Jenkkejä maailmalla I - 19

  joka on "Scala santan" sivulla Pyhän Johanneksen Lateraanikirkossa;
  tämä taas on maailman kaikkien katolisten kirkkojen äiti ja
  valtiatar. Ryhmä esittää Vapahtajaa, Pyhää Pietaria, paavi Leoa,
  Pyhää Silvesteriä, Constantinusta ja Kaarle Suurta. Pietari antaa
  _palliumin_ paaville ja lipun Kaarle Suurelle. Vapahtaja antaa
  avaimet Pyhälle Silvesterille ja lipun Constantinukselle. Vapahtajaan
  ei kohdistu rukouksia -- hänen tärkeytensä ei yleensä näytä Roomassa
  olevan suuri; vaan alla olevassa kirjoituksessa seisoo: "_Siunattu
  Pietari, anna paavi Leolle ikää ja Kaarle kuninkaalle voitto_." Siinä
  ei sanota: "Välitä meidän puolestamme Vapahtajan kautta tämä pyyntö
  Isälle", vaan suoraan sanotaan "Siunattu Pietari, _anna se_ meille."
  Kaikessa vakavuudessa -- tahtomatta olla pilkallinen -- tahtomatta
  olla epähurskas ja varsinkin tahtomatta olla pyhyyttä häväisevä
  -- voin siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, pyhäin henkilöiden
  arvojärjestykseen nähden Roomassa tehdä seuraavat johtopäätökset:
  Ensimmäinen on "Jumalan äiti", toisella nimellä Neitsyt Maaria.
  Toinen Jumaluus.
  Kolmas Pietari.
  Neljäs sija kuuluu kahdelle- tai viidelletoista kanonisoidulle
  paaville ja marttyyrille.
  Viides Jeesukselle Kristukselle Vapahtajalle (aina kuitenkin
  sylilapsena).
  Voin ehkä olla väärässä -- päätelmäni usein käyvät harhaan, kuten
  muittenkin ihmisten -- mutta tämä _on_ päätelmäni, olipa tuo sitten
  hyvä tai paha.
  Tässä juuri tahdon mainita erään seikan, joka minusta näyttää
  omituiselta. Roomassa ei ole ensinkään "Kristuksen kirkkoja", sen
  enempää kuin "Pyhän hengenkään" kirkkoja, mikäli minä olen huomannut.
  Siellä on kaikkiaan nelisensataa kirkkoa, mutta noin neljäs osa
  näyttää saaneen nimensä madonnasta ja Pyhästä Pietarista. Maarian
  mukaan on nimitetty niin monta, että niitä on täytynyt erotella
  toisistaan kaikenlaisilla lisäkkeillä, jos oikein käsitän. Siten
  on kirkkonsa Pyhällä Ludvigilla, Pyhällä Augustinuksella, Pyhällä
  Agneksella, Pyhällä Calixtuksella, Lucinan Pyhällä Laurentiuksella,
  Damason Pyhällä Laurentiuksella, Pyhällä Cecilialla, Pyhällä
  Athanasiuksella, Pyhällä Filippus Nerillä, Pyhällä Catharinalla,
  Pyhällä Dominicuksella ja monen monella pienemmällä pyhällä, joiden
  nimi ei ole kautta maailman tuttu -- ja kaukana jälkipäässä,
  kerrassaan kirkkojen luvun ulkopuolella, tulee pari sairashuonetta:
  toinen niistä on saanut Vapahtajan, toinen Pyhän hengen nimen!
  Päivän toisensa ja yön toisensa jälkeen olemme vaeltaneet Rooman
  sortuvain ihmeitten keskellä; päivän toisensa ja yön toisensa jälkeen
  olemme ahmineet viidenkolmatta vuosisadan tomuja ja tähteitä --
  olemme niitä päivät miettineet, niistä yöt unta nähneet, kunnes
  joskus mielestämme tunsimme itsekin lahoavamme ja muuttuvamme
  silvotuiksi ja kulmattomiksi, joka hetki joutuvamme jonkun
  muinaistutkijan saaliiksi, saavamme sääremme paikatuiksi, tulevamme
  "ennalleen korjatuiksi" kömpelöllä uudella nenällä, saavamme väärät
  nimilaput ja väärät aikamäärät ja joutuvamme lopulta Vatikaanin
  kokoelmiin, jotta runoilijat meistä loruilisivat ja kaikennäköiset
  vandaalit yhä ja ikuisesti kirjoittelisivat meihin nimiään. Mutta
  joutomme on nyt täällä päättynyt ja huomenna lähdemme matkaan.
  
  
  XXIX LUKU.
  Napoli -- Vihdoinkin karanteenissa -- Annunziata.-- Vesuviolle nousu
  -- Kahden sentin yhteiskunta -- Napolilaisten luonteen mustia puolia
  -- Pyhän Januariuksen veri -- Vesuviolle nousua jatketaan -- Vieras
  ja ajuri -- Napoli yöllä vuoren rinteeltä nähden -- Vesuviolle nousua
  jatketaan.
