuttaja.
Muuan tuttavistani mainitsi eräänä päivänä, että hän epäilemättä oli
ainoa maailmannäyttelyssä käynyt amerikkalainen, jolle oli tapahtunut
se suuri kunnia, että keisarin henkivartiasto oli häntä saattanut.
Minä häikäilemättömän suoraan sanoin olevani hämmästyksissäni siitä,
kuinka hänen kaltaisensa pitkäkoipinen, lyhytleukainen, mitättömän
näköinen kuvatus olisi ennen muita valittu tulemaan osalliseksi
tämmöisestä kunniasta ja kysyin häneltä, kuinka se oli tapahtunut.
Hän sanoi joku aika takaperin olleensa _Mars-kentällä_ suuressa
sotaväen katselmuksessa ja yleisön joka puolella taajenemistaan
taajetessa hän oli kaidepuitten takana huomannut aukean paikan. Hän
oli lähtenyt vaunuistaan ja mennyt sinne. Hän oli ainoa, mitä koko
tällä aukealla paikalla oli, ja tilaa hänellä oli väljältä, ja kun
paikka oli hyvin keskellä, näki hän sieltä mainiosti kaikki kentän
valmistukset. Jonkun ajan kuluttua kuului sitten soittoa ja Ranskan
keisari ja Itävallan keisari kuulujen _Cent Gardien_ saattamana
tulivat aukealle paikalle. He eivät näyttäneet häntä huomaavan, mutta
kaartin komentajan viittauksesta tuli nyt oikopäätä nuori luutnantti
miesroikan kanssa hänen luokseen, kohotti kätensä ja tervehti
sotilaan tapaan ja sitten sanoi matalalla äänellä, että hänen
mielensä oli paha, kun täytyi häiritä ulkomaalaista ja gentlemannia,
mutta paikka oli ruhtinaille varattu. Tämä new-jerseyläinen kummitus
nousi silloin ylös ja kumarsi ja pyysi anteeksi, minkä jälkeen
hänet upseeri rinnallaan ja miesroikka perässään marssien kaikella
mahdollisella kunnialla saatettiin vaunujensa luo, saattajina
keisarillinen henkivartiasto! Upseeri tervehti jälleen ja palasi
takaisin, new-jerseyläinen vintiö kumarsi vastaan ja sen verran
hänellä vielä oli mielenmalttia, että sanoi tulleensakin vain
yksityisessä asiassa näitä keisareita tapaamaan, heilutti heille
kädellään jäähyväiset ja ajoi kentältä!
Kuvitelkaapa, että jokin ranskalaisparka tietämättömyydessään
tunkeutuisi julkiselle puhujalavalle, joka on pyhitetty jollekulle
kuudenkymmenen pennin viranomaiselle Amerikassa. Poliisi ensinnäkin
peloittaisi hänet kuoliaaksi sadattelumyrskyllä ja sitten repisi
hänet kappaleiksi saadakseen hänet sieltä pois. Olemme muutamissa
asioissa paljon etevämpiä kuin ranskalaiset, mutta he ovat toisissa
mittaamattoman paljon parempia kuin me.
Kiittäköön tämä nyt kerraksi Pariisista. Olemme sitä kohti täyttäneet
koko velvollisuutemme. Olemme nähneet Tuileriat, Napoleonin patsaan,
Madeleinen, Napoleonin haudan, tuon ihmeitten ihmeen, kaikki suuret
kirkot ja museot, kirjastot, keisarilliset palatsit, veistos- ja
taulukokoelmat, Pantheonin, Jardin des Plantesin, oopperan,
sirkuksen, eduskuntatalon, biljardisalit, parturit, _grisetit_ --
Ah niin, _grisetit!_ Olin vähällä unohtaa. Hekin ovat romanttinen
pettymys. He olivat (jos annatte matkakirjani sanoa) aina niin
kauniita -- niin somia ja siistiä, niin siroja -- niin naiveja
ja luottavaisia -- niin vienoja ja viehättäviä -- niin tarkat
puotivelvollisuuksiinsa nähden, niin vastustamattomat ostajalle
joutavilla puheilla tavaroitaan tarjotessaan -- niin hellät Quartier
Latinin köyhille ylioppilaille -- niin kevytmielisiä ja iloisia
sunnuntai-huviretkillään esikaupungeissa -- ja oh, niin viehättävän,
niin ihastuttavan epäsiveellisiä!
