Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä - 19

olivat soutajieni puvut muinoin, sinä valoisana aikana, jolloin asuin
Bosporin rannalla."
Hämärä laskeutui. André pyysi sitä turkkilaista palvelijaansa,
joka ennen oli ollut paimen Eski-Shehirissa, ottamaan tummaäänisen
huilunsa ja soittamaan saman sävelmän kuin viime vuonna; se oli
eräänlainen metsäläisfuuga, joka nyt tulkitsi hänelle kaikkea sitä
sanoin kuvaamatonta, mikä tässä paikassa ja näissä erikoisoloissa
liittyi kesän lopun nostamiin tunteisiin. Sitten hän nojasi ikkunaansa
ja seurasi veneensä poistumista; sen soutajat olivat jälleen
muuttuneet köyhiksi venemiehiksi, jotka lyhyin päivämatkoin kulkivat
Konstantinopoliin, siellä pestautuakseen uuden isännän palvelukseen.
Kauan hän katseineen seurasi tuota yhä tummenevaa vedenpintaa pitkin
poistuvaa valkeata ja kapeata esinettä, jonka häipyminen harmaaseen
iltahämyyn hänestä tuntui kahden Itämailla viettämänsä kesän katoamisen
vertauskuvalta.


XLIII.

Lauantaina, lokakuun seitsemäntenä päivänä, joka oli hänen viimeinen
Bosporin rannalla viettämänsä päivä, Djénane kirjoitti hänelle, että
Mélekillä oli kovempi kuume, että perheen vanhat jäsenet olivat
levottomat, ja että vielä samana päivänä palattaisiin kaupunkiin
hakemaan lääkärinapua.
Kaikki lähetystöt kokosivat tavaroitaan matkalaukkuihin. André joudutti
matkavalmistuksiaan, saadakseen aikaa ennen pimeän tuloa soutaa
vastakkaiselle rannalle sanomaan hyvästi Valta-Herran-Laaksolle. Hän
saapui sinne myöhään, taivas oli suurten nopeasti kiitävien synkkien
pilvien peittämä, joista putoili sadepisaroita. Laakso oli autio,
ja puiden juurella olevat pienet kahvilat olivat jo edellisestä
illasta asti olleet suljettuina. Hän hyvästeli paria yksinkertaisia
turbaanipäistä miestä, jotka asuivat seudun majoissa -- sitäpaitsi
hyvää keltaista koiraa ja kilttiä harmaata kissaa, jotka kuuluivat
laakson vaatimattomiin asujamiin; nämä olivat kahden kesäin aikana
olleet hänen tuttaviaan ja näyttivät tajuavan, että hän nyt erosi
heistä ainaiseksi. Sitten hän hitaasti kuin hautajaissaatossa kulki
ympäri aidatun niityn, joka nyt oli autiona, mutta jonka hienoa ruohoa
ja myrkkyliljojen punasinerviä kukkia hänen ystävättärensä pitkät
harsot niin usein olivat hiipaisseet.
Tätä kävelyä kesti iltahämyyn asti, jolloin tähdet alkoivat tuikkia
ja kuljeskelevien koirien haukunta alkoi kaikua. Lopetettuaan tämän
toivioretkensä hän saapui laakson suulla olevaan kookkaiden plataanien
muodostamaan pyhään lehtoon, ja silloin oli jo aivan pimeä, niin
että hän kompastui puunjuuriin, jotka isojen käärmeiden kaltaisina
kiemuroina piilivät lakastuneiden lehtien alla. Pimeässä hän palasi
pienelle laiturille, missä jokainen kivilaatta oli hänelle tuttu, ja
astui veneeseensä palaten Europan rannikolle.


XLIV.

Bosporilla on koko yön ulvonut Mustanmeren tuuli, jonka kamala ääni
pian melkein lakkaamatta on kuuluva neljän tai viiden talvikuukauden
aikana. Aamuyöstä myrsky yltyy, järkyttäen Andrén asuntoa, näin luoden
lisää synkeyttä hänen viimeiseen heräämiseensä Terapiassa.
Mikä kamala ilma! sanoi hänen kamaripalvelijansa avatessaan ikkunat.
Vastapäätä, Aasian kukkuloilla, liitelevät tummat pilvet niin
matalalla, että ne melkein koskettelevat myrskyn raastamia puita.
Ja tämän hurjan sään vallitessa ja rankkasateen pieksemänä
André tänään kulkee viimeinen kerran alas Bosporia, sivuuttaen
ystävättäriensä kesäasunnon, jossa kaikki on suljettua ja teljettyä,
ja jonka marmorilaiturilla kuivuneet lehdet kiertelevät hurjassa
tanssinpyörteessä.
Illalla hän jo on ehtinyt asettua asuntoonsa Konstantinopolissa, mutta
valitettavasti niin lyhyeksi aikaa ennen lopullista lähtöänsä. Ei
ole jäljellä muuta kuin viisikymmentä päivää, sillä hän on päättänyt
palata Ranskaan meriteitse ja astua laivaan marraskuun 30 päivänä.
Tämän päätöksen hän on tehnyt yksinomaan sentähden, että hänellä olisi
edeltäpäin määrätty, muuttumaton lähtöpäivä, johon on mukautuminen.
Djénanen myöhään illalla saapunut kirje kertoi lääkärien lausunnon:
aivokuume, hyvin ankaralaatuinen; pikku Mélek parka epäilemättä
siihen kuolee, hän kun lisäksi on niin suuren hermokiihotuksen,
kapinallisuuden ja uuden avion aiheuttaman kauhun heikontama.


