Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä - 17

Ihailemme vilkasta toimekkaisuuttanne ja kysymme teiltä, kuinka
meidän tulisi menetellä, niinikään ollaksemme toimekkaita,
rasittuneita, estetyitä kirjoittamasta ystävillemme. Neuvokaa
meille tuo keino, minä pyydän. Meillä päinvastoin on, omaksi
ja teidän onnettomuudeksi, koko päivä aikaa kirjeiden
kirjoittamiseen.
_Mélek_.


XXXV.

Kun André virkalomansa päätyttyä maaliskuun alkupäivinä 1905 palasi
Turkinmaahan, lepäsi Stambulin yli vielä lumipeite, mutta taivas oli
ihanan sininen. Postilaivan ympärillä, jossa hän matkusti, hääri
tuhansia kalalokkeja. Bospori ali täynnä näitä lintuja, jotka näyttivät
tavattoman suurilta lumihiutaleilta: valkoinen höyhenpilvi valkoisen
kaupungin edessä; siinä oli hänen edessään säteilevän etelämaalaisen
auringon valaisema ihmeellinen maisema.
Zeyneb ja Mélek, jotka tiesivät missä laivassa hänen oli määrä saapua,
lähettivät hänelle samana iltana uskollisimman neekeripalvelijoistaan
viemään heidän tuliaistervehdyksensä ja samalla pitkän kirjeen
Djénanelta, jonka sanoivat tervehtyneen, mutta vielä joksikin aikaa
jäävän kaukaiseen vanhaan linnaansa.
Kun tuo luonnonlapsi Karadjiamirin tasangoilta oli parantunut, hän oli
jälleen käynyt itsepäiseksi ja oikulliseksi. Hän ei ollenkaan enää
ollut se "halpa olento, jota ystävänsä saattoi polkea jalkoineen".
Kaikkea muuta, sillä nyt hän kirjoitti kapinallisesti ja rajusti.
Varmaankin oli haaremin rautaristikkojen takana liikkunut epämääräisiä
juoruja siitä kirjasta, jonka André aikoi kirjoittaa; huhuiltiin,
että eräs nuori nainen, jonka hän tuskin oli nähnyt, tai ainoastaan
tiheän mustan harson verhoamana, muka oli kehunut olevansa hänen
ystävättärensä ja tuon suunnitellun teoksen suuri innostajatar. Ja
Djénane, tuo vangin tavoin maalaislinnaansa suljettu naisparka riehui
melkein hurjana mustasukkaisuudesta:
Ettekö käsitä, André, mikä voimattomuuden raivo meidät valtaa
ajatellessamme, että toiset voivat tunkeutua teidän ja meidän
välille? Ja mikä pahempi on, tunkeudutaan meidän erikoiselle
alueellemme: teidän Itämaan muistoihinne ja vaikutelmiinne.
Ettekö tiedä, vai oletteko unhottanut, että olemme panneet
alttiiksi henkemme (puhumattakaan levollisuudestamme), ja että
olemme tehneet tämän yksinomaan tarjotaksemme teille maastamme
niin täydellisen käsityksen kuin suinkin -- eikä tämä edes
tapahtunut sentähden, että olisimme tahtoneet voittaa teidän
sydäntänne, jonka tiesimme olevan väsyneen ja kylmän; ei, se
tapahtui siinä tarkoituksessa, että vaikuttaisimme teidän
taiteilija-vaistoonne ja että hankkisimme sille niin sanoakseni
_puoleksi todellisen unelman_. Saavuttaaksemme tämän, joka tuntui
mahdottomalta, näyttääksemme teille sen, mitä ilman meitä ette
koskaan olisi voinut kuvitella, olemme uskaltaneet avosilmin
syöstä sielumme ainaiseen suruun ja kaihoon. Luuletteko, että
monet europpalaisnaiset olisivat tehneet samoin?
Erityisinä hetkinä on sula kidutus ajatella, että toiset
ajatukset ovat karkoittavat meidät teidän muistoistanne, että
toiset vaikutelmat tulevat teille rakkaammiksi kuin ne, jotka
olette saanut täällä Turkinmaalla _meidän seurassamme ja meistä_.
Ja soisin, että kun kirjanne on valmiiksi kirjoitettu, ette enää
kirjoittaisi mitään muuta, että ette enää ajattelisi, etteivät
kylmät, kirkkaat silmänne enää heltyisi kenenkään muun tähden. Ja
kun elämä käy minulle sietämättömäksi, olen varma siitä, ettei
sitä ole kestävä kauan, ja että jos minä ensin muutan manalle,
ja että jos vapautetut sielut voivat vaikuttaa eläviin, minun
sieluni on valtaava teidän sielunne ja vetävä sen luokseen, ja
sinne, missä minä olen, täytyy senkin tulla.
