Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä - 07

Zahidén, jota auliit orjat saattoivat ja joka oli utelias läheltä
näkemään kuuluisaa kirjailijaa ja joka kenties ei olisi kovin
vastahakoinen nostamaan harsoaan.
Ja kohtasittekin _sieluja_.
Ja näistä sieluista tulee ystävättäriänne, jos te osaatte olla
heidän ystävänsä.
Kirjeen olivat allekirjoittaneet:
_Zahidé, Néchédil_ ja _Ikbal_.


VIII.

"Zahidé'n" tarina hänen naimisistaan alkaen André Lhéryn saapumiseen
asti.
Nuoren bein hyväilyt, jotka olivat käyneet hänelle yhä
miellyttävämmiksi, olivat vähitellen nukuttaneet hänen kapinatuumansa.
Säilyttämällä sielunsa vapauden hän oli ruumiineen täydelleen
antautunut kauniille miehelleen, vaikka tämä tosin ainoastaan oli
iso hemmoiteltu lapsi, joka verhosi itsekkäisyytensä hyvin hienolla
seurustelutavalla ja miellyttävillä hyväilyillä.
André Lhérytäkö varten hän yhä säilytti sielunsa vapaana? Hän ei
itsekkään sitä enää oikein tietänyt, sillä aikaa myöten hän pakostakin
oli oivaltanut kuinka lapsellinen tämä unelma oli. Päivä päivältä hän
ajatteli häntä vähemmin.
Hän oli melkein alistuen mukautunut oleskelemaan uudessa vankilassaan;
ja elämä olisi käynyt hänelle siedettäväksi, ellei Hamdi kaksi vuotta
kestäneen avionsa jälkeen olisi lisäksi nainut Durdanén, täten tullen
kahden vaimon mieheksi, suhde, jota tätä nykyä pidetään vanhentuneena
Turkinmaalla.
Välttääkseen kaikkia epämiellyttävän mauttomia kohtauksia "Zahidé" oli
pyynnöstä saanut luvan vetäytyä pariksi kuukaudeksi Khassim-Pashaan
isoäitinsä luo, saadakseen aikaa mukautua uuteen tilanteeseen ja
valmistuakseen siihen kaikessa levollisuudessa.
Eräänä iltana hän siis huomiota herättämättä oli lähtenyt pois --
päätettyään rohjeta kaikkea pikemmin kuin palata tähän taloon, missä
häntä yhä enemmän tahdottiin pakottaa näyttelemään haaremi-naisen osaa.
Zeyneb ja Mélek olivat niinikään molemmat palanneet Khassim-Pashaan,
Mélek oli kestettyään kiduttavia ja epätoivoisia kuukausia viimein
saanut eron kauheasta miehestään; ja elettyään surkeasti puolitoista
vuotta yhdessä potilaan kanssa, joka joka tavalla oli herättänyt
hänessä inhoa, oli Zeyneb miehensä kuoleman kautta vapautunut hänestä.
Melkein samanaikuisesti oli heidän kukkea nuoruutensa runneltu, olivat
he joutuneet väsyneiksi haaksirikkoisiksi elämän merellä, mutta siitä
huolimatta he äärettömässä lamaustilassaan olivat entistään likeisemmin
sisarellisella luottamuksella liittyneet toisiinsa.
Turkkilaisten lehtien levittämä tieto André Lhéryn tulosta
Konstantinopoliin oli heissä herättänyt hämmästystä ja se oli samalla
syössyt heidän entisen epäjumalansa alas jalustaltaan: tuo mies
olisi siis muiden tavallisten kuolevaisten kaltainen, hän siis oli
palveleva alempana virkamiehenä lähetystössä; hänellä oli ammatti, ja
ennen kaikkea hän oli jo jotenkin _iäkäs!_... ja ilkkuen Mélek kuvasi
serkulleen hänen entisten unelmiensa esinettä vanhana kaljupäänä
herrana, joka todennäköisesti oli pyyleäruumiinen.
André Lhéry -- näin kertoi heille muutama päivä myöhemmin eräs
heidän ystävättäristään Englannin lähetystöstä, jolla oli ollut
tilaisuus kohdata hänet ja jolta he innokkaasti utelivat tuota
miestä koskevia tietoja -- André Lhéry -- hm -- hän on tavallisesti
sietämätön, joka kerta kun hän avaa suunsa, hän näyttää siltä kuin
soisi kanssapuhujalleen armon. Seurapiireissä hän huomiotaherättävästi
näyttää, että hänellä on ikävä... Mutta lihava ja kalju hän ei
ollenkaan ole, minun on pakko tunnustaa se.
-- Hänen ikänsä?
