Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä - 15

nuoruutensa, innostuksensa?... -- Teidän tehtävänne on siihen vastata,
herra Lhéry! -- Hän kohtaa siellä yhden sisaristamme, joka ennen on
ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan ja joka samoin kuin monet muut
pikku raukat, on hänen loistavan sädekehänsä häikäisemä. Mutta mikä
kaksikymmentä vuotta sitten olisi kehittynyt rakkaudeksi, ei nyt
hänessä herätä muuta kuin taiteilijan uteliaisuutta. Tietenkään en
tekisi hänestä tuollaista onnetonta miestä, jommoiset ovat käyneet
vanhanaikuisiksi vuoden 1830:n jälkeen, vaan ainoastaan taiteilijan,
jota huvittavat uudet ja harvinaiset vaikutelmat. Hän saapuu siis
useisiin kohtauksiin sentähden, että ne tarjoavat jotain vaarallista
ja uutta. Ja mitä muuta tästä voisikaan syntyä, kuin rakkautta...
mutta naisessa, ei hänessä, joka tekee tämän kaiken huvin vuoksi tai
seikkailuhalusta...
-- Mutta ei -- Djénane äkkiä sanoi ja nousi kärsimättömänä kuin
lapsi -- te istutte siinä kaikki ja kuuntelette kuinka loruilen kuin
koulutyttö... Tunnenpa, että saatan itseni naurunalaiseksi. Kernaammin
tanssin vielä yhden kotikyläni tansseista. Se sopii paljoa paremmin
odaliskille. Shahendé, ole hyvä ja soita sama paimentanssi, jota
harjoitimme ennen herra Lhéryn tuloa...
Hän aikoi tarttua molempien ystävättäriensä käsiin alkaakseen tanssin,
mutta muut läsnäolijat tahtoivat kuulla romaani-suunnitelman lopun.
Ja nuo molemmat helyillä koristetut hourit sekä surupukuiset haamut
kehottamalla kehottivat häntä jälleen istuutumaan.
-- Te saatte minut hämilleni, te ikävystytätte minua... Tuon tarinan
loppu? Mutta nähdäkseni se jo on lopussa. Sanoimmehan äsken, että
turkkilaisnaisen rakkaus voi päättyä ainoastaan pakoon tai kuolemaan.
Minun sankarittareni on liian ylpeä seuratakseen muukalaista. Hän on
siis kuoleva, ei suorastaan tuon miehen vuoksi, vaan pikemmin haaremin
armottomien lakien tähden, jotka eivät salli hänen _työn ja toiminnan
muodossa hankkia itselleen lohdutusta rauenneesta rakkaudestaan ja
unelmastaan_.
André katseli häntä hänen puhuessaan. Tänä päivänä, jona hän näytti
odaliskilta satavuotisessa korupuvussaan, oli hänen puhetapansa
entistään hämmästyttävämpi. Hänen tummanvihreät silmänsä tuijottivat
itsepäisesti arabeskien peittämään kattoon, ja hän sanoi kaiken
tuon tyynenä kuin henkilö, joka keksii kauniin tarinan, missä sillä
itsellä ei ole mitään osaa... Hän oli tutkimaton... Mustien naisten
poistuttua Djénane lähestyi Andréta ja sanoi teeskentelemättä ja täynnä
luottamusta kuin hyvä pikku toveri:
-- Ja nyt, kun he ovat menneet, sanokaa, mikä teidän on.
-- Minunko... Saattavathan molemmat serkkunne sen kuulla?
-- Tietysti, Djénane vastasi puoleksi loukkaantuneena, Mitä meidän
molempien tarvitsisi heiltä salata? Sanoinhan teille heti alussa, että
me kolme teidän edessänne olemme ainoastaan yksi sielu.
-- No niin, katsellessani teitä, ihastun ja säikähdyn samalla
havaitsemani yhdennäköisyyden vuoksi. Ettekö huomannut minun
säpsähtävän tuona päivänä, jona ensi kerran nostitte kasvoharsonne?
Näin edessäni samanlaiset soikeat kasvot, samanlaisen katseen
ja samanlaiset kulmakarvat, jotka vainaja tavallisesti yhdisti
hennaväriviivalla. Sillä kerralla en vielä nähnyt hiuksianne, jotka
niinikään ovat hänen hiuksiensa kaltaiset ja jotka olette näyttänyt
minulle tänään palmikoituina samalla tavoin kuin hänellä.
Djénane vastasi, äänessä vakava sävy:
-- Minäkö Nedjibén näköinen!... Oi, tunnen sisälläni samanlaista
mielenliikutusta kuin te!... En voi olla sanomatta teille, André, että
tämä jo viiden tai kuuden vuoden aikana on ollut rakkain unelmani...
