Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä - 06

avarassa vainajien valtakunnassa. Oli liian kolea ilma. Paimen
vuohineen, lauma harhailevia koiria, pari kolme vanhaa kerjäläisnaista,
jotka odottivat jotain ruumissaattoa saadakseen almua -- siinä kaikki;
ei tarvinnut pelätä uteliaita katseita. Mutta nuo tuhansiin nousevat
hautapatsaat vivahtivat ihmisjoukkoihin, lukuisiin pieniin, harmaisiin,
horjuviin olentoihin. Ja korpit, jotka hyppelivät ruohikossa, alkoivat
vaakkua keskellä talvisen tuulen suhinaa.
André kulki eräiden osviittojen mukaan, jotka ennen oli pannut
merkille, löytääkseen Medjé'ksi mainitsemansa naisen viimeisen
leposijan monien muiden melkein samanlaisten leposijojen joukosta,
jotka täyttivät tämän erämaan toisesta näköpiirin laidasta toiseen. Se
oli varmaankin tuossa pienessä ryhmässä; hän tunsi sypressien asennon
ja muodon. Ja niin olikin, vaikka tämä hauta näytti satavuotiselta,
ja sen kivipatsas makasi nyt maassa... Kuinka hävityksen tuhoisa
työ oli edistynyt senjälkeen kuin hän viimeksi kävi siellä, tuskin
viisi vuotta sitten... Aika ei suonut edes tätä yksinkertaista kiveä
tuolle pienelle vainaja paralle, joka jo oli vaipunut niin syvälle
unhotuksen yöhön, että todennäköisesti ei yksikään olento maassa enää
muistanut häntä. Andrén muistossa, ja ainoastaan siellä, eli vielä
hänen nuori kuvansa, ja hänen kuoltuaan ei enää missään ollut jäljellä
hohdetta hänen kauneudestaan, ei koko maailmassa yhtään jälkeä hänen
levottomasta ja suorasta sielustaan. Ei kukaan olisi lukeva ruohikkoon
kaatuneesta hautakivestä hänen nimeään, hänen oikeata nimeään, joka
muuten ei herättäisi mitään muistoja... Ennen hän usein oli tuntenut
tunnonvaivaa, oli pitänyt itseään pyhyyden häväisijänä, sentähden, että
oli, joskin lainanimen varjossa, pannut alttiiksi osan tuon naisen
sielusta tuhansille välinpitämättömille, hän kun oli siitä julkaissut
liian likellä koskettelevan kirjan, jonka ei koskaan olisi pitänyt
ilmestyä; mutta tuona päivänä hän sitävastoin oli iloinen siitä, että
niin oli menetellyt, hän kun siten oli herättänyt vainajaa kohtaan
sääliä, jota ehkä edelleen muutaman vuoden kuluessa oli heräävä
joissakin tuntemattomissa sieluissa. Jopa häntä pahoitti, ettei ollut
ilmaissut hänen oikeata nimeään, sillä silloin hänen luullakseen tuo
sääli olisi kohdistunut suoranaisemmin rakkaaseen vainaja parkaan.
Ja ehkäpä jotkut hänen turkkilaisista sisaristaan, kulkiessaan hänen
kumoonkaatuneen hautakivensä ohi, olisivat lukiessaan hänen nimensä,
pysähtyneet miettiväisinä...
Tällä äärettömällä hautausmaalla ilta alkoi sinä päivänä tavattoman
aikaisin pimetä, taivas kun oli täynnä raskaita pilviä, jotka
eivät päästäneet esille ainoatakaan valon välkähdystä. Noiden
silmänkantamattomiin ulottuvien rappeutuneiden muurien sisällä,
jotka näyttivät ympäröivän kuollutta kaupunkia, yksinäisyys herätti
ahdistusta ja pelkoa: levisihän siinä silmien eteen harmaa alue, missä
kasvoi harvassa sypressejä ja mikä, kuten näytti, oli täynnä pieniä
raihnaisia olentoja, joista toiset vielä olivat pystyssä, toiset
kallellaan tai maassa makaavia -- nimittäin hautakiviä. Ja siellä hän
jo oli levännyt vuosikausia, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, joka
ennen hiukan oli toivonut ystävänsä paluuta, siellä hän oli levännyt
jo monet kesät ja talvet, siellä oli hän lepäävä ainaisesti, yksin
hiljaisuudessa, oli muuttuva mullaksi, yksin joulukuun pitkinä öinä
lumisten ruumispeitteiden alla. Tuona hetkenä hänestä tuskin enää oli
mitään jälellä... Hänet valtasi kauhu ajatellessaan, mitä vielä saattoi
olla jälellä hänestä, joka oli kätkettynä tuohon hänen jalkojensa
juuressa olevaan multaan; eipä varmaankaan enää muuta kuin muutamia
lahoamistilassa olevia luita puunjuurten keskellä ja sitten, tuo pyöreä
pallo, jolla oli suurempi vastustusvoima kuin muilla osilla, ja joka
muinoin oli muodostanut hänen päänsä, se ahdas kammio, jossa olivat
asustaneet hänen sielunsa, hänen rakkaat ajatuksensa...
