Ylämaan kansa - 13

Total number of words is 3588
Total number of unique words is 2088
19.1 of words are in the 2000 most common words
28.1 of words are in the 5000 most common words
32.8 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
»Mutta mummo, sehän kävi mainiosti!» huudahti lapsi. »Se oli paras
yritys, minkä sinä olet vielä milloinkaan tehnyt siitä kuin minä tulin
luoksesi. Sinä seisoit minuutin suorana kuin vaikka kuka. Nyt minun
täytyy lähteä Kirjoa hakemaan». Ja hän kääntyi pientä polkua kohti,
joka kulki laitumen poikki palomaille.
Mutta rouva Griffis huusi hänet takaisin.
»Älä nyt välitä Kirjosta tänä iltana, Melindy! Antaa sen nyt juosta
vähän. Nuo sammakot ne ovat syynä, että minusta tänä iltana tuntuu
niin yksinäiseltä, niin etten minä voi päästää sinua hetkeksikään
näkyvistäni, lapseni! Ei ole minun mielestäni yhtään toista ääntä,
joka soisi niin kauniilta ja yksinäiseltä. Sen sulous saa aivan
sydämeni pakahtumaan, niin suloiselta se kuuluu, kun se noin kohoo ja
laskee hämärässä. Mutta jonkun pitää olla minun luonani, kun minä sitä
kuuntelen!»
»Kyllä, kyllä, mummo, minäkin pidän siitä!» myönsi Melindy
huolestuneella äänellä, »kun vain joudan kuuntelemaan. Mutta tällä
haavaa juuri ajattelen vanhaa Kirjoa, joka on yksin metsässä, ja
nälkäisiä ilveksiä, jotka ehkä väijyvät sitä ja odottavat, että se
menisi nukkumaan. Ja sinä tiedät, mummo, kuinka nälkäisiä karhut ovat
tänä kevännä, kun lumi on ollut niin kauan maassa. Minä en saisi
unta silmiini, jos tietäisin Kirjon olevan yötä synkässä, harmaassa,
tyhjässä metsässä. Kesällä asian laita on toisin ja silloin metsä on
kuin koti.»
»Niin, mutta», sanoi mummo, nähdessään tytön vakaasti aikovan lähteä,
»jos sinä pelkäät vanhan Kirjon puolesta, niin olisi sinun parempi
vähän pelätä itsesikin puolesta, lapseni! Ota pyssy mukaasi. Ehkäpä
näet maaoravan oikein pahasti purevan vanhaa lehmää!»
Välittämättä mummonsa pilapuheesta Melindy, jonka löyhäin vaaleain
hiuksien alla oli sangen käytännölliset aivot, otti kätevän pienen
kirveensä, jolla hänen oli tapansa syttöjä pilkkoa.
»Mitä minä pyssyllä, mummo», hän vastasi. »Tämä pikku kirves on minulle
kyllin hyvä!» Ja heittäen sen olalleen hän kepein askelin riensi polkua
ylöspäin, päätään kääntäen ja pieni suu kurtussa, hän kun kaikin
mokomin, vaikka huonolla menestyksellä, yritti oppia viheltämään.
Se, mitä Melindy ja hänen isoäitinsä sanoivat »palomaaksi», oli alue,
jota ulottui raiviolta monet mailit samaan suuntaan. Kulovalkea oli sen
takavuosina polttanut, leikaten metsään teräväreunaisen, vähitellen
leviävän aukeaman ja jättäen sen taa vain sinne tänne muutaman kuivan
kelon tai pitkiä oksattomia, monen talvimyrskyn valkoisiksi haalistamia
pökköjä. Sinne tänne oli näille karuille aloille versonut taajaa,
matalaa alusmetsää, tehden turvallisen piilopaikan joka notkelmasta,
jonka maaperästä palo ei ollut kaikkea elämää näivettänyt.
Kuljettuaan laitumen poikki Melindy piankin löysi semmoisia heikkoja
jälkien merkkejä, joita tottumattoman silmän on niin mahdoton huomata.
Hänen huomionsa kiintyi mustikanvarsiin ja kalmiavarvukkoihin, missä
ne olivat hieman taipuneet tai rikki tallatut. Sitten hän eräästä
paljaasta paikasta löysi selvän sorkan painalmuksen. Nyt hän oli
jäljistä aivan selvillä; ja ilmeisestikin ne olivat vanhan Kirjon
jäljet. Etsintäänsä kiintyneenä hän riensi eteenpäin, välittämättä
keskitaivaan herkistä vaihtelevista värivivahduksista, ensimäisistä
pääskysistä, jotka sen poikki suihkivat ja visertivät, kirpeästä, mutta
samalla suloisesta tuoksusta, jota nousi mehun täyttämistä umpuista
tai sammakoiden suloisesta suostuttelevasta vihellyksestä, jota kuului
rämeniityltä. Hän ei joutanut tällä hetkellä muuta ajattelemaan, kuin
mistä löytäisi viivyttelevän lehmän ja saisi sen navettaan hyvään
turvaan ennen pimeän tuloa.
