Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä - 02

huomasi kaikessa tässä epämääräisiä ajan hampaan jälkiä. Huolimatta
etäisyydestä ja häikäisevästä valosta, näkyi selvästi kaupungin
vanhuus. Se ei ollut mikään näköhäiriö: se oli aave, menneen ajan
majesteetillinen aave, tuo vielä pystyssä oleva kaupunki lukemattomille
kivitorneineen, jotka olivat niin siron solakat ja korkeat, että
ihmetteli miten ne olivat voineet säilyä. Minareettien ja moskeijain
valkoinen väri oli vuosien vieriessä muuttunut epämääräisen harmaaksi;
niiden varjoon kasaantuneet tuhannet puutalot olivat keltamullan tai
punaruskean väriset, mutta niiden räikeys lieventyi sinervästä usvasta,
jota läheinen meri melkein lakkaamatta huokui ilmoille. Ja tämä ääretön
kokonaisuus kuvastui lahden vesipeiliin.
Molemmat naiset, se, joka oli aavemaisesti verhottu, ja toinen,
jonka hiuksille oli huolimattomasti heitetty pitsihuivi, astuivat
nopeasti neekerisaattonsa seuraamina, tuskin kiinnittäen huomiota
tähän ihmeelliseen imaisemaan, joka heidän silmissään jo oli käynyt
jokapäiväiseksi. He astuivat kukkulan rinnettä kiertävää, rappeutuneen
kivityksen peittämää tietä, joka kiemurteli vanhojen ylimystalojen
välitse, mitkä pisteaitojensa takana näyttivät autioilta, ja
Kassim-Pashan viettävän hautausmaan laitaa pitkin, jonka synkkien
puiden lomitse pilkoitti esiin vastapäätä oleva satumainen näky.
Pääskyset, joilla oli pesät kaikkialla suljettujen ristikkokuistien
alla, visertelivät haltioituneina, sypressit levittivät miellyttävää
pihkan hajua, ja ihmisluita kätkevä vanha hautausmaa tuoksui keväälle.
He eivät todellakaan kohdanneet ketään lyhyellä kävelyllään, ainoastaan
itämaalaispukuisen vedenkantajan, joka meni täyttämään nahkasäkkiään
tien vieressä olevasta, arabeskeillä koristetusta ikivanhasta
marmorikaivosta.
He saapuivat talon kohdalle, jonka ikkunoiden edessä oli vahvat
ristikot -- ilmeisesti pashan asunnon, jonka portin avasi sanaakaan
sanomatta pitkä viiksikäs mies, punaisiin ja kultaan puettu, vyö täynnä
pistooleja, ja niinikään mitään virkkamatta he täysin kotiutuneina
alkoivat nousta ylös haaremiin johtavia portaita.
Toisessa kerroksessa oli suuren valoisan huoneen ovi auki, ja sieltä
sisältä kuului nuorten naisten ääniä ja naurua. Nuo huoneessa olijat
huvittelivat itseään puhumalla ranskaa, kaiketi sentähden, että
keskustelivat vaatteista. Kysymys oli siitä;, pukiko hameen miehustaan
kiinnitetty ruusukimppu paremmin niin, vain näin.
-- Sehän sopii mainiosti, virkkoi muudan.
-- Se on "kif-kif burricot'a" -- totesi toinen, vaaleaihoinen,
punatukkainen, veitikkamaisen katseinen pikku neitonen, jonka
opettajatar oli käynyt Algeriassa.
Tämä oli hänen "serkkujensa" huone, kahdeksantoista ja kahdenkymmenen
yhden vuoden ikäisten sisarusten, joille morsian oli päättänyt kaikkein
ensiksi näyttää kuuluisalta mieheltä saamansa kirjeen. Näitä neitosia
varten oli huoneessa kaksi valkealla lakkavärillä maalattua sänkyä,
joiden molempien yläpuolelle seinään oli kiinnitetty kultalangalla
sametille ommeltu arapialainen koraaninlause. Lattialle oli järjestetty
tilapäisiä makuusijoja, matrasseja ja sinisiä tai ruusunpunaisia
silkkipeitteitä neljää häihin kutsuttua neitosta varten. Valkeiksi
maalatuille tuoleille, joiden päällykset olivat pompadour-mallista
pikkukukkaista silkkiä, oli levitetty Parisista juuri saapuneet upeat
hääpuvut, koskemattoman uusina ja heleävärisinä. Siellä vallitsi
juhla-aaton epäjärjestys; olisi voinut luulla olevansa mustalaisten
leirissä, mutta hienojen ja hyvin rikkaiden mustalaisten. (Koska
muhamettilainen laki kieltää naisia lähtemästä ulos pimeän tultua, on
heidän tavakseen tullut jäädä toistensa luo useiksi päiviksi, jopa
viikoiksikin, joskus tärkeän asian vuoksi, toiste vallan aiheettomasti,
väliin ainoastaan kyläilyä varten ja silloin järjestetään yhdessä
makuuhuoneita, ilon ollessa ylimmillään.) Siellä täällä oli hajalla
itämaalaisia harsoja, kukkakoristeita ja Laliquen helyjä. Ikkunoiden
edessä olevat rauta- ja puuristikot loivat salaperäisyyttä kaikkeen
tähän hajanaiseen ylellisyyteen, jonka määränä oli häikäistä tai lumota
naissilmiä, mutta jota eivät yhdenkään viiiksikkään miehen silmät
olleet oikeutetut näkemään.
