Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä - 16

-- Valitettavasti olen liiankin tyytyväinen!... He oppivat liian
nopeasti ja ovat vallan liian älykkäitä. Valitan, että minä olen
istuttanut kärsimyksen mikrobin näihin tulevaisuuden naisiin.
Surkuttelen kaikkia näitä pieniä kukkasia, jotka täten pikemmin ovat
lakastuvat kuin heidän viattomat isovanhempansa...
Sitten puhuttiin Ramazanista. Paastoamista tietysti koko päivä,
pikkutöitä köyhiä varten ja pyhien kirjojen lukemista. Tämän kuun
kuluessa muhamettilaisnaisen täytyy uudelleen lukea läpi koraaninsa,
jättämättä riviäkään väliin. Nämä nuoret naiset varoivat laiminlyömästä
tätä määräystä, sillä huolimatta ristiriitaisuudestaan ja epäuskostaan
he hartaasti ihailivat Islamin pyhää kirjaa; ja heidän koraaninsa
olivat esillä, vihreä nauha niiden lehtien välissä, mihin olivat sinä
päivänä pysäyttäneet lukemisensa.
Ja auringon laskettua alkavat _iftarit_. Selamlikissa vietetään miesten
_iftar_; sitä seuraa rukoushetki, jota varten vieraat, isännät ja
palvelijat kokoontuvat isoon saliin, kukin polvistuen rukousmatolleen.
Djénanen puolella tämän rukouksen lausui joka ilta eräs puutarhuri,
joka oli ainoa nuori mies joukossa, ja jonka sointuva muedsinääni
täytti koko talon.
Haaremissa vietettiin naisten _iftaria_.
-- Nämä nuorten turkkilaisnaisten kemut, sanoi Zeyneb, ovat harvoin
rivonsävyisiä Ramazanin aikana, sillä silloin mystillisyys on herännyt
sieluissamme, ja ne kysymykset, joita käsitellään, koskevat elämää
ja kuolemaa. Alussa aina sama kuumeinen into. Ja lopulla aina sama
alakuloisuus ja epätoivo, kun kaksi tuntia keskusteltuamme kaikista
dogmeista ja filosofisista järjestelmistä huomaamme, ettemme ole
päässeet lähtökohtaa kauemmaksi, tietäen, ettemme ole muuta kuin
heikkoja, voimattomia olento-parkoja. Mutta toivo on niin voimakas
tunne, että meillä, huolimatta yrityksemme raukeamisesta, seuraavana
päivänä vielä sentään on voimaa jäljellä toisia teitä yrittääksemme
päästä saavuttamattomaan päämäärään...
-- Me nuoret turkkilaisnaiset, huomautti Mélek, olemme kuin pivollinen
rikkaruohon siemeniä, joka itää, kykenee vastustamaan kaikkea ja
leviää, huolimatta vedenpuutteesta, kylmästä jopa toistuvasta
"kitkennästä".
-- Niin, sanoi Djénane, meidät voi jakaa kahteen lajiin. Niihin,
jotka välttääkseen menehtymistä, takertuvat joka tilaisuuteen
huumautuakseen ja unhottaakseen. Ja voimakkaimpiin, jotka turvautuvat
hyväntekeväisyys-toimintaan, niin kuin esimerkiksi serkkumme Djavidé.
En tiedä, tekevätkö teidän laupeudensisarenne enemmän hyvää ja
osoittavatko suurempaa itsekieltäymystä kuin hän. Meidän haaremeissamme
on useita toisia, jotka vetävät hänelle vertoja. Tosin heidän
täytyy toimia salassa, sillä on ankarasti kielletty perustamasta
hyväntekeväisyysyhdistyksiä, miehemme ja valtijaamme eivät siedä
kosketuksiamme rahvaan naisiin, he kun pelkäävät, että voisimme heihin
tartuttaa pessimismiämme, särkyneisyyttämme ja epäilyjämme.
Mélek, jonka erikoisuutena olivat odottamattomat huomautukset, ehdotti,
että André koettaisi sitä piilopaikkaa, joka oli valmistettu hänelle
suuren vaaran varalta; se oli nurkassa maalausjalustan takana, joka oli
verhottu kultakuteisella kankaalla.
-- Turha varokeino, hän kuitenkin huomautti, sillä ei mitään
vaarallista voi tapahtua. Talon ainoa terve henkilö tällä haavaa on
isäni, eikä hän lähde Yldizistä ennen auringonlaskua ilmoittavaa
kanuunanlaukausta.