Vaieten he pitkään katselivat toisiaan. Djénane oli hiukan nostanut
kulmakarvojaan, ikäänkuin: paremmin nähdäkseen, ja André havaitsi hänen
tummien merenvihreiden silmiensä loiston, ja sillävälin molemmat toiset
nuoret naiset seisoivat syrjässä tuossa haaremissa, jonka nopeasti
verhosi hämärä, he kun hienotunteisina eivät tahtoneet häiritä tätä
alakuloisuutta herättävää vertailua.
-- Jääkää siihen paikoillenne, André, älkää liikahtako, sanoi Djénane
äkkiä. Ja te molemmat, tulkaapa katsomaan ystäväämme. Kun hän seisoo
tuossa asennossa ja tuossa valaistuksessa, häntä tuskin luulisi
kolmekymmenvuotiaaksi.
André, joka kokonaan oli unhottanut ikänsä, mikä joskus sattui, ja
joka sinä hetkenä kuvitteli olevansa nuori, palasi äkkiä julmaan
todellisuuteen ja muisti jo alkaneensa astua elämän alamäkeä, laskeutua
tuota rinnettä alas, jota ei tarmokkainkaan koskaan ole kyennyt jälleen
kohoamaan takaisin.
-- Mitä niinä teenkään täällä, hän ajatteli -- näiden omituisten
nuoruutta uhkuvien pienten olentojen parissa? Tämä seikkailu, johon he
ovat minut houkutelleet, vaikka se onkin viatonta laatua, ei sovellu
minun ikäiselleni miehelle...
Hän hyvästeli heitä ehkä tavallista kylmemmin ja poistui tuohon
jättiläiskaupunkiin, jonka yli laskeutui syyspäivän iltahämärä. Hänen
oli kulkeminen eri kaupunginosien ja ihmisjoukkojen läpi, astuminen
katuja ylös, katuja alas, jopa sivuuttaminen kokonainen merenpoukama,
ennenkuin saapui Pera-kukkulan huipulla olevaan tilapäiseen asuntoonsa,
joka hänestä nyt iltahämyssä tuntui entistä vastenmielisemmältä ja
autiommalta...
Ja miksi tuosta asunnosta ei vilkkunut yhtään tulta, ei yhtään valoa?
Hän kutsui turkkilaisia palvelijoitaan, joiden tehtäviin tämä kuului.
Hänen ranskalainen palvelijansa, joka heidän sijaisenaan riensi
saapuville, sanoi, kohauttaen käsivarsiaan:
-- He ovat kaikki lähteneet juhlaan. Tänä iltana alkaa turkkilaisten
karnevaali; oli mahdoton pidättää heitä kotona...
André oli unhottanut, että oli marraskuun 8 päivä, joka sinä vuonna
sattui olemaan, Ramazan-kuun ensimäinen päivä, ja tämän kuun kuluessa
paastotaan ankarasti päivin ja vietetään yöt lapsellisin huvein ja
ilotulituksiin. Hän meni erään Stambuliin päin olevan ikkunan ääreen
nähdäkseen, vieläkö nyt vuonna 1322 hedshran jälkeen vietettiin sitä
suurta ilotulitus-juhlaa, jonka hän oli nähnyt neljännesvuosisataa
aikaisemmin. -- Ja niin oli todella laita, ei mitään ollut muuttunut:
kaupungin verraton varjokuva, joka epäselvänä häämötti etäisyydessä,
alkoi äkkiä eri tahoilla säteillä, hulmahtaen yht'äkkiä kaikkialla
ilmivalaistukseen. Kaikki minareetit, jotka olivat sytyttäneet
kaksin- tai kolminkertaiset valoseppeleensä, näyttivät suunnattoman
suurilta varjopatsailta, joihin oli kiinnitetty eri korkeuksiin ilmassa
hehkuvia sormuksia. Moskeijain katoille kiinnitetyt metallikirjaimiset
arapialaiset lauselmat erosivat yötaivaan taustasta kookkaina ja kuin
näkymättömien lankojen kannattamina, näyttäen etäältä ja sumussa
tähtisikermiltä.
Silloin Andrén mieleen johtui, että Stambul, joka muina vuodenaikoina
oli hiljainen kaupunki, nyt Ramazanin öinä raikui musiikista, laulusta
ja tanssista. Tosin ei noissa kansanjoukoissa saanut nähdä naisia,
ei edes heidän tavallisessa, mutta silti vielä somassa hahmossaan,
nimittäin mustat kaavut yllä, sillä onhan heidän kaikkien pakko
auringon laskettua pysyä sulkeutuneina rautaristikkojensa taakse. Mutta
kaupungilla hän kuitenkin oli näkevä pukuja Aasian eri seuduilta,
nargile-piippuja, vanhanaikaisia näytelmiä ja kiinalaisia varjokuvia.