  
  Laivamme lojuu täällä Napolin satamassa -- karanteenissa. Se on ollut
  täällä monta päivää ja viipyy vielä monta päivää tämän jälkeenkin.
  Me, jotka tulimme Roomasta junalla, olemme tämän onnettomuuden
  välttäneet. Tietysti ei kenenkään ole lupa lähteä laivaan, eikä
  tulla siitä maalle. Vankila se nyt on. Matkustajat luultavasti
  viettävät pitkät hehkuvan helteiset päivät siten, että telttakattojen
  alta katselevat Vesuviota ja kaunista kaupunkia -- ja kiroilevat.
  Ajatelkaahan, kymmenen päivää tätä huvia! -- Me soudamme sinne joka
  päivä veneellä ja pyydämme heitä tulemaan maihin. Se lohduttaa
  heitä. Me jäämme kymmenen askeleen päähän laivasta ja kerromme
  heille, kuinka mainio kaupunki tämä on ja kuinka paljon parempi
  ruoka täkäläisissä hotelleissa on kuin missään muualla Euroopassa;
  ja kuinka viileätä niissä on; ja kuinka täällä on jäähyytelöä kuin
  napajäätiköitä; ja kuinka sanomattoman hauskaa on ollut laukata
  pitkin maata ja purjehtia lahden saariin. Tämä rauhoittaa heitä.
  
  _Vesuviolle nousu_.
  Vesuvio-retkemme ei tule hevillä unohtumaan mielestäni -- osaksi
  ovat siihen syynä maisemakokemukset, mutta pääasiassa kuitenkin
  matkan rasitukset. Pari kolme meistä oli käynyt lepäilemässä Ischian
  saaren tyynten ja kauniitten näköalain keskellä, kahdeksantoista
  mailin päässä ulkona satamassa; olimme olleet siellä pari päivää.
  Sanomme sitä "lepäämiseksi", mutta en nyt muista, mikä siinä oli
  lepäämistä, sillä palatessamme Napoliin emme olleet nukkuneet
  neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Olimme juuri yöpuulle
  asettumaisillamme varhain illalla, saadaksemme vähän takaisin
  menettämiämme unia, kun saimme kuulla tästä Vesuvion retkestä.
  Retkikuntaan piti kuulua kahdeksan henkeä, ja Napolista oli
  lähdettävä puolenyön aikaan. Varustimme matkalle jonkun verran
  eväitä, tilasimme ajoneuvoja viemään meidät Annunziataan ja
  kuljeskelimme sitten kaupungilla pysyäksemme kahteentoista valveilla.
  Matkaan lähdettiin täsmälleen, ja puolentoista tunnin kuluttua
  saavuttiin Annunziatan kaupunkiin. Annunziata on se vihoviimeinen
  paikka, mitä on auringon alla. Italian muissa kaupungeissa ihmiset
  makailevat alallaan rauhallisesti ja odottavat, että kysytte heiltä
  jotain, taikka teette jonkun julkisen teon, josta voi vaatia
  maksua -- mutta Annunziatassa he ovat tämänkin hienotunteisuuden
  rippeen menettäneet. He ottavat tuolista naisen saalin ja antavat
  sen takaisin ja vaativat siitä lantin. Avaavat vaunujen oven ja
  vaativat maksun -- sulkevat sen, kun olette ulos päässyt, ja
  vaativat maksun. Auttavat teitä ottamaan esiin vaateharjan -- kaksi
  senttiä. Harjaavat vaatteenne ja pölyyttävät ne pahemmiksi kuin ne
  olivatkaan -- kaksi senttiä. Hymyilevät teille -- kaksi senttiä.
  Kumartavat, mielistelevästi irvistäen, hattu kädessä -- kaksi
  senttiä. He kysymättä antavat kaikki tiedot, esimerkiksi että muulit
  tulevat paikalla -- kaksi senttiä -- lämmin päivä, hyvä herra --
  kaksi senttiä -- neljä tuntia tarvitsette vuorelle päästäksenne
  -- kaksi senttiä. Ja tähän suuntaan sitä jatkuu. He ahdistavat
  teitä -- vaivaavat teitä, hyörivät ympärillänne ja hikoilevat ja
  haisevat pahalta. Ei ole niin alentavaa tointa, etteivätkö he sitä
  tekisi rahasta. Minulla ei ole ollut tilaisuutta omain havaintojeni
  perustuksella tutustua ylempiin luokkiin, mutta sen mukaan mitä olen
  niistä kuullut, olen päätellyt, että jos heiltä puuttuukin yksi tai
  pari hirtehisten huonoista piirteistä, korvaavat he ne yhdellä tai
  parilla toisella, jotka ovat vielä huonommat. Kuinka nämä ihmiset
  kerjäävät! -- vaikka monikin heistä on hyvin puettu.