-- Entä jos jokin odottamaton seikka saisi: hänet palaamaan kotia
tavallista aikaisemmin, huomautti André.
-- Haaremiin ei astuta ilmoittautumatta. Käskemme sanoa hänelle, että
meillä paraikaa on vieraana eräs turkkilainen nainen, Ubeydé Hanum, ja
silloin hän varoo astumasta kynnyksemme yli. Näin helppoa se on, kun
vaan on asioista selvillä. Ainoa _vaikea seikka_ on se, miten pääsette
pujahtamaan tästä talosta pois.
Pianolla oli muutamia nuottilehtiä; ne olivat erään Djénanen äsken
säveltämän noktyrnin käsikirjoitus, ja André olisi mielellään tahtonut
kuulla hänen soittavan sitä, sillä hän ei koskaan ollut kuullut hänen
soittoaan muuten kuin kaukaa, soutaessaan yöllä Bosporilla hänen
ikkunoidensa ohi. Mutta Ramazanin aikana tuskin rohkenee soittaa. Ja
olisi ollut varomatonta herättää nukkuva iso talo, jonka uni sinä
hetkenä oli niin tarpeellinen!
Djénane puolestaan halusi, että hänen ystävänsä hetkeksi nojaisi
hänen kirjoituspöytäänsä, jolla hän muinoin nuorena tyttönä kirjoitti
päiväkirjaansa, ajatellen häntä, tuohon aikaan, jolloin André hänen
mielessään oli pelkkä unelmien satuhenkilö. He veivät siis Andrén
siihen suureen huoneeseen, missä kaikki oli valkoista, ylellistä ja
uudenaikaista. Heidän seurassaan hän siellä katseli; alati suljettujen
liistaluukkujen suojelemista ikkunoista heille lapsuudesta tuttua
näköalaa, joka heillä epäilemättä oli oleva silmien edessä aina
elämän sammumishetkeen asti: sypressejä, kaikenikäisiä hautapatsaita,
alempana, kuin kuilussa, Kultaisen-Sarven vesipeili, sinä päivänä
himmeä ja raskas, kuin olisi se ollut lyijyä, ja vielä kauempana
Stambul talviusvaan käärittynä. Hänen täytyi myös katsoa luukuttomista
sisäikkunoista vanhaan, korkeiden muurien ympäröimään puutarhaan, jonka
Djénane oli kuvannut kirjeissään: "Tuo puutarha on niin yksinäinen,
että siellä voi käyskennellä hunnuttomana. Sitäpaitsi karkottavat
neekerimme kaikki puutarhurit, joka kerta kun menemme sinne."
Ja puutarhan peräsopukka, missä synkän harmaiden ja lehdettömien
plataanien kookkaat oksat kiemurtelivat toisiinsa takertuneina, näytti
tiheikkömetsältä, missä nämä naiset epäilemättä saattoivat kävellä,
kenenkään heitä näkemättä.
André siunasi sitä rohkeata yritteliäisyyttä, joka oli tarjonnut
hänelle mahdollisuuden tutustua tähän asuntoon, mihin pääsy oli häneltä
niin ankarasti kielletty... Pikku ystävätärparat, joiden kanssa hän
seurusteli muutaman kuukauden, jotka hän oli kohdannut harhailevan
elämänsä ehtoopuolella ja joista hänen pian oli eroaminen ainaiseksi!
Ainakin tämän hänen käyntinsä kautta heidän vankeutensa kehys oli
esiintyvä selvänä hänen muistissaan, joka kerta kun hän ajatteli
heitä...
Nyt oli tullut vakava eronhetki. Keskellä heitä André oli melkein
unhottanut kuinka uskomattoman outo tämä tilanne oli. Nyt kun oli
edessä poistuminen, hänestä tuntui, kuin olisi hän puikahtanut
rotansatimeen, jonka aukko hänen jälkeensä oli puristautunut kokoon,
uhaten terävillä piikeillään.
Ystävättäret tekivät useita tiedusteluretkiä; kaikki oli
rauhallista, ainoa haitallinen henkilö oli eräs neekeri nimeltä
Jusuf, joka itsepäisesti vartioi eteistä. Täytyi heti keksiä hänen
toimitettavakseen joku kauan kestävä, tärkeä asia.
-- Olen sen jo keksinyt, sanoi äkkiä Mélek. Piiloittukaa
lymypaikkaanne, André. Kutsumme hänet tänne, se on oleva kepposemme
huippu!