-- Hänen ikänsä... Siitä ei voi puhua. Se voi vaihdella kahdenkymmenen
vuoden erolla tunnista toiseen. Hän kun niin perin huolellisesti
hoitaa itseään, onnistuu hänen vielä näyttää nuorelta, varsinkin jos
voi häntä huvittaa, sillä hänellä on nauru ja ikenet kuin lapsella...
Jopa tuollaisina hetkinä huomasin, että hänellä on lapsensilmätkin...
Muuten hän on ylpeä, vaikuttavaisuuden tavoittelija ja hajamielinen...
Sanomalehdistö on jo hyvin epäsuopea hänelle...
Huolimatta näistä saamistaan tiedoista he lopulta olivat päättäneet
yrittää tuota vaarallista seikkailua tavata hänet, hankkiakseen
itselleen hiukan vaihtelua elämänsä epätoivoisessa yksitoikkoisuudessa.
Heidän sielunsa pohjalla oli kuitenkin jälellä hiukkanen entistä
ihailua siltä ajalta, jolloin hän heidän mielestään oli korkeampi
olento, yläpuolella pilviä leijaileva. Ja saadakseen järkevän syyn
syöksyäkseen tuohon vaaraan, he sanoivat toisilleen: Pyydämme häntä
kirjoittamaan kirjan nykyaikaisen turkkilaisnaisen hyväksi; täten
saatamme kenties olla hyödyllisiä sadoille sisarillemme, joiden elämä
on murskattu samoin kuin meidän elämämme.


IX.

Hyvin pian Tshiboukliin tehdyn huimapäisen huviretken jälkeen tuli
kevät, tuo Konstantinopolin äkillinen, lumoava, lyhytaikainen kevät.
Itsepäinen kylmä Mustanmeren tuuli taukosi äkkiä. Silloin oli
hämmästyksekseen huomannut että tässä maassa, joka on yhtä eteläinen
kuin Keski-Italia ja -Espanja, saattaa olla hetkiä, joina on suloisen
valoisaa ja lämmintä. Bosporia, palatsien marmorisia laitureita ja
veteen asti ulottuvia vanhoja taloja, oli alkanut kullata valtaavan
hurmaava auringonpaiste. Ja kuivaksi ja kuultavaksi muuttuneessa
ilmassa Stambul oli jälleen vajonnut kuvaamattomaan itämaalaiseen
raukeuteensa; haaveileva ja mietiskelevä turkkilainen kansa alkoi taas
oleskella ulkoilmassa, istuen tuhansien pikkukahviloiden edustalla,
jotka ympäröivät pyhiä moskeijoja, lähellä suihkulähteitä, tuoreen
vihreissä viiniköynnösmajoissa, glysiinien ja plataanien siimeksessä;
lukemattomat nargile-piiput syöksivät pitkin katujen pituutta
houkuttelevia sauhujaan, ja pääskyt häärivät ilosta huumaantuneina
pesiensä ympärillä.
Vanhat haudat, harmaat kupukatot lepäsivät sanomattoman rauhan
verhoamina, jota saattoi luulla muuttumattomaksi, ainaiseksi. Etäinen
Aasian ranta ja tyven Marmarameri, jotka silloin tällöin näki
vilahdukselta, heijastivat häikäisevää valoa.
André Lhéry alkoi taas viettää turkkilais-itämaalaista elämäänsä,
ehkä alakuloisempana kuin nuoruutensa päivinä, mutta yhtä hartaasti
ja intohimoisesti. Ja eräänä päivänä hänen istuessaan varjossa
satojen turbaani-päisten uneksijain joukossa, kaukana Perasta, ja
nykyajan levottomuudesta, keskellä kiihkoisan vanhan Stambulin
sydäntä, Jean Renaud, joka oli hänen alinomainen kumppaninsa hänen
turkkilaiselämässään, kysyi muitta mutkitta:
-- No, etkö enää ole kuullut mitään noista kolmesta pienestä
Tshibouklin aaveesta?
Tämä tapahtui Mehmed-Fatih'n moskeijan edustalla, vanhanaikaisella
torilla, jolle europpalaiset eivät koskaan eksy, ja oli juuri se hetki,
jona muedsmit kuin yläilmoihin kohonneina minareettien jättimäisten
kivipatsaiden huipuista laulavalla äänellä kutsuvat rukoushetkeen; nämä
äänet kaikuivat kaukaisilta lähtien korkealta yläpuolelta tätä matoista
maailmaa, kautta sinikuultavan auteren.
-- Vai nuo kolme pientä turkkilaisnaista? En ole kuullut heistä mitään
sen kirjeen jälkeen, jonka sinulle näytin... Luulenpa, että tuo
seikkailu nyt on lopussa, ja että he eivät enää sitä ajattele.
