Jenkkejä maailmalla I - 19

joka on "Scala santan" sivulla Pyhän Johanneksen Lateraanikirkossa;
tämä taas on maailman kaikkien katolisten kirkkojen äiti ja
valtiatar. Ryhmä esittää Vapahtajaa, Pyhää Pietaria, paavi Leoa,
Pyhää Silvesteriä, Constantinusta ja Kaarle Suurta. Pietari antaa
_palliumin_ paaville ja lipun Kaarle Suurelle. Vapahtaja antaa
avaimet Pyhälle Silvesterille ja lipun Constantinukselle. Vapahtajaan
ei kohdistu rukouksia -- hänen tärkeytensä ei yleensä näytä Roomassa
olevan suuri; vaan alla olevassa kirjoituksessa seisoo: "_Siunattu
Pietari, anna paavi Leolle ikää ja Kaarle kuninkaalle voitto_." Siinä
ei sanota: "Välitä meidän puolestamme Vapahtajan kautta tämä pyyntö
Isälle", vaan suoraan sanotaan "Siunattu Pietari, _anna se_ meille."
Kaikessa vakavuudessa -- tahtomatta olla pilkallinen -- tahtomatta
olla epähurskas ja varsinkin tahtomatta olla pyhyyttä häväisevä
-- voin siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, pyhäin henkilöiden
arvojärjestykseen nähden Roomassa tehdä seuraavat johtopäätökset:
Ensimmäinen on "Jumalan äiti", toisella nimellä Neitsyt Maaria.
Toinen Jumaluus.
Kolmas Pietari.
Neljäs sija kuuluu kahdelle- tai viidelletoista kanonisoidulle
paaville ja marttyyrille.
Viides Jeesukselle Kristukselle Vapahtajalle (aina kuitenkin
sylilapsena).
Voin ehkä olla väärässä -- päätelmäni usein käyvät harhaan, kuten
muittenkin ihmisten -- mutta tämä _on_ päätelmäni, olipa tuo sitten
hyvä tai paha.
Tässä juuri tahdon mainita erään seikan, joka minusta näyttää
omituiselta. Roomassa ei ole ensinkään "Kristuksen kirkkoja", sen
enempää kuin "Pyhän hengenkään" kirkkoja, mikäli minä olen huomannut.
Siellä on kaikkiaan nelisensataa kirkkoa, mutta noin neljäs osa
näyttää saaneen nimensä madonnasta ja Pyhästä Pietarista. Maarian
mukaan on nimitetty niin monta, että niitä on täytynyt erotella
toisistaan kaikenlaisilla lisäkkeillä, jos oikein käsitän. Siten
on kirkkonsa Pyhällä Ludvigilla, Pyhällä Augustinuksella, Pyhällä
Agneksella, Pyhällä Calixtuksella, Lucinan Pyhällä Laurentiuksella,
Damason Pyhällä Laurentiuksella, Pyhällä Cecilialla, Pyhällä
Athanasiuksella, Pyhällä Filippus Nerillä, Pyhällä Catharinalla,
Pyhällä Dominicuksella ja monen monella pienemmällä pyhällä, joiden
nimi ei ole kautta maailman tuttu -- ja kaukana jälkipäässä,
kerrassaan kirkkojen luvun ulkopuolella, tulee pari sairashuonetta:
toinen niistä on saanut Vapahtajan, toinen Pyhän hengen nimen!
Päivän toisensa ja yön toisensa jälkeen olemme vaeltaneet Rooman
sortuvain ihmeitten keskellä; päivän toisensa ja yön toisensa jälkeen
olemme ahmineet viidenkolmatta vuosisadan tomuja ja tähteitä --
olemme niitä päivät miettineet, niistä yöt unta nähneet, kunnes
joskus mielestämme tunsimme itsekin lahoavamme ja muuttuvamme
silvotuiksi ja kulmattomiksi, joka hetki joutuvamme jonkun
muinaistutkijan saaliiksi, saavamme sääremme paikatuiksi, tulevamme
"ennalleen korjatuiksi" kömpelöllä uudella nenällä, saavamme väärät
nimilaput ja väärät aikamäärät ja joutuvamme lopulta Vatikaanin
kokoelmiin, jotta runoilijat meistä loruilisivat ja kaikennäköiset
vandaalit yhä ja ikuisesti kirjoittelisivat meihin nimiään. Mutta
joutomme on nyt täällä päättynyt ja huomenna lähdemme matkaan.


XXIX LUKU.
Napoli -- Vihdoinkin karanteenissa -- Annunziata.-- Vesuviolle nousu
-- Kahden sentin yhteiskunta -- Napolilaisten luonteen mustia puolia
-- Pyhän Januariuksen veri -- Vesuviolle nousua jatketaan -- Vieras
ja ajuri -- Napoli yöllä vuoren rinteeltä nähden -- Vesuviolle nousua
jatketaan.