Ja kun neekeri oli astunut sisään:
-- Jusuf hyvä, sinun tulee toimittaa meille hyvin kiireinen asia. Lähde
heti Peraan ja osta meille uusi kirja, jonka nimen kirjoitan sinulle
paperiliuskalle. Jos on tarpeellista, on sinun käytävä kysymässä sitä
kaikista Suurkadun varrella olevista kirjakaupoista, mutta muista, että
et palaa tyhjin toimin!
Ja järkähtämättömän totisena hän kirjoitti: _Havahtuneita_, André
Lhéryn viime romaani.
Vielä kierros käytävissä ja uudet määräykset eri palvelijoille
toimittamaan jotain toisaalla; sitten Mélek palasi tarttuen Andrén
käteen ja veti hänet mukaansa, juosten hurjaa vauhtia alas portaita ja
tuupaten hänet hieman hermostuneesti ulos ovesta.
André hiipi tiehensä, pysytellen niin lähellä vanhoja muureja kuin
suinkin ja ajatellen, eikö tuo ehkä liian meluavasti suljettu ovi
jälleen aukenisi, päästäen irti lauman neekereitä, jotka revolverit ja
kapulat kädessä hyökkäisivät häntä takaa ajamaan.
Seuraavana päivänä ystävättäret tunnustivat hänelle, etteivät
olleet puhuneet totta, selittäessään hänelle noiden pienten
tsherkessiläis-huntujen käytännön. Kotosalla niitä ei käytetä.
Muhamettilaisnaisesta hiuksiensa ja varsinkin _niskansa paljastaminen_
miehelle on vielä säädyttömämpää kuin paljaiden kasvojen näyttäminen,
eivätkä he olleet voineet sitä tehdä.


XXXII.

Djénane Andrélle.
Ramazanin 14 päivä 1322 (marraskuun 22 päivä 1905).
Ystävä hyvä, tiedätte kaiketi, että huomenna on Ramazan
puolivälissä, ja että silloin kaikki turkkilaisnaiset saavat
lähteä huviretkelle. Tahdotteko tulla kello kahden ja neljän
välillä Stambuliin, Bayazidin ja Shazadé-Bashén väliselle
kävelypaikalle?
Tällä haavaa iftar-kemumme tuottavat meille paljon työtä, mutta
panemmepa pian yhdessä toimeen hauskan karkuretken Aasian
rannikolle: tämä on Mélekin päähänpisto, ja saatte nähdä, kuinka
hyvin kaikki on suunniteltu!
_Djénane_.
Seuraavana päivänä puhalsi etelätuuli ja paistoi kaunis syysaurinko:
juuri sopiva ilma verhotuille kaunottarille, jotka ainoastaan pari
tai kolme päivää vuodessa saavat nauttia sellaisesta vapaudesta.
Ajelu tapahtui tietysti katetuissa vaunuissa, eunukki istumassa
ajurin vieressä, mutta heillä oli lupa nostaa vaunuikkunoiden
kiertokaihtimet, avata ikkunat ja _pysäyttää ajoneuvot pitkäksi
aikaa_, katsellakseen toisiaan, mikä muulloin on kielletty. He ajoivat
Bayazidista Shazsdé-Bashéhen, noin kilometrin pituisen matkan, keskellä
Stambulia, missä kaikki on aitoturkkilaista, pitkin vanhanaikaisia
katuja, jättiläismoskeijain, vainajien siimekkäiden tyyssijojen,
pyhien kaivojen ohi. Nämä tavallisesti niin hiljaiset kaupunginosat,
joihin niin huonosti soveltuu se uudenaikainen ylellisyys ja outo
ajoneuvojen jono, jotka puoli-Ramazan tänne kokoaa! Sadottain katettuja
ja avoimia vaunuja, joko pysähtyneinä tai hitaasti edeten; niitä oli
tullut jättiläiskaupungin kaikista osista, jopa siellä täällä pitkin
Bosporin rantoja olevista palatseista. Ajoneuvoissa istui ainoastaan
naisia, upeapukuisina; jakmak, joka verhoaa kasvot silmiin asti, on
niin läpikuultava, että saa käsityksen siitä, millainen kasvojen alaosa
on. Tänä päivänä melkein kaikki haaremin kaunottaret poikkeuksellisesti
ovat näkyvissä, vaaleatukkaiset, punaposkiset tsherkessittäret,
tummatukkaiset ja kalpeat turkkilaisnaiset. Aniharvoja miehiä liikkuu
avattujen vaunuikkunoiden ympärillä, niiden joukossa ei ole ainoatakaan
europpalaista: siltojen vastakkaisella puolella, Perassa, ollaan aina
välinpitämättömiä siitä, mitä tapahtuu Stambulissa.