Kolme tai neljä päivää minä yhteen mittaan sanoin:
"Sukkelaan, Ferguson! onko tuo grisetti?"
Ja hän aina vastasi "ei".
Vihdoin hän käsitti, että minä tahdoin nähdä grisetin. Ja hän
osoitti niitä sitten tusinoittain. He olivat samanlaisia kuin
kaikki ranskalaiset naiset, mitä olen nähnyt -- eivät paljon
minkään näköisiä. Heillä oli suuret kädet, suuret jalat, suuri
suu; ja yleensä heillä oli nykerö nenä ja viikset, joita ei hyvä
kasvatuskaan voinut estää näkemästä; he kampasivat hiuksensa
suoraan päälaelle ilman jakausta, he olivat kömpelömuotoisia, he
eivät olleet puoleensa vetäviä, he eivät olleet siroja eivätkä
suloisia; he söivät kynsilaukkaa ja sipulia. Ja mitä heidän kehuttuun
epäsiveellisyyteensä tulee, kuinka _voisivat_ he olla epäsiveellisiä?
Eläinten hairahduksesta ei käytetä niin komeita sanoja.
Siten kukistui taas muuan nuoruuteni epäjumala.
Me olemme nähneet kaikki ja huomenna lähdemme Versaillesiin. Pariisia
näemme enää vain pikimmittäin palatessamme ja lähtiessämme sieltä
taas laivaamme, ja niinpä voin jo tässä lausua tälle kauniille
kaupungille kaipauksen jäähyväiset. Matkustamme monet tuhannet mailit
täältä lähdettyämme ja käymme monessa suuressa kaupungissa, mutta
emme tapaa ainoatakaan niin lumoavaa kuin tämä.
Toiset joukostamme ovat lähteneet Englantiin aikoen tehdä
kiertoretken ja palata laivaan Livornossa tai Napolissa monen viikon
kuluttua. Olimme vähällä lähteä täältä Genèveen, mutta olemmekin
päättäneet palata Marseilleen ja Genovasta lähteä retkeilemään kautta
Italian.
Tahdon päättää tämän luvun eräällä huomautuksella, tuntien itseni
erikoisen ylpeäksi siitä, että voin tämän huomautuksen tehdä -- ja
iloiseksi, että toverini sydämestään sitä kannattavat: että nimittäin
verrattomasti kauneimmat naiset, mitä olemme Ranskassa nähneet,
olivat Amerikassa syntyneet ja kasvaneet.
Tunnen itseni nyt mieheksi, joka on yhdellä oikealla teolla
yhdennellätoista hetkellä pelastanut katoavan maineen ja antanut
uutta loistetta himmenevälle kilvelle.
Pudotkoon esirippu hitaan soitannon soidessa.


XVI LUKU.
Versailles -- Paratiisi takaisin saatu -- Ihmeteltävä puisto --
Menetetty paratiisi -- Napoleonimaista sotataitoa.