  Minä sanoin, etten omain havaintojeni perustuksella tiennyt mitään
  ylemmistä luokista. En sattunut muistamaan. Se mitä näin heidän
  urhoollisimpain ja kauniimpain tekevän eilisiltana, oli semmoista,
  että lauhkeammissa maissa halvimmatkin sitä punastuisivat. Heitä
  oli kokoontunut sadoittain ja tuhansittainkin San Carlon suureen
  teatteriin -- mitä tekemään? Mitäkö? Ilveilemään vanhan naisen
  kustannuksella -- nauramaan, viheltämään, pilkkaamaan vanhaa
  näyttelijätärtä, jota he ovat aikanaan jumaloineet, mutta jonka
  kauneus nyt on lakastunut ja jonka ääni on entisen sointunsa
  menettänyt. Jokainen puhui siitä, mikä harvinainen urheilu odotti.
  Sanoivat teatterin täyttyvän reunojaan myöden Frezzolinia kuulemaan.
  Sanottiin, ettei hänen laulunsa enää ollut täysipätöistä, mutta että
  ihmiset ainakin tahtoivat nähdä hänet. Ja niinpä lähdimme mekin.
  Ja joka kerta kuin tämä nainen lauloi, he sihittivät ja nauroivat
  -- koko suurenmoinen huone -- ja heti kun hän poistui näyttämöltä,
  he taas kättentaputuksilla kutsuivat hänet esiin. Kerran tai pari
  hänet vaadittiin toistamaan viisi tai kuusi kertaa yhteen mittaan ja
  vastaanotettiin sihinällä esiintyessään ja laskettiin sihinällä ja
  naurulla menemään, kun oli lopettanut -- sitten paikalla vaadittiin
  toistamaan ja joutumaan uudelleen samain solvausten alaiseksi! Ja
  kuinka jalosyntyiset nauttivat siitä! Valkohansikkaiset herrat ja
  naiset nauroivat, niin että kyynelet juoksivat, ja paukuttivat
  käsiään aivan haltioissaan joka kerta, kun tuo onneton vanha vaimo
  nöyränä astui esiin kuudennen kerran kärsivällisenä ja valittamatta
  -- vastaanottamaan sihinän myrskyn! Se oli verrattoman julmaa menoa
  -- riettainta ja tunnottominta, mitä ajatella saattaa. Laulajatar
  olisi kerrassaan voittanut puolelleen amerikkalaiset hampuusitkin
  urhealla, vääjäämättömällä tyyneydellään (sillä hän toisti ja toisti
  jos kuinka moneen kertaan ja nauroi ja kumarteli herttaisesti ja
  lauloi niin hyvin kuin suinkin taisi ja poistui kumarrellen keskellä
  ilkkunaa ja sihinää, menettämättä malttiaan tai ryhtiään). Ja varmaan
  missä muussa maassa tahansa kuin Italiassa hänen sukupuolensa ja
  avuttomuutensa olisi runsaasti riittänyt häntä suojelemaan -- hän
  ei olisi muuta suojelusta kaivannut. Ajatelkaahan, mikä paljous
  pieniä sieluja eilen illalla tungokseen saakka täytti tuon teatterin.
  Jos johtaja olisi voinut teatterinsa täyttää vain napolilaisilla
  sieluilla, ilman niihin kuuluvia ruumiita, olisi hänen täytynyt
  saada kokoon ainakin yhdeksänkymmentä miljoonaa dollaria. Mitä
  luonteenpiirteitä täytyykään olla miehellä, kun ne saavat hänet
  tarjoamaan kolmelletuhannelle heittiölle tilaisuuden sihistä,
  ilkkua ja nauraa vanhalle ystävättömälle naiselle ja häpeällisesti
  nöyryyttää häntä? Hänellä täytyy olla _kaikki_ halpamaiset piirteet
  mitä yleensä on. Havaintoni minulle vakuuttavat (en mielelläni
  vakuuta yli omain henkilöllisten havaintojeni), että Napolin
  ylemmillä luokilla on nuo luonteenpiirteet. Muutoin voivat olla
  sangen hyvää väkeä. Mene tiedä.
  
  _Vesuviolle nousua jatketaan_.
  Tässä Napolin kaupungissa uskotaan yhteen kaikkein kehnoimmista
  uskonnollisista petoksista, mitä Italiassa voi tavata -- Pyhän
  Januariuksen veren ihmeelliseen nesteeksi muuttumiseen. Kahdesti
  vuodessa papit kokoavat kaiken kansan katedraaliin ja ottavat ulos
  tämän maksoittunutta verta sisältävän pullon ja antavat rahvaan
  nähdä, kuinka se hitaasti sulaa ja liukenee nesteeksi -- ja
  kahdeksan päivää tätä kehnoa narripeliä jatketaan antamalla veren
  joka päivä uudelleen liueta, ja samalla papit kulkevat rahvaan
  kesken ja kokoavat maksuksi rahaa. Ensimmäisenä päivänä veri sulaa
  neljässäkymmenessä seitsemässä minuutissa -- kirkko on silloin täysi
  ja kolehdin kerääjät tarvitsevat aikaa ennättääkseen kerätä rahat.