Mutta Peran asukkaita hän ei siellä saisi nähdä, he kun osaksi peläten
iskuja, osaksi typerän välinpitämättömyytensä vuoksi olivat juhlaan
tulematta. Sentähden hän vielä kerran unhotti ikänsä, joka äsken oli
hänet synkistänyt, laski jälleen päähänsä fezin ja läksi turkkilaisten
palvelijoidenpa tavoin toisella puolella merenlahtea olevaan
ilotulituksen valaisemaan kaupunkiin, ottamaan osaa itämaalaiseen
juhlaan.


XXX.

Viimein tuli marraskuun 12 päivä -- Ramazanin 4 -- jona he toteuttivat
jo useina kuukausina suunnittelemansa käynnin Nedjihén haudalla. Tämä
oli, heidän kaikkein vaarallisimpia yrityksiään, ja siihenasti he
olivat siitä pidättäytyneet, siihen liittyvien vaikeuksien ja ajanhukan
vuoksi, sillä hautausmaalle oli hyvin pitkä matka.
Edellisenä päivänä Djénane, antaessaan hänelle viimeiset ohjeensa, oli
kirjoittanut: "Tänään on niin kaunis ilma, taivas on niin sininen,
toivon koko sydämestäni, että huomispäivä on hymyilevä meille yhtä
suloisena."
Ja André puolestaan oli aina kuvitellut tätä toivioretkeä tapahtuvaksi,
tuollaisena tyynenä koti-ikävää herättävänä marraskuun päivänä, kun
aurinko hämmästyttäen levittää tähän muuten etelämaalaiseen ilmanalaan
kosteata ansarilämpöä, nostaen kesäisiä harhaluuloja ja sitten valaen
Stambulin ja vielä enemmän aasianpuoleisen rannan Moghrebin hetkenä
vaaleanpunaiseksi, mutta ainoastaan silmänräpäykseksi, ennen yön
laskeutumista, joka heti levittää värisyttävän viileytensä.
Mutta kun hän seuraavana aamuna avasi ikkunaluukkunsa, oli
taivas pilvinen ja synkkä; Mustaltamereltä puhalsi hellittämätön
tuuli. Hän aavisti, että hänen haaremiin suljetut ystävättärensä
ikkunaristikkojensa läpi levottomina niinikään tähystelivät, millainen
ilma oli.
Ei kuitenkaan saanut epäröidä, sillä valmistukset olivat aiheuttaneet
niin paljon vaivaa, ja lisäksi he olivat saaneet apua sekä palkatuilta,
että vapaaehtoisilta avustajilta, joihin ehkä toiste eivät voisi
turvautua. Määräaikana, kello puoli kaksi, André, fezi päässä ja
rukousnauha kädessä, ilmestyi sen Stambulissa, lähellä Sultan-Fafihia
olevan salaperäisen talon ovelle, jossa hänen ystävättärensä olivat
vastaanottaneet hänet odaliskeina. Hän tapasi heidät valmiina, aivan
mustina, läpinäkymättömät harsot kasvoilla; aikaisemmin esiintynyt
tuntematon nainen, Shahendé Hanum, talon omistajatar, halusi lähteä
mukaan: oli siis kaikkiaan neljä haamua, jotka valmistautuivat
liittymään hänen seuraansa; ne olivat hieman levottomia ja vapisivat
uskaliasta yritystään ajatellessaan, André, jonka oli määrä matkalla
puhua ajurien tai jonkun odottamattoman ohikulkijan kanssa, oli
niinikään levoton puhetavastaan, epäröimisistään ja muukalaisesta
ääntämisestään, sillä vaaranalaisuus oli vakava.
-- Teillä täytyy olla turkkilainen nimi, he sanoivat, sen varalta, että
meidän olisi pakko puhutella teitä.
-- No niin, sanoi André, sanokaa minua muitta mutkitta Arifiksi. Ennen
muinoin annoin pilalla kutsua itseäni Arif-effendiksi: nyt on arvonimi
voinut nousta, ja minua voi mainita Arif-Beiksi.