Tätä sanoessaan hän teeskennellen näytti välinpitämättömältä, mutta
tuo kysymys oli häirinnyt hänen mietiskelynsä levollisuutta, sillä
niinä päivinä, jotka kuluivat hänen saamattaan enempiä tietoja noista
tuntemattomista naisista, hän surumielisenä ajatteli, ettei hän
luultavasti enää koskaan saisi jälleen kuulla "Zahide'n" ääntä, joka
kajahti niin oudon lempeänä harsonsa alta... Se aika oli jo ohi,
jolloin hän oli varma tekemästään vaikutuksesta, häntä ei mikään
lamauttanut niin kuin se tietoisuus, että nuoruutensa pakeni, ja
surullisena hän ajatteli: He luulivat minua nuoreksi, ja varmaankin
pettyivät suuresti...
Heidän viime kirjeensä päättyi sanoihin: "Tulemme olemaan ystäviänne,
jos tahdotte." -- Eihän hän toivonut sen parempaa. Mutta miten
tavata heidät jälleen? Lähteä niin äärettömässä sokkelossa kuin
Konstantinopoli, missä epäluuloisuus on suuri, etsimään kolmea
turkkilaisnaista, joiden nimeä ja kasvoja ei tunne, oli yhtä toivotonta
kuin ryhtyä sellaiseen mahdottomaan tehtävään, jota pahat henget ennen
muinoin ivamielin ehdottivat satujen sankareille...


X.

Samana päivänä, ja juuri samana hetkenä tuo pieni salaperäinen
naisparka, joka oli toimeenpannut tuon seikkailukkaan retken
Tshiboukliin, valmistautui astumaan yli Yldizin hirvittävän kynnyksen
pelätäkseen viimeisen valttinsa. Hän oli palannut Kultaisen-Sarven
vastakkaisella rannalla olevaan Khassim-Pashaan, ja asusti nyt
entisessä tyttö-huoneessaan tuskallisten ikkuna-ristikkojen takana,
paraikaa innokkaasti häärien peilin edessä. Pitkälaahuksinen hopealla
kirjailtu harmaa puku, joka edellisenä päivänä oli saapunut kuuluisalta
naistenräätäliltä Parisista, saattoi hänet näyttämään tavallista
solakammalta, hienommalta ja notkeammalta. Hän tahtoi olla hyvin
kaunis sinä päivänä, ja hänen molemmat serkkunsa, yhtä levottomina
kuin hän siitä, mitä oli tapahtuva, avustivat syvän hiljaisuuden
vallitessa hänen pukeutumistaan. Ja tuo hame puki häntä erinomaisesti,
rubiinit sointuivat niinikään hyvin puvun harmaaseen kankaaseen. Oli
jo kiire... Laahus nostettiin nauhalla vyötäisten varaan, sillä tätä
vaatii hovitapa hallitsijan puheille pääsijältä; tämä hovi-laahus
tosin on välttämätön olemassa, mutta ei yksikään nainen, joka ei
ole täysiverinen prinsessa, saa laahuksellaan lakaista palatsin
komeita mattoja. Sitten verhottiin vaaleatukkainen pää "jakirak'iin",
tuollaiseen vanhanaikaiseen valkoiseen harsoon, jota ylhäiset
naiset vieläkin käyttävät erityisissä tilaisuuksissa, liikkuessaan
ajoneuvoissa tai veneessä, ja joka täytyy olla yllä Yldiz-palatsiin
pyrkijällä, sinne kun ei päästetä ketään "tsharshaf'iin" puettua naista.
Nyt oli hetki tullut; "Zahidé" suuteli jäähyväisiksi serkkujaan, astui
alas portaita ja istuutui kuomivaunuihinsa, joita koristivat kullatut
lyhdyt ja joita vetivät kultahelaisia valjaita kantavat mustat hevoset.
Ja hän läksi ajamaan, kiertokaihtimet laskettuina vaunuikkunain eteen
ja välttämättömän eunukin istuessa ajurin vieressä.
Sinä päivänä häntä uhkasi onnettomuus, jota jo oli voinut odottaakin:
tuo kahden kuukauden loma, jonka hänen anoppinsa oli hänelle myöntänyt,
oli loppuun kulunut, ja Hamdi vaati nyt mahtajan tapaan, että vaimonsa
palaisi yhteiseen kotiin. Tämä tapahtui kenties hänen omaisuutensa
vuoksi, mutta ehkä rakkaudestakin, sillä olihan Hamdi oivaltanut, että
_hän_ oli hänen kotinsa viehätysvoima, vaikka toinen olikin kiehtonut
hänen aistinsa. Ja hän tahtoi pitää luonaan heidät molemmat.