  Seuraavina päivinä se päivä päivältä sulaa aina vähän sukkelammin,
  sitä mukaa kuin "huoneetkin" vähenevät, kunnes se kahdeksantena
  päivänä, jolloin saapuvilla on vain muutama kymmenkunta, sulaa
  neljässä minuutissa.
  Ja täällä oli myös tapana panna toimeen suuri juhlakulkue,
  johon otti osaa pappeja, kansalaisia, sotamiehiä, merimiehiä ja
  kaupunginhallituksen korkeimpia virkamiehiä, keritsemään hiukset
  tekemällä tehdyn madonnan päästä -- täytetyn ja maalatun kuvan,
  joka oli kuin muotikauppiaitten nukke -- sillä tämän nuken
  hiukset kasvoivat uudestaan ihmeen kautta aina kahdentoista
  kuukauden kuluttua. Vielä neljä tai viisi vuotta takaperin tätä
  keritsemisjuhlaa juhlittiin. Se tuotti suuria tuloja sille
  kirkolle, joka tämän merkillisen kuvan omisti, ja tuo julkinen
  tukan keritseminen toimitettiin aina mitä suurimmalla loistolla ja
  juhlallisimmilla menoilla -- kuta juhlallisemmin, sitä parempi,
  sillä kuta suurempi oli komeus, sitä enemmän kokoontui väkeä ja sitä
  runsaammin meno tuotti rahaa -- mutta viimein koitti se päivä, että
  Napolissakin paavi ja hänen palvelijansa menettivät suosionsa ja
  kaupungin hallitus lakkautti tämän vuotuisen keritsemisjuhlan.
  Tässä meillä on kaksi kuvaavaa piirrettä näistä napolilaisista --
  kaksi tyhmintä petosta, mitä ajatella saattaa, mutta joita siitä
  huolimatta toinen puoli kansasta hartaasti ja uskollisesti uskoi ja
  toinenkin puoli joko uskoi taikka sitä vaieten suvaitsi, tukien siten
  tätä petosta. Minä puolestani mielelläni uskon, että koko väestö
  uskoi näihin surkeihin, halpoihin ihmeihin -- ihmiset, jotka vaativat
  kaksi senttiä joka kerran kuin teille kumartavat ja julkisesti
  pitävät naista pilkkanaan, semmoiset ihmiset luullakseni siihen
  kykenevät.
  
  _Vesuviolle nousua jatketaan_.
  Nämä napolilaiset pyytävät aina neljä kertaa enemmän hintaa, kuin
  mihin he aikovat tyytyä, mutta jos annatte heille sen, mitä he
  ensiksi pyysivät, häpeävät he, kun pyysivät niin vähän, ja pyytävät
  paikalla enemmän. Kun rahaa on maksettava ja vastaanotettava,
  väitellään siitä aina rajusti ja huhdotaan käsillä ja liikkeillä.
  Mahdotonta ostaa ja maksaa kahden sentin arvosta simpukankuoria
  ilman toraa ja ikävyyksiä. Yksi ajurinmatka kahden hevosen vetämissä
  vaunuissa maksaa frangin -- se on halpaa -- mutta ajuri pyytää
  aina enemmän, milloin milläkin tekosyyllä, ja jos hän saa, pyytää
  hän uudelleen. Sanotaan erään ulkomaalaisen kerran ajaneen yhdellä
  hevosella erään matkan, jolta taksa oli puoli frangia. Hän antoi
  ajurille kokeeksi viisi frangia. Tämä pyysi lisää, ja sai vielä
  yhden frangin. Vielä sittenkin hän pyysi lisää ja sai frangin --
  pyysi lisää, mutta nyt tuli kieltoa Hän kiivastui -- ja toisen yhä
  kieltäessä alkoi pitää pahaa ääntä. Ulkomaalainen sanoi: "No hyvä,
  antakaa minulle takaisin ne seitsemän frangia, niin katson, mitä voin
  tehdä" -- ja saatuaan ne hän antoi ajurille puoli frangia, ja tämä
  paikalla pyysi kaksi senttiä juomarahoja. Voidaan ehkä luulla minua
  ennakkoluuloiseksi. Ehkäpä olenkin. Häpeäisin itseäni, ellen olisi.
  
  _Vesuviolle nousua jatketaan_.