Kohta senjälkeen muukalainen ja nuo neljä turkkilaisnaista, toisin
sanoen Arif-Bei ja hänen haareminsa, kulkivat yhdessä kadulla --
tapaus, joka oli vailla edeltäjäänsä Stambulissa. Taukoomaton tuuli
kiidätti yhä esiin uusia mustia pilviä, jotka levittivät jäätävää
kosteutta: he olivat jäykät vilusta. Mélek yksin oli iloinen ja
puhutteli ystäväänsä sanoilla: _Iki guenzoum beyim effendim_ (=
Herra bei, molemmat silmäni: lauseparsi, joka merkitsee: Herra bei,
olette minulle rakas kuin silmäteräni). André paheksui tätä hänen
iloisuuttaan, sillä vainajan kuva kangasteli sinä päivänä hänen
mielessään niin ilmielävänä, kuin olisi; se ollut hänen edessään.
Saavuttuaan ajurijonon kohdalle, he ottivat kahdet vaunut, toiset
beille, ja toiset neljälle haamulle, sillä sovinnaistavat eivät salli
miehen nousta samoihin vaunuihin kuin hänen hareminaisensa.
Matka oli pitkä kautta vanhojen kolkkojen kaupunginosien, ja viimein
saavuttiin ulkopuolelle kaupungin muureja, synkkään yksinäisyyteen
suurille hautausmaille, missä tähän vuodenaikaan oli joukottain
korppeja mustien sypressien juurella.
He astuivat alas ajoneuvoista Adrianopelin portin ja Eyoubin välillä,
vastapäätä kookkaita bysantilaisia muureja, sillä tie, joka ennen oli
ollut kivilaatoilla laskettu, ei enää ollut kulkukelpoinen.
He astuivat hetken aikaa jalan pitkin näitä rappeutuneita
vallituksia... Maanvieremistä ja muuriaukoista vilahti aika ajoin esiin
pala Stambulia, ikäänkuin paremmin painaakseen mieliin Islamin, joka
täällä hallitsi yksinomaisena valtijaana. Eri etäisyyksissä näki näitä
yleviä moskeijoja särmäkartion-muotoisine kupuineen ja minareetteineen,
jotka kohosivat maasta kuin tankokimput, valkeanhohteisina mustan
taivaan alla.
Tämä paikka, joka vaikutti suurpiirteisen kolkolta, ja jossa André
nyt liikkui noiden neljän surupukuisen naisen seurassa, lähtien
toteuttamaan hurskasta toivioretkeä, oli sama, jonne Nedjibé ja André
neljännesvuosisataa aikaisemmin olivat tehneet ainoan kävelyretkensä
päiväsaikaan. Sinne he molemmat niin nuorina ja toisiinsa rakastuneina
olivat uskaltaneet tulla kuin kaksi lasta ainakin, jotka uhmaavat
vaaraa. Siellä he kerran olivat pysähtyneet vaalean talviauringon
paisteessa kuuntelemaan sypressin oksalla laulelevaa tiaispahaista,
joka oli erehtynyt vuodenajasta; siellä he olivat nähneet
vahankalpeakasvoista pientä kreikkalaistyttöä haudattavan. Ja jo yli
neljännesvuosisadan oli kulunut näistä vähäpätöisistä tapauksista,
jotka kuitenkin olivat olleet ainoalaatuisia heidän elämässään ja jatka
häviämättömästi olivat painuneet toisen vielä elossa olevan muistiin.
Ennen pitkää he kulkien tavattoman pimeässä marraskuun valaistuksessa
poikkesivat bysantilaisen muurin viereiseltä tieltä sypressilehtoon,
keskelle kalmiston lukemattomia hautakiviryhmiä. Venäjältä tuleva
tuuli oli armoton, piesten heidän kasvojaan ja verhoten heidät yhä
kylmenevällä kosteudellaan. Heidän edestään korpit hitaasti hyppivät
tiehensä.
Nyt ilmestyivät näkyviin Nedjibén vielä valkoiset hautakivet, jotka
André osoitti nuorille naisille: Viime keväänä uudelleen kullatut
kaiverrukset hohtivat uuden uutukaisina.
Muutaman askeleen päähän näistä yksinkertaisista marmoripatsaista
olivat nuo miellyttävät pikku haamut vaistomaisesti pysähtyneet,
vaipuen hehkuvaan rukoukseen pienen vainajan sielun puolesta ja
asettuen Islamin määräämään asentoon: molemmat kädet avokämmenin
ojennettuina ikäänkuin anoen armoa. Tämä oli Andrésta niin
odottamatonta ja liikuttavaa, että hän äkkiä tunsi silmänsä kostuvan
kyynelistä, ja peläten, että he sen näkisivät, hän pysyi syrjässä, hän,
joka ei rukoillut.