Tämän haudan rappeutunut asu, joka vielä enemmän lisäsi hänen
kiintymystään ja tunnonvaivojaan, kävi hänestä sietämättömäksi, hänen
oli mahdoton jättää se siihen kuntoon... ollen täysin perehtynyt maan
tapoihin, hän tiesi mitkä vaikeudet ja vaarat yhtyivät yritykseen:
kristityn kajota muhamettilaisen hautaan pyhällä hautausmaalla...
Mihin pahantekijän viekkauteen hänen täytyikään turvautua huolimatta
hurskaasta aikomuksestaan!... Kaikesta huolimatta hän päätti panna
aikeensa täytäntöön; hän oli jäävä Turkinmaalle riittävää pitkäksi
aikaa, ehtiäkseen täyttää tehtävänsä, useiksi kuukausiksi, jos se
oli välttämätöntä, eikä hän aikonut palata kotimaahansa, ennenkuin
lohkeillut kivi oli vaihdettu toiseen, ennenkuin uusi hautapatsas taas
oli pystyssä, vahvana kestämään...
Tultuaan takaisin Peraan illalla, oli hänen kotonaan Jean Renaud,
eräs hänen tuttavansa lähetystöstä, vallan nuori mies, joka ihmetteli
kaikkea tuossa kaupungissa. Molempien miesten Itämaiden ihailu oli
lähentänyt heidät toisiinsa.
Pöydältään hän löysi Ranskasta tulleen postinsa ja kirjekuoren, jossa
oli Stambulin leima ja jonka hän avasi ensiksi.
Kirje oli sisällykseltään näin kuuluva:
Hyvä herra!
Muistatteko, että eräs turkkilainen nainen kerran kirjoitti
teille, kertoakseen mitä tunteita hänen sielussaan herätti teidän
"Medjé" kirjanne lukeminen ja pyytääkseen vastaukseksi muutaman
teidän kätenne kirjoittaman sanan?
No niin, tämä turkkilaisnainen, joka on tullut kunnianhimoiseksi,
haluaa tänään vielä enempää. Hän tahtoo tutustua tämän
kirjan kunnioitettuun tekijään, kirjan, jota on luettu sata
kertaa, mielenliikutuksen yhä kasvaessa. Tahdotteko, että
kohtaamme toisemme ensi torstaina kello puoli kolme Bosporin
aasianpuoleisella rannalla Tshibouklin ja Pasha-Bagtshén
välillä? Voisitte odottaa minua pienessä merenrannalla olevassa
kahvilassa, joka on lahden pohjukassa.
Tulen sinne tumman harson verhoamana, ajaen talikassa [maalla
käytännössä olevat turkkilaiset vuokra-ajoneuvot, joilla myös
on nimenä mohadjir]; poistun ajoneuvoista, te seuraatte minua,
mutta odotatte, kunnes minä ensiksi puhuttelen teitä. Te tunnette
kotimaani ja tiedätte siis, kuinka paljon panen alttiiksi. Minä
puolestani tiedän, että olen tekemisissä gentlemannin kanssa.
Vetoan hienotunteisuuteenne.
Mutta kenties olette unhottanut Medjén? Ja ehkä hänen sisarensa
eivät enää herätä mielenkiintoanne?
Mutta jos tahdotte lukea nykyaikaisen Medjén sielun kirjaa, niin
vastatkaa minulle, ja tapaamme toisemme ensi torstaina.
Rouva Zahidé.
Poste restante, Galata.
Hän ojensi nauraen kirjeen ystävälleen, ja alkoi lukea toisia.
-- Ota minut mukaasi ensi torstaina! -- rukoili Tean Renaud, luettuaan
tuon kirjeen. -- Lupaan olla kiltti -- hän lisäsi, lapsellinen sävy
äänessään -- lupaan olla hyvin hienotunteinen: en ollenkaan katsele.
-- Kuvitelletko minun menevän sinne?
-- Oh!... Laiminlyödä sellaista. Tietysti menet!
