Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä - 09

kahviloita, ei liioin tupakoitsijoita, ja sinä päivänä ei ollut ketään
ihmistä lähistössä. Suippokaarisen portin edusta oli autio kuin
erämaa. Oikealla André näki Mélekin mainitseman "dervishiluostarin
ja pienen hautausmaan välillä", olevan pikkukadun; sangen synkkä
tuo solantapainen katu, missä ruoho rehoitti katukivien lomissa.
Saavuttuaan vaatimattoman Tossoun-Agha moskeijan kohdalle, hän tunsi
edessään kohoavan rakennuksen siksi vanhaksi taloksi, jossa varmaankin
kummitteli, ja jonka ympäri hänen oli määrä kiertää; täälläkään
ei ollut ketään ihmistä, ainoastaan pääskyt ylistelivät siellä
kaunista kevätpäivää; täällä oli glysiiniköynnös-maja, jommoisia
näkee ainoastaan Itämailla; näiden kasvien oksat ovat laivatouvien
paksuisia, ja niiden kukkatertut alkoivat jo saada vaaleanpunasinervän
vivahduksen. Viimein tuli kaikkein synkin paikka, umpikuja, jonka
kivityksestä pisti esiin ruohoa ja joka lepäsi puolihämärässä vanhojen
kuistien ja niiden läpitunkemattomien rautaristikkojen alla. Täällä
ei edes ollut pääskyjä, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi. "Paikka
vivahtaa rosvojen pesään" oli Mélek maininnut jälkikirjoituksessaan, ja
tämä oli sangen sattuvasti sanottu!
Kun on pukeutunut turkkilaiseksi ja kun liikkuu seikkailuretkellä,
melkein luvattomilla teillä, tuntuu vastenmieliseltä kulkea tuollaisten
kuistien alitse, joilta niin monet näkymättömät silmät saattavat
tehdä havaintojaan. André astui hitaasti edelleen, kopeloiden
rukousnauhaansa, piti silmällä kaikkea, vaikka ei siltä näyttänyt,
ja laski suljetut portit. "Viides, jossa on kaksoisovi ja kuparinen
portinkolkutin". Kas, tuossahan se olikin!
Muuten joku juuri raoitti ovea, ja hienon pitkän hansikkaan peittämä
pieni käsi rummutti ovenpieltä; tämä pieni käsi näytti hyvin vähän
kuuluvan tähän synkkään ympäristöön. Ei kannattanut epäröidä, kun ei
varmaan tietänyt, oliko katsojia; André lykkäsi siis päättäväisesti
oven auki ja meni sisälle.
Tuo musta haamu, joka oli vaanimassa oven takana, ja joka todella oli
Mélekin näköinen, lukitsi kiireisesti oven, lykkäsi varmuuden vuoksi
salvan eteen ja sanoi iloisesti:
-- Kas löysittehän kuitenkin tänne!... Tulkaa, sisareni ovat tuolla
ylhäällä ja odottavat teitä.
André astui ylös pimeitä, rappeutuneita portaita, joilla ei ollut
mattoja. Yläkerrassa, pienessä yksinkertaisessa haaremissa, jonka
seinät olivat paljaat ja jossa rautaristikkojen ja ikkunaluukkujen
vuoksi oli synkkä puolihämärä, hän näki nuo kaksi muuta haamua,
jotka ojensivat hänelle kätensä. Ensi kertaa elämässään André oli
_haaremissa_; tämä oli siis tapahtunut, vaikka hän, tuntien Itämaat,
aina oli pitänyt sitä mahdottomana; hän oli niiden rautaristikkojen
_sisäpuolella_, jotka huolellisesti suojelevat naisten huoneita, ja
joita ei kukaan muu mies _kuin talon isäntä koskaan näe muuten kuin
ulkoapäin_.
Ja portti oli lukittu, ja kaikki tämä tapahtui keskellä vanhaa
Stambulia ja mitä salaperäisimmässä talossa! Hän kysyi itseltään
hiukan pelästyneenä ja samalla pilalla: "Mitä onkaan minulla täällä
tekemistä?" Hänen luonteensa lapsellinen puoli, hänen palava
halunsa vapautua oman itsensä pauloista, se kaiho, joka veti häntä
tavoittelemaan muutoksia ja vieraita maita, kaikki tämä oli yli kaiken
odotuksen saanut tyydytyksensä.
Mutta naiset tässä hänen haaremissaan näyttivät murhenäytelmän
aaveilta ja olivat yhtä vahvasti verhotut kuin viimeksi Eyoubissa,
ja entistään salaperäisemmät, täällä kun ei ollut päivänpaistetta.