Pari aasialais-pukuista neekeriorjatarta istui huolimattomassa
asennossa läheisessä sopessa, laulaen kotimaansa lauluja, hiljaa
lyöden tahtia pienellä käsirummulla. (Meidän tuimat länsimaalaiset
demokraattimme voisivat tulla oppimaan veljeyttä tähän hyväntahtoiseen
maahan, joka käytännössä ei tunne säätyluokkia eikä muita
yhteiskunnallisia eroavaisuuksia, ja jossa alhaisimpia palvelijoita ja
palvelijattaria aina kohdellaan kuin perheenjäseniä.)
Morsiamen tulo herätti suurta huomiota ja hämmästystä. Sinä aamuna ei
häntä odotettu. Kuka toikaan hänet tänne? Kuinka salaperäiseltä hän
näytti mustassa kävelypuvussaan ja kuinka synkältä keskellä kaikkea
tätä valkoista, vaaleanpunaista ja heleänsinistä silkkiä ja muslimia.
Miksi hän noin äkkiä yllätti morsiusneitensä?
Hän nosti mustan harsonsa, niin että hänen hienot kasvonsa
paljastuivat, ja vastasi huolettomasti ranskankielellä -- joka todella
on hyvin kotiutunut Konstantinopolin haaremeihin:
-- Tulin lukemaan teille erästä kirjettä!
-- Keneltä se kirje on?
-- Arvatkaapa!
-- Lyön vetoa siitä, että se on tädiltäsi Adrianopelista, hän
varmaankin lupaa lahjoittaa sinulle hohtokivikoristeen.
-- Eikös mitä!
-- Erivanissa asuvalta tädiltä, joka häälahjaksi lähettää sinulle pari
angora-kissaa?
-- Ei häneltäkään. Se on vieraalta henkilöltä... Se on... eräältä
mieheltä.
-- Mieheltä! Kuinka kauheata!... Mieheltä!... Oletpa sinä pikku
hirviö!...
Ja kun hän ojensi esiin kirjeen, tyytyväisenä sen tekemään
vaikutukseen, pari kolme sievää vaaleatukkaista päätä -- joko
luonnostaan tai keinotekoisesti vaaleatukkaista -- syöksähti kirjeen
kimppuun, heti nähdäkseen nimikirjoituksen.
-- André Lhéry! Onko hän siis todella vastannut?... Onko se mahdollista?
Kaikille näille pikku neitosille oli uskottu kirjailijalle lähetetyn
kirjeen salaisuus. Nykyaikaiset turkkilaiset naiset ovat niin
yksimieliset kapinoidessaan haaremin ankaroita määräyksiä vastaan,
etteivät koskaan ilmianna toisiaan. Vaikkapa noiden määräysten
rikkominen olisikin vakavaa laatua, eikä viatonta, kuten tällä kertaa,
oltaisiin silti yhtä hienotunteisia, yhtä vaiteliaita.
He tunkeutuivat ryhmään ja likistivät päänsä yhteen, voidakseen kaikki
samalla kertaa lukea, neiti Bonneau de Saint-Miron oli mukana, ja
kaikki nykivät paperia. Kolmatta lausetta luettaessa, purskahdettiin
nauruun:
-- Oletko huomannut... Hän väittää, että sinä et ole turkkilaisnainen!
Tämä on suuremmoista!... Hän muka tuntee olot niin hyvin, että on
vallan varma väitteensä todenperäisyydestä!
-- Mutta tämähän on suuri menestys, rakkaani -- sanoi hänelle Zeyneb,
vanhempi serkuista -- sehän todistaa, että säkenöivä henkevyytesi,
hieno tyylisi...
-- Suuri menestys -- intti pikku punatukkainen pystynenäinen neitonen,
yhä kasvoissa hullunkurisen ilkkuva ilme -- suuri menestys! Jos hän
luulee sinua _peralaiseksi_, niin suuri kiitos siitä kunniasta.