XLV.

Lokakuun kahtena loppuviikkona, joiden aikana Mélek kamppaili kuoleman
kanssa, oli ilma melkein muuttumatta kaunis, auringon paistaessa
himmeän surumielisesti. Koulupoikien tavoin André joka ilta pyyhki
kuluneen päivän numeron almanakastaan, jossa lokakuun 30 päivä oli
merkitty ristillä. Hän oleskeli enimmäkseen Stambulissa, nauttiakseen
niin kauan kuin suinkin turkkilaiselämästä, joka niin pian oli päättyvä
häneltä. Mutta täällä, samoin kuin Bosporin rannalla, syksyn synkkyys
lisäsi hänen matka-ajatustensa herättämää alakuloisuutta; nyt olikin
jo melkein liian kylmä istua taivasalla, uneksimassa nargilen ääressä,
paljasoksaisten puiden juurella, pyhien moskeijain edustalla.
Luonnollisesti hän ei enää tavannut ystävättäriänsä, sillä Djénane
ja Zeyneb eivät poistuneet kuolevan äärestä. Lopun lähestyessä he
kiinnittivät ikkunaristikkoihin niin pienen valkoisen merkin, että
sitä tuskin huomasi; se merkitsi: hän elää vielä; oli sovittu siten,
että sininen merkki tietäisi: kaikki on lopussa. Joka aamu ja sitten
pari kertaa päivän kuluessa meni hän, Jean Renaud tai kamaripalvelija
Khassim-Pashan hautausmaan ohi, levottomina katsellen tuota ikkunaa.
Tällä ajalla siinä talossa, missä kuoleva nuori nainen lepäsi, vallitsi
harras hiljaisuus, ja vanhojen perheenjäsenten pyynnöstä imanit
rukoilivat lakkaamatta. Tuo Islam, vanha Islam, joka tuudittaa kuolevat
taivaalliseen lepoon, sulki yhä likemmin syliinsä tuon kapinallisen
lapsen, joka asteittain alistui sen vaikutukseen ja nukahti pelotta;
epäily ei muuten hänessä ollut parantumaton, vaan oli veres oksastus
ammoisista ajoista periytyneen rauhallisuuden ja uskon rungossa. Ja
lopulla eivät lapselliset uskonnolliset menot, jotka suhtautuvat
koraaniin samoin kuin Lourdes'issa noudatetut hartausmenot, eikä
molempien perheen kunnianarvoisien vanhusten taikauskokaan eivät enää
loukanneet tuota vielä äsken niin epäuskoista nuorta naista, sillä nyt
hän salli, että häneen kiinnitettiin taikaesineitä, ja että dervishit
lukivat loihtuja hänen vaatteidensa yli; siunautettiinpa Eyoubin
moskeijassa hänen Parisin muotiliikkeestä tilatut hienot paitansa,
tai lähetettiin ne vielä kauemmaksi, aina Skutariin asti, ulvovien
dervishien luo, joiden hengityksellä on parantava voima niin kauan kuin
he ovat haltioissaan, kauan avuksi huudettuaan Allah'ta.
Lokakuun lopulla Mélek oli kaksi päivää ollut ääneti ja todennäköisesti
tajuttomana ja vaipuneena raskaaseen kuumenneen, jonka lääkärit
sanoivat merkitsevän kuoleman lähestymistä.


XLVI.

Marraskuun toisena päivänä Zeyneb, joka valvoi Mélekin vuoteen ääressä,
kääntyi äkkiä pelästyksestä väristen: puolihämäräisen huoneen
taustasta kohosi syvästä hiljaisuudesta hyvin lempeä, raikas ääni,
joka luki rukouksia. Hän ei ollut kuullut tuon nuoren hunnutetun tytön
tulevan sisään. Mitä hän tekikään siellä, koraani kädessä? Nyt hän
jo ymmärsi: rukous kuolleiden puolesta! Turkinmaalla on tapana että
kun talossa on kuoleva, saman kaupunginosan tytöt ja naiset tulevat
vuoroin lukemaan rukouksia. He astuvat ilman muuta sisään huoneeseen,
sanomatta nimeään, nostamatta harsoaan, tuntemattomina ja onnettomuutta
ennustavina; heidän läsnäolonsa on kuoleman enne, samoin kuin
katolilainen pappi, joka tuo viimeisen voiteluksen.
Mélek olikin ymmärtänyt, ja hänen silmänsä, jotka kauan olivat olleet
suljettuina, aukenivat jälleen, hän oli nyt siinä salaperäisessä
paremmuuden tilassa, joka melkein aina on havaittavissa vähää ennen
kuolemaa. Ja hän jaksoi taas vähän käyttää ääntänsä, jonka saattoi
luulla jo ainaiseksi sammuneen, ja hän sanoi tuntemattomalle tytölle:
-- Tulkaa lähemmäksi, en oikein kuule... Älkää luulko, että minä
pelkään... Lukekaa kovemmin... niin ettei mene hukkaan...
Sitten hän itse tahtoi lukea muhamettilaisen uskontunnustuksen, ja
ojentaen rukousasentoon pienet läpikuultavan kalpeat kätensä, hän
lausui nämä pyhät sanat:
"Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on hänen profeettansa..."
Mutta ennenkuin hän oli lukenut loppuun uskontunnustuksensa, mikä
tapahtui melkein henkäyksenä, ojennetut heikot kädet vaipuivat ales.
Silloin tyttö, jonka nimeä ei tiedetty, jälleen avasi koraaninsa ja
jatkoi lukemistaan. Mikä suloinen poljento, mikä rauhoittava tuuditus
noissa Islamin rukouksissa, varsinkin kun niitä lukee tiheän hunnun
verhoama nuori tyttö... Myöhäiseen yöhön nämä tuntemattomat hurskaat
naisolennot tulivat ja poistuivat äänettömästi kuin varjot, eikä siis
tullut keskeytystä siihen sulosointuiseen rukoilemiseen, joka helpottaa
manalle-muuttoa.
Usein toisiakin henkilöitä tuli hiipien varpaisillaan huoneeseen,
kumartuen sanaakaan sanomatta kuolinvuoteen yli. Nämä olivat: äiti,
hiljainen ja hyvä olento, aina niin vaatimaton, että häntä tuskin
huomasi; molemmat vanhat isoäidit, jotka eivät voineet alistua
välttämättömyyteen, tuijottaen sanattomina ja melkein ankaroina syvässä
epätoivossaan; lisäksi isä, Mehmed-Bei, jonka kasvot olivat nääntyneet
surusta ja kenties tunnonvaivoista; oikeastaan hän jumaloi tytärtään
Mélekiä, mutta taipumattoman järkähtämättä noudattamalla vanhoja tapoja
hän oli syössyt tyttärensä kuolemaan. Kävijöiden joukossa oli niinikään
entinen kotiopettajatar, neiti Tardieu, joka vallan vavisten astui
huoneeseen; hänet oli noudettu loppupäivinä Mélekin nimenomaisesta
pyynnöstä, mutta vaikka häntä siedettiin, oltiin hänelle vihamielisiä,
häntä kun pidettiin onnettomuuden aiheuttajana.
Kuolevan silmät olivat jälleen ummistuneet; joskus hänen kätensä
vavahtivat ja huulensa värähtivät, mutta muuten hän ei antanut
elonmerkkiä.


XLVII.

Kello neljän vaiheella aamulla. Sinä yönä valvoi Djénane. Tuntematon
naisvieras, jonka rukous täytti tämän haaremihuoneen, kohotti äkkiä
äänensä keskellä juhlallista hiljaisuutta ja luki haltioituneena,
ikäänkuin hänellä olisi ollut se tunne, että _jotain tapahtui_,
millä oli ratkaiseva merkitys. Djénane, joka lakkaamatta painoi
käsillään toista Mélekin pienistä verettömistä käsistä, huomaamatta,
että se oli käynyt kylmäksi, säpsähti kauhistuneena, tuntiessaan
olkaansa kosketeltavan; kaksi heikkoa lyöntiä, jotka tiesivät synkkää
huomautusta... Hyi noita inhottavan, ennen näkemättömiä vanhan akan
kasvoja, jotka pistivät esiin hänen takaansa, äänettömästi ilmestyneinä
huoneeseen lukottomasta ovesta; se oli leveäharteinen eukko, mutta
kalpea ja luiseva; sanaakaan sanomatta hän viittasi Djénanea poistumaan.
Epäilemättä tämä nainen oli kauan ollut vahdissa käytävässä, ja vasta
silloin kun tarkka ammattivaistonsa ilmaisi, että hetki oli tullut, hän
lähestyi ryhtyäkseen tehtäväänsä.
-- Ei, ei! sanoi Djénane, heittäytyen vainajan yli, ei vielä! En tahdo,
että viette häntä pois!
-- No, no, sanoi vanha nainen, ja sysäsi hänet arvonsa tuntevana
syrjään, enhän tee hänelle mitään pahaa.
Tuo nainen oli ruma, mutta ei siltä häijynnäköinen, päinvastoin ilmeni
hänen kasvoissaan synkkää sääliä ja ennen kaikkea suurta väsymystä.
Niin monta katkottua haareminkukkaa oli hänen jo täytynyt kantaa pois
vahvoilla käsivarsillaan, tämän "ruumiin pesijättären." joksi hänen
kaltaisiaan kutsutaan.
Hän otti kuolleen syliinsä, kuin sairaan lapsen, ja vainajan kauniit
punervat hiukset valuivat hänen hirvittäville hartioilleen. Kaksi hänen
avustajanaistaan -- kaksi vielä kammottavampaa vanhaa ammattilaista
-- odotti etuhuoneessa kynttilät kädessä. Djénane ja rukoilijanainen
seurasivat heitä käytäviin ja eteisiin, jotka olivat kylmät ja
hiljaiset aamunsarastuksessa, ja tuo synkkä joukko suuntasi askeleensa
portaisiin.
Näin siis Mélek-Sadiha-Saadet kahdenkymmenen ja puolen vuoden
ikäisenä kuoli kauhun murtamana, kun hänet pakotettiin toistamiseen
heittäytymään aviomiehen syliin...
Kun oli astuttu alas portaita, saapuivat vanhat eukot taakkoineen
pohjakerroksessa olevaan saliin, joka kuului tämän vanhan rakennuksen
taloushuoneistoon; se oli eräänlainen marmoripermantoinen
tarjoiluhuone, jonka keskellä oli maalaamaton valkoinen puupöytä, amme
täynnä höyryävää kuumaa vettä ja kolmijalalle levitetty raiti; nurkassa
oli ruumisarkku -- ohuista laudoista tehty, niinkuin Turkinmaalla
on tavallista -- ja lopuksi lattialla sauvan ympärille kääritty
vanhanaikainen shaali, niin sanottu "validé", jommoisia rikkailla
käytetään paarivaatteena. Kaikki tämä oli valmistettu edeltäpäin, sillä
Islamin maissa hautauksen täytyy tapahtua hyvin nopeasti.
Kun vanhat naiset olivat laskeneet nuoren vainajan lyhyelle pöydälle,
valuivat hajalla olevat kauniit punervat hiukset lattiaan asti.
Ennen toimeensa ryhtymistä, he viittaisivat Djénanea ja tuntematonta
verhottua naista poistumaan. He vetäytyivät juuri itsestään odottamaan
oven ulkopuolella. Zeyneb, joka ikäänkuin aavistaen mitä tapahtui
oli herännyt, liittyi odottajiin -- ja hän oli vielä valkeampi kuin
vainaja, silmien ympärillä tummemmat kehät. Kaikki kolme he seisoivat
jäykkinä kauhusta, mielikuvituksessaan seuraten tämän viimeisen
puhdistuksen yksityiskohtia, kuunnellen valuvan veden kolkkoa ääntä
ja tuossa kaikuvassa huoneessa siirrettyjen esineiden kolinaa. Ja kun
kaikki oli valmista, kutsui pitkä eukko heitä: -- Tulkaa nyt katsomaan
häntä?
Ruumis oli laskettu kapeaan arkkuunsa, kääritty valkoisiin, paitsi
kasvoja, jotka vielä olivat paljaat viimeisiä suudelmia varten. Ei
oltu voitu täydelleen sulkea hänen silmiään eikä suutansa; mutta hän
oli niin nuori, ja hänen hampaansa olivat niin valkoiset, että hän yhä
vielä oli viehättävän kaunis, kasvoissa lapsellinen ilme ja huulilla
alakuloinen hymy.
Nyt herätettiin koko talon väki, jotta he tulisivat suutelemaan
vainajaa, isä, äiti, molemmat isoäidit, jäykät vanhat sedät, jotka jo
joku päivä sitten olivat menettäneet jäykkyytensä, palvelijattaret ja
orjat.
Ison talon täyttivät sytytetyt valot, kiireiset askelet, huokaukset ja
nyyhkytykset.
Viimeksi saapui toinen isoäideistä, samalla Djénanen äidinäiti, ja
molemmista vanhoista naisista pelottavin; hän oli jo muutaman päivän
ollut vieraana talossa, ja juuri kun saapui tämä vanhoillinen kandin
puoliso, ankara muhametinuskoinen ja erikoisen vihainen sille uudelle
liikkeelle, joka oli riistänyt häneltä hänen lastenlapsensa -- oli
siellä pelokas opettajatar, neiti Tardieu polvillaan ruumisarkun
ääressä. Molemmat naiset katselivat toisiaan hetkisen vaieten, toinen
hirvittävänä, ja toinen nöyränä ja kauhistuneena:
-- Menkää tiehenne! sanoi vanha nainen turkinkielellä, vavisten
vihasta. Mitä teillä enää on täällä tekemistä? Tehtävänne on loppuun
suoritettu... Ettekö kuullut mitä sanoin, menkää tiehenne!
Mutta alkaessaan vetäytyä pois huoneesta tuo nuori naisparka katsoi
häneen niin vilpittömästi ja epätoivoisesti ja silmät täynnä
kyyneleitä, että vanhan naisen äkkiä valtasi surku. Epäilemättä hän
äkkiä käsitti, mitä ei vuosikausina ollut tunnustanut, että opettajatar
oli ainoastaan ollut edesvastuuton välikappale ajanhengen palveluksessa.
Silloin hän ojensi hänelle kätensä, huudahtaen: Anteeksi!...
Ja nämä molemmat naiset, jotka siihenasti olivat olleet toisilleen niin
vihamieliset, itkivät nyyhkyttäen toistensa käsivarsiin kietoutuneina.
Vakaumusten, rotujen, ikäkausien eroavaisuus olivat kauan erottaneet
heidät, mutta molemmat olivat hyväsydämiset ja äidilliset, alttiit
hellyyden ja katumuksen tunteille.
Ikkunasta sisälle tunkeva himmeä valo ilmoitti, että tämä marraskuun yö
oli päättynyt. Djénane muisti nyt Andrén, nousi huoneeseensa noutamaan
sinistä nauhaa, jonka sopimuksen mukaan toisen merkin sijalle kiinnitti
saman ikkunan ristikkoon.


XLVIII.

Kamaripalvelija oli aamun koittaessa ollut katsomassa merkkiä, ja
vallan pelästyneenä hän kiiruhti takaisin Peraan.
-- Neiti Mélek on varmaankin kuollut, hän sanoi isännälleen,
herätettyään hänet: he ovat kiinnittäneet ikkunaan sinisen merkin,
jonka juuri näin...
Hänellä oli monta kertaa ollut tilaisuus puhua Mélekin kanssa
ovenraosta, käydessään toimittamassa Andrén vaarallisia asioita; olipa
Mélek ollut niin ystävällinen, että paljasti kasvonsa, kiittäessään
häntä hänen vaivoistaan. Hänen mielestään hän oli _neiti_ Mélek, hän
kun näytti niin nuorelta.
Tuntia myöhemmin André sai Djénanelta tiedon, että vainaja
keskipäivällä vietiin moskeijaan; hän läksi siis ennen kello 11
Khassim-Pashaan. Hän oli pukeutunut feziin ja työläispukuun, jotta ei
pistäisi silmään, sillä sopivana hetkenä hän tahtoi tulla ruumisarkkua
hyvin lähelle, koettaakseen täyttää Islamin määräämän pyhän
velvollisuuden vainajata kohtaan.
Ensin hän odotti syrjässä, läheisellä hautausmaalla. Ja ennen pitkää
hän näki muutamien outojen henkilöiden olkapäillään kantavan ulos
talosta kevyen arkun, niinkuin turkkilainen tapa vaatii. Ruumisarkun
ympärille oli kääritty vanha shaali, oikea "validé"-shaali puna- ja
vihreäraitainen, hienoine Kashmiri-kuvioineen; pieni valkoinen harso
oli laskettu kannelle, pään puolella, merkkinä siitä, että vainaja
oli nainen, ja hämmästyttävästi poikkeamalla vanhasta tavasta, oli
vaatimaton ruusuvihko neulalla kiinnitetty shaaliin.
Turkkilaisilla toimitetaan hautaus paljoa pikemmin kuin meillä,
eikä lähetetä kutsuja hautajaisiin. Niihin saa tulla kuka tahansa,
sukulaiset, ystävät, jotka ovat saaneet tapahtumasta tiedon, naapurit,
palvelijat. Ei koskaan näe naisia näissä valmistuksitta toimeen
pannuissa hautajaissaatoissa, eikä pyydettyjä kantajia; ohikulkijat
suorittavat kantajien tehtävän.
Marraskuun aurinko paistoi kauniina, päivä oli kirkas ja tyyni; Stambul
säteili kauempana, kohoten muuttumattomana ohuesta syyssumusta, joka
alempana verhosi Kultaisen- Sarven.
Mélekin arkku siirtyi usein olalta toiselle, sillä kaikki
vastaantulijat tahtoivat täyttää pyhän velvollisuuden, muutaman
hetken kantamalla tuntematonta vainajaa. Jonon etunenässä kulki kaksi
pappia, vihreät turbaanit päässä, satamäärä kaikensäätyisiä miehiä
astui arkun jäljessä; näiden joukossa oli muutamia vanhoja dervishejä
maagi-päähineineen; astuessaan he veisasivat virsiä korkealla ja
synkällä äänellä, joka muistutti talvi-illoin metsästä kuuluvaa susien
ulvontaa.
Suunnattiin kulku vanhalle moskeijalle, joka oli kaupungin laidalla,
melkein maalla, autiossa notkoissa. Mélekin arkku laskettiin alas
esikartanon kivilaatoille, ja imanit lukivat kimakoin kurkkuäänin
hautajaisrukouksensa.
Siellä viivyttiin lähes kymmenen minuuttia, sitten saatto jälleen läksi
liikkeelle, laskeutuen alas lahden rantaan, sieltä kulkeakseen veneissä
vastakkaisella rannalla olevalle isolle Eyoubin hautausmaalle, missä
Mélek oli saava viimeisen leposijansa.
Kun lähestyttiin Kultaisen-Sarven kohdalla olevaa kaupunginosaa, missä
oli paljon väkeä, liikkui ruumissaatto hitaasti, siihen kun liittyi
useita. Siellä soutajat ja merimiehet vuoroonsa kantoivat pikku
Mélek vainajaa. André, joka tähänasti oli epäröinyt, lähestyi nyt
vihdoinkin, varmana siitä, ettei häntä tässä tungoksessa tunnettaisi;
hän kosketteli kädellään vanhaa validé-shaalia, ojensi olkansa ja tunsi
nuoren ystävättärensä arkun hetken lepäävän sillä, kulkiessaan siten
parikymmentä askelta rantaa kohti.
Sitten hän kokonaan poistui, peläten, että hänen itsepäinen
saattamisensa voisi herättää huomiota...


XLIX.

Viikkoa myöhemmin molemmat eloon jääneet, Djénane ja Zevneb, pyysivät
Andréta tulemaan Sultan-Selimiin. Tuossa entisessä yksinkertaisessa,
syrjäisessä ja synkässä pienessä talossa he tapasivat toisensa
viimeistä edellisen kerran elämässään, ja molemmat naiset olivat vallan
mustiin puetut, tiheät mustat harsot kasvoilla.
He eivät puhuneet muusta kuin vainajasta, hänestä, joka oli
"vapautettu", niinkuin heidän sanansa kuului, ja André sai kuulla
kaikki yksityiskohdat hänen viimeisiltä hetkiltään. Hänestä tuntui
siltä, etteivät he itkeneet mustien harsojensa alla, molemmat tuntuivat
vakavilta ja tyyntyneiltä. Zeynebin mielestä tuollainen vapautuminen
oli vallan luonnollinen, sillä eihän hän itse enään oikeastaan kuulunut
tähän matoiseen maailmaan. Mutta häntä ihmetytti, että Djénane oli niin
tyyni.
Äkkiä André, ajatellen sanovansa jotain hauskaa, virkkoi lempeästi ja
ystävällisesti: "Minulle osoitettiin Hamdi-Beitä viime perjantaina
Yidizissä, hän oli käytökseltään hieno, aistikas ja kasvoiltaan
kaunis." Mutta Djénane keskeytti, kiivastuen ensi kerran: "Minä pyydän,
André, älkäämme enää puhuko siitä miehestä."
Zeyneb kertoi hänelle sitten, että perheessä, joka oli kokonaan lamassa
Mélekin kuoleman johdosta, ei sillä haavaa ajateltu tuota avioliittoa.
Todella André oli kohdannut Hamdi-Bein ja oli hänestä saanut tuon
vaikutuksen. Jopa hän siitä asti koetti itselleen vakuuttaa: "Olenpa
onnellinen siitä, että pikku ystävättäreni mies on sellainen." Mutta
tämä kuulosti ontolta, sillä oikeastaan hän kärsi enemmän nähtyään
Hamdin ja todettuaan hänen ulkomuotonsa viehätyksen ja ennen kaikkea
hänen nuoruutensa.
Erottuaan heistä ja lähdettyään, niinkuin monasti ennen, pitkälle
taipaleelle, joka erotti tämän talon hänen asunnostaan, Stambul teki
entistään enemmän häneen kaupungin vaikutuksen, joka katoaa, joka
surkeasti länsimaalaistuu ja vajoaa jokapäiväisyyteen, levottomaan
hyörinään, rumuuteen. Sultan-Selimin lähistössä olevien hiljaisten
katujen jälkeen hän saapui alempana, lähellä siltoja oleviin
kaupunginosiin ja tunsi inhoa nähdessään nuo vilisevät kansanjoukot,
joiden hääriminen on loppumaton; keskellä kapeiden pikkukatujen
lokaa ja illan kylmää sumua kaikki nuo ihmiset kiireissään myivät
ja ostivat tuhansia mitättömiä esineitä ja likaisia ruokatavaroita;
nämä henkilöt eivät enää olleet turkkilaisia, vaan sekaannus kaikista
länsimaalaisista roduista. Feziä he tosin vielä käyttivät päähineenä,
mutta puolet heistä ei huolinut arvokkaisuudestaan sen vertaa,
että olisi säilyttänyt kansallispukuansa, vaan pynttäsivät ylleen
europpalaisia ryysyjä, hylkytavaraa suurkaupungeistamme, joita tänne
tuodaan laivalastittain.
Hän ei koskaan ennen ollut niin tarkasti kuin nyt pannut merkille
tehtaita, joiden torvista siellä täällä nousi savua, eikä niitä
tyylittömiä taloja, jotka olivat europpalaisten esikaupunki-talojen
jäljittelyjä. "Itsepäisesti tahdon yhä edelleen nähdä Stambulin
sellaisena, kuin se ei enää ole -- näin hän ajatteli -- se luhistuu
kokoon, se on mennyttä kalua. Nyt täytyy alinomaan kiltisti valita
mitä tahtoo katsella, ja ne paikat, joilla tahtoo käydä; ylhäisillä
kukkuloillaan moskeijat vielä kohoavat entisellään, mutta kaikki
alempana olevat kaupunginosat ovat jo 'edistyksen' turmelemia, joka
on saapunut huimaa vauhtia, tuoden mukanaan kurjuuttaan, alkoholiaan,
epätoivoaan ja räjähdysaineitaan. Länsimaiden huono henki on kulkenut
yli kaliifien kaupunginkin; sekin on _havahtunut_ samaan tapaan kuin
naiset sen haaremeissa."
Mutta sitten hän ajatteli vielä alakuloisempana: "Mitä tämä lopulta
minua liikuttaa? Enhän minä pian enää ole tämän maan väkeä. Päivänä,
joka pian tulee, nimittäin marraskuun 30:ntenä, lähden täältä
epäilemättä ainaiseksi. Lukuunottamatta Nedjibén valkoisia hautakiviä,
joiden tulevaisuus vielä huolestuttaa minua, en huoli mistään muusta.
Ja mitä minä itse, viiden, korkeinkaan kymmenen vuoden kuluttua, olen
muuta kuin raunio? Elämä on lyhyt, minun elämäntieni on jo takanani,
tämän maailman asiat eivät kohta enää koske minuun. Jatkakoon aika
vaan huimasti rientävää kulkuaan, temmatkoon mukaansa nämä Itämaat,
joita olen rakastanut, ja kaikki tsherkessiläiset kaunottaret
merenvihreine silmineen, pyyhkiköön pois kaikki ihmisrodut, maapallon
ja maailmankaikkeuden, mitä -siitä välitän, minä, jonka elämä jo on
melkein lopussa ja joka huomenna kenties olen menettänyt olemassaolon
tietoisuuden..."
Eräinä hetkinä hän taas päinvastoin tunsi olevansa niin kotiutunut
Konstantinopoliin, niin kiinnikasvettunut tähän kaupunkiin, jopa
asuntoonsakin, missä ei vielä mihinkään oltu kajottu matkan varalta,
että hänestä tuntui, kuin tuo marraskuun 30 päivä ei koskaan saapuisi.
Ja astuessaan eteenpäin keskellä ihmisjoukkoja, lukemattomien
katulyhtyjen syttyessä, huutojen, huomautusten ja kaupustelun
kaikuessa kaikilla länsimaalaisilla kielillä, hän oli kuin tuuliajolla
ristiriitaisten tunteiden merellä.


L.

Marraskuu lähestyi loppuansa, ja he olivat koolla kaikkein viimeisen
kerran. Yhä sama auringonsäde lähetti vastakkaisen talon seinältä vielä
hetkisen ennen iltaa melkein keinotekoisen heijastuksensa köyhästi
sisustettuun pieneen haaremiin, joka piili Stambulin keskustassa.
Kalpea hunnuton Zeyneb ja mustiin kasvoharsoihinsa verhoutunut
Djénane puhelivat Andrén kanssa yhtä tyynesti kuin tavallisesti
heidän kohdatessaan toisensa. Olisi voinut luulla, että tätä päivää
oli seuraava muita samanlaisia, että marraskuun 30 päivä, jonka oli
määrä tehdä loppu kaikesta, ei ollut niin lähellä, tai ettei se
koskaan tulisikaan; eipä todella mikään osoittanut, etteivät he enää
tämänjälkeen koskaan kuulisi toistensa äänien kaikua...
Ilman ulkonaisia mielenliikutuksen merkkejä Zeyneb pohti keinoja
ylläpitää keskinäistä kirjeenvaihtoa Andren palattua Ranskaan. 'Poste
restantea' pidetään tätä, nykyä liian tarkasti silmällä; näinä
levottomina aikoina ei kellään enää ole oikeutta mennä postiin nimeään
ilmoittamatta. Mutta minun keksimääni tietä kulkien on kirjevaihtomme
oleva varmasti turvattu; se tosin on hiukan pitkä; älkää siis
ihmetelkö, jos vastauksemme joskus viipyy pari viikkoa."
Djénane esitti kylmäverisesti tuumansa vielä kerran ainakin saada
nähdä ystävänsä marraskuun 30:nnen päivän illalla. "Kun Top-hanén
tornikello on neljä, joka on matkustajalaivojen lähtöaika, me
molemmat kuljemme satamasillan ohi. Huomatkaa, että tämä tapahtuu
mitä yksinkertaisimmissa vuokra-ajurin vaunuissa. Kuljemme niin
lähellä sillan reunaa kuin suinkin; laivan yläkannelta, jolla pyydän
teitä pysyttelemään, voitte pitää silmällä kaikkia ajoneuvoja, niin
että ette jää meitä näkemättä. Siellä on aina suuri tungos, kuten
tiedätte, ja kun turkkilaisnaisien ei koskaan ole lupa pysähtyä
kadulle, on hyvästijättömme kestävä ainoastaan silmänräpäyksen..." Sinä
iltana vastakkaisella seinällä lepäävä auringon hohde oli tarkalleen
osoittava eronhetken; silloin kun se katosi katolta, oli André nouseva
ja lähtevä; tästä he olivat edeltäpäin sopineet; se oli heidän
yhdessäolonsa äärimäinen raja, sen takana oli kaikki loppuva.
André, joka oli kuvitellut, että he tämän viimeisen kohtaamisen
aikana olisivat täynnä surullista mielenliikutusta, hämmästyi heidän
tyyneyttään. Lisäksi hän oli odottanut vielä viimeisen kerran
näkevänsä Djénanen silmät tuona viimeisenä päivänä; mutta ei, hetket
riensivät, eikä ankara musta tsharshaf ollenkaan liikahtanut, eikä
ainoakaan kasvoharson poimu: se oli epäilemättä yhtä järkähtämättömästi
alaslaskettu kuin pronssinen verho kuvapatsaan kasvoilla..
Vihdoin puoli neljän vaiheella, kun he jotain toisilleen sanoakseen
puhuivat "kirjasta", vaipui pieni huone äkkiä hämärään, ja kaikki kolme
vaikenivat samalla.
-- Kas niin! -- sanoi Zeyneb teeskentelemättä kauniilla sairauden
heikontamalla äänellään, osoittaen ristikkoikkunoita, joita ei enää
valaissut vastapäätä olevan talon seinästä heijastuva valo.
Se oli juuri kadonnut vanhan katon taakse; aika oli tullut, ja André
nousi. Viimeisellä hetkellä, kun he seisovat vastatusten, välkähti
Andrén aivoissa ajatus: "Tämä hetki olisi ainoa, ehdottomasti ainoa,
jona vielä olisin voinut nähdä hänen kasvonsa, ennenkuin hänen ja minun
silmät muuttuvat maan tomuksi..."
Hän oli ehdottoman varma siitä, ettei enää näkisi tuota naista,
ja kuitenkin lähteä hänen kasvojaan vielä kerran näkemättä --
sellaista hän ei ollut odottanut. Mutta hän alistui pettymykseensä ja
alakuloiseen ahdistukseensa sanaakaan sanomatta. Hän kumarsi syvään
tarttuessaan ojennettuun pieneen käteen, kosketteli sitä kevyesti
huulillaan, siinä koko hyvästijättö...
Nyt hän oli yksin vanhoilla autioilla elottomilla kaduilla.