  No niin, kuten minun piti sanoa, saimme muulimme ja hevosemme
  tingittyämme tunnin, puolentoista Annunziatan asukkaitten kanssa,
  ja lähdimme unisina nousemaan vuorta, joka muulin hännässä heittiö,
  joka oli muulia muka hoputtamassa, vaikka hän todellisuudessa pitikin
  kiinni ja antoikin elukan kiskoa itseään ylös. Alussa edistyi matkani
  hitaasti, mutta sitten minua alkoi kaduttaa tuo kauppa ... pitikö
  minun maksaa heitukalleni viisi frangia siitä hyvästä että hän kiskoi
  muuliani hännästä taapäin ja esti sitä mäkeä nousemasta? Annoin
  hänelle lähtöpassit. Matka alkoi nyt sujua sukkelammin.
  Eräältä korkealta kohdalta näimme vuoren rinteeltä Napolin
  suurenmoisena kuvana edessämme. Emme tietenkään nähneet mitään
  muuta kuin kaasulamput -- kaksi kolmannesta ympyrän kehästä suuren
  lahden ympärillä -- timanttisen kaulakoristeen, joka kaukaisesta
  etäisyydestä kimalsi läpi pimeyden -- ei yhtä säteilevänä kuin
  tähdet päämme päällä, mutta vienompana, sävyrikkaampana, kauniimpana
  -- ja kautta koko suuren kaupungin kiiteli valoja ristiin rastiin,
  muodostaen jos miten monta kimaltelevaa viivaa ja käyrää. Ja
  kaupungin takana, kautta tasaisen campagnan, penikulmia laajalta
  ympäriinsä, oli siroteltuna valorivejä, ympyröitä ja rypäleitä,
  jotka kaikki kiilsivät kuin jalokivet ja ilmaisivat kymmenet unta
  ottavat kylät. Juuri tähän aikaan se heittiö, joka riippui edelläni
  kulkevan hevosen hännästä ja hevosta kohtaan harjoitti kaikenlaista
  tarpeetonta julmuutta, sai semmoisen potkun, että hän lensi noin
  neljäntoista sylen päähän, ja tämä seikka yhdessä etäisyyden
  satumaisten valojen kanssa herätti minussa autuaallista iloa ja minä
  olin hyvilläni, että olin lähtenyt Vesuviolle.
  _Vesuviolle nousua jatketaan_.
  Tästä aiheesta tulee oiva luku ja huomenna tai ylihuomenna minä sen
  kirjoitan.
  
  
  XXX LUKU.
  _Vesuviolle nousua jatketaan_.
  Vesuviolle nousua jatketaan -- Kaunis näköala auringon noustessa --
  Ei aivan yhtä kaunis syrjäkaduilla -- Vesuviolle nousua jatketaan
  -- Sadan jalan korkuisia taloja -- Kirjava kulkue -- Kaupustelijain
  ruokaseteli -- Ruhtinaallisia palkkoja -- Vesuviolle nousua jatketaan
  -- Hintamietelmiä -- Ihmeteltävä "Sininen luola" -- Käynti Napolin
  lahden kuuluilla paikoilla -- Myrkyllinen "Koiraluola" -- Kivettynyt
  laavavirta -- Nousua jatketaan -- Saavutaan kukkulalle -- Kraaterin
  kuvaus -- Vesuviolta laskeudutaan.
  
  "Nähdä Napoli ja kuolla". No niin, enpä kuitenkaan tiedä,
  tarvitsisiko siitä kuolla, että vain näkee sen, mutta hieman
  toiseksi voisi asia käydä, jos yrittäisi asettua sinne asumaan.
  Nähtynä aamun ensi valkeamalla korkealta Vesuvion rinteeltä, kuten
  me sen näimme, Napoli on ihmeteltävän ihana taulu. Näin etäältä
  nähden sen likaiset rakennukset näyttivät valkoisilta -- ja niin ne
  rivi riviltä parvekkeilleen, akkunoineen ja kattoineen sinisestä
  merestä kohosivat yhä korkeammalle ja korkeammalle aina Pyhän Elmon
  valtavaan linnaan saakka, joka tuon valkoisen pyramidin huippuna
  antoi taululle sopusuhtaa, vaikuttavaisuutta ja täydellisyyttä.
  Ja kun sen liljat muuttuivat ruusuiksi -- kun se auringon ensi
  suutelosta punastui -- oli se sanoin kuvaamattoman kaunis. Silloin
  sangen hyvin olisi saattanut sanoa "nähdä Napoli ja kuolla". Taulun
  kehystys oli sekin lumoava. Edessä sileä meri - suunnattoman laajana
  monivärisenä mosaiikkina; korkeat saaret, jotka etäisyydessä ujuivat
  haaveellisissa autereissa; kaupungin meidän puoleisessa päässämme
  Vesuvion uhkea kaksoiskukkula jykevine mustine laavasärmineen ja
  saumoineen, jotka valuivat alas rannatonta tasaista campagnaa kohti
  -- vihanta matto, joka lumoaa silmän ja opastelee sitä yhä edemmä
  ja edemmä ohi puuryhmäin, yksinäisten talojen ja lumivalkoisten
  kylien, kunnes se lopulta hajoaa ja on reunustus auerta ja yleistä
  epämääräisyyttä. Erakkolasta, Vesuvion rinteeltä, tulee "Napoli nähdä
  ja kuolla".