Hän lausui erikoisella tavalla sanan "peralaiseksi" (peralainen,
Konstantinopolin Pera-nimisen esikaupungin asukas). Äänenpaino yksinään
ilmaisi hänen, oikean turkkilaisnaisen, koko ylenkatsetta itämaalaisia
(armenialaisia, kreikkalaisia tai juutalaisia) kohtaan, joista
peralainen on edustavin. [Vaikka yleensä olen peralaisiin nähden samaa
mieltä kuin turkkilaiset, tunnustan kohdanneeni heissäkin miellyttäviä
poikkeuksia, hyvin sivistyneitä ja kunnioitettavia miehiä ja naisia,
joita olisi pidetty erinomaisen hienoina missä maassa ja seurassa
tahansa. (Tekijän huomautus).]
-- Lhéry parka -- lisäsi Kerimé, yksi vieraista, hän on jäljellä
ajastaan... Hän luulee edelleen turkkilaisnaisen olevan 1830-luvun
romaanien tasolla: nargileta, marjahilloa ja divaaneja pitkin päivää.
-- Tai suorastaan -- huomautti Mélek, pikku punatukkainen,
pystynenäinen veitikka, -- suorastaan samalla tasolla kuin hänen
nuoruutensa päivinä. Epäilemättä hän alkaa käydä vanhanpuoleiseksi, tuo
sinun runoilijasi!...
Ja tosihan olikin, kumoamattoman tosi, ettei Andre Lhéry enää voinut
olla nuori. Ja ensi kerran tämä tosiseikka selvänä ilmeni hänen
tuntemattomalle pikku ihailijattarelleen, joka ei ennen koskaan ollut
tullut sitä ajatelleeksi; ja tämä toteaminen herätti pettymystä,
himmensi hänen unelmansa ja loi surumielisyyttä hänen ihailuunsa.
Huolimatta heidän naurustaan ja ivastaan he kaikki rakastivat tuota
kaukana olevaa ja melkein persoonatonta miestä; he rakastivat häntä
sentähden, että hän rakkaudella oli puhunut heidän kotimaastaan,
Turkinmaasta, ja heidän uskonnostaan, Islamista. Hänen yhdelle heistä
kirjoittamansa kirje oli tärkeä tapaus heidän vankeuteen vivahtavassa
elämässään, jossa ennen avioliiton musertavaa romahdusta ei tapahtunut
mitään. Kirje luettiin toistamiseen ääneen. Kukin heistä tahtoi
kosketella sitä paperiarkkia, jolla kirjailijan käsi oli levännyt. Ja
ollen kaikki käsiala-tutkimiseen perehtyneitä, alkoivat he tarkastaa
hänen käsialaansa.
Mutta samassa ilmestyi äkkiä äiti, molempien sisarusten äiti, heti
vaihdettiin puheenainetta, ja kirje katosi kuin loihdittuna. Tosin tuo
kasvoiltaan niin tyyni äiti ei ollut ankara, mutta hän olisi kuitenkin
nuhdellut, eikä ainakaan olisi heitä ymmärtänyt. Hän oli aikaisempaa
sukupolvea, puhui varsin vähän ranskaa ja oli lukenut ainoastaan
Alexandre Dumas vanhempaa. Hänen ja hänen tyttäriensä väliin oli
auennut ammottava kuilu, joka muuten syntyy vasta kahden vuosisadan
ajalla, niin nopeasti olot kehittyvät nykyään Turkinmaalla. Tuo äiti
ei edes ruumiillisesti ollut heidän näköisensä, hänen kauniit silmänsä
ilmaisivat lapsellista tyytyväisyyttä, jota ei havainnut André Lhéryn
ihailijattarien katseessa; hän oli supistanut maallisen kutsumuksensa
hellän äidin ja moitteettoman puolison tehtäviin, tavoittelematta
mitään sen enempää. Sitäpaitsi hänen europpalaiskuosiset vaatteensa
eivät olleet aistikkaat, hän kantoi kömpelösti liialla kankaalla
sälytettyjä hameitaan, kun sitävastoin hänen tyttärensä näyttivät
hienoilta ja aistikkailta yksinkertaisestakin kankaasta tehdyissä
puvuissa.
Nyt astui sisään talon ranskalainen opettajatar -- hän oli Esther
Bonneaun tyyliin, mutta nuorempi ja vielä romanttisempi. Huoneessa
alkoi käydä liian ahtaaksi, siinä kun oli kovin paljon väkeä, hameita
hajalla tuoleilla ja patjoja lattialla, ja sentähden siirryttiin
suurempaan viereiseen huoneeseen, joka oli sisustukseltaan
uudenaikainen ja jota käytettiin haaremin vierassalina.
