Jenkkejä maailmalla I - 04

"Aiotteko lähteä Espanjan kautta Pariisiin?" Tätä kysymystä nakeltiin
laivassa edes ja takaisin yöt ja päivät Fayalista Gibraltariin
saakka, enkä mielestäni ollut koskaan siihen määrään kyllästynyt
kuulemaan aina vain samaa sanayhdistelmää tai siihen määrään väsynyt
vastaamaan "enkä tiedä". Viime hetkessä oli sitten kuudella tai
seitsemällä riittävästi luonteen lujuutta lähtöpäätöksen tekoon ja
lähtöön, ja minusta se paikalla tuntui huojennukselta -- nythän se
oli auttamattomasti liian myöhäistä ja minä saatoin kaikessa rauhassa
päättää, etten lähtisi. Minulla mahtaa olla mahdoton määrä mieltä;
toisinaan sen malttamiseen voi kulua kokonainen viikko.
Mutta nähkääs, kuinka kiusat uudistuvat. Tuskin olimme tästä
Espanjan-murheesta päässeet erillemme, kun Gibraltarin oppaat panivat
liikkeelle uuden -- alkoivat tuskastuttavasti hokea erästä juttua,
joka ei itsessään ollut kovin merkillinen, ei edes ensi kädessäkään:
"Tuota kukkulaa tuolla sanotaan 'Kuningattaren tuoliksi'; sinne
nimittäin eräs Espanjan kuningatar antoi viedä tuolinsa, kun Ranskan
ja Espanjan armeijat piirittivät Gibraltaria, ja lupasi istua
siinä siksi, kunnes Englannin lippu oli laskettu linnasta alas.
Elleivät englantilaiset olisi olleet niin kohteliaita, että olisivat
eräänä päivänä laskeneet lippunsa alas muutamaksi tunniksi, olisi
kuningattaren joko täytynyt valansa rikkoa tai sinne vuorelle kuolla."
Ratsastimme aaseilla ja muuleilla jyrkkiä kapeita katuja vuorelle
ja menimme niihin maanalaisiin käytäviin, joita englantilaiset ovat
kallioon ampuneet. Nämä käytävät ovat kuin avaria rautatietunneleita,
ja tuon tuostakin katselee niistä merelle ja kaupungin yli suuria
julmia tykkejä aukoistaan, jotka ovat viisi tai kuusisataa jalkaa
merta korkeammalla. Näitä maanalaisia laitoksia on mailin verta tai
sille vaiheille ja varmaan ne ovat maksaneet paljon rahaa ja työtä.
Näitten käytävien tykit vallitsevat niemimaata ja molempain merten
satamia, mutta yhtä hyvin, luulisin, tultaisiin toimeen ilmankin
niitä, sillä ei mikään armeija sittenkään voisi kiivetä näitä
äkkijyrkkiä vuorenseinämiä. Mutta suurenmoisia näköaloja merelle on
näistä korkeista tykinrei'istä. Eräässä paikassa oli ulos pistävään
kallionpolvekkeeseen koverrettu huone, jossa sisustuksena oli valtava
tykki ja akkunoina ampumareiät, ja sinne näkyi eräs läheinen kukkula
ja muuan sotamies sanoi --
"Tuota kukkulaa tuolla sanotaan 'Kuningattaren tuoliksi'; sinne
nimittäin Espanjan kuningatar antoi kantaa tuolinsa kerran, kun
Ranskan ja Espanjan armeijat piirittivät Gibraltaria, ja lupasi istua
siinä siksi, kunnes Englannin lippu oli laskettu linnasta alas.
Elleivät englantilaiset olisi olleet niin kohteliaita, että olisivat
eräänä päivänä laskeneet lippunsa alas muutamaksi tunniksi, olisi
kuningattaren täytynyt joko rikkoa valansa tai sinne vuorelle kuolla."
Gibraltarin ylimmällä huipulla viivyimme hyvän aikaa, epäilemättä
muulit olivat uupuneet. Siihen niillä olikin oikeus. Sotilastie oli
hyvä, mutta jotenkin jyrkkä, ja sitä oli jommoinenkin matka. Kapealta
kallioportaalta oli suurenmoinen näköala; kun sieltä teleskoopilla
katselimme aluksia, jotka näyttivät kaikkein piskuisimmilta
leikkiveneiltä, muuttuivatkin ne uljaiksi laivoiksi; ja näillä
samoilla kaukoputkilla selvään erotti muita laivoja, joitten
sanottiin olevan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen mailin päässä ja
joita ei paljaalla silmällä vähääkään nähnyt. Allamme näimme toisella
puolella päättömän paljon pattereita ja toisella puolella katselimme
suoraan alas mereen.