Versailles! Se on ihmeteltävän kaunis! Katselette ja katsotte pitkään
ja koetatte käsittää, että se on todellista, että se on maan päällä,
ettei se olekin Edenin puutarha -- mutta päätänne alkaa pyörryttää,
ympärillä oleva kauneusmaailma saattaa teidät ymmällenne ja puoleksi
jo uskotte, että ehkä olettekin ihanan unen narri. Näköala karmii
kuin sotilassoitto! Jalo palatsi, jonka koristettua julkipuolta
jatkuu jos kuinka monen kortteerin mitan, kunnes näyttää siltä,
ikäänkuin ei siitä koskaan tulisi loppua; sen edustalla suurenmoinen
kävelypaikka, jolla suuren valtakunnan armeijat mahtuisivat paraateja
pitämään; joka puolella kukkassateenkaaria ja valtavia kuvapatsaita,
joiden luku on melkein lukematon, mutta joita siitä huolimatta
näyttää olevan vaan siellä täällä näillä väljillä tiloilla;
leveitä kiviportaita, jotka kävelypaikalta vievät alas puiston
matalampiin osiin -- portaita, joille mahtuisi seisomaan kokonaisia
rykmenttejä ja joille vielä jäisi tyhjääkin tilaa; suurenmoisia
suihkulähteitä, joiden pronssikuvat purkivat ilmaan virtanaan
kimaltelevaa vettä ja kietoivat sadoittain kaartavia suihkuja
verrattoman kauneiksi muodoiksi; leveitä nurmennukka-kujanteita,
joita haaroi sinne ja tänne joka suuntaan ja joita näytti riittävän
mittaamattoman pitkälle, pitkin matkaa kummallakin puolella sankat
rivit lehteviä puita, joiden oksat ylhäällä yhtyivät ja muodostivat
niin virheettömiä ja symmetrisiä kaaria, ettei milloinkaan kivestä
ole säännöllisempiä muovailtu; ja sieltä ja täältä vilahteli pieniä
metsäjärviä, joiden pinnalla pienoislaivat kuvastelivat itseään.
Ja kaikkialla -- palatsin portailla, suurella kävelypaikalla,
lähteitten ympärillä, puitten keskellä, ja kaukana päättömien
kujannekaartojen alla jos kuinka monta sataa vilkaspukuista ihmistä,
toisia kävellen, toisia juosten tai tanssien; nämä vihdoin soivat
tälle tarumaailmalle sen elon ja vilkkauden, joka olikin ainoa,
mitä siinä täydellisyydestä puuttui. Se oli todella toivioretken
arvoinen. Kaikki oli niin jättiläismäisessä mittakaavassa. Ei
mitään pientä -- ei mitään halpahintaista. Kaikki kuvapatsaat
ovat suuret; palatsi suurenmoinen; puisto pinta-alaltaan pieni
kreivikunta; kujanteet loppumattomat. Versaillesin kaikki etäisyydet
ja suhteet ovat valtavat. Minun oli ollut tapana luulla, että kuvat
liioittelivat etäisyyksiä ja suhteita aivan suhdattomasti ja että
ne tahallaan tekivät Versaillesista kauniimman kuin mikään paikka
voi olla. Mutta nyt tiedän, etteivät kuvat missään suhteessa vedä
vertoja todellisuudelle ja ettei mikään maalari voisi esittää
Versaillesta kankaalla niin kauniiksi kuin se todella on. Minun
tapani oli ajatella, että Louis XIV teki huonon työn kuluttaessaan
tuhannen miljoonaa frangia tähän ihmeteltävään puistoon, kun osalla
hänen alamaisistaan oli niin niukasti leipää; mutta nyt en asiasta
ole niinkään varma. Hän otti maakappaleen, jonka ympärysmitta on
kuusikymmentä mailia ja ryhtyi tekemään tätä puistoa ja rakentamaan
tätä palatsia ja tietä täältä Pariisiin. Työssä hänellä oli joka
päivä 36,000 miestä ja työ oli niin epäterveellistä, että heitä kuoli
ja vedätettiin joka yö pois kuormittani. Erään sen ajan aatelismiehen
rouva mainitsee tämän seikan "haittana", mutta naivisti lisää, että
"se ei näytä olevan huomion arvoinen asia siihen onnelliseen rauhan
tilaan nähden, jota nyt saamme nauttia."
Kotona aina ajattelin pahaa ihmisistä, jotka leikkasivat puunsa
ja pensaansa pyramideiksi, neliöiksi, torneiksi ja kaikenlaisiksi
luonnottomiksi muodoiksi, ja kun näin samaa harjoitettavan tässä
suuressa puistossa, aloin käydä levottomaksi. Mutta pian huomasin
asian aatteen ja viisauden. Sillä tavoitellaan _yleistä_ vaikutusta.