Laivamme lojuu täällä Napolin satamassa -- karanteenissa. Se on ollut
täällä monta päivää ja viipyy vielä monta päivää tämän jälkeenkin.
Me, jotka tulimme Roomasta junalla, olemme tämän onnettomuuden
välttäneet. Tietysti ei kenenkään ole lupa lähteä laivaan, eikä
tulla siitä maalle. Vankila se nyt on. Matkustajat luultavasti
viettävät pitkät hehkuvan helteiset päivät siten, että telttakattojen
alta katselevat Vesuviota ja kaunista kaupunkia -- ja kiroilevat.
Ajatelkaahan, kymmenen päivää tätä huvia! -- Me soudamme sinne joka
päivä veneellä ja pyydämme heitä tulemaan maihin. Se lohduttaa
heitä. Me jäämme kymmenen askeleen päähän laivasta ja kerromme
heille, kuinka mainio kaupunki tämä on ja kuinka paljon parempi
ruoka täkäläisissä hotelleissa on kuin missään muualla Euroopassa;
ja kuinka viileätä niissä on; ja kuinka täällä on jäähyytelöä kuin
napajäätiköitä; ja kuinka sanomattoman hauskaa on ollut laukata
pitkin maata ja purjehtia lahden saariin. Tämä rauhoittaa heitä.

_Vesuviolle nousu_.
Vesuvio-retkemme ei tule hevillä unohtumaan mielestäni -- osaksi
ovat siihen syynä maisemakokemukset, mutta pääasiassa kuitenkin
matkan rasitukset. Pari kolme meistä oli käynyt lepäilemässä Ischian
saaren tyynten ja kauniitten näköalain keskellä, kahdeksantoista
mailin päässä ulkona satamassa; olimme olleet siellä pari päivää.
Sanomme sitä "lepäämiseksi", mutta en nyt muista, mikä siinä oli
lepäämistä, sillä palatessamme Napoliin emme olleet nukkuneet
neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Olimme juuri yöpuulle
asettumaisillamme varhain illalla, saadaksemme vähän takaisin
menettämiämme unia, kun saimme kuulla tästä Vesuvion retkestä.
Retkikuntaan piti kuulua kahdeksan henkeä, ja Napolista oli
lähdettävä puolenyön aikaan. Varustimme matkalle jonkun verran
eväitä, tilasimme ajoneuvoja viemään meidät Annunziataan ja
kuljeskelimme sitten kaupungilla pysyäksemme kahteentoista valveilla.
Matkaan lähdettiin täsmälleen, ja puolentoista tunnin kuluttua
saavuttiin Annunziatan kaupunkiin. Annunziata on se vihoviimeinen
paikka, mitä on auringon alla. Italian muissa kaupungeissa ihmiset
makailevat alallaan rauhallisesti ja odottavat, että kysytte heiltä
jotain, taikka teette jonkun julkisen teon, josta voi vaatia
maksua -- mutta Annunziatassa he ovat tämänkin hienotunteisuuden
rippeen menettäneet. He ottavat tuolista naisen saalin ja antavat
sen takaisin ja vaativat siitä lantin. Avaavat vaunujen oven ja
vaativat maksun -- sulkevat sen, kun olette ulos päässyt, ja
vaativat maksun. Auttavat teitä ottamaan esiin vaateharjan -- kaksi
senttiä. Harjaavat vaatteenne ja pölyyttävät ne pahemmiksi kuin ne
olivatkaan -- kaksi senttiä. Hymyilevät teille -- kaksi senttiä.
Kumartavat, mielistelevästi irvistäen, hattu kädessä -- kaksi
senttiä. He kysymättä antavat kaikki tiedot, esimerkiksi että muulit
tulevat paikalla -- kaksi senttiä -- lämmin päivä, hyvä herra --
kaksi senttiä -- neljä tuntia tarvitsette vuorelle päästäksenne
-- kaksi senttiä. Ja tähän suuntaan sitä jatkuu. He ahdistavat
teitä -- vaivaavat teitä, hyörivät ympärillänne ja hikoilevat ja
haisevat pahalta. Ei ole niin alentavaa tointa, etteivätkö he sitä
tekisi rahasta. Minulla ei ole ollut tilaisuutta omain havaintojeni
perustuksella tutustua ylempiin luokkiin, mutta sen mukaan mitä olen
niistä kuullut, olen päätellyt, että jos heiltä puuttuukin yksi tai
pari hirtehisten huonoista piirteistä, korvaavat he ne yhdellä tai
parilla toisella, jotka ovat vielä huonommat. Kuinka nämä ihmiset
kerjäävät! -- vaikka monikin heistä on hyvin puettu.
