Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä - 20

-- Tämä päättyi hyvin, hän ajatteli. Pieni vankiparka -- tämä loppu
oli kaikista paras... Ja minä joka itserakkaana kuvittelin, että tämä
seikkailu päättyisi traagillisesti...
Ehkäpä tämä loppu oli liiankin hyvä, sillä poistuessaan hänet valtasi
suuri tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne... Ja hänen teki mieli palata
ovelle, jossa oli vanha kuparikolkutin, nyt kun he vielä olivat siellä
sisällä.
Djénanelle hän olisi sanonut: -- Älkäämme erotko näin, rakas
ystävä; älkää te, joka olette niin kiltti ja hyvä, tehkö minua näin
surulliseksi; näyttäkää minulle silmänne viimeinen kerta ja painakaa
kättäni kovemmin, sitten poistun iloisempana.
Tietysti hän ei sitä tehnyt, vaan jatkoi matkaansa.
Mutta tuona hetkenä hän ahdistunein mielin rakasti koko tuota
Stambulia, jonka tuhannet valot alkoivat kuvastua veteen. Oli jotakin,
joka kiinnitti häntä siihen epätoivoisesti, jotakin epämääräistä,
joka liiteli ilmassa tuossa suunnattoman suuressa ja eri aineksista
kokoonpannussa kaupungissa; epäilemättä se oli noiden naissielujen
säteilyä -- sillä oikeastaan melkein aina juuri se kiinnittää meitä
paikkoihin ja esineisiin -- naissielujen säteilyä joita hän oli
rakastanut ja jotka nyt sulautuivat yhteen; olivatko ne Nedjibén, vai
Djénanen, vai molempien sielut, sitä hän ei tietänyt...


LI.

Seuraavana päivänä saapui kaksi kirjettä:
Zeynebiltä Andrélle.
Enpä tosiaankaan voinut käsittää, että eilen näimme toisemme
viimeisen kerran; muuten olisin onnettoman kerjäläisnaisen tavoin
laahautunut jalkojenne juureen, rukoillen, että ette jättäisi
meitä tällä tavoin!... Oi, te jätätte meidät sekä sielun että
sydämen pimeyteen. Te lähdette valoon ja elämään, ja me jäämme
viettämään surkuteltavia päiviämme, joista toinen alati on
toisensa kaltainen, haaremin tylsyttävässä yksitoikkoisuudessa...
Teidän mentyänne, purskahdimme nyyhkytyksiin. Djénanen kiltti
imettäjä, Zérichteh, tuli huoneeseen. Hän torui meitä kovin ja
sulki meidät syliinsä; mutta hänkin, tuo kelpo sielu, alkoi
itkeä, nähdessään meidän itkevän.
_Zeyneb_.
Tänä aamuna lähetin teille muutamia vaatimattomia turkkilaisia
muistolahjoja. Kirjo-ompelus on Djénanelta; se on "aiette",
nimittäin se koraanin lauselma, joka lapsuudesta asti on
riippunut hänen vuoteensa yläpuolella. Vastaanottakaa minulta
harsoverhot; se, johon on kirjailtu ruusuja, on isoäidiltäni
saamani tsherkessiläinen harso;, hopealla kirjaillun löysin
eräästä arkusta kesäasunnostamme; voittehan esimerkiksi niillä
kodissanne Ranskassa peittää jonkun sohvan...
_Z_....
Djénanelta Andrélle.
Tahtoisin voida tunkea sieluunne sinä hetkenä, kuin höyrylaivanne
sivuuttaa Seraljin niemen, kun hautausmaamme sypressit,
minareettimme ja kupumme katoamistaan katoavat jokaisesta laivan
potkurin kierroksesta. Tiedän, että te tulette katselemaan niitä
viimeiseen asti. Ja tultuanne Marmaramerelle, etsivät silmänne
bysantilaisen muurin läheisyydessä olevaa yksinäistä kalmistoa,
jolla kerran rukoilimme... Ja lopulta teidän silmistänne häipyy
kaikki, Stambulin sypressit, minareetit ja kupukatot, ja
sydämestänne ehkä piankin kaikki täältä saamanne muistot.
Sekoittukoot ne siis, ja sulautukoot yhteen kaikki tyyni: se
pieni Eyoubissa oleva talo, joka oli rakkautenne tyyssija ja
toinen Stambulissa, lähellä moskeijaa oleva, ja tuo suuri
synkkä asunto, johon teidät kerta salaa päästettiin sisälle...