Me pakotamme kymmenkunnan kituvaa puuta harvinaisiin muotoihin
pienessä pihassa, joka ei ole ruokasalia suurempi, ja silloin ne
kylläkin näyttävät nurinkurisilta. Täällä sitä vastoin otetaan
parisataatuhatta suurta metsäpuuta ja asetetaan kahdenkertaiseen
riviin; ei anneta ainoankaan lehden tai oksan kasvaa rungossa
kuutta jalkaa korkealle maasta; miehen korkeudesta oksat alkavat
haarautua ja hyvin verkalleen leviävät ulospäin laajemmalle ja
laajemmalle, kunnes pään päällä yhtyvät, ja siten muodostuu
moitteeton lehvätunneli. Holvikaari on matemaattisen tarkka. Vaikutus
on erinomaisen kaunis. Puille annetaan puolensataa erilaista muotoa,
ja siten nämä omituiset vaikutukset ovat sanomattoman vaihtelevia
ja maalauksellisia. Ei ole kahta kujannetta, jossa puut olisivat
aivan samanlaiset, eikä silmää sen vuoksi väsytä minkäänlainen
yksitoikkoinen yhdenmukaisuus. Heitän tähän tämän asian ja annan
toisten selvittää, kuinka nämä ihmiset saavat päättömät rivit
korkeita metsäpuita kasvamaan juuri yhtä paksuiksi (esim. jalan ja
kaksikolmannesta); kuinka he saavat ne juuri yhtä korkeina pysymään;
kuinka ne saadaan kasvamaan niin lähekkäin; kuinka yksi valtava haara
saadaan joka puusta lähtemään juuri samasta paikasta ja muodostamaan
holvin pääkaari; ja kuinka kaikki nämä seikat saadaan säilymään
tarkkaan samassa tilassa ja säilytetään sama erinomainen muotohienous
ja sopusuhtaisuus kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen -- sillä
minä olen koettanut keksiä selitystä tälle probleemalle, mutta en ole
onnistunut.
Kävelimme Versaillesin palatsissa suuren veistoshallin ja
sadanviidenkymmenen taulugallerian läpi ja tunsin, että semmoisessa
paikassa oli turha käydäkään, ellei ollut kokonaista vuotta
käytettävänään. Kaikki nämä taulut kuvaavat taisteluita ja vain yksi
pieni kangas on joukossa esittämässä muuta kuin suuria ranskalaisia
voittoja. Katselimme niinikään Suuren Trianonin ja Pienen Trianonin,
nuo kuninkaallisen tuhlaavaisuuden muistomerkit, joilla on niin
surullinen historia -- liittyyhän niihin muistoja Napoleon
ensimmäisestä ja kolmesta kuninkaasta ja heidän kuningattaristaan.
Kaikki he peräkkäin makasivat samassa upeassa vuoteessa, mutta nyt
siinä ei makaa ketään. Suuressa ruokasalissa oli pöytä, jonka ääressä
Louis XIV ja hänen rakastajattarensa, Madame Maintenon, ja heidän
jälkeensä Louis XV ja Pompadour olivat syöneet alasti, kenenkään
palvelematta -- pöytä nimittäin seisoi luukulla ja laskeutui alempiin
maailmoihin, aina kun sille oli tuotava uusia ruokia. Eräässä pienen
Trianonin huoneessa olivat huonekalut aivan samassa järjestyksessä,
johon Marie Antoinette parka oli ne jättänyt roskaväen tullessa
ja raastaessa hänet kuninkaan keralla Pariisiin, josta he eivät
koskaan palanneet. Lähellä oli vaunuvajoissa suunnattoman upeita
ajoneuvoja, joissa ei näkynyt muuta väriä kuin kultaa -- ajoneuvoja,
joita Ranskan kuninkaat juhlatilaisuuksissa käyttivät, mutta jotka
nyt otetaan esille vain kun on kuninkaallinen pää kruunattava tai
keisarillinen lapsi kastettava. Ja samassa joukossa oli joitakuita
omituisia rekiä, jotka olivat mikä jalopeuran, mikä tiikerin, mikä
joutsenen tai muun muotoinen -- ajoneuvoja, jotka somine koristeineen
ja taituriteoksineen olivat aikanaan olleet aika kauniita, nyt sitä
vastoin pölyyttyneet ja rappeutuneet. Niilläkin oli historiansa.