  Mutta älkää menkö sen muurien sisäpuolelle tarkemmin katsomaan. Se
  hieman vähentää sen romanttisuutta. Väki on tavoiltaan likaista ja
  siitä ovat kadut likaiset ja tästä on seurauksena iljettäviä näköjä
  ja hajuja. Ei koskaan ole mikään yhteiskunta kammonnut koleraa siihen
  määrään kuin nämä napolilaiset. Mutta siihen heillä onkin hyvät syyt.
  Kolera tavallisesti voittaa napolilaisen häneen kiinni käydessään,
  sillä, nähkääs, ennenkuin tohtori lian kautta ennättää kaivautua
  tautiin saakka, mies kuolee. Ylemmät luokat kylpevät meressä kerran
  päivässä ja ovat melko siistit.
  Katujen leveys yleensä riittää yksille vaunuille, ja kuinka niillä
  kuhisee väkeä! New Yorkin Broadway joka kadulla, joka aukiolla,
  joka kujassa! Semmoiset paljoudet, semmoiset tungokset, semmoiset
  vilinät kuin siellä on rientävää, hyörivää, taistelevaa ihmiskuntaa!
  Jalkakäytäviä on tuskin ollenkaan, ja jos on, niin ovat ne usein
  niin kapeat, ettei toisen sivu voi kulkea karamboloimatta häntä
  vastaan. Kaikki sen vuoksi kävelevät kadulla -- ja missä kadut ovat
  kyllin leveät, siellä kiitää ajoneuvoja lakkaamatta ohitsenne.
  Kuinka ei joka päivä tuhatkunta ihmistä joudu vaunujen alle ja käy
  raajarikoksi, se on mysteeri, jota ei vielä kukaan ole kyennyt
  selvittämään.
  Mutta jos maailmassa on kahdeksatta ihmettä, niin varmaan tämä kunnia
  kuuluu Napolin asuinrakennuksille. Rehellinen vakaumukseni on, että
  runsaasti suurin osa on enemmän kuin sadan jalan korkuisia! Ja niiden
  jykevät tiiliseinät ovat seitsemää jalkaa vahvat. Täytyy nousta
  yhdeksät portaat, ennenkuin on ensi "kerroksessa". Ei, ei yhdeksiä,
  mutta niille vaiheille. Joka akkunan edessä on kuin pieni lautainen
  linnunhäkki aina ylös, ylös, ylös, ylös ikuisiin pilviin saakka,
  jossa katto on, ja joka akkunassa aina on joku, joka katselee ulos
  -- tavallisen kokoisia ihmisiä, jotka katselevat ulos ensimmäisestä
  kerroksesta, hivenen pienempiä toisesta kerroksesta, ihmisiä, jotka
  näyttävät sitäkin pienemmiltä, kolmannesta -- ja siitä ylöspäin
  ne säännöllisen vähenemisasteikon mukaan käyvät yhä pienemmiksi
  ja pienemmiksi, kunnes ylimpäin kerrosten ihmiset enemmän kuin
  mitään muuta muistuttavat lintuja harvinaisen suuressa pääskysen
  pesässä. Tämmöiset kapeat katurotkot korkeine taloriveineen, jotka
  etäisyydessä yhtyvät kuin ratakiskot, niiden vaatenarut, joita kulkee
  kadun poikki kaikissa korkeuksissa heilutellen lippumaisia ryysyjään
  alla kihisevän ihmishyörinän päällä, ja valkopukuiset naiset, joita
  kyyröttää parvekkeiden kaiteilla pitkin matkaa kivilaskokselta hamaan
  taivaaseen -- tämä on perspektiivi, jonka seikkaperäisyyttä todella
  kannattaa lähteä Napoliin katsomaan.
  
  _Vesuviolle nousua jatketaan_.
  Napolissa ja sen lähimmissä esikaupungeissa on kuusisataa
  kaksikymmentäviisituhatta asukasta, mutta olen varma siitä, ettei
  se alaltaan ole suurempi kuin sadanviidenkymmenentuhannen asukkaan
  kaupunki Amerikassa. Mutta ylös ilmaan se ulottuu korkeammalle
  kuin kolme amerikkalaista kaupunkia ja siinä onkin koko salaisuus.