Mitä itse haaremiin tulee, ei siinä ollut jälkeäkään itämaalaisesta
ylellisyydestä, jotavastoin siinä ilmeni säädyllisen köyhyyden leima.
He pyysivät häntä istumaan haalistuneelle raitaiselle divaanille, ja
hän alkoi katsella ympärilleen. Kuinka köyhiä talossa asuvat naiset
lienevätkin olleet, oli heillä kuitenkin hyvä maku, sillä vaikka
kaikki oli ylen yksinkertaista, se kuitenkin oli tyylikästä ja aito
itämaalaista; ei nähnyt missään tuota joutavaa saksalaista rihkamaa,
joka valitettavasti alkaa tulvia turkkilaisiin koteihin!
-- Olenko teidän kodissanne? kysyi André.
-- Kaikkea muuta, he vastasivat, ja saattoi kuulla äänestä, että he
hymyilivät harsojen alla.
-- Anteeksi, kysymykseni oli typerä, monestakin syystä, ja kaikkein
ensiksi sentähden, että se on minulle yhdentekevää; olen teidän
seurassanne, muusta en välitä.
Hän katseli heitä tarkasti. Heillä oli yllä samat osaksi kuluneesta
mustasta silkistä tehdyt tsharshafit kuin tuona päivänä. Mutta
sensijaan heillä oli kengät, jotka olisivat kelvanneet kuningattarelle.
Ja kun he olivat vetäneet hansikkaat käsistään, näki jalokivien
säihkyvän heidän sormuksissaan. Keitä olivat siis nämä naiset, ja mikä
oli tämä talo?
Äänellä, joka sai ajattelemaan kuolevaa sireenia, kysyi Djénane:
-- Kuinka pitkän ajan voitte uhrata meille?
-- Niin pitkän, kuin te tahdotte minulle suoda.
-- Noin kaksi tuntea voimme viipyä täällä ilman uhkaavaa vaaraa, mutta
se käy kai teistä liian pitkäksi?...
Mélek kantoi esiin sellaisen pienen matalan pöydän, jota aina käytetään
Konstantinopolissa tarjottaessa vieraille virvokkeita: kahvia, makeisia
ja ruusu-hilloa. Pöytäliina oli valkeata atlassilkkiä, kullalla
kirjailtu ja täyteen siroitettu parmalaisia orvokkeja: pöytäastiat
olivat kultalankakoristeista posliinia, ja tämä teki koko asian vallan
uskomattomaksi.
-- Tässä ovat Eyoubissa otetut valokuvat, sanoi Mélek, tarjoillen
hänelle virvokkeita näppärästi kuin sievä orjatar, -- mutta ne ovat
epäonnistuneet. Meidän täytyy ottaa uudet kuvat tänään, me kun emme
enää tämän jälkeen tapaa toisiamme; tosin ei täällä ole valoisa, mutta
jos pysytte vähän kauemmin liikkumattomina...
Näin puhuessaan hän ojensi Andrélle kaksi pientä vaaleata ja epäselvää
valokuvaa, josta tuskin erotti Djénanen varjokuvan, ja André otti
ne välinpitämättömänä, aavistamatta minkä arvoisiksi ne hänelle
vastaisuudessa muuttuisivat.
-- Onko totta, että aiotte matkustaa? kysyi André.
-- Aivan totta.
-- Mutta te palaatte... saatammehan taas tavata?...
Silloin vastasi Djénane noilla epämääräisillä ja fatalistisilla
sanoilla, joita itämaalaiset käyttävät kaikista tulevista asioista:
"Inch' Allah!..."
Aikoivatkohan he todella matkustaa, vai puhuivatko he vaan niin
tehdäkseen lopun tästä uhkarohkeasta seikkailusta, ennenkuin siihen
kenties kyllästyttiin, vai pelkäsivätkö he jotain hirvittävää vaaraa?
Ja André, joka ei heistä oikeastaan tietänyt mitään, oivalsi, että he
olivat pakenevat kuita varjot, joita on mahdoton pidättää tai löytää,
sinä hetkenä, jona heitä ei enää haluttaisi häntä tavata.
-- Matkustatteko pian? hän vielä rohkeni kysäistä.
-- Todennäköisesti kymmenen päivän kuluttua.
-- Siinä tapauksessa teillä on aikaa kutsua minut luoksenne vielä
kerran.
He neuvottelivat puoliääneen, käyttäen lyhennettyjä turkkilaisia sanoja
ja sekoittaen puheeseensa arapiaa, niin että Andrén oli vaikea ymmärtää.
-- No niin, ensi lauantaina -- he sanoivat -- teemme vielä yrityksen...