Täten hän siis oli toteuttanut tuon niin mahdottomalta näyttäneen
unelman: hän oli korjauttanut tuon haudan ja uskonut sen toisten
turkkilaisnaisten huostaan, jotka olivat valmiit sitä kunnioittamaan
ja hoitamaan. Hautapatsaat kohosivat siinä vankkoina ja tuoreine
kullattuine kirjoituksineen: nuo turkkilaisnaiset olivat läsnä,
ikäänkuin muistojen hyvät hengettäret, saapuneina tämän kauan
unhotuksen peittäneen pienen haudan ääreen; -- ja hän itse oli siellä,
likeisesti liittyneenä heihin kunnioituksen ja säälin sitein.
Lopetettuaan "fathia"-rukouksensa, he menivät lähemmäksi lukemaan
kirkkaasti hohtavaa hautakirjoitusta. Ylinnä oli arapialainen runosäe,
joka alkoi patsaan huipusta, laskeutuen vinottain sen juureen asti.
Sitten alinna päivämäärä ja nimi: "Rukous Chabaanin 18 päivänä 1297
kuolleen Nedjibé Hanumin, Ali-Djianghir Effendin tyttären, sielun
puolesta."
Tsherkessiläisnaisilla on päinvastoin kuin turkkilaisilla, suku- tai
oikeammin heimonimi.
Djénane luki syvästi liikutetuin mielin Nédjiben sukunimen.
-- Mutta -- näin hän virkahti -- Djianghir nimisiä perheitä asuu
minun kotikylässäni. Muinoin ne yhdessä esi-isieni kanssa tulivat
Kaukasiasta, ja kaksisataa vuotta ne ovat eläneet samoilla seuduilla
kuin minun sukuni.
Tämä seikka selitti, vielä paremmin näiden molempien naisten
yhdennäköisyyden, joka kuitenkin ihmetytti, jos se oli pelkkä
rotumerkki; mutta epäilemättä heillä oli samat verensiteet, jonkun
entisajan ruhtinaan oikun seurauksena. Ja joku salaperäinen kantaisä,
jo aikoja sitten tomuksi rauennut, oli jättänyt, herra tiesi kuinka
monen sukupolven kautta, kahdelle niin eri säätyiselle nuorelle
naiselle perinnöksi nuo silmät, jotka alati säilyivät samoina,
harvinaisina ja ihmeen ihanina.
Oli jäätävän kylmä hautausmaalla, missä he muutaman hetken olivat
seisoneet liikkumattomina. Äkkiä Zeynebin mustien huntujen peittämää
povea pudisti raju yskä.
-- Lähtekäämme, sanoi André pelästyneenä, lähtekäämme kaiken mokomin,
ja astukaamme hyvin nopeasti...
Ennen poistumistaan kukin heistä tahtoi ottaa yhden niistä kuivuneista
sypressinoksista, joita oli varissut alas haudalle, ja kun Mélek, joka
aina oli ohuimmin verhottu kaikista, kumartui ottamaan oksansa, André
näki, että hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä -- ja hän antoi
hänelle täydesti anteeksi hänen äskeisen kadulla osoittamansa hilpeyden.
Saavuttuaan ajoneuvojensa luo, he erosivat toisistaan, he kun eivät
tahtoneet jatkaa tarpeettomasti yhdessäoloon liittyvää vaaraa. Saatuaan
heiltä sen lupauksen, että he ensi tilassa antaisivat hänelle tiedon
paluustaan haaremiin, joka herätti hänessä suurta levottomuutta,
päivä kun jo kallistui loppuunsa, André poistui Eyoubin tietä, kun
sitävastoin naiset käskivät ajurinsa palata Adrianopelin portin kautta.
Kello on nyt kuusi. André on palannut Peraan. Oi, mikä kolkko
ilta! Ikkunoistaan hän näki, miten yö alkoi sulkea syliinsä
jättiläiskaupungin, joka nyt kipeämmin kuin koskaan ennen palautti
hänen mieleensä entisen Konstantinopolin, hänen nuoruutensa
Konstantinopolin. Hämärä oli muuttumaisillaan pimeäksi. Mutta ei vielä
ollut se hetki, jona minareetit sytyttävät kaikki valoseppeleensä
Ramazin yöllistä juhlaa varten. Niiden muoto kuvastui ainoastaan
epämääräisenä, tummanharmaana melkein yhtä harmaaseen taivaan
taustaan. Samoin kuin usein haaveiluissa hänen kaukomatkoillaan,
Stambul haamoitti nyt ainoastaan himmeänä varjokuvana hänen edessään.
