Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä - 05

-- Ettehän vielä tunne miestänne, vai kuinka?... Onpa se, totta
maar sentään hullunkurista!... Mikä merkillinen tapa!... Mutta,
lapsukaiseni, teidän olisi pitänyt muitta mutkitta _vetää heitä
nenästä!_... Ettekö todella ole sitä tehnyt?... Teidän sijassanne
olisin ehdottomasti kieltäytynyt...
Näin puhuessaan he vaihtavat ilkkuvia katseita erään
kreikkalaisnaisen kanssa, joka seisoo lähellä ja joka niinikään
on peralainen, he nauraa hihittävät sääliväisesti... Minä
hymyilen kaikesta huolimatta, se kun _on_ päivän tunnussanan
mukaista, mutta minusta tuntuu kuin olisivat he lyöneet poskeni
verille...
Viimein ovat kaikki kuokkavieraat poistuneet, sekä hattuun että
huntuun puetut, jäljellä ovat kutsuvieraat.
Ja äsken sytytetyt kattokruunut ja lamput valaisevat ainoastaan
juhlapukuja; ei mitään mustaa, kun ei ole saapuvilla miehiä, ei
mitään tummaa, vaan kauttaaltaan silmiä hiveleviä sulavanvärisiä
ja kirjavia pukuja. En luule, André, että teidän länsimaalaisissa
juhlissanne saa nähdä sellaisia värivaikutelmia, ei ainakaan se,
minkä saatoin pikku tyttönä nähdä lähetystöjen tanssiaisissa
likimainkaan tarjonnut tällaista loisteliaisuutta. Niiden
aasialaisten silkkikankaiden ohella, joissa isoäidit koreilevat,
nuo monet parisilaiset puvut näyttävät vielä kuulakammilta, voisi
luulla niitä tehdyiksi sinisestä tai vaaleanpunaisesta usvasta;
kaikki teidän naisräätälienne viime "luomat" -- käyttääkseni
heidän typerää kieltään -- esiintyvät täällä, ja niitä kantavat
ihastuttavasti nuo pikku olennot, joista opettajattaret ovat
tehneet ranskalais-sveitsiläis-englantilais-saksalaisnaisia,
mutta joiden nimet yhä vielä ovat: Kadidjé, Chéref, Fatme, tai
Aiché, ja joita ei yksikään mies koskaan ole nähnyt.
Minun on nyt lupa astua alas valtaistuimeltani, jolla olen
prameillut viisi tai kuusi tuntia. Saanpa päälle päätteeksi
lähteä tästä sinisestä salista, jossa istuu ryhmittyneinä etenkin
vanhoja naishenkilöltä, noita kiihkoilijoita ja ylenkatseellisia,
joilla on järkevät ja ankarat mielipiteet, ja joiden hiukset ovat
neitseellisesti sileiksi kammatut, ja joilla on päässä pieni
turbaani. Minua haluttaa enemmän yhtyä nuorten pariin, jotka ovat
"menettäneet tasapainonsa", niin kuin minä, ja jotka jo hetken
aikaa ovat tunkeilleet viereisessä salissa, missä orkesteri
soittaa.
Se on jouhiorkesteri, joka säestää kuutta laulajaa; nämä
esittävät vuoroonsa Zia-Pashan, Hafizin tai Saádin lauluja. Te
tiedätte, André, kuinka paljo alakuloisuutta ja intohimoa on
meidän itämaalaisessa musiikissamme; olettehan muuten koettanut
sanoin kuvata sitä, vaikka se onkin kuvaamatonta... Soittajia --
he ovat miehiä, ympäröi joka taholta damaskolaissilkistä tehty,
suunnattoman suuri teltta. Ajatelkaapa vain mikä häpeänhälinä
siitä syntyisi, jos joku heistä näkisi meidät!... Ja kun minä
saavun, ovat ystävättäreni juuri alkaneet soitannollisen
ennustaja-leikin. (Sitä leikitään tavallisesti hääiltana lähellä
orkesteria. Joku nuorista naisista sanoo: "Ensimäinen laulu on
minua varten"; toinen sanoo: "Minä otan toisen tai kolmannen",
j.n.e. Ja jokainen katsoo valitsemansa laulun sanoja itselleen
enteellisiksi.)
-- Morsian ottaa viidennen, sanon minä sisään astuessani.
Ja kun on tuon viidennen vuoro, lähestyvät kaikki ja kuuntelevat
tarkkaavasti, jotta ei sanaakaan menisi hukkaan ja tunkeutuvat
niin lähelle silkkitelttaa ja survaisevat sitä, että se on
vähällä kaatua kumoon.
Minä, joka olen rakkaus -- näin laulaa näkymätön laulaja
-- olemukseni on liian hehkuva!
Vaikkapa ainoastaan kuljen läpi sielujen,
Koko elo on riittämätön lääkitsemään iskemiäni haavoja.
Poistun, mutta askelteni jäljet jäävät iäksi.
Minä, joka olen rakkaus -- olemukseni on liian hehkuva.
Kuinka se on värähtelevä ja kaunis tuon miehen ääni, jonka
läheisyyden tunnen, mutta joka on piilossa, ja jolle voin
kuvitella minkä ulkonäön, mitkä kasvot ja mitkä silmät
tahansa... Olin tullut sinne huvittelemaan itseäni samoin kuin
toiset: ennustus antaa usein aihetta hullunkuriseen tulkintaan,
huolimatta kauniista muodostan. Mutta tällä kertaa tuo mies
epäilemättä on laulanut liian hyvin ja liian intohimoisesti.
Nuoret naiset eivät naura -- ei yksikään heistä -- ja he
katselevat minua. Minulla puolestani ei enää, kuten tänä
aamuna, ole se tunne, että tänään haudataan minun nuoruuteni.
Ei, tavalla tai toisella olen pääsevä eroon tuosta miehestä,
jonka valtaan minut jätetään, ja olen elävä elämäni muualla, en
vielä tiedä missä, ja olen kohtaava "rakkauden, jolla on liian
hehkuva olemus". Kun näin ajattelen, tuntuu minusta kaikki
muuttuneelta tässä salissa, niissä en enää näe minua ympäröiviä
vieraita; kaikki nämä kukkaset alkavat äkkiä levittää huumaavia
tuoksuja, ja kristalliset kattokruunut säteilevät kuin tähdet.
Onko tämä väsymystä vai haltioitumista, sitä en tiedä, mutta
päätäni pyörryttää. En enää näe ketään enkä sitä, mikä tapahtuu
ympärilläni: ja kaikki on minusta yhdentekevää, sillä nyt tiedän,
että kerran elämäni polulla olen löytävä rakkauden, vaikkapa se
sitten tuottaisi minulle surman.
Hetkeä myöhemmin, tai kauankin myöhemmin -- sitä en tarkalleen
tiedä -- serkkuni Djavidé, sama, joka sinä aamuna "kiinnitti
onnen" päähäni, lähestyy minua ja virkkaa:
-- Oletko täällä vallan yksin? Toiset ovat menneet alas
illalliselle ja odottavat sinua. Mikä saattaakaan niin kokonaan
kietoa ajatuksesi?
Todella olenkin yksin, ja sali on tyhjä... Toiset ovat
poistuneet... Mutta milloin?..: En sitä huomannut.
Djavidén seurassa on neekeri, jonka tehtävänä on kantaa
laahustani ja huutaen "destur!" raivata minulle tietä
ihmisjoukossa. Serkkuni tarttuu käsivarteeni ja mennessämme alas
portaita hän sanoo minulle vallan hiljaa:
-- Sanohan minulle totuus, lemmikkini, ketä ajattelit, minun
tullessani sisään?
-- André Lhérytä.
-- André Lhérytä!... Ei! Joko olet hullu, tai pidät minua
pilanasi. André Lhérytä! Se on siis totta, mitä minulle
oli kerrottu tuosta oikustasi. -- (Nyt hän naurahti vallan
tyyntyneenä.) -- Mitä siihen mieheen tulee, ei tarvitse pelätä
mitään kohtaamisia... Mutta sinuna keksisin paremman haaveideni
esineen: niinpä olen esimerkiksi kuullut kerrottavan, että kuussa
on vallan ihastuttavia miehiä. Sitä asiaa sinun pitäisi pohtia,
lemmikkini, kuunasukas soveltuisi paremmin sellaiselle pikku
huimapäälle kuin sinä.
Meidän on astuttava alas parikymmentä porrasta, ja meitä katsoa
töllistelevät portaiden juurella seisojat; meidän molempien
laahuksia, joista toinen on valkea, toinen malvanvärinen,
kantaa käsineisiin puettu neekeri, ruma kuin apina. Onneksi
rakkaan Djavidéni äkillinen päähänpisto kuunasukkaasta saa minut
nauramaan, ja tilaisuuden vaatima ilme kasvoilla saatamme käydä
sisälle ruokasaliin.
Minun pyynnöstäni on katettu eri pöytä nuorille. Morsiamen
ympärille kokoontuu noin viisikymmentä nuorta naista, alle
kahdenkymmenen viiden vuoden ja kaikki sieviä. Niinikään minun
pyynnöstäni on pöytäliinalle levitetty valkoisia ruusuja, joista
on erotettu lehdet ja varret, ja jotka on asetettu aivan kiinni
toisiinsa. Tiedätte, André, ettei meillä tätä nykyä enää kateta
pöytää turkkilaiseen tapaan; siinä näkee nyt ranskalaisia
hopea-astioita, Sèvren posliinia, böömiläisiä laseja, kaikki
merkittynä minun uudella nimikuviollani. Jäännöksenä vanhasta
itämaalaisesta komeudestamme ei tässä hääpöydässä näe muuta kuin
nuo monilukuiset hopeaiset haarakynttiläjalat, jotka kaikki ovat
samanlaiset ja jotka on järjestetty kehään ympäri pöytää, kiinni
toisiinsa samoin kuin ruusut. Sitä näkee kuitenkin myöskin niiden
monilukuisten orjattarien muodossa, jotka palvelevat meitä, ja
joita yksistään nuorten ruokasalissa on viidenkymmenen vaiheilla;
kaikki he ovat tsherkessiläisnaisia, ihmeteltävän hyvin
toimeensa harjaantuneita ja miellyttäviä nähdä: vaaleaverisiä.
sopusuhtaisia kaunottaria, joiden liikkeissä havaitsee
jonkunmoista synnynnäistä majesteettisuutta kuin prinsessoilla!
Minun pöydässäni istuvien nuorten turkkilaisnaisten joukossa --
he ovat melkein kaikki keskikokoa, hintelät, ruskeasilmäiset
-- on muutamia sulttaanin palatsista tulleita naisia, joita
mainitaan nimellä "Saraylit", ja jotka eroavat muista kookkaan
vartalonsa, ihailtavien hartioittensa ja merensinisten silmiensä
puolesta. Nämäkin ovat tsherkessiläisnaisia, kotoisin vuorilta
tai tasangoilta, maanviljelijäin tai paimentolaisten tyttäriä,
jotka on otettu aivan pieninä kauneutensa vuoksi. Orjataraikansa
he ovat viettäneet jossakin haaremissa, ja sitten on heistä kuin
taikasauvan iskusta äkkiä tullut hämmästyttävän miellyttäviä
ylhäisiä naisia, sittenkuin ovat menneet naimisiin jonkun
kamariherran tai muun huomattavassa asemassa olevan miehen
kanssa. Nämä kauniit Saraylit luovat sääliväisiä katseita pieniin
hentoruumiisiin kaupunkilaisnaisiin, joiden silmien ympärillä
on tummat kehät, joiden iho on vahanvärinen ja joita he sanovat
suvustaan huonontuneiksi; heidän ja heidän tuhansien sisartensa
tehtävä, jotka vuosittain myydään tänne, on tuoda tähän vanhaan
väsähtäneeseen kaupunkiin puhtaan verensä verolahja.
Suuri hilpeys vallitsee vieraiden joukossa. Puhellaan ja
nauretaan kaikelle. Hääateria meillä turkkilaisilla on aina
unhotuksen virkistämisen ja vallattoman ilon tilaisuus.
Sitäpaitsi, André, me olemme luonnostamme iloisia, minä vakuutan;
kun pikkuseikka kääntää mielemme pois orjuudentilastamme,
jokapäiväisestä nöyryytyksestämme, kärsimyksistämme, antaudumme
hillittöminä lapselliseen hilpeyteen ja naurunremahduksiin.
Minulle on kerrottu, että oli samoin Länsimaiden luostareissa, ja
että paksuimpien muurien sisälle teljetyt nunnat joskus keskenään
huvittelivat pikkulasten koulun oppilaiden tavoin. Ja eräs
Ranskan lähetystöön kuuluva nainen, joka hankki paluuta Parisiin,
sanoi minulle eräänä päivänä:
-- Nyt se on loppu, en enää koskaan saa nauraa niin sydämeni
pohjasta kuin Konstantinopolin haaremeissa.
Aterian päätyttyä samppanjamaljaan morsiamen kunniaksi,
ehdottivat minun pöydässäni istuvat nuoret naiset, että
annettaisiin turkkilaisen orkesterin levähtää, ja että sensijaan
esitettäisiin europpalaista musiikkia. Melkein kaikki soittavat
hyvin pianoa, muutamat ovat ihmeen taitavia; heillä kun on niin
paljon aikaa harjoittamiseen, ovat heidän sormensa useimmiten
saavuttaneet erehtymättömän näppäryyden. He ovat perehtyneet
Beethovenin, Griegin, Lisztin ja Chopinin kappaleisiin, ja he
laulavat Wagnerin, Saint-Saënsin. Holmès'in, jopa Chaminaden
lauluja.
Valitettavasti minun punastuen täytyy vastata, ettei minun
asunnossani ole pianoa. Syntyy yleinen hämmästys kutsuvieraissa,
ja minuun katsotaan, kuin tahdottaisiin sanoa: -- Tyttö parka!
Kylläpä tässä suvussa ollaan vanhoillisia. Kaikesta päättäen olo
tässä talossa käy iloiseksi!
Kello on yksitoista. Kuulee komeiden ajoneuvojen eteen
valjastettujen hevosten tömisyttävän kavioitaan vaarallista
katukivitystä vastaan, ja vanha mäkinen katu on täynnä
livreapukuisia neekereitä, joilla on lyhdyt kädessä. Vieraat
verhoutuvat huntuihinsa ja tekevät lähtöä. Hetki on oikeastaan
hyvin myöhäinen turkkilaisnaisille, ja ellei suuret häät
muodostaisi poikkeusta, he eivät enää olisi poissa kotoa. He
alkavat hyvästelynsä, ja morsiamen täytyy koko aika seisoen
kiittää, jokaista naista, "joka on suvainnut läsnäolollaan
kunnioittaa näitä yksinkertaisia pitoja." Kun isoäitini
vuorostaan lähestyy sanomaan hyvästi, tuntuu hänen tyytyväinen
ilmeensä sangen selvästi ilmaisevan seuraavaa:
-- Vihdoinkin olemme naittaneet tuon oikullisen tytön. Onpa se
onni!
He poistuvat, he jättävät minut yksin uuteen vankilaani; ei
enää mikään haihduta ajatuksiani. Minut valtaa se tunne, että
välttämättömyys nyt toteutuu.
Zevneb ja Mélek, rakkaat pikku ystävättäreni, ovat viipyneet
muita kauemmin ja lähestyvät nyt syleilemään minua; emme uskalla
vaihtaa katsetta, peläten heltyvämme itkemään. He poistuvat,
hekin, laskien harsot kasvoilleen. Kaikki on lopussa. Minusta
tuntuu, kuin vajoaisin alas yksinäisyyden tuntemattomaan
kuiluun... Mutta tänä iltana on minulla tahdonlujuutta nousta
siitä ylös; tuntien sisälläni voimakkaampaa elämänhalua kuin
tänä aamuna, olen nyt valmis taistelemaan, sillä olen kuullut
rakkauden minua kutsuvan, rakkauden, jonka "olemus on liian
hehkuva"...
Nyt tullaan minulle ilmoittamaan, että puolisoni, nuori bei, on
ylhäällä sinisessä salissa, jossa jo muutaman hetken on odottanut
huvia saada puhua kanssani. (Hän on tullut Khassim-Pashasta,
isäni talosta, jossa on ollut herrain päivälliset.) No niin,
minäkin haluan nähdä hänet ja uhmailla häntä, la lähden
kohtaamaan häntä hymy huulilla, mutta mielessä viekkaus, päättäen
ensin hämmästyttää ja häikäistä häntä, sieluni syvyydessä hautoen
vihaa ja kostontuumia...
Silkin kahina hänen takanaan sai hänet säpsähtämään: se oli hänen
anoppinsa, joka oli hiipinyt sisään hiljaa kuin vanha emäkissa!
Onneksi hän ei ymmärtänyt ranskaa, ollen kokonaan vanhanajan ihmisiä,
ja lisäksi hän oli unhottanut ottaa mukaansa nenälasinsa.. -- Mutta,
pienokaiseni, kirjoitattehan vallan liikaa. Jo lähes kolme tuntia
olette istunut kirjoituspöytänne ääressä! Olen jo moneen kertaan
varpaisillani hiipinyt tänne! Pian palaa Hamdimme kotia Yldizista, ja
silloin näyttävät kauniit silmänne kovin väsyneiltä vastaanottaessanne
hänet... Kas noin, levätkää nyt vähäsen! Korjatkaa pois nuo paperit
huomiseen.
Hän ei antanut kahdesti kehottaa itseään korjaamaan pois papereitaan
-- kädenkäänteessä hän sulki ne lukon taakse laatikkoon -- sillä salin
ovelle oli juuri ilmestynyt toinen henkilö, joka osasi ranskaa ja jolla
oli terävä katse, nimittäin kaunis Durdané (Helmi), Hamdi bein serkku,
äsken eronnut miehestään ja pari päivää sitten saapunut vierailemaan
taloon. Hänen silmiensä ympäristö ja hiukset olivat värjätyt hennalla,
hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit, mutta hymynsä oli häijy.
Vastanaitu nuori nainen oli jo oivaltanut tuon naisen vilpillisyyden.
Häntä oli tarpeetonta kehottaa hoitamaan ulkomuotoaan Hamdin paluuta
varten, sillä hän oli ilmetty mielistely etenkin kauniin miesserkkunsa
läsnäollessa.
-- Kas tässä, lemmikkini, virkkoi vanha nainen, ja ojensi esiin vanhaa
haalistunutta lipasta, -- tässä tuon teille helyn nuoruuteni ajoilta
-- se kun on itämaalainen, ette voi väittää sitä vanhamalliseksi, ja
se sopii niin mainiosti tämänpäiväiseen pukuunne. Oh kuinka se teitä
pukee, tämä on suorastaan hurmaavaa!... Hamdi, joka niin hyvin osaa
arvostella värien vaikuttavaisuutta, on pitävä teitä vastustamattomana
tänä iltana!...
Tosin hän itsekin kernaasti näki, että Hamdi piti häntä miellyttävänä,
sillä hän luotti viehätysvoimaansa pääasiallisena taistelu- ja
kostokeinona. Mutta ei mikään nöyryyttänyt häntä niin kuin tuo kiihko
aamusta iltaan koristella häntä:
-- Lemmikkini, nostakaapa tuota kiharaa hiukan korvan taa, niin Hamdi
pitää teitä vielä kauniimpana... Sydänkäpyseni, kiinnittäkää tuo
teeruusu hiuksiinne, se on Hamdin lempikukka.
Näin häntä alinomaan kohdeltiin kuin haaremi-orjatarta, tai kuin olisi
hän ollut kaunis nukke, joka oli olemassa ainoastaan miellyttääkseen
valtijastaan!...
Posket punottaen hän tuskin oli ehtinyt kiittää
smaragdi-kaulakoristeesta, kun neekeri-palvelija tuli sanomaan, että
bei oli näkyvissä, että hän saapui ratsain ja paraikaa kiersi lähimmän
moskeijan kulmaa. Vanha nainen nousi heti ja virkkoi:
-- Meidän on aika poistua, Durdané. Älkäämme häiritkö vastanaineita,
rakkaani.
He pakenivat joutuin, mutta Durdané kääntyi kynnyksellä ja lähetti
ennen katoamistaan jäähyväisiksi häijyn vihamielisen hymynsä.
Silloin pikku nuori aviovaimo meni peilin ääreen. Joku päivä sitten
hän oli tullut miehensä luo yhtä valkeana kuin morsiuspukunsa, yhtä
puhtaana kuin veden kirkkautta hohtavat jalokivensä. Aikaisemman
elämänsä kuluessa, joka kokonaan oli omistettu opinnoille ja joka oli
täydelleen eristetty kosketuksista nuoriin miehiin, ei aistillinen kuva
koskaan ollut hiipassutkaan hänen mielikuvitustaan. Mutta Hamdin yhä
kietovammat hyväilyt, hänen rumiinsa terve tuoksu, hänen tupakkansa
sauhu, alkoivat vastoin hänen tahtoaan hänen aisteissaan herättää
levottomuutta, jota hän ei koskaan ennen ollut aavistanut...
Portaista kuului ratsuväen sapelin kalinaa; hän saapui, hän oli vallan
lähellä!... Ja hän tiesi, että se hetki oli viipymättä täyttyvä, jona
heidän molemmat olemuksensa olivat likeisesti yhtyvät, ja siitä hänellä
muuten oli ainoastaan hämärä käsitys... Ja nyt hän ensi kerran tunsi
salaista halua olla tuon miehen läheisyydessä -- mutta häpeä siitä,
että hän häneltä halusi jotain, täytti hänen sielunsa uudella vihan ja
kapinallisuuden puuskauksella.


V.

Kolme vuotta myöhemmin 1904.
André Lhéry, joka epämääräisesti ja ainoastaan ajoittain oli kiinnitetty
lähetystöön, oli kauan epäröityään hakenut itselleen paikkaa pariksi
vuodeksi Konstantinopolissa, ja olikin saanut sen.
Hänen epäröimisensä oli ensiksi johtunut siitä, että jokainen
virallinen asema on kahle, ja hän tahtoi kaikin mokomin pysyä vapaana;
lisäksi siitä, että kaksi vuotta kaukana kotimaasta tuntui hänestä
paljoa pitemmältä kuin ennen, jolloin melkein koko elämä vielä hymyili
hänen edessään, ja lopuksi siitä, että hän pelkäsi pettyvänsä uuden
Turkinmaan suhteen.
Lopulta hän kuitenkin teki päätöksensä, ja eräänä kolkkona ja talvea
muistuttavana maaliskuun päivänä höyrylaiva oli tuonut hänet sen
kaupungin rantaan, jota hän muinoin oli niin suuresti rakastanut.
Konstantinopolissa jatkui talvea yhä. Mustaltamereltä tuleva tuuli
puhalsi sinä päivänä hurjana ja jäätävän kylmänä, kiidättäen
lumihiutaleita. Siinä viheliäisessä yleismaailmallisessa
kaupunginosassa, jossa höyrylaivat saapuvat satamaan, ja joka näyttää
olevan olemassa kehottaakseen vastasaapuneita nopeasti palaamaan
takaisin, kadut olivat täynnä tahmeata rapakkoa, jossa likaiset
itämaalaiset ja syyhyiset koirat tallustelivat.
Sydän ahdistuneena, mielikuvitus lamassa André Lhéry istui tuomitun
tavoin ajoneuvoihin, jotka veivät hänet, vallan mahdottomia mäkiä
nousten, kaikkein jokapäiväisimpään hotelliin, jommoisia mainitaan
nimellä "Palace".
Pera, johon hänen silloinen asemansa pakotti hänet asettumaan, on
viheliäinen jäljittely europpalaisesta kaupungista, ja merenlahti
ja lisäksi muutamat vuosisadat erottavat sen suuresta Stambulista,
moskeijan ja unelmien kaupungista. Siellä hänen täytyi tyytyä
asumaan, vaikka olisi tahtonutkin paeta pois. Hän asettui kaikkein
vaatimattomimpaan kaupunginosaan, hyvin korkeaan paikkaan, tehden sen
osaksi ollakseen niin kaukana kuin suinkin peralaisesta hienostosta,
joka asusti alhaalla, osaksi nauttiakseen laajasta näköalasta,
nähdäkseen kaikista ikkunoistaan Kultaisen-Sarven sekä Stambulin
taivaalle kuvastuvan varjokuvan, ja näkörajalla sypressien tumman
juovan, suuret hautausmaat, missä murtuneen kivilaatan alla jo
kolmattakymmentä vuotta on levännyt se maineeton tsherkessiläis-nainen,
joka oli hänen nuoruutensa ystävätär.
Turkkilaisnaisten puku ei enää ollut sama kuin hänen ensimäisen
käyntinsä aikana: tämä oli seikka, joka kaikkein ensiksi pisti silmään.
Silloisen valkean harson asemesta, joka jätti näkyviin silmät ja jota
sanottiin _jakmakiksi_, ja pitkän vaalean vaipan asemesta, jolla
oli nimenä _feradfjé_, he nyt käyttivät eräänlaista, melkein aina
mustaa, domino-pukua nimeltä _tsharshaf_, ja sen lisäksi niinikään
mustaa harsoa, joka kokonaan peitti kasvot sekä silmät. Tosin he
joskus nostivat tuota pientä harsoa ja antoivat ohikulkijoiden nähdä
soikeat kasvonsa -- mutta tämä tuntui André Lhérystä mullistavalta
uudistukselta.
Lukuunottamatta tätä olivat he edelleen samoja aaveita, joita kohtaa
kaikkialla, mutta joiden kanssa ei saa olla missään yhteydessä ja
joihin ei edes saa katsahtaa, samoja eristettyjä olentoja, joista ei
voi mitään tietää, tuntemattomia -- voisipa melkein sanoa olemattomia:
muuten Turkinmaan viehätys ja salaperäinen vetovoima. Muinoin André
Lhéry useiden sellaisten suotuisien sattumien kautta, joita on mahdoton
kohdata kahta kertaa elämässään, oli voinut, uskaliaana kuin lapsi,
joka ei tunne vaaraa, lähestyä yhtä tämän maan tyttäristä -- oli
päässyt häntä niin likelle, että oli jättänyt hänelle osan sieluaan.
Mutta tällä kertaa hän ei ajatellutkaan sellaisen seikkailun uusimista,
siihen oli tuhannet syyt, ja hän näki heidän kulkevan ohitsensa, kuin
olisivat he olleet varjoja tai pilviä...
Tuuli Mustaltamereltä puhalsi lakkaamatta ensi viikkojen kuluessa,
kylmiä vesi- tai lumisateita jatkui, ja tuttavat kävivät kutsumassa
häntä päivällisille tai iltakemuihin klubeihin. Silloin hän
tunsi, että nuo ihmiset ja tuo elämä saattaisivat hänen silloisen
oleskelunsa Itämailla tyhjäksi ja levottomaksi ja että ne lisäksi
uhkasivat ainaiseksi turmella hänen entiset vaikutelmansa, ehkä
kenties himmentää tuon pikku vainaja paran kuvan. Hänen tultuaan
Konstantinopoliin, olivat hänen muistonsa hetki hetkeltä hälvenneet
ja hukkuneet ympäristön jokapäiväisyyteen; hänestä tuntui, että nuo
hänen seurusteluihmisensä joka päivä halvensivat niitä, polkivat
niitä jalkojensa alle. Ja hän päätti poistua. Paikkansa menettäminen
lähetystössä oli hänestä toisarvoinen seikka. Hän päätti matkustaa.
Hänen saapumisestaan oli pian kulunut kaksi viikkoa, ja tällä ajalla
oli tuhat pikkuseikkaa siihen määrin anastanut hänen joutohetkensä,
ettei hän edes ollut ehtinyt kulkea yli Kultaisen-Sarven siltojen
mennäkseen Stambuliin. Tämä suuri kaupunki, jonka hän näki ylhäältä
asunnostaan, useimmiten itsepintaisten talvisten sumujen verhoamana,
tuntui hänestä melkein yhtä etäiseltä ja epätodelliselta kuin ennen
hänen paluutaan Turkinmaahan. Hän oli matkustava pois, se oli päätetty
asia. Hän aikoi viipyä ainoastaan niin kauan, että ehti tehdä
toivioretken sinne sypressien juurelle, Nedjibé'n haudalle; sitten
hän jättäen kaiken oli palaava Ranskaan. Kunnioituksesta rakasta
menneisyyttä kohtaan, pyhästä kunnioituksesta _häntä_ kohtaan, oli hän
matkustava pois ennen täydellistä pettymystä.
Se päivä, jona hän viimein sai tilaisuuden laskea jalkansa Stambulin
kaduille, oli vuoden toivottomimpia, koleimpia ja synkimpiä, vaikka se
olikin huhtikuun päivä.
Toisella puolen lahtea, heti kun oli kulkenut yli sillan ja saapunut
läheisen suuren moskeijan varjoon, hän löysi jälleen toisen minänsä,
tunsi taas olevansa André Lhéry, joka oli ollut kuolleena vuosikausia,
ja johon taas palasi itsetajunta ja nuoruus. Ollen yksin, vapaana ja
tuntemattomana keskellä noita ihmisjoukkoja, hän tunsi tuon kaupungin
pienimmätkin sopukat, vallan kuin olisivat ne palanneet hänen mieleensä
aikaisemmasta olemassaolosta. Unhoittuneet turkkilaiset sanat palasivat
hänen muistiinsa; hänen päässään syntyi täydellisiä lauseita; hän oli
jälleen sen paikan asukkaita, todella stambulilainen.
Aluksi hänestä tuntui vastenmieliseltä, jopa naurettavalta kulkea
hattu päässä. Vähemmin uteliaisuudesta, kuin peläten herättävänsä
hautausmaalla jonkun vartijan uteliaisuuden, hän osti fezin, joka
asianmukaisesti silitettiin ja muodostettiin hänen päänsä mukaiseksi
yhdessä tuhansista pienistä katumyymälöistä. Hän osti rukousnauhan
kannettavakseen kädessä, kuin oikea itämaalainen ainakin. Nyt hänet
valtasi kiire, ääretön kärsimättömyys tulla tuolle haudalle, ja hän
kavahti ajoneuvoihin sanoen ajurille: "Edirne kapussnna getur!" (Vie
minut Adrianopelin portille.)
Sinne oli pitkä, hyvin pitkä matka tuolle Adrianopelin portille, joka
muodostaa aukon suuressa bysantilais-muurissa, siellä hyljättyjen
kaupunginosien laidalla, autioiden ja hiljaisten katujen päässä. Hänen
täytyi ajaa läpi melkein koko Stambulin, ja aluksi täytyi nousta
ylös jyrkkiä mäenrinteitä, joilla hevosten jalat liukuivat. Ensin
hän kulki niissä kaupunginosissa, joissa vilisee väkeä ja kajahtaa
huutoja, hierotaan kauppoja, ne kun ovat basaarien läheisyydessä ja
niissä kun runsaasti liikkuu matkailijoita. Sitten hän saapui noille
jäätävän tuulisena päivänä autioille keskikaupungin toreille, joita
joka taholla ympäröi kupukattoja ja minareetteja. Sitten seurasi
puistokatuja, joiden molemmin puolin kohosi hautapatsaita, kioskeja,
taiteellisen hienoja suihkukaivoja, ja nämä muinaiset puistokadut
olivat vallan muuttumattomassa tilassa. Heidän ohitsensa väistyivät
taaksepäin toinen toisensa jälkeen suuret moskeijat monine kupuineen,
jotka vaalean harmaina erottuivat vielä talvisen taivaan taustalta,
avaroine aitauksineen täynnä vainajia, ja toreineen, joita reunustivat
pienet vanhanaikuiset kahvilat, minne uneksijat kokoontuivat rukouksen
jälkeen. Oli se hetki, jona muedsinit kutsuvat päivän kolmanteen
rukoukseen; kuuli heidän äänensä kaikuvan ylhäältä lähellä kylmiä
tummia pilviä olevilta ilmankäyviltä parvekkeilta... Stambul oli siis
todella vielä olemassa! Ja nähdessään sen jälleen samanlaisena kuin
ennen, tunsi André Lhéry, sanomattomasta mutta suloisesta ahdistuksesta
väristen, vähitellen siirtyvänsä takaisin omaan nuoruuteensa; yhä
enemmän hän koki sisällään, että jotain jälleen virkosi eloon hänessä
monia vuosia kestäneen unhotuksen ja olemattomuuden jälkeen... Ja se
oli hän, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, jonka tomu nyt lepäsi maan
povessa, joka oli säilyttänyt voiman luoda taikahohdettaan yli tämän
paikkakunnan, hän joka oli kaiken tämän aiheuttanut ja joka sinä
hetkenä hallitsi voitokkaana.
Mikäli Adrianopelin portti lähestyi, joka johtaa kalmistojen
äärettömään maailmaan, katu kävi vielä hiljaisemmaksi siinä vanhojen
ristikkoaitaisten talojen ja rappeutuneiden muurien välissä.
Mustanmeren vinhan tuulen vuoksi ei ketään näkynyt istumassa melkein
rauniomaisten vaatimattomien pienten kahvilain edustalla. Mutta tämän
kaupunginosan ihmisillä, niillä harvoilla, jotka liikkuivat ulkona,
oli vielä vanhanaikuinen viitta ja turbaani. Yleinen kuolettava
alakuloisuus levisi tuona päivänä koko matoisesta maailmasta, laskeutui
synkältä taivaalta, erosi kaikkialta, sietämätön, kyyneleitä esille
houkutteleva alakuloisuus.
Saavuttuaan viimein kaupunginportin halkeilleen paksun holvin alle,
André Lhéry varovaisuudesta luopui ajuristaan ja alkoi yksin astua
maaseudulle, tai oikeammin hylättyjen hautojen ja satavuotisten
sypressien äärettömään valtakuntaan. Oikealla ja vasemmalla, pitkin
tuota kookasta muuria, jonka puoleksi luhistuneet tornit jonona
ryhmittyivät silmänkantamattomiin, ei näkynyt mitään muuta kuin
hautoja, loppumattomia hautausmaita, yksinäisyyden verhoamina ja
hiljaisuuden huumaamina. Saatuaan varmuuden siitä, että ajuri oli
poistunut ja ettei kukaan seurannut häntä urkkiakseen, André poikkesi
oikealle ja aikoi kulkea alas Eyoubia kohti, astuen noiden kookkaiden
sypressien alla, joiden valkeanhohteiset oksat näyttivät kuivuneilta
luurangoilta melkein mustien havujensa lomissa.
Hautakivet Turkinmaalla ovat pystysuoria patsaita, joiden huippua
koristavat turbaani tai kukkaset. Kaukaa ne näyttävät melkein
ihmisolennoilta, joiden pään ja hartiat luulee erottavansa; alkuaikoina
ne kohoavat pystysuorina, mutta vuosisadat, maanjäristykset ja
sateet uurtavat niiden perustuksia; silloin ne vaipuvat kallelleen
joka taholle, nojaavat toisiinsa kuin vanhuudenheikot ainakin, ja
kaatuvat viimein kumoon ruohikkoon, johon jäävät lepäämään. Ne
ikivanhat hautausmaat, joiden ohi André kulki, muistuttivat synkässä
epäjärjestyksessään taistelukenttää tappion jälkeisenä päivänä.
Sinä päivänä näki tuskin ainoatakaan ihmistä pitkin muuria tässä