Minä sanoin, etten omain havaintojeni perustuksella tiennyt mitään
ylemmistä luokista. En sattunut muistamaan. Se mitä näin heidän
urhoollisimpain ja kauniimpain tekevän eilisiltana, oli semmoista,
että lauhkeammissa maissa halvimmatkin sitä punastuisivat. Heitä
oli kokoontunut sadoittain ja tuhansittainkin San Carlon suureen
teatteriin -- mitä tekemään? Mitäkö? Ilveilemään vanhan naisen
kustannuksella -- nauramaan, viheltämään, pilkkaamaan vanhaa
näyttelijätärtä, jota he ovat aikanaan jumaloineet, mutta jonka
kauneus nyt on lakastunut ja jonka ääni on entisen sointunsa
menettänyt. Jokainen puhui siitä, mikä harvinainen urheilu odotti.
Sanoivat teatterin täyttyvän reunojaan myöden Frezzolinia kuulemaan.
Sanottiin, ettei hänen laulunsa enää ollut täysipätöistä, mutta että
ihmiset ainakin tahtoivat nähdä hänet. Ja niinpä lähdimme mekin.
Ja joka kerta kuin tämä nainen lauloi, he sihittivät ja nauroivat
-- koko suurenmoinen huone -- ja heti kun hän poistui näyttämöltä,
he taas kättentaputuksilla kutsuivat hänet esiin. Kerran tai pari
hänet vaadittiin toistamaan viisi tai kuusi kertaa yhteen mittaan ja
vastaanotettiin sihinällä esiintyessään ja laskettiin sihinällä ja
naurulla menemään, kun oli lopettanut -- sitten paikalla vaadittiin
toistamaan ja joutumaan uudelleen samain solvausten alaiseksi! Ja
kuinka jalosyntyiset nauttivat siitä! Valkohansikkaiset herrat ja
naiset nauroivat, niin että kyynelet juoksivat, ja paukuttivat
käsiään aivan haltioissaan joka kerta, kun tuo onneton vanha vaimo
nöyränä astui esiin kuudennen kerran kärsivällisenä ja valittamatta
-- vastaanottamaan sihinän myrskyn! Se oli verrattoman julmaa menoa
-- riettainta ja tunnottominta, mitä ajatella saattaa. Laulajatar
olisi kerrassaan voittanut puolelleen amerikkalaiset hampuusitkin
urhealla, vääjäämättömällä tyyneydellään (sillä hän toisti ja toisti
jos kuinka moneen kertaan ja nauroi ja kumarteli herttaisesti ja
lauloi niin hyvin kuin suinkin taisi ja poistui kumarrellen keskellä
ilkkunaa ja sihinää, menettämättä malttiaan tai ryhtiään). Ja varmaan
missä muussa maassa tahansa kuin Italiassa hänen sukupuolensa ja
avuttomuutensa olisi runsaasti riittänyt häntä suojelemaan -- hän
ei olisi muuta suojelusta kaivannut. Ajatelkaahan, mikä paljous
pieniä sieluja eilen illalla tungokseen saakka täytti tuon teatterin.
Jos johtaja olisi voinut teatterinsa täyttää vain napolilaisilla
sieluilla, ilman niihin kuuluvia ruumiita, olisi hänen täytynyt
saada kokoon ainakin yhdeksänkymmentä miljoonaa dollaria. Mitä
luonteenpiirteitä täytyykään olla miehellä, kun ne saavat hänet
tarjoamaan kolmelletuhannelle heittiölle tilaisuuden sihistä,
ilkkua ja nauraa vanhalle ystävättömälle naiselle ja häpeällisesti
nöyryyttää häntä? Hänellä täytyy olla _kaikki_ halpamaiset piirteet
mitä yleensä on. Havaintoni minulle vakuuttavat (en mielelläni
vakuuta yli omain henkilöllisten havaintojeni), että Napolin
ylemmillä luokilla on nuo luonteenpiirteet. Muutoin voivat olla
sangen hyvää väkeä. Mene tiedä.

_Vesuviolle nousua jatketaan_.
Tässä Napolin kaupungissa uskotaan yhteen kaikkein kehnoimmista
uskonnollisista petoksista, mitä Italiassa voi tavata -- Pyhän
Januariuksen veren ihmeelliseen nesteeksi muuttumiseen. Kahdesti
vuodessa papit kokoavat kaiken kansan katedraaliin ja ottavat ulos
tämän maksoittunutta verta sisältävän pullon ja antavat rahvaan
nähdä, kuinka se hitaasti sulaa ja liukenee nesteeksi -- ja
kahdeksan päivää tätä kehnoa narripeliä jatketaan antamalla veren
joka päivä uudelleen liueta, ja samalla papit kulkevat rahvaan
kesken ja kokoavat maksuksi rahaa. Ensimmäisenä päivänä veri sulaa
neljässäkymmenessä seitsemässä minuutissa -- kirkko on silloin täysi
ja kolehdin kerääjät tarvitsevat aikaa ennättääkseen kerätä rahat.