Sekoittukoot niinikään kaikki varjokuvat: muinainen lemmittynne,
joka harmaa feredjé yllään astui vieressänne pitkin muuria,
keskellä tammikuussa kukkivia kaunokaisia, (olen kulkenut tätä
samaa polkua ja manannut esille hänen varjoaan) ja nuo kolme
myöhäisempää, jotka tahtoivat olla ystävättäriänne. Sekoittakaa
ne kaikki ja kätkekää ne yhdessä sydämeenne, sillä muistoon
kätkeminen ei riitä. Nämä nykyisetkin ovat teitä rakastaneet,
enemmän kenties kuin mitä olette luullutkaan... Tiedän että
silmiinne on nouseva kyyneliä, kun viimeinen sypressi katoaa,
toivon, että yksi näistä kyynelistä omistetaan minulle...
Ja kun olette palannut kotimaahanne, miten silloin
ajattelettekaan ystävättäriänne? Kun lumous on haihtunut,
missä valossa he silloin teille esiintyvätkään? On kauheata
ajatella, että tästä kaikesta ei ole mieleenne jäänyt jäljelle
mitään, että kenties kohautatte olkapäitänne ja hymyilette sitä
ajatellessanne...
Kuinka kärsimättömänä ja levottomana odotan saavani lukea sen
kirjan, jossa olette puhuva turkkilaisista naisista -- meistä...
Olenko siitä löytävä sen, mitä turhaan olen koettanut siitä
etsiä aina siitä hetkestä alkaen, kun teihin tutustuin: sielunne
sisimmän olemuksen, sisimmät tunteenne, kaiken sen, mitä eivät
paljasta lyhyet kirjeenne eivätkä harvat sananne! Olenhan
tosin joskus huomannut teissä jonkunlaista heltymystä, mutta
se oli niin salavihkainen, te tukahutitte sen niin pian. On
ollut hetkiä, joina olisin tahtonut avata päänne ja sydämenne,
lopultakin saadakseni tietää, mitä oli teidän kylmien ja
kirkkaiden silmienne takana!...
Oi, André, älkää sanoko, että minä hourin. Olen onneton ja
yksin... kärsin, ja valvon yöni taistellen!... Hyvästi. Säälikää
minua, ja rakastakaa minua vähäsen, jos voitte.
_Djénane_.
André vastasi:
Eipä teillä enää ole paljoa löydettävissä "kylmien ja kirkkaiden"
silmieni takaa. Minä tiedän paljon vähemmin siitä, mitä tapahtuu
teidän silmienne takana, te rakas pieni arvoitus...
Aina te moititte hiljaista ja salaperäistä olemustani: se
aiheutuu siitä, että olen liiaksi elänyt, nähkääs; kun teidän
kerran on käynyt samoin, olette paremmin ymmärtävä...
Luuletteko ehkä,, että te ette ollut jäisen kylmä eilen,
eronhetkellämme?
Näemme siis toisemme huomenna kello neljä Galatan kolkolla
satamasillalla; tuossa matkustavien vilinässä olen tarkasti
pitävä teitä silmällä; vakuutan, ettei huomioni ole kohdistuva
mihinkään muuhun, kuin teidän rakkaaseen mustaan varjokuvaanne...
se kun on ainoa, jonka vielä annatte minun nähdä... -- -- --
_André_.


LII.

Nopeasti ja armotta tuli marraskuun 30 päivä, samoin kuin kaikki
ratkaisevat ja onnettomuutta tuottavat päivät, ei ainoastaan jokaiselle
meistä se päivä, jona täytyy kuolla, vaan sekin, jonka jälkeen
sukukuntamme raukeaa tyhjiin. Islam lakkaa olemasta ja suvustaan
huonontuneet rotumme katoavat, jopa sekin aika, jolloin kehityksen
kypsyttyä aurinkokunnat sammuvat ja vaipuvat yleiseen pimeyteen...
Nopeasti, ylen nopeasti tuli marraskuun 30 päivä, välinpitämätön ja
huomaamaton useimmille niille erilaisille olennoille, jotka muodostavat
Konstantinopolin levottomasti häärivän väestön; mutta Djénanen ja
Andrén elämässä se tiesi äkillistä käännekohtaa.
