Ylämaan kansa - 03

James Edwardia, joka peräytyi siikemmäksi siivet koholla ja ylpeästi
kähisten, niinkuin muka ei sallien minkäänlaisia vapauksia.
Jimmy Wright teki ensi yrityksen. Hän oli keksinyt sen tempun, että oli
tuonut vähän suolaa taskussaan. Siinä sivussa huomauttaen, ettei hän
aikonut panna sitä sen hännän päälle, hän tarjosi kourallisen vapaalle
Susannalle. Kömpelö eläin puhalsi enimmän osan tuuleen isohenkisellä
korskahduksella, mutta muutti sitten mieltään ja nuoli ahneesti
suuhunsa ne muutamat rakeet, mitä oli jäänyt. Päätellen sitten, että
Jimmy oli miellyttävä mies, josta saattoi jotakin toivoa, se salli
hänen sujuttaa kaulapannan kaulaansa ja vastustelematta taluttaa
itsensä sillan yli.
Musta Angus sitten teki esityksiään Ebeneserille, jonka selässä
pesukarhun poikanen istui. Ebeneser kallisti niille korvansa sekä
arvontunnolla että epäilykselläkin, mutta ei suostunut liikahtamaan
tuumaakaan Pojan vierestä, ja Musta Angus ymmällään kyhni päätään.
»Taitaa olla suotta lähteä sitä taluttamaan!» hän mutisi.
»Niin, kyllä teidän täytyy kantaa se sylissänne, herra Mac Allister»,
nauroi Poika. »Hyvä asia, ettei se ole vielä sen suurempi. Mutta kas
tässä, ottakaa Ananias-ja-Safira ensin. Jos _se_ rupeaa ystäväksenne,
niin vaikuttaa se paljon Ebeneseriin.» Ja sievästi hän siirti
papukaijan omalta olaltaan, jonne se paikalla oli paennut hänen
tullessaan, päällysmiehen korkealle olkapäälle.
Lintu oli hetkisen ymmällä. Se painoi alas höyhenensä, kunnes näytti
aivan silolta ja säädylliseltä ja ojensi itseään kauas ulospäin,
ikäänkuin hypätäkseen takaisin entiselle istuinpaikalleen, Mutta kun
toinen siipi oli leikattu niin se ei uskaltanut. Sillä oli ollut
riittävästi kokemusta niistä kamalista lepatuksista ja kuperkeikoista,
joiksi lento kävi, kun oli vain toinen siipi kunnossa. Kääntyen
pois Pojasta se katsoa killisteli Mac Allisterin nenää pahalla
vilkumattomalla silmällä. Ehkä se aikoi purra sitä. Mutta samalla
Mac Allister kohotti valtavan kätensä silittääkseen pelottomasti sen
päätä, aivan yhtä pelottomasti kuin ei sillä vähääkään olisi ollut
noukkaa, jolla vaikka purra puhki saappaat. Tämä rohkeus teki siihen
suuren vaikutuksen, se kurlutti kurkussaan ja otti suuren peukalon
sirosti leukainsa väliin niin hellävaroen, ettei ruusun lehdelle
olisi vikaa tullut. Jaha, se paikalla päätteli, tämä mies oli hänen
mielensä mukainen, ja hänen kätensäkin haisi aivan kuin olisi se ollut
Mac Phairrsonin oma käsi. Pudottaen peukalon pienellä tyydytyksen
rääkäyksellä se vikkelään kulki sivuittain ylös ja alas Mac Allisterin
olalla ja oli aivan kuin kotonaan.
»Kas vain, mutta se taisikin mielistyä teihin, herra Mac Allister!»
huudahti Poika. »En ole milloinkaan ennen nähnyt sen tekevän noin.»
Päällysmies naurahti ylpeänä.
»Ananias-ja-Safira kai kuuluu hienohelmoihin, vai mitä?» kysyi Kalju
Pallen, katsoen viekkaasti toisiin.
»Kyllä se on naisväkeä!» vastasi Poika. »Niin sanoi Mac Phairrson!»
»Siinä se!» sanoi Kalju. »Niin kaikki naisväki hullaantuu tähän meidän
päällysmieheemme. Katsokaas nyt!»
»No nyt Ebeneser!» keskeytti päällysmies, puheenaihetta vaihtaakseen.
»On parasta, kun Poika antaa sen minulle, ehkä se pitää sitä
suosituksena.»