Avioero siis, mistä hinnasta tahansa. Mutta kehen turvautua,
saavuttaakseen sen?... Hänen isänsä, johon hän myöhemmin vähitellen
taas oli kohdistanut hellyytensä, olisi kyllä puhunut hänen puolestaan
sulttaanille; mutta hän oli jo vuoden levännyt Eyoubin pyhällä
hautausmaalla. Ei ollut siis ketään muuta kuin hänen isoäitinsä, joka
oli liian vanha ryhtyäkseen sellaiseen toimenpiteeseen ja ennen kaikkea
liian vanhoillinen ymmärtääkseen. Hänen aikanansa, kaksi, kolme jopa
neljä aviovaimoa talossa oli ollut luonnollisin asia maailmassa.
Europasta se oli tullut, -- samoin kuin kotiopettajattaret ja epäusko
-- tuo uudenaikainen tapa pitää ainoastaan yksi vaimo.
Epätoivossaan "Zahidé" oli päättänyt lähteä heittäytymään sulttaanin
äidin jalkojen juureen, hän kun oli tunnettu hyväsydämisyydestään, ja
puheille pääsy oli empimättä myönnetty hovimarsalkka Tewfik-Pashan
tyttärelle.
Tultuaan Yldizin puutarhojen ison suojamuurin sisäpuolelle, saapuivat
mustat kunniavaunut suljetun ristikkoportin eteen, joka johti
sulttaanittaren puutarhoihin. Neekeri, kädessä iso vahva avain, tuli
avaamaan, ja ajoneuvot, sulttaanittaren liveriin puettujen eunukkien
seuraamina, jotka olivat rientäneet esiin auttamaan tulijaa vaunuista,
poikkesivat kukkiviin puistokujiin ja pysähtyivät viimein pääoven eteen.
Kaunis anojatar tunsi valmistavat menot, hän kun usein oli ollut
tuon hyvän ruhtinattaren suurissa vastaanottajaisissa Bairam-juhlia
vietettäessä. Niin kuin oli odottanut, hän tapasikin eteisessä
kolmisenkymmentä aivan nuorta orjatarta, jotka olivat ihmeen kauniit
ja vallan samalla tavoin puetut kuin sisaret ikään. He olivat
järjestyneet kahteen riviin vastaanottamaan hänet. Tervehdittyään
häntä kaikki yht'aikaa nuo pienet keijut ympäröivät hänet kuin kevyt,
hyväilevä lintuparvi ja veivät hänet "jakmak-saliin", minne jokaisen
naisen ensin oli mentävä riisumaan huntunsa. Sanaakaan sanomatta, ja
mestarillisen taitavasti, keijukaiset kädenkäänteessä riisuivat häneltä
musliini-hunnun, joka oli kiinnitetty lukemattomin nuppineuloin, ja
hän seisoi siinä valmiina, eikä ainoakaan tukan kiemura ollut joutunut
epäjärjestykseen, kun hänen päähänsä laskettiin se kevyt harsoturbaani,
joka kiinnitetään päälaelle diadeemin tavoin ja joka on pakollinen
hovissa, missä ainoastaan täysveristen prinsessain on sallittu esiintyä
paljain päin. Sitten tuli ajutantti tervehtimään häntä ja viemään
hänet odotussaliin -- tämä ajutantti oli tietysti nainen, sillä
sulttaanittaren asunnossa ei ole mitään mieshenkilöitä; se oli nuori
tsherkessiläis-orjatar; tähän toimeen valittiin aina pitkävartaloinen,
nuhteettoman kaunis nainen, joka oli puettu kultanyöriseen
sotilastakkiin, pitkään vyötäisille kiinnitettyyn laahukseen, ja jolla
oli päässä pieni kultakalunalla koristettu upseerinlakki.
Odotussaliin tuli rouva aarremestarinna, hovimenojen määräyksen
mukaisesti hetkeksi pitämään vieraalle seuraa; tämä nainen oli
luonnollisesti niinikään tsherkessitär, sillä turkkilaisnaisia ei oteta
hoviin palvelukseen, niin ylhäiseen toimeen kelpaa ainoastaan hyvästä
perheestä lähtenyt tsherkessitär, ja kuului asiaan keskustella hänen
kanssaan; joka seurusteli korkeissa piireissä ja itse oli ylhäisönainen.
Kaikki nämä hitaat seremoniat olivat kuolettavan ikäviä, ja "Zahidé"
tunsi toiveidensa ja rohkeutensa heikkenemistään heikkenevän...
Sinä hetkenä, jona hänen oli määrä astua tuohon niin vaikeapääsyiseen
saliin, missä kalifin äiti paraikaa oli, hän vapisi kuin olisi ankara
kuume häntä ahdistanut.
Sali, jonka komeus valitettavasti oli kokonaan europpalainen,
lukuunottamatta erinomaisia koraani-lauselmien koristamia mattoja,
tämä sali oli valoisa ja iloinen ja Bosporin puolella, jonka näki
ikkunoiden ristikkojen kautta kimmeltelevän päivänpaisteessa. Viisi
tai kuusi hovipukuista henkilöä ja lempeä ruhtinatar nousi taustalla
vastaanottaakseen vieraan. Kolme syvää kumarrusta vallan kuin
länsimaisten hallitsijain edessä -- kolmas niistä oli täydellinen
polvistuminen, pää kumartuneena alas asti ikäänkuin suutelemaan
ylhäinen naisen hameen helmaa; mutta tämä ojensi heti sydämellisesti
hymyillen molemmat kätensä nostaakseen hänet ylös. Siellä oli nuori
prinssi, yksi sulttaanin pojista, joilla, samoin kuin sulttaanilla, on
oikeus nähdä kasvoiltaan verhoamattomia naisia. Siellä oli niinikään
kaksi täysiveristä prinsessaa, hentoja ja siroja, paljain päin ja
pitkälaahuksiset hameet yllä. Ja lopuksi kolme naista, hyvin vaaleat
hiukset pienen turbaanin peittäminä ja laahus päästään kiinnitetty
vyötäisille: nämä olivat liikanimeltään "Saraylis" entisiä palatsin
orjattaria, sittemmin avioliiton kautta kohonneina ylhäisönaisiksi.
He olivat jo muutaman päivän olleet vieraina entisen valtijattarensa
ja hyväntekijänsä luona, sillä "Saraylis"-naisina heillä oli oikeus
käydä kutsumatta tervehtimässä mitä ruhtinatarta tahansa, aivan
kuin olisivat kuuluneet perheeseen. (Tältä kannalta otetaan orjuus
Turkinmaalla, ja moni meidän jyrkästi vaativaisten sosialistiemme
vaimoista voisi menestyksellisesti saada haaremissa opetusta siitä,
miten hänen tulisi kohdella palvelijatartaan tai kotiopettajatartaan,
jotta heillä olisi yhtä hyvät olot kuin turkkilaisilla orjattarilla.)
Viehättävä piirre melkein kaikissa todellisissa ruhtinattarissa on
ystävällisyys ja teeskentelemättömyys; mutta varmaankaan ei kukaan
voita tätä konstantinopolilaista ruhtinatarta teeskentelemättömyydessä
ja lempeässä vaatimattomuudessa.
-- Rakas pikku ystäväni, sanoi iloisena valkohapsinen sulttaanitar,
siunaan sitä suotuisaa tuulta, joka toi teidät tänne. Nyt jäätte
tietysti luoksemme koko päiväksi: käytämmepä hyväksemme tilaisuutta
saadaksemme kuulla teidän soittavan; tehän soitatte vallan
ihastuttavasti.
Nuoria kaunottaria, joita ei vielä ollut näkynyt -- virvokkeita
tarjoilevia orjattaria -- astui nyt sisälle tuoden kultatarjottimilla
kultakuppeihin ja -astioihin kaadettua kahvia, mehua ja ruusu-hilloa.
Ja sulttaanitar käänsi keskustelun johonkin päivänkysymykseen,
jommoisia aina tihkuu sisälle haaremeihin, jopa kaikkein
eristetyihimpiinkin.
Mutta vieras ei voinut peittää levottomuuttaan; hänellä oli tarve
puhua, rukoilla jotakin, tämän huomasi ilmeisen selvästi...
Rakastettavan hienotunteisesti prinssi poistui huoneesta; prinsessat ja
kauniit Saraylikset poistuivat niinikään, vetäen verukkeeksi lähtevänsä
katselemaan jotakin kaukana Bosporilla olevaa, ja asettuivat seisomaan
viereisen salin ristikkoikkunoiden ääreen.
-- Mistä onkaan kysymys, rakas lapsi? kysyi silloin vallan hiljaa tuo
ylhäinen ruhtinatar ja kumartui äidillisesti polvistuneen "Zahidén" yli.
Ensi hetket olivat täynnä kauheata kiihtyvää ahdistusta, kun tuo
kapinallinen pikku nainen, joka halukkaasti koetti sulttaanittaren
kasvoista lukea tunnustuksensa tekemää vaikutusta, huomasi, ettei
ruhtinatar mitään ymmärtänyt, vaan näytti pelästyneeltä. Hänen
silmänsä, jotka kuitenkin edelleen olivat ystävälliset, eivätkä
näyttäneet kieltävän, tuntuivat sanovan: "Avioero, ja niin vähän
oikeutettu! Mikä vaikea asia! Mutta joka tapauksessa tahdon koettaa...
Mutta tällaisten asianhaarojen vallitessa poikani ei suinkaan tule
suostumaan."
Ja tämän epäyksen edessä, jota ei kuitenkaan oltu sanoin ilmaistu
"Zahidé" luuli tuntevansa lattian järkkyvän polviensa alla ja olevansa
hukassa -- kun äkkiä koko palatsin läpi kulki ikäänkuin pyhän kauhun
väristys; juostiin kevyin askelin eteisessä, kaikki orjat käytävissä
kumartuivat maahan asti silkkipukujen kahistessa. Ja eräs eunukki
syöksyi sisään saliin ja huudahti pelon vaikutuksesta vielä tavallista
kimakammalla äänellä:
-- Hänen Keisarillinen Majesteettinsa!...
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, jotka kuullessaan kaikki kumarsivat
päänsä, kun sulttaani jo ilmestyi kynnykselle.
Yhä polvillaan oleva anojatar kohtasi ja kesti hetken sitä katsetta,
joka suoraan suuntautui häneen, sitten hän menetti tajunsa ja luhistui
alas kuolonkalpeana, hopeanhohteisen hameen ympäröidessä hänet pilven
tavoin.
Hän, joka juuri oli ilmestynyt tuolle ovelle oli se mies, joka maan
päällä on kaikkein arvoituksellisin useimmille länsimaalaisille,
nimittäin äärettömän edesvastuun painama kaliifi, se mies, joka
hallitsee koko suunnattoman laajaa Islamia, ja jonka tulee puolustaa
sitä sekä kristittyjen kansojen salaiselta liitolta että ajan
tulivirralta, se mies, jota Aasian erämaiden sydämeen asti mainitaan
"Jumalan varjoksi."
Tuona päivänä hän tuli ainoastaan tervehtimään kunnioitettua äitiään,
ja silloin hän havaitsi polvistuneen nuoren naisen silmissä ahdistusta
uhkuvan palavan rukouksen. Ja tämä katse tunki hänen arvoitukselliseen
sydämeensä, joka joskus paatuu raskaan kutsumuksen painosta, mutta joka
sensijaan salaa on altis mitä syvimmälle säälille. Päätään nyökäyttäen
hän osoitti anojatarta tyttärilleen, jotka syvälle kumartuneina
eivät olleet nähneet hänen luhistuvan alas, ja nyt nuo molemmat
pitkälaahuksisiin hameisiin puetut prinsessat nostivat hellästi
käsivarsiensa nojaan nuoren naisen, jonka laahus oli köytetty kiinni
vyötäisille ja joka silmillään oli voittanut asiansa.
Kun "Zahidé" viimein palasi tajuihinsa, oli sulttaani poissa. Äkkiä
hän muisti kaiken ja katseli ympärilleen, epävarmana siitä, oliko
todellisuudessa vai ainoastaan unissa nähnyt tuon pelätyn ylhäisen
henkilön. Ei, sulttaani ei enää ollut siellä. Mutta hänen äitinsä,
sulttaanitar, kumartui hänen ylitsensä, piti kiinni hänen käsistään ja
sanoi sydämellisesti:
-- Tointukaa taas, lapseni, ja olkaa iloinen: poikani lupasi minulle
huomenna allekirjoittaa iraden, joka tekee teidät vapaaksi.
Astuessaan alas marmoriportaita, hän tunsi itsensä niin kevyeksi,
niin huumautuneeksi ja värähtävän iloiseksi kuin lintu, jonka häkki
juuri on avattu. Ja hän hymyili pienille keijuille, jotka riensivät
saapuville auttamaan jälleen hänen päähänsä jakmak-huntua ja jotka
kädenkäänteessä olivat nuppineuloin hänen hiuksilleen ja kasvoilleen
kiinnittäneet tuon ammoisista ajoista käytetyn monipoimuisen valkoisen
harson.
Noustuaan kultauksella koristettuihin mustiin kuomivaunuihinsa ja
hevostensa ylpeästi kiitäessä Khassim-Pashaa kohti, hän tunsi pilven
laskeutuvan ilonsa yli. Hän oli vapaa, ja hänen ylpeytensä loukkaus oli
kostettu. Mutta hän sen huomasi, että häntä kiinnitti vielä Hamdiin
salainen halu, josta hän äsken oli luullut ainaiseksi vapautuneensa.
"Tämä on alhaista ja nöyryyttävää -- hän ajatteli itsekseen, --
sillä tuo mies ei koskaan ole tuntenut uskollisuutta eikä hellyyttä,
enkä minä häntä rakasta. Hän on siis auttamattomasti saastuttanut ja
alentanut minut, kun vielä muistelen hänen syleilyään. Ja jos joskus
vastedes elämäni polulla kohtaan toisen miehen, johon rakastun, ei
minulla enää ole muuta jälellä kuin sieluni, jota kannattaa hänelle
lahjoittaa; enkä koskaan anna hänelle muuta kuin sen, en koskaan..."


XI.

Seuraavana päivänä hän kirjoitti André'lle:
Jos ensi torstaina on kaunis ilma, tahdotteko silloin tulla
tapaamaan meitä Eyoubiin? Kello kahden vaiheilla saavumme
veneellä ja soudamme maihin niiden portaiden kohdalla, jotka
laskeutuvat alas vedenpintaan asti ja jotka ovat moskeijaan
johtavan marmorilaattaisen puistokujan päässä. Lähellä olevasta
pienestä kahvilasta voitte nähdä meidän astuvan maihin, ja
tunnettehan uudet ystävänne, nuo kolme pientä mustaa aaveparkaa,
jotka näitte joku päivä sitten? Koska kernaasti käytätte feziä,
niin pankaa se päähänne, se vähentää yrityksen vaarallisuutta.
Me menemme suoraa päätä moskeijaa kohti ja käymme sinne sisälle
hetkeksi. Te odotatte meitä pihalla. _Lähtekää, sitten astumaan,
me seuraamme teitä_. Te tunnette Eyoubin paremmin kuin me,
hakekaa joku yksinäinen paikka -- ehkä hautausmaan ylimmältä
kohdalta -- missä häiriintymättä voimme keskustella.
Torstaina olikin hyvin kaunis ilma, ja taivas kaareutui korkeana ja
tummansinisenä. Oli äkkiä tullut lämmin sää pitkän talven jälkeen, ja
Itämaan kaikki tuoksut, jotka olivat uinuneet kylmänä vuodenaikana,
olivat kaikkialla jälleen heränneet vireille.
Oli vallan tarpeetonta kehottaa André'ta panemaan fezi päähänsä
Eyoubissa käynnilleen, sillä kunnioituksesta menneisyyttä kohtaan
hän ei koskaan olisi tahtonut esiintyä toisin tässä kaupunginosassa,
jossa ennen oli asunut. Hänen palattuansa Konstantinopoliin tämä
oli ensi kerta kuin hän lähti sinne; astuessaan maihin veneestä
ja laskiessaan jalkansa noille rautaportaille, jotka yhä olivat
entisellään, hän liikutetuin mielin tunsi jälleen kaiken tässä
erikoisessa, koskemattomassa maailman sopukassa. Pieni kahvila, joka
oli sijoitettu lähelle vedenpintaa paaluille rakennettuun madonsyömään
vanhaan puutaloon, ei ollut muuttunut hänen nuoruudestaan. Ollen
Jean Renaudin seurassa, jolla niinikään oli fezi päässä ja joka oli
saanut käskyn olla puhumatta, hän meni kahvilaan ja istuutui vanhana
ikuiseen saliin, johon puhdas ilma ja lahden viileys vapaasti tuulahti
sisälle; kehnoilla divaaneilla, jotka olivat päällystetyt vaalenneella
pumpulikankaalla, loikoi päivänpaisteessa hyväilynhaluisia kissoja
muutamien pitkiin kauhtanoihin ja turbaaneihin puettujen henkilöiden
vieressä, jotka katselivat sinitaivasta. Kaikkialla vallitsi tuo
liikkumattomuus, tuo välinpitämättömyys siitä, että aika kuluu, tuo
lempeä ja alistuva viisaus, jota tapaa ainoastaan Islamin maissa,
pyhien moskeijojen ja suurten hautausmaiden yksinäisillä alueilla.
André istuutui kattuuni-divaanille yhdessä tälle vaaralliselle
seikkailulle lähteneen toverinsa kanssa, ja pian heidän
nargile-piippujensa savu yhtyi uneksijain savuihin; nämä heidän
tupakoivat naapurinsa olivat imameja, jotka olivat tervehtineet heitä
turkkilaiseen tapaan, kun eivät voineet luulla heitä muukalaisiksi, ja
André oli mielissään heidän erehdyksestään, joka oli edullinen hänen
tuumilleen.
Vallan heidän silmiensä edessä oli pieni maallenousupaikka,
johon odotetut epäilemättä pian olivat saapuvat. Järjestysmies,
valkopartainen kunnon vanhus, otti tehtävänsä helpolta kannalta;
sauvansa rautakoukulla hän auttoi harvoja aluksia laskemaan rantaan.
Näki vedenpinnan himmeästi kimmeltävän tuolla suljetulla lahdella,
missä ei ole luodetta ja vuosta ja joka lakkaamatta huuhtelee
satavuotisia kiviportaita.
Kultaisen-Sarven pohjukka on kuin maailman äärillä, ei kukaan kulje
siitä ohi mennäkseen toiseen paikkaan, siitä ei johda tie mihinkään.
Jyrkillä rantatöyräillä ei liioin ole kauemmaksi kulkevia teitä; kaikki
päättyy tähän, niin hyvin merenhaara kuin Konstantinopolin elämä ja
liikenne; kaikki on täällä vanhaa ja autiota hedelmättömien kumpujen
juurella, jotka ovat ruskeat kuin erämaa ja täynnä hautoja. Paitsi
pientä paaluille rakennettua kahvilaa, jossa he istuivat odottamansa,
oli siellä ainoastaan muutamia vinoiksi luhistuneita puutaloja ja
vanha tanssivien dervishien luostari, sekä hautakiviä tässä autiossa
yksinäisyydessä.
He pitivät tarkoin silmällä niitä kevyitä veneitä, jotka silloin
tällöin laskivat rantaan ja jotka tulivat Stambulin puolelta tai
Khassim-Pashasta, tuoden moskeijaan tai haudoille oikeauskoisia, tai
tuon rauhallisen esikaupungin asukkaita. He näkivät kahden dervishin
astuvan maihin, sitten tuli muutamia vallan mustia naishahmoja, jotka
kuitenkin astuivat kumarassa ja hitaasti, ja lopuksi kaksi hurskasta
ukkoa vihreät turbaanit päässä. Puulaessa heidän päidensä yläpuolella
tanssi väreilevän vedenpinnan heijastama auringonkiilto kuin liikkuva
silkkiverkko, joka kerta kun uusi vene samensi vesipeilin.
Viimein näkyi kaukaa jotain, mikä suuresti vivahti odotettuihin
naisiin: veneestä erottautui vasten lahden kirkasta sineä kolme pientä
varjokuvaa, jotka kaukaakin näyttivät solakoilta ja hienoilta.
Siinä saapuivat todella odotetut. He astuivat maihin ihan lähellä
Andréta ja tunsivat hänet epäilemättä, huolimatta kolmikertaisista
harsoistaan, sillä he kulkivat hitaasti eteenpäin valkeilla
kivilaatoilla laskettua tietä pitkin moskeijalle. Molemmat miehet
eivät luonnollisestikaan olleet tehneet pienintäkään liikettä ja
he rohkenivat tuskin seurata heitä katseineen tuolle melkein alati
autiolle, mutta pyhälle tielle, jonka molemmin puolin lukuisat vainajat
nukkuivat iäistä untansa.
Melkoista myöhemmin André nousi vitkaan ja välinpitämättömän näköisenä
ja kulki hitaasti, samoin kuin nuo naiset, eteenpäin vainajien
leposijojen välitse johtavaa tietä. Nämä hauta-kioskit, jotka
kohosivat molemmin puolin tietä, olivat osaksi pyöreitä valkoisia
marmori-pyörykköjä, osaksi rivissä olevia rautaristikkojen sulkemia
pylväskäytävän tapaisia rakennuksia.
Jos pysähtyi näiden kioskien eteen ja katsoi sisään ikkunoista,
näki sisällä puolihämärässä joukon korkeita emirin-vihreitä
ruumisalttareita, joita koristivat vanhanaikaiset koruompeleiset
peitteet.
Ja pylväskäytävien rautaristikko-aitojen takana oli hautoja taivasalla,
samanlaisia kuin kaikkialla näkee hämmästyttävän paljon; isoja, vielä
komeita marmorisia hautapatsaita, joita on niin tiheässä, että ne ovat
vallan kiinni toisissaan; ne ovat muodoltaan erinomaisen aistikkaita
ja salaperäisten arabeskien ja kullattujen kaiverruskirjoitusten
peittämiä, ja niitä ympäröi joka taholla rehottava vihannuus, heleät
ruusut, metsäkukat ja pitkä ruoho. Kajahtavien kivilaattojen välisistä
raoista ruoho niinikään pistää esiin, ja moskeijaa lähestyjä kulkee
vihreänhohteisessa hämärässä, sillä puiden oksat muodostavat täällä
holvin.
Saavuttuaan pyhään esikartanoon, André katseli ympärillään, olivatko
he siellä. Mutta siellä ei vielä ollut ketään. Oli hyvin varjokasta