Kylmänä aamuhämärän hetkenä he heräsivät melkein samaan aikaan, saman
taivaan alla ja vielä ollakseen muutaman tunnin samassa kaupungissa,
jossa heidät erotti toisistaan ainoastaan laaksonnotkelma täynnä
ihmisasuntoja ja sypressien varjostama kalmisto, mutta jossa he
kuitenkin olivat niin kaukana toisistaan, näkymättömien esteiden
erottamina.
Avatessaan silmänsä André heti muisti edessä olevan matkansa, hän
kun ei enää ollut asunnossaan, vaan oli poikennut hotelliin; hän oli
siinä valinnut niin ylhäällä olevan huoneen kuin suinkin, välttääkseen
kuulemasta katumelua, näkemästä amerikkalaisten maapallonkiertäjien
matkalakkeja ja syyrialaisten onnenonkijoiden keikarimaisuutta; mutta
ennen kaikkea voidaksensa vielä luoda yleiskatseen Stambuliin ja
etäisyydessä häämöittävään Eyoubiin.
Ja molemmat, sekä Djénane että André tarkastivat kaikkein ensiksi
taivasta, pilvien kokoa ja syystuulen suuntaa, jälkimäinen apoauki
olevasta ikkunastaan, edellinen haaremin alati painostavien
puuristikkojen aukoista.
He olivat toivoneet, että sinä päivänä olisi kaunis ilma ja säteilevä
kaihomielisyyttä herättävä auringonpaiste, joka joskus myöhään syksyllä
levittää Stambuliin ansarilämpöä. André odotti sitä, voidakseen
tyydyttää värejä janoavia silmiään viimeisen kerran näkemällä tuon
suuremmoisen kaupungin minareetteineen ja kupuineen.
Djénane taas toivoi kaunista ilmaa varmasti nähdäkseen Andrén vielä
kerran Galatan laivasillalta, ajaessaan lähtövalmiin laivan ohi --
sillä muuten ei mikään saanut häntä niin syvän alakuloiseksi kuin
nuo vaaleanpunahohteiset marraskuun illat. Ja jo aikoja sitten hän
oli ajatellut, että jos Andren lähtöhetkellä olisi ollut tuollainen
kaihomielinen kullanhohteinen auringonlasku, tämä olisi ollut
sietämättömämpää kuin sateinen iltahämy. Mutta toiselta puolen oli
koko yritys sadesäällä oleva monimutkaisempi ja vaikeampi: mikä veruke
keksiä silloin ajeluretkeä varten, miten välttää mustien eunukkien ja
palvelijattarien kahta suurempaa valppautta?
Ei tarvinnut epäilläkään, että oli satava koko päivän. Taivas oli
synkkä, Venäjän tuuli raastoi ja ajoi raskaita pilviä, ja ne kiitivät
niin alhaalla, että melkein koskettelivat maanpintaa, verhoten kaiken
usviinsa ja peittäen katseilta etäämmällä olevat esineet; kaikkialla
vallitsi kylmä kosteus.
Zevneb katseli niinikään avatusta ikkunastaan taivasta;
välinpitämättömänä terveydestään hän syvin siemauksin hengitti
Konstantinopolin kylmän kosteata talvi-ilmaa, joka jo edellisenä
talvena oli kehittänyt kuoleman idun hänen povessaan. Äkkiä hän
tuli ajatelleeksi, että tuhlaili tärkeitä hetkiä; eihän Andrén
lähtö tapahtuisi ennen kuin kello neljä iltapäivällä, mutta eihän
hän saanut laiminlyödä menemästä Djénanen luo, niinkuin edellisenä
päivänä oli luvannut; yhdessä heidän oli huolellisesti pohtiminen
suunnitelmaansa, keksiminen mitä pettämättömin juoni, voidakseen
täsmälleen määrähetkellä kulkea matkalle lähtevän laivan ohi. Viipyihän
André vielä melkein koko päivän, ja hänen kaupungissa-olonsa aiheuttama
levottomuus sekä uhkaava vaara saivat heidät ponnistamaan voimansa
ja toimimaan kuumeisen uutterasti, mutta sitten he vaipuisivat äkkiä
siihen toimettomuuteen, jota ei enää mikään häiritsisi.
Andrén päivä taaskin alkoi alakuloisen tyynenä. Siitä johtunut
väsymys, että oli elänyt niin vahvasti, rakastanut niin paljon ja niin
monta kertaa sanonut hyvästi, valtasi hänet täydelleen lähtöhetkellä,
jota hän oli kuvitellut tuskallisemmaksi. Hämmästyen, melkein
tunnonvaivaa tuntien hän totesi sisällään jonkunmoista vapautumisen
tietoisuutta, jo ennenkuin oli lähtenyt matkalle... "Onhan muuten
parasta katkaista välit, hän ajatteli; kun minä olen poissa, kaikki käy
häneltä paremmin, kaikki valitettavasti selviää Hamdin hyväilystä..."