André haki kolmea ystävätärtään, jotka arvatenkin olivat pukeutuneet
hienosti miellyttääkseen häntä; hän etsi heitä kauan, voimatta heitä
löytää, niin suuri oli tungos. Kun ajelevien naisten oli aika palata
ankaroihin haaremeihinsa, André poistui hiukan pettyneenä; mutta
kohdattuaan niin monien kauniiden silmien katseet, jotka hymyilivät
tyytyväisinä tämän suloisen päivän johdosta, kuvastaen lapsellista iloa
siitä, että kerran saivat näin vapaasti liikkua ulkona, hän entistään
paremmin käsitti kuinka kuolettavan ikävä näiden naisten eristetty
elämä oli.


XXXIII.

Ystävättäret sanoivat tuntevansa Marmaranmeren aasianpuoleisella
rannalla yksinäisen paikan, joka oli aivan suojassa Bosporin rannoilla
raivoavalta tuulelta ja lämmin kuin kasviansari. Eräs heidän
ystävättärensä asui juuri niillä tienoilla ja otti tarvittaessa
selittääkseen heidän poissaolonsa, kivenkovaan väittämällä
pidättäneensä heidät luonaan koko päivän. He olivat siis päättäneet
sieltä käsin lähteä yhteiselle kävelyretkelle, ennen läheistä eroa,
joka saattoi olla ratkaiseva ja viimeinen: Andrélla oli aikomus ottaa
parin kuukauden loma, matkustaakseen Ranskaan: Djénanen taas oli
määrä isoäitinsä kanssa lähteä kylmäksi vuodenajaksi maatilalleen,
Bounar-Bachiin. He eivät siis voineet toivoa jälleennäkemistä ennen
kevättä ja siihen mennessä saattoi tapahtua paljon.
Joulukuun 12 päivä 1904, joka tuhansien ovelien laskelmien jälkeen
oli määrätty tuota huviretkeä varten, oli tuollainen loistava päivä,
joka tässä vaihtelevassa ilmanalassa, keskellä talvea, kahden
lumikauden välillä palauttaa suven. He kohtasivat toisensa keskipäivän
auringonpaisteessa sillä Kultaisen-Sarven sillalla, jolta pienet
höyrylaivat lähtevät Aasian rannikolla oleviin maihinnousupaikkoihin,
mutta toisiinsa vilkaisematta, kuin oudot matkustajat ainakin. Kuin
sattumalta he astuvat samaan laivaan, jossa ystävättäret istuutuivat
juhlallisesti muhamettilaisille naisille varattuun kajuuttaan,
päästettyään neekerit ja neekerittäret menemään.
Kaunis ilma oli houkutellut suunnattoman ihmispaljouden lähtemään
huviretkelle aasianpuoleisella rannalla. Samalla kertaa kuin he, lähti
matkaan noin viisikymmentä verhottua naista, ja kun oli saavuttu
Skutarin sillalle, André eksyi keskelle kaikkia noita yht'aikaa maihin
nousevia mustia hahmoja, joutui väärille jäljille, seurasi ensin kolmea
outoa naista, ja oli vähällä aiheuttaa pahan skandaalin. Onneksi hän
huomasi, että he eivät olleet yhtä hienoja kuin vähän matkan päässä
astuva kolmikko, ja vallan hämmentyneenä hän poistui heidän luotaan
ensi tienristeyksessä, yhtyen kolmeen ystävättäreensä, jotka tällä
kertaa olivat oikeat.
He ottivat vuokravaunut, ja näihin samoihin ajoneuvoihin he nousivat
kaikki neljä, mikä maaseudulla on luvallista. André, muka beinä,
istuutui vastoin länsimaalaisia tapojamme, kunniasijalle. Djénane
hänen viereensä, Zeyneb ja Mélek vastapäätä heitä, etuistuimelle.
Ja kun hevoset lähtivät liikkeelle, remahtivat he kaikki kolme
nauruun harsojensa alla, iloisina siitä, että kepponen oli niin hyvin
onnistunut, että olivat vapaat iltaan asti, että olivat nuoria ja että
heidän eteensä aukeni siintävä kaukonäky. Sattui muuten usein, että he
synkkien alakuloisuudenpuuskauksiensa välillä antautuivat viehättävän
lapsellisen hilpeyden valtaan, ja silloin Zeynebkin unhotti tautinsa
ja kuolemankaihonsa. Tällöin he huolettomasti hymyillen uhmailivat
kaikkea, täydellistä vankeutta, maastakarkoitusta tai vieläkin
ankarampaa rangaistusta.