  Tahdon tässä sivumennen huomauttaa, että ylellisyyden ja köyhyyden,
  loiston ja kurjuuden vastakohdat ovat Napolissa vielä räikeämmät
  kuin Pariisissakaan. Pariisissa täytyy lähteä Boulognen metsään, jos
  mieli nähdä muodikkaita pukuja, loistavia ajoneuvoja ja kaikkein
  komeimpia livreitä, Faubourg St. Antoineen taas näkemään pahuutta,
  kurjuutta, repaleita ja likaa -- mutta Napolin valtakaduilla on tämä
  kaikki sekaisin. Alastomia yhdeksänvuotiaita poikia ja rikkaitten
  korupukuisia lapsia, rääsyjä ja repaleita ja loistavia univormuja,
  aasinrattaita ja loistoajoneuvoja, kerjäläisiä, prinssejä ja piispoja
  tyrkkii toisiaan joka kadulla. Kello kuusi koko Napoli joka ilta
  lähtee ajelemaan Riviera di Chiajalle (mitä sekin nimi merkinnee)
  ja pari tuntia voi silloin seisoa ja katsella sivu kulkevaa jonoa,
  joka on kirjavin ja räikein sekoitukseltaan, mitä silmänne ovat
  milloinkaan nähneet. Prinssit (Napolissa on enemmän prinssejä kuin
  poliiseja -- niitä on vaivaksi asti) -- prinssit, jotka asuvat
  kahdeksannessa kerroksessa eivätkä omista mitään ruhtinaskuntia,
  pitävät omia vaunuja ja näkevät nälkää; ja puotipalvelijat,
  mekaanikot, muotikauppiaat ja irstaat naiset jättävät päivällisensä
  syömättä voidakseen ajaa Chiajalla vuokravaunuissa; kaupungin
  hunttiot ja ryysyläiset ahtautuvat kaksin-kolminkymmenin pienille
  retkuville rattaille, joita aasi vetää, ei paljoakaan kissaa
  suurempi, ja _hekin_ ajelevat Chiajalla; herttuat ja pankkimiehet
  upeissa vaunuissa, loistavine ajomiehineen ja heitukkoineen lähtevät
  niinikään liikkeelle ja näin tuo hurja jono menee ja tulee. Pari
  tuntia ylhäisö ja rikkahisto ja alhaiso ja köyhälistö sahailee edes
  takaisin tässä hurjassa kulkueessa ja sitten kaikki lähtevät kotia
  tyydytetyllä mielellä, onnellisina ja mielestään kunnian kukkuloilla.
  Katselin eräänä päivänä kuninkaan palatsissa suurenmoista marmorista
  porraskäytävää, jonka sanottiin maksaneen viisi miljoonaa markkaa,
  ja minä arvostelin, että olisikohan maksanut puoli miljoonaa.
  Minusta tuntui, että elämä mahtaisi olla kuin silkkiä maassa, jossa
  mukavuuteen ja loisteliaisuuteen kannattaa näin paljon uhrata.
  Ja sitten astuin ulos, mietiskellen, ja olin vähällä astua erään
  tyhjäntoimittajan päälle, joka jalkakäytävän reunalla söi päivällistä
  -- leipäpalasta ja rypäleitä. Huomatessani, että tämä villivarsa
  olikin hedelmäliikkeen kauppa-apulainen (liike hänellä oli vasussa
  kanssaan), josta hän sai kaksi senttiä päiväpalkkaa, ja ettei hänen
  kotinsa ollut mikään palatsi, menetin jonkun verran innostustani
  Italian elämän silkkisyyteen nähden.
  Tämä luonnon järjestyksessä saa minut muistelemaan täkäläisiä
  palkkoja. Armeijan luutnantit saavat dollarin vaiheilla päivässä,
  tavalliset sotamiehet pari senttiä. Tunnen vain yhden konttoristin
  -- hänellä on neljä dollaria kuussa. Kirjanpainajat saavat kuusi ja
  puoli dollaria kuussa, mutta olen kuullut mainittavan, että eräs
  työnjohtaja saa kolmetoista. Näin äkillinen ja raju rikastuminen
  on tietysti tehnyt tästä miehestä pöyhkeän aristokraatin. Hänen
  suhtautumisensa on käynyt aivan sietämättömäksi.
  Ja palkoista taas johtuvat mieleeni kauppatavarain hinnat. Pariisissa
  saatte Jouvinin parhaista hansikkaista maksaa kaksitoista dollaria
  tusinalta; jotenkin yhtä hyviä hansikkaita myydään täällä kolmella
  tai neljällä dollarilla tusina. Liinapaidat maksavat Pariisissa
  viisi tai kuusi dollaria kappale; täällä ja Livornossa niitä myydään
  kahdella ja puolella. Marseillessa maksatte neljäkymmentä dollaria
  ensi luokan hännystakista, joka on hyvän räätälin tekoa, mutta
  Livornossa saatte samalla hinnalla täydellisen juhlapuvun. Täällä
  saatte siistejä arkipukuja hinnoilla, jotka vaihtelevat kymmenestä
  kahteenkymmeneen dollariin, ja Livornossa saatte viidellätoista
  dollarilla päällystakin, josta New Yorkissa saisitte maksaa
  seitsemänkymmentä. Hienot kengät maksavat Marseillessa kahdeksan
  dollaria ja neljä dollaria täällä. Lyonin silkistä maksetaan
  Amerikassa paremmat hinnat, kuin Genovan. Mutta enin osa siitä
  silkistä, mitä valloissamme myydään, on Genovassa kudottu ja sitten
  viety Lyoniin, jossa se on leimattu Lyonin tuotteeksi ja sitten
  viety Amerikkaan. Genovassa voitte viidelläkolmatta dollarilla ostaa
  niin paljon silkkiä, että siitä tulee puku, joka New Yorkissa maksaa
  viisisataa dollaria -- niin naiset minulle vakuuttavat. Nämä seikat
  luonnollisesti ja vaivatta johtavat minut takaisin aiheeseeni --
  
  _Vesuviolle nousua jatketaan_.
