Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä - 18

ruskeasta ja keltaisesta väristä. Oven takana Mélek oli odottamassa:
-- Ovatko he täällä? kysyi André.
-- Ovat, _molemmat_; he odottavat teitä.
Pienen haaremin ovella, missä kaikki näytti yksinkertaisemmalta ja
haalistuneemmalta, seisoi Zeyneb, kasvot verhoamattomina.
Huoneen perällä, varjossa, seisoi Djénane; mutta hän lähestyi nuoren
innokkaana Andréta ja ojensi hänelle kätensä. Tosin se oli hän, André
kuuli taas hänen äänensä, joka muistutti kaukaista soittoa... Mutta
merervärisiä silmiä ei enää näkynyt, ei liioin surevan jumaläidin
kaltaisia kaarevia kulmakarvoja, ei puhdaspiirteisiä soikeita kasvoja
-- ei mitään kaikesta tästä: harso oli laskenut yhtä näkymättömänä
kuin ensi päivinä; kauhistuneena siitä, että oli mennyt liian
pitkälle, pieni valkoinen prinsessa vetäytyi norsunluu-torniinsa...
Ja André käsitti heti, että kaikki rukoukset olisivat tehottomat,
ettei tuo harso enää koskaan kohoaisi, paitsi jonkun äärimäisen,
traagillisen tapauksen sattuessa. Hänellä oli se tunne, että tämän
kielletyn rakkauden ajattelematon ja viehättävä aika nyt oli lopussa.
Tästä päivästä alkaen lähestyttiin tämän näytelmän välttämätöntä
ratkaisukohtaa.


XXXIX.

Kuitenkin heillä vielä oli jäljellä muutamia näennäisesti levollisia
päiviä.
Tosin kului heinäkuu niin, ettei heidän ollut mahdollista tavata
toisiaan edes kaukaa Suolattomilla-Vesillä. Konstantinopolissa heinäkuu
on myrskyjen ja ukkosilmojen aika, jonka kuluessa Bospori aamusta
iltaan on valkoisten vaahtopää-aaltojen peittämä. Tämän kuukauden
kestäessä Djénane tuskin saattoi kirjoittaa hänelle, häntä kun niin
tarkasti vartioi muuan kärtyisä vanha täti, joka oli tullut Erivanista,
joka ei näyttänyt ollenkaan tekevän lähtöä ja joka ei rohjennut lähteä
soutoretkelle, ellei vesi ollut tyyni kuin peili.
Mutta mainittu naishenkilö, jota André ja hänen kolme ystävätärtään
mainitsivat "Pahuksen Hanumiksi", suori tiehensä elokuun alussa, ja
loppukesä, heidän viimeinen kesänsä, oli sitten yhtämittaa kaunis.
Elo-, syys- ja lokakuu on viehättävä vuodenaika Bosporilla, taivas on
silloin paratiisillisen kirkas, päivät tosin lyhenevät, mutta ikäänkuin
tiivistyvät ja käyvät levollisemmiksi, silti pysyen loistavan kauneina.
He kävivät säännöllisesti Aasian Suolattomilla-Vesillä ja järjestivät
kohtaamisia Sultan-Selimissä Stambulissa. Ulkonaisesti kaikki oli
heille samanlaista kuin kesällä vuonna 1904, sekin, että Djénanen harso
alati oli vedettynä alas kasvoille; mutta heidän sieluissaan liikkui
uusia, vielä ilmaisemattomia tunteita, jotka herättivät epävarmuutta,
mutta jotka joskus keskeyttivät heidän keskustelunsa painostavalla
vaitiololla.
Viime vuonna he olivat voineet sanoa: "onhan meillä vielä edessämme
yksi kesä." Mutta nyt oli kaikki lopussa, kun André marraskuussa
oli jättävä Turkinmaan; he ajattelivat lakkaamatta tätä pian
tapahtuvaa eroa, joka tuntui heistä yhtä ratkaisevalta kuin vainajan
hautaaminen. Vanhoina ystävinä, heillä jo oli yhteisiä muistoja, ja he
suunnittelivat niiden huvi- ja toivioretkien uusimisia ennen loppua,
jotka he edellisenä vuonna yhdessä olivat tehneet. "Meidän pitäisi
yrittää vielä kerta elämässämme yhdessä käydä Beikoksen metsikössä,
jossa olimme viime syksynä... Ja Nedjibén haudalle meidän kaikkien
pitäisi palata viimeinen kerta..."