Sen elonajan, joka minulla vielä on jäljellä, antaisin
epäröimättä, jos ainoastaan kymmenen minuuttia saisin vapaasti
lukea teidän sielunne kirjaa. Tahtoisin omistaa vallan saada
teidät kärsimään -- _ja tietää sen_, minä, joka muutama kuukausi
sitten kernaasti olisin antanut henkeni, jos olisin ollut varma
siitä, että te olitte onnellinen.
Hyvä Jumala, kuinka rikas te, André, lienettekään ystävyydestä,
kun teillä on varaa sitä niin suuresti tuhlata! Onko jalosti
tehty, että aiheutatte niin paljon surua henkilölle, joka on
kaukana ja joka rakastaa teitä niin epäitsekkään hellästi? Älkää
mielettömästi hylätkö hellyyttä, joka -- vaikka onkin hiukan
vaativainen ja mustasukkainen -- kuitenkin kenties on vilpittömin
ja syvin, minkä elämässänne olette tavannut.
_Djénane_.
Luettuaan tämän kirjeen, André oli hermostunut. Soimaus oli
lapsellinen ja aiheeton, hänellä kun turkkilaisten naisten parissa
ei ollut muita ystävättäriä kuin nämä kolme. Mutta kirjeen yleissävy
oli outo. "Tällä kertaa -- näin hän ajatteli -- ei voi kieltää,
että on olemassa soraääni, ristiriidan siemen näiden kolmen naisen
keskinäisessä ystävyydessä, jossa luulin löytäneeni niin muuttumattoman
sopusointuisuuden... Pikku Djénane parka, olisiko se mahdollista?"
Hän koetti arvostella tätä uutta tilannetta, joka hänestä tuntui ajan
pitkään mahdottomalta. _Näin ei voi olla_ -- hän itsekseen ajatteli --
_tälle kannalle asiat eivät saa jäädä, sentähden, etten sitä tahdo.
Tämä on minun kantani; minun puolestani asia on ratkaistu_. Ja kun näin
tarkasti on selvittänyt oman kantansa, niin se suojelee levottomilta
ajatuksilta ja harhaan vievältä heikkoudelta.
Hän ei muuten pitänyt näitä ajatuksiaan erityisen ansiokkaina, sillä
hänellä oli se varma vakaumus, että Djénane, jos rakastikin häntä, aina
kuitenkin oli pysyvä luoksepääsemättömänä. Hän tunsi nyt tuon pienen
olennon, joka oli samalla täynnä luottamusta ja ylpeyttä, uskalias ja
puhdas: hän tosin saattoi kaukaa antautua luottamussuhteeseen ystävän
kanssa, josta varmasti tiesi, ettei hän hairahtuisi vanhemman veljen
osastoon, mutta epäilemättä hän ainaiseksi olisi laskenut harson alas
kasvoilleen, tuntien mitä suurinta pettymystä, jos André vaan olisi
tavallista kauemmin ja vavisten puristanut hänen kättänsä...
Silti tämä seikkailu tuntui hänestä erittäin uhkaavalta. Ja ne
sanat, jotka Djénane ennen oli lausunut, ja joihin hän silloin ei
ollut kiinnittänyt erityistä huomiota, kaikuivat nyt vakavina hänen
korvissaan: "Muhamettilaisnaisen rakkaus muukalaiseen ei voi päättyä
muuten kuin pakoon tai kuolemaan."
Mutta seuraavana päivänä, joka oli melkein keväisen kaunis, kaikki
jo tuntui hänestä vähemmän vakavalta. Kuten aikaisemmin, hän nytkin
ajatteli, että tämä kirje oli koko lailla teennäinen ja ennen kaikkea
itämaalaisen liioitteleva. Jo jonkun vuoden aikana olisi sitäpaitsi
ollut tarpeellista selvästi ja suoraan sanoa hänelle, että häntä
rakasti, jotta hän sen uskoisi -- niin suuresti häntä lakkaamatta
vaivasi hänen ikänsä tietoisuus...
Keveämmin sydämin kuin edellisenä päivänä hän läksi Stambuliin,
Sultan Selimiin, missä Zeyneb ja Mélek häntä odottivat ja joiden
jälleennäkemistä hän jo kaihosi. Stambul, joka aina matkan päästä
näytti komealta, oli sinä päivänä surkeannäköinen läheltä, likainen
ja kostea suojailman vuoksi, mutta umpikujassa, missä heidän
kohtaamispaikkanaan käytetty pieni talo sijaitsi, oli vielä lunta
seinien varjoissa.