Kun Louis XIV oli saanut Suuren Trianonin valmiiksi, ilmoitti hän
madame Maintenonille rakentaneensa hänelle paratiisin ja kysyi,
vieläkö hän saattoi ajatella mitään muuta, mitä toivoa. Hän sanoi
tahtovansa tehdä Trianonista täydellisen -- muutoin hän ei tyytyisi.
Maintenon sanoi, ettei hänellä ollut muuta kuin yksi toivomus -- oli
kesä ja tämä tapahtui Ranskan leudon taivaan alla -- saada lähteä
rekiretkelle Versaillesin lehteviin kujanteihin! Seuraavana aamuna
oli nurmikujanteille virstamäärin levitetty lumivalkeata suolaa ja
sokeria ja jono näitä omituisia rekiä odotti porraspäässä Ranskan
iloisimman ja vallattomimman hovin ensimmäistä jalkavaimoa!
Upeasta Versaillesista, sen palatseista, kuvapatsaista, puistoista
ja suihkulähteistä matkustimme takaisin Pariisiin ja kävimme sen
antipodien luona -- Faubourg St. Antoinessa. Pieniä kapeita katuja;
likaisia lapsia niitä sulkemassa; rasvaisia siivottomia vaimoja niitä
kiinni ottamassa ja pieksämässä; likaisia komeroita alakerroksissa,
niissä lumppupuoteja (Faubourgin vilkkain liike onkin juuri
lumppuliike); toisia likaisia koppeja, joissa vanhoja ja vanhan
vanhoja pukuja myydään hinnoilla, jotka veisivät vararikkoon myyjän,
ellei hän olisi varastoaan varastanut; ja vielä toisia likaisia
koppeja, joissa myytiin siirtomaantavaroita -- myytiin viiden pennin
arvosta kerralla -- viidellä dollarilla olisi ostanut koko varaston
tyhjäksi ja vielä puodinkin kaupanpäällisiksi. Näillä koukeroisilla
kaduilla murhaavat miehen seitsemästä dollarista ja heittävät ruumiin
Seineen. Ja eräitten toisten -- luullakseni useimpien -- katujen
varrella asuu naikkosia.
Kaikkialla käyvät tässä Faubourg St. Antoinessa kurjuus, köyhyys,
pahe ja rikos käsi kädessä, ja joka puolelta tuijottaa tämä tosiasia
kulkijaa kasvoihin. Täällä asuvat ne ihmiset, jotka aloittavat
vallankumoukset. Aina kun on senkaltaista tekeillä, aina he ovat
valmiina. Yhtä todellisella nautinnolla he rakentavat barrikaadin
kuin leikkaavat joltain kurkun poikki tai heittävät ystävän Seineen.
Nämä hurjan näköiset roistot ne silloin tällöin hyökkäävät Tuileriain
upeitten salien kimppuun ja lähtevät joukolla Versaillesiin, kun
kuningas on tilille vaadittava.
Mutta vastedes he eivät enää rakenna barrikaadeja eivätkä katukivillä
nakkele sotamiesten päitä puhki. Louis Napoleon on pitänyt siitä
huolta. Hän hävittää kaikki väärät kadut ja rakentaa niiden sijaan
jaloja bulevardeja, jotka ovat suoria kuin nuoli -- kujanteita,
joita pitkin tykinluoti voi lentää päästä päähän tapaamatta
mitään ihmislihaa ja ihmisluuta pahempaa estettä -- bulevardeja,
joiden komeissa rakennuksissa nälkiintyneet, tyytymättömät
kapinanpuuhaajat eivät koskaan saa tyyssijaa juoniaan punoakseen.
Viisi näistä suurista valtaväylistä säteilee yhdestä väljästä
keskustasta -- keskustasta, joka erinomaisesti soveltuu raskaan
tykistön asemapaikaksi. Sillä paikalla oli roskaväen ennen tapana
mellastaa, mutta tulevaisuudessa sen täytyy etsiä toisia paikkoja,
mihin kokoontua. Ja tämä kekseliäs Napoleon laatii suurkaupunkiensa
kadut asfaltista ja hiekasta, jotka muodostavat sileän, yhtenäisen
peitteen. Rakentakootpa nyt jos voivat laakakivistä katusulkuja --
käyköötpä nyt nupukivillä hänen majesteettinsa sotaväen kimppuun. En
voi tuntea erikoista ystävyyttä entistä maanmiestäni Napoleon III
kohtaan, varsinkaan tätä nykyä [kesäk. 19 p 1867 keisari Maximilian
Mexikossa ammuttiin], kun mielikuvituksessani näen Maximilianin,
hänen herkkäuskoisen uhrinsa, makaavan Mexikossa kylmänä ja jäykkänä
ja hänen mielipuolen leskensä Ranskalaisessa hoitolassa hartaasti
vuottelevan sitä tulijaa, joka ei koskaan tule -- mutta minä ihailen
hänen tarmoaan, hänen tyyntä itseluottamustaan, hänen sukkelaa älyään.


XVII LUKU.
Sota -- Amerikan sotavoima voittanut -- "Jälleen kotona" -- Italia
näkyvissä -- "Palatsien kaupunki" -- Genovan naisten kauneus
-- "Pätkäjääkärit" -- Palatsien keskellä -- Lahjakas opas --
Kirkkokomeutta -- "Naisilta pääsy kielletty" -- Kuinka Genovassa
eletään -- Jykevää rakennustapaa -- Vähän vanhaa historiaa -- Hautoja
60.000:lle.

Paluumatkamme merelle sujui sangen hauskasti. Saimme kuulla, että
laivallamme oli kolmena viimeisenä iltana vallinnut sotatila.
Ensimmäisenä iltana olivat erään brittiläisen laivan merimiehet,
rommigrogista hyvällä päällä, tulleet rantasillalle ja vaatineet
meidän väkeämme tasaiseen tappeluun. Nämä suostuivat ilomielin,
lähtivät rantasillalle ja saivat -- osansa ratkaisemattomasta
tappelusta. Poliisi korjasi huostaansa useita runneltuja ja verisiä
jäseniä kummaltakin puolelta ja pisti heidät putkaan seuraavaan
aamuun saakka. Toisena iltana brittiläiset pojat jälleen tulivat
tappelua jatkamaan, mutta meidän miehemme olivat saaneet jyrkän
käskyn pysyä laivassa ja poissa näkyvistä. Niin he tekivätkin,
mutta piirittäjät kävivät yhä isoäänisemmiksi ja sättivät yhä
pahemmin ja pahemmin, kun nyt selvään nähtiin (heidän mielestään),
että meidän miehemme eivät uskaltaneet tulla ulos. Vihdoin he
lähtivät tiehensä päästäen lopuksi suuren naurun ja syytäen suustaan
loukkaavia haukkumasanoja. Kolmantena iltana he taas tulivat ja
pitivät pahempaa suuta kuin koskaan ennen. He kuljeskelivat melkein
tyhjällä rantasillalla edestakaisin ja syytivät meidän miehiämme
vastaan kirouksia, rivouksia ja purevia pilkkasanoja. Sitä ei enää
ihmisluonto voinut kestää. Päivystävä upseeri komensi miehemme
maalle -- sillä ohjeella, ettei pitänyt tapella. He hyökkäsivät
brittiläisten kimppuun ja saivat loistavan voiton. Luultavasti
minä en olisi virkkanut tästä sodasta mitään, jos se olisi toisin
päättynyt. Minä matkustan oppiakseni ja muistan vielä, ettei
Versaillesin tappelugallerioissa kuvattu ranskalaisten tappioita.
Oli kuin olisi tullut kotia, kun taas astuimme mukavaan laivaamme
ja saimme poltella ja vetelehtiä sen vilpoisilla kansilla. Eikä
se kuitenkaan tuntunut aivan kodilta, kun niin paljon perheen
jäsenistä oli poissa. Kaipasimme muutamia miellyttäviä kasvoja,
jotka olisimme tahtoneet nähdä päivällispöydässä, ja illalla oli
korttiseuroissa aukkoja, joita ei voitu tyydyttävästi täyttää.
"Moult" oli Englannissa, Jack Sveitsissä, Charley Espanjassa. Blucher
oli lähtenyt ei kukaan tiennyt minne. Mutta olimme jälleen merellä,
jälleen olivat tähdet ja ulapat katseltavanamme ja mietteisiin
väljältä tilaa.
Aikanaan tuli Italian ranta näkyviin ja meidän seistessä kannella
varhain kirkkaana kesäaamuna kohosi merestä Genovan komea kaupunki,
heijastaen auringonvaloa sadoista palatseistaan.
Täällä me nykyään lepäämme -- taikka oikeammin, täällä olemme
koettaneet levätä vähän aikaa, mutta samalla juoksennelleet liian
paljon saadaksemme tässä suhteessa paljoakaan aikaan.
Tänne jäisin mielelläni. En tahtoisi lähteä edemmä. Euroopassa
ehkä voi olla kauniimpia naisia, mutta minä sitä epäilen. Genovan
väkiluku on 120,000; kaksikolmannesta tästä luvusta näyttää olevan
naisia ja ainakin kaksikolmannesta naisista on kauniita. Ne ovat
niin sirosti, niin aistikkaasti puettuja, niin suloisia kuin yleensä
voivat olematta enkeleitä. Enkelit eivät taidakaan olla aistikkaasti
puettuja. Eivät ainakaan ne, joita kuvissa näkee, -- niillä ei ole
muuta kuin siivet. Mutta nämä Genovan naiset todella näyttävät
viehättäviltä. Nuorista neitosista useimmat ovat puettuina valkoiseen
pilveen kiireestä kantapäähän, vaikka on paljon niitäkin, jotka
itseään runsaamminkin koristelevat. Yhdeksällä kymmenesosalla ei
päässään ole muuta kuin jonkinlainen kevyt huntu, joka valkoisena
utuna valuu heidän selkäänsä. He ovat sangen hyvännäköisiä ja monella
on siniset silmät, mutta mustat ja haaveilevan tummanruskeat ovat
kuitenkin tavallisimmat.
Genovan naisilla ja herroilla on hauska tapa kuudesta yhdeksään
illalla kävellä suuressa puistossa, joka on erään mäen päällä
keskellä kaupunkia, ja sitten läheisessä puutarhassa syödä tunti tai
pari hyytelöä. Kävimme tässä puistossa sunnuntai-iltana. Siellä oli
koolla parituhatta henkeä, enimmäkseen nuoria naisia ja herroja.
Herrat olivat puetut Pariisin kaikkein uusimman muodin mukaan, ja
naisten hameet välkkyivät puitten seasta kuin lumihiutaleet. Yleisö
kulki ympäri puistoa suuressa jonossa. Soittokunnat soittivat,
suihkulähteet säestivät; kuu ja kaasulamput valaisivat ihmisliikettä
ja kaiken kaikkiaan se oli sangen loistava ja vilkas kuva. Katsoin
kasvoihin jokaista naista, joka sivuitsemme kulki, ja mielestäni ne
kaikki olivat kauniita. En ollut milloinkaan ennen nähnyt moista
kauneus tulvaa. En voi käsittää, kuinka mies, jolla olisi vain
tavallinen päätöskyky, voisi täällä mennä naimisiin, sillä ennenkuin
hän olisi ennättänyt päätöstään tehdä, olisi hän jo rakastunut
johonkin toiseen.
Älkää koskaan polttako italialaista tupakkaa. Älkää koskaan tehkö
sitä millään ehdolla. Minua pöyristyttää, kun ajattelen, mitä kaikkea
siinä mahtaa olla. Mahdotonta nakata minnekään vanhaa sikarin pätkää,