Kiitos siitä, että sitä halusitte. Mutta tokkohan aavistatte kuinka
viekkaita meidän täytyy olla, kuinka monta kanssarikollista meidän
täytyy lahjoa, voidaksemme ottaa vastaan teidät?
Ilmeisesti oli jo kiire ryhtyä valokuvaamiseen, sillä se auringonsäde,
joka heijastui vastapäätä olevasta yksinäisestä talosta ja jonka hohde
valaisi pientä rautaristikkoikkunaista huonetta, siirtyi hitaasti
kattoja kohti, uhaten kokonaan kadota. Mélek valokuvasi taas pari kolme
eri asentoa, yhä vaan Djénanin ja Andrén vieretysten, ja edellisen
edelleen elegisten mustien verhojensa peittämänä.
-- Voittekohan kuvitella, André sanoi heille, kuinka outoa, kummallista
ja melkein huolestuttavaa onkaan minulle puhua niin näkymättömien
olentojen kanssa? Melkein äänennekin ovat verhottuja noilla
kolmikertaisilla harsoilla. On hetkiä, joina teitä epämääräisesti
pelkään.
-- Kuuluihan sopimukseemme, että me olisimme teille pelkkiä sieluja.
-- Niinpä kyllä, mutta sielut voivat ilmaista itseään toisilleen
silmien ilmeellä... Teidän silmiänne en edes voi kuvitella. Kernaasti
uskon, että ne ovat kirkkaat ja vilpittömät, mutta vaikka ne olisivat
pelottavat kuin aaveella, en tietäisi siitä mitään. Vakuutan teille,
että tämä minua häiritsee, pelottaa ja masentaa. Täyttäkää ainakin
yksi pyyntöni, uskokaa minulle valokuvanne, jotka esittävät teitä
harsottomina. Lupaan kunniasanallani heti antaa ne teille takaisin tai
polttaa ne, jos joku onneton sattuma erottaisi meidät toisistamme.
He istuivat hetken vallan ääneti. Perinnäisten muhamettilaisten
vakaumustensa vuoksi he pitivät sopimattomana näyttää kasvojaan, heidän
suhteensa Andréhen olisi heti tuntunut heistä rikollisemmalta.
Lopulta Mélek otti ystävättäriensä puolesta, vaikkakin hieman
ivallisesti, vastatakseen Andrélle, joka siitä kävi miettiväiseksi:
Te haluatte siis saada valokuvamme, joissa meillä ei ole tsharshafia
eikä jakmakia? No hyvä, saatte ne ensi viikolla, kun olen ehtinyt
valmistaa ne... Istuutukaamme nyt kaikki neljä; Djénanella on
puheenvuoro, hänellä on esitettävänä teille pyyntö; sytyttäkää savuke,
niin ei teillä ole niin ikävä.
-- Tämän pyynnön teemme me, sanoi Djénane, sen tekevät kaikki sisaremme
Turkinmaalla... Herra Lhéry, ruvetkaa puolustamaan meitä; kirjoittakaa
kirja kahdennenkymmenennen vuosisadan poloisen turkkilaisnaisen
hyväksi!... Sanokaa maailmalle, että meillä on sielu, sillä tiedättehän
sen nyt, ja ettei enää käy päinsä musertaa meitä kuin leikkikaluja.
Jos teette tämän, on meitä useita tuhansia, jotka teitä siunaavat...
Tahdotteko?
André vaikeni toistaiseksi, samoin kuin he äsken, kun oli puhe
valokuvista; hän ei käsittänyt miten voisi: kirjoittaa sellaista
kirjaa, ja sitäpaitsi hän oli päättänyt elää itämaalaisena
Konstantinopolissa, samoilla ympäri kaupunkia, eikä kirjoittaa...
-- Onpa se vaikeata, mitä minulta pyydätte! Te, jotka tunnette minut
ja olette ajatellen lukeneet kirjani, luuletteko minun soveltuvan
kirjoittamaan kirjaa, jonka tarkoitus on jotain todistaa? Ja lisäksi,
tunnenko minä kahdennenkymmenennen vuosisadan turkkilaisnaista?
-- Me annamme teille tietoja. -- Tehän matkustatte...
-- Kirjoitamme teille.
-- Oh, tiedättehän, kuinka puutteelliset ovat kirjeet, kirjalliset
selostukset... En koskaan voi kertoa osapuilleen sattuvasti mitään
muuta, kuin näkemääni ja kokemaani.
-- Me palaamme matkaltamme!
-- Silloin voitte joutua huonoon valoon. Koetetaan saada selvä siitä,
keitä olen saanut nämä tiedot. Ja lopulta se kyllä onnistuu...