Auki jääneestä ovesta syöksähti nyt sisälle lihava saksatar,
silmälasit nenällä ja päässä prameileva hattu. Hän talutti kädestä
Fahr-el-Nissâa, nuorinta kutsutuista neitosista. Ja neitoset alkoivat
heti puhua saksaa yhtä sujuvasti kuin äsken ranskaa. Tuo lihava nainen
oli soitonopettaja, muuten kieltämättä taitava alallaan; hän ja
Fahr-el-Nissâ, joka jo soitti kuin taiteilija ainakin, olivat yhdessä
harjoittaneet uutta Bachin fuugojen sovitusta kahdelle pianolle, ja
kumpikin oli luonut koko sielunsa soittoon.
Puhuttiin saksaa, mutta yhtä helposti olisi voitu puhua italiaa tai
englantia, nämä pikku turkkilaisnaiset kun lukivat Dantea, Byronia
ja Shakespearea alkukielellä. Ollen sivistyneempiä kuin useimmat
samansäätyiset nuoret naiset meillä, kaiketi eristetyn elämänsä ja
pitkien yksinäisten iltojensa vuoksi, he ahmivat vanhoja klassikkoja
ja suuria nykyaikaisia särkyneisyys-suunnan kirjailijoita, ihailivat
intohimoisesti niin hyvin Gluck'in kuin Caesar Frank'in ja Wagnerin
musiikkia ja soittivat Vincent d'Indy'n partituureja suoraan lehdestä.
Kenties hyötyivät he myös esi-isiensä pitkästä lepotilasta ja
henkisestä horroksesta; heidän aivoissaan, jotka olivat muodostuneet
uudesta ja elinvoimaisesta aineksesta, kaikki versoi ihmeellisen
rehevänä, vallan kuin rikkaruoho ja myrkylliset kukat neitseellisessä
maaperässä.
Tuona aamuna haaremin sali täyttyi nopeasti; molemmat neekerinaiset
olivat seuranneet käsirumpuineen. Heidän jälkeensä saapui vanha
nainen, jonka astuessa sisään kaikki kunnioittavasti nousivat;
tämä oli isoäiti. Alettiin nyt puhua turkinkieltä, siliä hän ei
ymmärtänyt ainoatakaan länsimaalaista kieltä -- ja hän välitti
viis André Lhérystä, tuo vanha isoäiti! Hänen hopealla kirjailtu
hameensa oli vanhankuosinen ja tsherkessiläinen harso verhosi hänen
valkeita hiuksiaan. Hänen ja hänen pojantyttäriensä välinen puuttuvan
ymmärtämyksen kuilu oli pohjaton, ja moneen kertaan hän aterian
kuluessa herätti heidän paheksumistaan sentähden, että hänellä oli
tapana syödä riisiä sormineen, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet --
mutta lukuunottamatta tätä hän oli ylhäinen ja hieno nainen sormenpäitä
myöten, ja kaikki häntä kunnioittivat.
Hienotunteisuudesta isoäitiä kohtaan oli siis alettu puhua
turkinkieltä, ja äkkiä äänet kävivät pehmeäsointuisemmiksi kuin soitto.
Nyt ilmestyi eräs solakka ja sulavaliikkeinen nainen, joka tullen
ulkoa luonnollisesti oli mustan aaveen näköinen. Se oli Alimé Hanum,
täyskelpoinen opettajatar siinä ylemmässä tyttökoulussa, jonka hänen
keisarillinen majesteettinsa sulttaani oli perustanut; tavallisesti
hän kävi kolme kertaa viikossa opettamassa Mélekille arapialaista ja
persialaista kirjallisuutta. Tietystikään ei sinä päivänä ollut tuntia,
häiden aattona, jona kaikki päät olivat pyörällä. Mutta kun hän oli
luonut pois huntunsa ja näyttänyt sievät vakavat kasvonsa, keskustelu
kääntyi vanhoihin Iranin runoilijoihin, ja Mélek kävi totiseksi ja
lausui kohdan Saadin "Ruusujen maasta".
Eipä näkynyt jälkiäkään odaliskeista, nargilesta eikä namuista tässä
pashan haaremissa, jonka muodostivat isoäiti, äiti, tyttäret ja serkut
opettajattarilleen.
Kenties paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta muuten kaikki
Konstantinopolin haaremit ovat tämän kaltaiset: meidän päivinämme
haaremi ei ole muuta kuin perheen naispuolinen osa, joka on kokoonpantu
samoin kuin meillä, -- ja kasvatettu samoin, jos ei ota huomioon
sisäänsuljentaa, kadulla kannettavia tiheitä huntuja ja mahdottomuutta
vaihtaa ajatusta miehen kanssa, ellei hän ole isä, aviopuoliso, veli
tai joskus -- kun suvaitsevaisuus sen sallii -- serkku, jonka kanssa on
leikkinyt lapsena.