Seuraavina päivinä se päivä päivältä sulaa aina vähän sukkelammin,
sitä mukaa kuin "huoneetkin" vähenevät, kunnes se kahdeksantena
päivänä, jolloin saapuvilla on vain muutama kymmenkunta, sulaa
neljässä minuutissa.
Ja täällä oli myös tapana panna toimeen suuri juhlakulkue,
johon otti osaa pappeja, kansalaisia, sotamiehiä, merimiehiä ja
kaupunginhallituksen korkeimpia virkamiehiä, keritsemään hiukset
tekemällä tehdyn madonnan päästä -- täytetyn ja maalatun kuvan,
joka oli kuin muotikauppiaitten nukke -- sillä tämän nuken
hiukset kasvoivat uudestaan ihmeen kautta aina kahdentoista
kuukauden kuluttua. Vielä neljä tai viisi vuotta takaperin tätä
keritsemisjuhlaa juhlittiin. Se tuotti suuria tuloja sille
kirkolle, joka tämän merkillisen kuvan omisti, ja tuo julkinen
tukan keritseminen toimitettiin aina mitä suurimmalla loistolla ja
juhlallisimmilla menoilla -- kuta juhlallisemmin, sitä parempi,
sillä kuta suurempi oli komeus, sitä enemmän kokoontui väkeä ja sitä
runsaammin meno tuotti rahaa -- mutta viimein koitti se päivä, että
Napolissakin paavi ja hänen palvelijansa menettivät suosionsa ja
kaupungin hallitus lakkautti tämän vuotuisen keritsemisjuhlan.
Tässä meillä on kaksi kuvaavaa piirrettä näistä napolilaisista --
kaksi tyhmintä petosta, mitä ajatella saattaa, mutta joita siitä
huolimatta toinen puoli kansasta hartaasti ja uskollisesti uskoi ja
toinenkin puoli joko uskoi taikka sitä vaieten suvaitsi, tukien siten
tätä petosta. Minä puolestani mielelläni uskon, että koko väestö
uskoi näihin surkeihin, halpoihin ihmeihin -- ihmiset, jotka vaativat
kaksi senttiä joka kerran kuin teille kumartavat ja julkisesti
pitävät naista pilkkanaan, semmoiset ihmiset luullakseni siihen
kykenevät.

_Vesuviolle nousua jatketaan_.
Nämä napolilaiset pyytävät aina neljä kertaa enemmän hintaa, kuin
mihin he aikovat tyytyä, mutta jos annatte heille sen, mitä he
ensiksi pyysivät, häpeävät he, kun pyysivät niin vähän, ja pyytävät
paikalla enemmän. Kun rahaa on maksettava ja vastaanotettava,
väitellään siitä aina rajusti ja huhdotaan käsillä ja liikkeillä.
Mahdotonta ostaa ja maksaa kahden sentin arvosta simpukankuoria
ilman toraa ja ikävyyksiä. Yksi ajurinmatka kahden hevosen vetämissä
vaunuissa maksaa frangin -- se on halpaa -- mutta ajuri pyytää
aina enemmän, milloin milläkin tekosyyllä, ja jos hän saa, pyytää
hän uudelleen. Sanotaan erään ulkomaalaisen kerran ajaneen yhdellä
hevosella erään matkan, jolta taksa oli puoli frangia. Hän antoi
ajurille kokeeksi viisi frangia. Tämä pyysi lisää, ja sai vielä
yhden frangin. Vielä sittenkin hän pyysi lisää ja sai frangin --
pyysi lisää, mutta nyt tuli kieltoa Hän kiivastui -- ja toisen yhä
kieltäessä alkoi pitää pahaa ääntä. Ulkomaalainen sanoi: "No hyvä,
antakaa minulle takaisin ne seitsemän frangia, niin katson, mitä voin
tehdä" -- ja saatuaan ne hän antoi ajurille puoli frangia, ja tämä
paikalla pyysi kaksi senttiä juomarahoja. Voidaan ehkä luulla minua
ennakkoluuloiseksi. Ehkäpä olenkin. Häpeäisin itseäni, ellen olisi.

_Vesuviolle nousua jatketaan_.