-- Olemme valmiit uhrautumaan asian hyväksi! Saatammeko paremmin
käyttää surkuteltavaa ja tarkoituksetonta olemassaoloamme?
Tahtoisimme kaikki kolme antautua lieventämään puutetta, perustaa
armeliaisuuslaitoksia samoin kuin europpalaiset naiset... Mutta
sekin on meiltä kielletty, meidän on pakko pysyä toimettomina
rautaristikkojen takana. No niin, nyt tahdomme taivuttaa teidät
kirjoittamaan tuon kirjan, se on oleva meidän armeliaisuudentekomme,
ja mitä sitten merkitsee, jos menetämme vapautemme tai elämämme. André
koetti vielä estellä:
-- Muistakaa etten ole riippumaton täällä Konstantinopolissa; minulla
on toimi lähetystössä. Ja sitäpaitsi ovat turkkilaiset vastaanottaneet
minut niin suurta luottamusta osottavalla vieraanvaraisuudella!...
Niiden parissa, joita te sanotte sortajiksenne, on minulla ystäviä,
joista paljon pidän.
-- No, siinä tapauksessa on teidän valitseminen. He, tai me. Päättäkää.
-- Onko asia näin vakava. Valitsen siis teidät. Ja tottelen.
-- Vihdoinkin! -- Djénane ojensi hänelle pienen kätensä, jota hän
hartaasti suuteli.
He keskustelivat lähes kaksi tuntia, turvallisemmin tuntein kuin
koskaan ennen.
-- Etteköhän te kuulu poikkeuksiin? André kysyi ihmetellen nähdessään
heidän joutuneen näin syvän epätoivon ja rajun kapinallisuuden valtaan.
-- Päinvastoin edustamme sääntöä. Kahdestakymmenestä
turkkilaisnaisesta, jotka sattumalta kohtaatte, ei yksikään ole puhuva
toisin!... Kasvatettuina ihmelapsiksi, "sinisukiksi", soittorasioiksi,
ollen isämme tai miehemme ylellisyyshalun esineitä, ja päälle
päätteeksi saaden osaksemme, niin kuin isoäitimme äidit sata vuotta
sitten, saman kohtelun kuin odaliskit ja orjattaret... ei, me emme enää
sitä kestä! Se on mahdotonta!...
-- Pitäkää varanne, mitähän, jos päinvastoin vastustaisin asiaanne,
minä, joka kuulun vanhempaan sukupolveen?... Minäpä kykenisin siihen!
Pois kotiopettajattaret, nuo etevämmyyttä uhkuvat oppineet naiset, pois
kaikki nuo kirjat, jotka lisäävät ihmiskunnan kärsimystä! Palatkaamme
esi-isien onnelliseen rauhantilaan.
-- No niin, pahimmassa tapauksessa tyytyisimme sellaiseenkin asiamme
ajamiseen, varsinkin, kun palaaminen on mahdoton; emme voi uida vastoin
elämän virtaa. Jotta ihmisissä heräisi liikutuksen ja säälin tunteita,
on välttämätöntä, että he oivaltavat meidän olevan marttyyrejä, meidän
vaihekauden naisten, jotka häälymme eilis- ja huomispäivän välillä.
Tämä on tehtävä heille ymmärrettäväksi, ja jos te siinä onnistutte,
tulee teistä meidän kaikkien ystävä!
André toivoi vielä, että joku onnellinen sattuma vapauttaisi hänet
kirjoittamasta tuon kirjan. Mutta hän alistui ihastuen heidän jaloon
paheksumiseensa, heidän kaunisten ääniensä tenhovoimaan, jotka
värähtelivät vihasta miesten hirmuvaltaa kohtaan.
Ja hän tottui vähitellen siihen, ettei saanut nähdä heidän kasvojaan.
Ojentaessaan hänelle palavaa tulitikkua tai sitä pientä kuppia, josta
juodaan turkkilaista kahvia, he häärivät hänen ympärillään hienoina,
keveinä, innostuneina, mutta yhä aavemaisen mustina, ja heidän
kumartuessaan, harso heidän kasvojensa edessä riippui pitkän parran
tavoin, joka kuin pilalla olisi kiinnitetty näihin nuoriin, siroihin
olentoihin.
He olivat ainoastaan näennäisesti turvissa tässä umpikuja-talossa, joka
yllätyksen sattuessa olisi ollut todellinen rotanpyydys.
Jos he sattumalta kuulivat jonkun astuvan ulkona rikkaruohoisella
katukivityksellä, he katsoivat levottomina ulos suojelevien puuhäkkien
raoista. Se olikin vaan joku turbaani-päinen ukko, joka palasi kotia,
tai korttelin vedenkantaja, nahkasäkki selässä.