Oli taas alettu puhua ranskaa ja pohtia pukukysymyksiä, kun ihmisääni,
yhtä kirkas kuin enkelin ääni, äkkiä värähteli ulkona, vallan kuin
yläilmoista lähteneenä. Lähimmän moskeijan imami kutsui minareetin
huipusta oikeauskoisia aamupäivärukoukseen.
Silloin pikku morsian muisti, että isoäitinsä aterioi kello 12 ja
pujahti tiehensä kuin Tuhkimus, ja häntä seurasi neiti Bonneau, joka
säikähtyi vielä enemmän, ajatellessaan, että tuon vanhan naisen ehkä
täytyi odottaa.


III.

Tuo viimeinen aamiainen kodissa syötiin vaieten noiden kahden
toisilleen salaa vihamielisen naisen -- opettajattaren ja isoäidin --
seurassa.
Sen päätyttyä morsian vetäytyi huoneeseensa, jonka oven olisi tahtonut
sulkea kahdella avaimen kierroksella; mutta turkkilaisten huoneiden
ovissa ei ole lukkoja. Ei ollut muu neuvona kuin Kondja-Gulin kautta
kieltää sisäänpääsy kaikilta palvelijattarilta tai orjilta, jotka tavan
mukaan vahtivat lähellä olevissa eteisissä ja pitkissä käytävissä, kuin
kotiutuneet ja tungettelevat pihakoirat.
Tämän viimeisen jäljellä olevan päivän kuluessa hän tahtoi valmistautua
kuin kuolemaa varten, järjestää paperinsa ja tuhannet pienet muistonsa,
ennen kaikkea polttaa ne, hän kun pelkäsi sen tuntemattoman miehen
katseita, joka muutaman tunnin kuluttua oli oleva hänen herransa.
Hänen sielunsa ahdistus oli auttamaton, ja hänen kauhunsa ja
kapinallisuutensa kiihtymistään kiihtyi.
Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja sytytti kynttilän valaisemaan
niitä monia pikku kirjeitä, jotka uinuivat valkealla kiiltovärillä
maalatuissa laatikoissa; kirjeitä, jotka oli saanut vastanaiduilta
tai uhkaavien häiden odotuksessa vapisevilta ystävättäriltään; ne
olivat kirjoitetut turkinkielellä, ranskaksi, saksaksi ja englanniksi,
kaikki kapinallisia hengeltään ja uhkuen sitä suurta pessimismiä,
joka meidän päivinämme kalvaa Turkinmaan haaremeja. Väliin hän luki
uudelleen jonkun kohdan, epäröi surullisena; mutta lähensi sitten
kuitenkin paperilehtisen pieneen vaaleaan liekkiin, jonka valo tuskin
näkyi auringonpaisteessa. Ja kaikki tämä, kaikki kauniiden nuorten
naisten ajatukset, heidän poljettu paheksumisensa, heidän hyödyttömät
valituksensa, kaikki tämä muuttui tuhaksi, joka kokoontui ja sekoittui
kupariseen tuhka-astiaan, mikä oli ainoa itämaalainen talousesine siinä
huoneessa.
Kun laatikot olivat tyhjennetyt ja salaiset kirjeuutiset hävitetyt,
oli hänen edessään ainoastaan suuri kultahelainen kirjoitussalkku,
joka oli täyteen sullottu ranskaksi kirjoitettuja vihkoja...
Pitikö hänen polttaa tämäkin?... Ei, siihen ei hänellä enää ollut
rohkeutta. Sehän sisälsi koko hänen nuoren naisen elämänsä, sehän
oli hänen päiväkirjansa, jonka oli alkanut kolmetoistavuotiaana --
sinä surullisena päivänä, jona oli täytynyt ainaiseksi piiloittaa
kasvonsa maailmalta, antaa teljetä itsensä haaremiin, muuttua yhdeksi
Konstantinopolin lukemattomista mustista haamuista.