No niin, kuten minun piti sanoa, saimme muulimme ja hevosemme
tingittyämme tunnin, puolentoista Annunziatan asukkaitten kanssa,
ja lähdimme unisina nousemaan vuorta, joka muulin hännässä heittiö,
joka oli muulia muka hoputtamassa, vaikka hän todellisuudessa pitikin
kiinni ja antoikin elukan kiskoa itseään ylös. Alussa edistyi matkani
hitaasti, mutta sitten minua alkoi kaduttaa tuo kauppa ... pitikö
minun maksaa heitukalleni viisi frangia siitä hyvästä että hän kiskoi
muuliani hännästä taapäin ja esti sitä mäkeä nousemasta? Annoin
hänelle lähtöpassit. Matka alkoi nyt sujua sukkelammin.
Eräältä korkealta kohdalta näimme vuoren rinteeltä Napolin
suurenmoisena kuvana edessämme. Emme tietenkään nähneet mitään
muuta kuin kaasulamput -- kaksi kolmannesta ympyrän kehästä suuren
lahden ympärillä -- timanttisen kaulakoristeen, joka kaukaisesta
etäisyydestä kimalsi läpi pimeyden -- ei yhtä säteilevänä kuin
tähdet päämme päällä, mutta vienompana, sävyrikkaampana, kauniimpana
-- ja kautta koko suuren kaupungin kiiteli valoja ristiin rastiin,
muodostaen jos miten monta kimaltelevaa viivaa ja käyrää. Ja
kaupungin takana, kautta tasaisen campagnan, penikulmia laajalta
ympäriinsä, oli siroteltuna valorivejä, ympyröitä ja rypäleitä,
jotka kaikki kiilsivät kuin jalokivet ja ilmaisivat kymmenet unta
ottavat kylät. Juuri tähän aikaan se heittiö, joka riippui edelläni
kulkevan hevosen hännästä ja hevosta kohtaan harjoitti kaikenlaista
tarpeetonta julmuutta, sai semmoisen potkun, että hän lensi noin
neljäntoista sylen päähän, ja tämä seikka yhdessä etäisyyden
satumaisten valojen kanssa herätti minussa autuaallista iloa ja minä
olin hyvilläni, että olin lähtenyt Vesuviolle.
_Vesuviolle nousua jatketaan_.
Tästä aiheesta tulee oiva luku ja huomenna tai ylihuomenna minä sen
kirjoitan.


XXX LUKU.
_Vesuviolle nousua jatketaan_.
Vesuviolle nousua jatketaan -- Kaunis näköala auringon noustessa --
Ei aivan yhtä kaunis syrjäkaduilla -- Vesuviolle nousua jatketaan
-- Sadan jalan korkuisia taloja -- Kirjava kulkue -- Kaupustelijain
ruokaseteli -- Ruhtinaallisia palkkoja -- Vesuviolle nousua jatketaan
-- Hintamietelmiä -- Ihmeteltävä "Sininen luola" -- Käynti Napolin
lahden kuuluilla paikoilla -- Myrkyllinen "Koiraluola" -- Kivettynyt
laavavirta -- Nousua jatketaan -- Saavutaan kukkulalle -- Kraaterin
kuvaus -- Vesuviolta laskeudutaan.

"Nähdä Napoli ja kuolla". No niin, enpä kuitenkaan tiedä,
tarvitsisiko siitä kuolla, että vain näkee sen, mutta hieman
toiseksi voisi asia käydä, jos yrittäisi asettua sinne asumaan.
Nähtynä aamun ensi valkeamalla korkealta Vesuvion rinteeltä, kuten
me sen näimme, Napoli on ihmeteltävän ihana taulu. Näin etäältä
nähden sen likaiset rakennukset näyttivät valkoisilta -- ja niin ne
rivi riviltä parvekkeilleen, akkunoineen ja kattoineen sinisestä
merestä kohosivat yhä korkeammalle ja korkeammalle aina Pyhän Elmon
valtavaan linnaan saakka, joka tuon valkoisen pyramidin huippuna
antoi taululle sopusuhtaa, vaikuttavaisuutta ja täydellisyyttä.
Ja kun sen liljat muuttuivat ruusuiksi -- kun se auringon ensi
suutelosta punastui -- oli se sanoin kuvaamattoman kaunis. Silloin
sangen hyvin olisi saattanut sanoa "nähdä Napoli ja kuolla". Taulun
kehystys oli sekin lumoava. Edessä sileä meri - suunnattoman laajana
monivärisenä mosaiikkina; korkeat saaret, jotka etäisyydessä ujuivat
haaveellisissa autereissa; kaupungin meidän puoleisessa päässämme
Vesuvion uhkea kaksoiskukkula jykevine mustine laavasärmineen ja
saumoineen, jotka valuivat alas rannatonta tasaista campagnaa kohti
-- vihanta matto, joka lumoaa silmän ja opastelee sitä yhä edemmä
ja edemmä ohi puuryhmäin, yksinäisten talojen ja lumivalkoisten
kylien, kunnes se lopulta hajoaa ja on reunustus auerta ja yleistä
epämääräisyyttä. Erakkolasta, Vesuvion rinteeltä, tulee "Napoli nähdä
ja kuolla".