Sopimuksen mukaisesti tuli heidän kaikkien puhutella toisiaan
_pelkällä_ nimellä. Mutta ei kukaan ollut rohjennut alkaa, niin että he
nyt eivät maininneet toisiaan millään nimellä.
Äkkiä he pahasti säikähtyivät: ulko-oven kuparikolkutin kaikui
kärsimättömän käden iskuista ja piti pahaa hälyä keskellä näitä
hiljaisia, yksinäisiä taloja. He syöksyivät kaikki ristikkoikkunoiden
ääreen: se oli mustaan silkki-tsharshafiin pukeutunut nainen, sauvaan
nojaava ja vuosien taakasta kumartunut.
-- Se ei ole ollenkaan vaarallista, he sanoivat, tätä olemme
odottaneet. Pahinta on vaan se, että hänen täytyy tulla tähän
huoneeseen.
-- Pitääkö minun siis piiloittautua?
-- Se ei ole tarpeellista. Mene sinä avaamaan hänelle, Mélek, ja
sano hänelle niinkuin sovimme. Tuo nainen kulkee ainoastaan tämän
huoneen läpi, eikä palaa... Mennessään ohitsenne hän ehkä kysyy teiltä
turkinkielellä: _kuinka voi pieni potilas?_ Ja teidän tarvitsee vastata
ainoastaan -- tietysti niinikään turkinkielellä -- että _hän tästä
aamusta alkaen on voinut paljoa paremmin_.
Kohta senjälkeen ilmaantui tuo vanha nainen, harso kasvojen edessä,
hapuillen sauvallaan astuessaan yksinkertaisilla matoilla. Hän kysyi
todella Andrélta:
-- No, voiko hän paremmin, tuo poika parka?
-- Paljon paremmin, varsinkin tästä aamusta lähtien.
-- Hyvä, kiitos, kiitos!
Sitten sauvan varassa kulkeva eukko katosi pienestä huoneen perällä
olevasta ovesta.
Hänen mentyään ei heillä enää ollut kuin muutama silmänräpäys
keskustelemisaikaa. Ja kun ne olivat ohi, he päästivät Andrén menemään,
luvaten, että he vielä kerran, kaikesta huolimatta, olivat toisensa
kohtaavat.
-- Menkää, ystävämme; astukaa hitaasti umpikujan päähän, hypistellen
rukousnauhaanne; ristikkojen lomitse me kolme valvomme, että
poistumisenne tapahtuu asianomaisessa järjestyksessä.


XIV.

Seuraavana torstaina muuan vanha eunukki vaieten ja salaperäisenä toi
Andrélle kirjeen, jossa hänet kutsuttiin heitä tapaamaan seuraavana
lauantaina samaan paikkaan. Kirjeen mukana saapui muutamia koteloon
suljettuja isoja pahvikortteja.
-- Kas vaan, ajatteli André, heidän lupaamansa valokuvat! Ja
kärsimättömän uteliaana vihdoinkin saada nähdä heidän silmänsä, hän
repi auki kuoren.
Siinä kyllä oli kolme valokuvaa, ilman tsharshafeja ja jakmakeja,
niissä olivat tietenkin asianmukaiset nimikirjoitukset, sekä
ranskalaisin että turkkilaisin nimikirjoituksin, nimittäin yhdessä
Djénane, toisessa Zeyneb, kolmannessa Mélek. Olivatpa hänen
ystävättärensä esittäytyäkseen pukeutuneet juhlapukuihin: nämä olivat
hienoja, avokaulaisia, täysin pansilaisia pukuja. Mutta Zeyneb ja
Mélek olivat valokuvatut vallan takaa, näki ainoastaan heidän pienten
korviensa reunan ja ulkopuolen; Djénane oli ainoa, joka näyttäytyi
edestäpäin, mutta hän piti kasvojensa edessä sulkaviuhkaa, joka
kokonaan peitti ne sekä hiukset.
Tuona lauantaina ei tapahtunut mitään traagillista salaperäisessä
talossa, johon he nyt toistamiseen kokoontuivat, eikä ilmaantunut
ketään häijyä haltijatarta.
-- Olemme täällä, selitti Djénane, kiltin imettäjäni luona, joka
ei koskaan ole voinut minulta kieltää mitään; tuo sairas lapsi oli
hänen poikansa, vanha vaimo hänen äitinsä, jolle Mélek oli sanonut
teidän muka olevan uuden lääkärin. Ymmärrättekö salajuonen? Minulla
on kuitenkin omantunnon vaivoja siitä, että annan hänen näytellä niin
vaarallista osaa... Mutta kun tämä on viimeinen kerta...