Tässä päiväkirjassa ei ollut mainittuna mitään tapausta, joka oli
aikaisempi huntuun verhoutumisen päivää. Ei mitään hänen lapsuudestaan
pikku barbaarilais-prinsessana siellä kaukana Cirkassian tasangoilla,
sillä syrjäisellä seudulla, missä hänen sukunsa oli hallinnut pari
sataa vuotta. Ei liioin mitään hänen olostaan pikku maailmannaisena
siltä ajalta, jolloin hänen isänsä hänen yhdennellätoista ikävuodellaan
oli hänen kanssaan asettunut asumaan Konstantinopoliin, missä oli
hänen majesteetiltaan sulttaanilta saanut hovimarsalkan arvon. Tuo
aika oli ollut täynnä ihmettelyä, ennenkuin hän tottui kaikkiin hienon
maailman tapoihin, ja lisäksi oli täytynyt ottaa tunteja ja lukea
läksyjä. Kahden vuoden ajalla oli nähty hänet juhlissa, tennistä
pelaamassa ja lähetystöjen toimeenpanemissa pikku tanssiaisissa. Hän
oli taitavimpien europpalaisten tanssijain kanssa pyörähdellyt kuin
täysikasvuinen neitonen, häntä oli tuhkatiheään pyydetty tanssimaan,
hänen muistikirjansa oli täyteen merkittynä tanssivuoroja, ja hän
lumosi kaikki viehättävillä pienillä kasvoillaan, suloudellaan,
hienolla ylellisyydellään ja lisäksi tuolla ilmeellä, jota ei kukaan
olisi voinut matkia, ilmeellä, jossa oli kostonhimoa, mutta samalla
lempeyttä, paljon kainoutta ja paljon hilpeyttä. Ja sitten eräänä
päivänä. Englannin lähetystön tanssiaisissa, jotka oli toimeenpantu
nuorinta polvea varten, kysyttiin: "Missä onkaan pikku tsherkessitär?"
Ja hänen maalaisensa olivat vastanneet: "Voi, ettekö tiedä? Hän on
juuri vastikään verhoutunut huntuun..." (Tämä tiesi seuraavaa: hän
on mennyttä kalua, vallan kuin loihdittu kadoksiin; häntä ei enää
saada nähdä; jos sattumalta hänet kohtaa, kun hän tulee vastaan ajaen
katetuissa vaunuissa, on hän pelkkä musta haamu, mahdoton tuntea; hän
on kuin kuollut...)
Täytettyään kolmetoista vuotta hän siis ankaran säännön mukaisesti oli
astunut tähän verhottuun maailmaan, joka Konstantinopolissa elää toisen
elämän sivulla, ja sitä hiipaisee kaikilla kaduilla, mutta sitä ei saa
katsella ja auringon laskettua se sulkeutuu ristikkojen taakse. Tuota
eristettyä elämää tuntee kaikkialla ympärillään, se saa levottomaksi,
se houkuttelee, on luoksepääsemätön, mutta se havaitsee, arvostelee,
paljon asioita ainaisen mustan harsonaamarinsa lomitse ja arvaa, mitä
ei ole voinut nähdä.
Jouduttuaan siis äkkiä, kolmetoistavuotiaana vangiksi, eläen isänsä
seurassa, joka yhä oli kiinni hovivirassaan, ja lisäksi ankaran
isoäidin seurassa, joka ei ilmaissut helliä tunteitaan, ollen yksin
Kassim-Pashan suuressa palatsissa, keskellä vanhojen ruhtinaallisten
asuntojen ja hautausmaiden täyttämää kaupunginosaa, missä kaikki illan
pimetessä muuttui pelottavaksi ja hiljaiseksi, hän oli intohimoisesti
antautunut opintoihinsa. Ja tähän hetkeen asti, jona hän oli
täyttämäisillään kaksikymmentä kaksi vuotta, oli jatkunut tuo into
tuntea kaikki, syventyä kaikkeen, kirjallisuuteen, historiaan tai
ylimaailmaiseen filosofiaan.
Monien nuorten ystävättäriensä parissa, jotka niinikään opinnoille
suotuisassa eristyksessään olivat hankkineet itselleen tavallista
korkeamman sivistyksen, hän loisti jonkunmoisena pienenä tähtenä, jonka
oppineisuutta, arvosteluja ja viatonta uskaliaisuutta esimerkkinä
mainittiin, ja jonka kallista ja hienoa ylellisyyttä jäljiteltiin.
Ennen kaikkea hän oli kuin lipunkantaja naisten kapinaliikkeessä
haaremin ankaroita lakeja vastaan.
Tarkoin punnittuaan hän päätti jättää polttamatta päiväkirjansa,
jonka oli aloittanut huntuun verhoutumisensa päivänä. Sensijaan
aikoi hän uskoa sen sineteillä huolellisesti suljettuna jollekin
luotettavalle ja verrattain riippumattomalle ystävättärelleen, jonka
laatikoita hänen miehensä todennäköisesti ei tulisi penkomaan. Ja
kenties hän vastaisuudessa saattoi ottaa sen takaisin ja jatkaa sen
kirjoittamista! Hän oli kiintynyt siihen erityisesti sentähden, että
oli siihen kätkenyt melkein kaiken merkittävän siitä elämästä, joka oli
päättyvä seuraavana päivänä, menneet onnelliset hetket, kevätpäivät,
jotka olivat olleet toisia valoisammat, ruusujen täyttämässä vanhassa
puutarhassa vietetyt ylen vienot kaihon hetket, ja lumoavalla
Bosporilla tehdyt veneretket hellästi rakastettujen serkkujensa
seurassa.