Mutta älkää menkö sen muurien sisäpuolelle tarkemmin katsomaan. Se
hieman vähentää sen romanttisuutta. Väki on tavoiltaan likaista ja
siitä ovat kadut likaiset ja tästä on seurauksena iljettäviä näköjä
ja hajuja. Ei koskaan ole mikään yhteiskunta kammonnut koleraa siihen
määrään kuin nämä napolilaiset. Mutta siihen heillä onkin hyvät syyt.
Kolera tavallisesti voittaa napolilaisen häneen kiinni käydessään,
sillä, nähkääs, ennenkuin tohtori lian kautta ennättää kaivautua
tautiin saakka, mies kuolee. Ylemmät luokat kylpevät meressä kerran
päivässä ja ovat melko siistit.
Katujen leveys yleensä riittää yksille vaunuille, ja kuinka niillä
kuhisee väkeä! New Yorkin Broadway joka kadulla, joka aukiolla,
joka kujassa! Semmoiset paljoudet, semmoiset tungokset, semmoiset
vilinät kuin siellä on rientävää, hyörivää, taistelevaa ihmiskuntaa!
Jalkakäytäviä on tuskin ollenkaan, ja jos on, niin ovat ne usein
niin kapeat, ettei toisen sivu voi kulkea karamboloimatta häntä
vastaan. Kaikki sen vuoksi kävelevät kadulla -- ja missä kadut ovat
kyllin leveät, siellä kiitää ajoneuvoja lakkaamatta ohitsenne.
Kuinka ei joka päivä tuhatkunta ihmistä joudu vaunujen alle ja käy
raajarikoksi, se on mysteeri, jota ei vielä kukaan ole kyennyt
selvittämään.
Mutta jos maailmassa on kahdeksatta ihmettä, niin varmaan tämä kunnia
kuuluu Napolin asuinrakennuksille. Rehellinen vakaumukseni on, että
runsaasti suurin osa on enemmän kuin sadan jalan korkuisia! Ja niiden
jykevät tiiliseinät ovat seitsemää jalkaa vahvat. Täytyy nousta
yhdeksät portaat, ennenkuin on ensi "kerroksessa". Ei, ei yhdeksiä,
mutta niille vaiheille. Joka akkunan edessä on kuin pieni lautainen
linnunhäkki aina ylös, ylös, ylös, ylös ikuisiin pilviin saakka,
jossa katto on, ja joka akkunassa aina on joku, joka katselee ulos
-- tavallisen kokoisia ihmisiä, jotka katselevat ulos ensimmäisestä
kerroksesta, hivenen pienempiä toisesta kerroksesta, ihmisiä, jotka
näyttävät sitäkin pienemmiltä, kolmannesta -- ja siitä ylöspäin
ne säännöllisen vähenemisasteikon mukaan käyvät yhä pienemmiksi
ja pienemmiksi, kunnes ylimpäin kerrosten ihmiset enemmän kuin
mitään muuta muistuttavat lintuja harvinaisen suuressa pääskysen
pesässä. Tämmöiset kapeat katurotkot korkeine taloriveineen, jotka
etäisyydessä yhtyvät kuin ratakiskot, niiden vaatenarut, joita kulkee
kadun poikki kaikissa korkeuksissa heilutellen lippumaisia ryysyjään
alla kihisevän ihmishyörinän päällä, ja valkopukuiset naiset, joita
kyyröttää parvekkeiden kaiteilla pitkin matkaa kivilaskokselta hamaan
taivaaseen -- tämä on perspektiivi, jonka seikkaperäisyyttä todella
kannattaa lähteä Napoliin katsomaan.

_Vesuviolle nousua jatketaan_.
Napolissa ja sen lähimmissä esikaupungeissa on kuusisataa
kaksikymmentäviisituhatta asukasta, mutta olen varma siitä, ettei
se alaltaan ole suurempi kuin sadanviidenkymmenentuhannen asukkaan
kaupunki Amerikassa. Mutta ylös ilmaan se ulottuu korkeammalle
kuin kolme amerikkalaista kaupunkia ja siinä onkin koko salaisuus.
