Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä - 12

Tuona päivänä, siihen aikaan, jona André läksi sinne, tuli joukottain
toisia veneitä molemmilta rannoilta, toisissa verhottuja naisia,
toisissa miehiä, punainen fezi päässä. Siinä kohoaa eriskummainen
keskiaikainen sarasenilainen linna, torneineen ja ampumareikineen,
ja sen vieressä komea kioski marmorilaiturineen, jonka omistaa hänen
majesteettinsa sulttaani, ja näiden rakennuksien edustalla on sen
pienen kuuluisan vesistön suu, joka viikottain houkuttelee luokseen
niin monta salaperäistä kaunotarta.
Ennenkuin Andrén vene poikkesi soutamaan kaislikon poikki ja rannalla
kasvavien sananjalkojen väliin, hän kääntyi katsomaan, tulivatko hänen
ystävättärensä niinikään tänne, ja kaukaa hän luuli tuntevansa heidän
mustien tsharshafiensa ääriviivat ja soutajien kullalla kirjaillut
siniset liverit.
Hänen saapuessaan perille, siellä jo oli paljon väkeä, osaksi soutaen
kaikenmuotoisissa veneissä, palvelijoillaan eriväriset liverit yllä,
osaksi rannoilla melkein liian kauniilla ja hienoilla nurmikoilla,
jotka kohoavat pengermäisesti, aivan kuin olisivat ne henkilöitä
varten, jotka tahtovat istua ja katsella ohikulkevia veneitä.
Siellä täällä korkeita puita, joiden juurelle on järjestetty pieniä
kahviloita, ja veltot nargilen-polttajat ovat itämaalaiseen tapaan
laskeutuneet nurmikkoon levitetyille matoilleen. Tiheään metsistyneet
kukkulat sulkevat tämän paikan molemmilta puolilta ihanoine vihreine
rinteineen. Etenkin naiset koristivat noita luonnon muodostamia
askelmia istuen molemmilla suloisilla rannoilla; eikä ole mitään
miellyttävämpää kuin joukko turkkilaisnaisia maalla; he eivät silloin
ole pukeutuneet tummiin, tsharshafeihin, niinkuin kaupungissa,
vaan pitkiin yksivärisiin pukuihin -- vaaleansinisiin, ruskeisiin
tai punaisiin -- ja kaikkien päät ovat samalla tavoin verhotut
valkeamusliiniseen huntuun.
Omituista ja hupaisaa tällaisilla huviretkillä on tungos tyynellä,
vihannuuden ympäröimällä pikku joella, missä niin monet kauniit
silmäparit tarkkaavat kaikkea harsonsa aukosta. Usein ei pääse
edemmäksi, airot menevät ristiin, soutajat huutavat, veneet ovat kiinni
toisissaan, täytyy pysähtyä, ja silloin on hyvä tilaisuus katsella
lähelläolijoita. Muutamat näistä verhotuista naisista antavat veneensä
pysähtyä tunniksi kiinni rantaan ja melkein keskelle kaislikkoa ja
vesikasveja, tähystellen lornetilla kaikkia ohikulkijoita. Toiset
taas eivät pelkää syöksyä tungokseen, yhä pysyen salaperäisinä
ja välinpitämättöminä huntunsa alla, heidän kultahetaleisten
soutomiestensä rähistessä ja rimpuillessa. Ja kun on päässyt kulkemaan
noin viisi- tai kuusisataa metriä ylöspäin tuota sievää jokea, joutuu
keskelle veneen yli kumartuvia paksuja oksia, veneen pohja raapaisee
valkoista somerikkoa, täytyy kääntyä, ja tämä on hyvin vaikeata kun
istuu tuossa kapeassa ja pitkässä veneessä, ja sitten täytyy taas
soutaa myötävirtaa -- ja tämä toistuu sitten vallan kuin jos kävelisi
edestakaisin puistokujassa.
Kun Andrén vene oli tehnyt käännöksen siinä vihreässä hämärässä,
jonka kohdalla jokea ei pääse kulkemaan edemmäksi, hän ajatteli:
"Kohtaanpa nyt varmasti ystävättäreni, jotka luultavasti ovat saapuneet
'Suolattomille Vesille' muutaman minuutin minun jälkeeni."