Pienessä yksinkertaisessa ja kylmässä haaremissa he vastaanottivat
hänet harsottomin kasvoin, avomielisinä ja ystävällisinä, niinkuin
olisivat tervehtäneet vanhempaa veljeä, joka on palannut matkalta.
Mutta heti hän hämmästyi, huomatessaan kuinka heidän näkönsä oli
muuttunut, Zeynebin kasvot olivat edelleen hienot ja säännölliset,
mutta ne olivat käyneet vahankelmeiksi, silmät olivat suurenneet ja
huulet vaalenneet värittömiksi. Talvi, joka sinä vuonna oli ollut
hyvin ankara Itämailla, oli ilmeisesti pahentanut sitä tautia, jota
hän laiminlöi hoitamasta. Mélek oli niinikään käynyt kalpeaksi ja
oli saanut tuskaa kuvastavan piirteen otsaan, hänen olemukseensa oli
laskeutunut jotain hillittyä, melkein traagillista, ja hän näytti
varustautuneen jotakin itsepintaisesti vastustamaan.
-- He tahtovat taas naittaa minut! hän virkkoi tuimasti ja muitta
mutkitta, vastaten siihen mykkään kysymykseen, jonka oli lukenut Andrén
silmistä.
-- Entä te? André kysyi Zeynebiltä.
-- Oh! minä... minun vapautukseni piilee täällä, hän vastasi, painaen
kädellä poveaan, jota aika ajoin pudisti pahaa ennustava ryintä.
Molemmat puhuivat Djénanen viime kirjeestä, joka edellisenä päivänä oli
kulkenut heidän käsiensä kautta, ja joka oli ollut sinetillä suljettu,
ja tämä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, kun ei heidän välillään
koskaan ollut ollut salaisuuksia.
-- Mitähän Djénanella olikaan teille sanottavaa?
-- Eipä totisesti mitään... lapsellisia seikkoja... jotain joutavia
haaremijuoruja, joiden hän ikävä kyllä on antanut vaikuttaa itseensä.
-- Vai niin, epäilemättä tuo juttu, että paitsi meitä, muka vielä on
joku muu henkilö, joka on innostanut teitä kirjoittamaan kirjanne?
-- Aivan oikein. Ja tämä on vallan perätöntä, sillä paitsi teitä kolmea
ja noita harvoja epämääräisiä haamuja, jotka te itse olette minulle
esittäneet, ei...
-- Minä ja sisaremme emme kumpikaan ole sitä uskoneet... Mutta Djénane
joka on siellä kaukana kaikesta... Yksinäisyydessä ihminen kiihottuu...
-- Ja hän on siihen määrin kiihottunut, että oikein todenteolla on
minulle suuttunut...
-- No ei se nyt sentään ole niin vakavaa, keskeytti Mélek, ei ainakaan
siltä näytä... Katsokaapa vaan mitä hän kirjoitti minulle tänä aamuna...
Hän ojensi Andrélle kirjeen, taitettuaan sen siten, ettei hän voinut
lukea jatkoa:
Sanokaa hänelle, että alati ajattelen häntä, että hänen muistonsa
on ainoa iloni maailmassa. Täällä en tee muuta, kuin kadehtin
teitä, sentähden että saatte seurustella hänen kanssaan,
että saatte olla häntä niin lähellä, että saatte _nähdä_
hänen katseensa, painaa hänen kättänsä. Älkää unhottako minua
ollessanne yhdessä, tahdon saada osani kohtaamisistanne ja niiden
vaaroista.
-- Tämä, sanoi André ojentaen takaisin taitetun kirjeen, ei todellakaan
osoita, että hän vihaisi kuolettavasti.
Hän oli ponnistanut kaikki voimansa puhuakseen välinpitämättömästi,
mutta nuo muutamat Mélekin näyttämät lauseet, herättivät hänessä
enemmän varmuutta ja levottomuutta, kuin hänen vastaanottamansa
pitkä ja kiivas kirje. Noissa lauseissa ei ollut mitään teennäisen
mahtipontista, kaikki oli yksinkertaista ja selvää!... Kuinka
teeskentelemättömän suoraan hän oli kirjoittanut serkuilleen nämä
läpikuultavat lauseet, vaikka hän edellisenä päivänä oli vaivautunut
niin huolellisesti sinetillä sulkemaan rakkautensa aiheuttamat ankarat
soimauksensa!