Minun siinä istuessani kaikessa rauhassa ja mukavuudessa vallilla ja
jäähdytellessä suloisessa tuulahduksessa kiehuvan kuumaa päätäni,
lähestyi toiselle joukolle kuuluva virallinen opas ja sanoi:
"Senor, tuota korkeata kukkulata tuolla sanotaan 'Kuningattaren
tuoliksi'" --
"Hyvä herra, minä olen turvaton orpo vieraassa maassa. Armahtakaa
minua. Älkää -- _älkää_ kiduttako minua tuolla kirotulla vanhalla
jutulla enää tänäpäivänä!"
Siinä se -- minä olin käyttänyt voimakkaita sanoja, luvattuani
ensin, että se olisi viimeinen kerta; mutta kiusaus oli niin suuri,
ettei sitä ihmisluonto enää kestänyt. Jos teitä olisi sillä tavalla
ikävystytetty, juuri kun Espanja ja Afrikka ja sininen Välimeri
jalona panoraamana levisi jalkainne juuressa ja te tahdoitte vain
katsella ja nauttia, hiljaisuudessa ahmia sen ihanuutta, niin teistä
ehkä olisi puhjennut voimakkaampiakin sanoja kuin minusta.
Gibraltar on kestänyt monta pitkällistä piiritystä, joista yksi
kesti lähes neljä vuotta (epäonnistuen) ja englantilaiset saivat sen
haltuunsa vain sotajuonella. Ihmettä, kuinka kukaan voi uneksiakaan
mitään niin mahdotonta kuin sen valloittamista väkirynnäköllä -- ja
sitäkin on kuitenkin koetettu enemmän kuin yhden kerran.
Paikka oli maurien hallussa tuhatkaksisataa vuotta takaperin, ja
kaupungin keskellä seisoo vielä kulmiaan rypistellen heikäläinen
jäykkä vanha linna sammalta kasvavine sakaroineen ja seinineen,
jotka ammoin unhotetuissa taisteluissa ja piirityksissä ammutuista
laukauksista ovat arpia täynnään. Joku aika takaperin löydettiin
sen takaa kalliosta salakammio, jossa oli erinomaisen hienotekoinen
miekka ja vanha haarniska muinaistutkijoille tuntematonta mallia,
ehkä roomalaisajalta. Gibraltarin merenpuoleisesta päästä on eräästä
luolasta löydetty Rooman aikaisia haarniskoita ja monenlaisia muita
esineitä. Historia kertoo, että Rooma ajanlaskumme alussa piti tätä
maata hallussaan, ja nämä esineet näyttävät vahvistavan tuon tiedon
oikeaksi.
Luolasta on niinikään löydetty sangen paksun kivettymäsilauksen
verhoomia ihmisluita, ja tietoviisaat ovat uskaltaneet väittää, että
nuo ihmiset elivät ennen vedenpaisumusta, vieläpä kymmenentuhatta
vuotta ennen sitä. Voi olla totta -- tuntuu kylläkin otaksuttavalta
-- mutta kun asianomaiset eivät enää pysty äänestämään, ei asialla
näytä olevan sen enempää yleistä merkitystä. Ja vielä tuosta samasta
luolasta löydettiin semmoisten eläinten kivettyneitä luurankoja
ja muita fossiilijäännöksiä, joita on Afrikassa kaikkialla, mutta
joita ei muiston ja perintätiedon mukaan ole ollut Espanjassa
missään muualla kuin tällä Gibraltarin yksinäisellä kukkulalla!
Ja siitä on päätetty, että Gibraltarin ja Afrikan välinen salmi
on kerran ollut kuivaa maata ja että tuo matala, asiaankuulumaton
kannas Gibraltarin ja takana kohoavien kukkulain välillä kerran on
ollut merta, ja tietenkin että nämä afrikkalaiset eläimet suuren
mullistuksen tapahtuessa tulivat erotetuiksi ja jäivät tälle
kalliolle. Salmen toisella puolella ovat Afrikan mäet täynnään
apinoita ja samoin Gibraltarin kalliolla on apinoita ja on aina ollut
-- mutta muualla Espanjassa ei missään! Asia on mieltäkiinnittävä.
Apinat tietysti _voisivat_ matkustaa pitkin Espanjaa, jos mieli
tekisi, ja epäilemättä niiden tekee mieli; kuinka kilttiä, kuinka
kieltäytyvää niiden puolelta on se, että ne kaikesta huolimatta
pysyvät tällä ikävällä kalliolla, tuli mikä tuli, ei muuta kuin
tieteellistä teoriaa tukeakseen. Missä maailmassa on moista puhdasta
laimentamatonta epäitsekkäisyyttä ja uskollisuutta kristinuskon
periaatteita kohtaan kuin Gibraltarin apinoissa.
Gibraltarissa on englantilaista sotaväkeä 6000 tai 7000 miestä, ja
niinpä on siellä paljon tulipunaisia univormuja; ja punaisia ja
sinisiä; ja lumivalkoisia sivilipukuja; ja paljaspolvisten Skotlannin
ylämaalaisten omituisia univormuja; ja siellä näkee sulosilmäisiä
San Roquen espanjattaria ja Tarifan hunnullisia maurilaisia
kaunottaria (minä otaksun, että ne ovat kaunottaria) ja Fezistä
turbaanipäisiä, kirjovöisiä, roimahousuisia maurilaisia kauppiaita,
ja pitkäkauhtanallisia, paljassäärisiä, repaleisia muhamettilaisia
maankulkureita Tetuanista ja Tangerista, toiset ruskeita, toiset
keltaisia, toiset mustia kuin veres kirjoitusmuste -- ja juutalaisia
jos jostain, päässään gabardini-patalakki, jalassa tohvelit, aivan
kuin kuvissa ja teatterissa ja kuten heillä epäilemättä oli jo
kolmetuhatta vuotta takaperin. Helposti ymmärrätte, että semmoinen
heimo kuin meidän on (pyhiinvaeltajistamme syystä tai toisesta
tekee mieli käyttää tuota sanaa, ehkä sen vuoksi, että he näiden
ulkomaisten paikkain kautta kulkevat hajanaisessa jonossa muodossaan
semmoinen intiaaninen tyytyväisyys ja suositteleva tietämättömyys),
joka on viidestä- tai kuudestatoista unionivaltiosta koottu, tapasi
jos kuinka paljon töllistelemisen aihetta tässä vaihtelevassa
muotipanoraamassa.
Pyhiinvaeltajista puhuessani johtuu mieleeni, että meillä joukossamme
on yksi tai kaksi, joista toisinaan on todellista harmia. Oraakkelia
en kuitenkaan lue näitten joukkoon. Sallittakoon minun selittää,
että oraakkeli on viaton vanha aasi, joka syö yhtä paljon kuin neljä
muuta ja näyttää viisaammalta kuin koko Ranskan akatemialla olisi
oikeutta näyttää, eikä koskaan käytä yksitavuista sanaa, kun muistaa
pitemmän, eikä milloinkaan sattumaltakaan tiedä minkään pitkän
sanan merkitystä, mitä hän käyttää, taikka milloinkaan osaa sitä
oikeaan paikkaan: mutta siitä huolimatta hän rauhallisesti tokaisee
mielipiteensä mitä oudoimmistakin asioista ja itse tyytyväisenä
tukee sitä sitaateilla auktoreista, joita ei ole milloinkaan
ollut olemassakaan, ja lopulta ahtaalle pantuna luiskahtaa asian
päinvastaiselle puolelle ja sanoo olleensa sillä puolella koko
ajan, ja käy sitten uudelleen kimppuunne teidän omilla vastikään
lausumillanne argumenteilla, suuret sanat vain kaikki yhtenä
sekasotkuna, ja heittää ne vasten naamaanne omina alkuperäisinä
mielipiteinään. Hän lukee matkaoppaista luvun, sekoittaa huonossa
muistissaan kaikki asiat ja lähtee sitten rankaisemaan jotakuta koko
tällä sekasotkulla, esittäen sen viisautena, joka on vuosikausia
hänen aivoissaan märkinyt, jonka hän muka on yliopistossa koonnut
oppineista, nykyään jo kuolleista ja loppuunmyydyistä auktoreista.
Tänä aamuna hän aamiaista syötäessä viittasi akkunasta ja sanoi:
"Näettekö te tuota mäkeä tuolla Afrikan rannalla? -- It's one of them
Pillows of Herkeleus, I should say -- ja tuolla on äärimmäinen sen
vieressä."
"Äärimmäinen -- hyvä sana kyllä -- but the Pillars are not both
on the same side of the strait." (Minä huomasin, että matkaoppaan
huolimattomasti kirjoitettu lause oli vienyt hänet harhaan.)
"Well, sitä ette voi sanoa te, sen enempää kuin minäkään. Muutamat
auktorit sanovat niin, toiset näin. Vanha Gibbons ei sano siitä
mitään -- kiertää koko jutun -- Gibbons aina tekee niin, kun takertuu
kiinni -- mutta onhan Rolampton, mitä _hän_ sanoo? Hän sanoo, että
ne olivat molemmat samalla puolella, ja samoin tekee Trinculian ja
Sobaster ja Syraccus ja Langomargaubl --"
"So so, jo riittää --. Jos teidän täytyy tässä ruveta auktoreita
ja todistuksia keksimään, ei minulla ole enää mitään sanottavaa --
olkoot _vaan_ samalla puolella."