Mikäli laiva eteni Marmaramerelle, kävi Bosporin alituinen tuulenviima
heikommin tuntuvaksi. Heidän lahdenpoukamalleen oli pitkä matka, mutta
siellä liikkuivat lauhkeat tuulahdukset, niin kuin he aikaisemmin jo
olivat kertoneet, ja se oli niin rauhallinen yksinäisyydessään, että
heissä siellä heräsi täydellisen turvallisuuden tunne. Se oli etelään
päin, ja sen edustalla oli pieni rantakallio, ikäänkuin vartavasten
tarjoten sille suojaa. Sen hienolla hietikolla oli ihan kuin kotonaan
ja yhtä turvissa kaikilta katseilta, kuin haaremin muurien ympäröimässä
puutarhassa. Ei nähnyt muuta kuin liikkumattoman Marmarameren
pinnan, jolla ei erottanut ainoatakaan laivaa, ja näkörajalla
ainoastaan aasianpuoleiset vuorijonot; vedenpinta oli täydelleen
tyyni, niin kuin kauneina rauhallisina syyskuun päivinä, mutta se oli
ehkä liian vaaleansininen, sillä tämä vaaleus herätti, huolimatta
auringonpaisteesta, alakuloisen talvitunnelman; se vivahti jäätyvään
hopeavirtaan. Ja kaukaisten vuorien huipuilla oli jo häikäisevän valkea
lumi.
Noustuaan pienelle rantakalliolle, eivät he ympäröivällä alastomalla ja
autiolla tasangolla nähneet elävää sielua. He loivat siis kaikki kolme
kasvoiltaan harsonsa, hurmautuen puhtaasta ilmasta. André ei vielä
koskaan ennen ollut nähnyt ulkoilmassa ja täydessä päivänpaisteessa
heidän nuoria, hiukan kalpeita kasvojaan, eivätkä he koskaan ennen
yhdessäolon aikana olleet tunteneet niin täydellistä turvallisuutta
kuin nyt -- huolimatta tähän uhkayritykseen ja illalla tapahtuvaan
paluuseen liittyvistä suurista vaaroista.
Aluksi he istuivat alas maahan syömään Stambulissa suositulta
sokerileipurilta kiireessä ostamiaan makeisia. Sitten he läksivät
tutkimaan joka soppea sen sievän lahdelman rannoilla, joka sen
iltapäivän aikana oli heidän salaista aluettaan: odottamattomien
asianhaarojen, tahdonilmausten ja rohkeiden päätösten yhtymä oli --
tuona harvinaisen aurinkoisena joulukuun päivänä, joka kauneudellaan
ja poikkeuksellisuudellaan myrskyisenä vuodenaikana melkein herätti
levottomuutta -- koonnut tuohon paikkaan ihmisiä niin eri maailmoista,
että heidän kohtalonsa tuntui tuomitsevan heidät olemaan toisiaan
koskaan jälleennäkemättä. Ja katsellessaan tuon Djénanen silmiä
ja hymyä, joka parin päivän kuluttua oli matkustava palatsiinsa
Makedoniaan, André täysin osasi panna arvoa kaikkeen siihen, mitä tämä
hetki tarjosi harvinaista ja palaamatonta; ne äärettömät vaikeudet,
jotka heidän oli täytynyt voittaa voidakseen kohdata toisensa täällä
tuon talvisen vaalean meren rannalla, ne esiintyisivät uudestaan
huomenna ja aina edelleen; kuka tiesi, näkisivätkö he toisiaan enää
koskaan, ainakaan niin kevein mielin ja tuntien toisiansa kohtaan niin
suurta luottamusta. Sentähden tämä oli Andrén elämässä hetki, joka oli
pantava merkille, painettava mieleen ja puolustettava liian pikaiselta
unhotukselta.
He tähystelivät vuoroonsa pieneltä rantakalliolta, voidakseen häivyttää
vaarojen uhatessa. Ja kerran, Zeynebin ollessa tähystäjänä, hän
ilmoitti, että, heihin päin tuli mereltä soutaen turkkilainen kolmen
naisen seurassa, jotka niinikään olivat nostaneet kasvoharsonsa. He
eivät katsoneet tätä kohtausta vaaralliseksi, laskien ainoastaan
hetkeksi mustat harsot kasvoilleen. Kun turkkilainen, joka epäilemättä
oli oikea bei, souti paikan ohi, ollen huviretkellä haareminaisineen,
olivat nämäkin Andrén vuoksi laskeneet kasvoharsonsa. Molemmat
miehet katsoivat toisiinsa välinpitämättöminä, kummankaan tuntematta
epäluuloa; tuntematon mies varmaankin luuli tuon lahden rannalla
olijoita saman perheen jäseniksi.
Sopivankokoiset pienet litteät piikivet, jotka Marmarameren tyynet
aallot olivat huolellisesti kasanneet riviin rantahiedalle, palauttivat
äkkiä Andren mieleen erään hänen lapsuudenaikuisen leikkinsä. Hän alkoi
opettaa ystävättärilleen, miten heidän tuli heittää kivet, saadakseen
ne kauan hyppimään veden tasaisella pinnalla, ja he yrittivät
innokkaasti tätä temppua, kuitenkaan onnistumatta... Kuinka he tänään
olivat lapsellisia, naurunhaluisia ja vähästä huvitettuja, nuo kolme
pientä muuten kovin monimutkaista olentoa, joista varsinkin Djénane oli
nähnyt niin paljon vaivaa saattaakseen elämänsä onnettomaksi!
Tämän ainoalaatuisen hetken kuluttua he palasivat ajoneuvoilleen,
jotka odottivat heitä pitkän matkan päässä siitä, kyyditäkseen heitä
takaisin Skutariin. Laivassa he tietenkään eivät enää tunteneet
toisiaan. Mutta lyhyen laivamatkan aikana he yhdessä taas saivat
nähdä Stambulin ihmeellisessä iltavalaistuksessa. He näkivät sen nyt
edestäpäin, porrasmaisesti kohoavana: ensin Vanhan Seraljin uhkaavat
ampumareikäiset muurit, joita Marmarameren helakan vaaleanpunaiset
aallot huuhtelivat, ja niiden yläpuolella minareettien ja kupujen
metsän, jonka ääriviivat kuvastuivat erilaiseen vaaleapunaan, tosin
niinikään joulukuulla esiintyvään, mutta vähemmin hopeanhohteiseen ja
vaaleaan kuin veden väri, pikemmin kullanhohteiseen.


XXXIV.

Seuraavana päivänä Djénane kirjoitti Andrélle:
Vielä kerran pelastuneet! Meillä oli suunnattomia vaikeuksia
kotimatkallamme; mutta nyt on kaikki talossa rauhallista...
Huomasitteko paluumatkalla kuinka kaunis Stambulimme oli?
Tänään sade ja lumiräntä pieksevät ikkunalasejamme, ja jäätävä
tuuli vinkuu surkeasti nurkissa. Kuinka olisimmekaan olleet
pahoillamme, jos tuo huono ilma olisi noussut eilen! Nyt, kun
huviretkemme on ohi, säilyen muistonamme kuin kaunis unelma,
raivotkoot kaikki Mustanmeren myrskyt!
André, me emme voi tavata ennen matkallelähtöäni, olosuhteet
eivät salli minun järjestää kohtaamista Stambulissa; lausun
siis teille täten jäähyväiseni, todennäköisesti emme näe
toisiamme ennen ensi kevättä. Mutta tahdotteko täyttää yhden
pyyntöni? Matkustaessanne kuukauden kuluttua Ranskaan, kaiketi
kuljette postilaivassa: valitkaa silloin Salonikin reitti
ja ottakaa fezi mukaanne. Laiva pysähtyy tähän kaupunkiin
muutamaksi tunniksi, ja tiedän keinon tavatakseni teidät siellä.
Yksi neekeripalvelijoistani on tuleva laivaan tuomaan teille
menettelyohjeen. Älkää kieltäytykö täyttämästä pyyntöäni.
Seuratkoon teitä onni isänmaahanne, André!...
_Djénane_.
Djénanen matkustettua André viipyi vielä viisi viikkoa
Konstantinopolissa, ja tapasi sillä ajalla Zeynebin ja Mélekin. Kun
hänen kaksikuukautinen virkalomansa alkoi, hän matkusti osoitettua
reittiä pitkin ja otti fezin mukaansa; mutta Salonikissa ei näkynyt
neekeriä laivalla. Pysähdys oli hänelle hyvin tuskallinen, sekä
sentähden, että hän turhaan sai odottaa, ja että Nedjibén muisto
liiteli ilmassa, yli kaupungin ja lähivuorten. Hänen täytyi matkustaa,
saamatta mitään tietoja uudesta ystävättärestään.
Joku päivä paluunsa jälkeen Ranskaan hän sai Djénanelta tämän kirjeen:
Bounar-Bachissa, Salonikin lähistössä, tammikuun 10 päivä 1905.
Milloin, ja kenen avulla saankaan tämän kirjeen postiin, kun
minua täällä vartioidaan niin ankarasti?
Te olette kaukana, ja kuka tietää, palaatteko tänne. Serkkuni
kertoivat minulle jäähyväisistänne ja kuinka he olivat suruissaan
teidän lähdettyänne. Kuinka omituista André, että on olemassa
ihmisiä, joiden kutsumuksena tuntuu olevan herättää kärsimystä
kaikissa niissä, joiden kanssa tulevat kosketuksiin! Te
olette sellainen ihminen, eikä se ole teidän syynne. Teidän
kärsimyksenne on äärettömän moniaineksinen, tai kenties
äärettömän yksinkertainen. Mutta varma on, että te kärsitte;
kaikki sielunne värähdykset purkautuvat kärsimyksen tunteisiin.
Kun tulee teitä lähelle, täytyy teitä joko vihata tai rakastaa,
ja jos teitä rakastaa, kärsii teidän kanssanne, teidän tähtenne.
Pienille ystävättärillenne Konstantinopolissa olette te kuluneena
vuotena ollut auringonsäde heidän elämässään; pian katoava säde,
sen he edeltäpäin tiesivät. Ja nyt he kärsivät siitä, että
jälleen ovat vaipuneet pimeään yöhön.
Mikä te olette minulle, sen sanon teille ehkä joskus. Minä kärsin
vähemmin siitä, että te olette matkustanut, kuin siitä, että olen
teihin tutustunut.
Epäilemättä olette minulle suuttunut siitä, etten järjestänyt
niin, että olisimme voineet tavata toisiamme poiketessanne
matkallanne Salonikiin. Yritys ei itsessään olisi ollut mahdoton,
sillä onhan tämä seutu yhtä yksinäinen kuin Nédjibénne eläessä.
Meillä olisi ollut kymmenen minuutin aika hyvästelemiseen,
kätten puristamiseen. Se tosin ei olisi lieventänyt, se olisi
päinvastoin lisännyt suruani. Syistä, joita en tahdo mainita,
olin sinne tulematta. Mutta vaaran pelko ei suinkaan minua
siitä pidättänyt; kaukana siitä. Vaikka olisin tiennyt, että
kuolema odotti minua paluumatkallani, en olisi epäröinyt enkä
ollut levoton, vaan olisin tullut sanomaan teille sellaiset
jäähyväissanat, jommoiset sydämeni halusi teille sanoa. Me
nykyajan turkkilaisnaiset emme pelkää kuolemaa. Sitä kohtihan
rakkaus meitä pakottaa. Milloinka rakkaus meille olisikaan ollut
samaa kuin elämä?
_Djénane_.
Mélek, joka oli saanut toimekseen lähettää tämän kirjeen postissa
Ranskaan, oli sitä ennen siihen liittänyt nämä mietteet:
Kauan ajateltuani teitä, hyvä ystävämme, olen, kuten varmasti
uskon, huomannut useat kärsimyksenne syyt. Sillä tunnenpa teidät
nyt. Ensiksikin te tahdotte, että kaiken tulee kestää iäisesti,
ettekä koskaan voi nauttia mistään täydesti, sillä ajattelette:
"Tämä on loppuva". Ja sitäpaitsi elämä on niin tuhlaillen
jakanut teille antimiaan, teillä on ollut käsissänne niin paljo
hyvää, että pienikin osa siitä riittäisi tekemään toisen ihmisen
onnelliseksi, mutta te olette hylännyt kaiken tämän, sitä kun
on ollut niin ylen runsaasti. Mutta suurin onnettomuutenne on
ollut se, että teitä on liiaksi rakastettu, ja että sitä on
sanottu teille liian usein. Teille on liiaksi vakuutettu, että te
muka olette välttämätön niille, jotka ovat tulleet kosketuksiin
kanssanne; muut ovat aina tulleet teidän luoksenne; teidän ei
koskaan ole tarvinnut astua askeltakaan lähentymistä varten:
teidän on aina vaan tarvinnut odottaa! Nyt teidän mielestänne
kaikki on tyhjää, sentähden, että _te itse ette rakasta_, vaan
että annatte toisien teitä rakastaa.
Uskokaa minua, rakastakaa tekin puolestanne ketä tahansa
lukemattomista ihailijattaristanne, ja saatte nähdä, että se
tekee teidät terveeksi.
_Mélek_.