Tämän käänteen oli siis vastoin odotusta saanut tuo viime vuonna kolmen
naisen kanssa solmittu omituinen ja tyyni ystävyys, jonka alussa oli
määrä muodostua erottamaton kolminaisuus, _yksi ainoa sielu, alati
kasvoja vailla_.
Tämä tulos häntä pelotti, mutta samalla viehätti; sinä hetkenä hän ei
olisi voinut sanoa, halusiko hän, että olisi näin, vai ei...
-- Milloin Djénane palaa? hän kysyi.
-- Toukokuun alkupäivinä, vastasi Zeyneb. Aiomme, samoin kuin viime
vuonna, muuttaa Aasian rannalla olevaan huvilaamme. Vaatimaton tuumamme
on siellä yhdessä viettää viimeinen kesä, elleivät valtijaamme jonkun
avion kautta päätä erottaa meitä ennen syksyä. Sanon tahallani
viimeinen kesä, sillä epäilemättä talvi on tekevä minusta lopun,
ja joka tapauksessa he kaksi muuta ennen ensi kesää ovat uusissa
naimisissa.
-- Sen saamme nähdä! sanoi Mélek synkän uhmailevana.
Andrékin oli viettävä viimeisen kesänsä Bosporin rannalla. Hänen
toimensa lähetystössä oli loppuva marraskuussa, ja hän oli päättänyt
vastustamatta antautua kohtaloonsa, osaksi sallimususkosta, osaksi
sentähden, että on tilanteita, joita ei pidä itsepäisesti pitkittää,
varsinkaan silloin, kun niillä voi olla ainoastaan tuskallisia ja
rikollisia seurauksia.
Syvästi surumielisenä hän siis odotti tuota viehättävää oleskelua
Bosporin rannalla, veneretkiä sinisellä vedellä pitkin molempia
rantoja rautaristikko-taloineen, tai huviretkiä Valtaherran-Laaksossa
ja aasianpuoleisilla vuorilla, joita peittää vaaleanpunainen kanerva.
Kaikki tämä oli nyt palaava viimeisen kerran, ilman toistumisen
toivoa. Hänen kohtauksiaan kolmen ystävättärensä kanssa oli, samoin
kuin edellisenä vuonna, painava se alituinen pelko, että heidät
ilmiannettaisiin, että heidän retkiään urkittaisiin ja että hänet täten
silmänräpäyksessä voitaisiin ainaiseksi erottaa heistä. Lisäksi se
tietoisuus, että tämä oli heidän viimeinen yhdessä viettämänsä kesä,
oli lisäävä heidän ahdistustaan, kun he totesivat kauniiden elo- ja
syyskuun päivien nopean riennon, punasinervän myrkkyliljan kukinnan,
plataanien lehdistä paljastumisen, ja lokakuun ensi sateen. Ja ennen
kaikkea oli tullut väliin uusi odottamaton tapaus, nimittäin Djénanen
rakkaus, joka tuskin oli tunnustettu ja jota hänen pieni rautakätensä
oli osaava hillitä, mutta joka silti oli saattava kahta tuskaisammaksi
ja julmemmaksi tämän itämaalaisen unelman päättymisen.


XXXVI.

Kun Andrén kamaripalvelija huhtikuun kymmenennen päivän aamuna herätti
isäntänsä, hän sanoi iloisena kuin miellyttävän uutisen ilmoittaja
ainakin:
-- Näin kaksi pääskystä! Ja kuinka ne visertelivät!...
Pääskyt olivat siis jo Konstantinopolissa! Ja kuinka lämpimänä aurinko
sinä aamuna paistoi sisään ikkunasta! Hyvä Jumala, päivät riensivät
siis nyt vielä nopeammin kuin ennen! Kevät oli jo alkanut, eikä sitä
siis enää tarvinnut odottaa, niinkuin André oli luullut edellisenä
päivänä, kun ilma oli kolkko eikä pääskysiä vielä ollut näkynyt.