-- En ikinä!... Se on joku ansa. Tuo nainen on arvatenkin yhtä vähän
turkkilaista syntyperää kuin sinä ja minä.
Hänen estelynsä johtui osaksi siitä, että hän antamalla nuoren
toverinsa kehotella, tahtoi kääntää pois hänen huomionsa, sillä
oikeastaan hän, jatkaessaan saapuneiden kirjeiden avaamista,
enemmän ajatteli tuota "naista" kuin mitä tahtoi näyttää. Niin
epätodennäköiseltä kuin tuntuikin, että hän lähtisi tuohon kohtaukseen,
hänet valtasi sama selittämätön vetovoima, joka kolme vuotta
aikaisemmin, hänen saadessaan ensimäisen kirjeen tuolta tuntemattomalta
naiselta, oli pakottanut hänet vastaamaan. Ja olihan sitäpaitsi sangen
omituista, että hän sai tuon kutsun "Medjén" nimessä juuri sinä iltana,
kun oli palannut käynniltään hautausmaalla, sielu levottomana hänen
muistostaan.


VI.

Huhtikuun 14:na päivänä, ennen määräaikaa, olivat André Lhéry ja Jean
Renaud istuutuneet sen pienen kahvilan edustalle, jonka helposti olivat
tunteneet, ja joka sijaitsi aasianpuoleisella rannalla, tunnin matkan
päässä Konstantinopolista ja salaperäisen Zahidén mainitseman kahden
kylän välillä. Se oli noita harvoja yksinäisiä ja asumattomia paikkoja
Bosporin rannalla, joka melkein kaikkialla muualla on talojen ja
palatsien reunustama: tuo nainen oli osannut hyvin valita. Siinä levisi
autio niitty, muutamia kolme- tai neljäsatavuotisia plataaneja --
noita Turkinmaan plataaneja, joilla on baobab-puun kaltaiset oksat --
ja vallan lähellä, mäen rinteellä, aina tyyneeseen rantakaistaleeseen
asti, tuollaista Vähän-Aasian metsää, jossa yhä vielä asustaa rosvoja
ja karhuja.
Parempaa paikkaa ei saattanut toivoa salaista kohtausta varten. Ei
näkynyt muita kuin he kaksi tuon vanhan luhistumaisillaan olevan ja
eristetyn mökin edessä, jossa muuan vaatimaton valkeapartainen vanhus
harjotti kahvilaliikettä. Ympärillä olevien plataanien lehdet olivat
tuskin puhjenneet; mutta vihreä niitty oli jo niin täynnä kukkia ja
taivas niin kaunis, että ihmetteli tuota lakkaamatta puhaltavaa jäisen
kylmää tuulta -- tuota melkein alinomaista Mustanmeren tuulta, joka
turmelee Konstantinopolin, kevään. Täällä, Aasian puolella, oli tosin
aina siltä vähän turvissa; mutta vastapäätä se riehui europpalaisella
rannikolla, jonka näki kaukana auringonpaisteessa tuhansine
vedenpintaan asti ulottuvine taloineen.
He odottivat määräaikaa tässä yksinäisyydessä, vetäen sauhuja
yksinkertaisista nargile-piipuista, jotka talonisäntä, tuo vanha
turkkilainen, oli heille tuonut. Hänessä herätti hiukan ihmettelyä
ja epäluuloja, että kaksi näin hienoa herraa hatut päässä oli hänen
talo pahaisessaan, jonka vieraina tavallisesti olivat soutomiehet ja
paimenet, ja kun tämä lisäksi tapahtui näin epävakaana vuodenaikana ja
tuon rajun tuulen puhaltaessa.
-- Olitpa todella kiltti kun otit minut seuraasi, sanoi Jean Renaud.
-- Eipä sinulla ole syytä ylenmääräiseen kiitollisuuteen. Otin sinut
mukaani, jotta minulla olisi joku, johon kohdistan huonon tuuleni, jos
tuo nainen ei tulekaan, jos seikkailu epäonnistuu, jos...
-- Vai niin, siinä tapauksessa on minun saatava se onnistumaan! (Tämän
hän sanoi teeskennellen säikähtymistä ja hänen kasvoihinsa ilmestyi
sellainen hymy, joka tässä nuoressa henkilössä ilmaisi miellyttävää,
lapsellisen viatonta sielua). -- Katsohan tuonne taakseni, lyönpä vetoa
siitä, että _hän_ nyt tulee.
André katsoi taaksensa. Todella talika-vaunut tulivat esiin puiden
välitse ja lähestyivät rämisten huonoa tietä pitkin. Ajoneuvojen
ikkunaverhojen lomitse, joita tuuli liikutti, näki kaksi tai
kolme naisolentoa, jotka kokonaan, kasvoiltaankin, olivat mustiin
verhoutuneet.
