Ylämaan kansa - 08

Lumiverhoisten oksien alta väijyen ne olivat huomanneet, että lampaat
vain päiväsaikaan pääsivät ulos kömpelön oven takaa turvallisesta
tyyssijastaan. Ja unohtaen kaiken muun nälän tuimain tuskain vuoksi
molemmat pedot kulkivat laitumen aaltoilevan rinteen poikki suoraan
navettaa kohti.
Muutaman minuutin kuluttua pihasta kuului kanain hurjaa rääkymistä ja
kaakatusta, jota seurasi jalkain töminä ja hätääntynyt määkiminen.
Eukko kohottihen tuolissa pystympään, mutta vaipui paikalla takaisin,
kasvot tuskan väänteissä, hän kun oli leinin rikkoma. Impi pudotti
lattialle kauhan ja hyökkäsi pihanpuoleiseen akkunaan. Hänen kalpeat
kasvonsa kävivät kauhusta vielä kalpeammiksi, sitten lensivät
vihasta ja säälistä punaisiksi; ja tuima tuli leimahti hänen suuriin
sinisilmiinsä.
»Ilveksiä!» hän huudahti, siepaten kauhan lattialta ja ovea kohti
syöksyen. »Ja ne ovat ottaneet yhden meidän lampaistamme! Voih, voih,
ne repivät sitä!»
»Melindy!» huusi eukko terävällä käskyäänellä — semmoisella
pakottavalla äänellä, että tyttö paikalla tahtomattaankin pysähtyi.
»Heitä tuo kelvoton kauha ja ota pyssy!»
Tyttö heitti kauhan, kuin olisi se hänen sormiaan polttanut, ja
katsoi epäröiden suurta hirsiseinällä riippuvaa haulikkoa. »Minä en
osaa ampua!» hän huudahti, päätään ravistaen. »Minä pelästyisin siitä
kuoliaaksi!»
Mutta samassa kuin nämä sanat hänen suustaan pääsivät, syntyi pihassa
uusi jalkain töminä ja hätämeteli. Impi sieppasi käteensä pienen
pitkävartisen kirveen, joka ovipielessä nojasi seinää vasten, paiskasi
oven selki selälleen ja surkuttelevin »voih! voih!» huudoin lensi
rakkaitten lampaittensa avuksi.
»Onko tässä maailmassa nähty?» mutisi vanha eukko, mielenliikutuksen
ja suuren mielihyvän kuvastuessa hänen kasvoistaan. »Pelästyy pyssyä
kuoliaaksi — ja lähtee yksin ilveksiä vastaan tappelemaan!»
Ja tuskallisin ponnistuksin hän alkoi nykiä itseään ja isoa tuoliaan
lattian poikki etsien paikkaa, josta hän sekä voisi siepata pyssyn että
nähdä pihalle ovesta, joka oli jäänyt selko selälleen.
Kun Melindy hyökkäsi pihaan, sydän säälistä palaen turvattomia lampaita
kohtaan, näki hän yhden kiherävillaisen uhrin jo kaadettuna, ääneti
sätkien veren tahraamalla lumella, ja suuren ilveksen sen päällä
kyyryssä, kääntäen impeä kohden kalpeat silmänsä, jotka paloivat raivon
tulta siitä, että sen ateriaa häirittiin.
Muut lampaat olivat uponneet pääsemättömiin kaivon taa syvään lumeen
— yhtä lukuun ottamatta. Tämä yksi, joka ilmeisestikin oli tullut
laumasta erotetuksi ja päässyt pakenemaan juottokaukalon toiselle
puolelle, ennenkuin julma vainolainen sen kiinni sai, ei ollut mökin
ovesta kuin kymmenkunnan askeleen päässä. Se oli juuri sortumaisillaan
kuonolleen, epätoivoisesti määkäisten, toisen ja suuremman ilveksen
sen selässä kyyröttäessä ja ahnaasti paksun suojaavan villan läpi
tapaillessa sen kurkkua. Tavallisissa oloissa immyt oli arka, kuten
hänen pienistä kalpeista kasvoistaan ja lempeistä sinisilmistään
näkyikin. Tässä hädässä kuitenkin jonkinlainen säälin raivo vei kaiken
pelon hänen sydämestään.
Ikäänkuin ilmasta iskevä suuri lintu, hameen helmat perässä liehuen,
hän hyökkäsi ison kissaeläimen kimppuun ja kirveellään iski salaman
nopean iskun sen päätä tavoitellakseen. Kirves hänen heikossa
kourassaan kääntyi, niin että lappea terän sijasta sattui petoon.
Jonkun verran huumautuneena peto hellitti irti lampaasta ja
pelästyksestä sähähtäen putosi lumelle, ja verta vuotaen, vaikk'ei
kuolettavasti haavoitettuna, pääsi määkivä uhri juoksemaan muuta laumaa
kohti, joka tyhmän saamattomana kahlasi kolmea jalkaa syvässä pehmeässä
lumessa.
Samassa saaliinsa menettänyt ilves jo toipui ja kääntyi impeä vastaan
niin uhkaavasti äristen, ettei tämä uskaltanut jatkaa hyökkäystä, vaan
kirves valmiina seisahtui hyökkäystä torjumaan.
Muutaman sekunnin he näin katselivat toisiaan, tyttö ja peto.
Sitten pedon kalpeat silmät horjahtivat sinisten ihmissilmäin
vakaan hallitsevan katseen edessä; ja sylkien ja äristen ja kaiken
päälle käheästi rääkäisten iso kissaeläin hyppäsi syrjään ja hiipi
kaivonkatoksen taa. Seuraavassa tuokiossa se taas oli lammasten seassa,
jotka yhä tunkeilivat yhteen, kykenemättä taistelemaan.
Jälleen impi hyppäsi apuun; ja sen ensimäisen pelon hätkähdyksen
vuoksi, joka oli häneltä riistänyt ensimäisen voiton edut, hänen
kostava kiukkunsa nyt oli ankarampi ja varmempi entistään. Tällä
kertaa hän vihollisen kimppuun hyökätessään vaistomaisesti päästi
raivon kiljauksen, läpitunkevan ja luonnottoman. Kuullessaan tämän
odottamattoman äänen ilves menetti rohkeutensa, vaikka olikin raivosta
ja nälästä niin hurjana.
Nähdessään immen melkein ylitseen kallistuvan se mahtavalla
loikkauksella ponnahti taapäin, töin tuskin välttäen kirveen kostavan
iskun, ja syöksyi takaisin vajan edustalle, jossa naaras nyt ahnaasti
raasti ja söi helppoa saalistaan.
Vaikka ensimäinen uhri jo oli kaikista kärsimyksistään päässyt, eikä
enää sankaruuteen kiihoittanut enempää kuin sama verta lampaan paistia,
oli immen veri liian kuumana voitokkaasta suuttumuksesta, jotta hän
olisi vähääkään kiinnittänyt huomiota niin vähäpätöiseen seikkaan. Hän
oli voittaja. Hän oli lannistanut vihollisen katseen ja ajanut sen
pakoon. Toisen uhreista hän oli pelastanut. Toisen puolesta hän aikoi
kostaa.
Pelkonsa voittaneen lujalla rohkeudella, hysteerisellä uhkauksen
huudolla hän nyt hyökkäsi molempien ilvesten päälle karkoittaakseen ne
saaliin kimpusta.
Se tilanne, joka häntä nyt kohtasi, oli kuitenkin edelliseen verraten
kokonaan muuttunut. Molemmat ilvekset olivat nyt yhdessä ja tietoisina
liiton voimasta, jonka ne olivat tappelua varten tehneet. Ne olivat
nälästä vimmoissaan — muutoin ne eivät tietenkään olisikaan uskaltaneet
tulla ihmisen vaarallisille kartanoille.
Sitäpaitsi ne puolustivat oman käsityksensä mukaan laillista saalistaan
— ne olivat asemassa, jonka puolesta metsän kaikki saalistavaaniva
kansa taistelee melkein vaikka mimmoista vastustajaa vastaan.
Nähdessään oudon vastustajansa lähestyvän, ne nostivat pystyyn kaikki
selkäkarvansa ja häntätyngät pörhistyivät kuin lampunlasi-harjat,
korvat olivat niuhassa pitkin kalloa ja yhteen ääneen ne ärhentelivät
uhmaansa. Sitten ne, ikäänkuin yhteisestä aikeesta, kääntyivät pois
saaliistaan ja varkain hiipivät impeä vastaan.
Ne eivät pitäneet hänen sinisilmäinsä vakaasta valosta, mutta joku
vaisto niille sanoi, että tämä ihminen oli nuori ja hermoiltaan
heikko. Tämä niiden odottamaton temppu sai immen siihen paikkaan
pysähtymään äkkiä epäröiden, taistella vaiko paeta. Samassa ilveksetkin
pysähtyivät, kyyristyivät maahan ja kiihkeästi väijyivät, kynnet
kovaksi tallattuun lumeen syvään upotettuina, voidakseen sitä
voimallisemmin silmänräpäyksessä hypätä mille taholle tahansa.
Rampa vanha eukko ei sillävälin ollut hänkään tahollaan ollut
toimetonna. Rohkealuontoisena ja vaivastaan huolimatta yhä jäntevänä
hän oli saanut raskaan tuolin ja oman vankan ruumiinsa painon
siirretyksi koko tuvan permannon poikki. Ollen aivan oven edessä
hän oli nähnyt melkein kaikki, mitä tapahtui; ja hänen urhoollinen
vanha berserkkisydämensä paisui ylpeydestä, kun hän näki tämän heikon
lapsen rohkeuden. Siihen saakka hän oli kohdellut häntä jonkinlaisella
hellällä pilkalla.
Nackawickin ja Vähän Joen Griffisit olivat aina olleet kookkaita
miehiä, jänteviä ja rotevia, ja naiset pitkiä ja vereviä; ja tämä hento
sinisilmäinen tyttö oli hänestä aina tavallaan saattanut suvun häpeään.
Mutta pian hän nyt älysi, että luonteen ryhti se on pääasia.
Tällä henkeäsalpaavan jännityksen hetkellä, kun hän näki Melindyn ja
molempien suurien petojen näin katsovan toisiaan silmästä silmään
tahtojen elämän- ja kuolemankamppailussa, hänen sydäntään viilsi hurja
pelko. Hän sai sen vavahduksissa noustuksi melkein suoraksi ja täten
käsiinsä ison haulikon, jota hänen poikansa, vaikka itse oli tätä nykyä
tukkitöissä, aina piti ladattuna. Virittäessään hanan ja laskeutuessaan
takaisin tuoliinsa hän huusi läpitunkevalla äänellä:
»Älä liikahda askeltakaan, Melindy! Minä ammun!»
Impi ei liikahuttanut jäsentäkään, vaikka hän kauhusta kalpeni kovaa
pamausta, jonka kohta piti hänen korviinsa koskea. Mutta molemmat
ilvekset käänsivät päätään ja kiinnittivät silmäinsä kalpean
tuijotuksen olentoon, joka istui tuvan ovessa.
Siinä samassa tuiskahti punaista tulta, pöllähti savua ja kuului kauhea
pamaus, jonka olisi luullut särkevän tuvasta joka ruudun. Isompi
ilveksistä kellahti paikalla selälleen eikä liikauttanut sen koommin
jäsentäkään, sen olivat siihen paikkaan lopettaneet susihaulit, joilla
Jake oli pyssyn ladannut. Toinen, jota hauli vain oli sipaissut,
hypähti rääkäisten ilmaan, sitten kääntyi ja juoksi lumen poikki
henkensä edestä, laukaten kuin pelästynyt kissa.
Ylpeästi hymähtäen vanha eukko asetti savuavan pyssyn seinää vasten
ja suori myssynsä. Melindy seisoi jäykkänä ehkä puolen minuuttia,
tuijottaen kuolleeseen ilvekseen. Pudottaen sitten kirveen maahan hän
pakeni tupaan, heittäysi polvilleen, kasvot isoäitinsä helmaan kätkien,
ja puhkesi hillittömään itkuun.
Vanha eukko katsahti häneen hieman hämmästyneenä ja hellästi, silitteli
hänen vaaleita kähäriä hiuksiaan sanoen: »No kaikkia! Mitä turhista!
Vaikka sinä oletkin tuommoinen pieni pellavatukka, niin on sinussa
oikea luonto, oikea luonto sinussa on, Melindy Griffis. Ylpeä minä olen
sinusta, ja ylpeä on isäsikin, kun minä kerron hänelle tämän.»
Sitten hän, tytön yhä itkiessä ja hänen hentojen olkapäittensä
nyyhkytyksestä hytkyessä, kallisti hänen puoleensa tuimat vanhat
kasvonsa ja kävi hellän huolestuneeksi.
»No kaikkia!» hän taas mutisi. »Ei ole sinulle terveellistä noin itkeä,
kultaseni. Eikö sinun olisi parempi tehdä piiraat valmiiksi, ennenkuin
taikina menee pilalle?»
Näin painavilla syillä vaadittuna tyttö nousi ylös, vaikka hän tiesi
yhtä hyvin kuin hänen isoäitinsäkin, ettei ollut mitään välitöntä
vaaraa taikinan pilautumisesta, lyhyeen naurahtaen pyyhkäisi käden
selkäpuolella silmänsä, sulki oven, otti pöytälaatikosta toisen kauhan
ja ryhtyi reippaasti jatkamaan keskenjäänyttä työtään, piiraita
leipomaan. Ja lampaat tukkivat taas yhteen, verkalleen selviydyttyään
kaivon takaa paksusta lumesta, seisoivat pää kumarassa keskellä pihaa
ja pelokkaina katselivat hervotonta ruumista, joka makasi vajan edessä.


ROUVA GAMMITIN PORSAS.

»Minä olen tullut lainaamaan teidän pyssyänne!» sanoi rouva Gammit,
ilmestyen äkkiä kaikessa itsetietoisuudessaan vajan avoimeen oveen,
jonka pielessä Joe Barron istui valjaitaan korjaamassa. Eukolla oli
yllään lyhyt kotikutoinen pumpulihame ja tumpura liivi; vetelä punainen
pumpulihilkka, joka oli työnnetty kauas taapäin hikoilevalta otsalta,
laski valloilleen itsepäisiä tukkoja hänen jäykistä raudanharmaista
hiuksistaan.
»Mitäs _te_ teette pyssyllä, rouva Gammit?» kysyi takaliston mies,
nostaen häneen hämmästymättä silmänsä. Hän ei tosin ollut nähnyt rouva
Gammitia kolmeen kuukauteen; mutta kaiken aikaa hän oli tiennyt,
että eukko, hänen lähin naapurinsa, eleli mökissään vuorenselänteen
toisella puolella, ei sen etäämpänä kuin seitsemän tai kahdeksan mailia
linnuntietä.
»No kun ne karhut!» eukko selitti. »Ne alkavat olla hieman liian
hävyttömiä siellä minun puolellani. Niiden kanssa ei tule enää toimeen.
Öisin ne käyvät puutarhassa penkomassa. Ja ovat syöneet minun valkoisen
tupsupään kanani, ja kaikki munat, joista ensi maanantaina olisi tullut
poikaset. Ja ankan ne ovat vieneet. Ja viime yönä kävivät porsasta
ottamassa.»
»Mutta sitäkö ne eivät saaneet, vai?» kysyi Joe Barron myötätuntoisesti.
»Eivät, herra Barron!» vastasi rouva Gammit varmasti. »Eivätkä saa
vastakaan! Mutta kovin ne sen pelästyttivät, nuuskien kaikki paikat
lätin ulkopuolella, kun koettivat sisään päästä. — Minä olen kuullut,
että ne ovat kovin sianlihan ahnaita. — Porsas kun alkoi kiljua, niin
että minä siihen heräsin; ja minä akkunasta huusin niille. Minä näin,
kun yksi iso musta junkkari juoksi tiehensä navetan taa. Minulla kun ei
ollut muuta asetta kuin varsiluuta, niin se pääsi menemään. Mutta ensi
yönä kai minä sen saan, jos te lainaatte minulle pyssyänne.»
»Kyllä vain», myönteli mies, laskien kädestään häntävyön, jota hän
parhaillaan korjasi. »Olettekos te koskaan pyssyllä ampunut?» hän äkkiä
kysyi, lähtiessään pihan poikki asetta tuvasta ottamaan.
»Enkä voi sanoa, että olen» vastasi rouva Gammit, harmin värähdys
äänessään. »Mutta siitä päättäen, minkälaiset miehet sillä osaavat
ampua, ei se taida olla vallan mutkikasta oppia.»
Joe Barron nauroi ja lähti asetta hakemaan. Hän täydelleen luotti
vieraansa kykyyn tulla toimeen omin päin ja oli jotenkin varma
siitä, että karhut vielä saisivat katua, kun olivat yrittäneet eukon
turvattomuudesta hyötyä. Kun hän palasi pyssyineen — se oli vanha
suustaladattava haulikko, hyvin isoreikäinen — otti eukko sen vastaan
kevyen huolettomasti ja kantoi sitä kuin varsiluutaa. Mutta kun
omistaja hänelle tarjosi ruutisarvea ja pientä susihaulipussia, epäröi
eukko.
»Mitäs _niillä_ tehdään?» hän kysyi.
Joe Barron kävi totiseksi.
»Rouva Gammit», hän sanoi, »minä tiedän, että te pystytte melkein
kaikkeen, mihin mieskin — ja ehkäpä paremminkin. Mutta te ette ole
_kasvanut_ metsissä, ettekä te kai luule osaavanne pyssyä käyttää sillä
hyvällä vain, että saatte sen käteenne. Semmoisille ihmisille, jotka
ovat kasvaneet kaupungissa, niinkuin te, on _kerrottava_, kuinka sitä
on käsiteltävä. Tämä pyssy nähkääs ei ole _ladattu_. Ja tässä ovat
ruuti ja susihaulit, joilla se ladataan. Ja tässä nallit» hän lisäsi,
ottaen housuntaskustaan pienen ruskean peltirasian, jossa oli nalleja.
Rouva Gammit häpesi tietämättömyyttään, mutta oli samalla hyvillään
siitä, kun häntä moitittiin kaupunkilaisuudesta. Tämä syytös
kaupunkilaisesta taitamattomuudesta oli kovin imartelevaa hänen
kotikauppalalleen Burdille ja sen seitsemälle lautatalolle ja yhdelle
kulmapuodille.
»Ehkä on parasta, kun näytätte, kuinka se ladataan, herra Barron»,
eukko myönsi varsin säyseästi. Ja hänen terävät harmaat silmänsä
katsoivat joka seikan, kun mies pani kovat tukot ruudin päälle,
susihaulien päälle taas vain kevyen, ja näytti hänelle, mihin hänen oli
nalli pantava, kun hän oli valmis vaatimaan pyssyä tekemään tehtävänsä.
»Ja sitten», hän lopuksi sanoi, nostaessaan pyssyn olalleen ja
sihdatessaan piippua pitkin, »kaippa te lopun tiedättekin. Toinen
silmä vain pannaan kiinni ja katsotaan jyvä karhun päälle, ja antaa
sen sitten saada — esimerkiksi vähän lavan taa! Niin kyllä _se_
karhu lakkaa porsaan lihaa kärttämästä ja puutarhakasveja samaten.
Ja muistakaa, rouva Gammit, tähän aikaan vuodesta se on kovin lihava
mustikoista ja oikein parasta laatua paistia itsekin, ellei se ole
_liian_ vanha ja sitkeä.»
Rouva Gammit astui kotiapäin pyssyineen halki helteisten, hiljaisten
metsäin — pyssyä hän yhä kantoi kuin varsiluutaa — eikä häntä vähääkään
epäilyttänyt, etteikö hän nyt ollut mahdollinen vastustamaan ja
voittamaan pelättävintä koko metsän heimosta. Hän luotti itseensä —
eikä vain hänen kotikauppalansa Burd, vaan yleensä koko takalistokin
oli siinä luulossa, että hänellä oli siihen syytä. Ainaisessa
työntouhussaan hän ei ollut koskaan joutunut hankkimaan miehen
kaltaista ylellisyysesinettä; mutta kunnianimityksen »rouva» hän
siitä huolimatta oli saanut jo varhain tunnustukseksi runsaasta ja
luottavasta yksilöllisyydestään ja kyvystään tulla omin neuvoin
toimeen, olipa asia mikä tahansa. Sanoa häntä neidiksi, sehän olisi
ollut suora loukkaus sopivaisuutta vastaan. Kun hän kuudenkymmenen
ikäisenä peri ainoalta veljeltään, paatuneelta vanhaltapojalta,
pienen maatilan, joka oli erämaan sydämessä, nelisenkymmentä mailia
lähimmästä kyläkunnasta, ei kukaan epäillyt, etteikö hän kykenisi
takalistonasukkaan ja uudisraivaajan osaa täyttämään. Arveltiin sinne
ja tänne, että elleivät takalisto ja rouva Gammit jostakin tärkeästä
kohdasta sopisi, niin sen pahempi takalistolle.
Ja tosiaan olikin kaikki käynyt kuin voideltu puolenkolmatta vuotta.
Yksinäisyys ei ollut milloinkaan huolestuttanut rouva Gammitia, joka
aina parhaiten tyytyi omaan seuraansa — varsinkin kun se seura hänen
mielestään oli ainoa, johon hän saattoi luottaa. Sitten hänellä oli
nuori härkäparinsa hyvin ikeeseen opetettu; kirjava lehmä, jonka
toinen sarvi oli ylös, toinen alas kääntynyt; harmaan keltainen
kissa, jonka kanssa hän eli molemminpuolisen suvaitsevaisuuden
ehdoilla; kalkkunakukko ja kaksi naaraskalkkunaa, joista hänellä
oli suuret toiveet; valikoima kanoja, mustan ruskeita, valkoisia,
punaisia ja pilkullisia; lihava ankka, joka ei siilien saakka ollut
tuottanut hänelle muuta kuin pettymyksiä; ja valkoinen porsas, joka
oli hänen ylpeytensä. Oliko ihme, ettei hän koskaan tuntenut itseään
yksinäiseksi, kun oli niin paljon hyviä tuttuja, joiden kanssa puhua.
Sitäpaitsi olivat erämaan voimat ensi hetkestä pitäen eläneet hänen
kanssaan sovinnossa, nähtävästi hyvin älyten, että hän oli vaimo, joka
aikoi kulkea omia teitään. Saloseudun oikulliset ja käsittämättömät
alkukesän hallat olivat jättäneet koskematta hänen kalliin
puutarhatilkkunsa; kaalimato ja muut tuhotoukat olivat hommanneet
jossakin muualla; varhaisimmat kananpoikueet olivat säilyneet taudilta;
ja mitä villikissan, portimon, ketun ja skunkin tavanmukaisiin
tihutöihin tulee, niin oli hän kaikista näistä suoriutunut niin
voitollisesti, että hän jo alkoi luulla sulaa hyvää onneaan kaikkein
hienoimmaksi metsätiedoksi. Ei tosiaan ollut tapahtunut mitään, joka
olisi riidellyt hänen erehtymättömyyttään vastaan, ei kerrassaan
mitään, ennenkuin hän sai kokea, että karhut alkoivat hänen asioihinsa
sekaantua.
Juttuun ei tietenkään ollut sekaantunut muuta kuin yksi karhu;
mutta tämä sattui olemaan ylen valpas, harras ja ovela, eikä ole
vähääkään ihmettelemistä, että se rouva Gammitin kiukustuneessa
mielikuvituksessa oli jakaantunut moneksi. Kertoessaan Joe Barronille
»karhujen käyneen niin hävyttömiksi, ettei niiden kanssa enää tullut
toimeen», hän ei voinut aavistaakaan, että niitä olikin vain yksi
yksinäinen, näivettynyt, vähän koin syömä eläin, jolle kokemus ja
ikä olivat monet koukut opettaneet. Tällä karhulla sattui olemaan
kasvatuksen edut, joita harvalle toiselle salon tallustajalle on
suotu. Se oli viettänyt monta vuosikautta vankeudessa kaukana etelässä
Quah-Davic-laakson kyläkunnissa. Sen jälkeen se oli viettänyt ikäviä
aikoja kirppujen vaivaamassa, matkustavassa eläinnäyttelyssä, josta
rautatieyhteentörmäys oli sen pelastanut sangen kohtuullisella
kaupalla, toisen silmän hinnalla. Vankeudessa se oli alkanut syvästi
kunnioittaa miehiä olentoina, jotka pyrkivät lyömään sitä nenälle
ja loukkaamaan kovin kipeään, jos ei tehnyt, niinkuin he käskivät,
ja joilla oli katseessa ja äänessä kohtalon käsittämätön, mutta
vastustamaton valta. Naisia se sitävastoin oli tottunut tilaisuuden
tullen ylenkatsomaan. Ne kirkuivat, kun se mörisi, ja juoksivat
pakoon, kun se ojensi heitä kohti kämmenensä. Kuu se siis huomasi
taas uuden kerran päässeensä metsän laajaan omaehtoiseen vapauteen
ja veresti vanhoja unohdettuja taitoja, miten sitä piti omin neuvoin
toimeen tulla, oli se kaukaa kiertänyt kaikki metsämiesten majat ja
tukkilaisten ja uudisasukkaitten mökit. Mutta kun se taas, toiselta
puolen, oli sattunut rouva Gammitin raiviolle ja pitkällisen ja
varovaisen tarkastuksen jälkeen todennut, ettei siellä isännöitsevä
olento ollut sen kummempi kuin yksi sitä hameväkeä, joiden oli tapana
väristä sen möristessä, nuoli se leukojaan mieluisissa odotuksissa.
Tässä vihdoinkin oli hänen mielensä mukainen tilaisuus – orjuuden
lihapadat vapaudessa.
Vanha karhu muisti siitä huolimatta varoakin. Se ei huolinut liian
äkkiä eikä ehdottomasti luottaa kaiken hameväen vaarattomuuteen, ja
— kuten se huomasi taajasta mustavatukka-pensaasta aidan takaa eukon
perunoitaan mullatessa — rouva Gammitissa oli jotakin, joka ei oikein
käynyt yhteen hänen hameittensa kanssa. Se oli pitänyt eukkoa kappaleen
aikaa silmällä, ennenkuin tuli täysin vakuutetuksi siitä, että hän
todella oli nainen. Sitten se oli tehnyt muutamia yöllisiä koeretkiä
eukon puutarhaan, poimien nuoria omenakurpitsoja, jotka olivat rouva
Gammitin erikoinen ylpeys, ja huomaten ne niin herkullisiksi, että se
varmasti luuli jotakin nyt tapahtuvan. Mutta ei tapahtunutkaan mitään,
rouva Gammit kun nukkui niin sikeästi; hänen suuttumustaan seuraavana
aamuna mesikämmenen taas ei ollut sallittu nähdä.
Tämän jälkeen mesikämmen kävi rohkeammaksi — vaikka tosin aina yön
suojassa. Se oli nyt maistellut puutarhassa joka lajia — jälkien
paljous sai rouva Gammitin vakuutetuksi siitä, että oli paljon
karhujakin. Puutarhasta se lopulta oli uskaltanut lähteä pihaan ja
navettaan. Tynnyrin puolikkaasta vajan nurkasta se oli sattuman
kaupalla löytänyt valkotupsun kanaparan, joka uskollisesti hautoi
muniaan. Säikähtämättä lintu-pahan urheata torumista ja sitä pientä
ikävää, että höyhenet hampaihin tarttuivat, mesikämmen oli syönyt sen
suurella mielihyvällä. Eikä kuitenkaan näkynyt, ei kuulunut rouva
Gammitia, joka kaikesta suuttumuksestaan huolimatta ei voinut luopua
sikeistä unistaan. Jos se olisi viitsinyt nähdä sen vaivan, että olisi
palannut takaisin aamupuhteella, niin se olisi voinut todeta, ettei
hyvä rouva suinkaan ollut asiasta mielissään, ja että pikapuoleen
epäilemättä tapahtuisi jotakin, jos hän edelleenkin aikoi ottaa
itselleen moisia vapauksia eukon puutarhassa. Ja sitten se oli löytänyt
ankan — mutta _sen_ menetyksen rouva Gammit oli kestänyt tyynellä
mielellä, arvellen, että tuo vain oli ollut hyvä keino päästä erilleen
huonosta tavarasta.
Vasta kuutamoöitten palattua karhu oli keksinyt valkoisen porsaan
ja siten vihdoinkin joutunut katsomaan silmästä silmään perin
pohjin sydäntynyttä rouva Gammitia. Heimonsa tapaan se tosiaan piti
porsaanpaistista; mutta mieli kokonaan kiintyneenä puutarhan ja vajan
helpompiin seikkailuihin se ei ollutkaan alussa huomannut navetan
nurkkaan, parven alle rakennetun sikolätin runsaita mahdollisuuksia.
Ansoja epäillen se ei alussa uskaltanut mennä sisään kapeasta tallin
ovesta, leveiden pääovien ollessa suljettuina. Se oli pitänyt
parempana nuuskia navetan ulkonurkkia sen oksaisen koivun alla, jossa
ison kalkkunakukon oli tapana nukkua. Valpas ja varovainen vanha
lintu tirkisteli sitä epäluuloisesti ja terävään toruen _kuit kuit_
varoitti kaikkia, joita asia saattoi koskea; sillävälin kuin porsas
ymmällään ja peloissaan oli noussut jalkeilleen pimeässä lätissään ja
vaieten tuijottanut nuuskijaa lautain raoista. Malttinsa menettäen
karhu lopulta oli saanut lautain reunan kynsiinsä ja koettanut repiä
niitä irti. Mutta se ei saanut muuta lähtemään kuin muutamia isoja
pirstaleita; tämä yritys ja sen aikaansaama kamala melu oli kuitenkin
ollut liikaa valkoisen porsaan hermoille. Lätin pimeydestä oli alkanut
kuulua korviavihlovaa kiljunaa ja karhu oli hämmästyneenä peräytynyt
loitommalle.
Ennenkuin se ennätti tointua ja uudistaa hyökkäyksensä, oli tuvan
akkuna rämähtänyt auki. Valkoisen porsaan avunhuudot olivat voittaneet
rouva Gammitin sikeät unet ja hän ymmärsi nyt, miten asiat olivat.
»Menekkös siitä! senkin hylky!» hän oli vimmatusti kiljunut, kurkottaen
päätään ja olkapäitään niin pitkälle ulos akkunasta, että oli vähällä
tasapainonsa menettää koettaessaan puida kumpaakin nyrkkiään samalla
haavaa.
Karhu kun ei ymmärtänyt hänen haukkumisiaan, oli istahtanut ja
leppoisesti kääntänyt ainoan silmänsä pörhöisiä harmaita hiustupsuja
kohti, jotka jonkinlaisena sädekehänä ympäröivät rouva Gammitin
neitseellistä yömyssyä. Sitten rouva Gammit, käsittäen toimen ajan nyt
tulleen, oli juossut portaita alas kyökkiin, tarttunut ensimäiseen
aseeseen, joka käteen sattui — se sattui olemaan varsiluuta —,
paiskannut kyökin oven auki ja hyökännyt pihan poikki suuttumuksesta
kiljuen.
Kieltämättä hän oli koko kumma nähdä siinä kirkkaassa kuuvalossa,
tarmokkaasti liikutellessaan vankkoja paljaita sääriään ohuen
yöhameensa alla ja rajusti kieputtaessaan luutaa päänsä ympäri.
Hetkisen mesikämmen katseli häntä ihmetellen. Sitten sen hermot
pettivät. Epäilemättä tuo _oli_ nainen; — mutta ei aivan tavallista
sorttia. Olikohan parempi olla varuillaan? Vastahakoisesti mörähtäen se
oli kääntynyt ympäri ja paennut, arvonsa unohtaen. Ja se oli arvellut
viisaimmaksi pysähtyä vasta sittenkuin ei enää kuullut rouva Gammitin
mieltä järkyttäviä soimauksia, jotka räikeästi julistivat hänen
voittoaan metsän juhlalliseen, hopeoituun hiljaisuuteen.
Tämä porsasta uhkaava välitön vaara se tietysti oli nostattanut rouva
Gammitin toimeen ja saanut hänet tallustamaan moisen pitkän matkan
vuorten poikki Joe Barronin pyssyä lainaamaan. Huolimatta helposta
voitostaan tässä erikoisessa tapauksessa hän oli täysin selvillä tämän
karhun kämmenvoimista ja myönteli itsekseen, että jos sattuisi uusia
ikävyyksiä, niin ei varsiluuta ehkä ollut aseitten parhaita. Mutta
kun hänellä nyt oli pyssy ja hän tarkkaan muisti Joe Barronin ohjeet
sen käyttämisestä, niin hän luuli ajavansa käpälämäkeen vaikka kuinka
monta karhua, elleivät ne nimittäin kaikki tulleet samalla kertaa. Kun
hänen mieleensä juolahti ajatus, että niitä ehkä tulisi samalla koko
joukko, kävi hän sekunnin ajaksi levottomaksi, jopa tuumi tuoda porsaan
yöksi tupaan ja käydä sotaa makuuhuoneensa akkunasta. Sitten hän muisti
kuulleensa, etteivät karhut milloinkaan metsästä joukolla, ja hänen
vähät pelkonsa hälvenivät. Hän päinvastoin alkoi oikein innolla odottaa
yötä ja ottelua.
Rouva Gammitin mielilauseita oli, ettei »odottavan pata vähällä kiehu»;
ja seuraavan yön kokemukset sen kyllä selvään todistivat. Kyökin ovi
raollaan hän istui vähän matkan päässä akkunasta. Itse piilossa ollen
hän näki selvään poikki kuutamoisen pihan. Sangen hitaasti kuun pyörä
nousi kalpealle kesätaivaalle, muutellen varjojen haahmoja sitä myöten
kuin nousi. Mutta karhua ei kuulunutkaan. Rouva Gammit alkoi ajatella,
jopa pelätäkin, että hän eilisellä tuittupäisyydellään oli säikyttänyt
sen pois. Lopulta hänen haaveensa alkoivat käydä sangen sekaviksi.
Hän nousi aivan oikoiseksi istumaan ja räpäytti tuimasti silmiään
ollakseen varma siitä, että hän todella oli ilmi valveilla. Juurikuin
hän oli tullut tästä täydelleen vakuutetuksi, pää vaipui hitaasti
akkunalaudalle ja hän uinahti sikeään, poski pyssyn kylmää ruskeata
piippua vasten.
Niin aina, karhu oli sinä yönä kauan epäröinyt. Lopulta se kumminkin
tuli. Kuu oli jo alkanut mäkeä laskea ja oli pihassa kääntänyt mustat
varjonsa aivan toiseen suuntaan, kun se tuli. Se oli näihin mennen
jälleen rohkaissut mielensä ja tullut vakuutetuksi siitä, että rouva
Gammit _oli_ vain nainen. Haisteltuaan vielä kerran rakoja suuremmaksi
varmuudeksi siitä, että porsas oli siellä, se meni ympäri tallin ovelle
ja hiipi varovasti sisään.
Kömpelön mustan haahmon ilmestyessä valoisaan oviaukkoon porsas huomasi
sen. Sen sydän täyttyi aivan oikeutetusta kauhusta, joka paikalla tuli
korviasärkevällä tavalla julkilausutuksikin. Tuo poru kuului niin
hirveän kovalta neljän seinän välissä, että karhu tahtomattaankin
peräytyi — ei tosin paon aikomuksessa, vaan tarkemmin tuumiakseen
asiaa. Mutta sattuikin, että se, yhden ainoan silmän varassa kun oli,
peräytyikin seinää vasten nojaavan rautaharavan vartta vastaan. Tuo
ei tietenkään sopinut haravan rauhaan. Se kaatui karhun päälle ja
puri sitä kuin vietävä selkälihoihin. Aivan suunniltaan säikähtyen
mesikämmen kiiruimmiten peräytyi ulos kuutamoon tuumiakseen vähän
enemmänkin näitä odottamattomia ilmiöitä. Ja sen siinä hommassa ollessa
sävähti ovi auki pihan toisella puolella ja rouva Gammit pyssyineen
hyökkäsi ulos.
Karhu oli aikonut mennä muutamaksi minuutiksi navetan taa, voidakseen
paremmassa rauhassa punnita tilannetta. Mutta nähdessään rouva Gammitin
liehuvan hameen se alkoi harmistua. Se käsitti, että sen aikomuksia
sopimattomasti häirittiin. Navetan nurkalla se koivun haaran alla
seisahtui, nousi kintuilleen istumaan ja mörähti. Vanha kalkkunakukko
kurkotti pitkälle hoikkaa kaulaansa ja mulkoili siihen, äreillä _kuit!
kuit!_ varoituksilla suuttumustaan ilmaisten.
Karhun asettuessa tähän päättävään ja uhkaavaan asentoon rouva