Andrén mielestä, joka sinä vuonna kärsi kuolettavia tuskia joka
kuukauden vaihtuessa, syyskuun ensimäinen päivä tiesi, että hän taas
oli taivaltanut pitkän matkan elämän alamäkeä, missä vauhti kiihtyi
niin huimasti, että se vaikuttaa alassyöksymiseltä. Hänestä tuntui,
että ilma eilisestä äkkiä oli tullut kuulakammaksi ja syksyisen
viileäksi ja että se helpommin kantoi ääniä, niinkuin on tavallista
syyskesällä; selvemmin kuin eilen kuuli turkkilaisten kumeat
torventoitotukset vastakkaiselta Aasian rannalta, missä sotilailla
on vartiopaikka Beikoksen plataanien siimeksessä. Kesä lähestyi
varmasti loppuaan, ja André ajatteli väristen, että punasinervät
myrkkyliljat pian aikoivat kukkia lakastuneiden lehtien seassa
Valta-Herran-Laaksossa.
Mutta kuinka säteilevää oli kaikki tänä aamuna, ja kuinka
liikkumattoman tyynenä lepäsi Bosporin pinta! Ei tuulenhenkäystä, ja
mikäli aurinko nousi ylemmäksi taivaalle, levisi ilmaan miellyttävä
lämpö. Joukko purjeveneitä, höyrylaivan hinaamina, liukui pitkänä
jonona ohi; ne olivat vanhanaikaisia turkkilaisia laivoja, kirjavasti
maalattuine peräkeulan korokkeineen, jommoisia näkee ainoastaan
näillä seuduilla. Kaikki purjeet reivattuina ne rauhallisesti
soluivat Mustaamerta kohti, jonka suu näkyi kaukana kahden jyrkän
vuoriharjanteen välissä, ja joka asiaa tuntemattomasta mereltä näytti
niin tyyneltä ja vaarattomalta.
Vallan Andrén ikkunoiden alla oli pieni auringonpaisteessa kylpevä
rautasilta, jonka laitaan sidottujen muiden kaunisten veneiden
joukossa oli hänenkin veneensä, odottaen iltaa viedäkseen hänet
Suolattomille-Vesille.
Suolattomat-Vedet! Vielä viisi tai kuusi kertaa hän saattoi esiintyä
itämaalaisena tällä vihreärantaisella joella, missä hänellä oli
ikäänkuin lyhytaikainen pieni, kuningaskuntansa, ja missä verhotut
naiset kaukaa tunsivat hänen soutajiensa puvut. Ja useina päivinä hän
vielä saattoi auringonlaskun aikana istuutua Valta-Herran-Laakson
jättiläisplataanien siimekseen sanomattoman rauhan ympäröimänä
polttamaan nargileaan ja katselemaan hitaasti käveleviä naisia,
"autuaita varjoja", Elysiumin kentillä.
Vielä hänellä oli jäljellä ainakin kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi
kesäpäivää, siis melkoinen valmistusaika ennen lopullista eroa, joka
siis ei ollut ihan läheltä uhkaava.
Tuona aamuna Beikoksen yli kohoavat aasianpuoleiset kukkulat olivat
vallan vaaleanpunaiset kanervakukkineen, ihan kuin vaaleanpunaiset
nauhat. Turkkilaiskylien majat, jotka ovat rakennetut vesirajaan asti,
korkeat vihreät plataanit, jokien oksille kalastajat jo kolmensadan
vuoden aikana ovat ripustaneet verkkojaan, kaikki tämä, sekä
sinitaivas, kuvastui Bosporin vesipeiliin, joka hohti kirkkaana kuin
aina kauniilla säällä. Ja kaikki tämä herätti niin kesän pysyväisyyttä,
rauhaa, elämää ja nuoruutta uhkuvan vaikutelman, että André vielä
kerran viehättyi sen harhaluuloihin, unhottaen, että aika riensi ja
että huomispäivä oli tulossa uhkaavana.
Iltapäivällä hän siis läksi Suolattomille-Vesille, missä kaikki säteili
kirkastuneena auringonvalossa; hän kohtasi kolme ystävätärtään ja
sai osakseen muiden hunnutettujen naisten katseet. Hän palasi sieltä
verrattomana iltahetkenä, soutaen pitkin Aasian rantaa; vanhoja
äärettömiä taloja, joiden sisällä voi tapahtua mitä murhenäytelmiä
tahansa; vanhoja salaperäisiä, rehottavan vihreän kasvullisuuden
peittämiä puutarhoja; vartioituja vanhoja marmorisiltoja, missä
verhottuja kaunottaria aina perjantaisin istuu katselemassa palaavia
veneitä. Soutajiensa nopeiden ja tahdikkaiden aironvetojen edentämänä
André halkoi kasvoja hyväilevää raitista ilmaa, jota sieramet
hurmaantuneina ahmivat. Hän tunsi itsensä pirteäksi ja tiesi, että hän
tänä hetkenä näytti nuorelta, ja hänessä heräsi sama elämänhalu ja
sama jano tyhjentää nautinnon pikari. Hänen sielunsa, joka enimmäkseen
oli kuin synkkä väsymyksen kuilu, saattoi räin muuttua ympäristön
kiehtovasta houkutukselta tai hänen taiteilijasilmäänsä hivelevästä
haavekuvasta -- hän saattoi muuttua, nuorentua, tuntea olevansa valmis
antautumaan uhkayrityksin ja lemmenseikkailuihin.