Mutta mikä pettymys tuo ilma tällaisena päivänä! Hän oli aikonut
vielä lähteä surunvoittoisen miellyttävälle kävelylle marraskuun
päivänpaisteessa aina Stambuliin asti. Mutta tällä kolealla säällä se
oli mahdotonta, se jättäisi mieleen liian värittömän kuvan... Hän ei
siis enää koskaan kulkisi siltojen yli -- ei koskaan -- vaan jäisi
tähän mauttomaan ja likaiseen Peraan ikävissään odottamaan lähtöhetkeä.
Kello on kaksi, on siis aika lähteä hotellista ja ajaa laivarantaan.
Ennenkuin astui alas portaita hän äärettömäksi surukseen mutta samalla
tyydytyksekseen loi viimeisen katseen ikkunastaan tuota Eyoubia ja sen
aavoja hautausmaita kohti, joita ei voi nähdä alhaalta Galatasta eikä
muualta: kaukana tuolla puolen Stambulin kohosi taivaalle kuin musta
harja, tuhansien sypressien terävälaitainen seinä, jonka etäisyydestä
huolimatta tänään näki liikkuvan, niin rajusti tuuli niitä pudista.
Sitä katseltuaan hän siis läksi alas Galataan, jossa asuu raaka
länsimaalaisaineksinen väestö, se kun on se osa Konstantinopolia, joka
on saanut enimmin tartuntaa alituisesta laivaliikenteestä ja sen tänne
tuomista ihmisistä sekä siitä uudenaikaisesta romutavarasta, jota he
lakkaamatta lastittain purkavat kaliifien kaupunkiin.
Synkeä taivas, tahmean loan peittämät kapeat katukujat, saastaiset
kapakat, löyhkäten tupakansavua ja kreikkalaista anisiviinaa,
repaleisten kantajien tungos ja laumoittain syyhyistä koiria. --
Kaikesta tästä tuo suuri velho, aurinko joskus voi kaunistaa, mutta
kuinka ivallista tänään tämä talvinen kostea sumusää!
Nyt on kello neljä; marraskuun päivä kallistuu jo iltaansa, taivas on
raskaiden pilvien peittämä. Nyt on virallinen lähtöaika ja se hetki,
jona Djénanen on määrä hitaasti ajaa ohi viimeistä hyvästiä varten.
Valittuaan kojunsa ja järjestettyään matkatavaransa André seisoo
yläkannella, laivan peräpuolella, ja hänen ympärillään häärii eri
lähetystöihin kuuluvia kohteliaita henkilöitä, jotka ovat tulleet häntä
saattamaan. Väliin hän hajamielisenä ei kuule mitä he hänelle sanovat,
väliin taas hän unhottaa odottamansa naiset, vastatessaan nauraen
niille, jotka häntä puhuttelevat.
Laivasilta on, kuten tavallisesti, täyteen sullottu väkeä. Nyt ei
enää sada. Ilman täyttää koneiden ja höyrykelavintturin ryske,
sekä merimiesten ja kantajien huudot, jotka kajahtavat kaikilla
länsimaisilla kielillä. Tämä sateen kastelema joukko, joka ulvoo
ja tuuppii, tarjoaa sotkuisan valikoiman turkkilaisia pukuja ja
europpalaisia ryysyjä, mutta kaikilla miehillä on kuitenkin punaiset
fezit päässä, ja tämä tekee vielä itämaalaisen kokonaisuusvaikutuksen.
Näiden ihmisten takana, kadun varrella olevat kahvilat ovat tulvillaan
länsimaalaisia; punaisten lakkien peittämät päät näkyvät joka ikkunasta
noissa taloissa, missä alati kaikuu itämaalainen soitonrenkutus ja
liitelee nargile-savupilviä. Ja kuten aina, nämä henkilöt katselevat
laivan lähtöä. Mutta kauempana tätä epämiellyttävää kaupunginosaa, sen
kirjavia pukuja, sen melua, mastometsän täyttämän lahden erottamana,
kohoavat mahtavan Stambulin moskeijat keskellä sumua. Sen aina
suurpiirteinen varjokuva tukahuttaa läheisen rumuuden, hallitsee
hiljaisuudellaan raakaa melua...
Eivätkö nuo pienet ystävätärparat ollenkaan tulekaan?... André unhottaa
heidät melkein tuossa lähtöhetken huumaavassa hyörinässä, hänen kun
täytyy jaella kädenpuristuksia ja vastata kaikkiin huolettoman iloisiin
huomautuksiin. Ja sitäpaitsi hänen on vaikea uskoa, että hän itse
todella lähtee matkalle; onhan hän niin monesti nousut noihin samoihin
höyrylaivoihin, katsellen laivasillalla vilisevää joukkoa, tullessaan
Konstantinopolin tavan mukaan saattamaan tai vastaanottamaan ystäviä.
Lisäksi tuo kaukana haamoittava Stambul, on siihen määrin ollut hänen
oma kaupunkinsa jo neljännesvuosisadan ajalla; onko siis mahdollista,
että hän todella jättää sen taaksensa? Ei, hänestä tuntuu, että hän
huomenna palaa sinne, kuten tavallisesti, nähden jälleen niin tutut
paikat ja kasvot...
Mutta toinen lähtömerkki on juuri kajahtanut; hyvästelevät ystävät
poistuvat, yläkansi on tyhjä; ainoastaan matkalle lähtijät ovat
jääneet, katsellen toisiaan. -- Kieltämättä tämä viimeinen soitto
kajahti hieman synkkänä, -- ja samassa André heräsi haaveistaan...
Epäilemättä nuo vaunut tulevat tuolla. Ajurinvaunut -- kehnonlaiset,
mutta olihan Djénane sen jo sanonut edeltäpäin -- ja ne lähestyvät
hitaammin, kuin mitä tungoksen tähden olisi välttämätöntä. Nämä
ajoneuvot kulkevat kaikesta päättäen hyvin läheltä ohi; vaunuikkuna
on auki, ja sisällä istuu todella kaksi mustahuntuista naista...
Toinen heistä nostaa äkkiä kasvoharsonsa: Djénane!... Djénane, joka
on tahtonut, että hänen kasvonsa näkyisivät, ja joka hetkisen
katselee Andréta, kasvoissa sellainen ahdistusta uhkuva ilme, jota
ei milloinkaan voi unhottaa...
Djénanen silmät säteilevät, vaikkakin kyynelten himmentäminä; mutta nyt
niitä ei enää näe. Harso on jälleen laskeutunut, ja tällä kertaa André
on käsittänyt, että se oli jotain ratkaisevaa, jotain peruuttamatonta,
samaa, kuin kätkisi ruumisarkun kannen alle rakastetut kasvot...
Djénane ei kumartunut ulos vaunuikkunasta, ei viitannut kädellään
jäähyväisiksi; ei muuta kuin tuo katse, joka muuten riitti syöksemään
turkkilaisen naisen vakavaan vaaraan. Ja nyt katetut ajurinvaunut
hitaasti jatkavat matkaansa halki ihmisvilinän...
Mutta tuo katse oli tehnyt Andrén sydämeen syvemmän vaikutuksen, kuin
mitä sanat ja kirjeet olisivat voineet tehdä. Hän ei enää nähnyt
ihmisiä, jotka laivasillalla kädellä tai lakilla viittasivat hänelle
hyvästiään; nyt ei tässä maailmassa hänen tietoisuudessaan ole muuta
kuin nuo matkan päässä kulkevat vaunut, jotka hitaasti palaavat
haaremia kohti. Hän tahtoisi katseineen seurata niitä niin kauan kuin
suinkin, mutta äkkiä hänen silmänsä himmenevät, ja hän näkee kaiken
epäselvänä ja häälyvänä...
Mutta mitä, näkeekö hän unta? Vaunut, jotka hitaasti olivat poistuneet,
näyttävät nyt etääntyvän nopeasti, mutta toiseen suuntaan kuin hevoset!
Ne liikkuvat takaperin, vallan kuin kuva, jota siirretään, eivätkä
ainoastaan ne, vaan kaikki muukin, ihmisjoukot, talot, kaupunki...
Sehän on laiva joka on lähtenyt liikkeelle!... Melutta, tärinättä,
potkurin lyöntien kuulumatta... Ajatuksineen muualla, André ei ollut
siihen kiinnittänyt huomiota. Hinaajiensa vetämänä suuri höyrylaiva
etenee rantatilasta, niin, etteivät matkustajat huomaa sen liikkuvan.
Näyttää siltä, kuin laivasilta pakenisi taaksepäin, katoaisi nopeasti
rumuuksineen ja väki joukkoineen, kun sitävastoin mahtava Stambul,
ollen korkeammalla ja kauempana, ei vielä liiku paikaltaan. Hälinä
ja huudot sammuvat, hän ei enää erota viuhtovia käsiä -- eikä liioin
mustaa vaununkuomia keskellä tuhansia turkkilaisin fezejä, jotka
loistavat punaisina pilkkuina.
Vaikka ei mikään näy liikahtavan laivana ja vaikka äkillinen
odottamaton hiljaisuus vallitsee, alkaa itse Stambul hälvetä sumuun ja
pimeään; koko Turkinmaa katoaa synkän juhlallisena etäisyyteen -- pian
menneisyyteen.
André ei herkeä katselemasta, niin kauan kuin Stambulin heikkokin
utukuva näkyy iltahämyssä. Hänestä tuntuu, kuin siltä puolen
taivaanrantaa tulvisi naissielujen ja -muotojen lumousvoima -- sekä
niistä, jotka äsken poistuivat ajurinvaunuissa, että toisista jo
manalle muuttaneista...
Yön tullen Marmaramerellä...
André ajattelee: "Tällä hetkellä he jo ovat palanneet kotiansa."
Ja hän koettaa kuvitella heidän paluumatkaansa ja kotiatuloansa
tutkistelevien katseiden tähystellessä, ja vihdoin heidän vankeuttaan
ja yksinäisyyttään illalla...
Laiva on vielä ihan lähellä kaupunkia. Majakka, joka äsken syttyi
lyhyen matkan päässä laivasta, ja joka heijastaa valoaan pimeälle
merelle, kohoaa Seraljin niemellä. Mutta Andrélla on se tunne, että hän
jo on äärettömän kaukana; tämä lähtö on kuin yhdellä kirveeniskulla
katkaissut ne siteet, jotka yhdistivät hänen turkkilaiselämänsä
nykyaikaan, ja tuo ajanjakso, joka oikeastaan on niin lähellä,
irtaantuu ja vajoaa äkkiä siihen syvään kuiluun, missä kaikki
ehdottomasti menneet seikat raukeavat tyhjiin...


LIII.

Saapuessaan Ranskaan sai André Djénanelta tämän lyhyen kirjeen:
Kun te vielä olitte meidän maassamme, André, kun me hengitimme
samaa ilmaa, tuntui siltä, kun olisitte hiukan kuulunut meille.
Mutta nyt olemme menettäneet teidät; kaikki, mikä koskee teitä,
kaikki, mikä teitä ympäröi, on meille tuntematonta... ja
sydämenne ja hajamielinen ajatuksenne katoaa meiltä katoamistaan.
Te pakenette, tai oikeammin me vaalenemme, pian vallan haihtuen
mielestänne... Se on epätoivoisen surullista.
Jonkun aikaa kirjanne vielä pakottaa teidät muistamaan. Mutta
sitten?... Rukoilen nyt teiltä tätä: lähettäkää minulle heti
ensimäiset käsikirjoituksenne liuskat. Tehkää se joutuin. En
koskaan ole eroava niistä; _minne tahansa menenkin, hautaankin ne
seuraavat minua_...
Kuinka surullinen onkaan tämän romaanin romaani; tänään se on
ainoa ala, jolla varmasti tiedän kohtaavani teidät; huomenna se
on oleva kaikki, mikä on jäljellä menneisyyteen haihtuneelta
ajalta...
_Djénane_.
André lähetti heti pyydetyt käsikirjoituksen liuskat, mutta niihin ei
tullut mitään vastausta. Vasta viiden viiden viikon kuluttua saapui
Zeynebiltä tämä kirje:
Khassim-Pasha, Zilkadan 13 p. 1323.
André, huomisaamuna viedään rakas Djénanemme toista kertaa
Stambuliin, Hamdi bein asuntoon, noudattamalla tavallisia
häämenoja. Kaikki on päätetty tavattoman nopeasti, kaikki
vaikeudet on syrjäytetty; molemmat perheet ovat yksissä tuumin
kääntyneet hänen keisarillisen majesteettinsa puoleen saaden
avioeromääräyksen peruutetuksi. Djénanella ei ole ollut ketään,
joka olisi häntä puolustanut.
Hamdi-Bei lähetti hänelle tänään mitä kauneimmat kukkavihot,
oikeita Nizzan ruusuja; mutta he eivät vielä ole tavanneet
toisiaan, sillä Emiré-Hanumin kautta Djénane on pyytänyt ainoana
suosionosoituksena, että tuo mies odottaisi kunnes huomispäivän
häämenot ovat ohi. Djénane on saanut kukkia vallan tulvimalla;
jospa voisitte nähdä hänen huoneensa, jossa kerran kävitte, sinne
hän on käskenyt viedä kaikki kukat, ja se näyttää satupuutarhalta.
Tänä iltana, käydessäni häntä tervehtimässä, hän oli
hämmästyttävän levollinen, mutta huomasin varsin hyvin, että
se oli väsymystä ja kohtaloonsa alistumista. Tänä aamuna, kun
oli harvinaisen kaunis ilma, hän läksi ajelulle ainoastaan
Kondjé-Gulin seurassa ja kävi Mélekin ja Nedjibén haudoilla ja
siinä Eyoubin kukkulalla olevassa hautausmaan paikassa, missä,
kuten muistanette, pikku sisar vainajani valokuvasi teidät
molemmat yhdessä. Tahdoin viettää tämän viimeisen illan hänen
luonaan, teimmehän me, Mélek ja minä, samoin hänen ensimäisen
avionsa aattona. Mutta huomasin että hän kernaammin oli yksin, ja
poistuin siis ennen iltaa, sydän täynnä ahdistusta.
Ja nyt olen taas kotona, kauhean yksinäisyyden vallassa;
tiedän, että olen menettänyt Djénanen enemmän kuin edellisellä
kerralla, sillä Hamdi katselee epäluuloisena minun vaikutustani,
minua pidetään sentähden matkan päässä, minut estetään häntä
tapaamasta... En ole uskonut, että voisi näin kovasti kärsiä; jos
te, André, olisitte niitä henkilöitä, jotka rukoilevat, sanoisin
teille: rukoilkaa minun puolestani; mutta en sano muuta kuin:
säälikää vaatimattomia ystävättäriänne, molempia elossa olevia.
_Zeyneb_.
Älkää luulko, että Djénane olisi teitä unhottanut; Ramazanin 27
päivänä, meidän "vainajien päivänä" menimme hänen kehotuksestaan
Nedjibén haudalle... antamaan hänelle kukkia... rukouksia, mitä
meillä on jäljellä menetetystä uskostamme... Jos ette moneen
päivään ole saanut kirjettä, on syynä; se, että Djénane on
masentunut ja kärsii; mutta tiedän, että hän aikoo kirjoittaa
teille pitkän kirjeen _tänä iltana, ennenkuin nukahtaa_:
erotessamme hän sen sanoi.
_Z_.


LIV.

Kaksi päivää myöhemmin saapui Andrélle tämä käsin kirjoitettu
ilmoitus, jossa André, avattuaan kuoren, luuli tuntevansa
Djavidé-Hanumin käsialan. [Turkinmaalla ei lähetetä ilmoituskortteja
kuolemantapauksen johdosta. Poissa oleville ystäville annetaan tieto
sanomalehti-ilmoituksella tai kirjeellä, joka melkein aina on puettu
alla olevaan muotoon.]
Allah.
Féridé-Azâdé-Djénane,
Tewfik Pasha Darihan Zadén ja Seniha Hamun Kerissenin tytär kuoli
Zilkadan 14. päivänä 1323.
Hän oli syntynyt Redjebin 22. päivänä 1297 Karadjiamirissa.
Hänen tahtonsa mukaisesti hänet haudattiin kunnianarvoisten
Eyoubin Sivassien Turbéhen, siellä nukkumaan iäistä untansa.
Mutta hänen silmänsä, jotka olivat puhtaat ja kauniit, ovat
jälleen auenneet, ja Jumala, joka rakasti häntä suuresti, on
kääntänyt hänen katseensa kohti paratiisin puutarhoja, missä
profeettamme Muhammed odottaa uskollisiansa.
Me kaikki, joiden kerta täytyy kuolla, kohotamme rukouksemme
sinun puoleesi, oi Diénane-Féridé-Azadé, ja anomme, että et
unhottaisi meitä esirukouksissasi, ja me, nöyrät ystävättäresi,
olemme seuraavat sinua sille kirkastetulle tielle, jonka olet
meille osottava.
Oi Djénane-Féridè Azadé, tulkoon Allah'n rahmet osaksesi. [Rahmet
= Jumalan laupeus, taivaan anteeksi antamus, joka unhottaa
kaiken. Vainajan nimeä mainittaessa sanotaan aina: "Allah rahmet
eylésun!" (Jumala suo hänelle rahmetinsa!), samoin kuin meillä
muinoin sanottiin: "Olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen."]
Khassim-Pashassa, Zilkadan 15. päivänä 1323.
André luki tämän kiireisesti ja mielenliikutuksen valtaamana; tämän
ilmoituksen itämaalainen muoto oli hänelle outo, ja Djénanen kaikki
nimet, joita hän ei ollut ennen kuullut, saattoivat hänet aluksi
ymmälle. Vasta muutaman minuutin kuluttua hänelle täydelleen selvisi,
että oli kysymys Djénanesta...
Kolme päivää myöhemmin hän sai Zeynebiltä pitkän kirjeen; sen mukana
tuli suljettu kuori, johon hänen nimensä, "André", oli kirjotettu
Djénanen käsialalla.
Zeynebin kirje.
André, kaikki kärsimykseni, kaikki suruni olivat pelkkää iloa,
niin kauvan kuin hänen hymynsä valaisi niitä; kaikki synkät
päivät hän teki valoisiksi: nyt sen käsitän, kun ei hän enää ole
olemassa...
Nyt on jo viikko kulunut siitä, kun hän kätkettiin maan poveen.
En enää koskaan saa nähdä hänen syviä, vakavia silmiään, joista
loisti esiin koko hänen sielunsa; en enää koskaan kuule hänen
ääntänsä ja lapsellista nauruansa; kaikki on oleva pimeätä
ympärilläni loppuun asti: Djénane lepää haudassa... En vielä voi
sitä uskoa, André, ja kuitenkin olen kosketellut hänen pieniä
kylmenneitä käsiään, nähnyt hänen jähmettyneen hymynsä, hänen
valkeat kiiltävät hampaansa kalpeiden huulien välistä... Minä
tulin ensimäisenä hänen luokseen, minä otin hänen kirjoittamansa
viimeisen kirjeen, teille kirjoitetun kirjeen, jota hänen
sormensa rypistettynä puristivat. En vielä sitä usko, ja
kuitenkin olen nähnyt hänet jäykkänä ja valkoisena, olen pitänyt
käsissäni hänen kylmenneitä käsiään... En voi sitä uskoa, mutta
niin on kuitenkin, sillä olen sen nähnyt, olen nähnyt hänen
arkkunsa validé-shaalin, tuon vihreän Mekkan-huivin, ympäröimänä,
ja olen kuullut imanin lukevan hautajaisrukouksen.
Torstaina, samana päivänä, jona meidän oli määrä viedä hänet
takaisin Hamdi-Bein luo, sain häneltä aamun koittaessa kirjeen
ja hänen huoneensa avaimen... (Muistatteko kuinka iloinen
hän oli saatuaan lukon oveensa?) Kondja-Gul toi ne minulle;
mutta miksi hän tuli niin varhain? Pahat aavistukset täyttivät
mieleni jo ennenkuin revin rikki kuoren... Ja luin: "Tule, näet
minut kuolleena. Mene ensimäisenä ja yksin huoneeseeni; etsi
ympäriltäni kirjettä; kätke se hameesi taskuun ja lähetä se
sitten ystävälleni."
Riensin sinne ja astuin yksin hänen huoneeseensa... Oi, André,
kuinka kauheata mennä sinne sisälle ja luoda siihen ensi katse...
Missä hän olikaan? Missä asennossa... kaatuneena, pitkänään
permannolla?... Ei, tuossa nojatuolissa, kirjoituspöytänsä
ääressä, pää taaksepäin kallistuneena, kasvot ihan kalpeat,
ja kuin olisivat katselleet päivänkoittoa... Enkä minä saanut
kutsua apua, en huutaa... Ei, minun täytyi etsiä kirjettä...
Näin kokonaista viisi tai kuusi kuoreen suljettua kirjettä
hänen edessään kirjoituspöydällä, epäilemättä hänen viimeiset
jäähyväisensä. Mutta oli myös hajanaisia lehtiä, ne olivat
varmaankin ne, joita etsin, ja siinä oli lisäksi kuori, johon
oli merkitty teidän nimenne... Viimeisen lehden, se joka on
rypistetty, otin hänen vasemmasta kädestään, johon hän oli sen
puristanut... Piiloitin tämän kaiken, ja vasta kun olin täyttänyt
hänen tahtonsa, huusin kaikin voimin, ja paikalle saapui väkeä...