Tahdon tässä sivumennen huomauttaa, että ylellisyyden ja köyhyyden,
loiston ja kurjuuden vastakohdat ovat Napolissa vielä räikeämmät
kuin Pariisissakaan. Pariisissa täytyy lähteä Boulognen metsään, jos
mieli nähdä muodikkaita pukuja, loistavia ajoneuvoja ja kaikkein
komeimpia livreitä, Faubourg St. Antoineen taas näkemään pahuutta,
kurjuutta, repaleita ja likaa -- mutta Napolin valtakaduilla on tämä
kaikki sekaisin. Alastomia yhdeksänvuotiaita poikia ja rikkaitten
korupukuisia lapsia, rääsyjä ja repaleita ja loistavia univormuja,
aasinrattaita ja loistoajoneuvoja, kerjäläisiä, prinssejä ja piispoja
tyrkkii toisiaan joka kadulla. Kello kuusi koko Napoli joka ilta
lähtee ajelemaan Riviera di Chiajalle (mitä sekin nimi merkinnee)
ja pari tuntia voi silloin seisoa ja katsella sivu kulkevaa jonoa,
joka on kirjavin ja räikein sekoitukseltaan, mitä silmänne ovat
milloinkaan nähneet. Prinssit (Napolissa on enemmän prinssejä kuin
poliiseja -- niitä on vaivaksi asti) -- prinssit, jotka asuvat
kahdeksannessa kerroksessa eivätkä omista mitään ruhtinaskuntia,
pitävät omia vaunuja ja näkevät nälkää; ja puotipalvelijat,
mekaanikot, muotikauppiaat ja irstaat naiset jättävät päivällisensä
syömättä voidakseen ajaa Chiajalla vuokravaunuissa; kaupungin
hunttiot ja ryysyläiset ahtautuvat kaksin-kolminkymmenin pienille
retkuville rattaille, joita aasi vetää, ei paljoakaan kissaa
suurempi, ja _hekin_ ajelevat Chiajalla; herttuat ja pankkimiehet
upeissa vaunuissa, loistavine ajomiehineen ja heitukkoineen lähtevät
niinikään liikkeelle ja näin tuo hurja jono menee ja tulee. Pari
tuntia ylhäisö ja rikkahisto ja alhaiso ja köyhälistö sahailee edes
takaisin tässä hurjassa kulkueessa ja sitten kaikki lähtevät kotia
tyydytetyllä mielellä, onnellisina ja mielestään kunnian kukkuloilla.
Katselin eräänä päivänä kuninkaan palatsissa suurenmoista marmorista
porraskäytävää, jonka sanottiin maksaneen viisi miljoonaa markkaa,
ja minä arvostelin, että olisikohan maksanut puoli miljoonaa.
Minusta tuntui, että elämä mahtaisi olla kuin silkkiä maassa, jossa
mukavuuteen ja loisteliaisuuteen kannattaa näin paljon uhrata.
Ja sitten astuin ulos, mietiskellen, ja olin vähällä astua erään
tyhjäntoimittajan päälle, joka jalkakäytävän reunalla söi päivällistä
-- leipäpalasta ja rypäleitä. Huomatessani, että tämä villivarsa
olikin hedelmäliikkeen kauppa-apulainen (liike hänellä oli vasussa
kanssaan), josta hän sai kaksi senttiä päiväpalkkaa, ja ettei hänen
kotinsa ollut mikään palatsi, menetin jonkun verran innostustani
Italian elämän silkkisyyteen nähden.
Tämä luonnon järjestyksessä saa minut muistelemaan täkäläisiä
palkkoja. Armeijan luutnantit saavat dollarin vaiheilla päivässä,
tavalliset sotamiehet pari senttiä. Tunnen vain yhden konttoristin
-- hänellä on neljä dollaria kuussa. Kirjanpainajat saavat kuusi ja
puoli dollaria kuussa, mutta olen kuullut mainittavan, että eräs
työnjohtaja saa kolmetoista. Näin äkillinen ja raju rikastuminen
on tietysti tehnyt tästä miehestä pöyhkeän aristokraatin. Hänen
suhtautumisensa on käynyt aivan sietämättömäksi.
Ja palkoista taas johtuvat mieleeni kauppatavarain hinnat. Pariisissa
saatte Jouvinin parhaista hansikkaista maksaa kaksitoista dollaria
tusinalta; jotenkin yhtä hyviä hansikkaita myydään täällä kolmella
tai neljällä dollarilla tusina. Liinapaidat maksavat Pariisissa
viisi tai kuusi dollaria kappale; täällä ja Livornossa niitä myydään
kahdella ja puolella. Marseillessa maksatte neljäkymmentä dollaria
ensi luokan hännystakista, joka on hyvän räätälin tekoa, mutta
Livornossa saatte samalla hinnalla täydellisen juhlapuvun. Täällä
saatte siistejä arkipukuja hinnoilla, jotka vaihtelevat kymmenestä
kahteenkymmeneen dollariin, ja Livornossa saatte viidellätoista
dollarilla päällystakin, josta New Yorkissa saisitte maksaa
seitsemänkymmentä. Hienot kengät maksavat Marseillessa kahdeksan
dollaria ja neljä dollaria täällä. Lyonin silkistä maksetaan
Amerikassa paremmat hinnat, kuin Genovan. Mutta enin osa siitä
silkistä, mitä valloissamme myydään, on Genovassa kudottu ja sitten
viety Lyoniin, jossa se on leimattu Lyonin tuotteeksi ja sitten
viety Amerikkaan. Genovassa voitte viidelläkolmatta dollarilla ostaa
niin paljon silkkiä, että siitä tulee puku, joka New Yorkissa maksaa
viisisataa dollaria -- niin naiset minulle vakuuttavat. Nämä seikat
luonnollisesti ja vaivatta johtavat minut takaisin aiheeseeni --

_Vesuviolle nousua jatketaan_.
Ja siitä muistuu mieleeni tuo ihmeteltävä Sininen luola. Se on
Caprin saarella, kahdenkolmatta mailin päässä Napolista. Vuokrasimme
pienen höyryn ja kävimme siellä. Poliisi tietysti tuli laivaan
ja tutki terveydentilamme ja vaati selvitystä valtiollisesta
kannastamme, ennenkuin meitä laskettiin maihin. Näitten pienten
hyönteishallitusten suhtautuminen on todella sanomattoman
naurettavaa. Jopa he lähettivät laivaankin poliisin pitämään meitä
silmällä, niin kauan kuin Caprin rajain sisäpuolella viivyimme.
Luulivat luultavasti, että me aioimme varastaa heidän luolansa. Se
kyllä olisi kannattanut varastaa. Luolan suu on neljä jalkaa korkea
ja neljä jalkaa leveä ja se sijaitsee korkean, merestä pystyyn
nousevan kallioseinämän laidassa. Siihen kuljetaan pienillä veneillä
ja tiukka paikka se onkin. Luolaan ei ollenkaan pääse vuoksivedellä.
Kunnialla sisään päästyänne huomaatte olevanne holviluolassa, joka
on noin sataakuuttakymmentä jalkaa pitkä, sataakahtakymmentä leveä
ja ehkä seitsemääkymmentä jalkaa korkea. Kuinka syvä se on, sitä ei
kukaan tiedä. Se ulottuu valtameren pohjaan saakka. Tämän tyynen
maanalaisen järven vesi on kirkkainta ja kauneinta sineä mitä
ajatella saattaa. Se on läpinäkyvää kuin kristalli, ja sen väri
saattaisi häpeään hehkuvimmankin taivaan, mitä Italian yli on koskaan
kaartanut. Ei kauniimpaa väriä, uhkeampaa loistoa voi ajatella.
Kun nakkaat veteen kiven, säihkyvät ne lukemattomat pienen pienet
ilmaporeet, joita siitä syntyy, kirkasta häikäisevää valoa kuin
siniset teatteritulet. Kun kastat siihen airon, muuttuu sen lapa
uhkeaksi sinikiehtavaksi himmeäksi hopeaksi. Jos annat miehen hypätä
veteen, paikalla hänen päällään on loistava haarniska, jonka vertaa
ei kuninkaallisillekaan ristiretkeläisille ollut suotu.
Sitten menimme Ischiaan, mutta siinä saaressa olin jo ollut ja olin
nyt aivan menehtyä ikävään, kun piti siellä "levätä" pari päivää
ja tutkistella inhimillistä konnamaisuutta, Grande Sentinellan
hotellinomistaja mallina. Lähdimme sitten Procidaan ja sieltä
Pozzuoliin, jossa Samoksesta matkaan lähtenyt Pyhä Paavali astui
maihin. Astuin maalle juuri samassa paikassa, jossa Pyhä Paavali
oli astunut maalle, ja niin tekivät Dan ja kaikki muutkin Se oli
merkillinen yhteensattuma. Pyhä Paavali saarnasi näille ihmisille
seitsemän päivää, ennenkuin lähti Roomaan.
Neron kylpylä, Baiaen rauniot, Serapiin temppeli, Cumae, jossa
Cumaen Sibylla selitteli oraakkelilauseita, Agnano järvi, jossa
syvällä pohjassa näkyy vanha uponnut kaupunki -- näitä ja useita
muita huomattavia paikkoja tutkimme kriitillisellä typeryydellä,
mutta suurinta huomiotamme herätti Koiraluola, me kun olimme siitä
kuulleet ja lukeneet niin paljon. Kaikki Pliniuksesta hamaan Smithiin
ovat kirjoittaneet Grotto de Canesta ja sen myrkkyhöyryistä ja harva
se matkailija, joka ei ole luolan permannon päällä pitänyt koiraa
jaloista koetellakseen paikan tehoa. Koira kuolee puolessatoista
minuutissa -- kananpoikanen paikalla. Yleensä eivät vieraat, jotka