  Ja siitä muistuu mieleeni tuo ihmeteltävä Sininen luola. Se on
  Caprin saarella, kahdenkolmatta mailin päässä Napolista. Vuokrasimme
  pienen höyryn ja kävimme siellä. Poliisi tietysti tuli laivaan
  ja tutki terveydentilamme ja vaati selvitystä valtiollisesta
  kannastamme, ennenkuin meitä laskettiin maihin. Näitten pienten
  hyönteishallitusten suhtautuminen on todella sanomattoman
  naurettavaa. Jopa he lähettivät laivaankin poliisin pitämään meitä
  silmällä, niin kauan kuin Caprin rajain sisäpuolella viivyimme.
  Luulivat luultavasti, että me aioimme varastaa heidän luolansa. Se
  kyllä olisi kannattanut varastaa. Luolan suu on neljä jalkaa korkea
  ja neljä jalkaa leveä ja se sijaitsee korkean, merestä pystyyn
  nousevan kallioseinämän laidassa. Siihen kuljetaan pienillä veneillä
  ja tiukka paikka se onkin. Luolaan ei ollenkaan pääse vuoksivedellä.
  Kunnialla sisään päästyänne huomaatte olevanne holviluolassa, joka
  on noin sataakuuttakymmentä jalkaa pitkä, sataakahtakymmentä leveä
  ja ehkä seitsemääkymmentä jalkaa korkea. Kuinka syvä se on, sitä ei
  kukaan tiedä. Se ulottuu valtameren pohjaan saakka. Tämän tyynen
  maanalaisen järven vesi on kirkkainta ja kauneinta sineä mitä
  ajatella saattaa. Se on läpinäkyvää kuin kristalli, ja sen väri
  saattaisi häpeään hehkuvimmankin taivaan, mitä Italian yli on koskaan
  kaartanut. Ei kauniimpaa väriä, uhkeampaa loistoa voi ajatella.
  Kun nakkaat veteen kiven, säihkyvät ne lukemattomat pienen pienet
  ilmaporeet, joita siitä syntyy, kirkasta häikäisevää valoa kuin
  siniset teatteritulet. Kun kastat siihen airon, muuttuu sen lapa
  uhkeaksi sinikiehtavaksi himmeäksi hopeaksi. Jos annat miehen hypätä
  veteen, paikalla hänen päällään on loistava haarniska, jonka vertaa
  ei kuninkaallisillekaan ristiretkeläisille ollut suotu.
  Sitten menimme Ischiaan, mutta siinä saaressa olin jo ollut ja olin
  nyt aivan menehtyä ikävään, kun piti siellä "levätä" pari päivää
  ja tutkistella inhimillistä konnamaisuutta, Grande Sentinellan
  hotellinomistaja mallina. Lähdimme sitten Procidaan ja sieltä
  Pozzuoliin, jossa Samoksesta matkaan lähtenyt Pyhä Paavali astui
  maihin. Astuin maalle juuri samassa paikassa, jossa Pyhä Paavali
  oli astunut maalle, ja niin tekivät Dan ja kaikki muutkin Se oli
  merkillinen yhteensattuma. Pyhä Paavali saarnasi näille ihmisille
  seitsemän päivää, ennenkuin lähti Roomaan.
  Neron kylpylä, Baiaen rauniot, Serapiin temppeli, Cumae, jossa
  Cumaen Sibylla selitteli oraakkelilauseita, Agnano järvi, jossa
  syvällä pohjassa näkyy vanha uponnut kaupunki -- näitä ja useita
  muita huomattavia paikkoja tutkimme kriitillisellä typeryydellä,
  mutta suurinta huomiotamme herätti Koiraluola, me kun olimme siitä
  kuulleet ja lukeneet niin paljon. Kaikki Pliniuksesta hamaan Smithiin
  ovat kirjoittaneet Grotto de Canesta ja sen myrkkyhöyryistä ja harva
  se matkailija, joka ei ole luolan permannon päällä pitänyt koiraa
  jaloista koetellakseen paikan tehoa. Koira kuolee puolessatoista
  minuutissa -- kananpoikanen paikalla. Yleensä eivät vieraat, jotka