Mutta läntisellä taivaanrannalla erottautui selväpiirteisenä
vaaleanpunaisesta pohjasta -- sammuvasta iltaruskosta -- musta
ripsujuova: suurten hautausmaiden sypressit. Ja André ajatteli,
katsellen tuota taivaanrantaa: Siellä keskellä ääretöntä hiljaisuutta
ja yksinäisyyttä hän nukkuu sen yksinkertaisen marmorisen hautakiven
alla, jonka säälistä olen antanut korjata ja uudelleen kullata...
Niin, hauta oli todella laitettu kuntoon ja uskottu turkkilaisnaisille,
joiden hurskasta huolenpitoa vielä saattoi jatkua jonkun vuoden, he
kun vielä olivat nuoria. Entä sitten? Voisiko tämä estää tätä hänen
elämänsä kohtaa, tätä nuoruuden ja rakkauden muistoa poistumasta ja
hirvittävän pian vajoamasta siihen kuiluun, johon menneet tapaukset
ja kaikkien unhottamat seikat katoavat? Saattoivatko muuten nämä
hautausmaat, vaikka oivatkin vanhat ja hartaan kunnioituksen esineenä,
yhä edelleen nauttia häiriintymättömästä rauhastaan? Kun Islam, jota
joka taholta uhataan, vetäytyy Aasian puolelle, miten silloin uudet
tulokkaat kohtelevat näitä lukemattomia vanhoja hautoja? Nedjibén
hautakivet, samoin kuin tuhannet muut, kaiketi silloin katoavat...
Ja nyt hänestä tuntui kuin hän yksistään täyttämällä niin kauan
laiminlyömänsä velvollisuuden ja ikäänkuin vapautumalla velastaan
vainajalle, olisi katkaissut viimeisen siteen, joka liitti hänet
menneisyyteen; kaikki: oli auttamattomasti lopussa.
Sinä iltana oli päivälliset ja tanssiaiset Englannin lähetystössä,
joihin hänen oli lähteminen. Pian oli aika pukeutua. Hänen palvelijansa
sytytti lamput ja nouti esille hänen hännystakkinsa. Kuinka erilaiseen
aikakauteen, ympäristöön ja ajatuspiiriin hän siirtyikään käyntinsä
jälkeen sypressilehdossa tsharshafiin puettujen turkkilaisnaisten
seurassa!
Poistuessaan ikkunan äärestä pukeutumaan hän näki, että alkoi sadella
lumihiutaleita: ensimäinen lumi... Siellä kaukana, yksinäisellä
suurella hautausmaalla satoi lunta.
Seuraavana aamuna hän vastaanotti kirjeen, jota oli pyytänyt
ystävättäriensä kirjoittamaan, saadakseen tietoja heidän paluustaan
haaremiin.
Ramazanin 4 päivä, kello 9 illalla.
Saavuimme onnellisesti kotia, rakas André, mutta emme ilman
vastuksia. Tulimme viime hetkellä, ja yksi ystävättäristämme,
joka oli meitä avustanut, puhui ajattelemattomuudessaan
ristiin. Kaikki selvisi, mutta silti talon vanhat naiset ja
harmaaparta-ukot ovat epäluuloisia.
Kiitämme teitä sydämemme pohjasta meille osoittamastanne
luottamuksesta. Nyt tuo hauta hiukan kuuluu meillekin, eikö
niin, ja käymme siellä usein rukoilemassa teidän lähdettyänne
kotimaahanne.
Tänä iltana tunnen teidän olevan niin kaukana ja kuitenkin olette
niin lähellä! Ikkunastani voisin nähdä tuolla Peran huipulla
olevan lähetystön ikkunoista valot, sieltä, missä, paraikaa
olette, ja ihmettelen, että te voitte olla huveissa, kun me
olemme niin suruissamme. Teidän mielestänne minä kaiketi olen
hyvin vaativainen; ehkä olette oikeassa, mutta en ole vaativainen
omasta vaan _toisen_ puolesta.
Tänä hetkenä te epäilemättä, olette iloinen, naisten ja kukkien
ympäröimä, silmät ja mieli lumottuina. Ja me olemme himmeästi
valaistussa, viileässä ja kolkossa haaremissa, ja itkemme.
Itkemme elämäämme. Kuinka surullinen ja tyhjä on tämä ilta!
Tämä ilta enemmin kuin muut. Saako se tunne, että te olette
niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana meidät tavallista
onnettomammiksi?
_Djénane_.