Jäljet johtivat oikopäätä kalliorotkoon, johon laitumelta oli
satakunnan askelta — ja ehkä sataviisikymmentä avoimelta ovelta, jonka
pielessä rouva Griffis istui, tarkkaan katsellen Melindyn hommaa.
Rotkossa kasvoi taajaa nuorta näreikköä ja koivuviidakkoa yhden ainoan
pitkän ja paksun kelohongan ympärillä.
Tähän varjoisaan tiheikköön impi rohkeasti tunkeutui, kurkistellen
eteensä tummien, pihkalle tuoksuavien oksien alle. Hän näki, vaikka
vain laikoittani, aina kelohonkaan saakka, jonka juurella makasi
poikittain valtava kaatunut puunrunko. Mutta vanhasta Kirjosta ei
näkynyt merkkiäkään, vaikka se kirkkaine punaisine ja valkoisine
täplineen olisi paikalla pistänyt silmään tässä tummassa ympäristössä.
Hiljaisuus ja se, ettei lehmää löytynyt, kuten hän oli varmaan
luullut, sisälsivät jotakin kammottavaa, ja pieni kylmän väristys
kävi hänen ruumiinsa kautta. Hän kouraisi kovemmin kirvestään ja
seisoi aivan hiljaa, totuttaakseen silmiään sekavaan pimeään; ja tuota
pikaa hän luuli erottavansa pienen ruskahtavan olennon, joka lepäsi
sammalmättäällä kelohongan juurella. Kun oli kulunut vielä vähän aikaa,
huomasi hän sen katselevan häntä suurilla lempeillä silmillä. Sitten
liikahtivat suuret korvat. Impi älysi, että se oli vasikka, jota hän
katseli. Vanhan Kirjon viivyttely oli saanut selityksensä.
Mutta missä oli vanha Kirjo? Melindy hetkisen ajatteli ja arvasi
aivan oikein, että emä, vasikan hyvin kätkettyään, oli pujahtanut
lähteelle juomaan. Hän aikoi juuri astua eteenpäin ihaillakseen nuorta
vastasyntynyttä ja katsellakseen, oliko se niin voimallinen, että sen
saattoi navettaan viedä, kun tiheikön takapuolelta kuului hiipivää
rapinaa, joka kiinnitti hänen huomionsa.
Lehmä se ei saattanut olla, se ei suinkaan kulkenut hiipien. Mutta mikä
sitten?
Melindy tunsi äkillistä vaaran aavistusta. Mutta hän karkaisi hermonsa
eikä ajatellutkaan pakoa. Ehkäpä se oli vihainen ilves, joka emän
poissa ollessa vainusi vasikkaa. Tämä ajatus sai Melindyn tuimasti
jäykistämään pienen suunsa ja hän oli hyvillään nyt, kun oli ottanut
kirveen mukaansa. Kaikista metsän pedoista hän piti ilveksiä erikoisina
vihollisinaan.
Hiipivät liikkeet tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi, sitten äkkiä
taukosivat. Sitten haahmoutui kuusenoksain sekaan, kymmenisen jalan
päähän siitä paikasta, jossa saamaton pikku vasikka makasi, tumma musta
ruho.
Hetkeksi Melindyn sydän seisahtui. Mitä apua oli hänen pienestä
kirveestään karhua vastaan! Sitten hän muisti ylämaan yleisen luulon,
että isoinkin musta karhu juoksee ihmisen edessä pakoon, jos sillä
vain on riittävästi tilaa juostakseen. Impi katsahti saamattomaan
pienokaiseen, joka makasi koukussa sammalvuoteellaan. Sitten hän
katsahti julmaan mustaan muotoon, joka hitaasti hiipi eteenpäin sen
syödäkseen. Ja immen sydän paisui palaavasta rohkeudesta.
Karhu oli nyt sylen päässä himoitsemastaan saaliista, vilkuen julmilla
silmillään puoleen ja toiseen. Kimakalla varoituksen ja uhman huudolla
Melindy hyppäsi eteenpäin kirveensä kohottaen ja huutaen pedolle: »Pois
täältä!» Hän toivoi suuresti, että ihmisäänen arvovalta taltuttaisi
pedon ja saisi sen häpeissään poistumaan.
Jonakin muuna vuodenaikana karhu luultavasti olisi menetellyt juuri
niinkuin hän toivoi. Mutta nyt siinä asui hiukaisevan kevätnälän
rohkeus. Se kuitenkin pelästyi ja hämmästyi tytön äkillisestä
ilmestyksestä ja kimakasta kiljauksesta; ja epäröiden se vähän taantui.
Mutta Melindykin epäröi; ja karhu sukkelaan huomasi hänen epäröintinsä.
Muutaman sekunnin se seisoi ja katseli häntä, pää kumarassa ja puolesta
toiseen häälyen. Sitten se näytti päätelleen, ettei tämä ollut mikään
vaarallinen vastustaja, päästi kovan rohkaisevan mörähdyksen ja kämpi
eteenpäin vasikkaa kohti.
Hurjasti parkaisten, puoleksi vihasta, puoleksi pelosta Melindykin
syöksähti eteenpäin, luottaen siihen, ettei eläin, tosi edessään,
uskaltaisi vastustaa hänen hyökkäystään. Kauhistuneena äkillisestä
huudosta vasikkakin kompuroi jaloilleen, ääneensä mölähtäen.
Karhu oli sen juuri saavuttamaisillaan, surman iskuun kohotettuna
valtava musta kämmen, joka olisi sen selän katkaissut, mutta huomasi
samalla Melindyn kirveen iskevän. Taitavasti kuin tottunut nyrkkeilijä
se poikkeutti iskun suunnastaan ja torjui sen niin sukkelasti, että
kirves oli lentää tytön kädestä. Pystyvä terä kuitenkin tapasi mitä
purra ja halkaisi karhun kämmenen luuta myöden.
Tuskasta raivostuen ja tappelun himo nyt täysin heränneenä karhu unohti
vasikan ja hyökkäsi rohkean vastustajansa kimppuun. Kevyesti kuin
kissa impi hyppäsi syrjään viime tingassa, hyppäsi kaatuneen puun yli
ja kiersi kelohongan taa. Hän käsitti nyt ryhtyneensä liian rohkeaan
yritykseen ja hänen ainoa toivonsa oli, että joko pääsisi juosten
pakoon, taikka että karhu jälleen kääntäisi huomionsa vasikkaan ja
unohtaisi hänet.
Karhulla ei kuitenkaan ollut vähääkään aikomusta säästää häntä
kostoltaan. Valtavasta koostaan huolimatta se oli hämmästyttävän
sukkela ja silmänräpäyksessä seurasi hänen kintereillään. Vaikka
neitonen ehkä olisikin ollut avomaalla nopeampi, olisi karhu
luultavasti kuitenkin hänet tavoittanut hankalassa viidakossa; mutta
tällä täperällä hetkellä sen takaa kuului mölinää ja oksien ryskettä ja
karhu pyörähti ympäri juuri siksi, että ennätti vastaanottaa vasikkansa
apuun ryntäävän Kirjon hyökkäyksen.
Karhulla ei ollut aikaa tämän hyökkäyksen väistämiseen eikä
torjumiseen, se vain ennätti rohkaista itseään. Pahaksi onneksi
lehmän sarvet olivat liian lyhyet ja levällään. Kirjo puski keskelle
karhun rintaa muurinmurtajan voimalla ja olisi tölmäissyt sen nurin
niskoin, elleivät sen mahtavat kynnet ja etukämmenet samalla haavaa
olisi iskeneet lehmän lapoihin kiinni raatelevaan kouristukseen. Lehmä
puski sen taapäin puuhun saakka, mutta siinä karhu teki tenän; ja kun
lehmä yritti peräytyä, ottaakseen vauhtia uuteen hyökkäykseen, ei se
päässytkään erilleen. Kun tästä tempusta ei tullut mitään, niin se
taas koko voimallaan töytäsi eteenpäin yhä uudelleen ja uudelleen,
raivoisasti mölisten ja koettaen rusentaa vastustajansa hengettömäksi
puuta vastaan. Mutta röhisten, möristen ja vinkuen karhu piti siitä
kiinni ja repi sitä hirveillä kynsillään.
Liian kiihtyneenä enää pakoa ajatellakseen Melindy seisoi kaatuneella
puulla ja henkeään pidätellen katseli tappelua. Tuota pikaa hän älysi,
että vanha Kirjo oli joutumaisillaan alakynteen; ja samalla hänen
rohkeutensa taas palasi. Juosten puun selkää niin lähelle kuin uskalsi
kohotti kirveensä ja hieman viivähti, ennenkuin iski. Juurikuin hän
aikoi iskeä, pysäytti iskun tutun tuttu ääni ja hän hypähti takaisin.
»Pois tieltä, lapsi», se käski, tunkeutuen läpi metelin. »Pois tieltä,
että saan ampua!»
Rampa vanha vaimokin oli kuullut lapsensa huudon. Kun Melindyn
parkaus oli leikannut läpi iltatyvenen, oli rouva Griffis ponnahtanut
tuolistaan, ikäänkuin hän ei olisi kuullut puhuttavankaan leinistä.
Hän ei tuntenutkaan kipua. Tämän pakottavan hädän vaatimus palautti
häneen entisen voiman. Tempaisten nurkasta jykevän haulikon, joka
seisoi siinä aina ladattuna ja valmiina, hän riensi poikki laitumen ja
puhki kalmiavarvukkojen sitä kyytiä, ettei Melindynkään olisi tarvinnut
sitä hävetä. Kun hän pensaitten läpi hyökkäsi notkelmaan ja näki asian
kannan, niin terästi rautainen tahto hänen hermonsa hetken pakon
mukaisiksi.
Paikalla kuin Melindy oli hypännyt tieltä, juoksi rouva Griffis
aivan tappelevain viereen. Karhulla oli niin täysi työ, ettei se
joutanut häntä huomaamaankaan. Työntäen jykevän pyssyn suun (se oli
susihauleilla ladattu) kylmäverisesti melkein pedon kylkeen kiinni,
aivan etulapain taa, eukko painoi liipaisinta. Kuului räjäys, joka
täytti notkelman kuin tykin laukaus, ja karhu lyyhistyi kokoon
jäseniään oikoen, suuri reikä läpi sydämen.
Vanha Kirjo peräytyi hämmästyneenä, korskui kovaa ja mulkoili
emäntäänsä hurjin silmin. Käsittämättä, ettei äskeisestä vihollisesta
enää ollut sen rakkaalle vasikalle vaaraa, se uudelleen kävi
hengettömän ruhon kimppuun ja alkoi muokata sitä niin, ettei sitä
tuota pikaa olisi tuntenutkaan karhuksi. Vasikka, joka oli tullut
kumoon survaistuksi karhun hyökätessä Melindyn kimppuun, oli jälleen
kompuroinut jalkeille; ja rouva Griffis työnsi sitä eteenpäin, jotta
emä sen huomaisi. Tämä temppu tehosikin; ja nuollessaan pienokaisen
kiireestä kantapäähän paremmin älytäkseen, ettei sille ollut tullut
mitään vikaa, Kirjo unohti pyhän vihansa. Työntäen, vetäen ja
maanitellen molemmat naiset sitten hitaasti ja kärsivällisesti saivat
vasikan notkelmasta kototielle, emon verta valuvista haavoistaan
huolimatta tupatessa niin lähelle kuin suinkin ja tyytyväisyydestä
hiljaa ynisten. Nyt se vaati pienokaiselleen karjapihan varmaa suojaa.
Kaivolla tämä kumma seura pysähtyi ja vasikka rupesi imemään. Melindy
taas sillä välin pesi lehmän haavat ja rouva Griffis lähti tervaa
hakemaan sillä voidellakseen ne. Hänen rivakasti liikkuessaan pitkin
pihaa Melindy puhkesi riemuiseen, melkeinpä hysteriseen naurun
helkkynään.
»No, mutta hyvänen aika, mummo», hän huudahti vastaukseksi eukon
kysyvään katseeseen, »sinähän olet aivan yhtä virkku kuin minäkin. Minä
olen kuullut sanottavan, että karhun rasva on kaikkein parasta rohtoa
leiniä vastaan. Kyllä näkee, mummo, että sinä olet käyttänyt kokonaisen
karhun tautiisi.»
»Ei se karhu ollut, lapseni!» vastasi eukko vakavana. »Vaan se
sinun kamala huutosi, se paransi minun leinini! Vanha Kirjo tuli
pienokaisensa avuksi, kun se kutsui. Saatoinko minä tehdä vähempää,
lapseni, kun kuulin sydänkäpyni minua huutavan?»


KUJANJUOKSU KULOVALKEASSA.

Tavallaan he tunsivat toisensa kylläkin hyvin, mies ja karhu. Lähes
kaksi vuotta he olivat olleet julkiset vihamiehet.
Mies oikeastaan oli nähnyt karhun vain kerran ja silloinkin vain
vilaukselta — viekkaitten, vihaisten, uteliaitten silmäin leimauksen
tiheästä näreiköstä ja kammottavan suuren mustan haahmon, joka
ääneti painui alas tiheikön sekaviin varjoihin. Mutta hän tunsi
hyvin sen suuret jäljet — ne olivat kolmannesta suuremmat kuin
Itä-Canadan tavallisen mustan karhun — jotka uhkaavasti kiertelivät
ylt'yleensä hänen mökkinsä ympärillä. Hän tunsi sen kynnen jäljet
syvään uurretuista hinkkuupuista, niiden kynsien haltija oli pistänyt
merkkinsä melkein yhtä korkealle kuin valtava harmaakarhu olisi
raapaissut.
Ja hän oli siellä täällä tutkistellut isoja, vain puoleksi lahonneita
kantoja, jotka ne samat kamalat kynnet olivat repäisseet auki kuin
käävän, muurahaisia ja toukkia etsiessään. Tästä kaikesta oli
helppo älytä, että mahtava vastustaja kilpaili hänen kanssaan tämän
erämaaläänin omistamisesta, jonka hän juuri oli omakseen katsonut —
vastustaja, joka luultavasti vielä ottaisi kovat vaot hänen lammas- ja
lehmikarjastaan, kun hän oli saanut pienen talonsa täyteen kuntoon.
Ja vielä hän älysi, että tällä kilpailijalla mahtoi olla erikoisen
komea nahka, josta turkismarkkinoilla maksettaisiin aivan erikoinen
hinta. Mies, milloin jouti puunhakkuulta ja maanraivaukselta,
perunainistutukselta ja tattarinkylvämiseltä, navetanrakennukselta
ja rovioiden poltolta, viritteli ansoja tälle vaaralliselle
vastustajalleen, joka, kuten hän aivan oikein päätteli, oli liian
viekas, tullakseen hänen pyssynsä kantomatkan päähän.
Karhu puolestaan tunsi miehen paljoa paremmin kuin mies sen. Heti siitä
pitäen, kuin mies oli ensiksi saapunut jylhän Etelähaaran rannoille,
oli tämä suuri musta peto pitänyt häntä silmällä — tietenkin jossakin
määrin vihamielisenä, koska hän oli muukalainen ja oli tullut erämaata
häiritsemään, mutta vielä enemmän hartaasta uteliaisuudesta. Valtavasta
koostaan huolimatta se saattoi liikkua, milloin hyväksi näki, ääneti
kuin minkki tai käärme. Liikkumatonna kuin joku ammoin unohdettujen
tukkimiesten jättämä kanto se oli katsellut miehen kirveen välähtelyä
ja heilumista, koivun ja kuusen ja saarnen rytisevää kaatumista raivion
levetessä ja auringonpaisteen päästessä valaisemaan metsän takkuista
permantoa.
Ihmetellen se oli nähnyt, kuinka voimallinen punainen härkäpari,
miehen tuimia käskysanoja totellen, oli vetänyt oksitut hirret
yhteen paikkaan; ja sitten se oli huomannut mökin kohoavan ja saavan
muodon, ihmeellisen muodon, miehen taitavain kätten toimesta. Ensinnä
se oli hämmästellyt, kuinka ne kaksi suurta härkää viitsivät olla
niin kuuliaisia, sen sijaan että olisivat kääntyneet häntä vastaan
ja lävistäneet hänet pitkillä sarvillaan, taikka sotkeneet hänet
kaksijakoisiin sorkkiinsa.
Mutta pian se oli oppinut huomaamaan selittämättömän valtiuden miehen
äänessä ja hänen itsetietoisessa huolettomuudessaan, väijyivätpä häntä
synkkäin salokätköjen piiristä mitkä silmät tahansa. Selvää se, ettei
mies pelännyt. Varmaan hän siis oli sangen voimallinen. Karhu senvuoksi
rupesi pelkäämään, vaikk'ei alussa voinutkaan huomata mitään pelon
syytä, lukuunottamatta tuota äänen salaperäistä mitä lienee ollut,
joka näytti pakottavan härät kärsivällisesti, vaikka vastahakoisesti
tottelemaan ja työtä tekemään.
Ja muutamana päivänä mökin valmistumisen jälkeen, miehen ollessa
sisällä näkymättömissä ja auringonpaahteisen kuuman raivion kiehuessa
sääskiä ja kärpäsiä ja punaisten härkien maatessa varjossa ja
märehtiessä laiskasti purujaan ja puhaltaessa täyteläitä ilmakkaita
huokauksia, se sitten oli nähnyt ison sarvaan astuvan esiin metsästä ja
seisahtuvan mökkiä ihmettelemään.
Mies oli tullut ulos mökin ovesta ja nostanut olkaansa vasten kuin
pitkän ruskean sauvan. Sauvan päästä oli paikalla tuiskahtanut pitkä
valkoinen tulisuihku ja samalla oli paukahtanut lyhyeen ja terävästi.
Ja vaikka sarvas oli ollut kaukana raivion toisella puolella, oli se
hypännyt korkealle ilmaan ja pudonnut eteenpäin turvalleen, kuolleena.
Kylmä väristys oli käynyt karhun hermojen läpi, kun se näki tämän, ja
se oli paikalla peräytynyt kauemmaksi tiheikköön.
Ihmekö se, että ne isot punaiset härät pahannäköisistä sarvistaan
huolimatta tottelivat tuota olentoa, joka saattoi niin kaukaa tappaa,
kun vain pienellä sauvalla osoitti ja kovasti paukautti. Karhu rupesi
tämän jälkeen vielä paljoa varovaisemmaksi tämän pelättävän tunkeilijan
hommia tarkastellessaan, mutta tämä pelko ja vihamielisyys tekivät sen
vain entistä uteliaammaksi. Ei ilmeisestikään ollut hyvä päästää miestä
näkyvistään vähänkään pidemmäksi ajaksi, muutoin saattoi tapahtua
vaikka mitä kummia ja aavistamattomia asioita.
Ja tämä oli syynä siihen, että kun mies ensi kylvöistään ja
istutuksistaan päästyään ja mökkinsä tukittuaan säänpitäväksi ryhtyi
karhulle loukkuja rakentamaan, niin tiesi karhu jo hänestä koko joukon.
Kaikista niistä näkymättömistä, uteliaista vilkujista, joiden arat
metsäläissilmät olivat työtä katselleet — oravista, pyistä, jäniksistä,
pesukarhuista, sadelinnuista, metsähiiristä, hirvaista, ketuista ja
pöllöistä — karhu oli muita paljoa hartaampi ja muita paljoa paremmin
ymmärsi.
Kun ensimäinen ansa — jykevä loukku — oli valmis, syötetty ja viritetty
ja mies oli poistunut ja jättänyt sen tihutyönsä tekemään, oli karhu
ottanut sen mitä terävimmän tutkistelun alaiseksi. Vaikk'ei kenkään
ollut sille maininnut, miksi Troija kukistui, oli se luonnolta saanut
sen alkeellisen viisauden lahjan, josta troijalaiset näyttävät olleen
niin surkean kuitit; se pelkäsi miestä, lahjojakin tarjoavana. Se
haisteli syöttiä — hyvälle tuoksahtavaa lihavaa sianlihan palasta
— sopivan matkan päästä; ja päätti, että jääköön häneltä rauhaan.
Ei missään hyvässä aikomuksessa, se ajatteli, oltu moista makupalaa
jätetty vaikka kenen armoille, joka sattui ensiksi paikalle.
Sen katsellessa ja tuumiessa piiloutuneena nuoreen tiheään näreikköön,
jonka hyvä tuoksu sekoitti pois sen oman hajun, kuljeskeli siitä
ohi typyhäntä villikissa. Tämä näki hohtavan valkoisen syötin, joka
oli siinä niin houkuttelevana loukun tutkaimessa aivan kuin häntä
varten. Sen pyöreihin haaleihin silmiin tuli himokas kiilto, vaikka
korvat painuivat niuhaan pitkin selkää vihaisen pelon vuoksi —
olihan ympärillä jälkiä, jotka haisivat kovin väkevästi ihmiselle.
Älyä puuttui villikissalta. Se tiesi vain sen, että herkkupala oli
tuon miehen omaisuutta. Mutta miestäpä ei näkynyt. Ääntä vain kuului
etäältä, hänen huudellessa typerälle härkäparilleen. Matalaksi
kyyristyen villikissa nopeaan ja hiipien juoksi eteenpäin ja matalalla
riemastuksen murinalla hyökkäsi syötin kimppuun. Siinä näytti jokin
paikka antavan perään. Säikähtynein silmin karhu näki, kuinka ne
neljä jykevää hirttä, jotka olivat kuin kattona syötin päällä, pudota
romahtivat sen päälle. Onneton villikissa päästi korviasärkevän
rääkäyksen, joka katkesi melkein ennen kuin oli alkanutkaan, ja
pusertui niiden alle aivan litteäksi.
Punaorava, joka oli tätä kaikkea tarkastellut läheiseltä oksalta,
puhkesi kiihkeään räkitykseen. Ja puun latvasta pudotti itsensä mustine
siipineen varis, laskeutui sievästi hirren selkään, pää kallellaan,
ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: »enkö minä sitä sanonut?» ja
killisteli kovilla kirkkailla silmillään kuollutta villikissaa. Sen
mielestä kaikki villikissat joutivat kuolla. Ei niistä muuhun. Mutta se
tapa, jolla tämä tässä oli tuhottu, näytti siitä kovin salaperäiseltä.
Karhun mielestä oli tämän jälkeen kaikki, mitä miehellä oli, ansan
luontoista — pelokkaalla mielenkiinnolla tutkittavaa, mutta ei millään
ilveellä koskettavaa. Ja niin tapahtui, että kun mies ajan tullen toi
laajenevalle raiviolleen lehmän ja vasikan, ja sian ja sitten lampaita,
ja puolenkymmentä puuhailevaa kanaa, ei karhu niihin kertaakaan
koskenut. Vesi kyllä tuli sen suuhun varsinkin lampaita katsellessa,
mutta ne näyttivät niin epäilyttävän huolettomilta. Varmaan nekin
olivat ansoja. Jos hän koettaisi jonkun tavoittaa, niin mene tiedä,
vaikka taivas putoaisi hänen päälleen ja likistäisi hänet litteäksi
kuin pölkyt sen villikissan. Käsittämättä tämän pidättyväisyyden syytä
mies piti sitä luonnollisena asiana eikä sen koommin ajatellutkaan
sitä. Mutta lopulti hän suuttui, kun kaikki pyydystysyritykset menivät
myttyyn, ja vannoi, että karhun talja ennen talven tuloa olisi hänen.
Loppukesästä tuli kovin kuuma ja kuiva aika. Etelähaaran joki, joka
aina oli vuolas ja koskinen ja sai vetensä paljaitten ylämaitten
lähdejärvistä, ei paljoakaan ehtynyt. Ottanoonsiista sitävastoin
ilmestyi näkyviin auringon paahtamia särkkiä ja harmahtavia kynnyksiä,
joita eivät kolmen piirikunnan vanhimmatkaan erämiehet vielä olleet
kuivilla nähneet. Moni metsäpuro katosi kokonaan, jättäen muistonsa
säilyttäjiksi vain jonon seisovia mustia vesilätäköitä, jotka
lymysivät ketri- ja lehtikuusisoissa valtavien juurien alla. Ja
moni erämaan lampi näki ulpukkainsa kuolevan raakoihin haiseviin,
juurisotkuisiin liejuihin. Mies ei kuitenkaan ollut juuri milläänkään,
sillä kolmisensadan askeleen päässä virtasi raivion liepeen alla
Etelähaara välittämättä kuivista mitään. Hänen tattarinsa ja perunansa
olivat ehtineet niin pitkälle, ettei sateen puute enää voinut niitä
vahingoittaa. Ja hänen karjansa oli janolta hyvässä turvassa.
Etelähaara oli tältä kohdalta ja puolisen mailia raiviolta sekä ylös-
että alaspäin vähän rauhallisempaa, niin että mies vaivatta saattoi
sillä liikkua isolla, yhdestä puusta koverretulla kanootillaan ja
kalastella sen puhki ja poikki. Alempana kosket olivat puoliväliin
toistakymmentä mailia melkein mahdottomat veneellä kulkea, kunnes
hurja virta lopulti raukesi matalarantaiseen suvantojärveen, jota
mustikkamaat paartoivat.
Metsä näytti raskaasti huokailevan elottoman ilman ja kuivan,
liikkumattoman helteen alaisena, sadetta odottaen. Mutta toivottujen
harmaanviileiden ja sateentuoksuisten pilvien sijasta maattui
taivaan kova sini ruskahtavaan utuun, jonka läpi aurinko kuulsi
kuin kuuma kuparikiekko. Metsän palsamituoksu hävisi ja sijaan tuli
heikkoja, kitkeriä henkäyksiä, jotka kirvelivät silmiä ja polttivat
sieraimia. Kotkat, haukat, varikset ja kaikki muut hyvät lentäjät
katosivat. Kaikki metsän lymypaikkojen nelijalkaiset kuljeksijat
kävivät levottomiksi, peläten vaaroja, joita eivät tienneet miten
vastustaa, miten paeta. Suuri musta karhu haisteli huolestuneena
kaikki ilmansuunnat, kuono korkealla ilmassa, menetti sitten kaiken
mielenkiintonsa ihmistä ja hänen töitään kohtaan ja kulki viidet mailit
vinkuen myötävirtaan, kunnes tuli erääseen kohtaan, jossa Etelähaaran
kuohuvasta virrasta poikkesi syrjään syvä umpipudas.
Vähän myöhemmin mies, joka oli alakuloisena mullannut kituvannäköisiä
perunoitaan, seisahtui kuokkansa nojalle ja silmäili pelokkaasti
muotoaan muuttavaa taivasta.
»Metsävalkea», hän mutisi, »jossakin, missä lienee, ehkä likelläkin!
Kun nyt vain ei rupeaisi tuulemaan!»
Heittäen kuokan maahan hän sitten valjasti härkäparin reen eteen
vedättääkseen joesta mökilleen pari kolme tynnyriä vettä. Jos sattuisi
raivion poikki kipeniä lentämään, hän ajatteli, niin oli hyvä olemassa
vettä lähellä.
Jotenkin haluttomana hän lähti tähän hommaan, häntä masensi painostava
ilma ja epämääräinen aavistuksen tunne. Mutta pysäyttäessään
jokirantaan hitaat juhtansa hän sen takana näki näyn, joka äkkiä antoi
hänelle kiirettä. Härätkin sen huomasivat ja havahtuivat ja alkoivat
korskua ja levottomina kiskoa iestään. Toisella rannalla tuprusi
metsänlatvain takaa savupilviä ja juurella pisteli siellä täällä
punaisia liekkejä.
Mieheen iski vimmattu tarmo. Juosten sankoilleen edes ja takaisin
rannan ja reellä olevan tynnyrin väliä ja rajusti huutaen härille
olemaan alallaan hän nopeaan täytti tynnyrin reunoja myöten. Mökille
palatessaan hän ei kuitenkaan voinut rientää kiireellä. Polku oli
koleikkoa ja hänen täytyi alinomaa tukea tynnyriä, ettei kallis neste
päässyt maahan kaatumaan. Mutta härkiä ei tarvinnut hoputtaa, ja
hikipäissään ponnisteltuaan tynnyrinsä rinnalla helteisellä kapealla
polulla hän vei sen raivatulle kunnaalle, joka oli mökin takana. Siihen
hän äkkiä hämmästyen pysähtyi.
Raivion takana tupruaa eteläiselläkin ilmalla samoja uhkaavia pilviä,
tuikkaa taivaalle ja taas katoaa samoja hoikkia häijyjä punaisia
kieliä. Palo lähestyi häntä vastakkaisilta puolilta. Ja vasta nyt
hän käsitti, mikä hirmuinen vaara häntä uhkasi. Vesitynnyreistäkö
apu, muka! Katkerasti naurahtaen ja ponnistustensa turhuutta kiroten,
raivosta kähähtäen, kun kaikki hänen toiveensa näin sortuivat, hän
päästi härkäparin valjaista ja harppasi pitkin askelin rinnettä alas,
laskeakseen irti muunkin karjansa. Olkoon heillä ainakin tilaisuus
paeta henkensä edestä, sama tilaisuus kuin hänelläkin. Hairaten sitten
käteensä tyhjän matkalaukkunsa ja vuoteestaan peitteen hän karkasi
joelle.
Karhu oli sillävälin tullut pienelle umpiputaalle — eli boganille,
intiaanien sanaa käyttääksemme — joka oli viisi mailia alempana. Se
tapasi sen jo täpö täynnään äänettömiä, väriseviä pakolaisia. Sillä
sekä pohjoisella että eteläisellä ilmalla taivas jo oli täynnään
savupilviä, jotka sankkoina ja tummina tuprusivat taivasta kohti, ja
siivekkäät liekit hyppivät ahnaasti latvasta latvaan.
Iltapuolella molemmat palot nopeaan yhtyivät kiihtyvän itätuulen
viimassa. Suunnattoman nopeaan ne lähenivät jokea, joka juuri tällä
kohdalla teki mutkan ja louhisten kynnysten poikki kuohuen pauhaten
kääntyi lounasta kohti. Kosken pauhun alkoi kuitenkin voittaa
kammottavampi ääni — palon kihisevä humu ja rytinä. Oksien läpi puhalsi
milloin mistäkin pistäviä, tukehduttavia savunpöllähdyksiä, laskeutuen
sitten veden päälle, siinä ohetakseen ja levetäkseen ja ikäänkuin
suotaakseen vaahdon sisään, joka hetkeksi muutti väriään. Siellä
täällä puhkesi ahtaaksi sulkeutuneella ilmanrannalla korkea yksinäinen
honganlatva loimuaviin liekkeihin kuin suunnaton merkkisoihtu. Ja tuota
pikaa alkoi kuin jostakin näkymättömästä räjähdyksestä raketteina
sinkoilla palavia, kipenöiviä kekäleitä, jotka virittivät edessäpäin
kuin tiedustelijain tulia tai käheästi, kammottavasti kihahtaen
putosivat veteen.
Eläimiä keräytyi joka puolelta kapean putaan rannoille, jossa ne suurin
lumotuin silmin katselivat näitten tuhoisain heittoaseitten lentoa ja
putoamista. Veden partaalla ja ulkonevilla oksilla ja juurilla kyyhötti
useita villikissoja ja valtava harmaa Canadan ilves. Kekäleen pudotessa
lähelle ne painoivat korvansa pitkin kalloa, hypähtivät taapäin ja
sylkivät vihaisesti. Pelko oli kerrassaan vienyt niiltä raatelevan
riistanälän eivätkä ne vähääkään välittäneet värisevistä jäniksistä,
kujertelevista oravista tai jäykistä, harmistuneista murmeleista, joita
tunkeili niiden ympärillä. Verenhimoiset portimotkin kerran unohtivat
tappamisen halun ja puikkivat hermostuneesti sinne ja tänne värisevillä
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Ylämaan kansa - 14
  • Parts
  • Ylämaan kansa - 01
    Total number of words is 3557
    Total number of unique words is 2012
    18.0 of words are in the 2000 most common words
    25.7 of words are in the 5000 most common words
    31.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 02
    Total number of words is 3571
    Total number of unique words is 1996
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    35.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 03
    Total number of words is 3627
    Total number of unique words is 1917
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    30.9 of words are in the 5000 most common words
    35.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 04
    Total number of words is 3607
    Total number of unique words is 2028
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    34.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 05
    Total number of words is 3639
    Total number of unique words is 2012
    21.0 of words are in the 2000 most common words
    29.9 of words are in the 5000 most common words
    35.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 06
    Total number of words is 3565
    Total number of unique words is 1970
    23.0 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    37.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 07
    Total number of words is 3534
    Total number of unique words is 1965
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    32.4 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 08
    Total number of words is 3624
    Total number of unique words is 1996
    21.1 of words are in the 2000 most common words
    29.6 of words are in the 5000 most common words
    35.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 09
    Total number of words is 3631
    Total number of unique words is 1876
    21.6 of words are in the 2000 most common words
    28.9 of words are in the 5000 most common words
    33.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 10
    Total number of words is 3615
    Total number of unique words is 2014
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    29.9 of words are in the 5000 most common words
    34.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 11
    Total number of words is 3664
    Total number of unique words is 1904
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    34.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 12
    Total number of words is 3643
    Total number of unique words is 1903
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    34.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 13
    Total number of words is 3588
    Total number of unique words is 2088
    19.1 of words are in the 2000 most common words
    28.1 of words are in the 5000 most common words
    32.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 14
    Total number of words is 3609
    Total number of unique words is 2065
    19.4 of words are in the 2000 most common words
    27.9 of words are in the 5000 most common words
    33.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 15
    Total number of words is 3687
    Total number of unique words is 1864
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    33.7 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 16
    Total number of words is 1069
    Total number of unique words is 692
    30.5 of words are in the 2000 most common words
    37.4 of words are in the 5000 most common words
    41.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.