Hän ei siis enää katsonut naisia, jotka ryhminä istuivat nurmella, ei
enää mustia, harmaita ja sinisiä silmäpareja, jotka välkkyivät esiin
valkoisten harsojen lomitse. Hän tarkkasi ainoastaan joella vastaan
tulevia veneitä. Tämä oli vielä koko sievä jono, vaikka ei enää saman
veroinen kuin ennen muinoin; joskus Andrén täytyi kääntää pois päänsä
päästäkseen näkemästä jonoissa kulkevia nuorturkkilaisten prameilevia
amerikkalaisia veneitä tai niitä yksinkertaisia vuokraveneitä,
joissa istuen länsimaalaisnaiset panivat näytteille hämmästyttäviä
hattuja. Kaik-veneet olivat kuitenkin vallitsevia, ja sinä päivänä
näki erikoisen kauniita soutajineen, jotka olivat puetut runsaasti
kullalla kirjailtuihin samettitakkeihin. Näissä veneissä istui puoleksi
lepäävässä asennossa tiheän- tai ohuenpuoleisiin tsharshafeihin
pukeutuneita naisia, toisia hyvinkin hienoja, otsaa ja tummia silmiä
verhoamaton jakmak-huntu päässä, aivan kuin olisivat he olleet matkalla
yldiziin. -- Miksi eivät hänen pikku ystävättärensä niinikään olleet
verhoutuneet jakmakiin, he kun kaikkialla herättivät huomiota hienoston
valkokukkasina, sensijaan, että ovat tulleet kokonaan mustissa, niin
kuin hän vähää ennen oli heidät nähnyt? Epäilemättä siihen oli syynä
Djénanen itsepäisyys esiintyä hänen läsnäollessaan kasvot näkymättöminä.
Joen mutkassa hän viimein näki heidät. Kolme solakkaa haamua, istuen
sinisamettisella matolla, jonka kultaripset laahasivat vedessä ja
tarttuivat vesikasviin. Kolmella hengellä ei ole riittävästi tilaa
kaik-veneessä; kaksi heistä istui mukavasti perässä samettityynyillä,
jotka olivat samaa väriä kuin matto ja soutajien liveripuvut --
epäilemättä molemmat vanhemmat heistä -- ja kolmas, lapsellisin, istui
kyyristyneenä heidän jalkojensa juuressa. He kulkivat niin läheltä
ohi, että hän olisi voinut kosketella heitä. Näin lyhyen matkan
päästä hän tuon sinä päivänä yksinkertaisen mustan harson läpi erotti
Mélekin hymyilevät silmät, jotka kerran vilahdukselta oli nähnyt
portaissa: sitten hän pikimmiltään loi katseen molempiin toisiin, jotka
istuivat mukavammilla paikoilla. Toisella oli niinikään tavallista
ohuempi huntu, jonka läpi erotti melkein koko nuoret, tavattoman
säännöllispiirteiset ja kauniit kasvot, mutta joka kuitenkin peitti
silmät epämääräiseen varjoon. Hän ei epäröinyt: se oli varmasti Zeyneb,
joka viimein oli suostunut näyttäytymään ohuemmin verhottuna, ja
kolmas, yhtä läpikuultamattoman hunnutettuna kuin aina ennenkin, oli
Djénane.
He eivät tietenkään vaihtaneet tervehdystä, eivätkä merkkiäkään.
Ainoastaan Mélek, jolla oli kaikkein ohuin huntu, hymyili hänelle,
mutta niin salaa, että ainoastaan niin läheltä saattoi sen huomata.
Vielä kaksi kertaa he sivuuttivat toisensa, sitten oli aika lähteä
kotia. Aurinko ei enää valaissut muuta kuin kumpujen ja metsän huippua;
tunsi suloista iltaviileää, joka kohosi vedestä.
Ihmiset vähenivät vähenemistään pieneltä joelta ja sen rannoilta,
jotka lopulta jäivät autioiksi seuraavaan viikkoon asti; kaik-veneet
hajaantuivat eri tahoille Bosporia, vieden huviretkeltä kotia kauniit
naiset, joiden ennen auringonlaskua täytyy palata ja sulkeutua
pitkin Bosporin rantoja oleviin synkkiin haaremeihin. André antoi
ystävättäreensä poistua paljoa aikaisemmin, peläten, että muuten
näyttäisi siltä, kuin olisi hän tahtonut seurata heidän jäljessään.
Sitten hän palasi kulkien vallan lähellä aasialaista rantaa hyvin
hitaasti; antaakseen soutajienpa levätä ja nähdäkseen kuun nousevan.


XXI.

_Djénane Andrélle_.
Elokuun 17 päivä 1904 (frankkilaista ajanlaskua).
Tahdotteko siis todella, André, kuulla vaatimattoman tarinani
jatkon? Olenhan alkanut kertoa teille sangen vähäpätöistä
seikkailua.
Mutta kuinka haikea on rakkauden sammuminen. Jospa se edes
tapahtuisi äkillisesti! Mutta se ponnistelee ja taistelee, ja
tämä kuolemankamppaus on niin kauhea.
Kädestäni putosi pieni matkalaukku, ja permantoon särkyvän
hajuvesi-pullon kilahduksesta Durdané käänsi päänsä minua kohti.
Hän ei ollenkaan ollut hämillään. Hän mulkoili merivihreillä
silmillään ja väänsi suunsa somaan pantterin-hymyynsä. Katselimme
toisiamme sanaakaan sanomatta. Hamdi ei vielä huomannut mitään.
Tuo nainen oli kietonut toisen käsivartensa hänen kaulaansa,
pakotti lempeästi hänet kääntämään päätään ja sanoi, ääni
välinpitämättömänä: "Djénane"!
En tiedä mitä Hamdi teki, sillä pakenin, päästäkseni näkemästä
enempää. Vaistomaisesti riensin hänen äitinsä luo. Hän luki
paraikaa Koraania ja torui ensin, että hänen hartauttaan oli
häiritty, mutta nousi sitten säikähtyneenä ja meni heidän
luokseen, jättäen minut yksikseni. Palatessaan muutaman hetken
kuluttua, hän sanoi minulle tyynesti ja lempeästi: "Palaa
huoneeseesi, poloinen pienokainen, he eivät enää ole siellä."
Yksinäni huoneessani, ovet suljettuina, heittäydyin leposohvalle
ja itkin, kunnes viimein väsymyksestä nukahdin. Ja sitten,
millainen havahtuminen aamun koittaessa! Muistella kaikkea tätä,
taas alkaa ajatella ja oivaltaa, että täytyy tehdä päätös. Olisin
tahtonut vihata heitä, enkä tuntenut sisälläni muuta kuin tuskaa,
en ollenkaan vihaa, vaan tuskaa ja rakkautta.
Oli aikainen aamuhetki, vielä hämärä. Kuulin askeleiden
lähestyvän Oveani, anoppini astui sisään, ja saatoin hänen
silmistään nähdä, että hän oli itkenyt. "Durdané on poissa -- hän
sanoi -- lähetin hänet kauas täältä erään sukulaisen luo."
Sitten hän istuutui viereeni ja sanoi että sellaista tapahtuu
elämässä joka päivä, että miehen oikut vaihtelevat yhtä tiheään
kuin tuulenpuuskat; että minun oli parasta mennä huoneeseeni,
tehdä itseni oikein kauniiksi ja hymyillä Hamdille illalla, hänen
palatessaan palatsista; hän muka tuntui olevan hyvin pahoillaan,
eikä tahtonut lähestyä minua, ennenkuin olin rauhoittunut.
Iltapäivällä minulle tuotiin silkkipuseroita, pitsejä, viuhkoja
ja jalokivihelyjä.
Mutta minä en tahtonut muuta, kuin saada olla yksin huoneessani.
Tahdoin saada selvyyttä omasta itsestäni. Ajatelkaahan, että
edellisenä iltana olin palannut haaremiin vallan väreillen
uudesta tunteesta: olin tuonut sinne mukaani saarilta kevään, sen
tuoksut ja sen laulut, tuulen suudelmat, ja lemmen heräämisen
koko vavahduksen.
Illalla tuli Hamdi luokseni tyynenä, hieman kalpeana. Minäkin
olin tyyni ja pyysin häntä sanomaan minulle totuuden: vieläkö
hän minua rakasti, vai ei? Sanoin aikovani palata isoäitini
luo, päästääkseni hänet vapaaksi. Hän hymyili ja kietoi minut
käsivarsiinsa: "Oletpa sinä lapsellinen, hän sanoi, voisinko minä
lakata sinua rakastamasta?" Ja hän suuteli minua moneen kertaan
ja huumasi minut hyväilyillään.
Koetin kuitenkin kysellä, kuinka hän oli voinut rakastaa tuota
toista, jos hän yhä vielä rakasti minua... ja silloin, André,
opin tuntemaan miehet, -- ainakin meidän maamme miehet: tämä ei
edes rohjennut tunnustaa rakkauttaan! Tuota Durdanéta hän ei
ollenkaan muka rakastanut. Se oli ollut pelkkä oikku, tuolla
naisella kun oli vihreät silmät ja niin sulavan notkea ruumis,
hänen tanssiessaan illalla, ja sitäpaitsi Durdané oli sanonut
omaavansa salaisia keinoja lumotakseen miehiä, ja Hamdi oli
tahtonut kerran kokea niitä. Mitä tämä muuten liikutti minua?
Ellen niin odottamatta olisi tullut kotia, en koskaan olisi
saanut sitä tietää.
Oi! Kuunnellessani tätä hänen puhettansa, tunsin sisälläni sääliä
ja inhoa häntä, tuota naista ja itseäni kohtaan, joka _tahdoin_
antaa anteeksi. Kärsimykseni väheni, sittenkuin olin saanut
tietää, että Hamdi oli ollut ihastunut ainoastaan tuon naisen
notkeaan ruumiiseen ja merenvihreisiin silmiin! No niin! Tiesin
olevani Durdanéta kauniimpi; minullakin oli vihreät silmät,
tummemmat ja harvinaisemmat sävyltään kuin hänellä, ja jos ei
Hamdi vaatinut muuta, kuin että lemmittynsä tuli olla kaunis ja
rakastunut, niin olinhan nyt kumpaakin.
Ja sitten alkoi taistelu hänen takaisin valloittamisekseen.
Oi, se ei ollut pitkä: Durdanén muisto ei kauan painanut
hänen rakastajansa mieltä... Mutta en elämässäni ole kokenut
surullisempia päiviä... Tunsin kaiken, mikä minussa oli ylevää
ja puhdasta, katoavan, kuihtuvan kuin ruusut, jotka ollessaan
lähellä tulta pudottavat lehtensä. Minulla oli yksi ainoa ajatus:
saada hänet unhottamaan tuo toinen rakkaus vielä suuremman
rakkauden tähden...
Mutta pian huomasin kauhukseni, että samalla kuin aloin halveksia
itseäni, minussa vähitellen heräsi viha sitä miestä kohtiaan,
jonka tähden alennuin. Sillä minusta oli tullut hänelle pelkkä
leikkikalu. En tavoitellut muuta kuin että olisin kaunis -- ja
eri tavalla joka päivä. Parisista saapui kokonaisia laatikoita
täynnä ilta- ja yöpukuja, hajuvesiä ja ihomaalia; Länsimaiden
ja omia itämaalaisia kaunistuskeinoja -- niitä minä yksinomaan
tiedustelin. En enää mennyt yksityishuoneeseeni, sillä pelkäsin
kirjojeni mykkiä soimauksia; siellähän liiteli ilmassa nykyisistä
niin erilaiset ajatukset...
Mutta kaikesta huolimatta rakastunut Djénane itki entistä
Djénanea, joka oli koettanut omistaa sielun... Ja kuinka
kuvaisinkaan teille kiduttavaa tuskaani, jota tunsin huomatessani
viimein, että hyväilyni olivat vilpilliset, että suudelmani
valhettelivat, että rakkauteni oli sammunut!
Mutta hän rakasti minua nyt niin hehkuvasti, että ennen
pitkää kauhistuin. Mitä tehdä, paetakseni hänen syleilyään,
lopettaakseni tämän häpeän? En huomannut muuta pelastuskeinoa
kuin kuoleman, ja tahdoin että menulla olisi siihen johtava
keino valmiina tuolla peilipöydällä, jonka edessä näinä aikoina
lakkaamatta istuin; se kuolema oli oleva helppo ja pikainen, heti
käsiin saatavissa, sisältyen tuollaiseen hopeapulloon, joka oli
hajuvesipullojani kaltainen.
Tällä kannalla olivat asiani, kun eräänä, aamuna, astuessani
sisään anoppini Emiré-Hanumin saliin näin siellä kaksi
vierailulla olevaa naista, jotka paraikaa pukivat ylleen
tsharshafinsa lähteäkseen pois. Nämä olivat Durdané ja tuo
kaukana asuva täti, joka oli ottanut hänet turviinsa. Durdané
hymyili, niin kuin aina ennenkin, mutta sinä päivänä hänen
kasvoissaan oli voitokas ilme, kun nuo vanhat naiset sitävastoin
näyttivät alakuloisilta ja levottomilta. Minä puolestani olin
vallan tyyni. Panin merkille, että Durdanén kellervänharmaa hame
oli avara, että hänen vartalonsa näytti täyteläämmältä ja hänen
liikkeensä raskaammilta. Hän puki hitaasti yllensä tsharshafinsa
ja huntunsa, nyökäytti meille jäähyväisiksi päätänsä ja poistui.
"Miksi hän kävi täällä?" sen enempää en kysynyt, hänen mentyänsä.
Emiré-Hanum veti minut istumaan viereensä divaanille, ja
kyynelten valuessa hänen ryppyisille poskilleen, hän vastasi
paljon epäröityään, että Durdanélle oli syntyvä lapsi, ja
että mieheni täytyi ottaa hänet aviovaimokseen. Nainen meidän
perheessämme ei saanut olla äiti olematta puoliso, ja sitäpaitsi
oli Hamdin lapsella oikeus asua talossa.
Tätä sanoessaan hän itki ja painoi minua povelleen. Mutta kuinka
levollisena kuuntelin häntä! Olihan tämä päinvastoin vapautus,
joka tuli luokseni, kun jo luulin olevani hukassa! Ja vastasin
heti, että kaiken tuon ymmärsin varsin hyvin, että Hamdi oli
vapaa, ja että minä olin aivan valmis avioeroon, olematta
kehenkään suuttunut.
"Ottaa avioero!" hän virkkoi, purskahtaen itkuun. -- "Aiot ottaa
avioeron! Mutta jumaloihan poikani sinua! Ja me kaikki rakastamme
sinua! Olethan sinä silmiemme valo!"
Vaimo parka, hän oli ainoa, jota kaihosin lähtiessäni tästä
talosta... Saadakseen minut jäämään, hän alkoi kertoa minulle
esimerkkejä aviovaimoista, jotka hänen aikanansa olivat voineet
olla onnellisia samanlaisessa tilassa. Olihan hänen itsensäkin
täytynyt jakaa pashan rakkautta toisten kanssa. Sittenkuin hänen
kauneutensa oli himmentynyt, hän ei ollut nähnyt vaan yhden, vaan
kolme nuorta naista jälkeläisinään haaremissa. Hän oli maininnut
heitä _sisariksi_; ei yksikään heistä koskaan ollut kohdellut
häntä ilman kunnioitusta, ja hänen luoksensa oli pasha aina
tullut, kun hänellä oli joku tuttavallinen ilmoitus tehtävänä,
jotain neuvoa pyydettävänä, tai jos tunsi itsensä sairaaksi.
Oliko hän kärsinyt kaikesta tästä? Tuskin, koska hän muisti
yhden ainoan surun elämässään, joka kohtasi hänet silloin kun
pieni Sahida, viimeinen hänen kilpailijattaristaan kuoli, uskoen
hänelle pienen lapsensa. Niin, pikku Férid, Hamdin nuorin veli,
ei ollut hänen oma lapsensa, vaan Sahida paran poika. Kuulin
siitä muuten ensi kerran puhuttavan.
Seuraavana päivänä oli Durdanén määrä palata haaremiin siihen
jäädäkseen.
Mitä välitinkään tuosta naisesta asioideni ollessa sillä
kannalla? Sitäpaitsi Hamdi ei enää rakastanut häntä, hän ei
huolinut kenestäkään muusta kuin minusta. Mutta hän tarjosi
minulle toivomani verukkeen, johon oli tartuttava, tilaisuuden,
jota ei mistään hinnasta saanut laiminlyödä. Peläten kohtauksia
ja Hamdin epätoivoa, tein ratkaisevan päätöksen, teeskennellen
puolinaista alistumista. Polvillani itkevän äidin edessä pyysin
ainoastaan lupaa viettää pari kuukautta Khassim-Pashassa,
entisessä tyttöhuoneessani. Tämä lupa minulle myönnettiinkin.
Tarvitsin sitä, näin sanoin, rauhoittuakseni; sitten olin palaava.
Ja ennenkuin Hamdi palasi Yldizistä, olin jo poissa.
Siihen aikaan te saavuitte Konstantinopoliin. Noiden kahden
kuukauden kuluttua, tahtoi mieheni tietysti jälleen saada minut
luokseen: lähetin hänelle sen sanan, ettei hän koskaan saisi
minua elävänä, tuota pientä hopeapulloa en enää päästänyt
käsistäni, ja syntyi kauhea taistelu siihen päivään asti, jona
hänen majesteettinsa sulttani suvaitsi allekirjoittaa sen iraden,
joka minut vapautti.
Minun on tunnustaminen, että kärsimystäni kesti vielä muutaman
viikon. Vastoin luuloani tuon miehen kuva, hänen suudelmansa,
joita olin liiaksi rakastanut ja liiaksi vihannut, vainosivat
minua vielä jonkun aikaa edelleen.
Tänään olen vallan levollinen. Olen antanut hänelle anteeksi
sen, että hän vähällä oli tehdä minusta liehinaisen: hän ei
enää herätä minussa intohimoisia pyyteitä eikä vihaa: kaikki on
lopussa. Jäljellä on hiukan häpeää siitä, että luulin löytäneeni
rakkauden, sentähden että kaunis poika sulki minut syliinsä.
Mutta olen saanut takaisia arvokkaisuuteni ja sieluni, ja sieluni
on alkanut uutta elämää.
Vastatkaa nyt minulle, André, jotta tietäisin, ymmärrättekö
te minua, vai luuletteko te, kuten niin moni muu, että minä
olen pieni haaveellisen kiihoittunut olento, joka tavoittelee
mahdotonta.
_Djénane_.


XXII.

André vastasi Djénanelle, että hänen Hamdinsa suuresti tuntui olevan
kaikkien muiden miesten, niin hyvin Länsimaiden kuin Turkinmaan miesten
kaltainen, ja että hän, Djénane, oli viehättävä poikkeuksellinen
valio-olento. Ja sitten hän teki tuon peräti vähän omintakeisen ja
henkevän huomautuksen, ettei mikään riennä niin nopeasti eteenpäin kuin
aika; nuo kaksi vuotta hänen oleskeluajastaan Konstantinopolissa olivat
jo alkaneet huveta, eivätkä ne enään koskaan palaisi. Heidän tulisi
siis molempien käyttää hyväkseen jäljellä olevaa aikaa vaihtaakseen
ajatuksia, jotka niin pian olivat raukeavat kuoleman kuiluihin, niin
kuin kaikkien muidenkin kuolevaisten olentojen ajatukset.
Sitten hän sai kutsun tulla seuraavana torstaina Stambuliin, lähellä
Sultan-Selimiä olevan umpikujan pohjukassa sijaitsevaan vanhaan taloon.
Sinä päivänä hän kulki varhain aamulla höyryveneessä Bosporia
pitkin, ja kesäinen Stambul, joka tuntui siirtyneeltä Arapiaan, oli
tukahduttavan kuuma, ja moskeijat hohtivat häikäisevän valkoisina
elokuun paahtavassa auringonpaisteessa. Kuka olisi tuona päivänä voinut
kuvitella, että tällä kaupungilla saattoi olla niin pitkät talvet, ja
niin hitaasti sulavat kinokset? Kadut olivat tavallista autiommat,
sillä monet olivat muuttaneet Bosporin rannoille tai Marmarameren
saarille, ja Itämaan tuoksut tuntuivat voimakkaammin helteisessä
ilmassa.
Odottaessaan määräaikaa hän meni Sultan-Fatihiin ja istuutui
tavalliselle paikalleen, puiden siimekseen moskeijan edustalle. Siellä
olevat imanit, jotka eivät olleet nähneet häntä pitkiin aikoihin,
tervehtivät häntä erittäin ystävällisesti, mutta vaipuivat sen jälkeen
takaisin unelmiinsa. Ja "kafedji" kohteli häntä kantavieraana ja
toi hänelle rauhoittavan nargile-piipun. Talon kissa, pikku Tekir,
joka edellisenä keväänä usein oli pitänyt hänelle seuraa, tuli
heti hänen luokseen ja painoi päänsä hänen polvilleen, kerjäten
hyväilyä. Vastapäätä olevan moskeijan valkeiden muurien heijastus
häikäisi silmiä. Lapset ammensivat vettä kaivosta ja kaatoivat sitä
tupakoitsijoiden ympärillä olevalle vanhalle kivitykselle, mutta
kuitenkin oli niin kuuma, että puiden oksilla riippuvissa häkeissään
olevat peipot ja rastaat vaikenivat ja torkkuivat. Puista varisi
kellastuneita lehtiä, ilmoittaen tämän kauniin kesän pikaista loppua.
Sultan-Selimin lähistöön hän saapui kello kahden ajoissa, tukahuttavan
helteen painamana ja askelista kajahtava umpikuja oli huolestuttavan
autio. Kuparikolkuttimella varustetun oven takana hän näki Mélekin
odottamassa, ja hän hymyili kuin hyvä pieni toveri ainakin, joka
on iloinen ystävänsä jälleennäkemisestä. Hänen kasvoillaan oli
yksinkertainen harso, ja ne saattoi nähdä jotenkin yhtä selvästi kuin
europpalaisen suruharson läpi. Yläkerrassa hän tapasi Zeynebin samoin
puettuna, ja ensi kerran hän näki hänen ruskeiden silmiensä säteilevän
ja kohtasi niiden lempeän ja vakavan katseen. Mutta kuten oli
odottanutkin, Djénane edelleenkin esiintyi solakkana mustana haamuna,
jonka kasvot olivat täydelleen peitetyt.
Heti kun André oli istuutunut yksinkertaiselle vaalistuneelle
divaanille, kysyi Djénane häneltä, hieman omituinen sävy äänessä:
-- No, kuinka voi ystävänne Jean Renaud?
-- Kiitos kysymästänne, hän voi erinomaisen hyvin, mutta kuinka
tiedätte hänen nimensä?
-- Haaremeissa tiedetään kaikki. Voin esimerkiksi mainita teille,
että olitte eilen päivällisillä rouva Saint-Enogat'in luona, istuitte
naisen vieressä, jolla oli vaaleanpunainen puku; myöhemmin te molemmat
erositte muusta seurasta ja menitte istumaan puutarhan penkille, missä
hän kuutamossa poltti teiltä saamaansa savuketta. Ja niin edespäin...
Kaiken, mitä teette, mikä teille tapahtuu, sen me tiedämme... Te
vakuutatte siis, että herra Jean Renaud yhä edelleen voi hyvin?
-- Totta kai, niin kuin jo sanoin...
-- Siinä tapauksessa sinä Mélek olet nähnyt turhaa vaivaa: keinosi
eivät tehoa.
André Lhéry sai nyt kuulla, että Mélek joku päivä sitten -- enemmän
tosissaan kuin pilalla -- oli rukoillut ja noitunut aiheuttaakseen Jean
Renaudin kuoleman, hän kun oli kuvitellut, että tämän nuoren miehen
vaikutus Lhéryhin oli huono, ja että hän ylläpiti hänen epäluuloaan
heitä kohtaan.
-- Olettepa tahtonut tutustua Itämaan naisiin. Nyt näette, millaisia
me olemme. Kun raapii pois ulkokiillon, huomaa, että olemme pikku
raakalaisia!
-- Mitä Jean Renaud'hon tulee, erehdytte täydellisesti. Päinvastoin
tuo miesparka lakkaamatta uneksii teistä! Ja, ilman häntä emme olisi
tutustuneet toisiimme. Se oli hän, joka laahasi minut mukaansa ensi
yhtymykseemme Pasha-Bagtshéhen, tuona päivänä, jona tuuli niin kovasti,
sillä minä olin päättänyt olla sinne lähtemättä...
-- Tuo kiltti Jean Renaud! huudahti Mélek. Kuulkaahan, ottakaa hänet
mukaanne kauniiseen veneeseenne ensi perjantaina "Suolattomille
Vesille". Minä tulen sinne vartavasten, hymyilemään hänelle ohi
kulkiessamme...
Synkässä ja hämyisessä haaremissa, jossa tuskin saattoi aavistaa,
kuinka loistava suvipäivä vallitsi ulkona, Djénane esiintyi vielä
liikkumattomampana ja arvoituksellisempana, kuin edellisellä kerralla.
Huomasi, että hänet oli vallannut uudenlainen ujous ja väkinäisyys,
hän kun oli liiaksi paljastanut itseään viime pitkissä kirjeissään,
ja kun André näki hänet sellaisena, hän hiukan hermostui, jopa kävi
taisteluhaluiseksikin.
Sinä päivänä Djénane koetti kohdistaa keskustelun kirjaan:
-- Siitä kaiketi tulee romaani?
-- Kuinka minä voisin kirjottaa muuta? Mutta tuo romaani ei vielä ole
minulla ollenkaan selvillä.
-- Sallitteko minun lausua mielipiteeni? Tietysti romaani, jossa tekin
vähän esiinnytte.
-- Ei toki, kiitos kunniasta.
-- Antakaahan minun lähemmin selittää, mitä tarkoitan. Ettehän te
siinä puhu ensimäisessä persoonassa, tiedänhän, että ette enää tahdo
sitä tehdä. Mutta siinä voisi esiintyä meidän maassamme vieraileva
europpalainen, Itämaita ihaileva runoilija, joka näkee teidän
silmillänne ja tuntee teidän sielullanne.
-- Ja te luulette, ettei minua muka heti tunnettaisi!
-- Mitä se haittaisi?... Ettekö salli minun jatkaa? Tuhansien
välttämättömien vaarojen uhatessa hän salaa kohtaa yhden meidän
turkkilaisista sisaristamme, ja he rakastuvat toisiinsa...
-- Entä sitten?
-- Sitten hän, kirjailija, matkustaa pois, se on surullista, mutta
siinä kaikki...
-- Tuollainen juoni olisi jotain aivan uutta minun tuotannossani...
-- Anteeksi, se siinä olisi aivan uutta, että heidän välinen rakkaus
pysyisi puhtaana ja etteivät he sitä koskaan toisilleen tunnustaisi.
-- Ja miten kävisi tuon naisen, hänen matkustettuaan pois?
-- Tuon naisen!... Mitä muuta hän voisikaan tehdä kuin _kuolla!_
Tuon sanan kuolla hän lausui niin syvällä vakaumuksella, että se iski
Andréhen kuin salama. Hän joutui siitä niin hämilleen, ettei voinut
sanoa sanaakaan vastaukseksi.
Viimein Zeyneb katkaisi hiljaisuuden:
-- Mainitsehan, Djénane, se nimi, jota ajattelit tuolle kirjalle. Se
tuntui meistä niin kauniilta: _Kaiho, joka surmaa_... Kuinka, se ei näy
teitä miellyttävän?
-- Se on koko soma, sanoi André... Minun mielestäni se vaan on...
Kuinka sanoisinkaan... hiukan romantillinen.
-- No niin, virkkoi Djénane, sanokaa suoraan, että se on 1830:n
tyylinen... tai että se on rokokoota; älkäämme enää puhuko siitä...
-- Tuo nimi muistuttaa hiuspaperruksia, huomautti Mélek.
Silloin André älysi äsken pahoittaneensa Djénanen mielen puoleksi
ivaamalla hänen pieniä kirjallisia aatteitaan, jotka hän oli hankkinut
itselleen aivan omin päin niin suurta vaivaa nähden ja joskus
ihmeellisen mielihavainnon tukemana.
Äkkiä Djénane tuntui hänestä niin teeskentelemättömältä ja nuorelta,
hän, jonka André ensi näkemältä oli luullut liiasta lukemisesta
joutuneen vähän päästään pyörälle! Hän oli kovin pahoillaan siitä, että
oli loukannut tuota naista, vaikka lievästikin, ja hän vaihtoi heti
äänilajia, käyden vallan lempeäksi, melkein helläksi.
-- Ei mitenkään rakas näkymätön pikku ystävättäreni, tuo ehdottamanne
nimi ei ollenkaan ole rokokoota, eikä naurettava eikä ansaitse mitään
moitetta... Mutta älkäämme siinä mainitko kuolemaa, vai kuinka?
Tarvitsen hiukan vaihtelua, sillä olen antanut niin useiden kirjo
jeni henkilöistä kuolla; minua voitaisiin lopulta luulla ritari
Sini-Parraksi! Ei, pois kuolema tästä kirjasta; sensijaan, jos on
mahdollista, nuoruutta ja elämää... Sovittuamme tästä ehdosta, koetan
kirjoittaa tuon kirjan sen muotoisena kuin te haluatte, työskentelemme
yhdessä, kuin kaksi yksimielistä työtoveria ja hyvää ystävää ainakin,
eikö niin?
Ja he erosivat entistään paljoa parempina ystävinä.


XXIII.

Djénane Andrélle.
Syyskuun 16 p. 1904.
Olin kukkien parissa puutarhassa, tunsin itseni niin
yksinäiseksi, ja kyllästyin yksinäisyyteeni. Yöllä oli raivonnut
rajuilma, joka oli runnellut ruusupensaita. Maassa oli paksulta
ruusuja. Astuessani näiden vielä tuoreiden terälehtien yli,
tuntui, kuin olisin polkenut unelmia.
Tässä Bosporin rannalla olevassa puutarhassa olen tultuani
tänne Karadjiamirista viettänyt kesäni, pienestä ja nuoresta
tytöstä alkaen, yhdessä ystävättärienne Zeynebin ja Mélekin
seurassa. Noina elämämme nuorimpina aikoina emme suinkaan olleet
onnettomia. Kaikki hymyili meille. Kaikki meidän ympärillämme
nauttivat tuosta heittopuolisesta onnesta, joka tyytyy nykyhetken
rauhaan, tulevan hetken turvallisuuteen. Emme koskaan olleet
nähneet sydänten vuotavan verta. Ja päivämme, jotka soluivat
edelleen hiljalleen ja hitaasti opiskelumme ja pikku huviemme
välillä, tuudittivat meidät puolihorroksiin, tuollaiseen