Ja tiedätteköhän, mitä minulla, Mélekillä, nyt on teille
sanottavaa? Kuinka voittekaan syöksyä huvien pyörteeseen
kirkkaasti valaistuissa saleissa, kun me itkemme kolmen
sypressistä pudonneen pienen oksan ääressä? Olemme panneet ne
Mekkasta tuotuun pyhään puulippaaseen: niillä on kostea, väkevä,
sieramiin tunkeva haju, joka tekee surulliseksi... Tiedättehän,
_mistä_ olemme ne ottaneet?...
Kuinka voittekaan olla tanssiaisissa tänä iltana ja unhottaa
aiheuttamanne surut, ne olennot, jotka olette murtaneet
tiellänne? En voi uskoa, ettette te ajattelisi näiltä seikkoja,
kun me vieraat, kaukaiset sisaret niitä itkemme...
_Mélek_.


XXXI.

He olivat ilmoittaneet hänelle, että heidän vankeutensa Ramazan-kuun
aikana oli oleva ankarampi, sillä silloin rukoiltiin, luettiin pyhiä
kirjoja, paastottiin koko päivä ja ennen kaikkea otettiin osaa
yölliseen seuraelämään, jolla tässä paasto-kuussa on tavaton merkitys.
Suurten aterioiden nimi on _iftar_, niiden tarkoitus oli tarjota
korvausta päivän kestäneestä paastoamisesta.
Mutta Ramazan näytti päinvastoin helpottavan heidän huimapäisimmän
tuumansa toteuttamista, joka oli omansa nostamaan pelon vavistusta:
nimittäin tuuma kerran vastaanottaa André Lhéry itse Khassim-Pashan
palatsissa, Djénanen huoneustossa, parin askeleen päässä rouva
Husnugulista!
Stambul muuttuu islamilaisen paaston aikana vallan oudoksi. Illoin
juhlia ja tuhansittain lyhtyjä, kadut tulvillaan väkeä, moskeijat
valokoristeiden seppelöiminä, kaikkialla ilmassa isot tulisormukset,
joita kannattavat yötaivaan väriset minareetit, jotka tuskin ovat
havaittavissa. Sitävastoin pitkin päivää yleinen uneliaisuus;
itämaalainen katuelämä on pysähtynyt, myymälät ovat suljetut;
lukemattomissa pienissä kahviloissa, jotka tavallisesti eivät koskaan
ole tyhjät, ei enää ole nargilepiippuja, siellä ei enää jutella,
penkeillä vaan on loikomassa muutamia uneksijoita, kasvoissa valvonnan
ja paastoamisen aiheuttama väsynyt ilme. Ja kotosalla auringonlaskuun
asti sama raukeus kuin ulkona. Etenkin Djénanen asunnossa, missä
palvelijat olivat yhtä vanhat kuin isäntäväki, kaikki nukkuivat, sekä
parrattomat neekerit, eikä tuuheaviiksiset vartijat pistolivöineen.
Ramazanin 12 päivänä 1322, jona heidän seikkailunomainen yrityksensä
piti toimeenpantaman, isoäiti ja isän sedät juuri otolliseen aikaan
sairastuneina, pysyttelivät huoneissaan, ja rouva Husnugul oli
_iftar_-aterialla ylensyömisestä saanut ruuansulatushäiriön ja makasi
vuoteen omana.
Andrén oli määrä saapua täsmälleen kello kaksi, ei minuuttia, eipä
edes sekuntiakaan myöhemmin; hänen oli käsketty kulkea kiinni
seinissä, jotta ei näkyisi ulkonevista ikkunoista, ja vasta silloin
menemään sisälle isosta ovesta, kun hänelle ensimäisen kerroksen
ikkunaristikoista näyteltiin valkoisen nenäliinan nipukkaa --
tavallisia merkkiä.
Tällä kertaa hän todella oli peloissaan; heidän ja omasta puolestaan,
ei välittömän vaaran, vaan europpalaisen, yleisen häpeänhälinän vuoksi,
joka ennen pitkää leviäisi, jos hänet tavattaisiin verekseltään.
Hän lähestyi hitaasti tähystellen joka taholle. Djénanen asunto
sijaitsi edullisella paikalla, vastapäätä ei ollut taloja, ja se oli
samoin kuin kaikki naapuritalot rannalla olevalle hautausmaalle päin;
vastakkaisella rannalla ei nähnyt muuta kuin sypressejä ja hautoja;
ei kukaan voinut urkkia heitä siltä puolelta, joka oli autio ja sinä
päivänä marraskuun sumujen verhoama.
Valkoinen merkki oli näkyvissä, ei enää sopinut väistyä takaisin.
Sisään astuessaan hänellä oli se tunne, kuin olisi silmittömästi
syöksynyt pohjattomaan kuiluun. Suurpiirteinen vanhanaikainen eteinen
oli sinä päivänä vailla asestettuja ja kultanauhakkeilla koristettuja
vartijoita.