Ja tuleva kesä, joka kenties alkoi jo huomenna, oli ehdottomasti
hänen itämaalaiselämänsä viimeinen ja epäilemättä hänen näennäisen
nuoruutensa viimeinen... Palaisiko hän joskus tulevaisuudessa
Turkinmaalle, elämänsä iltahämärässä... mahdollisesti... Mutta mitä
se hyödyttäisi? Kun palaa, mitä silloin tapaa omasta itsestään ja
siitä, mitä on rakastanut? Mikä pettymys sellainen paluu, kun kaikki on
muuttunut tai poissa!... Ja kun sitten olen kirjoittanut tuon kirjan --
näin hän ajatteli -- jonka nuo pikku ystävätär parat ovat pakottaneet
minut heille lupaamaan, on tämä maa todennäköisesti ainaiseksi
oleva minulta suljettu, sillä kaiketi olen silloin iäksi menettänyt
ystävieni turkkilaisnaisten luottamuksen ja kansalaisoikeuden rakkaassa
Stambulissani...
Nopeasti kuin päivä kului tuo huhtikuu, André vietti aikansa retkillä
ja haaveiluilla Stambulissa, poikkeamalla Eyoubiin ja Sultan-Fatihiin,
polttamalla nargileta taivasalla -- huolimatta siitä, että sää oli
epävakaa ja että kolea ilma ja lumimyrskyt palasivat.
Toukokuun ensimäinen päivä tuli, mutta Djénane ei yhä vielä ilmoittanut
lähtevänsä vanhasta palatsistaan. Hän kirjoitti harvemmin kuin
kuluneena vuotena, ja hänen kirjeensä olivat lyhyemmät. "Antakaa
minulle anteeksi vaiteliaisuuteni -- hän kerran kirjoitti -- koettakaa
ymmärtää sitä, siinä piilee niin paljon..."
Zeyneb ja Mélek välittivät kuitenkin yhä, että hän oli tuleva, ja
näyttivät olevan siitä varmat.
Heitä molempia André niinikään näki harvemmin kuin edellisenä vuotena.
Toinen heistä oli enemmän syrjässä seuraelämästä, ja toisen mieliala
oli epätasainen uhkaavan avion tähden. Sitäpaitsi tänä vuonna
vartioitiin ankarammin kaikkia naisia, ja varsinkin niitä, joita
(vaikkakin vielä epämääräisesti) epäiltiin siitä, että liikkuivat
luvattomilla teillä. Ystävättäret kirjoittivat usein Andrélle, joka
kyllä piti heistä paljon, mutta joka joskus vastasi heille ainoastaan
_ajatuksissaan_. Silloin he häntä soimasivat -- mutta hienotunteisesti:
Khassim-Pasha, toukokuun 8 päivä.
Rakas ystävä, mikä teidän on? Pienet nöyrät ystävättärenne ovat
levottomat. Kun kuluu useita päiviä siten, ettemme saa teiltä
kirjettä, syvä suru painaa hartioitamme, ja kaikki synkkenee,
meri, taivas ja meidän sydämemme.
Emme kuitenkaan valita, ja tämän mainitsemme ainoastaan, vielä
kerran toistaaksemme teille seikan, jonka jo vanhastaan tiedätte,
nimittäin, että te olette paras ja ainoa ystävämme.
Oletteko onnellinen tänä hetkenä? Kasvaako tiellänne kukkasia?
Aika kuluu nopeasti tai hitaasti sen mukaan, mitä se ihmiselle
tarjoaa. Meiltä se kuluu hitaasti. En todellakaan tiedä, mitä
varten me olemme olemassa tässä maailmassa... Kenties ainoastaan
iloitaksemme siitä, että olemme teidän hartaat, uskolliset
orjattarenne kuolemaan asti ja sen jälkeenkin.
_Zeyneb_ ja _Mélek_.
Siis jo toukokuun 8 päivä... Hän luki tuon kirjeen ikkunansa ääressä
viileänä hämärähetkenä, joka houkutteli häntä viipymään siinä ja
katselemaan aavaa taivaanrantaa. Täällä ei enää ollut se tunne,
että asui Perassa; olihan hänen asuntonsa hyvin kaukana meluavasta
"Suurkadusta"; näki allansa tuoksuavan vanhan sypressilehdon, joka on
kaupungin ympäröimä ja jota sanotaan pieneksi kalmistoksi: vastapäätä
kohosi Stambul täyttäen koko näköpiirin kupuineen.
Yö laskeutui vähitellen yli Turkinmaan, yö ilman kuutamoa, mutta täynnä
tuikkivia tähtiä. Pimeässä Stambul verhoutui upeaan vaippaansa ja
loi nyt, niinkuin muinakin iltoina, taivaalle mahtavan varjokuvansa.
Ja koirien ulvonta ja yövartijan rautakärki-kepin kolhaukset
alkoivat kuulua hiljaisuudessa. Seurasi sitten muedsinien kuuluttama
rukoushetki, ja koko tuosta alempana leviävästä satumaisesta
kaupungista kohosi surunvoittoinen symfonia, jossa kajahtivat korkeat,
sulavat ja puhtaat äänet, siivekkäät kuin itse rukous.
Se oli ensimäinen yö sinä vuonna, joka todella uhkui kaihoa ja
lumousta. Tuntien enemmän alakuloisuutta kuin surua, André tervehti
sitä ikkunansa ääressä: sehän oli hänen viimeinen kesänsä, joka nyt
alkoi...
Seuraavana päivänä hänelle ilmoitettiin lähetystössä että tavanmukainen
muutto kesäksi Therapiaan pian oli tapahtuva. Tämä oli hänen mielestään
melkein samaa kuin viimeiset jäähyväiset Konstantinopolille, sillä
eihän hän enää surukseen palannut sinne kuin muutamaksi päiväksi
vuodenajan lopulla, ennenkuin lopullisesti poistui Turkinmaalta.
Sekä turkkilaisilla että länsimaalaisilla oli jo kiire muuttaa joka
vuonna tapahtuvalle oleskelulle Bosporin rannoille tai saariin.
Kaikkialla pitkin tuota pitkää salmea, Europan ja Aasian puolella,
avattiin talot jälleen: kivi- tai marmorisilloilla vilisi eunukkeja
valmistellen emäntiensä kesänviettoa, tuoden räikein värein maalatuissa
ja kullatuissa veneissä lastittain silkkiverhoja, divaani-patjoja ja
koruompeleisia pieluksia. Kesä oli näin tullut Andrélle tavallista
pikemmin, mutta se oli varmasti katoava vielä nopeammin, sillä aika
tuntuu kuluvan yhä pikemmin, kuta vanhemmiksi tulemme.


XXXVII.

Kauniin kesäkuun ensimäinen päivä! Toukokuu oli kulunut kiitävän
joutuin; mutta Djénane ei vieläkään ollut palannut, eivätkä hänen
lyhyiksi supistuneet kirjeensä selittäneet mitään.
Kauniin kesäkuun ensimäinen päivä! André oli muuttanut entiseen
Terapiassa olevaan asuntoonsa, joka sijaitsi Bosporin salmen
Mustanmeren puoleisella suulla, ja hän heräsi tänä loistavana aamuna
sydän raskaana ainoastaan siitä, että nyt jo oli kesäkuu; pelkän
päivämäärän muutos herätti hänessä sen tunteen, että hän oli astunut
pitkän askeleen _loppua_ kohti. --
Se parantumaton tauti, jota hän poti, oli nopeasti rientävien päivien
herättämä ahdistus, joka aina vaivasi tuntuvammin unensekaisella
heräämishetkellä aamuisin. -- Tällä kertaa hän tunsi pakenevan
itämaalaisen kevään, joka hurmasi häntä nyt yhtä paljon kuin
nuoruutensa päivinä, ja jota hän ei enää koskaan olisi löytävä.
Ja hän ajatteli: Huomenna kaikki tämä päättyy, huomenna minulta sammuu
tämä aurinko; ne hetket, jotka minulla on jäljellä vanhuuteeni ja
tyhjiinraukeamiseeni, ovat tarkoin luetut. --
Mutta niinkuin aina ennen, hänen täydelleen herättyänsä, siirtyi hänen
mieleensä jokapäiväisen elämän tuhannet miellyttävät pikkuseikat,
jotka saavat unhottamaan, että aika rientää ja että kuolonhetki
lähestyy. Aluksi hän muisti Valtaherran-Laakson; se oli vastakkaisella
aasianpuoleisella rannalla, metsäkumpujen takana, jotka hän näki
joka aamu avatessaan silmänsä. Sinne hän aikoi lähteä iltapäivällä,
istuutuakseen samoin kuin viime vuonna, plataanien siimekseen
polttamaan nargilea ja katselemaan niityllä käveleviä hunnutettuja
naisia, jotka näyttävät Elysiumin kenttien varjoilta.