Hänestä tuntui kuin olisi auttamattomasti upottanut kaiken tämän
ajan pohjattomaan kuiluun, jos olisi hävittänyt päiväkirja-paran.
Sen kirjoittaminen oli muuten ollut hänen paras lääkkeensä hänen
vankeutensa herättämää alakuloisuutta vastaan -- ja nytkin valtasi
hänet halu jatkaa muistiinpanojaan haihduttaakseen tämän viimeisen
päivän ahdistuksen... Hän jäi siis istumaan kirjoituspöytänsä ääreen
ja tarttui kultaiseen kynänvarteensa, joka oli koristettu pienillä
rubiineilla. Ja tämän päiväkirjan hän oli, sen ensi lehdiltä alkaen,
jotka jo olivat yhdeksänvuotiaita, kirjoittanut ranskaksi, etupäässä
ollakseen varma siitä, ettei hänen isoäitinsä eikä ketään muuta
talon ihmisistä haluttaisi ruveta sitä lukemaan. Ja jo noin pari
vuotta hän oli käyttänyt tätä kieltä, jota oli koettanut kirjoittaa
niin huolitellusti ja virheettömästi kuin suinkin, kuviteltua
lukijaa ajatellen. (Nuoren naisen päiväkirja on aina tarkoitettu
miehiselle lukijalle, kuvitellulle tai todelliselle; kun on kysymys
turkkilaisnaisesta, luonnollisesti kuvitellulle.) Tuo hänen lukijansa
oli henkilö, joka asui niin kaukana, että hän hänen tietoisuudessaan
tuskin oli olemassa, nimittäin kirjailija André Lhéry... Kaikki
kirjoitettiin nyt yksinomaan häntä varten, jopa hän huomaamattaan
hiukan jäljitteli hänen tyyliäänkin; ja päiväkirja sukeutui nyt
kirjailijalle osoitettujen kirjeiden muotoiseksi, joissa hän paremmin
voidakseen kuvitella tuntevansa hänet, mainitsi häntä nimeltä,
suorastaan André'ksi, kuin olisi hän ollut oikea ystävä, vanhempi veli.
Tuona iltana kallisarvoisten sormusten painama pikku käsi alkoi
kirjoittaa seuraavaa:
18 p. huhtikuuta 1901.
Enhän koskaan ole kertonut teille mitään lapsuudestani, André,
vai kuinka? Teidän tulee kuitenkin tietää, että minä, joka
mielestänne muka olen niin sivistynyt, oikeastaan olen pieni
raakalainen. Minussa on aina oleva jälellä suurten aavikkojen
lasta, joka muinoin hevosen selässä nelisti aseiden kalskeessa,
tai joka tanssi nuotiotulen ääressä hopeavöidensä kilistessä.
Ja huolimatta europpalaisen kulttuurin ulkokiillosta, joka kerta
kun uusi sieluni, itsetietoinen sieluni kärsii, lapsuuteni
muistot palaavat ja etsiskelevät minua. Ne palaavat vaativaisina,
värikkäinä ja loistavina; ne osoittavat minulle valoisaa maata,
kadotettua paratiisia, johon en enää voi _enkä tahtoisi palata_:
tsherkessiläis-kylää, nimeltä Karadjiamir, tuolla puolen
Kaniah'ia. Siellä on sukuni hallinnut Kaukasiasta tultuaan.
Synnyinmaassaan olivat esi-isäni Kiziltéfén khaaneja, ja heidän
aikuisensa sulttaani antoi heille läänitykseksi Karadjiamirin
maan. Siellä elin yhdentoista vuotiaaksi, olin vapaa ja
onnellinen. Nuoret tsherkessiläis-naiset eivät ole huntuun
verhotut. He tanssivat ja puhelevat nuorten miesten kanssa ja
valitsevat aviomiehensä sydämensä äänen mukaisesti.
Talomme oli kaikkein kaunein kylässä, ja pitkät akasiakujat
kohosivat joka taholta sen pihaan, jonka ympäröivät suurena
kehänä, ja vähimmästäkin tuulenhenkäyksestä ne heiluttivat
oksiaan vallan kuin tervehtien; silloin sateli maahan
lumivalkeita terälehtiä.
Unelmissani näen edessäni vuolaan virran... Isosta salista
saattoi kuulla noiden pienten kiiruhtavien laineiden kohinan.
Oi, kuinka joutuin ne riensivät tuntematonta etäisyyttä kohti.
Lapsena nauroin nähdessäni niiden vihaisina murtuvan kallioita
vastaan.
Talon edustalla, kylän puolella, on avara avoin kenttä. Siellä
me tanssimme tsherkessiläisiä tansseja, vanhojen sävelmiemme
kaikuessa. Kaksittain tai pitkinä jonoina, kaikki puettuina
valkeaan silkkiin ja kukkakiehkurat hiuksissa. Näen hengissä
edessäni entiset leikkitoverini... Missä he ovatkaan tänään?...
Kaikki he olivat kauniit ja lempeät, soikeine silmineen ja
raikkaine hymyineen.
Kesäisin, illan tullen, isäni alustalaiset, kylän nuoret
tsherkessiläis-miehet, lopettivat työnsä, kavahtivat hevosen
selkään ja kiitivät kauas arolle. Isäni, entinen soturi, asettui
etunenään ja johti heitä kuviteltuun hyökkäykseen. Se oli
kultainen hetki, kun aurinko on nukahtamaisillaan. Kun olin
pieni, yksi heistä otti minut satulaansa; silloin huumaannuin
tuosta vauhdin nopeudesta, tuosta intohimoisesta elinvoimasta,
jota maa pitkin päivää hehkuvana oli henkinyt ilmoille ja
joka illalla hulmahti esiin aseiden kalskeena ja hurjina
lauluina. Hetki vaihtoi sitten väriään, se näytti muuttuneen
purppuranpunaiseksi kuin verinen taisteluilta... ja ratsastajat
kajahuttivat sotalauluja. Sitten verhoutui ilta ruusunpunaan ja
opaaliväriin...
Hän kirjoitti juuri sanaa "opaaliväriin", epäröiden, eikö se ollut
liian teennäinen, voidakseen miellyttää Andréta, kun Kondja-Gul,
huolimatta kiellosta, äkkiä tunkeutui huoneeseen:
-- Hän on täällä, emäntä! Hän on täällä!
-- Kuka on täällä?
-- Nuori bei!... Hänellä oli asiaa isännälle, pashalle, ja nyt hän
lähtee pois. Juoskaa nopeasti ikkunanne ääreen, niin saatte nähdä hänen
nousevan hevosen selkään.
Tähän vastasi pikku prinsessa liikahtamatta ja jäisen tyynesti, niin
että kelpo Kondja-Gul siitä vallan masentui:
-- Ja senkö tähden minua häiritsit? Saanpa liiankin pian nähdä tuon
miehen! Sitäpaitsi saan mielin määrin nähdä häntä kuolinpäivään asti!
Tämän hän sanoi varsinkin painostaakseen palvelusväen edessä
ylenkatsettaan nuorta herraansa kohtaan. Mutta heti kun Kondja-Gul
oli poistunut, hän lähestyi vavisten ikkunaa; nuori bei oli juuri
noussut ratsun selkään, yllänsä kaunis upseerin-univormu ja karautti
ajutanttinsa seurassa pois sypressi-kujia pitkin ja hautausmaiden ohi.
Hän ehti kuitenkin nähdä, että tuon miehen viikset todella olivat
vaaleat, ehkäpä liiankin vaaleat hänen mielestään, mutta että hän oli
kaunis ja nuori, ja jotenkin uljas ryhdiltään. Siitä huolimatta hän
oli vastustaja, pakollinen isäntä, joka ei koskaan pääsisi kotiutumaan
hänen sielunsa sisimpään. Eikä hän sen enempää tahtonut ajatella häntä,
vaan palasi kirjoituspöytänsä luo -- kuitenkin posket punoittavampina
-- ja alkoi edelleen kirjoittaa päiväkirjaansa, kirjettä kuvitellulle
uskotulleen:
... ilta verhoutui ruusunpunaan ("ruusunpunaan" muitta mutkitta;
"opaaliväriin" pyyhittiin), silloin heräävät muistot, ja
tsherkessiläiset muistelivat esi-isiensä maata; yksi heistä
esitti maanpakolaisen laulun, ja toiset hiljensivät vauhtinsa
kuunnellakseen tätä yksinäistä ja hidasta laulua. Sitten vaihtui
valaistus punasinerväksi, helläksi ja lempeäksi, ja koko aro
kaiutti rakkauslaulua... Silloin ratsastajat käänsivät hevosensa
ja nelistivät nopeasti kotiapäin. Heidän tiellään poljetut kukat