Mélek, puettuna mustaan tsharshafiin, seisoi yksin oven takana ja
virkkoi hänelle nauraen:
-- Joutuin, joutuin, juoskaa!
Yhdessä he riensivät ylös portaita, kiitivät läpi pitkien käytävien ja
syöksyivät sisälle Djénanen huoneustoon, jossa hän pelosta vavisten
odotti heitä; ovi lukittiin heidän jälkeensä kahdella avaimen
kierroksella.
Heti kuului naurunremahdus, tuo veitikkamainen ilonpurkaus, jolla he
aina uhmailivat kaikkea ja kaikkia, joka kerta kun uhkaava vaara oli
vältetty. Djénane näytti, lystikkään voitokas ilme kasvoissa, avainta,
jota heilutti kädessään; avain, lukko, mikä mullistava uudistus
haaremissa! Hän oli nähtävästi saanut ne edellisenä päivänä, eikä vielä
ollut tointunut saavuttamansa voiton yllätyksestä. Hän, Djénane, sitten
Zeyneb ja Mélek poistivat kädenkäänteessä tsharshafinsa ja näyttivät
tavallistaan kalpeammilta ankarasta paastoamisesta. He esiintyivät
muuten Andren edessä, joka ei koskaan ollut nähnyt heitä muuten kuin
odaliski- tai mustapukuisina, vallan uudenhahmoisina: puettuina ja
kammattuina hyvin hienosti europpalaiseen tapaan. Yksi ainoa seikka
saattoi heidät sentään hiukan itämaalaisiksi, nimittäin pienet
tsherkessiläiset hopeakuteiset valkeat harsot, jotka olivat kiinnitetyt
hiuksiin ja jotka valuivat hartioille.
-- Luulin, että ette kotosalla ollenkaan käytä huntua, huomautti André.
-- Totta kai, aina. Mutta ainoastaan näin pieniä. Ensin he veivät
hänet musiikkisaliin, jossa odotti kolme muuta vaarallisen seikkailun
vieraiksi kutsuttua naista: neiti Bonneau de Saint-Miron, neiti
Tardieu, Mélekin entinen opettajatar, ja lisäksi muuan naishaamu,
Ubeydé Hanum, normaalikoulusta opettajatodistuksen saanut ja filosofian
opettaja eräässä Vähän-Aasian tyttökoulussa. Molemmat ranskattaret
olivat jotenkin levottomat, ja he olivat kauan epäröineet, totellako
houkutuksen vai pelon ääntä. Ja neiti de Saint-Miron näytti siltä, kuin
olisi ajatellut: "Minäpä valitettavasti olen pääsyyllinen siihen, että
André Lhéry on oppilaani huoneustossa!"
He alkoivat silti puhella, sillä siihen he tunsivat voittamatonta
halua, ja Andrésta nämä vanhat neitoset tuntuivat sekä
korkealentoisilta että lapsellisilta. Muuten he olivat hienosti
sivistyneitä ja paljon lukeneita, mutta samalla romantillisen
innostuneita, mikä vuonna 1904 vaikutti hiukan vanhanaikuiselta. He
katsoivat voivansa puhua hänen kanssaan hänen kirjastaan, jonka nimen
tunsivat ja joka suuresti herätti heidän harrastustaan:
-- Olette kai jo kirjoittanut useita sivuja uutta kirjaanne
_Havahtuneita_, vai kuinka mestari?
-- En totisesti yhtään ainoata! André vastasi nauraen.
-- Siitä iloitsen, sanoi Andrélle Djénane, ääni kaikuen sulavana
kuin yliluonnollinen musiikki, vaikka jo toiset hyvin pehmeät olivat
puhuneet. -- Teidän tulee kirjoittaa se vasta matkustettuanne pois;
siten se ainakin jonkun kuukauden aikana on yhdyssiteenä meidän
välillämme; kun tarvitsette jotain lisätietoja, muistatte kirjoittaa
meille...
André, joka katsoi kohteliaisuuden vaativan, että hän ainakin kerran
puhutteli naishahmoa, kysyi häneltä, jokapäiväisesti kylläkin,
oliko hän tyytyväinen oppilaisiinsa, noihin pieniin aasialaisiin
turkkilaisnaisiin. Hän odotti jotain koulumestarimaista vastausta, yhtä
jokapäiväistä kuin hänen kysymyksensäkin. Mutta mustan harson läpi
kuului vakava ja lempeä ääni, joka puhtaalla ranskankielellä vastasi
vallan odottamatonta: