Ylämaan kansa - 05

Äiti liikahti vuoteessaan, pienokaisen äänen herättämänä. Hän nousi
väristen istumaan ja heitti punaisen saalin olkapäilleen. Hänen
silmänsä etsivät Taavin silmiä merkitsevästi ja myötätuntoisesti
katsoen.
»Äidin tytön ei pidä ajatella niin paljon Santta Klauta», hän pyyteli.
»Minä en tahtoisi, että hän sitten pettyisi. Kylissä Santta Klau
poikkeaa, ja tiedäthän sinä hyvin, tyttöseni, että jos hän tulisi tänne
jouluaattona, niin sitten kaikki kylän pojat ja tytöt jäisivät ilman.
Ethän sinä tahdo, että _ne kaikki_ jäisivät ilman vain sen vuoksi, että
hän voisi käydä täällä metsissä pienen tyttömme luona, jolla kuitenkin
on isä ja äiti!»
Lapsi nousi vuoteessaan pystyyn istumaan, hänen silmänsä aukenivat
suuren suuriksi ja täyttyivät kyynelistä ja huulet värisivät. Tämä oli
ensimäinen todella tehokas isku, mitä hänen uskonsa jouluun ja Santta
Klauhun oli koskaan saanut. Mutta paikalla hänen luottamuksensa taas
sai uutta ryhtiä. Innon hehku palasi hänen kasvoilleen ja itsepäisesti
hän ravisti keltaista päätään.
»Kyllä kai hän silti voi käydä kyläinkin lasten luona, isä?» hän
huudahti. Ja vastausta odottamatta hän jatkoi: »Santta Klau voi olla
kaikkialla samalla haavaa, niin voikin. Hän on niin kiltti ja hyvä,
että hän muistaa kaikki kylän pienet pojat ja tytöt, eikä unhota
minuakaan, vaikka me asummekin metsässä. Voi, äiti, kun tänä iltana jo
olisi jouluaatto!» Ja iloisissa odotuksissaan hän hyppi vuoteessaan,
sinisessä flanellisessa yöhameessaan kuin iloinen keiju.
Taavi kääntyi pois raskaalla sydämellä ja tukki lieteen enemmän
puita. Vetäen sitten jalkaansa vahvat lehmännahkaiset varrelliset
mokkasiininsa, takkinsa ylleen ja saatuaan käteensä villaiset
tumppunsa hän lähti ulos karjaa ruokkimaan. Rattoisan tulen hormissa
humutessa tupa jo alkoi lämmetä, mutta ulkona pakkanen puri kivakasti,
vaikka salavihkaa, oli terävä kuin veitsen terä. Vankalle miehelle
se kuitenkin oli raikasta ja reipastuttavaa, vastarintaan vaativaa.
Mielenmasennuksestaan huolimatta Taavi vaistomaisesti verestyi kylmän
ilman kiihoituksesta, seisahtui porraspäähän vetämään laajat keuhkonsa
täyteen ilmaa ja luomaan katseen edessään olevan auringonnousun
salaperäiseen lumoukseen.
Mökki oli raivion ylälaidassa, takanaan sankka kuusimetsä, joka
suojeli sitä pohjoista ja koillista vastaan. Pihan takana, mökin
länsipuolella, kohosivat lumesta hirsinavetan ja siihen liittyvän
vajan nietoksia kantavat katot. Etupuolella raivattu maa verkalleen
kallistui alapuolella olevaan metsään, lumen kietomana, salaviehkeän
kimaltelevana, pinta täynnään lumihattupäitä kantoja. Raivion
itäkulmasta, aivan oven ja sen edessä seisovan Taavin kohdalta lähti
suora tie kyläkuntaan ja se oli nyt ihmeteltävän ihanana, johtaen
suoraan auringonnousuun.
Erämaa aleni itää kohti monen monet mailit ja polku oli kuin avoin
portti taivaan ja maan väliseen suureen avaruuteen. Ilmankansi oli
idän ääriltä taivaannapaan saakka — siihen Taavi Pattonin koko huomio
nyt kiintyi — täynnään taivaallisia ruuhkia, ruusunpunertavia huuruja,
ohuita ilman tukkoja, väriltään melkein ajatuksen arvaamattomia. Ei
kuitenkaan taivaanranta! Tämä oli juuri siltä kohdalta, jossa se
polun lumotusta portista näkyi, väkevän läpikuultavan, oranssin ja
purppuranpunaisen hohteen pohjatonta sädetulvaa, jonka omituisuus oli
niin sykäyttelevää, että Taavia himotti vetää sitä itseensä, samoin
kuin hänen keuhkonsa vetivät sisäänsä elähyttävää ilmaa. Tästä elävän
valon lähteestä tulvi lukemattomia virtoja ohutta väriä, muodostaen
salaperäisen punaisia viivoja, häiveitä ja läikkiä matalamman metsän
latvoihin ja virittäen raivion lumipinnan helmiäisen ja opalin
värivivahduksiin. Taavi käänsi päätään luodakseen katseen mökkiin,
navettaan ja takaisin metsiin. Kaikki ui samassa kirkastavassa
valotulvassa. Sen kauneus koski kummasti hänen tunteeseensa, mutta tämä
vaikutus paikalla muuttui jonkun hänen käsitettäväkseen liian hämärän
aateyhdistelmän kautta kipeäksi mielihaikeaksi, kun hän ajatteli sitä
pettymyksen iskua, joka uhkasi hänen pienokaisensa iloista luottavaa
sydäntä. Näköalan kuulakas tarumaisuus sai hänet myötätunnon ja
kaukaisen hämärän muiston vaikutuksesta ajattelemaan sitä tarumaista
kimaltelua ja epätodellista kauneussäteilyä, joissa joulukuusi ja
joululahjat hohtivat lapsen valoisissa odotuksissa. Hän muisteli niitä
kimaltelevia helyjä, joita sukulaiset olivat kolmena viimeksikuluneena
jouluna hellyydessään koonneet hänen ympärilleen. Eikä hän, isä, nyt
voinut millään tavalla hankkia lapselle semmoista joulua, että se olisi
vähääkään eronnut kaikista muista päivistä, joiden ahdaspuitteinen
yksitoikkoisuus häntä ikävystytti. Toivo ja ihmetyksen kiihtymys
antoivat nyt pienokaiselle uutta elämää. Taavia peloitti, kun hän
ajatteli, mikä havahtumus, pettymys ja surun epätoivo valtaisi lapsen
sydämen joulupäivän valjetessa. Hän tunsi masentavia omantunnon
soimauksia, kun ei ollut ajoissa tätä kaikkea ajatellut ja sen mukaan
toiminut, ennenkuin lumen vahvuus oli aivan sulkenut kylään vievän
tien. Mitä voi hän nyt tehdä?
Raskain askelin Taavi kulki pihan poikki navetan ovelle. Tallatun
ja kuivan lumen narskuessa hänen jalkainsa alla kuului navetasta
odottavan karjan matalaäänistä ruokahaluista ynisemistä. Kun hän
kohotti vankan puusäpin ja avasi oven, niin hepo hänelle hirnahti
pilttuustaan, joka oli perällä, kapisteli tervetuloaan kavioillaankin,
ja vasten hänen kasvojaan löyhähti höyryävä hyvä lämpö. Hevosen
pilttuusta ja lehmäin karsinoista kääntyi häntä kohti suuria lempeitä
silmiä. Nakatessaan hyvähajuista heinää seimiin ja kuunnellessaan
tyytyväisyyden päristyksiä ja puhalluksia pehmeiden turpain apetta
pohtiessa hän ajatteli, kuinka onnellisia nämä eläimet sentään olivat
lämpöisessä turvallisuudessaan. Hän ajatteli, kuinka onnellisia hän
ja hänen vaimonsa nyt olivat, vaimon kolmen vuoden pakollisen ja
melkein yhtämittaisen eron jälkeen jälleen kotia päästyä. Hänelle
ja nuorelle vaimolle, joka monivuotisesta sairaudestaan toivuttuaan
nyt voimistui kuusimetsien raikkaassa ilmassa, oli tästä lupaillut
tulla häiritsemättömän ilon joulu. Vain yhdelle ainoalle, hänen
sydänkävylleen, jonka onni oli hänen ainainen ajatuksensa, oli tuo
päivä oleva surun ja murtuneiden toiveiden päivä. Kuta enemmän hän tätä
ajatteli, sitä paremmin hän tunsi, että se ei käynyt päinsä. Hämäriä,
mutta säälittäviä muistoja omilta lapsuudenajoilta liikkui hänen
aivoissaan ja hän käsitti, kuinka korjaamattomia, kuinka lopullisia ja
lohduttomia lapsen pienet surut sentään ovat. Äkkipäätös iski hänen
mieleensä. Sitä katkeruutta ei hänen pienokaisensa ainakaan saisi
tuntea. Hän heitti heinähangon päättävästi takaisin heinävajaan ja
lähti navetasta varman aikomuksen nopein askelin.
Taavi Patton oli kolme vuotta aikaisemmin kylässä asuessaan monen
toinen toistaan seuraavan onnettomuuden johdosta menettänyt melkein
kaiken omaisuutensa, jonka vuoksi hänen oli täytynyt jättää vaimonsa
ja kolmivuotias tyttönsä vaimon omaisten luo, lähteäkseen itse
kaukaisimmille saloille perustamaan uutta kotia metsämaahan, ainoalle
palstalle, mitä hänelle oli entisistä tiluksistaan jäänyt. Maa oli
hedelmällistä, siinä oli hyvä metsä, ja hänen yrityksensä oli alkanut
menestyä. Mutta vaimon oli heikon terveytensä vuoksi ollut mahdotonta
lähteä jakamaan uudisasukaselämän rasituksia ja vaaroja kahden
päivämatkan päähän lähimmästä asutuksesta. Vasta edellisenä kevännä
Taavi oli uskaltanut tuoda perheensä salokotiin, jota hän niin kauan
oli heille valmistellut. Mutta elämä olikin sen jälkeen menestynyt mitä
parhaiten. Täällä ylämaan parantavassa ilmassa hän oli nähnyt värin
vähitellen palaavan vaimonsa kalpeille poskille; ja lapsi taas oli
ollut muuta muistamattoman onnellinen erämaan seurassa, kunnes suuret
lumet tulivat ja erottivat hänet tästä uudesta ja mielenkiintoisesta
maailmasta.
Taavin palatessa tupaan oli pöytä asetettu ikkunan eteen ja hän
tapasi vaimonsa vastaamassa taikinaa tatarpiiraihin, joita hän aikoi
aamiaiseksi paistaa. Pöydän toisessa päässä istui Lidey, yllään yhä
pieni sininen flanelli-yöhameensa, mutta pienoisissa jaloissaan
helmikirjaiset hirvaannahka-mokkasiinit ja vallattomat kullankeltaiset
hiukset sinisellä nauhalla somasti yhteen sidottuina. Hänen innokkaat
kasvonsa olivat vaipuneet paperiarkin päälle, jolle hän — suurella
vaivalla, ehkä jo kahdettakymmenettä kertaa, kirjoitti kirjettä Santta
Klaulle ilmoittaakseen hänelle, mitä hän toivoi saavansa.
Tämä jos mikään vahvisti Taavi Pattonin päätöksen. Kirjoittamisen
hommaan syventyneestä lapsesta hänen silmänsä kohosivat ja kohtasivat
vaimon kysyvän katseen.
»Minä tässä arvelen, etteikö pitäne sentään lähteä, Mari!» hän tyynesti
sanoi. »Minä ajattelen, että etteköhän te tule tässä neljää tai viittä
päivää toimeen minuttakin? Ei taida tässä kuussa enää tulla lisää
lunta.»
Vaimon rinnasta kohosi pieni huokaus, mutta rattoisata myöntymystä
sisälsi katse, jonka hän mieheensä loi.
»Taidat olla oikeassa, kultani! Minun kai täytyy päästää sinut
lähtemään, vaikka tuntuukin niin kamalalta olla täällä yksinään viisi
pitkää päivää. Minä olen asiaa ajatellut», hän jatkoi, sovitellen
sanojaan siten, ettei Lidey mitään ymmärtäisi, — »ja kovin vaikeata
olisi sitä katsella, Taavi!»
»Olet oikeassa!» myönsi mies. »Pilkon ison kasan puita ja sytykkeitä,
eikä sinun, armaani, tarvitse muuta kuin lypsää ja hoitaa eläimet.
Ellet sinä _pelkää_ olla yksin, niin käy kaikki hyvin, vai mitä?»
»Koska lähdet?» kysyi vaimo, kääntyen työhönsä valaen taikinaa pieniksi
kihiseviksi, harmaan valkoisiksi rinkeleiksi kuumalle rasvatulle
paistinpellille.
»Huomisaamuna ensi työkseni!» vastasi Taavi, istuen pöydän ääreen
kypsyvien piiraitten tuoksun täyttäessä huoneen ruokahalua
kiihoittavasti. »Keli on aivan parhaallaan lumikengillä kulkea ja
helposti minä pääsen jouluaatoksi takaisin.»
»Isä, katso vain, ettet myöhästy», keskeytti lapsi ja katsoi häneen,
pelokas ilme pyöreissä silmissään. »Minä en välitä vähääkään Santta
Klausta, ellet sinäkin ole täällä!»
»Ehkäpä hän käskee minut pieneen rekeensä! Mutta oli miten oli, kyllä
minä ajoissa palaan!» nauroi Taavi iloisesti.

II.
Taavi lähti matkaan aamun koittaessa hirvennahka-lumikengillään,
jotka soinnukkaasti narskuttelivat hankea, ja yksinäisellä raiviolla
tultiin sitten joku aika sangen hyvin toimeen. Se ei sentään tuntunut
kovinkaan yksinäiseltä päiväsydämen kirkkaudessa, auringonpaisteen
kootessa suojaiseen pihaan miltei lämpöä. Puolenpäivän aikaan molemmat
valkoisen ja punaisen kirjavat lehmät ja leveäsarvinen punainen
härkäpari paistattivat päivää vajan edustalla kaivon vieressä,
tyytyväisinä palaansa märehtien. Tähän aikaan kanatkin, keltaisen ja
mustan kirjavat ja pilkulliset, tulivat pihalle ruuhkia kuopimaan,
viisastumatta koskaan, vaikk'ei niiden alta löytynyt mitään muuta kuin
lunta. Punaisen, mustan ja valkoisen kirjavia ristinokkiakin tuli
parvittain pihaan ja harmaan vihertäviä pulmusia, ja suuria, luottavia,
lapsellisia mänty-nokkavarpusia loistavan ruusun punaisine päälaki- ja
kaulatäplineen. Nämä kiinnittivät Lideyn mieltä ja auttoivat kulumaan
päiviä, jotka hänen kiihkeän odotuksensa vuoksi nyt tuntuivat niin
pitkiltä. Jopa puolenkymmentä kertaa päivässä hän riipusti Santta
Klaulle vaikeatajuista tiedonantoa, keksien yhä uusia aatteita ja
ehdotuksia. Nämä epistolat lähetettiin lasten hyvälle pyhimykselle
nopeinta tietä, kyökin humuavan tulen kautta; ja kun veto heitti ilmaan
hiiltyneet palat, oli Lidey varma siitä, että ne menivät suorinta
tietä sinne, minne pitikin. Lapsen odottava ilo oli nyt entistä
täydellisempi, kun äiti isän lähdettyä oli lakannut hänen toiveitaan
horjuttamasta.
Jouluaaton edellisenä päivänä äiti kuitenkin tunsi merkkejä vanhan
tautinsa palaamisesta. Hän huolestui siitä kovin, sillä monta vertaa
tärkeämpää hänelle nyt oli pysyä tervennä. Tämä hermostunut pelko
kiiruhti sitä, mitä hän kaikkein enimmän pelkäsi. Hänen vaivansa ja
heikkoutensa pahenivat hetki hetkeltä. Tuskastuneena entisten vaivain
muistoista hän ei ensinkään ollut siinä mielentilassa, että olisi
kyennyt hyökkäystä vastustamaan. Illalla kuljettuaan navettaan suurella
vaivalla hän hämmästytti hevosta ja lehmiä tyrkyttämällä niille
uudelleen juotavaa, sitten tunki seimiin kahden päivän heinävarat,
ja lopulta sirotteli kanoille jos kuinka paljon tattaria. Seuraavana
aamuna hän tuskin sai kompuroiduksi vuoteesta tulta tekemään; ja Lidey
sai aamiaiseksi vain leipää ja voita ja määrättömän paljon siirappia,
ja oli sen puolesta kylläkin tyytyväinen.
Tämä oli pienokaiselle sangen ikävä päivä, vaikka hänellä olikin niin
tärkeät emännän huolet. Saaleihin käärittynä, tumput kädessä, hän sai
äitinsä ohjeita seuraten kannetuksi karjalle vähän vettä pienessä
peltikattilassa, monta matkaa tehden. Ja vieläpä hän kykeni pitämään
liedessä tulenkin. Mutta tunnit kuluivat niin hitaasti, ja levottomuus
vaivasi häntä niin kovin, että kaikki hänen tavanmukaiset leikkinsä
menettivät makunsa. Ei edes se harvinainen huvi, että äiti salli hänen
leikellä kuvia vanhoista kuvalehdistä, voinut kääntää hänen mieltään
illan loistavista toiveista. Mutta ennenkuin joulu saattoi tulla,
täytyi hänen isänsä tulla; ja puolestapäivästä alkaen hän aina muutaman
minuutin kuluttua juoksi ovelle, kurkistaakseen tielle odottavin
silmin. Hän oli varma siitä, että pahimmassakin tapauksessa isä tulisi
ainakin illalliseksi, sillä häntä tarvittiin illallista tekemään —
taikka oikeammin, Lideyn sanoja käyttääksemme, auttamaan häntä tekemään
illallista äidille! Lideyn ei tietenkään ollut nälkä, mutta hän alkoi
aivan kamalasti tyrtyä paljaaseen leipään ja voihin ja siirappiin.
Mutta illallisen aika tuli ja meni, eikä Taavia vain näkynyt, ei
kuulunut. Itkuun puhkeamaisillaan Lidey vähän haukkasi hänelle
nyt vastenmieliseksi käynyttä ruokaa. Uupuneena tuskistaan, jotka
viimeinkin olivat helpottaneet, äiti oli vaipunut raskaaseen uneen.
Tuvassa ei ollut muuta valoa kuin avoimen lieden hehkuva hiilusta ja
kirkas sinivalkoinen kuutamo, joka tulvi huoneeseen etuikkunasta.
Lapsen kärsimättömyys kävi sietämättömäksi.
Paiskaten oven auki jokohan sadannen kerran hän ikävöiden katseli kuun
valaiseman lumen poikki tielle. Pilvetön kuu, aivan kapean yksinäisen
tien päällä päilyen, muutti sen satumaan poluksi. Salaviehkeä
sinertävän valkoinen valo heikkoine, puoleksi mielikuvituksellisine,
smaragdinvärisine ja ruusunpunervine henkäyksineen ei Lideystä ollut
vähääkään yksinäinen. Hirmuinen erämaa muuttui hänen silmissään hopea-
ja kristallipuistoksi. Vastustamatta se hänen katsellessaan viehätti
häntä puoleensa.
Äkkipäätöksen tehden hän hiljaa sulki oven, sytytti lampun ja alkoi
pukea ylleen päällysvaatteitaan, hiipien ympäri varpaillaan, ettei
äitiään herättäisi. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että isän jo täytyi
olla melkein kotona. Hautoessaan tätä ajatusta pienissä aivoissaan
hän jo oli hänet näkevinään, kuinka hän nopein askelin lähestyi
kuutamossa juuri tien mutkassa. Kiirettä pitäen hän ehkä ennättäisi
isäänsä vastaan, ennenkuin tämä pääsisi raivion aukealle. Tämä ajatus
valtasi hänet. Luoden varovan katseen äitinsä kasvoihin ollakseen
varma siitä, että hän nukkui, hän hiipi ulos kuutamoon. Ja pian nyt
tyttönen, hilkka päässä, tumput kädessä, lämmin päällysnuttu yllään,
mokkasiinipukuisilla jaloillaan hyppeli lumen poikki.
Metsätien päässä Lidey ensi kerran tunsi mieltään ahdistavan. Valo-ura
kyllä oli suorana hänen edessään kaikkine satukirja-viehätyksineen.
Mutta tien kahden puolen olivat juhlalliset metsät täynnään suuria
varjoja ja niin kammottavan ääneti. Lidey tällä kohdalla vähin
ajatteli, kääntyisikö takaisin. Mutta nuoruudestaan huolimatta oli
hänellä jo sangen varmat mielipiteet, hän ei vähällä luopunut siitä,
mihin oli ryhtynyt; ja liian vilkkaan mielikuvituksensa vaikutuksesta
hän yhä vielä luuli näkevänsä isänsä, joka juuri tien mutkan takana
nopeaan lähestyi. Jopa hän kuvitteli kuulevansa hänen askelensakin
peloittavassa hiljaisuudessa. Vapisevalla sydämellä, mutta kiihkeän
toivon innostamana, hän juoksi edelleen, uskaltamatta enää vilkaista
metsään. Rohkeuttaan ylläpitääkseen hän koko ajan ajatteli, kuinka
hänen isänsä ilostuisi ja hämmästyisi nähdessään hänet vastaansa
juoksevan — aivan tien mutkassa!
Mutkaan oli melkein neljännesmailin matka, mutta vihdoin lapsi siihen
saapui. Huudahtaen luottavasta helpotuksesta hän juoksi edelleen. Pitkä
tien aukea — joka nyt oli puoleksi varjossa suuntaa muutettuaan —
jatkui tyhjänä edelleen. Pettymyksensä haikeudesta hän puhkesi itkemään
ja istahti lumelle epätietoisena, mitä tehdä.
Hänen ensi ajatuksensa — kun hän oli minuutin verran itkenyt ja
pyyhkinyt silmiään pienillä tumpuillaan, jotka purevassa pakkasessa
paikalla kohmettuivat — oli kääntyä takaisin ja juosta kotiin niin
sukkelaan kuin suinkin. Mutta kääntyessään ja taakseen katsoessaan
hän näkikin paluumatkan aivan toisenlaisena. Maailma näytti kolkolta
ja tylyltä, kun hän ei enää kulkenut kuuta kohti. Joka puolella oli
tuntemattomia hirmuja tuolla tylyllä sinervän valkoisella tiellä,
metsän pelättävä synkkyys kahden puolen. Epätoivoisesti nyyhkyttäen
hän jälleen kääntyi kuuta kohti. Edessäpäin tieaukea kaikesta
hänen pelostaan huolimatta vielä oli koko kirkas ja häikäisevä. Ja
edessäpäin varmaan oli isäkin, kuten hän taas muisti, riensi tyttöään
vastaan, vaikk'ei hän ollutkaan aivan niin lähellä kuin Lidey oli
otaksunut. Rohkaisten jälleen itseään ja lohduttaen yksinäistä mieltään
ajattelemalla, mitä kaikkea Santta Klau mahtoikaan hänelle tuoda, hän
taas nousi ylös ja jatkoi matkaansa, sukkelaan astua taputtaen.
Hän ei ollut kulkenut kuin muutaman askelen, kun jostakin kaukaa
takaapäin kuului kummaa korkeata ääntä, joka kerrassaan salpasi hänen
henkeään ja kiiruhti hänen kulkuaan juoksuksi.
Taas kuului sama pitkäveteinen, korkea, väreilevä ääni; lapsen sydän
melkein seisahtui. Olisi vain isä näkynyt! Tyttönen ei ollut koskaan
kuullut senkaltaista ääntä; se ei ollut vihaista, eikä kovin kovaakaan,
mutta sen sulavassa laskussa oli siitä huolimatta joku selittämätön
kauhu. Se hänestä muistutti, jonkun verran vain, muutamien kylän
koirien ulvomista, jonka hän oli kuullut. Koiria hän ei pelännyt. Mutta
hän tiesi, ettei metsässä ollut koiria.
Juurikuin hän alkoi hengästyä ja hiljentää juoksuaan, kuului
samaa kamalaa ulinaa taas puitten keskeltä, ja nyt se oli paljon
kovempaa ja lähempänä. Se antoi uutta voimaa hänen väsyneille pikku
jaloilleen ja hän pakeni vielä entistäkin nopeammin, punaiset huulet
auki ja silmät selällään. Jälleen tie vähän kääntyi ja juoksi taas
suorempaan kuuta kohti, jatkuen sitten yhä edelleen ja edelleen,
kunnes kapeni näkymättömäksi. Mutta Taavia ei vain näkynyt hohtavalla
aukealla missään. Lideyllä ei värisevässä mielessään nyt ollut kuin
yksi ajatus, juosta ja juosta vain ja päästä isän luo, ennenkuin
ne kamalat äänet hänet saavuttaisivat. Hän tiesi, että ne nopeaan
lähestyivät. Ne tuntuivat olevan kamalan lähellä. Päästyään satakunnan
syltä viimeisestä tien mutkasta hän huomasi muutaman askelen päässä
edessäpäin aivan vähäisen raivion, jonka toisella reunalla pienen mökin
pääty kohosi joitakuita jalkoja lumesta. Hän tunsi paikan. Hän oli
kesällä leikkinyt tässä, isän niittäessä raiviolta nurmea. Yksinäiset
erämiehet ja tukkimiehet olivat aikanaan asuneet mökissä. Kun se oli
ihmiskätten työtä, niin lapsi tunsi hetkellistä lohdutusta, ikäänkuin
hän olisi saanut seuraa tässä kamalassa erämaassa. Hän seisahtui,
epävarmana siitä, jatkaisiko tietä pitkin, vai menisikö tyhjän tuvan
turviin.
Mutta kun hänen omien pienten jalanjälkiensä karske vaikeni, niin
hän paikalla kuuli takaa päin muitten jalkain tassutusta. Taakseen
katsoessaan hän näki, kuinka mutkan takaa samalla tuli parvi harmaita
eläimiä. Ne olivat vähän koiran näköisiä. Mutta Lidey tiesi, etteivät
ne olleet koiria. Hän oli nähnyt niitten kuvia — kamalia kuvia. Hän oli
lukenut niistä juttuja, jotka olivat saaneet veren hyytymään. Nyt hän
tunsi, kuin olisivat kerrassaan hänen luunsa sulaneet. Ne olivat susia!
Hetkeksi hän ei saanut ääntäkään kurkustaan. »Isä!» — hän sitten huusi
epätoivoisesti ja hyökkäsi mökkiin.
Sudet olivat tuskin kymmenenkään askelen päässä, kun hän sen saavutti.
Ovi oli puoliavoinna ja siitä oli tuiskunut sisään niin paljon lunta,
että katon alla oli vain jalan verta tyhjää tilaa. Tähän matalaan
tilaan lapsi ryömi, pää edellä kuin kaniini, ryömi oven taa ja vaipui
huohottaen lumelle, ollen niin kauhun masentama, ettei saanut edes
huudetuksi. Askelen päähän ovesta sudet äkkiä seisahtuivat. Lumen
hautaama maja ja pimeä reikä, joka siihen vei — ne olivat niistä
käsittämättömiä asioita, vaikka ne kyllä tiesivät ne ihmisen töiksi.
Mutta vaarallista oli kaikki, mikä ihmisestä oli. Ne epäilivät ansaksi
mokomaa mustaa aukkoa. Johtaja tuli sen luokse ja melkein pisti sisään
haistelevan kuononsa. Mutta sitten se äkkipikaa peräytyi taapäin,
ikäänkuin olisi sitä joku kuonolle läimäyttänyt, ja sen sieraimet
menivät kiukkuisesta vihasta kurttuun. Ihmisen haju oli mökissä kovin
väkevä. Kovin se oli ansan kaltainen.
Vatsallaan, maaten oven takana Lidey tuijotti kapeasta raosta silmillä,
jotka näyttivät päästä pullistuvan. Ulkona kimaltelevassa kuutamossa
hän näki susien vihaisina kulkevan edes ja takaisin ja kuuli niiden
askelet, kun ne varovaisina kiersivät mökin ympäri toista aukkoa
etsien. Ensin ne pysyttelivät siitä viiden tai kuuden jalan päässä,
niin kovin ne epäilivät ihmishajua, joka oli johtajan nokkaan pistänyt
sen majan sisustaa tutkaillessa. Useita minuutteja kierrettyään mökin
ympäri ne kaikki istahtivat oven eteen takajaloilleen ja näyttivät
tuumivan asiaa. Lapsi tunsi niiden peloittavien silmien katsovan aivan
hänen lävitseen, niiden etsiessä häntä raosta ja tutkiessa hänen
hataraa pakopaikkaansa.
Äkkiä hän, lauman kääntäessä häntä kohti kiiluvat silmänsä, näki
johtajan sukkelaan tulevan eteenpäin ja tunkevan verenhimoista kuonoaan
ovenrakoon. Mielettömänä pelosta tyttö löi sitä pienellä tumpullisella
kädellään. Susi näytti vielä epäröivän miehen hajun vuoksi, joka
ensimäiseksi oli sen nokkaan pistänyt, ja kavahti varovasti taapäin.
Sitten koko lauma lähestyi jalan tai kaksi avointa ovea. Vaikka ne
olivatkin kovin nälissään, eivät ne vielä olleet vakuutettuja siitä,
etteikö mökki ollutkin ansa. Ne eivät vielä olleet aivan valmiit sisään
ryömimään ja saalista anastamaan. Mutta vähitellen ne yrittivät yhä
lähemmäksi. Muutaman hetkisen kuluttua verenhimoinen, vaikka samalla
varovakin johtaja varmaan ryömisi sisään. Se oli jo ennättänyt tottua
tuohon uhkaavaan hajuun. Nyt se ryömi sisään, etupuoli ruumista
tutkisteli. Sen punaiset leuat ja pitkät valkoiset hampaat ilmestyivät
oven reunan taa. Tämä näkö se palautti Lideylle äänen lahjan. Ryömien
taapäin etäisintä seinää vastaan hän päästi huudon toisensa jälkeen,
ja ne tuntuivat kuin viiltävän kamalaa hiljaisuutta. Kauhistuksensa
mielettömyydessä hän tuskin huomasikaan, että suden pää oli äkkiä
kadonnut.

III.
Lähtiessään kylille pyrkimään Taavi Patton huomasi lumikenkäkelin
niin hyväksi, purevan pakkasen niin virkistäväksi ja oman sydämensä
toivosta ja terveydestä niin kevyeksi, että hän kykeni tekemään matkan
vähemmässä kuin puolessatoista päivässä. Neljän tunnin unet hän oli
suonut itselleen tästä ajasta, nukkuen vanhassa tukkilaismajassa tien
vieressä. Kylässä oli, eikä se ollut siitä vähän ylpeä, montakin
sekatavaran kauppaa, joista saattoi ostaa vaikka mitä lapsen
kalistimesta pussilantaan tai makuuhuonesisustukseen asti, ja hänen
oli varsin helppo kerätä kaikenlaista kirkkaanväristä pikkurihkamaa ja
niiden keralla arvokkaampiakin lahjoja, joiden hän arveli käyvän yhteen
Lideyn toiveitten kanssa. Käydessään vaimonsa kodissa oli sielläkin
jokaisella joku pieni lisä hänen Santta Klaun kantamukseensa, oli sekä
Marin että pienokaisen varalle; ja ilomielin hän ajatteli, mikä joulu
siitä tulisi heidän yksinäisessä erämaan mökissään. Vaimolleen hän oli
ostanut pari kolme lahjaa; ja kun hän nakkasi tavaramytyn selkäänsä,
lyhentäen viilekkeitä ja sitoen sen tiukkaan, ettei se päässyt
hölskymään hänen nopeaan astuessaan, niin hänen täytyi tunnustaa, ettei
se ollut mikään kevyt kuorma. Mutta hänen sydämensä oli sitä kevyempi.
Sinä yönä hän nukkui vain kaksi tuntia vanhassa tukkilaismajassa,
aikoen heti puolenpäivän aikaan päästä kotiin. Mutta aamulla alkoi olla
kaikenlaisia vastuksia. Myttyyn ensin ilmestyi, niinkuin myttyihin
enimmäkseen tapaa ilmestyä ilman huomattavaa syytä, joku pakkula,
joka hellittämättä hieroi hänen olkaansa. Tavan takaa hän pysähtyi,
koettaen sitä korjata. Mutta siitä ei tullut apua. Vihdoin hänen täytyi
pysähtyä, avata myttynsä ja sovittaa uudella tavalla joka esine,
ennenkuin se alkoi selkään sopia.
Kun hän puolen tuntia myöhemmin poikkesi polulta jonkun askelen
juodakseen kumpuavasta lähteestä, joka pysyi sulana kovimmillakin
talvipakkasilla, tarttui lumikenkä lumen peittämään oksaan, niin
että hän kompastui ja samalla lumikengän sanka katkesi. Äkeässä
malttamattomuudessaan hän vain pikimmältään korjasi vian, sen verran
että kotiin pääsisi. Mutta korjaus oli niin hatara, että se jo toisella
maililla hajosi. Taavilla ei ollut muuta neuvoa kuin pysähtyä sen
verran, että ennätti korjata kunnolla. Sitä varten hän leikkasi saarnen
kappaleen ja siitä vuoli pari ohutta sitkeää lastaa, sitoen sitten
taittuneen kohdan lujasti vankalla lohisiimalla, joka hänellä aina oli
mukanaan. Näinkin hän käsitti, että hänen täytyi kulkea varovasti ja
sääliä korjattua kohtaa. Ja pian hänen täytyi itsekseen myöntää, että
hän vasta myöhään illallisen ja Lideyn maatamenoajan jälkeen kotiin
ennättäisi.
Kuun noustessa hän sai seurakseen varjonsa, jättiläismäisen, kumman
muotoisen haamun, joka ihmeellisesti hyppeli lumella hänen edessään.
Kuun noustua korkeammalle hyiselle taivaalle varjo lyheni ja alkoi
käytellä itseään järkevämmin. Ponnistaen kovapintaisesti edelleen,
liian uupuneena ajatellakseen, Taavi huvikseen katseli varjon kummia
temppuja, jotka näyttivät osaksi aiheuttavan hänen lumikenkäinsä
kirpeän soinnahtelun.
Tästä huolettomasta haaveilusta Taavin äkkiä herätti äänen henkäys,
joka metsän kautta ajelehti häntä kohti. Se oli pitkää, valittavaa
luikkuuta, joka syystä tai toisesta karmi hänen hiusjuuriaan. Hän ei
osannut sanoa, mikä se mahtoi olla. Mutta hän tunsi, ettei se voinut
olla mitään inhimillistä. Mutta se lähti jostakin kodin tältä puolelta;
ja vaistomaisesti hän kiirehti askeliaan, mielihyvällä ajatellen
lämmintä kodikasta tupaa, joka hänen rakkaitaan suojasi.
Tuota pikaa sama pitkäveteinen luikkuu kuului uudelleen, ja se oli
lähempänä, selvempää ja vavahtelevaa. Taavi oli ennenkin kuullut
susia, sekä Labradorissa että Lännessä. Ellei hän olisi varmaan
tiennyt, ettei susia oltu tässä osassa maata nähty, ei kuultu, niin
hän olisi voinut vaikka vannoa, että ääni oli susilauman ajoluikkuuta.
Mutta sehän oli mahdotonta. Tuskin hän kuitenkaan oli tullut tähän
päätökseen, ennenkuin ääni kuului uudelleen. Taavi muutti nyt mieltään,
vaikka vastahakoisesti. Että ääni oli susilauman, se ei ollut vain
mahdollista, se oli varmaa. Hänen mieltään harmitti se ajatus, että
nämä ahnaat rosvot olivat maahan osanneet.
Taavin tottuneet korvat tuota pikaa selvittivät, että sudet tulivat
suoraan häntä kohti. Mutta samalla hän myös älysi, että niillä oli
saalis ajettavanaan. Taavi halveksi susia, kuten idän metsäkansa
yleiseenkin, ellei niitä ollut hyvin suurta laumaa; ja tämä lauma
taas oli pieni, niin hän tuota pikaa päätti. Hän ei luullut, että ne
uskaltaisivat käydä hänen kimppuunsa. Mutta siitä huolimatta hänen
täytyi tunnustaa mahdolliseksi, että ne ehkä ankaran nälän pakosta
unohtaisivat ihmispelkonsa. Hän ei kuitenkaan vähääkään epäillyt,
ettei kirves siinä tapauksessa olisi aivan riittävä puolustusase.
Mutta hänellä oli nyt kiivas kiire ennättää kotia. Häntä ei vähääkään
haluttanut tulla pysäytetyksi ja tappeluun pakotetuksi. Hetkisen
hän ajatteli, kiertäisikö metsän kautta, jättäen näille yöllisille
rosvoille väljältä tilaa. Sitten hän muisti vialliset lumikenkänsä.
Lumi oli metsässä sangen pehmeää ja siellä lumikenkä ehkä taas
rikkoutuisi. Oliko hän sitten niin huono mies, että muutama susihurtta
hänet pakottaisi tieltä väistymään? Lumikenkä ratkaisi asian. Hän