Samassa veneessä istui Jean Renaud, joka intohimoisin valituksin uskoi
hänelle olevansa rakastunut erääseen kauniiseen lähetystö-naiseen, joka
kaikessa rakastettavaisuudessaan oli välinpitämätön hänen pyyteistään.
Samalla hän oli mieltynyt Djénaneen, jonka kasvoja ei koskaan ollut
nähnyt, mutta jonka varjokuva ja ääni tenhollaan teki hänen unensa
levottomaksi. Ja André kuunteli olkapäitään kohauttamatta näitä
tunnustuksia, jotka hyvin sointuivat yhteen tämän illan tunnelmaan;
tämän nuoren miehen tunteet saavuttivat täyden vastakaiun hänessä,
vallan samat harrastukset innostuttivat molempia, kaikki muu oli
menettänyt merkityksensä. Rakkautta liiteli kaikkialla ilmassa.
Luottamus luottamuksesta! Andrén teki mieli huudahtaa hänelle
voitokkaana: "Minä olen enemmän rakastettu kuin sinä!..."
He jatkoivat matkaansa vaieten, kumpikin itsekkäästi vaipuneena
rakkauden hallitsemiin ajatuksiinsa; ja kesäillan ihanuus Bosporilla
muodosti komean kehyksen heidän unelmilleen. He sivuuttivat
lakkaamatta vanhojen talojen pääsyltä kiellettyjä rantasiltoja,
joiden laidalla istuvat naiset katselivat miten heidän veneensä
solui edelleen punakuparin väriseksi muuttuneessa valaistuksessa,
ja molemmat toverukset olivat mielissään ajatellessaan, että heidän
omituisin väriyhdistelmin koristettu veneensä tässä ihanassa
auringonlasku-valossa varmaankin teki heihin edullisen vaikutuksen.


XL.

Syyskuu on lopussa!... Aasian kukkuloiden kanervakukkien
kaunis vaaleanpuna muuttuu päivä päivältä, vaihtuen vähitellen
ruosteenkarvaiseksi. Beikoksen laaksossa punasinervät myrkkyliljat
kukkivat runsaan rehottavina hienon niittyruohon keskellä; plataanien
kuihtuneet lehdet peittävät maan laajalti kullanhohteisena mattona.
Kun iltaisin aikoo polttaa nargile-piippuaan jonkun tuollaisen
yksinkertaisen pikkukahvilan edessä, joka vielä on auki, mutta joka
pian suljetaan, valitsee paikan auringonpaisteessa, hakien katoavan
kesän rämeistä lämpöä; niin pian kuin säteet alkavat langeta maahan
vinosti, ja kun plataanien kookkailla oksilla näkee tulipalon punaiseen
valoon vivahtavan heijastuksen, tuntuu äkkiä läpitunkeva, vilunviima,
joka tekee alakuloiseksi. Silloin menee tiehensä, ja lakastuneet
lehdet kahisevat askeleiden alla. Nyt ovat alkaneet suuret syyssateet,
jotka täydelleen liuottavat maan, mutta jotka vuorottelevat lämpimien
ja omituisen kuulakkaiden päivien kanssa, joina mehiläiset surisevat
jälkikesän purtojuuren kukkasilla, mutta kylmät usvat nousevat maasta
ja metsistä illan suussa.
Samanlaisena, lakastuneiden keltalehtien peittämällä, André näki tämän
laakson viime vuonna: -- kiintyy paikkaan, niissä kahdesti on nähnyt
lehtien varisevan. Hän tuntee, että hänen on oleva vaikea hylätä
ainaiseksi tämä idyllinen Aasian soppi, jossa hän kahden ihanan kesän
aikana on käynyt melkein joka päivä. Mutta hän tietää myös, että tämä
suru, samoin kuin monet muut toisaalla kokemansa, valitettavasti pian
on unhottuva läheisen tulevaisuuden yhä synkkenevässä harmaudessa...
Koko vuoteen André ja hänen ystävättärensä eivät olleet voineet yhdessä
retkeillä tänne. Mutta maksoi mitä maksoi, he olivat päättäneet
toteuttaa nämä huviretkituumansa kahdesti, ja samalla ehdottomasti
viimeisen kerran, nimittäin lokakuun 3:ntena ja 5:ntenä päivänä.
Heidän lokakuun kolmanneksi päiväksi suunnittelemansa retken päämäärä
oli se metsikkö, jonka olivat löytäneet vuonna 1904. He tapasivat
kaikki siellä toisensa pienen suon laidassa, jota vallan, kuin
vartavasten piiloitti vuoren notkelma. He istuutuivat entisille
paikoilleen, samoille sammalpeitteisille kiville, tuon seisovan
veden rannalle, missä oli niin korkeata kaislikkoa ja niin suuria
sananjalkoja, että luuli näkevänsä edessään kuuman vyöhykkeen kasvistoa.
André huomasi heti, etteivät ystäväparat sinä iltana olleet samanlaisia
kuin ennen, vaan että heissä kussakin erikoisesti oli jotain
hermostunutta ja ärtyisää. Djénane teeskenteli välinpitämättömyyttä,
Mélek kiivautta.
-- Nyt he aikoivat naittaa meidät kaikki kolme -- näin he sanoivat
-- he kun tahtovat kukistaa meidän kolminaisen kapinallisuutemme.
Sitäpaitsi väitetään käytöstapaamme muka liian vapaaksi ja että olemme
aviomiehen tarpeessa, joka pitäisi meitä kurissa.
-- Mitä minuun tulee, virkkoi Mélek, niin kohtaloni ratkaistiin
perheneuvottelussa viime lauantaina. Pyövelikseni määrättiin
muuan Omar-Bei, ratsuväen kapteeni, kaunis, mutta miellyttämätön,
tuimakatseinen mies. Suvaittiin tässä eräänä päivänä näyttää hänet
minulle ikkunastani, niin ettei ratkaisu suinkaan ole viipyvä...
Ja hän polki jalkaansa maahan, kääntäen pois katseensa, rutistaen
käsissään kaikki lähettyvillä olevat lehdet.
André ei keksinyt mitään hänelle sanottavaa, vaan katsoi molempiin
toisiin. Hän aikoi kysyä Zeynebiltä, joka istui lähinnä häntä: "Entä
te?" Mutta hän pelkäsi hänen vastaustaan, jonka lihankin hyvin arvasi,
nimittäin tuota lempeätä, sydäntä särkevää liikettä, jolla hän osoitti
poveansa. Sentähden hän kysyi Djénanelta, ainoalta, joka heistä oli
verhottu:
-- Entä te?
-- Niin minä, Djénane vastasi äänessä tuo hieman ylpeän välinpitämätön
sävy, joka siinä jo muutama päivä oli ollut havaittavissa, he aikovat
jälleen liittää minut Hamd'iin...
-- Ja mitä siis aiotte tehdä?
-- Hyvä Jumala, mitäpä minun pitäisikään tehdä! Todennäköisesti
alistun. Koska minulla välttämättömästi täytyy olla mies, niin voin
yhtä hyvin ottaa henkilön, joka ennen on ollut mieheni: häpeä tuntuu
minusta siten vähäisemmältä, kuin jos minut kytketään vallan outoon...
Hämmästyen kuuli André hänen puheensa. Tuo tiheä musta harso esti hänet
lukemasta Djénanen silmistä, missä määrin hänen äkillinen alistumisensa
oli vilpitön. Tämä odottamaton suostuminen palaamaan Hamd'in luo oli
hänelle paras tapa päästä tästä pulmallisesta tilanteesta; mutta
ensiksi hän ei siihen uskonut, ja toiseksi hän huomasi, että tämä
ratkaisu oli omansa tuottamaan hänelle surua.
He eivät enää puhuneet näistä polttavista kysymyksistä, ja vaipuivat
kaikki vaieten ajatuksiinsa. Djénanen pehmeä ääni katkaisi ensiksi
hiljaisuuden tässä niin rauhallisessa seudussa, että saattoi kuulla
lehden toisensa jälkeen putoavan puusta. Aivan hillittynä ja tyynenä
Djénane alkoi puhua kirjasta:
-- Oh, virkkoi André, koettaen vapautua vakavuudestaan, tosiaankin, tuo
kirja! Emme enää pitkiin aikoihin ole sitä ajatelleet... Mitä minun
tuleekaan siinä kertoa? Että te menette illoin ylhäisön seuroihin, ja
että teillä päivin on päässä kauniit hatut, joita koristavat ruusu- ja
sulkakasat, aivan kuin Peran naiset?
-- Älkää nyt laskeko pilaa, André, tänään, kun eropäivämme on niin
lähellä...
Silloin hän kuunteli heitä tarkkaavaisesti. Vähääkään antaumatta
harhaluuloihin siihen palvelukseen nähden, jonka hän saattoi heille
tehdä, hän ei ainakaan tahtonut kuvata heitä väärässä valossa, eikä
kirjoittaa mitään, mikä ei vastannut heidän vakaumuksiaan. Hän luuli
huomanneensa, että he olivat uskolliset useimmille Islamin määräämille
tavoille, ja että he paljon pitivät harsostaan, kunhan vaan joskus
saivat nostaa sen kasvoiltaan valittujen ja koeteltujen ystävien
läsnäollessa. Heidän vaatimuksensa eivät olleet sen suurempia, kuin
että heitä kohdeltaisiin vapaina, ajattelevina ja vastuunalaisina
olentoina, ja että heidän sallittaisiin, jos niin vaadittiin vaikkapa
verhottuina vastaanottaa miehiä ja puhella heidän kanssaan -- varsinkin
tulevan sulhasen kanssa.
-- Yksistään näihin myönnytyksiin, vakuutti Djénane, me ja ne, jotka
tulevat jälkeemme, tyydymme ainakin puolen vuosisadan aikana, kunnes
olemme saavuttaneet korkeamman kehitystason. Sanokaa, hyvä ystävä,
ettemme pyydä sen enempää, jotta meitä ei pidettäisi mielettöminä ja
kumouksellisina. Sitäpaitsi rohkenen väittää, ettei kukaan profeettamme
kirjasta voi löytää ainoatakaan kohtaa, joka varsinaisesti vastustaisi
tätä toivomustamme.
Illan lähestyessä, Andre hyvästellessään heitä tunsi, että Mélekin
ojentama pieni käsi poltti kuin tuli.
-- Kauheata, huudahti André pelästyneenä:, kätenne polttaa, kuin olisi
teillä kova kuume.
-- Eilisestä minulla on ollut kuume, joka kiihtyy kiihtymistään. Sen
pahempi kapteeni Omar-Beille! Ja tänä iltana en voi ollenkaan hyvin;
pääni tuntuu hirveän raskaalta... Ainoastaan tavatakseni teidät nousin
tänään vuoteeltani.
Hän nojasi Djénanen käsivarteen. Saavuttuaan alas punasinervien
kukkien ja keltalehtien peittämälle tasangolle he päättivät olla
toisiaan tuntematta, sillä siellä oli muita käveleviä naisryhmiä
jotka hitaasti ja tapansa mukaan sulavanliikkeisesti jaloittelivat
Beikoksen laaksossa. Kaukaa André katseli kuinka he poistuivat, ja
tällä kertaa hänellä oli se tunne, ettei hän tätä enää koskaan näkisi
jälleen: laskevan syysauringon kultaamina noita kolmea vaiheajan
surevaa olentoa, jotka muistuttivat muinaisajan varjoilmestyksiä ja
jotka pitkin noita Rauhan laakson epätodellisilta vaikuttavia hienoja
nurmikenttiä poistuivat, yksi mustan harson, kaksi muuta valkoisten
harsojen verhoamina.
Heidän kadottuaan näkymättömiin, André poikkesi erääseen puiden
siimeksessä olevaan pieneen turkkilaiseen kahvilaan ja tilasi
nargilepiipun, vaikkakin lokakuun ilta jo alkoi tuntua viileältä.
Hän asettui istumaan jättiläisplataanin juurelle, jota laskevan
auringon säteet valaisivat. Hänen sielussaan oli tapahtunut romahdus;
tuo Djénanen kohtaloonsa alistuminen oli särkenyt hänen unelmansa,
hänen viimeisen Itämaan unelmansa. Huomaamattaan hän oli suuresti!
luottanut siihen, että tämä suhde jatkuisi vielä hänen lähdettyään
Turkinmaalta; hän oli toivonut, että Djénane erotettuna hänestä ja
näkemättä miten hän vanheni, olisi kauan tuntenut häntä kohtaan tuota
ihanteellista rakkautta joka täten olisi säilynyt niiltä pettymyksiltä,
joista tavallinen rakkaus kuolee. Mutta ei, palanneena tuon Hamdin
luo, joka oli nuori, ja jota Djénane varmaankaan ei ollut herjennyt
intohimoisesti kaihoamasta, tuo nainen oli kokonaan menevä häneltä
hukkaan.
-- Hän ei rakastanut minua niin suuresti, kuin luulin, -- näin hän
ajatteli; olenpa minä vielä kovin lapsellinen ja itserakas! Se oli
hyvin miellyttävää, mutta se oli teennäistä, ja nyt se on lopussa, tai
oikeammin, sitä ei koskaan ole ollutkaan... Tämä todistaa muuten, että
näytän yhtä vanhalta kuin olen, ja etten minä hänelle, enkä kenellekään
muulle enää merkitse mitään.
André oli ainoa plataanien varjoon unhottunut nargilen polttaja. Kaunis
vuodenaika oli ehdottomasti päättynyt, tuo aika viileine iltoineen,
jotka kokosivat niin useita lähistön uneksijoita tähän laaksoon.
Taivaanrannalle kallistuva punerva aurinko ei enää levittänyt lämpöä;
se oli kylmä, ja André ajatteli: Itsepäisesti koetan pitkittää
viimeistä täällä viettämääni kesää, ja se on yhtä turhamaista, kuin
yrittää pitkittää nuoruuttani: nuo ajat ovat ainaiseksi olleet ja
menneet...
Nyt laski aurinko Europan rannikon taakse, ja kaukaa kuuluivat
paimenten pillit, jotka kutsuivat vuohia. Ympärillä leviävä tasanko
harvoine kellastuneille puineen oli aivan autio ja oli muuttunut yhtä
kolkon näköiseksi kuin viime vuonna; hämärän ja varisevien lehteen
synkeys, eron synkeys, Djénanen menettämisestä aiheutunut suru, ja
elämän ehtoon läheneminen, kaikki tämä yhteensä oli sietämätöntä ja
tulkitsi liian kaunopuheisesti yleistä kuolemaa.


XLI.

Eräänä päivänä he olivat keksineet hyvin sukkelan keinon hätätilassa
lähettää toisilleen tietoja. Eräs noiden naisten ystävättäristä,
nimeltä Kiamouran oli valtuuttanut Andrén matkimaan hänen käsialaansa,
jonka epäluuloinen palvelusväki tunsi, jopa merkitsemään kirjeen
loppuun hänen nimensä. Sitäpaitsi hän oli Andrélle antanut monta
nimikirjaimillaan merkittyä; kirjekuorta, joihin omakätisesti oli
kirjoittanut Djénanen osoitteen.
André saattoi siis kirjoittaa heille -- tosin verhotuin sanoin, peläten
asiaankuulumattomien katseita -- ja hänen kamaripalvelijansa, joka
oli tottunut käyttämään feziä ja rukousnauhaa, vei kirjeen suoraan
kolmen pienen rikollisen huvilaan. Joskus André oli edeltäpäin
tarkalleen sopinut ajasta, jolloin lähetti palvelijansa; joku hänen
ystävättäristään oli silloin kuin sattumalta eteisessä, josta neekerit
oli poistettu, ja voi silloin antaa suullisen vastauksen luotettavalle
sanantuojalle.
Seuraavana päivänä André siis lähetti tuollaisen kirjeen, jonka alle
oli merkinnyt nimen Kiamouran, tiedustellen miten oli Mélekin kuumeen
laita ja kysyen, oliko heidän aikomuksensa yhä vielä lähteä retkelle
vuorella olevalle moskeijalle. Ja illalla hän sai Djénanelta kirjeen.
jossa mainittiin, että Mélek oli vuoteen omana, hänen kuumeensa kun oli
yhä kiihtynyt, ja että he kaksi eivät voineet poistua hänen luotaan.
Siitä huolimatta hän yksin tahtoi tehdä tämän retken lokakuun
viidentenä päivänä, jonka he olivat määränneet viimeistä yhteistä
siellä käyntiänsä varten.
Oli ihmeen kaunis syksyinen ilma; metsä tuoksui, mehiläiset surisivat.
Sinä päivänä hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut vähemmin kiintynyt
turkkilaisystävättäriinsä, Djénaneenkin, ja kuin voisi hän antautua
entiseen elämäänsä _muualla_, missä heitä ei olisi. Hänestä tuntui
niinikään, että hän lähtöhetkellään kaihoisi vähemmin heitä, kuin
itse Itämaita, noita muuttumattomia Itämaita, joita hän oli ihaillut
aikaisesta nuoruudestaan asti, ja tätä kaunista kesää, joka oli
loppumaisillaan, tätä Aasian idyllistä soppea, jossa hän oli viettänyt
kaksi kesää vanhanajan rauhan ympäröimänä, puiden varjossa, hengittäen
lehtien ja sammalen tuoksua... Kuinka kirkkaasti päivä vielä tänään
paistoi! Ja nämä tammet, nämä purtojuuret, tämä vaaleanpunainen ja
kullalle hohtava kanervikko muistuttivat hänelle hänen kotimaansa
Ranskan metsiä niin suuresti, että hänessä äkkiä heräsivät entisajan
vaikutelmat, jotka olivat täyttäneet hänen mielensä lapsena, kun hänen
loma-ajan lopulla juuri tähän aikaan täytyi muuttaa pois maalta,
missä oli temmeltänyt niin monessa hauskassa leikissä taivasalla,
syyskuulla...
Mikäli hän nousten pieniä sammal- ja kanervapeitteisiä polkuja
lähestyi vuoren huippua, josta avautui avara näköala, väheni Ranskaan
siirtävä harhaluulo, ja sensijaan esiintyivät turkkilaisen maiseman
ominaisuudet. Bosporin syvät lahdet avautuivat hänen jalkojensa
juuressa purjevene-jonoineen ja kylien ja linnojen reunustamme
rantoineen. Sisämaan puolella pisti niinikään silmään omituisuus,
nimittäin kukkuloiden ketju, joita peitti tiheä ja rehottava vihannuus,
laajat ja syvät metsät, jommoisia ei enää näe Ranskassa.
Viimein saavuttuaan vuoren ylätasangolle, jota pieksivät kaikki
avaran taivaan tuulet, ja joka muodostaa vanhan yksinäisen moskeijan
esikartanon, hän näki joukottain turkkilaisnaisia istumassa ruohikolla;
he olivat tehneet sinne toivioretken, kulkien hyvin alkuperäisissä
härkien vetämissä vaunuissa. Heti kun he huomasivat hänet, he laskivat
peittävät harsot kasvoilleen. He muuttuivat mykiksi haamuiksi, jotka
vanhanaikaisen siron maalausryhmän tavoin erosivat Mustanmeren
äärettömästä taustasta, joka äkkiä kohosi, halliten taivaanrantaa.
Silloin André ajatteli itsekseen, että tämän maan viehätys ja
salaperäisyys oli säilyvä hänen mielessään huolimatta kaikesta,
huolimatta Djénanen aiheuttamasta pettymyksestä jopa niiden siitä
harhaluulojen haihtumisesta, joka tietää, elonpäivän kallistumista
iltaansa...


XLII.

Seuraava päivä oli perjantai, eikä André tahtonut laiminlyödä käymästä
Aasian Suolattomilla-Vesillä, sillä olihan tämä oleva kaikkein
viimeinen kerta. Hänen soutajien kanssa veneestä tekemänsä välikirja
kului umpeen samana iltana, ja sitäpaitsi oli kaikkien lähetystöjen
määrä seuraavalla viikolla muuttaa takaisin Konstantinopoliin; oleskelu
Bosporin rannalla oli loppumaisillaan.
Keskipäivän päivä ei saattaisi olla kirkkaampi ja tyynempi; ellei olisi
ollut tavallista vähemmän veneitä jo hiukan aution joen varsilla, olisi
voinut luulla, että oli kauniin elokuun perjantai. Tottumuksesta, ja
kaikesta huolimatta, kiintymyksestäkin, hän käski soutaa veneensä
ystävättäriensä kesäasunnon suljettujen ikkunoiden ohi... Pieni
valkoinen merkki oli paikoillaan! Mikä selittämätön yllätys! Tulivatko
he todella?
Suolattomien-Vesien lähiniityt pienen sievän joen rannoilla hohtivat
kuin kulta maahan levinneistä lakastuneista lehdistä, ja puista
huomasi, että syksy oli tullut. Kuitenkin saapuivat useimmat veneet,
jotka tavallisesti nähtiin täällä, ja haaremien kaunottaret hymyilivät
André Lhérylle ohikulkiessaan viimeiseksi hyvästiksi salaa harsojensa
alla.
Hän odotti kauan ja tähysteli joka taholle, mutta hänen ystävättärensä
eivät saapuneet; päiviä joutui, huviretkeilijättäret alkoivat palata
kotia.
André päätti niinikään lähteä paluumatkalle ja oli saapunut lähelle
joen suuta, kun äkkiä näki kauniissa veneessä, jonka soutajilla oli
hopealla kirjaillut siniset puvut, yhden ainoan naisen, pää verhottuna
valkoiseen jakmakiin, joka jättää silmät paljaiksi. Todennäköisesti
tuo nainen istui korkeilla patjoilla, sillä hän näytti siinä veneessä
istuessaan tavattoman korkealta; ilmeisesti hän oli järjestänyt
istumasijansa näin, jotta hänet helpommin huomaisi.
He kohtasivat toisensa, ja nainen kiinnitti häneen terävän katseen;
se oli Djénane! .. Noita pronssinvihreitä silmiä pitkine vaaleine
ripsineen, jotka hän koko vuoden oli peittänyt häneltä, ei voinut
verrata eikä liioin sekoittaa muihin... André värähti tämän
odottamattoman ilmestyksen edessä, joka kohoni vallan lähellä häntä,
mutta soutomiesten vuoksi täytyi olla varovainen, ja sentähden he
liikkumatta kulkivat toistensa ohi, antamatta toisilleen mitään merkkiä.
Mutta heti sen jälkeen André käski kääntää veneensä, vielä kerran
kohdatakseen Djénanen, hänen palatessaan myötävirtaa. Tuskin ketään oli
jäljellä, kun he taas nopeasti kohtasivat ja kulkivat toistensa ohi.
Ja tämän toisen kohtaamisen hetkenä valkeamusliinisen jakmak-hunnun
ympäröimä pää kuvastui selvänä vanhan hautuumaan synkkien sypressien ja
hautapatsaiden muodostamasta taustasta, joka kohoaa siinä joen rannasta
-- sillä tässä maassa on hautausmaita kaikkialla, alinomaan palauttaen
mieleen kuoleman ajatuksen.
Aurinko oli alhaalla ja sen hohde punainen; oli aika palata kotia.
Nuo molemmat veneet poistuivat melkein yht'aikaa kapealta joelta ja
alkoivat soutaa Bosporia pitkin komean iltavalaistuksen hohteessa,
Andrén vene noin sadan metrin päässä Djénanen veneen jäljessä... Kaukaa
André näki hänen nousevan veneestä marmoriselle rantasillalle ja
menevän synkkään asuntoonsa.
Djénane oli tehnyt jotain varsin merkillistä: hän oli yksin lähtenyt
Suolattomille-Vesille -- lisäksi pelkkä jakmak-huntu päässä, voidakseen
näyttää silmiänsä ja painaa niistä häviämättömän muiston ystävänsä
mieleen. Mutta André, joka ensin oli kyllin suureksi arvannut tämän
omituisen ja liikuttavan teon, muisti äkkiä erään "Medjé" kirjansa
kohdan, missä kertoi jotain samanlaista juhlallisesta katseesta, joka
vaihdettiin veneessä eronhetkellä.
-- Siinä hän teki hyvin kiltisti -- näin hän alakuloisena ajatteli;
mutta sekin oli hieman teennäistä, hän tahtoi jäljitellä Nedjibétä...
Eikä se estä häntä muutaman päivän kuluttua avaamasta syliään Hamdille.
--
Ja hän jatkoi venematkaansa Bosporin aasianpuoleista rantaa pitkin;
monet talot olivat jo tyhjät, tarkasti kiinniteljetyt; useat
puutarhaportit olivat salvassa ja umpeensa kasvaneet purppuranpunaisia
metsäviiniköynnöksiä. Kaikkialla näki syksyn, lähdön, lopun merkkejä.
Muutamilla sivullisilta kielletyillä pienillä rantasaloilla oli
vielä joitakuita naisia, jotka maalla viivähtäneinä olivat tulleet
istuutumaan veden ääreen tänä huvikauden viimeisenä perjantai-iltana;
heidän silmänsä -- ainoa, minkä näki heidän kasvoistaan -- kuvastivat
surua, joka heräsi pikaisesta haaremin paluusta ja tulevan talven
pelosta. Ja Bengalin tulen tavoin laskeva aurinko loi valaistustaan
kaikkeen tähän alakuloisuuteen.
Kun André oli palannut Terapiassa olevaan asuntoonsa, tulivat hänen
soutajansa sanoman hänelle korulauseiset jäähyväisensä; he olivat
muuttaneet ylleen yksinkertaiset pukunsa, ja kukin toi takaisin
huolellisesti kokoon käärittynä Brussan harsokankaasta tehdyn kauniin
paitansa ja komean punakeltaisen samettitakkinsa. He jättivät niinikään
takaisin samanvärisen pitkän maton, vallan teeskentelemättä kehottaen
häntä kuivattamaan sitä, se kun oli merivedestä läpimärkä. André
katseli näitä ryysypaitaisia, joiden kultakirjaukset auringonpaisteesta
ja kosteudesta olivat saaneet samaa vaskenruostetta, kuin vanhat
arvokkaat metalliset romuesineet. Mitä hän niillä tekisi? Eiköhän
häntä pahoittaisi vähemmin, jos hävittäisi ne, kuin jos ottaisi ne
mukaansa kotimaahan, jossa hän joskus myöhemmin löytäessään nämä yhä
haalistuneemmiksi käyneet muistoesineet, synkkänä virkahtaisi: "Nämä