Sitten hän lapsellisen iloisena ajatteli uutta kaik-venettään
hänelle ilmoitettiin, että se juuri oli saapunut Stambulista, missä
se oli uudelleen kullattu, ja että soutajat tahtoivat koetella
uusia liveripukujaan. Tänä viimeisenä Itämailla viettämänään kesänä
hän tahtoi perjantaisin esiintyä Suolattomilla-Vesillä kauniisti
koristetussa veneessä, ja hän oli keksinyt hyvin itämaalaisen
väriyhtymän; soutajien takit ja pitkä, vedenpintaan ulottuva matto
olivat kullalla kirjailtua, punakeltaista samettia: ja tällä veneen
suipossa kokassa olevalla matolla tuli hänen palvelijansa istua,
hopeakoristeinen taivaansininen puku yllä. Kun miehet olivat
pukeutuneet näihin uusiin tamineisiin, André meni rannalle katsomaan,
miltä tämä näytti. Bosporin tavallisesti levottomasti aallehtiva vesi,
oli nyt kirkkaan tyyni, karehtien tuskin huomattavasti. Tuona kesäkuun
aamuna vallitsi rauha ilmassa, juhlatunnelma molemmilla vihreillä
rannoilla. André oli tyytyväinen koetukseen, ja hänen silmiään hiveli
hopealla kirjailtu sinipuku ja sen vastakohtana tummankeltainen
sametti, jonka kultakirjailu kuvasi rakkauden pettäväisyyttä
tulkitsevaa vanhaa arapialaista runoa. Sitten hän istuutui veneeseen
ja antoi soutaa itsensä Aasian puolelle, välttääkseen keskipäivän
paahtavaa aurinkoa.
Illalla hän sai Zeynebilta kirjeen, jossa hän pyysi häntä seuraavana
päivänä tulemaan Aasian Suolattomille-Vesille; luonnollisesti
oli kysymys ainoastaan ohikulkemisesta veneissä. Kaikki kävi nyt
vaikeammiksi -- näin hän kirjoitti, valvonta oli tullut kahta
ankarammaksi; heidät oli muun muassa kielletty viime vuoden tavoin
ohuesti hunnutettuina itse soutamasta kevyttä venettään pitkin
rantoja. Mutta Zeynebin valituksissa ei koskaan ollut katkeruutta;
hän oli liian lempeä olento kiihottuakseen, ja lisäksi hän oli liian
väsynyt ja alistuva kaikkeen, tietoisena läheisestä ja helposta
kuolemasta, jota kantoi povessaan... Jälkikirjoituksessa hän mainitsi
että vanha Mevlut parka, eräs etiooppialainen eunukki, äsken oli
kuollut kahdeksankymmenen kolmen vuoden ikäisenä; tämä oli todellinen
onnettomuus, sillä hän piti heistä, joiden oli nähnyt kasvavan, eikä
hän olisi pettänyt heitä hopeasta eikä kullasta. Hekin olivat olleet
häneen kiintyneet; hän oli ollut melkein kuin perheenjäsen. "Hoidimme
häntä -- hän kirjoitti -- kuin isoisää." Mutta tämä viimeinen sana
oli pyyhitty, ja sen yläpuolella oli luettavana Mélekin lystikkäällä
käsialalla kirjoitettuna: "isän _setää_!..."
Seuraavana perjantaina André siis läksi ensi kerran sinä vuonna
Suolattomille-Vesille, soutaen omituisin värein koristetussa veneessään.
Siellä hän moneen kertaan souti kahden ystävättärensä ohi, jotka olivat
vaihtaneet palvelijoidensa siniset puvut kullalla koristettuihin
vihreisiin, ja jotka olivat pukeutuneet mustiin tsharshafeihin ja
laskeneet kasvolleen puoleksi läpikuultavat harsot. Toiset kauniit
naiset, niinikään huolellisesti mustiin harsoihin verhoutuneina,
kääntyivät häntä katselemaan, ohikulkiessaan, ja näytti siltä kuin
olisivat he levänneet pitkänään vedenpinnalla, jossa sinä päivänä
vilisi arvoituksellisia huviretkeilijättäriä, toisesta kanervien ja
kukkien peittämästä rannasta toiseen. Melkein kaikki nämä verhotut
naiset kiinnittivät huomionsa häneen, he olivat lukeneet hänen kirjansa
ja tunsivat hänet, sillä toiset olivat näyttäneet hänet heille. Ehkäpä
hän oli puhunutkin muutamien kanssa viime syksynä seikkailunomaisilla
käynneillään pienten ystävättäriensä luona, näkemättä heidän kasvojaan.
Siellä täällä hän ohimennen pani merkille tarkkaavan katseen,
ystävällisen hymyn, jota vaan aavisti tiheiden mustien harsojen takaa.
He näyttivät myös hyväksyvän hänen valitsemansa väriyhdistelmän, joka
koreili tummankeltaisena ja hortensian-sinisenä vihreällä joella,
vihreiden niittyjen välissä ja puiden varjokkaiden holvien alla.
Ihmetellen ja myötätuntoisesti he katselivat tätä europpalaista, joka
osoittautui aito itämaalaiseksi.
Ja André, joka mielestään vielä joskus oli niin lapsellinen, näki
huvikseen, että veti puoleensa tuntemattomien kaunottarien huomion
ja että hän väliin salaa oli ohjannut heidän ajatuksiaan kirjojensa
muodossa, joita sinä vuonna ahkerasti luettiin kaikissa haaremeissa.
Taivas oli tänä kesäkuun päivänä hurmaavan tyyni ja tummansininen.
Rantojen nurmipenkerillä istui katselijoina naisia; heidän valkoisten
musliini-huntujensa aukoista saattoi nähdä heidän kauniit, rauhaa
uhkuvat silmänsä. Sieramiin nousi vastalyödyn heinän tuoksu, ja puiden
varjossa poltettujen nargilepiippujen sauhu.
Tiedettiin, että kesä vielä oli kestävä kolme kuukautta, ja että
huvikausi Suolattomilla-Vesillä vastikään oli alkanut; tänne
palattaisiin siis vielä monena perjantaina, sanalla sanoen, että
tätä kaikkea vielä oli jatkuva jonkun aikaa, että loppuun oli vielä
pitkältä...
Kun André hetkeksi sitoi kauniin veneensä rantakaislikkoon mennäkseen
toisten tavoin polttamaan nargilepiippua siimekseen ja vuorostaan
katselemaan joella kulkijoita, hänet valtasi täydelleen nuoruuden
harhaluulo ja unhotuksen hyväntekevä huumaus.


XXXVIII.

Kirje, jonka André sai Djénanelta seuraavalla viikolla:
Kesäkuun 22 päivä 1905.
Nyt olen palannut Bosporin rannalle, André, niinkuin olin teille
luvannut, ja ikävöin suuresti nähdäkseni teidät. Tahdotteko
lähteä ensi torstaina Stambuliin ja saapua kello kaksi lähellä
Sultan Selim'ia olevaan imettäjäni taloon? Pidän enemmän tästä
kohtaamispaikasta kuin Sultan-Fatihista, sillä sehän oli se
paikka, jossa ensi aikoina tapasimme toisemme...
Pankaa päähänne fezi ja noudattakaa samaa varovaisuutta kuin
ennen; mutta älkää astuko sisään taloon, ellei tavallista
merkkiämme, valkoista nenäliinan nirkkoa näy toisen, kerroksen
ikkunaristikkojen välissä. Jos ette näe sitä, on yhtymisemme
valitettavasti saanut esteen. Jatkakaa siinä tapauksessa
matkaanne umpikujan pohjukkaan asti ja kääntykää vasta siinä,
ikäänkuin olisitte kulkenut eksyksiin.
Kaikki on vaikeampaa tänä vuonna, ja me elämme alituisen
levottomuuden alaisina...
Ystävättärenne
_Djénane_.
Tuona torstaina hän heti herätessään oli entistään enemmän huolissaan
ulkonäöstään. "Viime vuodesta olen varmaankin tuntuvasti vanhennut
-- näin hän ajatteli --; viiksissäni on hopeajuovia, joita ei vielä
ollut ennen Djénanen matkaa." Hän olisi uhrannut paljon jos olisi
voinut tehdä tekemättömäksi sen, että oli häirinnyt ystävättärensä
mielenrauhan; mutta se tietoisuus, että hän tuon naisen nähden vanheni,
oli hänestä kuitenkin sietämätön.
Olennot sellaiset kuin hän, joista olisi voinut tulla suuria
mystikkoja, mutta jotka eivät mistään ole voineet löytää hartaasti
etsimäänsä sisäistä valoa, takertuvat pettyneinä ja epätoivoisina
rakkauteen ja nuoruuteen, huomatessaan sen olevan pakenemaisillaan.
Ja silloin alkaa lapsellinen ja surkea epätoivo siitä, että hiukset
valkenevat ja silmät himmenevät; ja kauhu mielessä he odottavat hetkeä,
jona naiset kääntävät katseensa toisiin miehiin.
Määrättynä torstaina André kulki keskellä viehättävän autiota vanhaa
Stambulia, nauttien ihanasta kesäkuun taivaasta Sultan Selimille päin,
peläten Djénanen kohtaamista, ja ehkä vielä enemmän oman ulkomuotonsa
näyttämistä...
Saavuttuaan synkkään umpikujaan, hän kohotti katseensa ja huomasi
silloin heti valkoisen merkin, joka selvästi erosi ympäröivien talojen