Juhlallisena Poika kumartui lattiaan, työnsi pesukarhun penikan
syrjään ja otti porsaan syliinsä. Ebeneser hämmästyi, sitä kun ei
oltu milloinkaan ennen pidelty sylikoirana, mutta ei se kuitenkaan
vastustellutkaan, ojensi vain säärensä aivan kankeiksi, niin että
sitä oli koko vaikea pidellä. Päällysmiehen suureen syliin pantuna
se kohotti kärsänsä suoraan ilmaan ja päästi kimakoita kiljauksia;
mutta huomatessaan sitten Ananias-ja-Safiran, joka rauhallisena
istui anastajansa korvan alla, sekin jonkin verran rauhoittui, eikä
enää inttänyt sitä eikä tätä. Se ei kuitenkaan voinut hyväksyä näin
selittämätöntä ja kerrassaan halventavaa asentoa, jonka vuoksi se
piti kärsäänsä jäykkänä pystyssä niin korkealla kuin suinkin ja sulki
tiukkaan pienet silmänsä, ikäänkuin odottaen jotakin uutta kohtalon
kolausta.
Tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin, arveli Musta Angus. Ebeneserin
suvaitsevaisuus ja Ananias-ja-Safiran suostuvaisuus hänen mielestään
ilmeisesti kohensivat hänen arvovaltaansa.
»No nyt pesukarhun poikanen!» hän sanoi leikillisesti. Mutta tuskin
hän oli saanut sanat suustaan, kun hän tunsi terävien kynsien aika
vauhdilla kapuavan ylös säärtään ja tuossa tuokiossa pesukarhun penikka
oli hänen olallaan, ojentaen pitkää mustaa kuonoaan huolellisena
haistellakseen Ebeneserin sääriä ja vakuuttautuakseen, että kaikki oli
niinkuin pitikin.
»Hyppäävä Jimmy! Ohhoh! Herrajesta!» kiljaisi Ananias-ja-Safira, tästä
äkkihyökkäyksestä säikähtyen ja näykkäsi rauhanhäiritsijää tuimasti
koipeen, niin että tältä pääsi huuto ja se äkkipäätä pyörähti toiselle
olalle.
»No nyt minä luulen, että te olette saanut kaikki, mitä teille kuuluu,
herra Mac Allister», nauroi Poika.
»Sitten minun taitaa olla parasta lähteä omani kanssa kotiin päin!»
vastasi Musta Angus ylen tyytyväisenä. Varovaisesti kääntyen,
etteivät olallaistujat putoaisi, hän kulki sillan poikki ja lähti
nousemaan sahajauholla korjattua tietä lautaista huvilaansa kohti,
Ebeneser yhä pitäen kärsäänsä jäykkänä ilmassa ja silmiään suljettuna
sankarillisessa alistuvaisuudessa, jotavastoin Ananias-ja-Safira,
kamalasti kiihtyneenä tästä retkestä ulkomaailmaan, yhtä mittaa huuteli
voimainsa takaa: »Ebeneser, Ebeneser, Ebeneser! Ohhoh, herrajesta!
Missä ukko!»
Heti kuin Mustan Anguksen meluisa ja maalarin pensselin arvoinen
katoaminen oli tapahtunut, lähti Kalju Pallen luottavaisena ottamaan
kiinni villiä hanhea, James Edwardia. Hän näytti luulevan pistävänsä
sen kainaloonsa ja muitta mutkitta astelevansa sen keralla kotiinsa.
Tämän älytessään Poika katseli ympärilleen, totisena silmää iskien.
Ukko Billy Smith ja puolenkymmentä katsojaa, joilla ei ollut mitään
osaa tässä hommassa, nauraa virnistelivät. Kun Kalju lähestyi, sovinnon
kättä kurottaen ja _tipu tiputtaen_ vakuuttelevasti, ikäänkuin pitäen
James Edwardia kanana, kohotti viimeksimainittu käärmemäistä mustaa
päätänsä ja tuijotti häneen ylpeän hämmästyneesti. Sitten se päästi
terävän varoituskähähdyksen. Oliko mahdollista, että tuo hävytön
outo mies alkoi puuttua hänen asioihinsa. Kyllä, ilmeisestikin se
oli mahdollista. Se näytti olevan aivan varmaa. Paikalla kuin James
Edward oli tästä selvillä, painoi se alas pitkän kaulansa, syöksi
sen pitkälle maan suuntaisesti, levitti komeat siipensä ja hyökkäsi
Kaljun sääriä vastaan sähisten kuin pannusta puhiseva höyry. Kalju
säikähtyi, joutui ymmälleen. Linnun nipistäessä hänen sääriään vankalla
kovalla noukallaan vihaisesti ja piestessä niitä kipeästi suurilla,
satuttavilla, tuulekkailla siivillään, hän syljeskeli: »Jumppi Juutas!»
hätääntyneellä äänellä ja pakeni Billy Smithin ja Pojan taa.
Räjähti riemastuksen nauru, kun James Edward ylpeänä voittajana
peräytyi pois ja huolettomana lähti astelemaan mökkiä kohti.
Huudettiin: »Ota, Kalju, kiinni sukkelaan!» »Koetappas vähän
mielitellä!» »Kalju, älä kohtele hanhi-vaaria niin pahasti!» »Vihellä
sille, niin se tulee perässä!» Mutta näistä kokkapuheista välittämättä
Kalju hieroi sääriään ja kääntyi Pojan puoleen ohjausta saadakseen.
»Tahdotteko varmaan sen nytkin?» tämä kysyi.
»Tietysti minä sen tahdon!» vastasi Kalju, tyhmistyneen irvistyksellä.
»Kyllä minä sen pään käännän, kun saan sen kotiini liikuteltavakseni.
Mutta millä hitolla minä saan sen? Minä pelkään, että se ottaa
loukkaantuakseen, se näyttää niin hienotunteiselta ja herraskaiselta!»
»Meidän täytyy piirittää se jollakin tavalla. Odottakaas vähän, pojat!»
sanoi Poika. Juostuaan tupaan ynseän James Edwardin ohi hän tuota pikaa
tuli takaisin, vahva peitto kainalossaan.
Iso ukkohanhi näki hänen tulevan, mutta pysyi halveksivan
välinpitämättömänä. Se oli tottunut pitämään Poikaa kerrassaan
vaarattomana. Kun siis peiton kietovat poimut sen peittivät, oli jo
liian myöhäistä vastustaa Tuossa tuokiossa se oli pimeyteen kääritty
ja sidottu varmasti kiinni ja häpeällisesti pistetty Kaljun Pallenin
kainaloon.
»Nyt, kun olette sen saanut, niin älkää päästäkö karkuun!» varoitti
Poika, ja rohkaisevien kokkapuheiden keskellä Kalju lähti matkaan,
kantaen myttyä voiton merkkinä mukanaan. Mutta tuskin hän oli päässyt
sillan poikki, kun katsojat saarelta näkivät soukan mustan pään
pujottelevan esiin mytyn toisesta päästä, syöksyvän ylöspäin hänen
vasemman käsivartensa taitse ja kiukkuisesti käyvän miehen korvaan
kiinni. Kiljaisten Kalju hairasi pään käteensä ja piti sitä lujasti
suuressa kourassaan, kunnes Poika juoksi apuun. Kun James Edwardin
noukka oli saatu irti Kaljun vertavuotavasta korvasta ja sen raivoisa
hyökkäilevä pää takaisin peiton sisään pistetyksi, niin Poika sanoi —
»Kuulkaas nyt, Kalju, se oli teidän oma syynne, kun ette pitänyt
paremmin kiinni. Ette voi moittia James Edwardia, vaikka se purikin!»
»Enpä tietenkään!» vastasi Kalju rattoisasti. »En vähääkään minä sitä
moiti. Sehän se vasta onkin, kun sillä on tuommoinen kuraasi. Kyllä me
sovimme.»
James Edwardin mentyä oli jännityskin lopussa. Poika nosti maasta
molemmat valkoiset kissat, Melindyn ja Jimin, ja sijoitti ne ukko
Billy Smithin syliin, johon ne paikalla vakautuivat, katsellen
uneliaan viisaina ympärilleen. Varhaisimmasta penikka-ajasta oli
kotokutoisen paidan haju merkinnyt niille kaikkea mahdollista hyvyyttä
ja suojaa, eivätkä ne siis nähneet olevan mitään syytä moittia Billy
Smithinkään syliä. Ukko Rasvalöllö oli näihin aikoihin, perheen
hajaantumisesta huolissaan, yrmeissään vetäytynyt porraspäässä
olevaan pieneen tynnöriinsä. Poika pisti tynnörin päähän kaurapussin
ja sitoi sen kiinni. Sitten hän meni tupaan ja pisti toisen pussin
pahaa-aavistamattoman Luupussin päälle, joka pöyhisti kaikki höyhenensä
ja naksutteli nokallaan kuin kastanjeteilla. Parissa minuutissa se oli
niin tiukkaan sidottu, ettei voinut purra eikä kynsiä.
»Sepä kävi sievästi!» huomautti Puna-Angus, joka ei tähän saakka ollut
puuttunut asioihin tavalla eikä toisella. Hän oli muitten miesten
kanssa tullut perässä, toivoen vielä enemmän mielenkiihdytystä.
»No nyt, Angus, auttakaa te nyt minua. Ottakaa te tuo tynnöri ja
pitäkää varanne, ettei Rasvalöllö pääse jyrsimään reikää ja karkaamaan.»
Puna-Angus otti tynnörin ja kantoi sitä huolellisesti edessään,
pussipää ylöspäin, ettei viekas vanha murmeli pääsisi salavihkaa
karkuun pujahtamaan. Sitten Poika otti Luupussin kaurapusseineen ja
sulki tuvan oven. Kun joukko poistui saarelta ja pieni silta kovin
tömisi sen jaloissa, hiipi ketunpenikka varovasti esiin mökin takaa ja
katseli poistuvain perään, viekkaasti silmiään siristäen. Viimeinkin
hän saisi yksin hallita koko saarta; ja se ryhtyi kaivamaan pesää
aivan kynnyksen alle, johon ei se joka asiaan sekaantuva Mac Phairrson
koskaan antanut kaivaa.


III.
Kesäkuu oli vihannimmillaan, kun Mac Phairrson vietiin pois. Kun
hän pienine myttyineen palata nilkutti kotia, prameili takalisto
ylt'yleensä jo lokakuun alkupuolen punaisissa ja keltaisissa väreissä.
Hän oli aivan parantunut. Jaksoi harvinaisen hyvin. Mutta toivoton
yksinäisyys synkisti hänen kotiintuloaan. Hän tiesi, että mökki olisi
aivan samassa asussa kuin hänen lähtiessäänkin, siellä jyrkällä,
kuohujen piirittämällä saarellaan; ja hän tiesi, että Poika olisi
siellä avaimen kera, laskeakseen hänet sillan poikki ja lausuakseen
hänet tervetulleeksi kotia. Mutta mitä olisi saari ilman perhettä?
Poika epäilemättä oli tehnyt, mitä oli voinut. Arvatenkin hän oli
pitänyt huolta Pätkästä ja Ananias-ja-Safirasta. Mutta loput perheestä
epäilemättä oli hajaantunut tiesi minne. Kyynelet tulivat hänen
silmiinsä, kun hän ajatteli itseään ja Pätkää ja papukaijaa, kuinka he
surkeassa yksinäisyydessään kosken herkeämättömässä kohinassa surisivat
menneitä tovereitaan. Hänen sydäntään vilutti eikä vain lähestyvän
syksyisen hämärän vuoksi.
Mutta kun hän saapui pienelle sillalle, niin hänen sydämensä jälleen
lämpeni, sillä siellä oli Poika, kädellään viittoen ja rientäen
alas portille häntä sisään laskemaan. Ja siellä totisesti oli Pojan
kantapäillä Pätkä. Mac Phairrson huusi, ja hänen äänekkään huutonsa
kuullessaan Pätkä kerrassaan hurjistui ja koetti väkisinkin rynnätä
portin läpi. Kun portti aukeni, niin tulijan täytyi nojautua sen
patsasta vasten, ennenkuin saattoi tarttua Pojan käteen, niin hurjat
ja ylenpalttiset olivat haukkuvan Pätkän hyväilyt. Mielellään hän ne
suvaitsi, antaen riemastuneen koiran nuolla kätensä ja kasvonsakin;
sillä kaiken kaikkiaan oli Pätkä sentään perheen paras ja rakkain
jäsen. Saadakseen sen asettumaan hän sitten antoi sille myttynsä
tupaan kannettavaksi ja ylpeänä Pätkä mytyn kera juoksi edellä. Mac
Phairrsonin ääni vavahti, kun hän koetti kiittää Poikaa siitä, että hän
oli tuonut hänelle Pätkän takaisin — vavahteli ja takertui kurkkuun.
»En voi sille mitään!» hän puolustuksekseen sanoi, kun jälleen sai
puhutuksi. »Minä tietysti pidän enimmän Pätkästä! Sinä säilytit minulle
parhaan. Mutta voi kehnoa, Poika, kuinka minä kaipaan niitä muitakin!»
»En _minä_ ole hoitanut Pätkää!» selitti Poika, kun he nousivat polkua.
»Mikko Sweeneyn luona se on ollut. Hän toi sen tänne tänä aamuna, koska
hänen täytyi lähteä metsiä tarkastamaan. Minä pidin huolta Luupussista
— se on tuvassa laatikollaan — ja häijystä Rasvalöllö-ukosta.
Jukopätkä, kuinka Rasvalöllö on teitä kaivannut, Mac Phairrson! Se puri
minua kahdesti siitä syystä vain, kun minä en ollut te. Tuossa se on,
pistellen kuonoaan ulos tynnöristään.»
Vanha murmeli luuli kuulleensa Mac Phairrsonin äänen, mutta ei ollut
varma. Se tuli ulos ja istahti lihaville takakintuilleen, sieraimet
odotuksessa eläen. Sitten se näki tutun ontuvan tulijan. Pienellä ilon
vikahduksella se porhalsi eteenpäin ja alkoi puristella ja kynsiä
isäntänsä sääriä, kunnes Mac Phairrson nosti sen syliinsä. Josta se
tuli niin iloiseksi, että jos jotenkin tuhri kuonoaan Mac Phairrsonin
kaulaan. Juuri nyt kettu ilmestyi piilostaan mökin takaa ja istahti,
korvat viekkaasti hörössä ja pää kallellaan, todetakseen isäntänsä
kotiatulon.
»Herranen aika, kuinka Porkkana on kasvanut!» huudahti Mac Phairrson
heltyneenä ja kutsui sitä luokseen. Mutta kettu haukotteli hänelle
vasten naamaa, nousi ylös laiskasti ja juoksi saaren toiselle puolelle.
Mac Phairrsonin kasvot synkistyivät.
»Sillä ei ole sydäntä alkuunkaan», sanoi Poika, lieventääkseen hänen
pettymystään.
»Ei siitä ole mihinkään», sanoi Mac Phairrson »Taitaa olla parasta, kun
luovumme siitä.» Sitten hän nilkutti tupaan tervehtimään Luupussia,
joka hänen lähestyessään pöyhisti höyhenensä, mutta tunsi hänet ja
salli hänen silitellä itseään.
Mac Phairrson oikaisi itsensä kainalosauvainsa varassa, kääntyi ja
nielaisi jotakin, joka pyrki kurkkua kuristamaan.
»Hyvin maar me täällä taas elämme», hän sanoi, »minä ja Pätkä, ja
Rasvalöllö ja Luupussi. Mutta minä _tahtoisin_ tietää, miten minä
saisin Ananias-ja-Safiran luoksemme. Sitä lintua minä kaipaan koko
joukon, se oli niin hullunkurinen ja viisas. Sinä et taida sattua
tietämään, kuka sen sitten sai, vai mitä?»
»Minä tiedän, että se sai hyvän kodin!» vastasi Poika, niinkuin asia
olikin. »Mutta sitä minä en osaa sanoa, missä se juuri tällä haavaa
voisi olla!»
Juuri nyt kuului kuitenkin porttikellon kalina ja huutoja —
»Ohhoh, herrajesta! Jumppi Jimmy! Ohhoh, Poika! Missä ukko?»
Mac Phairrsonin riutuneet ja harmaantuneet kasvot loistivat. Sukkelaan
hän nilkutti ovelle, nähdäkseen Pojan jo olevan sillalla porttia
avaamassa. Hänen ihmeekseen astui sieltä saarelle itse päällysmies,
Musta Angus, olallaan kirkkaan kimalteleva Ananias-ja-Safira
kaikenlaisia rumia sanoja kirkuen — ja kukapa muu hänen kannoillaan
kuin Ebeneser ja rengashäntäinen pesukarhun penikka. Vanha tukkimies
hämmästyi niin, että pudotti toisen kainalosauvoistaan. Sen sijaan,
että olisi mennyt sillalle tulevia vastaan, hän senvuoksi putosi
istumaan ovipielessä olevalle penkille ja odotti. Ja pian saapuikin
tuo omituinen kulkue. Mac Phairrson tunsi Mustan Anguksen mahtavasti
puristavan kättään, Ebeneserin, joka oli kovin kasvanut, tonkivan
polviaan ja tyytyväisenä rohkaisten, ja Ananias-ja-Safiran vanhaan
tapaan kiihkeästi kapuavan ylös paitansa rintaa.
»Kas niin, niin, oleppas nyt, vanha kumppani», hän mutisi porsaalle,
toisella kädellään sen korvia hypistellen, toisen linnulle antaen,
tämän ihastuneesti nokassa pideltäväksi ja tunnusteltavaksi, pesukarhun
tätä katsellessa kirkassilmäisellä, syrjäisellä mielenkiinnolla.
»Angus», sanoi nyt vanha tukkimies, yrittäen sanoa jotakin kiitokseksi,
»sinä älyät ihmeellisesti, kuinka järjettömiä luontokappaleita on
pideltävä — ei siltä, että Ananias-ja-Safiraa kukaan voi oikeudella
sanoa järjettömäksi, eipä tietenkään — ja minä vannon, etten _minä_
olisi koskaan saanut niitä kautta kesän näyttämään noin siisteiltä ja
sileiltä. Minä luulen —»
Mutta mitä hän luuli, se jäi kun jäikin sanomatta. Alas hänen
sillalleen laskeutui juuri toinen ja vielä suurempi kulkue kuin Mustan
Anguksen. Ensimäisenä, parhaillaan jo portista tulemassa, hän näki
Jimmy Wrightin, joka talutti honteloa hirven mullikkaa, ja hän tunsi
tämän Susannaksi. Aivan hänen takanaan tuli ukko Billy Smith, sylissään
molemmat valkoiset kissat, Melindy ja Jim; ja sitten Kalju Pallen,
kainalossaan pitkä peitemytty. Heidän perässään tulivat sahan muut
miehet, kasvot tervetuloa loistaen. Mac Phairrsonin koko ruumis vapisi,
suuret kyynelet herahtivat hänen silmiinsä ja kurotettuaan kättään
pudonneen kainalosauvansa maasta ottaakseen hän nousi ylös. Kun vieraat
tulivat ja häntä sydämellisesti tervehtivät, ei hän löytänyt sanoja,
mitä vastaisi. Kalju laski myttynsä varovasti maahan ja kaikella
kunnioituksella kehi sen auki. Ulos astui ylväs James Edward ja kohotti
päätä ja siipiä huolestuneena _honkk-a-honkaten_. Heti Mac Phairrsonin
nähtyään se tuli ja seisahtui aivan hänen viereensä, mutta se olikin
enintä, mitä ylpeä ukkohanhi alentui innostusta osoittamaan. Kissat
sillävälin kehräten hankasivat itseään vanhan isäntänsä säärtä vasten
ja Susanna haisteli häntä äänekkäällä, hyväksyvällä korskahduksella.
Mac Phairrsonin kurkku alkoi liikkua, sitten koko naama. Kuinka
toisenlainen tämä kotiintulo oli kuin hän oli odottanut! Tässä oli,
voi ihmeitten ihme, koko rakastettu perhe hänen ympärillään! Kylläpäs
pojat olivat olleet hyviä! Hänen täytyi yrittää heitä kaikkia kiittää.
Oikaisten itseään toisen kainalosauvan nojaan hän koetti heille tulkita
sanomatonta kiitollisuuttaan ja iloaan. Turhaan hän jonkun sekunnin
ponnisteli, nielläkseen alas sen, mitä kurkkuun pyrki. Sitten hän
jättiläismäisellä ponnistuksella sai sanotuksi: »No hel-vetti, pojat!»
putosi istumaan ja kätki vettyvät silmänsä Pätkän tuuheaan turkkiin.


ISON AUTION JÄRVELLÄ.

Osaksi varmaankin ylpeydestä, kun oli kerrankin onnistunut välttämään
mummonsa kaikkinäkevän silmän, Mandy Ann, ja vielä juoksujalkaa,
jaksoi kantaa korin, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse —
kantaa sen koko matkan mäen alle ja joen rannalle saakka kertaakaan
kompastumatta taikka pysähtymättä henkeään vetämään. Kori ei ollut
vain iso, vaan vielä vastuksellinenkin, sitä kun näyttivät häiritsevän
sisälliset mullistukset, jotka saivat sen keikkumaan ja kallistelemaan
niin pahoin, että se tuon tuostakin uhkasi aivan kääntää nurin Mandy
Annin epävarman tasapainon. Mutta tällä nuorella neitosella oli
luonteenlujuutta ja hän vain painoi päälle, välittämättä siitäkään,
että rannan kivet olivat sangen terävät hänen paljaitten pienien
jalkainsa tallata.
Viimein hän saapui auringonpaisteiseen lahdelmaan, jonka matalassa,
kirkkaan ruskahtavassa vedessä puikkelehti mutuparvia, ja tämä olikin
hänen pakoretkensä määrä. Rantaan lyötyyn seipääseen kiinnitettynä oli
siinä korkealaitainen vanha ruuhi, jota Mandy Ann kauan oli himoinnut,
se kun hänestä olisi ollut aivan ihanteellinen leikkihuoneeksi. Korkea
kokka hieman pohjaan tarttuneena, perä vedessä vapaasti uiden, se
veltosti käänteli laiskan ilman satunnaisissa löyhäyksissä. Mandy Ann
oli vain neljän vuoden ikäinen ja hänen punainen karttuunihameensa
juuri ja juuri ulottui kuoppaisiin likaisiin pikku polviin saakka;
mutta sukupuolensa erehtymättömällä vaistolla hän kokosi helmansa ja
likisti ne lujaan rintansa ja korin reunan väliin. Sitten hän astui
veteen, kahlasi vanhan ruuhen viereen ja kiipesi siihen.
Vanha alus oli sisältä vallan kuiva, täynnään lämpöisen tervan raikasta
kirpeää hajua. Mandy Ann suori punaisen hameensa ja keltaiset kiharansa
ja laski ison peitetyn korinsa alas ruuhen pohjalle. Kori keikkui yhä
vimmatusti.
»Siivolla, siivolla!» hän huudahti, heristäen sille typykkää sormeaan.
»Yksi minuutti, yksi pikku minuutti vain, niin sittenpähän nähdään.»
Kurkistaen laidan yli Mandy Ann mielihyväkseen näki, että ruuhen
ympärillä oli vettä joka puolella, vaikka sora raapikin pohjaa. Istuen
sitten pohjalle hän tyytyväisyydellä totesi, että ruuhen korkeat,
ulospäin kallistuvat laidat täydelleen suojelivat häntä kaikilta
kotoisilta katseilta, mitä sattuisi rantaan tulemaan. Hän oli varma
siitä, etteivät edes mummon silmät tuolta harmaasta mökistä vihannalta
mäeltä löytäisi tähän aavistamattomaan pakopaikkaan. Huokaisten
sanomattomasta tyydytyksestä hän meni aivan ruuhen perään, kiskoen
temmeltävää koria perässään. Istuen pohjalle hän otti korin syliinsä ja
päästeli irti peitteen, vienosti hyräillen sitä tehdessään. Viiksikäs
ruskea typökuono ilmestyi paikalla reunalle, uteliaana haistellen ja
nykien. Pyöreä musta pää pienine pyöreine korvineen ja pelottomine
kirkkaan mustine silmineen kohosi samalla reunan yli. Mielihyvästä
äännähtäen nuori lihava murmeli, melkein täysikasvuinen, kapusi korista
ja hyppi Mandy Annin olalle. Saatuaan äkkiä peräänsä painoa ruuhi
luiskahti somerelta ja hiljalleen käänteli puoleen ja toiseen köytensä
päässä.
Huomatessaan aluksen uivan vapaasti Mandy Ann ihastui. Nyt hän
mielestään oli kahta paremmassa turvassa takaa-ajolta. Kiskaisten
taskustaan multaisen porkkanan hän kohotti sitä murmelille, joka
kuonollaan hyväellen kaiveli hänen hiuksiaan. Mutta tuoreen mullan
hajusta pikku eläin muisti sen, josta se piti vielä enemmän kuin Mandy
Annista — tosiaan vielä enemmän kuin mehukkaasta porkkanastakin. Se
halusi päästä pois vähäksi aikaa siitä hellästä, toisinaan liian
uutterasta huomaavaisuudesta, jota pikku emäntä sille osoitti — päästä
pois oikein sydämensä kylläisyydeksi kaivelemaan viileätä ruskeata
multaa, joka oli heinänjuuria täynnään. Välittämättä porkkanasta se
pehmeään, rentoon tapaansa kapusi alas Mandy Annin olalta ja juoksi
parrasta pitkin keulaan. Huomatessaan mahdottomaksi päästä rantaan
menemättä veteen, jota se inhosi, se vingahdellen morisi ja työnsi
pyöreätä päätään ylös ja alas, ikäänkuin tuumaillen, hyppäisikö.
Huomatessaan nämä oireet Mandy Ann, joka oli pitänyt sitä silmällä,
huusi sille ankarana: »Hyi kuinka paha! Palaatkos paikalla takaisin,
hyvä herra! Vielä menet ja kantelet minusta mummolle! Tule paikalla
emäntäsi luo, sisso!» Hänen äänensä kuullessaan pikku eläin näytti
rupeavan katumaan hätäilyään. Veden välkkyminen ja läikkyminen peloitti
sitä. Se palasi Mandy Annin rinnalle ja alkoi syvämietteisesti jyrsiä
porkkanaa, jonka tämä pisti sen nokan eteen.
Tästä huolesta päästyään Mandy Ann otti korista epäsäännöllisen mytyn.
Se oli sidottu sinisen ja valkoisen kirjavaan nenäliinaan. Päästellen
solmut mitä suurimmalla huolella, ikäänkuin sisällys olisi ollut
erikoisen kallisarvoinen, hän paljasti kokoelman monenvärisiä lasi- ja
kirkaskuvaisia posliinipaloja. Onnellisena katsellen näitä aarteitaan,
jotka välkkyivät päivänpaisteessa kuin jalokivet, hän alkoi lajitella
ja huolellisesti järjestää niitä ruuhen lähimmälle teljolle. Mandy
Ann teki »Chaneyn taloa», joka kyläkunnan lasten kesken oli yleinen
ja arvossapidetty leikki. Lasten kesken vallitsi kova kilpailu, kuka
löytäisi parhaan paikan ja aineet näille ihmerakennuksille ja Mandy
Annin rohkeaan mielikuvitukseen oli iskenyt, ettei kukaan olisi voinut
uneksiakaan parempaa »Chaneyn talon» paikkaa kuin vanha ruuhi oli.
Tuntikauden tai enemmänkin Mandy Ann oli kokonaan kiintynyt
viehättävään tehtäväänsä. Ja niin hiljaa hän siinä oleili, että aina
silloin tällöin keltapeipponen tai kärpässieppaaja istahti ruuhen
parraspuulle, pyrähtääkseen taas pois pelästyneesti ja suuttuneesti
livertäen. Murmeli porkkanansa syötyään koukistui päiväliekkoseen ja
vaipui uneen.
Mandy Annin kokoelmassa oli tosiaan runsas valikoima värejä. Joka pala
oli koko aarre hänen silmissään. Mutta vaikka hän pitikin niin paljon
maalatuista posliinipaloistaan, olivat lasit vielä paljon paremmat.
Niitä oli punaisia paloja ja monenlaatuista viheriää, ja sinisiä,
keltaisia, ruskahtavia, purppuraisia ja opaliharmaita. Jokaisen palan
hän, ennenkuin laski sen tuhdolle sille tulevaan paikkaan, nosti
silmänsä eteen ja tarkasteli maailmaa sen läpi. Muutamat läheiset
puunlatvat ja sininen taivas valkoisine kesäisine untuvapilvineen,
siinä se maailma, mikä hänen tyyssijaansa näkyi; mutta eriväristen
lasipalojen läpi nähtynä ne vaihtelivat mitä ihmeellisimmällä ja
ihastuttavimmalla tavalla. Ja niin hartaasti hän oli tähän kiintynyt,
ettei vähääkään huomannut, kuinka vanhan ruuhen liikkeet olivat käyneet
paljon levottomammiksi kuin hänen ensin siihen astuessaan. Ei hän edes
huomannut sitä, ettei hänen värikkäässä taikamaailmassaan enää näkynyt
puunlatvoja ensinkään. Viimein pohjan alta kuului ihmeellistä lotinaa
ja ruuhi keikahti niin pahasti, että toinen puoli »Chaneyn talon»
aarteista pudota kalahti pohjalle tai Mandy Annin helmaan. Murmeli
heräsi säikähtyneenä ja kiipesi emäntänsä syliin suojaa etsimään.
Suuresti hämmästyen Mandy Ann nousi polvilleen ja kurkisti ruuhen
laidan päällitse. Hän ei enää ollut pienessä suojaisessa lahdessa, vaan
kaukana keskellä virtaa. Rannat, jotka silosti ja nopeaan liukuivat
hänen ohitseen, näyttivät hänestä vierailta. Sillä suunnalla, jossa
hän oli tottunut näkemään kylän hajalliset rakennukset, sulki nyt
näön mahdottoman korkea puiden peittämä törmä. Hänen niin hartaasti
katsellessaan monivärisiä lasejaan oli ruuhen korkeihin laitoihin
sattunut tuulen puuskaus, joka oli saanut veneen kiskaisemaan
kiinnitysköyttään. Köysi, jonkun hätiköivän pojan huolimattomasti
kiinnittämänä, oli päässyt irti; ja ruuhi oli hiljaa liukunut
rientävään virtaan. Puolen mailin päässä myötämaassa virta kiersi
metsäisen niemen ja siinä ajolle joutunut vene katosi näkyvistä, jos
ehkä joku olisi rientänyt rantaan sitä kiinni ottamaan.
Mandy Ann ei alussa pelästynyt vähääkään. Hänen siniset silmänsä
säihkyivät innostuksesta, kun hän kasvoiltaan heitti pois vallattomia
kiharoitaan. Nopeana, mutta sileänä juokseva virta välkkyi ja
läikkyi herttaisesti päiväsydämen auringonpaisteessa, ja sangen
mielenkiintoista oli katsella, kuinka nopeaan rannat liukuivat ohi.
Vaarasta ei ollut merkkiäkään; ja luultavasti Mandy Ann pienen
aivokoppansa sopukoissa aavisti luonnollisena asiana, että kaunis
virta, josta hän aina oli pitänyt, vaikk'ei hänen koskaan sallittu
leikkiä sen kanssa, kuljettaisi hänet takaisin mummonsa luo yhä hiljaa
ja odottamatta, kuin oli hänet poiskin vienyt. Toistaiseksi hän vain
ajatteli tilanteen pöyristyttävää ja uuden uutukaista jännitystä.
Ruuhen kääntyessä ympäri tilapäisessä öljysileässä pyörteessä, hän
iloisesti nauroi tätä liikettä ja ylpeili siitä, ikäänkuin se olisi
ollut hänen itsensä aikaan saama. Ja murmeli, joka alussa oli ollut
kovin hermostunut, se kun huomasi asiain tavalla tai toisella olevan
hullusti, rauhoittui siihen määrään emäntänsä ilmeisestä mielihyvästä,
että se uudelleen koukistui ruuhen pohjalle ja kiiruhti jatkamaan
kesken katkennutta untaan.
Vähän ajan kuluttua virta taas teki mutkan, kääntyen takaisin
alkuperäiseen suuntaansa. Äkkiä alkoi kylän loistava kirkontorni näkyä
etäisyydessä, sitten tutut talot. Mandy Annin nauravat kasvot kävivät
totisiksi, kun hän huomasi, kuinka kovin, kovin kaukana ne näyttivät
olevan. Ja täältä etäältä nähden niihin tuli jotakin vierasta, joka
koski hänen sydämeensä. Tämä hänen ihmeteltävä seikkailunsa lakkasi