Ylämaan kansa - 02

alas kuin peto ja joi lämmintä, punaista nestettä, jota pulppusi
uhrin kurkusta. Ja niin tehdessään hän tunsi lämmön, voiman ja neron
kuiviinehtyneitten virtain tulvivan takaisin omiin suoniinsa. Hän joi
itsensä kylläiseksi; kaivautuen sitten puoleksi jykevän ruhon alle hän
painautui sitä vastaan pitkäkseen levätäkseen ja miettiäkseen.
Siinä varmassa tiedossa, että hänellä nyt oli matkaeväät ja että
hän hyvin kykeni voittamaan kaikki muutkin vastukset, mitä saattoi
tiellä vastaan tulla, Pekka Noel arveli parhaaksi nukkua, ja kietoutui
peitteihinsä kuolleen karibusarvaan alle. Mutta sitten hänessä alkoivat
liikkua vanhat erämiehen vaistot. Kaikkialta hänen ympäriltään, tuulen
hetkeksikin hiljetessä, kuului korsketta ja raskasta hengitystä.
Hän oli joutunut keskelle uupunutta laumaa. Tässä oli nyt tarjolla
mahdollisuus hankkia vähän korvausta siitä, kun oli menettänyt mökkinsä
ja talven varustukset. Hän saattoi tappaa joitakuita näistä uupuneista
eläimistä, piilottaa ne lumeen ja katsoa maamerkit, paikalla kun sää
selkeni. Sitten hän sopivassa tilaisuudessa ottaisi hevoset lähimmästä
kylästä ja vedättäisi jäätyneet lihat pois, myydäkseen ne salavihkaa,
riistanvartijan sattuessa muita hommaamaan.
Avaten jälleen linkkuveitsensä hän varkain hiipi lähintä raskasta
hengitystä kohti. Ennenkuin hän huomasikaan eläintä sään metelissä ja
pimeässä, hän jo olikin sen yllättänyt. Hänen kurotettu vasen kätensä
tapasi rajusti kohoilevan kyljen. Säikähtynyt eläin nousi läähättävällä
korskahduksella ja yritti päästä pakoon; mutta peräti uupuneena se taas
melkein paikalla vaipui maahan, nöyrtyen tähän tuntemattomaan surmaan,
joka myrskystä ja pimeästä hiipi hänen päälleen. Pekan käsi saavutti
sen, samalla kuin se jälleen asettui alalleen. Hän tunsi sen värisevän
ja vetäytyvän kokoon hänen koskettaessaan. Vaistomaisesti hän alkoi
silitellä ja kyhniä sen kankeata karvaa, samalla kuin varovasti työnsi
kavalaa kättään eteenpäin pitkin sen kohoilevaa kylkeä. Kohoilu kävi
tyynemmäksi, pelokkaat korskahdukset taukosivat. Uupunut eläin näytti
rauhoittuvan tuosta varmasta viihdyttävästä kosketuksesta.
Ennätettyään kädellään vastustelemattoman eläimen kaulaan Pekkaa alkoi
tympäistä. Toisessa kädessä oli veitsi valmiina tekemään tehtävänsä
vinkuvassa pimeydessä; mutta mikä lienee ollut, hän ei saanut itseään
sitä paikalla käyttämään. Se olisi ollut kavallusta. Mutta olihan hän
kärsinyt kovin tuntuvan vahingon, ja tässä oli korvaus kuin kohtalon
kouraan kantamana. Hän viivytteli, väitellen kärsimättömästi itsekseen.
Mutta niin tehdessäänkin hän yhä silitteli vankkaa, lämmintä, elävää
kaulaa. Ja kosketuksesta virisi julmassa pimeydessä myötätunto ihmisen
ja eläimen välille. Hän ei voinut sille mitään. Eläinparat ja hän
olivat samassa hädässä, molemmat taistelivat henkensä puolesta myrskyn
sokeata ja raakaa vimmaa vastaan. Sitäpaitsi oli peuralauma pelastanut
hänet. Hän se oli velallinen. Hyväily, joka oli niin kavalana alkanut,
muuttui rehelliseksi ja hyväntahtoiseksi. Häpeänsekaisesti naurahtaen
Pekka käänsi linkkuveitsensä kokoon ja pisti sen takaisin taskuunsa.
Hän silitteli nyt tyyntynyttä kaributa molemmilla käsillään, kyhsi
sen korvain taustaa ja sarvien juurta, ja tämä näytti tuottavan sille
tyydytystä. Kerran, käden eksyessä sen pitkälle turvalle, eläin
kauhistuneena kavahti ja pärskähti pelättyä ihmisen hajua, joka niin
tylysti täytti sen sieraimet. Mutta Pekka jatkoi viihdyttävää ja
varmaa silittelyään; ja taas eläin rauhoittui. Pekka lopulta päätteli,
että hänen oli parasta viettää yönsä taikka ainakin odottaa myrskyn
asettumista lumen salpaaman rauhallisen eläimen lämmössä. Kaivautuen
lumeen, niin ettei tuuli sen koommin häneen käsiksi päässyt, hän
kääriytyi peitteihinsä ja painautuen liki karibun kylkeä vaipui hyvällä
luottamuksella uneen.
Elävän toverin tietoisuudessa Noel nukkui raittiisti, vaikka myrsky
myllerti. Vihdoin häntä häiritsi liikunto, joka tuntui kylkeen. Hän
heräsi ja tunsi, että omituinen vuodekumppani oli kämpinyt jaloilleen
ja mennyt matkoihinsa. Myrsky oli asettunut. Taivaalla tuikki tähtiä
hänen ylöspäin kääntyneitten kasvojensa päällä. Ympäriltä kuului joka
puolelta vaivalloista ponnistelua, raskasta tepastelua, yskimistä ja
korskumista. Unohtaen tavanmukaisen äänettömyytensä karibut iloisesti
murtautuivat ulos vankeudestaan. Pekka oli tuota pikaa ypö yksinään.
Pakkanen oli vielä ennallaan, purevan tuimana; mutta hänen oli lämmin
olla syvässä kuopassaan, peitteihinsä käärittynä. Kun häntä yhä unetti,
peitti hän kasvonsa ja nukkui vielä jonkun tunnin.
Toisen kerran herätessään hän oli virkistynyt ja ilmi valveillaan.
Päivä oli juuri valkenemaisillaan. Pakkanen puri kuin synti. Keveitä
salaperäisiä häiveitä näytti ainiaksi hyytyneen ilman sanomattomaan
kristallikuultavuuteen. Pekka nousi ylös ja vilkaisi itäänpäin pitkin
lauman sotkuisia jälkiä. Siinä oli metsä tuskin puolenkaan mailin
päässä, mustana ja laajana ja jäljet johtivat suoraan siihen. Ja vähän
alempana oikealla kohtasi näky, joka riemastuksesta hytkäytti hänen
sydäntään. Suoraan ilmaan pyrkien, laventelikiehteisenä hopealiljana
idän kalpealla sahramilla, kohosi siellä solakka savu. Savu nousi
tukkilaisleiristä, sen hänen tottunut silmänsä paikalla sanoi; ja
nyt hän tiesi, että tukkilaiset olivat kaukaa Ottanoonsiin latvoilta
tulleet hänen asuinmailleen.


MAC PHAIRRSONIN ONNELLINEN PERHE.

I.
Täytyi kulkea pienen käymäsillan poikki, jos mieli lähteä Mac
Phairrsonia ja hänen perhettään tapaamaan, pienen, korkean, omituisesti
kyhätyn käymäsillan poikki, joka yhdisti kapean, vaikka sangen rajun
kosken rannat. Sillan keskellä oli portti — taikka oikeammin sanoen ovi
— taajasta ja vankasta rautalanka-verkosta tehty. Ja tällä kohdalla
oli sekä ovi että silta reunustettu vankasta lennätinlangasta tehdyllä
piikkipaarteella, jonka piikit siirottivat joka suuntaan. Kun portti
oli kiinni, olisi totisesti pitänyt olla moitteettomasti toimivat
siivet, jos mieli päästä tuohon jyrkkään pieneen kosken saareen, Mac
Phairrsonin kotiin ja linnaan.
Vasemman käsivartensa taipeessa hellävaroen pitäen, kantoi Poika
ruskeata hurstipussia, joka toisin ajoin rajusti reutoili, niin että
sitä oli lepytellen rauhoitettava. Kun Poika tuli siltaovelle, joka
oli kiinni, tuli hänen vastaansa saarelta kaksi omituista asukasta,
jotka viisaan näköisinä kurkistelivat häntä oven silmukoista. Toinen
oli iso mustan ja säämiskän kirjava koira, jolla oli pitkä ruumis,
karva aaltoileva, silkkimäiset luppakorvat ja runsaskarvainen häntä
kuin Gordon-setterillä, mutta mäyräkoiran lyhyet lenkosääret, jotka
kannattivat tätä ruumista vain kahdeksan tuumaa korkealla maasta —
kaiken kaikkiaan siis sangen ihmeellisen näköinen yhdistelmä. Tämä
nurinkurinen luonnon oikku eläimekseen katseli tulijaa älykkäillä,
tervetuloa toivottavilla silmillä, kieli ystävällisesti suusta
roikkuen, häntäänsä hiljalleen häälytellen. Se erikoisesti hyväksyi
tämän pojan, vaikka se yleensä piti poikia harmin kappaleina, joita
enintään saattoi sietää, vaan ei suinkaan rohkaista. Toinen saaren
asukkaista, joka seisoi aivan koiran vieressä, ikäänkuin vahtina, ja
tutkisteli vierasta pienillä kalpeilla, ajatuksiaan ilmaisemattomilla
viekkailla silmillä, oli puolikasvuinen mustan ja valkoisen kirjava
porsas.
Poika mutisi portista tuttavallisia tervehdyssanoja portin vartijoille,
kiskaisten samalla puisesta rivasta, niin että vanha ruskea lehmänkello
rupesi oven päältä rämisten soimaan. Kesäinen ilma oli ääriään myöten
täynnään ääntä — alla olevan rajun kosken pauhua, kerman ja meripihkan
värisen ryöpyn jyrinää, joka viidenkymmenen askeleen päässä kaatui
padon reunalta, ja padon vieressä töröttävän ison sahan monien
sahojen sihinää ja vinkunaa. Mutta kaiken tämän metelin läpi kuului
lehmänkellon ääni mökkiin. Mökin takaa alkoi kuulua soinnukasta
nenä-ääntä _honk-ka, honk-ka-honkk_ ja nurkan takaa tuli uteliaana
näkyviin ison canadalaishanhen käärmemäinen musta pää. Kynnyksen
virkaa toimittavan veistetyn pölkyn toisessa päässä istui suorana
kuin sotamies luonnottoman kookas ja lihava murmeli ja tirkisteli,
kuka se mahtoi olla, joka tuli. Heräsi punainen kettukin, joka oli
maannut kippurassa Mac Phairrsonin ainoan ruusupensaan alla, ja siirtyi
ylenkatseellisesti saaren toiselle puolelle, pois näkyvistä, se kun
periaatteellisesti halveksi kaikkia vierailijoita. Sakean näreikön
varjosta kompuroi sillan päästä hirvenvasikka laiskasti jaloilleen ja
pää kumarassa ja isot korvat häälyen katsoi pitkän uneliaan kysymyksen.
Mökin sisästä kuului vuoroin karmeita rääkäyksiä, vuoroin sorahtelevaa
naurua ja huutoja »Ebeneser! Ebeneser! Ohhoh! Herrajesta! Halloo!»
Sitten mökin ovi aukeni selälleen ja oveen ilmestyi Mac Phairrson,
kainalosauvoihinsa nojaten, viheriäinen papukaija olallaan ja kaksi
suurta valkoista kissaa rampain jalkainsa juuressa.
Mac Phairrson, papukaija ja kissat tirkistivät kaikki pitkään sillan
porttia, koettaen lankaverkon läpi erottaa, kuka tämä vieras oikein
oli. Papukaija, mustan- ja kullankirjavine silmineen tuimasti
tutkaillen, huomasi ensimäiseksi. Se julisti paikalla hoksanneensa
ja hyväksyneensä tulijan kirkuen: »Poika! Poika! Ohhoh! Herrajesta!
Halloo!» ja kapusi pää edellä alas pitkin Mac Phairrsonin rintamusta.
Mac Phairrsonin kiireesti nilkuttaessa sillalle tervetullutta
vierasta sisään laskemaan papukaija nokallaan ja kynsillään kiinni
pitäen siirtyi liikkuvalle kainalosauvalle ja koetti, vaikka huonolla
menestyksellä, näykätä toista valkoista kissaa. Kun tämä ystävällinen
aikomus niin huonosti onnistui, kapusi se taas sukkelaan kainalosauvan
päähän ja pääsi Mac Phairrsonin olalle paikalleen siksi ajoissa, että
ennätti tervehtiä Pojan sisään astumista sydämellisillä sanoilla:
»Ohhoh! Herrajesta! Halloo!»
Mac Phairrson (hän kyllä kirjoitti nimensä Mac Pherson, niinkuin
pitikin, mutta lausui sen kaikkien muitten kyläläisten tapaan Mac
Phairrson r:ää vahvasti sorauttaen) oli vanha tukkimies. Kevätvesillä
tukkeja uitellessaan ja vuosi vuodelta reisiään myöten jäisessä vedessä
kaalellessaan hän oli saanut niin pahan leinin, että toinen sääri oli
vääntynyt melkein aivan kelvottomaksi. Kainalosauvoillaan hän kuitenkin
pääsi liikkumaan miten kuten; ja kun hän oli hyvin saava käsistään ja
sukkelasanainen, niin tuli hän vallan välttävästi toimeen korjailemalla
kaikenlaisia epäkuntoon joutuneita kaluja, joita kyläläiset ja sahan
työväki liiatenkin hänen mökilleen kantoivat. Mökki oli oikea linna
jyrkällä kallion nyppylällään sahaa käyttävän pienen rajun virran
koskessa. Kallion päällä oli vähäinen ala maata, ja sillä oli mökki
ja puolenkymmentä pensasta ja vielä pieni tilkku hietaista, auringon
paahtamaa nurmeakin. Puolensadan askelen päässä toimeliaasta sahasta,
mutta kuohuvan kosken ympäröimänä eleli Mac Phairrson kirjavan karjansa
eli, kuten ihmiset sanoivat, »onnellisen perheensä» keralla tässä
tyyssijassaan, käymäsilta ainoana yhdyssiteenä muuhun maailmaan.
Onnellinen se perhe epäilemättä olikin vankilan ahtaista rajoista
huolimatta, sillä Mac Phairrson hallitsi sen jäseniä isäntävallan ja
rakkauden yhteisillä voimilla. Hänessä lisäksi oli se salaperäinen
ymmärtämys, joka on oleellinen ehto, jos todella tahdomme päästä
läheisiin väleihin niiden heimolaistemme kanssa, joita, sen enempää
ajattelematta, sanomme järjettömiksi. Ja niinpä hän sai perheensä
elämään vallan siedettävässä sovussa. Kaikki nämä eläimet suvaitsivat
häntä mielellään, ne kun rakastivat häntä; ja koska niissä myös asui
häntä kohtaan terveellinen pelko, niin ne ylimalkaan suvaitsivat
hyvin toisiaankin. Osa perheestä oli semmoisia, joita saattoi sanoa
vakinaisiksi. Ne olivat pysyvien laitosten luontoisia. Semmoisia olivat
Pätkä, se lenkojalka mäyräkoirasetteri; hanhiukko James Edward; murmeli
Rasvalöllö; Melindy ja Jim, ne kaksi valkoista kissaa; Luupussi,
ruskea pöllö, joka istui kaiken päivää laatikon reunalla mökin
pimeimmässä nurkassa; ja viheriäinen papukaija Ananias-ja-Safira, joka
oli saanut nimensä siitä, kuten Mac Phairrsonin oli tapa selittää,
että se oli niin inhimillinen ja ettei siitä saanut koskaan oikein
tolkkua. Ebeneser porsas oli vielä liian nuori tullakseen ylennetyksi
vakinaiseksi; mutta se oli jo osoittanut niin paljon luonteikkuutta,
älyä ja arvonsa tuntevaa yksilöllisyyttä, että Mac Phairrson oli
päättänyt säästää sen siltä alennukselta, että tekisi siitä kinkkua.
Ebeneser jääköön siis taloon, vaikkapa kasvaisi niin suureksi, että
siitä olisi vastusta.
Mutta toisin oli hirvenvasikan, Susannan, ja seuraakarttavan
ketunpenikan, Porkkanan laita. Mac Phairrson älysi, että kun Susanna
kasvaisi heimonsa täyteen kokoon, mahtuisi se tuskin enää hänen
saarelleen. Hän aikoi silloin pyytää lupakirjaa Frederictonin
riistalainvartijalta ja myydä kiltin kasvattinsa johonkin
eläintieteelliseen puutarhaan, jossa sen arvo ymmärrettäisiin ja
sen loppuikä olisi turvattu. Mitä taas Porkkanaan tuli, niin ei sen
käytöksessä ollut sijaa minkäänlaisille moitteille, se oli kerrassaan
tahraton ja moitteeton, mutta Mac Phairrson tunsi, että se sydämeltään
oli auttamattomasti uudestisyntymätön. Älykäs pikku eläin hyvin kyllä
ymmärsi perheen peruslain »tiedä oma arvosi, anna arvo toisellekin»,
ja se tiesi, että jos hän sen lain rikkoisi, niin saisi hän siitä
aivan paikalla rangaistuksen. Mutta kun se makasi, kuono ojennetuilla
siroilla mustilla käpälillään, ja tarkasteli ukkohanhen, James
Edwardin, tai Rasvalöllön, lihavan murmelin, liikkeitä, niin sen
raollaan oleviin tutkimattomiin silmiin tuli hurja välähdys, jonka
merkityksen Mac Phairrson erehtymättä ymmärsi. Ja vaikka sen käytös
olikin moitteeton, niin piti se kuitenkin kaikki ajatuksensa niin
visusti omina hyvinään, ettei suvaitsevainen ja ystävällinen Mac
Phairrsonkaan huomannut siinä mitään rakastettavaa. Sen kohtalo oli
senvuoksi ratkaistu; se on, Mac Phairrson itse oli sen julistanut ja
alati huomaavaiset Pätkä ja Ebeneser hyväksyneet, että Porkkana heti
ensi tilaisuuden sattuessa myytäisiin pois.
Kun Poika oli kulkenut pienestä siltaportista, tervehtivät Mac
Phairrson ja hän toisiaan lyhyeen ja levollisesti. He kuuluivat
kumpikin salojen vaiteliaaseen veljeskuntaan. Pätkälle ja Ebeneserille,
jotka rakkaasti haistelivat hänen sääriään, hän ei suonut suurempaa
huomiota kuin huolimattoman hyväilyn. Ananias-ja-Safiraakaan, joka oli
kiireesti kavunnut Mac Phairrsonin olalta hänen olalleen ja alkanut
hellävaroen nyppiä hänen korvaansa pelätyllä noukallaan, sitäkään hän
ei ollut huomaavinaan. Hän tiesi pahasisuisen linnun pitävän hänestä
yhtä paljon kuin isännästäänkin ja huolellisimmin varovan, ettei liian
kovaan nipistäisi.
Tämä pieni juhlakulkue liikkui sitten vakavasti ja vaieten
sillalta mökille, vaikk'ei vaikeneminen tosin ollut mitenkään
huomiotaherättävä, koko ilma kun tutisi sahain nousevista ja
laskevista kihauksista, ryöppyjen jytyytyksestä ja saarta kiertävän
kosken sotkuisen poljennollisesta pauhusta. Samassa heihin jo yhtyi
Susannakin, joka kömpelöillä säärillään kompuroiden, isoja korviaan
häälytellen, ojensi pitkän, ruman, taipuisan, riippuvan turpansa
nuuskiakseen tutkistelevasti Pojan taskua. Ollen verraten uusi Mac
Phairrsonin perheessä se vielä oli täynnään uteliaisuutta kaikkea
ja jokaista kohtaan ja ilmeisestikin piti tietojensa kartuttamista
elämäntehtävänään. Sen varma vakuutus oli, että hajun tunto oli ainoa
keino vaikka minkä tiedon hankkimiseen.
Muutaman askelen päässä ovesta villihanhi James Edward arvokkaana tuli
heitä vastaan ja astuessaan hieman painoi alas pitkää siroa mustaa
kaulaansa ja soukkaa käärmemäistä päätään. Jos Poika olisi ollut
vieras, olisi häntä nyt kohdannut ensimäinen vihamielisyyden ilmaus.
Ei Mac Phairrsonin ilmeinen suosiokaan olisi estänyt leppymätöntä,
pelkäämätöntä ukkohanhea tervehtimästä tulijaa vihaisella kahinalla ja
uhmalla kohotetuin siivin. Mutta Poikaa kohtaan, jonka se hyvin tunsi,
sen tumma älykäs silmä ilmaisi suvaitsevaisuutta, joka sen osoittamaksi
oli kylläkin suuri suosio.
Kynnyksellä istui Rasvalöllö, murmeli, yhtä töykeän epäsuosiollisena
tervehdyksessään kuin James Edward itse, ikäänkuin kantaen jotakin
salaista kaunaa yleiseen koko maailmaa vastaan, taikka ehkä,
mahdollista kyllä, erikoisesti Ananias-ja-Safiraa vastaan, johon
nähden se oli valppaan puolueettomuuden kannalla. Juhlakulkueen
lähestyessä se lähti kynnykseltä, käänsi vieraalle lihavan ruskean
selkänsä ja syventyi kokonaan jyrsimään paksua kaalin vartta. Se
pelkäsi, että jos se rupeisi hyvänluontoiseksi ja ystävälliseksi,
niin sitä ehkä vaadittaisiin näyttämään muutamia temppuja, jotka Mac
Phairrson väsymättömällä kärsivällisyydellä oli sille opettanut. Sitä
ei huvittanut tehdä kuperkeikkoja eteen-, sen enempää kuin takaanpäin,
eikä kävellä kuin tanssiva karhu, tulipa mimmoinen poika tahansa!
Rasvalöllön nurjamielisyys ei kuitenkaan herättänyt vähääkään huomiota.
Sekä Mac Phairrson että vieras tyytyivät siihen kuin luonnolliseen
asiaan. Sitäpaitsi oli nyt tärkeämpiä asioita. Elävä retusteleva pussi,
jota Poika niin huolellisesti kantoi käsitaipeessaan, herätti vanhan
tukkimiehen uteliaisuutta. Tukkimiesten ja sahan työmiesten tapana oli,
samoinkuin kyläkunnan maanviljelijäinkin monen mailin piirissä, tuoda
kaikenlaisia metsän eläimiä Mac Phairrsonin onnelliseen perheeseen
pyrkimään. Ja aina kuin siis tuli vieras, jolla oli pussissaan jotakin
elävää, katseli Mac Phairrson pussia samanlaisella toivehikkaalla ja
kiihkoisella odotuksella kuin lapsi joululahjojaan.
Kun kumpikin oli astunut tupaan ja käynyt istumaan, Poika akkunan
ääreen suureen tynnörituoliin, Mac Phairrson vuoteensa reunalle
askeleen päähän siitä, kokoontui muu joukko keskelle lattiaa odottavaan
puolipiiriin. Toisin sanoen Pätkä ja Ebeneser ja ne molemmat valkoiset
kissat tekivät niin, niiden tarkat sieraimet ja uteliaat silmät kun
jo olivat olleet mytyn vuoksi vilkkaassa toimessa. Astuipa James
Edwardkin ovesta tupaan jonkun askeleen ja vaikka se hienolla älyllä
oli olevinaan mitään välittämättä mistään, tahtoi se kuitenkin pysyä
tapausten tasalla. Susanna vain oli todella välinpitämätön, oven
ulkopuolella maaten – Susanna ja suuri pörhöinen ruskea höyhentukko
tynnörillään tuvan nurkassa.
Ilma oikein väreili odotuksesta, kun Poika asetti polvelleen reutovan
pussin ja kävi sitä avaamaan. Paikalla kuin hän sai sitä vähän
raotetuksi, ilmestyi pussista terävä pieni musta kuono, joka kiihkeästi
työnsi ja väänsi päästäkseen vapaaksi. Tuokiossa seurasi kuonoa
musta, älykäs, vallaton silmäpari. Sitten ryömi esiin pitkähäntäinen
pesukarhun poikanen, kapusi Pojan olalle ja kirkkaalla uhmalla kääntyi
silmäilemään kokousta. Ei vielä koskaan hän ollut nuoren elämänsä
varrella nähnyt näin merkillistä kokousta; joka tosin ei ollutkaan
ihme, sillä varmaan ei toista samanlaista ollutkaan koko maan piirissä.
Uuden tulokkaan vastaanotto ei kaiken kaikkiaan ollut epäystävällinen.
Molemmat valkoiset kissat tosin vähän pörhöttivät häntäänsä,
peräytyivät piiristä ja lähtivät päiväliekkoseen maata, nukkuakseen
pois vastenmielisyytensä vierasta kohtaan. James Edwardkin poistui
ylpeänä, uteliaisuutensa tyydytettyään. Mutta Pätkä, yhteisellä
suostumuksella perheen vanhin, heilutti häntäänsä, roikotteli
punaista kieltään niin pitkälle kuin sitä riitti ja läähätti niin
ilmeistä tervetuloa, että sen jo olisi ymmärtänyt pesukarhua
paljon yksinkertaisempi eläin. Ebeneser ei yhtä selvään ilmaissut
tunteitaan, mutta erehtymättä sen pienistä silmistä vilkkui suopeutta.
Ananias-ja-Safira oli tavattoman utelias. Kamalalla kiireellä se
kapusi alas pitkin Mac Phairrsonin käsivartta, sitten pitkin hänen
säärtään, lattian poikki ja ylös pojan housuja pitkin. Poika oli hieman
huolissaan.
»Mahtaako se purra sitä?» hän kysyi, valmiina puolustamaan suosikkiaan.
»Minä en sitä luule», vastasi Mac Phairrson, pannen merkille, etteivät
oikullisen linnun höyhenet olleet pörhössä, vaan niin tiukasti ja
sileinä ja litteinä pitkin ruumista, että se näytti tavallista paljon
pienemmältä. »Ei se yleiseen ole häijy, kun se tuolta näyttää. Mutta
mahdottoman utelias se on, se on vissi.»
Pesukarhun penikka kyykki Pojan oikealla olkapäällä. Ananias-ja-Safira
kapusi kynsin ja noukin ketterästi toiselle olalle. Kurkottaen
sitten kaukaa Pojan kasvojen ohi se iski vieraaseen vääjäämättömän,
läpitunkevan katseensa ja päästi korviasärkevän naurun rähäkän. Pikku
pesukarhun hermot eivät olleet valmistautuneet tämmöiseen koetukseen.
Kauhistuneena se korkealta istuinpaikaltaan mukelsi lattialle ja pakeni
suorinta tietä hämmästyneen porsaan leveälle selälle, ja porsas piti
sitä suurena kunniana.
»Penikka-riepu on vallan erinomainen!» julisti Mac Phairrson, kun hän
ja Poika olivat lakanneet nauramasta. »Ei Ananias-ja-Safirasta vaaraa
ole. Se pitää kaikista eläimistä, joita se voi kuranssata ja peloittaa.
Ja Pätkä ja tämä hullunkurinen Ebeneser-veitikka kyllä pitävät siitä
huolta.»


II.
Viikkokauden kuluttua siitä kuin pesukarhun penikka oli perheen
jäseneksi otettu; Mac Phairrsonille sattui tapaturma. Hänen kulkiessaan
alas sahan pitkää luisua siltaa tarttui toisen kainalosauvan pää rakoon
ja hän kaatui nurin niskoin, satuttaen päänsä tukkiketjun jykevään
renkaaseen. Pyörtyneenä hänet nostettiin sillalta ja kannettiin
lähimpään mökkiin. Monta päivää hän makasi tainnoksissa ja tohtori
epäili, tokko hän enää toipuisikaan. Lopulta hän kuitenkin tuli
tajuihinsa, mutta ei enää ollut sama mies kuin ennen. Hänen mielensä
oli nyt vain jonkinlaista hyväntahtoista höperyyttä. Häntä oli
ruokittava ja hoidettava kuin pientä lasta. Lääkäri lopulta otaksui
jonkun luun painavan hänen aivojaan ja vamman kaipaavan leikkausta,
jota tekemään hänen taitonsa ei likimainkaan riittänyt. Sahan miehet ja
kyläläiset hänen ehdotuksestaan kokosivat rahasumman, ja lapsellisesta
mielihyvästä hymyilevä Mac Phairrson toimitettiin sairashuoneeseen
pienellä höyryllä, joka kävi kaupungissa kolmesti viikossa.
Heti kuin sahan lähettyvillä tuli tunnetuksi — se oli mökkeineen vähän
syrjässä kylästä — että Mac Phairrson viipyisi kauemminkin matkallaan,
alettiin kysyä: »Entä miten käy perheen?» Tapaturma oli sattunut
aamulla ja iltapäivällä Poika oli tullut eläimiä katsomaan. Kun
sahalla lakattiin työstä auringonlaskun aikaan, niin pidettiin äkkiä
vaienneitten raamien keskellä kokous.
»Entä miten orvoille käy?» alusti Jimmy Wright asian.
Musta Angus Mac Allister, päällysmies — häntä sanottiin Mustaksi
erotukseksi Punaisesta Anguksesta, joka kuului tukinuittajiin — oli jo
muodostanut asiasta varman mielipiteen ja päättänyt, että niin sitä
tehdään. Hän ei totta puhuen välittänytkään juuri mitään kenenkään
muun kuin Pojan mielipiteistä, sillä tätä hän kaikissa metsäneläimiä
koskevissa asioissa piti viisaimpana Mac Phairrsonin itsensä jälkeen.
Musta Angus oli hyvin suuri, isokätinen, mustapartainen mies, ääni
kuin härällä, ja hänen käskynsä ja kirouksensa kuuluivat läpi sahain
läpitunkevimmankin rähinän. Kun hän pinnisti mieheen vastaaninttämistä
suvaitsemattomat silmänsä, niin tavallisesti asia kävi niinkuin hän
sanoikin, olivatpa kuulijat siitä itsekseen kuinka toista mieltä
tahansa. Mutta hänen luonteessaan oli hellä, melkeinpä sentimentalinen
piirre, joka esiintyi siinä, että hän piti kaikista eläimistä.
Hevosista ja häristä, jotka tekivät työtä sahan ympärillä, pidettiin
hyvä huoli, joka niistä kyllä päältäkin näkyi; ja päällysmies oli
vaikka koska valmis pieksämään miehen puolikuoliaaksi, jos näki hänen
vähänkään huonosti kohtelevan eläintä.
»Ihminen voi pitää puolensa», hän selitykseksi sanoi, »mutta voiko
järjetön luontokappale? Meidän asiamme on pitää niiden puolta.»
»Pojat», hän sanoi, ennenkuin vielä oli ennättänyt päästää mahtavaa
ääntään vireestä syntyneen hiljaisuuden mukaiseksi, »kuulkaas nyt, mitä
minä sanon, jaetaan ne eläimet meidän kesken, me sahan miehet ja tämä
poika, ja pidetään niistä niin hyvää huolta kuin voidaan, siksi kuin
Mac Phairrson paranee!»
Hän katsoi Poikaan kysyvästi ja Poika, ylpeänä siitä, että häntä
pidettiin näin tärkeänä henkilönä, vastasi vaatimattomasti —
»Sitä juuri minä toivoin teidän ehdottavan, herra Mac Allister.
Tiedättehän te, etteivät ne tule siellä yksin toimeen. Ne eivät kauan
olisi onnellista perhettä. Ne alkaisivat tapella ja toinen puoli
heittäisi tuota pikaa henkensä.»
Seurasi hetken aprikoitseva äänettömyys. Sahassa ei ollut lupa polttaa
tupakkaa, mutta suussaan sitä piti joka mies. Jimmy Wright pani
merkille kahdeksan jalan päässä olevan äsken sahatun lankun kirkkaan
pinnan ja erehtymättä sylkäisi aivan keskelle ja kohauttaen sitten
housujaan huomautti —
»Antaa pomon ja Pojan päättää. He sen parhaiten ymmärtävät.»
»Se on oikein, Jimmy! Me siis sovimme asiasta!» sanoi Musta Angus.
»Mitä minuun tulee, niin minun mieleni tekee papukaijaa ja porsasta. Se
se vasta on lintu, tuo Ananias-ja-Safira. Ja porsas — Ebeneseriksihän
sitä sanoo Mac Phairrson — se on niin viisas, että sitä pitää nauraa
vallan katketakseen. Ja niin siisti — siisti kuin viini prouva. Ne
kaksi minä haluaisin saada mökkiini. Ja otan minä vielä kolmannenkin,
jos se on tarpeellista.»
»Sitten teidän olisi parasta ottaa pesukarhukin, herra Mac Allister»,
sanoi Poika. »Se ja Ebeneser pitävät kovin toisistaan ja niiden tulisi
ikävä, jos ne erotettaisiin.»
»All right. Pesukarhu minulle!» vastasi päällysmies. »Minkä eläimen
Poika itse ottaa?»
»Minä odotan, että näen, mitä nämä muut pojat tahtovat», vastasi Poika.
»Minä pidän niistä kaikista, ja kaikki ne sangen hyvin tuntevat minut.
Minä otan, mitä jää.»
»No sitten», sanoi Jimmy Wright, »otan minä Susannan. Se kirottu
hirvenvasikka on ainoa koko joukosta, jonka kanssa minä tulisin
toimeen. Se näyttää niin vähämieliseltä ja pitävän minusta!» Ja taas
hän pani merkkinsä lankun puhtaaseen pintaan.
»No, minä ja minun muorini, me otamme mielihyvällä ne molemmat
valkoiset kissat!» tokaisi siihen harmaaparta ukko Billy Smith. »Akka
sanoo, ettei sen kauniimpia kissoja ole koko maakunnassa. Ehkä ne eivät
ikävysty meillä niinkuin jossakin muualla, kun meidän mökkimme on niin
lähellä Mac Phairrsonin siltaa ja ne itse koko ajan näkevät, ettei
saarella enää ole ketään!»
»Pätkästä ei kukaan ole puhunut mitään!» muistutti Poika. Koira oli
yleiseen suosittu ja puolenkymmentä tarjoutui paikalla sen ottamaan.
»Mikko saa koiran!» päätti päällysmies, katkaistakseen kaikki väittelyt.
»No sitten minä otan sen ison ukkohanhen», sanoi Kalju Pallen, yksi
niistä, joiden täytyi Pätkästä luopua. »Eipä olekaan paljon niin
viisaita koiria kuin se on.»
»Niin, on ainakin sinulla siitä paljon opittavaa, Kalju!» myönteli
päällysmies. Nauru kiersi miehestä mieheen Kaljun kustannuksella.
Sitten ei muutamaan sekuntiin kuulunut muita tarjoomuksia.
»Ei kukaan näy huolivan Rasvalöllö parasta eikä Luupussista!» nauroi
Poika. »Ne eivät kumpikaan ole seuramiehiä. Mutta Luupussilla on
hyvätkin puolensa. Se näkee pimeässä; ja se on kovin tarkka hoitamaan
omat asiansa. Rasvalöllöllä on koko joukko älyä, mutta se on semmoinen
jörö, ettei näytä sitä kenellekään muulle kuin Mac Phairrsonille
itselleen Taitaa olla parasta, kun minä otan ne kummankin, minä kun
tunnen niiden heikkoudet.»
»Eikös siellä ole ketunpoikakin?» kysyi päällysmies.
»On kyllä, Porkkana; mutta jääköön se saareen», vastasi Poika. »Jos
joku teistä käy joka päivä heittämässä sille ruokapalan, niin ei se
muuta kaipaa. Pahaa se ei voi tehdä, eikä se poiskaan pääse. Se on niin
arvostaan pitävä, ettei kenelläkään olisi siitä iloa!»
Kun oli näin pitkälle päästy, niin kokous hajaantui, jatkaakseen
istuntoa Mac Phairrsonin saarella, jonne otettiin mukaan köyden pätkiä,
riimu ja pari kaurapussia. Perheen jäsenet, epämääräisen levottomuuden
valtaamina isäntänsä pitkän poissaolon johdosta, tulivat melkein
kaikki alas sillalle uteliaina katsomaan, keitä tuli — tosiaan kaikki,
lukuun ottamatta kettua, joka hiipi mökin taa; Rasvalöllöä, joka
peräytyi laatikkoonsa; ja Luupussia, joka jäi nurkkaansa halveksivan
välinpitämättömänä. Muut silmäilivät joukkoa levottomina, mutta
rauhoittuivat pian nähdessään Pojan heidän kerallaan. Ne todella
kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen niin lähelle kuin suinkin,
lukuun ottamatta Pätkää, joka kierteli tuttaviaan tervehtimässä, ja