He keskustelivat pari tuntia, tällä kertaa koskettelematta kirjaa;
epäilemättä he pelkäsivät ikävystyttävänsä häntä, liian usein puhumalla
siitä. Olihan hän muuten jo luvannut; sillähän oli jo jotakin voitettu.
Heillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, seikkoja, jotka olivat
jääneet mainitsematta, sillä nuo kolme naista olivat todella jo kauan
eläneet hänen seurassaan, hänen kirjojaan lukemalla, ja mitä häneen
tulee -- joka yleensä oli niin tyytymätön siitä, että oli paljastanut
itsensä, tuhansille välinpitämättömille -- tämä oli niitä harvoja
tapauksia, joissa hän ei katunut avomielisimpiäkään tunnustuksiaan.
Ja todella, kuinka vähän merkitseekään ymmärtämättömien olkain kohautus
verrattuna siihen syvään kiintymykseen, jotka heräävät eri osissa
maailmaa tuntemattomien naisten sieluissa -- ja tämä on ehkä ainoa
seikka, joka rohkaisee kirjoittamaan!
Sinä päivänä vallitsi täysi luottamus, sopu ja häiriintymätön ystävyys
André Lhéryn ja hänen haareminsa kolmen pienen varjon välillä. He
tunsivat hänet sangen hyvin hänen kirjoistaan, ja kun hän ei tietänyt
mitään heistä, kuunteli hän enemmän kuin puhui. Zeyneb ja Mélek
kertoivat avioeroistaan ja tulevaisuudesta, joka oli oleva toivotonta
vankeustilaa. Djénane sitävastoin ei maininnut mitään lähempää
itsestään.
Sen luottamuksen ja myötätuntoisuuden lisäksi, jotka niin pian olivat
lähentäneet heidät toisiinsa, he molemmin puolin hämmästyen huomasivat
yhden seikan: he saattoivat olla iloisia. André ihastui tähän heidän
rodussaan piilevään nuorekkaaseen hilpeyteen, joka heissä kaikesta
huolimatta oli säilynyt ja joka ilmenit paremmin nyt, kun he eivät enää
ujostelleet häntä. Ja André, jota he olivat luulleet niin synkäksi,
jota oli kuvattu ylpeäksi ja kylmäksi, oli heti heidän edessään
riisunut tuon naamarin, oli osoittautunut hyvin teeskentelemättömäksi,
ylen huvitetuksi kaikesta ja sielultaan ikäänsä paljon nuoremmaksi,
jona veitikkamaisen lapselliseksi.
Nämä naiset olivat ensimäiset _sivistyneet_ turkkilaisnaiset, joiden
kanssa hän puhui. Eivätkä he puolestaan koko elämässään olleet näin
puhelleet kenenkään muun miehen kanssa. Tässä pienessä, pimeässä
ja rappeutuneessa talossa keskellä Vanhaa Stambulia, raunioiden
ja hautojen ympäröiminä, he toteuttivat mahdottoman ainoastaan
kokoontumalla ja vaihtamalla ajatuksia.
Ja he ihmettelivät, etteivät tunteneet toisiaan kovin vieraiksi, ollen
kuitenkin niin erilaiset olemukseltaan; he huomasivat päinvastoin, että
heillä oli täysin yhteiset ajatukset ja mielipiteet, ikäänkuin olisivat
olleet vanhoja ystäviä. Kaiken sen, minkä nuo naiset tiesivät elämästä
yleensä, oloista Europassa ja sen henkisestä kehityksestä, he olivat
yksinäisyydessään oppineet kirjoistaan. Ja nyt, kun he ihmeen kautta
olivat saaneet puhua länsimaalaisen kanssa, tunnettua nimeä kantavan
miehen kanssa, he huomasivat olevansa samalla tasolla kuin hän; ja hän
puolestaan kohteli heitä vertaisinaan, etevinä olentoina, _sieluina_,
ja tämä täytti heidän mielensä ennen aavistamattomalla hurmauksella.
Tuona päivänä Zeyneb vuorostaan tarjoili virvokkeita pieneltä pöydältä,
joka täillä kertaa oli peitetty hopealla kirjaillulla vihreäsilkkisellä
liinalla, jolle oli sirotettu tuoreita punaisia ruusuja. Djénane
puolestaan pysyttelihe jotenkin syrjässä, liikuttamatta mustien
suruharsojensa ainoatakaan poimua. Hän puhui kenties enemmän kuin
toiset, ja varsinkin hänen kysymyksensä olivat syvällisempiä; mutta
hän ei liikkunut paikaltaan, vaan näytti tahallisesti haluavan
olla kaikista kolmesta saavuttamattomin, se, jonka ruumiillisuus
oli vähimmin tuntuva. Ainoastaan kerran, kun hän teki liikkeen
käsivarrellaan, vilahti harson alta hänen hihansa, joka sen kevään
muodin mukaisesti oli hyvin avara ja paisuva ja tehty vaaleanvihreillä
kirjauksilla koristetusta sitruunan keltaisesta silkkiharsosta; --
nämä molemmat värit painuivat Andrén mieleen ja tarjosivat hänelle
todisteluainesta seuraavana päivänä.
Heidän ympärillään oli synkempää kuin edellisellä viikolla, sillä sää
oli käynyt koleaksi, vaikka olikin toukokuu; kuuli Mustanmeren tuulen
ulvovan nurkissa vallan kuin talvella. Koko Stambul värjötti vilusta
tummien pilvien peittämän taivaan alla; ja vaatimattomassa pienessä
haaremissa oli puolihämärä.
Ulko-oven kolkutin, joka aina herätti heissä levottomuutta, sai heidät
säpsähtämään.
-- Tuossa he tulevat, sanoi Mélek, joka heti kumartui katsomaan
ulos ristikkoikkunasta. Olenpa iloinen siitä, että he ovat päässeet
pujahtamaan ulos!
Hän riensi alas avaamaan ja palasi pian kahden mustiin puetun ja
läpitunkemattomien harsojen verhoaman naisen seurassa, jotka niinikään
näyttivät nuorilta ja hienoilta.
-- Herra André Lhéry, esitti Djénane. Kaksi ystävätärtäni; ovathan
heidän nimensä teille yhdentekevät, eikö totta?
-- Kaksi naishaamua, eikä muuta, sanoi toinen tulijoista, lausuen
erityisellä äänenpainolla tuon sanan, jota André ehkä oli
väärinkäyttänyt jossakin viimeksi julkaisemistaan kirjoissa.
He ojensivat hänelle valkoisten hansikkaiden peittämät pienet kätensä.
Muuten nämä molemmat äsken saapuneet varjot puhuivat ranskaa lempeällä
äänellä ja täysin sujuvasti.
-- Ystävättäremme ovat kertoneet meille, sanoi toinen heistä,
että te aiotte kirjoittaa teoksen kahdennenkymmenennen vuosisadan
turkkilaisnaisen hyväksi, ja me tahdoimme tulla kiittämään teitä siitä.
-- Mikä on oleva sen kirjan nimi? kysyi toinen ja istuutui hitaasti ja
sirosti yksinkertaiselle haalistuneelle divaanille.
-- En totta tosiaan vielä ole sitä ajatellut. Tämä ehdotus on niin
uusi, ja tunnustan, että minua on hiukan pakotettu suostumaan siihen...
Voimmehan yksissä neuvoin keksiä tuon kirjan nimen, jos suvaitsette...
Tuota noin, minä puolestani ehdotan nimeä: _Havahtuneita_.
-- "Havahtuneita", toisti Djénane hitaasti. Voidakseen havahtua, on
täytynyt elää, emmekä me ole koskaan eläneet. Emmekä muuta pyytäisi,
kuin että saisimme elää. Me emme ole havahtuneita, me olemme
menehtyneitä, vangittuja, tukahdutettuja...
-- Nyt olen löytänyt oikean nimen, huudahti pikku Mélek, joka sinä
päivänä ei ollenkaan malttanut pysyä vakavana. Kuinka miellyttäisi
teitä: "Tukahdutettuja"? Tämä nimi muuten niin hyvin kuvaisi sitä
tilaa, jossa olemme näiden paksujen harsojen alla, jotka puemme yllemme
lähtiessämme teitä tapaamaan, herra Lhéry. Sillä ette voi kuvitella
kuinka valkeata on hengittää niiden alla!
-- Aioin juuri kysyä, miksi pidätte niitä kasvojenne edessä, kun olette
ystävänne seurassa, voisitte tyytyä esiintymään verhottuna samoin kuin
kaikki ne naiset, jotka kohtaa Stambulissa, nimittäin kasvoilla ohuempi
harso, jonka läpi häämöittää jotain: kasvojen ääriviivat, kulmakarvat,,
jopa joskus silmätkin. Mutta teidän kasvoistanne ei näe mitään.
-- Niin, tietäkää, ettei tämä tällainen piiloittautuminen ollenkaan
ole säädyllistä... On yleistä, että jos kadulla kohtaa naisen, joka
salaperäisesti on verhoutunut kolminkertaisilla harsoilla, niin
voi sanoa: Tuo menee, minne hänen ei pitäisi mennä. (Meistä esim.
voisi niin sanoa.) Ja tämä on min tunnettua, että toiset naiset,
jotka tulevat tuollaista vastaan, hymyilevät ja työkkäävät toisiaan
kyynäspäähän.
-- No, Mélek, sanoi Djénane lempeästi soimaten, älä nyt puhu
tyhmyyksiä... "Havahtuneita", siinä sanassa on hyvä kaiku, mutta se ei
merkitykseltään ole täysin onnistunut.
-- Ajattelin näin, sanoi André: Muistattehan kauniit tarut vanhoilta
ajoilta, tarun valkyriasta, joka nukkui maanalaisessa linnassaan,
nukkuvan metsän prinsessan, joka uinaili keskellä korpea olevassa
linnassaan. Valitettavasti lumous kumottiin, ja he havahtuivat.
No niin! Te turkkilaisnaiset olette vuosisatoja nukkuneet sikeätä
unta, perinnäisuskojen ja dogmien vartioimina!... Mutta äkkiä tulee
häijy velho, nimittäin henkäys Länsimailta, haihduttaa lumouksen, ja
te heräätte kaikki yht'aikaa, te heräätte elämisen tuskan, tiedon
kärsimyksen tietoisuuteen...
Mutta Djénane myöntyi ainoastaan puoleksi. Hänellä oli epäilemättä oma
ehdotuksensa tuon kirjan nimeksi, mutta sitä hän ei vielä näyttänyt
tahtovan sanoa.
Äsken saapuneet naiset olivat niinikään kapinallisia, jopa
äärimäisyksiin asti.
Sinä keväänä puhuttiin Konstantinopolissa paljon nuoresta ylhäisestä
naisesta, joka oli paennut Parisiin; tämä juttu pani päät pyörälle
haaremeissa, ja nämä molemmat pienet naishahmot uneksivat vaarallisia
unelmia.
-- Te, sanoi Djénane heille, voisitte kenties löytää onnen sieltä
etäisestä maasta, sillä teillä on länsimaalaista verta suonissanne. --
Heidän isoäitinsä oli ranskatar, joka meni naimisiin turkkilaiselle
ja kääntyi Islamin-uskoon. -- Mutta minä, Zeyneb tai Mélek, emme voi
lähteä pois Turkinmaalta. Meille kolmelle se on mahdoton vapautuksen
muoto. Pikemmin vielä pahempia nöyryytyksiä ja ankarampaa orjuutta.
Kunhan vaan saamme kuolla täällä ja nukkua Eyoubissa!
-- Olettepa vallan oikeassa! sanoi André.
He puhuivat vieläkin aikeestaan matkustaa pois joksikin aikaa. Oliko se
totta? Mutta erotessaan heistä tällä kertaa André oli vanna siitä, että
oli näkevä heidät jälleen: olihan kirja yhdysside heidän välillään, ja
ehkäpä vielä lisäksi toinenkin epämääräisempi, mutta jo vahvaksi käynyt
ja mieluisa side oli alkanut solmiutua hänen ja varsinkin Djénanen
välille.
Mélek, joka toimi näppäränä ovenvartijana tässä yllätyksiä uhkuvassa
talossa, sai toimekseen saattaa hänet ulos. Heidän lyhyen kaksinolonsa
aikana käytävässä André moitti häntä ankarasti hänen pilanteostaan
noilla valokuvilla. Mélek ei vastannut mitään, vaan seurasi häntä
puoliväliin vanhoja pimeitä portaita nähdäkseen, että hän osasi avata
oven salvat ja lukon.
Kun André sitten kääntyi kynnyksellä viimeistä hyvästiä varten, näki
hän Mélekin ylhäällä hymyilevän hänelle, kaikki kauniit valkoiset
hampaat näkyvissä, pieni pystynenä ivallisena, silti näyttämättä
häijyltä, sanalla sanoen kaksikymmenvuotiaan koko viehättävin kasvoin,
joista säteilivät suuret kauniit harmaat silmät. Molemmin käsin hän
piti ylhäällä harsoa, jonka oli nostanut aina otsaa kehystäviin
kultakutreihinsa asti. Ja hänen hymynsä tuntui sanovan: "Minä se
todella olen, pikku Mélek ystävänne, jonka täten esitän teille! Minun
laitani ei muuten ole samoin kuin toisien, Djénanen esimerkiksi: minä
en merkitse mitään. Hyvästi André Lhéry, hyvästi!"
Tätä kesti vaan vilahdukselta, sitten lankesi jälleen tuo musta verho.
André huusi hänelle puoliääneen kiitoksensa -- turkinkielellä, hän kun
jo oli melkein ulkona, astumaisillaan synkkään umpikujaan.