Emme ole oraakkelista millämmekään. Paremminkin pidämme hänestä.
Suvaitsemme oraakkelia vallan helposti; mutta laivallamme on eräs
runoilija ja eräs hyvänluontoinen toimihaluinen idiootti ja nämä ne
_tuottavat_ harmia seuralle. Toinen antaa runojensa jäljennöksiä
konsuleille, upseereille, hotellinisännille, arabialaisille,
alamaalaisille -- sanalla sanoen vaikka kenelle, ken vain antautuu
mitä ystävällisimmin tarkoitetun kidutuksen alaiseksi. Hänen
runoilunsa käy vallan hyvin laatuun laivalla, vaikka aiheiden
valintaa pidettiinkin vähän liian jyrkkänä, kun hän ensin kirjoitti
"oodin myrskyävälle merelle" ja sitten ennen puolen tunnin kulumista
"apostrofin kukolle, joka on laivan vyötärössä", mutta kun hän
lähettää otteen runojaan Fayalin kuvernöörille ja toisen Gibraltarin
ylipäällikölle ja muille arvon miehille ja vielä laivan "poeta
lauraetuksen" terveisin, ei tämä saavuta matkustajain suosiota.
Se toinen mainitsemani on nuori ja keltainen, vailla sukkeluutta,
oppia ja järjen paljouttakin. Mutta varmaan hänessä vielä on näitä
avuja viljaltakin, jos hän muistaa kaikki kysymyksiinsä saamansa
vastaukset. Laivalla häntä sanotaan "kysymysmerkiksi", joka paljossa
käytännössä on kulunut "kysymykseksi." Jo kahdesti hän on kunnostanut
itseään. Fayalissa näyttivät hänelle kukkulaa ja sanoivat, että se
oli kahdeksansataa jalkaa korkea ja tuhat ja sata jalkaa pitkä. Ja
he kertoivat hänelle, että kukkulan päästä päähän kulki tunneli,
joka oli kaksituhatta jalkaa pitkä ja tuhat korkea. Hän uskoi sen.
Kertoi sitä sitten jokaiselle ja luki taskukirjastaan. Lopulta hän
otti oppia seuraavasta huomautuksesta, jonka eräs ajatteleva vanha
pyhiinvaeltaja sanoi:
"Well, yes, se _on_ hieman merkillistä -- tosiaan ihmeellinen tunneli
-- kohoo kukkulan laesta ilmaan parisataa jalkaa ja toinen pää pistää
kukkulasta ulos yhdeksänsataa jalkaa!"
Täällä Gibraltarissa hän ahdistelee näitä valistuneita brittiläisiä
upseereja ja pommittaa heitä kaikenlaisella kerskauksella Amerikasta
ja siitä, mitä ihmeitä se kykenisi tekemään. Eräälle heistä hän
sanoi, että jos tänne lähetettäisiin pari meikäläistä tykkivenettä,
niin ne läimäyttäisivät koko Gibraltarin Välimereen!
Juuri nyt on meitä puolisen tusinaa lähtenyt yksityiselle itse
keksimällemme huviretkelle. Pieni höyrylaiva potkii salmen poikki
Afrikan puolelle, Tangerin kunnioitettavan vanhaan maurilaiseen
kaupunkiin. Valkoisista matkustajista olemme me enemmistönä. Ei
mikään voisi olla ehdottomasti varmempaa kuin että me olemme
yritykseemme tyytyväiset. Ei kukaan voisikaan muuta olla rientäessään
näiden kimaltelevien vesien poikki ja hengittäessään tämän
päiväpaisteisen maan leutoa ilmaa. Huoli on meitä vastaan täällä
voimaton. Olemme sen tuomiovallan ulkopuolella.
Ja uhkarohkeasti me ajoimme Malabatin ankaran linnan ohi (se on
Marokon keisarin varustuksia) tuntematta hitustakaan pelkoa. Koko
linnaväki marssi aseineen esiin ja asettui uhkaavaan asentoon --
me vaan emme pelänneet. Koko linnaväki marssi vallilla eteenpäin
ja marssi takaisin, täydelleen näkyvissä -- mutta kaikesta tästä
huolimatta emme silmääkään räpäyttäneet.
Minä luulen, ettemme oikeastaan tiedä, mitä pelko onkaan. Minä
tiedustelin Malabatin linnoituksen karnisuunin nimeä ja sanottiin sen
olevan Mehemet Ali Ben Sancom. Minä sanoin, ettei olisi hullumpaa
hankkia vähän enemmänkin karnisuuneja häntä auttamaan; mutta minulle
vastattiin, että ei; hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin
pitää paikka hallussaan, ja siihen hän oli pätevä; oli jo kaksi
vuotta tehnyt niin. Se oli todistus, jota vastaan en voinut keksiä
juuri mitään. Ei ole mitään, joka olisi maineeseen verrattavissa.
Vähän väliä tunkee aina mieleeni eilisiltainen hansikaskauppani
Gibraltarissa. Dan ja laivan lääkäri ja minä olimme olleet suurella
torilla kuulemassa mainioiden sotilassoittokuntien soitantoa
ja katselemassa englantilaista ja espanjalaista naissuloa ja
muoteja ja olimme kello 9 aikaan menossa teatteriin, kun vastaamme
tuli kenraali, tuomari, kommodööri, eversti ja Yhdysvaltain
kommissionari Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa varten, jotka olivat
olleet klubitalossa rekisteröimässä arvonimensä ja ruokalistaan
aukkoja tekemässä; ja nämä kehoittivat meitä käymään pienessä
pukuesine-kaupassa oikeustalon vieressä ostamassa silohansikkaita.
Ne olivat perin hienoja, he sanoivat, ja sangen halpoja. Tuntui
sangen tyylikkäältä lähteä teatteriin silohansikkaissa, minkä vuoksi
otimme neuvon onkeemme. Myymälässä oli sangen soma nuori nainen,
joka tarjosi minulle parin sinisiä hansikkaita. Minä en olisi
sinisistä huolinut, mutta hän sanoi, että ne minun käsiini sopisivat
kovin hyvin. Huomautus koski hellimpiin tunteisiini. Vilkaisin
salavihkaa käteeni, ja miten ollakaan, se näyttikin sangen somalta
jäseneltä. Koetin hansikasta vasempaan käteeni ja punastuin hiukan.
Ilmeisestikin koko oli minulle liian pieni. Mutta sitä suurempi oli
mielihyväni, kun hän sanoi:
"Ah, ne ovat juuri parhaan kokoiset!" -- mutta tiesinhän minä, ettei
siinä ollut perää.
Minä kiskoin uutteraan, mutta se oli masentavaa työtä. Hän sanoi:
"Ah! Näkee, että kyllä _te_ olette tottunut käyttämään
silohansikkaita -- mutta toiset herrat ovat _niin_ kömpelöitä
hansikkaita käteensä pannessaan."
Tuota kohteliaisuutta kaikkein vähimmin osasin odottaa. Mutta sitä
kiihkeämmin minä koetin saada vuohennahkaisen vaatekappaleen parhaani
mukaan käteeni. Tein uuden yrityksen -- hansikas repesi peukalon
juuresta keskelle kämmentä -- minä koetin salata repeämän. Nainen
yhä sanoi kohteliaisuuksia ja minä päätin myös ansaita ne tai kuolla
siihen paikkaan:
"Ah, teillä tosiaan on tottumusta!" (Ratkesivat pitkin selkää.) "Ne
ovat teille aivan parhaan kokoiset -- teillä on sangen pieni käsi --
jos ne repeävät, ei teidän tarvitse maksaa niitä." (Repesivät keskeä
halki.) "Minä heti huomaan, kuka herra osaa panna silohansikkaat
käteensä. Siinä näkyy hienous, jota ei saavuteta muuta kuin pitkällä
kokemuksella." (Koko peräpuoli repesi pois, rystäillä saumat
ratkesivat auki eikä hansikkaasta jäänyt muuta kuin surkea raunio.)
Olin imartelusta liian hyvilläni näyttääkseni, mitä oli tapahtunut,
ja nakatakseni kauppatavaran enkelin käsiin. Olin kiihtynyt,
tuskissani, hämilläni, mutta siltä mielissäni; mutta minua suututti,
että toiset pojat niin syvällä mielenkiinnolla seurasivat tapausta.
Olisivat saaneet mennä vaikka Jerikoon. Minusta tuntui kerrassaan
erikoisen ilkeältä reippaasti sanoessani:
"Tämä sopii sangen hyvin -- mainiosti. Minun hansikkaitteni todella
pitää sopia. Ei, ei, rouvani, ei tarvitse, panen toisen kadulla
käteeni. Täällä on hyvin lämmin."
Siellä _oli_ lämmin. Se oli lämpöisin paikka, missä olen milloinkaan
ollut. Maksoin laskun ja lähtiessäni puodista lumoavasti kumartaen
olin huomaavinani naisen silmissä välähdyksen, joka oli lievästi
pilkallinen; ja kun katsoin kadulta taakseni ja hän itsekseen nauroi
ja nauroi, mitä lienee nauranut, niin sanoin itselleni murhaavan
ivallisesti: "Oo, epäilemättä; _sinä_ tiedät, kuinka silohansikkaita
käteen pannaan, eikö totta? -- itserakas aasi, jolta vaikka mikä
hienohelma imartelullaan vie järjen, kun vain viitsii sen vaivan
nähdä!"
Poikain hiljaisuus harmitti minua. Vihdoin Dan sanoi miettiväisenä:
"Toiset herrat eivät osaa panna käteensä silohansikkaita; mutta
toiset osaavat."
Ja tohtori sanoi (kuulle, kuten minusta näytti):
"Mutta sen aina paikalla huomaa, kuka herra on tottunut panemaan
käteensä silohansikkaita."
Dan, pienen paussin jälkeen, jatkoi yksinpuheluaan:
"Ah, niin; siinä näkyy hienous, joka tulee vain pitkästä, sangen
pitkästä tottumuksesta."
"Niin todellakin, minä olen huomannut, että kun mies kiskoo käteensä
silohansikasta, ikäänkuin kiskoisi hännästä tuhkatorveen mennyttä
kissaa, niin _hän_ ymmärtää, kuinka silohansikkaita pannaan käteen;
_hänellä_ on --"
"Pojat, tämä jo riittää tästä asiasta! Te pidätte Itseänne kovin
sukkelina, mutta minä olen toista mieltä. Ja jos te hiiskutte
tästä mitään laivan vanhoille lörpöille, niin en koskaan anna sitä
anteeksi; siinä kaikki."
He jättivät minut rauhaan siksi kertaa. Me noudatimme aina sitä,
että jätimme toisemme ajoissa rauhaan, ettei suuttumus päässyt
leikkiä turmelemaan. Mutta hekin olivat ostaneet hansikkaita. Tänä
aamuna nakkasimme kaikki ostoksemme hiiteen. Ne olivat karkeata,
heikkoa lajia, täynnään keltaisia leveitä länttejä, eivät ne
kestäneet kädessä eikä niitä kehdannut julkisesti käyttää. Olimme
huomaamattamme huvittaneet enkeliä, emmekä osanneet häntä narrata.
Hänpä osasi.
Tanger! Heimokunta jänteviä maureja kahlaa ulos mereen kantamaan
meidät pienistä veneistä selässään maihin.


VIII LUKU.
Tangerin vanha kaupunki -- Outoja nähtävyyksiä -- Historian kehtoja
-- Me rikastumme -- Kuinka posti Afrikassa ryöstetään -- Rikkauden
vaara Marokossa.

Tämä on kuninkaallista. Antaa niiden, jotka lähtivät Espanjan kautta,
huvitella itseään vaikka kuinka -- nämä Marokon keisarin maat pätevät
kyllä hyvin _meidän_ pienelle joukollemme. Gibraltarissa olemme
toistaiseksi saaneet Espanjasta aivan tarpeeksemme. Tanger on se
paikka, jota olemme kaiken aikaa ikävöineet. Olemme muualla tavanneet
ulkolaisilta näyttäviä esineitä ja ulkolaisilta näyttäviä ihmisiä,
mutta aina sekaantuneina esineihin ja ihmisiin, jotka olivat meille
tuttuja, ja niinpä tilanteen uutuus aina menetti osan voimastaan.
Kaipasimme jotain kauttaaltaan, vastaansanomattoman ulkomaalaista --
ulkomaalaista kiireestä kantapäähän -- ulkomaalaista keskipisteestä
hamaan kehään -- ulkomaalaista sisältä ja päältä ja ylt'ympärinsä
-- ei mitään missään sen ulkomaalaisuutta miedontamassa -- ei
mitään muistuttelemassa mitään muuta kansaa tai mitään muuta maata
auringon alla. Ja kas! Tangerista olemme sen löytäneet. Täällä ei ole
vähintäkään, mitä olisimme milloinkaan nähneet muuta kuin kuvissa
-- emmekä koskaan ole uskoneet kuvia. Nyt meidän täytyy. Kuvat
tavallisesti näyttivät liioitteluilta -- ne näyttivät liian kummilta
ja haaveellisilta ollakseen todellisuutta. Mutta kas, ne eivät olleet
edes kylläksi hurjia -- ne eivät olleet kyllin haaveellisia -- ne
eivät kertoneet asiasta puoltakaan. Tanger ainakin on ulkomaalainen
maa, jos semmoista yleensä on olemassa; ja mahdotonta on sen oikeata
luonnetta koskaan löytää mistään muusta kirjasta kuin "Tuhannesta
ja yhdestä yöstä". Täällä ei näy ainoatakaan valkoista ihmistä,
mutta ihmisiä siltä kiehuu ympärillämme. Ahdinkoon asti täyteen
sullottu kaupunki, jykevillä kivimuureilla piiritetty, nuo muuritkin
yli tuhannen vuoden ikäiset. Melkein kaikki talot ovat yksi- tai
kaksikerroksiset; paksuista kivimuureista tehdyt; ulkopuolelta
rapatut; nelikulmaiset kuin pakkalaatikko; katto lakea kuin lattia,
ilman kattolistoja; liidulla valkaistut ylt'yleensä -- täpötäysi
kaupunki lumivalkeita hautakammioita! Ja ovet ovat kaarretut
tuohon omituiseen kaareen, jonka tunnemme maurilaisista kuvista;
lattiat on ladottu värikirjaviin kivisiin ruutukuvioihin; Fesin
uuneissa valmistetuista posliinipaasista monivärisiin tarhoihin;
niissä on punaista tiiltä ja leveätä kaakelia, johon ajan hammas
ei pysty; huoneissa (juutalaisten asunnoissa) ei ole minkäänlaisia
huonekaluja, paitsi divaanit -- mitä maurilaisten huoneissa on, sitä
ei kukaan kuolevainen saa tietää; ei ainoakaan koira pääse heidän
pyhäin seinäinsä sisäpuolelle. Ja kadut ovat itämaalaisia -- toiset
kolmea jalkaa leveät, toiset kuutta, ja vain kaksi on, jotka ovat
leveämmät kahtatoista; yksi mies voi tukkia niistä useimmat, kun käy
poikkipuolin maata. Eikös se ole aika itämaalainen kuva?
Täällä on jänteviä erämaan beduiineja ja komeita maureja, jotka
ylpeilevät hamaan aikain yöhön ulottuvasta historiastaan; ja
juutalaisia, joiden isät pakenivat tänne jos kuinka monta vuosisataa
takaperin; ja vuoristosta mustanpuhuvia riffiläisiä -- synnynnäisiä
maantierosvoja -- ja alkuperäisiä väärentämättömiä neekereitä, mustia
kuin itse Mooses; ja ulvovia dervishejä ja arabialaisia senkin
seitsemää rotua -- kaikennäköisiä ja -mallisia ihmisiä, jotka ovat
sangen ulkomaalaisen ja kumman näköisiä katsella.
Jo heidän pukunsa ovat oudot yli kaiken ymmärryksen. Tuossa tulee
pronssinaamainen mauri, jolla päässään on mahdottoman suuri turbaani,
jakku omituisesti kirjailtu, vyö tulipunainen, kultaompeluksellinen,
monilaskoksinen ja vyötärön ympäri kiedottu jos kuinka moneen
kertaan, jalassa housut, jotka ulottuvat vain vähän polvien
alapuolelle ja joissa kuitenkin on kuusikymmentä jalkaa kangasta, ja
vielä kirjailtu simitari, paljaat sääret, sukattomat jalat, keltaiset
tohvelit ja kammottavan pitkä pyssy -- paljas sotamies! ja minä kun
luulin miestä vähintään keisariksi. Ja tässä on vanhoja maureja,
joilla on pitkät aaltoilevat parrat ja pitkät valkoiset kauhtanat
laajoine kaapuineen; ja beduiineja, joilla on pitkät raidalliset
kaapuviitat; ja neekereitä ja riffiläisiä paljaiksi ajelluin kalloin,
lukuunottamatta sukkelannäköistä nylkytukkaa korvan takana taikka
oikeammin takaraivon kulmalla; ja jos jonkinlaisia barbaareja
kaikennäköisissä kummissa puvuissa ja kaikki mikä missäkin määrässä
repaleisia. Ja täällä on maurilaisia naisia, kiireestä kantapäähän
karkeihin valkoisiin mekkoihin verhottuja, joiden sukupuolen voi
arvata vain siitä, ettei heistä näy kuin toinen silmä ja etteivät
he koskaan katso omaan rotuunsa kuuluvaa miestä ja etteivät nämä
julkisuudessa katso heihin. Juutalaisia on täällä viisituhatta,
siniseen gaberdinikauhtanaan puettuja, vaatevyöt vyötäisillään,
tohvelit jalassa, takaraivolla pienet patalakit, hiukset otsaan
kammatut ja otsan poikki suoraan leikatut puolesta toiseen -- aivan
samaan malliin kuin heidän tangerilaisilla esi-isillään herra tiesi
kuinka pyörryttävän monta vuosisataa, takaperin. Jalat ja nilkat
heillä on paljaat. Nenä on könkö ja kaikilla aivan samaan malliin.
Kaikki he ovat siihen määrään toistensa näköisiä, että melkein
luulisi heidän kaikkien kuuluvan samaan perheeseen. Heidän naisensa
ovat pyöreähköt ja somat, ja hymyilevät kristitylle tavalla, joka on
mitä suurimmassa määrässä lohdullinen.
Mikä hullunkurinen vanha kaupunki! Tuntuu melkein pyhyyden
häväisyltä, kun nauraa, laskee leikkiä ja pitää meidän aikanamme
tavallista kevytmielistä suukopua sen ajasta harmaitten jäännösten
keskellä. Vain profeetan poikien juhlallinen puheenparsi ja
täsmälliset sanat soveltuvat tämmöiseen kunnianarvoiseen vanhuuteen.
Täällä on hajoava muuri, joka oli vanha Columbuksen löytäessä
Amerikan; oli vanha, kun Pietari erakko nostatti aseihin keskiajan
ritarillisia miehiä ensimmäiselle ristiretkelle; oli vanha Kaarle
Suuren sankariensa keralla piirittäessä lumottuja linnoja ja
taistellessa jättiläisiä ja haltioita vastaan muinaisina taruaikoina;
oli vanha, kun Kristus opetuslapsineen vaelsi maan päällä; seisoi
siinä missä se seisoo tänä päivänäkin Memnonin huulien sanoja
lausuessa ja ihmisten ostaessa ja myydessä hävinneen Babylonin
kaduilla!
Foinikialaiset, karthagolaiset, englantilaiset, maurit, roomalaiset,
kaikki ovat Tangerista taistelleet -- kaikki ovat sen valloittaneet
ja menettäneet. Tuossa on repaleinen, itämaisen näköinen neekeri
jostain Afrikan sisäosain erämaan paikasta ja täyttää vuohennahkaansa
tahraantuneesta ja ränstyneestä kaivosta, jonka roomalaiset
rakensivat tuhatkaksisataa vuotta takaperin. Tuolla on hajonneen
sillan raunioiksi raukeava kaari, jonka Julius Caesar rakennutti
tuhatyhdeksänsataa vuotta takaperin. Sillä ehkä on seisonut ihmisiä,
jotka olivat nähneet Jeesus-lapsen Neitsyen käsivarrella.
Lähellä on sen telakan raunioita, jolla Caesar korjautti laivansa
ja otti niihin viljaa purjehtiessaan Britanniaa valloittamaan
viisikymmentä vuotta ennen kristittyä ajanlaskua.
Täällä rauhallisten tähtien alla tuntuu siltä kuin vilisisi näillä
vanhoilla kaduilla unhotettujen aikain haamuja. Siinä paikassa,
johon katseeni nyt on kiintynyt, seisoi kerran muistomerkki, jonka
roomalaiset historiankirjoittajat näkivät ja kuvasivat lähes
kaksituhatta vuotta takaperin ja johon oli kirjoitettu:
"ME OLEMME KANAANILAISIA. ME OLEMME NIITÄ, JOTKA JUUTALAINEN ROSVO
JOOSUA KARKOITTI KANAANIN MAASTA."
Joosua ajoi heidät maasta ja he tulivat tänne. Ei ole monta
penikulmaa täältä juutalaisheimon luo, jonka esivanhemmat pakenivat
tänne tehtyään epäonnistuneen kapinan kuningas Davidia vastaan, ja
heidän jälkeläisensä ovat vielä kirouksen alaisia ja elävät erikseen.
Tangeria on mainittu historiassa kolmetuhatta vuotta. Jo se
oli kaupunki, vaikkapa kummanlainen, kun Herkules neljätuhatta
vuotta takaperin astui tässä maihin, leijonan nahka hartioillaan.
Näillä kaduilla hän tapasi maan kuninkaan Anitoksen ja löi hänen
aivokoppansa nuijallaan hajalle, kuten hienojen miesten kesken oli
niihin aikoihin tapana. Tangerin asukkaat (siihen aikaan paikkaa
sanottiin Tingikseksi) asuivat mitä yksinkertaisimmissa majoissa,
heillä oli nahasta vaatteet ja nuijat aseinaan, ja yhtä villejä he
olivat kuin ne villieläimetkin, joiden kanssa heidän täytyi käydä
ainaisia sotia. Mutta he olivat herraskaista rotua, eivätkä tehneet
työtä. He elivät maansa luonnollisista tuotteista. Maan kuningas
asui tuossa kuulussa Hesperidien puistossa, jonne täältä on rantaa
pitkin seitsemänkymmentä penikulmaa. Tämä puisto kultaomenineen
(oranssineen) on hävinnyt -- ei merkkiäkään siitä ole säilynyt.
Muinaistutkijat ovat yksimieliset siitä, että Herkuleen kaltainen