-- Heitä on tuolla ajoneuvoissa ainakin tusina, virkkoi André. --
Luuletko siis, että tullaan noin joukottain sovittuun salaiseen
yhtymään. Olisiko tämä väkirynnäkkö?
Sillävälin vaunut olivat saapuneet heidän kohdalleen... Kun he olivat
tulleet vallan lähelle, pieni valkohansikkainen käsi pisti esiin
tummista harsoista ja viittasi... Se oli siis todella hän... Mutta
heitä oli kolme!... Mikä merkillinen seikkailu!
-- Jätän siis sinut, sanoi André. Ole nyt hienotunteinen, niinkuin
lupasit, äläkä katso sinnepäin. Ja sinun tehtäväksesi jää nyt suorittaa
laskumme tälle vanhalle kunnon miehelle.
André alkoi nyt matkan päässä autiota tietä pitkin seurata
talika-vaunuja, jotka pian pysähtyivät plataani-ryhmän juurelle. Kolme
kiireestä kantapäähän mustiin puettua hahmoa hypähti seuraavassa
tuokiossa maahan. Ne olivat kevyitä ja hyvin solakoita vartaloja,
joiden silkkihameissa oli laahukset; he astuivat edelleen vasten
tuimaa pohjatuulta, joka pakotti heidät kumartamaan päänsä. Mutta he
hiljensivät yhä vauhtiaan, ikäänkuin kehottaen häntä seuraamaan ja
tulemaan lähemmäksi.
Ainoastaan se, joka on elänyt Itämailla, käsittää Andrén hämmästyksen
ja sen, miten uudenlaiselta huvilta hänestä tuntui näin lähestyä
verhottuja turkkilaisnaista, hän kun oli ammoisista ajoista tottunut
pitämään tähän luokkaan kuuluvia naisia täydelleen luoksepääsemättöminä.
Oliko tämä siis totta! Nuo naiset olivat kutsuneet häntä, ja tuossa
tuokiossa hän oli puhuva heidän kanssaan!
Kuullessaan, että hän oli vallan lähellä, he kääntyivät.
-- Herra André Lhéry, eikö totta? -- kysyi heistä yksi, jonka ääni oli
sanomattoman lempeä, ujo, raikas ja värisevä.
Vastaukseksi André ainoastaan kumarsi. Silloin kolmesta mustasta
tsharshafista pisti esiin kolme pitkään hansikkaaseen puettua pientä
kättä, jotka ojennettiin häntä kohti, ja joihin tarttuen, toiseen
toisensa jälkeen, hän kumarteli.
Heillä oli ainakin kahdet harsot kasvoilla; he olivat kolme
surupilkuista arvoitusta, kolme tutkimatonta kohtalotarta.
-- Suokaa anteeksi -- virkkoi sama ääni, joka jo aikaisemmin oli
puhunut, -- että vaikenemme tai sanomme pelkkiä tyhmyyksiä! olemme
puolikuolleet pelosta.
Tämän saattoikin muuten helposti arvata.
-- Jospa tietäisitte, sanoi toinen ääni, kuinka viekkaasti meidän on
täytynyt menetellä päästäksemme tänne! Kuinka moneen ihmiseen meidän on
täytynyt turvautua matkalla, neekereihin, neekerinaisiin!
-- Ja tuo ajuri, sanoi kolmas, jota emme tunne, ja joka voi syöstä
meidät turmioon!
Seurasi vaitiolo. Jäätävä tuuli tunkeutui läpi silkkihameiden; se
esti vapaasti hengittämästä. Bosporin vesi, joka pilkotti plataanien
lomitse, oli valkoinen vaahdosta. Vasta puhjenneet lehdet raastoi
tuuli irti, ja ne liitelivät tiehensä. Ellei olisi nähnyt tiellä
pikkukukkasia, jotka taipuivat laahuksien alle, olisi luullut talven
yhä vielä jatkuvan. Koneellisesti he astuivat edelleen yhdessä satasen
askelta, kuin kävelyllä olevat ystävät ainakin; mutta tämä syrjäinen
seutu, huono sää -- kaikki oli hieman kolkkoa ja paha enne tälle
yhtymiselle.
Se heistä, joka oli alkanut keskustelun ja joka näytti olevan tuon
vaarallisen salaliiton johtajatar, alkoi taas puhua, sanoen umpimähkään
jotain, katkaistakseen tuskallisen hiljaisuuden:
-- Kuten näette, tuli meitä kolme...
-- Niin, todella sen näen -- virkkoi André, joka ei voinut pidättäytyä
hymyilemästä.
-- Te ette meitä tunne, ja kuitenkin olette jo vuosikausia ollut
ystävämme.
-- Me elämme teidän kirjojenne parissa, lisäsi toinen.
-- Sanottehan meille, onko se tosi, tuo "Medjén" tarina, huomautti
kolmas.
Nyt he puhuivat kaikki yhtä haavaa, vapauduttuaan vaiteliaisuudestaan,
kuin nuoret ihmiset, joilla on kiire tehdä useita kysymyksiä
kohtaamisen aikana, jota saattoi kestää ainoastaan lyhyt hetki. Heidän
helppoutensa lausua ajatuksiaan ranskaksi hämmästytti André Lhérytä,
samoin kuin heidän pelonsekainen rohkeutensa. Ja kun tuuli melkein oli
poistanut harson yhden naisen kasvoilta, hän näki vilahdukselta leuan
ja kaulan -- nuo osat, jotka kaikkein ensiksi vanhenevat naisella,
mutta jotka tällä vielä olivat ihmeteltävät nuoret, ilman pienintäkään
ryppyä.
He puhuivat yhä: vielä yhtaikaa, ja heidän äänensä sointuivat
musiikilta. Tosin raju tuuli ja kaksinkertaiset harsot niitä
himmensivät; mutta niiden sävy oli itsessään harvinaisen, miellyttävä.
André, joka aluksi oli luullut joutuneensa kolmen länsimaalaisnaisen
pilkan esineeksi, ei enää epäillyt, että olikin tekemisissä oikeiden
turkkilaisnaisten kanssa. Heidän pehmeät äänensä olivat jotenkin varma
todiste heidän syntyperästään, sillä jos päinvastoin kolme Peran naista
olisi puhunut yhtaikaa, olisi se pannut ajattelemaan eläintieteellisen
puutarhan papukaija-osastoa. [On miellyttäviä poikkeuksiakin,
mielihyvällä sen totean. (Tekijän huomautus).]
-- Äsken -- sanoi heistä se, joka jo enimmin herätti Andrén
mielenkiintoa -- huomasin kyllä, että nauroitte kun sanoin teille, että
meitä oli tullut kolme. Mutta ette antanut minun jatkaa. Aioin vielä
lisätä, että samoin kuin meitä tänään on kolme, samoin meitä tulee
olemaan kolme ensi kerrallakin, jos vielä noudatatte kutsuamme, aina me
kolme tulemme yhdessä; erottamattomina kuin nuo papukaijat, te tiedätte
-- joita muuten on ainoastaan kaksi... Ettekä koskaan tule näkemään
kasvojamme... Olemme kolme pientä mustaa varjoa, siinä kaikki.
-- _Sieluja_, virkkoi toinen, ainoastaan _sieluja_, ymmärrättekö;
ja teidän tietoisuudessanne tulemme aina olemaan _sieluja_, emmekä
mitään muuta, kolme ahdistuksessa olevaa sielua, jotka tarvitsevat
ystävyyttänne.
-- On turha erottaa meitä toisistamme; mutta katsokaamme joka
tapauksessa..., saammehan nähdä arvaattekohan, kuka meistä kirjoitti
teille, kuka on nimittäin se, joka sanoi nimensä olevan Zahidé, jos
muistatte... No, sanokaahan, se olisi meistä niin hauskaa.
-- Juuri te, rouvaseni! -- virkkoi André ilman huomattavaa epäröimistä.
Ja se oli oikein arvattu, ja hän kuuli heidän turkinkielellä
huudahtavan ihmetyksestä.
-- No hyvä. sanoi "Zahidé", kun siis olemme vanhoja tuttavia, te ja
minä, on nyt minun tehtäväni esittää teille sisareni. Kun tämä on
tehty, palaamme täydellisen säädyllisyyden rajoihin. Kuulkaahan siis
tarkoin. Tuo toinen musta domino, pisin meistä kaikista, on nimeltään
Néchédil -- ja se on häijy. Kolmas, joka paraikaa astuu erillään
meistä, on nimeltään Ikbal ja -- salakavala. Pitäkää varanne. Ja tästä
hetkestä alkaen tulee teidän varoa, että ette sekoita meitä kolmea.
Kaikki nämä nimet olivat luonnollisesti salanimiä, André oivalsi sen
hyvin. Oli olemassa yhtä vähän Néchédilia ja Ikbalia kuin Zahidé'ta.
Toinen tsharshafeista verhosi nuoren aviovaimon vanhemman serkun,
Zeynebin säännöllispiirteisiä, vakavia, hiukan haaveilevan näköisiä
kasvoja. Ja mitä tulee kolmanteen, niin sanottuun salakavalaan, niin
jos André olisi voinut kohottaa paksua suruharsoa, olisi sen alta
tullut näkyviin Mélekin, tuon nuoren punatukkaisen turkkilaisnaisen
pieni pystynenä ja suuret iloiset silmät, Mélekin, joka kerran oli
huomauttanut, että "tuo runoilija jo alkaa käydä vanhanpuoleiseksi".
Tosin tuo Mélek oli niiltä ajoilta paljon muuttunut ennenaikaisista
kärsimyksistä ja kyynelin viettämistään öistä; mutta se oli kuitenkin
Mélek, jonka mielenlaatu oli niin läpeensä hilpeä, ettei edes
pitkällinen ahdistus ollut voinut tukahuttaa hänen iloista nauruansa.
-- Mikähän käsitys teillä lieneekään meistä? kysyi "Zahidé",
esittämistä seuranneen vaitiolon jälkeen. -- Minkälaisiksi naisiksi
kuvittelette meitä, niihin säätyluokkaan ja mihin seurustelupiireihin
kuuluviksi? Sanokaahan.
-- Hyvä Jumala... Vastaan teille paremmin vastedes. Mutta en kuitenkaan
salaa teiltä, että alan epäillä, ettette ole kamarineitsyeitä.
-- Kas vaan!... Entä ikämme?... Eihän sillä tosin ole merkitystä, kun
emme tahdo olla muuta kuin _sieluja_. Mutta velvollisuutemme on todella
heti tunnustaa teille, että olemme vanhoja naisia, herra Lhéry, hyvin
vanhoja naisia.
-- Sitä jo varmasti aavistinkin.
-- Eikö totta?
-- Niin, eikö totta? puuttui puheeseen "Ikbal" (Mélek) surumielinen
sävy äänessään -- eikö totta, vanhuus, sen pahempi on seikka,
jota aavistetaan, kuten jo sanoitte, huolimatta varokeinoista sen
salaamiseksi. Mutta sanokaa jotain tarkempaa... mainitkaa numeroita,
niin että näemme, oletteko _fysionomisti_.
Kun kasvoharsot olivat läpinäkymättömät, oli ivallista puhua
fysionomistista, joka sana lausuttiin hiukan hassutellen.
-- Numeroita?... Mutta eivätkö ne teitä loukkaa ne numerot, jotka aion
sanoa?...
-- Mitä vielä... Jospahan tietäisitte, kuinka olemme luopuneet
kaikesta... Sanokaa pois vain, herra Lhéry.
-- No hyvä! Te teitte minuun heti sen vaikutuksen, kuin olisitte
mummoja, ainakin... vähintäin siinä kahdeksantoista ja kahdenkymmenen
neljän välillä.
He nauroivat harsojensa alla, valittamatta, etteivät olleet voineet
tehdä vanhan vaikutusta, mutta liioin olematta imartelusta mielissään,
ollen siksi liian nuoria.
Tuulen kiihtyessä, joka puhalsi entistään kylmempänä ja joka oli
puhdistanut taivaan pilvistä kirkkaaksi, he kävelivät nyt yhdessä kuin
vanhat ystävät. Huolimatta siitä että he myrskyltä tuskin kuulivat
toistensa puhetta, huolimatta tien laidalla pauhaavan meren mylläkästä,
he alkoivat vaihtaa sisimpiä ajatuksiaan, luopuen tuosta puoleksi
ivallisesta puheen sävystä, jota alussa olivat käyttäneet verhotakseen
tilanteen väkinäisyyttä. He astuivat hitaasti ja tähystellen
ympärilleen, ja silloin tällöin heidän täytyi kumartua tai kääntyä,
kun vihuri hyökkäsi heitä vastaan ylen tuimana. André ihmetteli kuinka
helposti he käsittivät kaiken, ja yhtä paljon sitä, että jo seurusteli
näin tuttavallisesti noiden outojen naisten kanssa.
Ja tämän huonon sään vallitessa ja heitä suosivan yksinäisyyden
vuoksi he luulivat olevansa jotenkin turvissa, kun äkkiä tien
mutkassa ilmestyi pöpöjä, kahden kävelyllä olevan turkkilaisen
sotilaan muodossa, joilla oli kädessä raipat, jommoisia sotilailla
on tapana siellä kotona Ranskassa leikata itselleen viidakosta. Tämä
oli mitä vaarallisin kohtaus, sillä nuo kelpo nuoret miehet, joista
useimmat ovat kotoisin Aasian puolelta, missä ei tingitä vanhoista
vakaumuksista, olisivat olleet valmiit ryhtymään äärimmäisiin
väkivaltaisuuksiin, nähdessään heidän silmissään jotain niin rikollista
kuin että mahomettilaisnaiset seurustelivat länsimaalaisen miehen
kanssa! Soturit pysähtyivät ensin kuin kiinninaulittuina paikoilleen,
ja sitten he vaihdettuaan kiireisesti muutaman sanan, riensivät
tiehensä, ilmeisesti kertomaan asian tovereilleen tai poliisille, tai
kenties hätyyttämään koolle koko kylän väestön... Nuo kolme pientä
mustaa haamua hypähtivät pelästyneinä ajoneuvoihinsa, jotka poistuivat
huimaavaa vauhtia, ja sillävälin Jean Renaud, joka kaukaa oli katsellut
tätä kohtausta, riensi avuksi. Niin pian kuin talika-vaunut hevosten
täyttä laukkaa kiitäessä olivat kadonneet metsään, molemmat ystävät
riensivät syrjäpolulle, joka johti tiheikköön.
-- No, millaisia he ovat? kysyi Jean Renaud hetkeä myöhemmin, kun
säikähdys oli ohi ja he vallan levollisina kulkivat metsäpolkua
edelleen.
-- Hämmästyttäviä, vastasi André.
-- Hämmästyttäviä, missä suhteessa? Suloisiako?
-- Hyvin suloisia!... Mutta se ei ole oikea sana, tulee käyttää
vakavampaa sanaa, sillä he ovat _sieluja_, kuten näyttää, pelkkiä
_sieluja_... Ystävä hyvä, ensi kerran elämässäni olen puhunut sielujen
kanssa.
-- Sieluja!... Mutta minkälaatuisia?... Kunniallisia naisia?
-- Totta kai, mitä kunniallisimpia... Niin että jos olit kuvitellut
vanhalle ystävällesi somaa rakkausseikkailua, täytyy sinun malttaa
mielesi toiseen tilaisuuteen.
André oli syvästi levoton noiden naisten kotiapaluuseen nähden. Päätön
oli totisesti tuo pikku turkkilaisnaisten seikkailu ja ristiriitainen
kaikille Islamin tavoille; mutta olihan se täysin viatonta
laatua, kolme naista, puhua noin miehen kanssa, ilman vähintäkään
säädyttömyyttä ja jutella sielua koskevista seikoista hänelle, joka ei
voinut edes aavistaa, millaiset heidän kasvonsa olivat.
Hän olisi antanut paljon tietääkseen heidän olevan turvissa haaremin
ristikkoaitauksen takana... Mutta mitä hän saattoikaan heidän hyväkseen
tehdä?... Paeta, piilottautua, niin kuin äsken, eikä mitään muuta;
pieninkin asiaan puuttuminen, suoranainen tai välillinen olisi vaan
saattanut heidän tuhonsa uhkaavammaksi.


VII.

Tämä pitkä kirje tuotiin salaperäisellä tavalla seuraavana päivänä
André Lhérylle.
Eilen sanoitte meille, että ette tunne nykyaikaista turkkilaista
naista, ja sitä emme ollenkaan epäile, sillä kukapa häntä
tuntisi, kun hän ei itsekään tunne itseään?
Mikä muukalainen muuten olisi voinut tunkea hänen sielunsa
salaisuuksiin? Pikemmin hän hänelle panisi alttiiksi
kasvojensa salaisuuden. Mitä tulee ulkomaalaisiin naisiin,
tosin muutamat heistä ovat saaneet pääsyn koteihimme; mutta
he ovat nähneet ainoastaan salonkimme, jotka tätä nykyä ovat
europpalais-malliset; siis ainoastaan elämämme ulkopuolen.
No niin! Tahdotteko, että me autamme teitä ymmärtämään
meitä, jos tällainen ymmärtäminen on mahdollinen? Nyt, kun
te olette kestänyt kokeen, tiedämme, että me saatamme olla
ystäviä. Sillä olihan se koe: tahdoimme varmuutta siitä,
oliko muuta kuin kykyä sirkkilöittyjen lauseidenne takana...
Erehdyimmekö kuvitellessamme, että te erotessanne noista vaaraan
joutuneina mustista haamuista tunsitte sisällänne jonkunmoista
mielenliikutusta, -- uteliaisuutta, pettymystä, kenties sääliä,
mutta ette ainakaan sellaista välinpitämättömyyttä, jonka
jokapäiväinen kohtaaminen jättää mieleen.
Ja ennen kaikkea olette huomannut, siitä olemme varmat, että
nuo muodottomat ja sulottomat mytyt eivät olleet naisia, vaan
niinkuin itse sanoimme, _sieluja_ tai oikeammin _sielu_,
nimittäin uudenaikaisen turkkilaisnaisen sielu, jonka äly on
vapautunut ja joka kärsii, mutta samalla rakastaa vapaaksi
tekevää kärsimystä ja joka lähestyy teitä, eilen saavuttamaansa
ystävää.
Mutta jos tahdotte olla hänen ystävänsä vastedeskin, on teidän
oppiminen katsomaan häntä muuksi kuin hauskaksi huvitukseksi
matkallenne ja somaksi kuvaksi, joka tietää yhtä viehättävää
ajankohtaa taiteilija-elämässänne. Älköön hän enää olko teidän
silmissänne lapsi, jota kumarrutte katselemaan ylempää, älköönkä
rakastajatar, joka tyytyy hellyytenne almuun, jos tahdotte, että
hän teitä rakastaisi, tulee teidän osata koota hänen heräävän
henkensä ensi värähdykset..
Teidän "Medjé'nne" lepää hautausmaalla. Kiitän teitä hänen
nimessään ja kaikkien nimessä niistä kukista, jotka te olette
laskenut tuon pienen orjattaren haudalle. Nuoruutenne päivinä
kätenne ponnistuksetta poimi onnen siitä, missä se oli
saavutettavissanne. Mutta pientä tsherkessiläisnaista, jonka
hurmaus syöksi syliinne, ette enää löydä, ja se aika on tullut,
jona turkkilaisnaisessakin vaiston ja alistuvaisuuden aiheuttama
rakkaus ovat väistyneet _valinnan_ tuottaman rakkauden edestä.
Se aika on niinikään tullut, jona teidän sopisi rakkaudesta hakea
ja kuvata muita puolia kuin silmääkiehtovaa ja aistillista.
Koettakaa esimerkiksi nyt siihen määrin hillitä sydämenne, että
se tuntisi meidän raskaan kärsimyksemme katkeruuden, joka on
siinä, että emme voi rakastaa muuta kuin unelmaa.
Sillä me emme saa rakastaa mitään muuta kuin sitä.
Meidät naitetaan tavalla, jonka tunnette... Mutta tämä
europpalaisen avion huono jäljitelmä, joka miespolvi sitten
kotiutui länsimaalaismalliin järjestettyihin asuntoihimme, missä
muinoin hallitsivat silkki-divaanit ja odaliskit, edustaa jo
edistystä, joka meitä mairittelee, joskin sellainen avio on
sangen haurasta laatua, sitä kun joka hetki uhkaa huikentelevan
puolison oikku, puolison, joka voi purkaa sen tai siihen tuoda
lisää oudon naisen. -- Näin meitä paritetaan kuin lampaita tai
tammavarsoja.
Usein se mies, jonka sattuma meille hankkii, tosin on lempeä
ja hyvä; mutta me _emme ole häntä valinneet_. Aikaa voittaen
kiinnymme häneen, mutta tämä tunne ei ole rakkautta; silloin
syntyy meissä tunteita, jotka pakenevat ja asettuvat kauas ja
ne pysyvät aina tuntemattomina kaikille muille, paitsi meille
itsellemme.
Me rakastamme, mutta rakastamme sielullamme toista sielua;
ajatuksemme liittyy toisen ajatukseen; sydämemme alistuu toisen
sydämen valtaan. Ja tämä rakkaus jää unelmaksi; me kun olemme
kunniallisia ja varsinkin sentähden, että tuo unelma on meille
liian rakas, jotta tahtoisimme joutua vaaraan menettää sen
koettaessamme toteuttaa sitä. Tämä rakkaus on yhtä viaton kuin
eilinen retkemme Pasha-Bagtshéhen tuon rajun tuulen puhaltaessa.
Tämä on turkkilaisnaisen sielun salaisuus vuonna 1322 hedshran
jälkeen. Nykyinen kasvatuksemme on matkaansaanut tämän
olemuksemme kahtiajakautumisen.
Tämä selitys on tuntuva teistä vielä omituisemmalta kuin
kohtaamisemme... Jo edeltäpäin iloitsimme siitä, että
ihmettelynne oli oleva suuri.
Ensin luulitte, että teistä tehtiin pilaa. Sitten tulitte,
tosin vielä epäröivänä ja odottaen lemmenseikkailua, ehkäpä
sitä toivoenkin. Epämääräisesti kenties toivoitte tapaavanne