Djénanen kirje ei miellyttänyt Andréta, joka ei pitänyt sitä
luonnollisena. "Jos hänen kiintymyksensä oli niin syvä -- näin hän
ajatteli -- hän olisi ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta tahtonut
sanoa minulle hyvästi joko Stambulissa tai Salonikissa: tämä tuntuu
_teennäiseltä_."
André tunsi itsensä pettyneeksi, hänen luottamuksensa Djénaneen
alkoi horjua, ja tämä häntä pahoitti. Hän unhotti, että tuo nainen
oli itämaalainen, ja sentähden paljoa uhkuvampi tunteiltaan kuin
europpalaisnaiset, ja sitäpaitsi paljoa arvoituksellisempi.
Andrén teki mieli vastauksessaan kohdella Djénanea lapsena, niinkuin
hänen joskus oli tapana: "Olento, joka tuo kärsimyksen mukaansa! Siinä
siis tuo _onnettomuutta tuottava mies_, jonka kuitenkin itse olette
selittänyt vuoden 1830:n jälkeen olevan vanhanaikaisen..."
Mutta hän pelkäsi menevänsä liian pitkälle, ja vastasi sentähden tuolle
naiselle vakavasti, että hän oli loukannut häntä syvästi päästäessään
hänet matkustamaan sillä tavoin.
Oli mahdotonta olla suoranaisessa yhteydessä Djénanen kanssa, hänen
ollessaan suljettuna lumottuun palatsiinsa Bounar-Bachissa; kaikkien
kirjeiden täytyi kulkea Stambulin tietä, Zeynebin tai Mélekin, tai
muiden apurien käsien kautta.
Kolmen viikon kuluttua André sai Zeynebin kirjeessä nämä rivit:
André, kuinka voitte yleensä loukkaantua mistään sellaisesta,
minkä minä voin sanoa tai tehdä, minä, joka olen mitätön teidän
rinnallanne? Ettekö tiedä, että koko kiintymykseni, kaikki
ajatukseni ovat niin halpoja, että teidän jalkanne voivat niitä
polkea. Vaalennut matto vielä kauniine kuosineen, jolle teidän
on oikeus laskea jalkanne. Sellainen minä olen ja kuitenkin te
voitte suuttua minulle ja kantaa kaunaa minua vastaan.
_Djénane_.
Tästä André jälleen täydelleen tunsi itämaalaisnaisen, hän oli siitä
ihastunut ja heltynyt ja kirjoitti hänelle heti, tehden sen tällä
kertaa hellää kiintymystä uhkuvin sanoin -- ja sitä suuremmalla
syyllä, kun Zeyneb kirjeessään mainitsi: "Djénane on sairas siellä
kaukana maalla, hänellä on hellittämätön kuume, joka saa isoäitimme
levottomaksi, ja jonka laatua lääkäri ei oikein ymmärrä."
Useita viikkoja myöhemmin Djénane kiitti häntä tällä lyhyellä
kirjeellä, joka sävyltään on yhtä itämaalainen kuin edellinenkin:
Bounar-Bachissa, helmik. 21 p. 1905.
Olin jo monena päivänä ajatellut: "Missä onkaan se tehoisa lääke,
joka on minut parantava? Nyt tuo parantava lääke on tullut, ja
silmäni, jotka ovat tulleet niin suuriksi, ovat nielleet sen.
Kelmeät sormiparkani ovat siihen takertuneet, kiitos siitä!
Kiitos siitä, että lahjoitatte minulle vähän itseänne, että
annatte minulle almuna ajatuksianne!" Siunaan teitä sen rauhan
vuoksi, jonka toinen kirjeenne minulle antoi!
Suon teille onnea, ystäväni, kiitoksena siitä onnenhetkestä,
jonka nyt olette minulle lahjoittanut. Toivon teille syvää ja
hiljaista onnea, joka kaunistaa elämäänne kuin tuoksuva puutarha,
kuin kirkas kesäpäivä.
_Djénane_.
Sairaana ja kuumeen heikontamana tuo vankiparka jälleen muuttui
Karadjiamirin tasangon lapseksi. Ja tämänhahmoisena, vapaana
hämmästyttävästä kulttuurista, josta hän oli ollut niin ylpeä, hän
miellytti Andréta entistään enemmän.
Tälläkin kertaa oli Mélek liittänyt Djénanen kirjeeseen
jälkikirjoituksen: Soimattuaan häntä siitä, että hän kirjoitti niin
harvoin ja niin lyhyitä kirjeitä, hän jatkoi: