Ylämaan kansa - 13

  »Mutta mummo, sehän kävi mainiosti!» huudahti lapsi. »Se oli paras
  yritys, minkä sinä olet vielä milloinkaan tehnyt siitä kuin minä tulin
  luoksesi. Sinä seisoit minuutin suorana kuin vaikka kuka. Nyt minun
  täytyy lähteä Kirjoa hakemaan». Ja hän kääntyi pientä polkua kohti,
  joka kulki laitumen poikki palomaille.
  Mutta rouva Griffis huusi hänet takaisin.
  »Älä nyt välitä Kirjosta tänä iltana, Melindy! Antaa sen nyt juosta
  vähän. Nuo sammakot ne ovat syynä, että minusta tänä iltana tuntuu
  niin yksinäiseltä, niin etten minä voi päästää sinua hetkeksikään
  näkyvistäni, lapseni! Ei ole minun mielestäni yhtään toista ääntä,
  joka soisi niin kauniilta ja yksinäiseltä. Sen sulous saa aivan
  sydämeni pakahtumaan, niin suloiselta se kuuluu, kun se noin kohoo ja
  laskee hämärässä. Mutta jonkun pitää olla minun luonani, kun minä sitä
  kuuntelen!»
  »Kyllä, kyllä, mummo, minäkin pidän siitä!» myönsi Melindy
  huolestuneella äänellä, »kun vain joudan kuuntelemaan. Mutta tällä
  haavaa juuri ajattelen vanhaa Kirjoa, joka on yksin metsässä, ja
  nälkäisiä ilveksiä, jotka ehkä väijyvät sitä ja odottavat, että se
  menisi nukkumaan. Ja sinä tiedät, mummo, kuinka nälkäisiä karhut ovat
  tänä kevännä, kun lumi on ollut niin kauan maassa. Minä en saisi
  unta silmiini, jos tietäisin Kirjon olevan yötä synkässä, harmaassa,
  tyhjässä metsässä. Kesällä asian laita on toisin ja silloin metsä on
  kuin koti.»
  »Niin, mutta», sanoi mummo, nähdessään tytön vakaasti aikovan lähteä,
  »jos sinä pelkäät vanhan Kirjon puolesta, niin olisi sinun parempi
  vähän pelätä itsesikin puolesta, lapseni! Ota pyssy mukaasi. Ehkäpä
  näet maaoravan oikein pahasti purevan vanhaa lehmää!»
  Välittämättä mummonsa pilapuheesta Melindy, jonka löyhäin vaaleain
  hiuksien alla oli sangen käytännölliset aivot, otti kätevän pienen
  kirveensä, jolla hänen oli tapansa syttöjä pilkkoa.
  »Mitä minä pyssyllä, mummo», hän vastasi. »Tämä pikku kirves on minulle
  kyllin hyvä!» Ja heittäen sen olalleen hän kepein askelin riensi polkua
  ylöspäin, päätään kääntäen ja pieni suu kurtussa, hän kun kaikin
  mokomin, vaikka huonolla menestyksellä, yritti oppia viheltämään.
  Se, mitä Melindy ja hänen isoäitinsä sanoivat »palomaaksi», oli alue,
  jota ulottui raiviolta monet mailit samaan suuntaan. Kulovalkea oli sen
  takavuosina polttanut, leikaten metsään teräväreunaisen, vähitellen
  leviävän aukeaman ja jättäen sen taa vain sinne tänne muutaman kuivan
  kelon tai pitkiä oksattomia, monen talvimyrskyn valkoisiksi haalistamia
  pökköjä. Sinne tänne oli näille karuille aloille versonut taajaa,
  matalaa alusmetsää, tehden turvallisen piilopaikan joka notkelmasta,
  jonka maaperästä palo ei ollut kaikkea elämää näivettänyt.
  Kuljettuaan laitumen poikki Melindy piankin löysi semmoisia heikkoja
  jälkien merkkejä, joita tottumattoman silmän on niin mahdoton huomata.
  Hänen huomionsa kiintyi mustikanvarsiin ja kalmiavarvukkoihin, missä
  ne olivat hieman taipuneet tai rikki tallatut. Sitten hän eräästä
  paljaasta paikasta löysi selvän sorkan painalmuksen. Nyt hän oli
  jäljistä aivan selvillä; ja ilmeisestikin ne olivat vanhan Kirjon
  jäljet. Etsintäänsä kiintyneenä hän riensi eteenpäin, välittämättä
  keskitaivaan herkistä vaihtelevista värivivahduksista, ensimäisistä
  pääskysistä, jotka sen poikki suihkivat ja visertivät, kirpeästä, mutta
  samalla suloisesta tuoksusta, jota nousi mehun täyttämistä umpuista
  tai sammakoiden suloisesta suostuttelevasta vihellyksestä, jota kuului
  rämeniityltä. Hän ei joutanut tällä hetkellä muuta ajattelemaan, kuin
  mistä löytäisi viivyttelevän lehmän ja saisi sen navettaan hyvään
  turvaan ennen pimeän tuloa.
  Jäljet johtivat oikopäätä kalliorotkoon, johon laitumelta oli
  satakunnan askelta — ja ehkä sataviisikymmentä avoimelta ovelta, jonka
  pielessä rouva Griffis istui, tarkkaan katsellen Melindyn hommaa.
  Rotkossa kasvoi taajaa nuorta näreikköä ja koivuviidakkoa yhden ainoan
  pitkän ja paksun kelohongan ympärillä.
  Tähän varjoisaan tiheikköön impi rohkeasti tunkeutui, kurkistellen
  eteensä tummien, pihkalle tuoksuavien oksien alle. Hän näki, vaikka
  vain laikoittani, aina kelohonkaan saakka, jonka juurella makasi
  poikittain valtava kaatunut puunrunko. Mutta vanhasta Kirjosta ei
  näkynyt merkkiäkään, vaikka se kirkkaine punaisine ja valkoisine
  täplineen olisi paikalla pistänyt silmään tässä tummassa ympäristössä.
  Hiljaisuus ja se, ettei lehmää löytynyt, kuten hän oli varmaan
  luullut, sisälsivät jotakin kammottavaa, ja pieni kylmän väristys
  kävi hänen ruumiinsa kautta. Hän kouraisi kovemmin kirvestään ja
  seisoi aivan hiljaa, totuttaakseen silmiään sekavaan pimeään; ja tuota
  pikaa hän luuli erottavansa pienen ruskahtavan olennon, joka lepäsi
  sammalmättäällä kelohongan juurella. Kun oli kulunut vielä vähän aikaa,
  huomasi hän sen katselevan häntä suurilla lempeillä silmillä. Sitten
  liikahtivat suuret korvat. Impi älysi, että se oli vasikka, jota hän
  katseli. Vanhan Kirjon viivyttely oli saanut selityksensä.
  Mutta missä oli vanha Kirjo? Melindy hetkisen ajatteli ja arvasi
  aivan oikein, että emä, vasikan hyvin kätkettyään, oli pujahtanut
  lähteelle juomaan. Hän aikoi juuri astua eteenpäin ihaillakseen nuorta
  vastasyntynyttä ja katsellakseen, oliko se niin voimallinen, että sen
  saattoi navettaan viedä, kun tiheikön takapuolelta kuului hiipivää
  rapinaa, joka kiinnitti hänen huomionsa.
  Lehmä se ei saattanut olla, se ei suinkaan kulkenut hiipien. Mutta mikä
  sitten?
  Melindy tunsi äkillistä vaaran aavistusta. Mutta hän karkaisi hermonsa
  eikä ajatellutkaan pakoa. Ehkäpä se oli vihainen ilves, joka emän
  poissa ollessa vainusi vasikkaa. Tämä ajatus sai Melindyn tuimasti
  jäykistämään pienen suunsa ja hän oli hyvillään nyt, kun oli ottanut
  kirveen mukaansa. Kaikista metsän pedoista hän piti ilveksiä erikoisina
  vihollisinaan.
  Hiipivät liikkeet tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi, sitten äkkiä
  taukosivat. Sitten haahmoutui kuusenoksain sekaan, kymmenisen jalan
  päähän siitä paikasta, jossa saamaton pikku vasikka makasi, tumma musta
  ruho.
  Hetkeksi Melindyn sydän seisahtui. Mitä apua oli hänen pienestä
  kirveestään karhua vastaan! Sitten hän muisti ylämaan yleisen luulon,
  että isoinkin musta karhu juoksee ihmisen edessä pakoon, jos sillä
  vain on riittävästi tilaa juostakseen. Impi katsahti saamattomaan
  pienokaiseen, joka makasi koukussa sammalvuoteellaan. Sitten hän
  katsahti julmaan mustaan muotoon, joka hitaasti hiipi eteenpäin sen
  syödäkseen. Ja immen sydän paisui palaavasta rohkeudesta.
  Karhu oli nyt sylen päässä himoitsemastaan saaliista, vilkuen julmilla
  silmillään puoleen ja toiseen. Kimakalla varoituksen ja uhman huudolla
  Melindy hyppäsi eteenpäin kirveensä kohottaen ja huutaen pedolle: »Pois
  täältä!» Hän toivoi suuresti, että ihmisäänen arvovalta taltuttaisi
  pedon ja saisi sen häpeissään poistumaan.
  Jonakin muuna vuodenaikana karhu luultavasti olisi menetellyt juuri
  niinkuin hän toivoi. Mutta nyt siinä asui hiukaisevan kevätnälän
  rohkeus. Se kuitenkin pelästyi ja hämmästyi tytön äkillisestä
  ilmestyksestä ja kimakasta kiljauksesta; ja epäröiden se vähän taantui.
  Mutta Melindykin epäröi; ja karhu sukkelaan huomasi hänen epäröintinsä.
  Muutaman sekunnin se seisoi ja katseli häntä, pää kumarassa ja puolesta
  toiseen häälyen. Sitten se näytti päätelleen, ettei tämä ollut mikään
  vaarallinen vastustaja, päästi kovan rohkaisevan mörähdyksen ja kämpi
  eteenpäin vasikkaa kohti.
  Hurjasti parkaisten, puoleksi vihasta, puoleksi pelosta Melindykin
  syöksähti eteenpäin, luottaen siihen, ettei eläin, tosi edessään,
  uskaltaisi vastustaa hänen hyökkäystään. Kauhistuneena äkillisestä
  huudosta vasikkakin kompuroi jaloilleen, ääneensä mölähtäen.
  Karhu oli sen juuri saavuttamaisillaan, surman iskuun kohotettuna
  valtava musta kämmen, joka olisi sen selän katkaissut, mutta huomasi
  samalla Melindyn kirveen iskevän. Taitavasti kuin tottunut nyrkkeilijä
  se poikkeutti iskun suunnastaan ja torjui sen niin sukkelasti, että
  kirves oli lentää tytön kädestä. Pystyvä terä kuitenkin tapasi mitä
  purra ja halkaisi karhun kämmenen luuta myöden.
  Tuskasta raivostuen ja tappelun himo nyt täysin heränneenä karhu unohti
  vasikan ja hyökkäsi rohkean vastustajansa kimppuun. Kevyesti kuin
  kissa impi hyppäsi syrjään viime tingassa, hyppäsi kaatuneen puun yli
  ja kiersi kelohongan taa. Hän käsitti nyt ryhtyneensä liian rohkeaan
  yritykseen ja hänen ainoa toivonsa oli, että joko pääsisi juosten
  pakoon, taikka että karhu jälleen kääntäisi huomionsa vasikkaan ja
  unohtaisi hänet.
  Karhulla ei kuitenkaan ollut vähääkään aikomusta säästää häntä
  kostoltaan. Valtavasta koostaan huolimatta se oli hämmästyttävän
  sukkela ja silmänräpäyksessä seurasi hänen kintereillään. Vaikka
  neitonen ehkä olisikin ollut avomaalla nopeampi, olisi karhu
  luultavasti kuitenkin hänet tavoittanut hankalassa viidakossa; mutta
  tällä täperällä hetkellä sen takaa kuului mölinää ja oksien ryskettä ja
  karhu pyörähti ympäri juuri siksi, että ennätti vastaanottaa vasikkansa
  apuun ryntäävän Kirjon hyökkäyksen.
  Karhulla ei ollut aikaa tämän hyökkäyksen väistämiseen eikä
  torjumiseen, se vain ennätti rohkaista itseään. Pahaksi onneksi
  lehmän sarvet olivat liian lyhyet ja levällään. Kirjo puski keskelle
  karhun rintaa muurinmurtajan voimalla ja olisi tölmäissyt sen nurin
  niskoin, elleivät sen mahtavat kynnet ja etukämmenet samalla haavaa
  olisi iskeneet lehmän lapoihin kiinni raatelevaan kouristukseen. Lehmä
  puski sen taapäin puuhun saakka, mutta siinä karhu teki tenän; ja kun
  lehmä yritti peräytyä, ottaakseen vauhtia uuteen hyökkäykseen, ei se
  päässytkään erilleen. Kun tästä tempusta ei tullut mitään, niin se
  taas koko voimallaan töytäsi eteenpäin yhä uudelleen ja uudelleen,
  raivoisasti mölisten ja koettaen rusentaa vastustajansa hengettömäksi
  puuta vastaan. Mutta röhisten, möristen ja vinkuen karhu piti siitä
  kiinni ja repi sitä hirveillä kynsillään.
  Liian kiihtyneenä enää pakoa ajatellakseen Melindy seisoi kaatuneella
  puulla ja henkeään pidätellen katseli tappelua. Tuota pikaa hän älysi,
  että vanha Kirjo oli joutumaisillaan alakynteen; ja samalla hänen
  rohkeutensa taas palasi. Juosten puun selkää niin lähelle kuin uskalsi
  kohotti kirveensä ja hieman viivähti, ennenkuin iski. Juurikuin hän
  aikoi iskeä, pysäytti iskun tutun tuttu ääni ja hän hypähti takaisin.
  »Pois tieltä, lapsi», se käski, tunkeutuen läpi metelin. »Pois tieltä,
  että saan ampua!»
  Rampa vanha vaimokin oli kuullut lapsensa huudon. Kun Melindyn
  parkaus oli leikannut läpi iltatyvenen, oli rouva Griffis ponnahtanut
  tuolistaan, ikäänkuin hän ei olisi kuullut puhuttavankaan leinistä.
  Hän ei tuntenutkaan kipua. Tämän pakottavan hädän vaatimus palautti
  häneen entisen voiman. Tempaisten nurkasta jykevän haulikon, joka
  seisoi siinä aina ladattuna ja valmiina, hän riensi poikki laitumen ja
  puhki kalmiavarvukkojen sitä kyytiä, ettei Melindynkään olisi tarvinnut
  sitä hävetä. Kun hän pensaitten läpi hyökkäsi notkelmaan ja näki asian
  kannan, niin terästi rautainen tahto hänen hermonsa hetken pakon
  mukaisiksi.
  Paikalla kuin Melindy oli hypännyt tieltä, juoksi rouva Griffis
  aivan tappelevain viereen. Karhulla oli niin täysi työ, ettei se
  joutanut häntä huomaamaankaan. Työntäen jykevän pyssyn suun (se oli
  susihauleilla ladattu) kylmäverisesti melkein pedon kylkeen kiinni,
  aivan etulapain taa, eukko painoi liipaisinta. Kuului räjäys, joka
  täytti notkelman kuin tykin laukaus, ja karhu lyyhistyi kokoon
  jäseniään oikoen, suuri reikä läpi sydämen.
  Vanha Kirjo peräytyi hämmästyneenä, korskui kovaa ja mulkoili
  emäntäänsä hurjin silmin. Käsittämättä, ettei äskeisestä vihollisesta
  enää ollut sen rakkaalle vasikalle vaaraa, se uudelleen kävi
  hengettömän ruhon kimppuun ja alkoi muokata sitä niin, ettei sitä
  tuota pikaa olisi tuntenutkaan karhuksi. Vasikka, joka oli tullut
  kumoon survaistuksi karhun hyökätessä Melindyn kimppuun, oli jälleen
  kompuroinut jalkeille; ja rouva Griffis työnsi sitä eteenpäin, jotta
  emä sen huomaisi. Tämä temppu tehosikin; ja nuollessaan pienokaisen
  kiireestä kantapäähän paremmin älytäkseen, ettei sille ollut tullut
  mitään vikaa, Kirjo unohti pyhän vihansa. Työntäen, vetäen ja
  maanitellen molemmat naiset sitten hitaasti ja kärsivällisesti saivat
  vasikan notkelmasta kototielle, emon verta valuvista haavoistaan
  huolimatta tupatessa niin lähelle kuin suinkin ja tyytyväisyydestä
  hiljaa ynisten. Nyt se vaati pienokaiselleen karjapihan varmaa suojaa.
  Kaivolla tämä kumma seura pysähtyi ja vasikka rupesi imemään. Melindy
  taas sillä välin pesi lehmän haavat ja rouva Griffis lähti tervaa
  hakemaan sillä voidellakseen ne. Hänen rivakasti liikkuessaan pitkin
  pihaa Melindy puhkesi riemuiseen, melkeinpä hysteriseen naurun
  helkkynään.
  »No, mutta hyvänen aika, mummo», hän huudahti vastaukseksi eukon
  kysyvään katseeseen, »sinähän olet aivan yhtä virkku kuin minäkin. Minä
  olen kuullut sanottavan, että karhun rasva on kaikkein parasta rohtoa
  leiniä vastaan. Kyllä näkee, mummo, että sinä olet käyttänyt kokonaisen
  karhun tautiisi.»
  »Ei se karhu ollut, lapseni!» vastasi eukko vakavana. »Vaan se
  sinun kamala huutosi, se paransi minun leinini! Vanha Kirjo tuli
  pienokaisensa avuksi, kun se kutsui. Saatoinko minä tehdä vähempää,
  lapseni, kun kuulin sydänkäpyni minua huutavan?»
  
  
  KUJANJUOKSU KULOVALKEASSA.
  
  Tavallaan he tunsivat toisensa kylläkin hyvin, mies ja karhu. Lähes
  kaksi vuotta he olivat olleet julkiset vihamiehet.
  Mies oikeastaan oli nähnyt karhun vain kerran ja silloinkin vain
  vilaukselta — viekkaitten, vihaisten, uteliaitten silmäin leimauksen
  tiheästä näreiköstä ja kammottavan suuren mustan haahmon, joka
  ääneti painui alas tiheikön sekaviin varjoihin. Mutta hän tunsi
  hyvin sen suuret jäljet — ne olivat kolmannesta suuremmat kuin
  Itä-Canadan tavallisen mustan karhun — jotka uhkaavasti kiertelivät
  ylt'yleensä hänen mökkinsä ympärillä. Hän tunsi sen kynnen jäljet
  syvään uurretuista hinkkuupuista, niiden kynsien haltija oli pistänyt
  merkkinsä melkein yhtä korkealle kuin valtava harmaakarhu olisi
  raapaissut.
  Ja hän oli siellä täällä tutkistellut isoja, vain puoleksi lahonneita
  kantoja, jotka ne samat kamalat kynnet olivat repäisseet auki kuin
  käävän, muurahaisia ja toukkia etsiessään. Tästä kaikesta oli
  helppo älytä, että mahtava vastustaja kilpaili hänen kanssaan tämän
  erämaaläänin omistamisesta, jonka hän juuri oli omakseen katsonut —
  vastustaja, joka luultavasti vielä ottaisi kovat vaot hänen lammas- ja
  lehmikarjastaan, kun hän oli saanut pienen talonsa täyteen kuntoon.
  Ja vielä hän älysi, että tällä kilpailijalla mahtoi olla erikoisen
  komea nahka, josta turkismarkkinoilla maksettaisiin aivan erikoinen
  hinta. Mies, milloin jouti puunhakkuulta ja maanraivaukselta,
  perunainistutukselta ja tattarinkylvämiseltä, navetanrakennukselta
  ja rovioiden poltolta, viritteli ansoja tälle vaaralliselle
  vastustajalleen, joka, kuten hän aivan oikein päätteli, oli liian
  viekas, tullakseen hänen pyssynsä kantomatkan päähän.
  Karhu puolestaan tunsi miehen paljoa paremmin kuin mies sen. Heti siitä
  pitäen, kuin mies oli ensiksi saapunut jylhän Etelähaaran rannoille,
  oli tämä suuri musta peto pitänyt häntä silmällä — tietenkin jossakin
  määrin vihamielisenä, koska hän oli muukalainen ja oli tullut erämaata
  häiritsemään, mutta vielä enemmän hartaasta uteliaisuudesta. Valtavasta
  koostaan huolimatta se saattoi liikkua, milloin hyväksi näki, ääneti
  kuin minkki tai käärme. Liikkumatonna kuin joku ammoin unohdettujen
  tukkimiesten jättämä kanto se oli katsellut miehen kirveen välähtelyä
  ja heilumista, koivun ja kuusen ja saarnen rytisevää kaatumista raivion
  levetessä ja auringonpaisteen päästessä valaisemaan metsän takkuista
  permantoa.
  Ihmetellen se oli nähnyt, kuinka voimallinen punainen härkäpari,
  miehen tuimia käskysanoja totellen, oli vetänyt oksitut hirret
  yhteen paikkaan; ja sitten se oli huomannut mökin kohoavan ja saavan
  muodon, ihmeellisen muodon, miehen taitavain kätten toimesta. Ensinnä
  se oli hämmästellyt, kuinka ne kaksi suurta härkää viitsivät olla
  niin kuuliaisia, sen sijaan että olisivat kääntyneet häntä vastaan
  ja lävistäneet hänet pitkillä sarvillaan, taikka sotkeneet hänet
  kaksijakoisiin sorkkiinsa.
  Mutta pian se oli oppinut huomaamaan selittämättömän valtiuden miehen
  äänessä ja hänen itsetietoisessa huolettomuudessaan, väijyivätpä häntä
  synkkäin salokätköjen piiristä mitkä silmät tahansa. Selvää se, ettei
  mies pelännyt. Varmaan hän siis oli sangen voimallinen. Karhu senvuoksi
  rupesi pelkäämään, vaikk'ei alussa voinutkaan huomata mitään pelon
  syytä, lukuunottamatta tuota äänen salaperäistä mitä lienee ollut,
  joka näytti pakottavan härät kärsivällisesti, vaikka vastahakoisesti
  tottelemaan ja työtä tekemään.
  Ja muutamana päivänä mökin valmistumisen jälkeen, miehen ollessa
  sisällä näkymättömissä ja auringonpaahteisen kuuman raivion kiehuessa
  sääskiä ja kärpäsiä ja punaisten härkien maatessa varjossa ja
  märehtiessä laiskasti purujaan ja puhaltaessa täyteläitä ilmakkaita
  huokauksia, se sitten oli nähnyt ison sarvaan astuvan esiin metsästä ja
  seisahtuvan mökkiä ihmettelemään.
  Mies oli tullut ulos mökin ovesta ja nostanut olkaansa vasten kuin
  pitkän ruskean sauvan. Sauvan päästä oli paikalla tuiskahtanut pitkä
  valkoinen tulisuihku ja samalla oli paukahtanut lyhyeen ja terävästi.
  Ja vaikka sarvas oli ollut kaukana raivion toisella puolella, oli se
  hypännyt korkealle ilmaan ja pudonnut eteenpäin turvalleen, kuolleena.
  Kylmä väristys oli käynyt karhun hermojen läpi, kun se näki tämän, ja
  se oli paikalla peräytynyt kauemmaksi tiheikköön.
  Ihmekö se, että ne isot punaiset härät pahannäköisistä sarvistaan
  huolimatta tottelivat tuota olentoa, joka saattoi niin kaukaa tappaa,
  kun vain pienellä sauvalla osoitti ja kovasti paukautti. Karhu rupesi
  tämän jälkeen vielä paljoa varovaisemmaksi tämän pelättävän tunkeilijan
  hommia tarkastellessaan, mutta tämä pelko ja vihamielisyys tekivät sen
  vain entistä uteliaammaksi. Ei ilmeisestikään ollut hyvä päästää miestä
  näkyvistään vähänkään pidemmäksi ajaksi, muutoin saattoi tapahtua
  vaikka mitä kummia ja aavistamattomia asioita.
  Ja tämä oli syynä siihen, että kun mies ensi kylvöistään ja
  istutuksistaan päästyään ja mökkinsä tukittuaan säänpitäväksi ryhtyi
  karhulle loukkuja rakentamaan, niin tiesi karhu jo hänestä koko joukon.
  Kaikista niistä näkymättömistä, uteliaista vilkujista, joiden arat
  metsäläissilmät olivat työtä katselleet — oravista, pyistä, jäniksistä,
  pesukarhuista, sadelinnuista, metsähiiristä, hirvaista, ketuista ja
  pöllöistä — karhu oli muita paljoa hartaampi ja muita paljoa paremmin
  ymmärsi.
  Kun ensimäinen ansa — jykevä loukku — oli valmis, syötetty ja viritetty
  ja mies oli poistunut ja jättänyt sen tihutyönsä tekemään, oli karhu
  ottanut sen mitä terävimmän tutkistelun alaiseksi. Vaikk'ei kenkään
  ollut sille maininnut, miksi Troija kukistui, oli se luonnolta saanut
  sen alkeellisen viisauden lahjan, josta troijalaiset näyttävät olleen
  niin surkean kuitit; se pelkäsi miestä, lahjojakin tarjoavana. Se
  haisteli syöttiä — hyvälle tuoksahtavaa lihavaa sianlihan palasta
  — sopivan matkan päästä; ja päätti, että jääköön häneltä rauhaan.
  Ei missään hyvässä aikomuksessa, se ajatteli, oltu moista makupalaa
  jätetty vaikka kenen armoille, joka sattui ensiksi paikalle.
  Sen katsellessa ja tuumiessa piiloutuneena nuoreen tiheään näreikköön,
  jonka hyvä tuoksu sekoitti pois sen oman hajun, kuljeskeli siitä
  ohi typyhäntä villikissa. Tämä näki hohtavan valkoisen syötin, joka
  oli siinä niin houkuttelevana loukun tutkaimessa aivan kuin häntä
  varten. Sen pyöreihin haaleihin silmiin tuli himokas kiilto, vaikka
  korvat painuivat niuhaan pitkin selkää vihaisen pelon vuoksi —
  olihan ympärillä jälkiä, jotka haisivat kovin väkevästi ihmiselle.
  Älyä puuttui villikissalta. Se tiesi vain sen, että herkkupala oli
  tuon miehen omaisuutta. Mutta miestäpä ei näkynyt. Ääntä vain kuului
  etäältä, hänen huudellessa typerälle härkäparilleen. Matalaksi
  kyyristyen villikissa nopeaan ja hiipien juoksi eteenpäin ja matalalla
  riemastuksen murinalla hyökkäsi syötin kimppuun. Siinä näytti jokin
  paikka antavan perään. Säikähtynein silmin karhu näki, kuinka ne
  neljä jykevää hirttä, jotka olivat kuin kattona syötin päällä, pudota
  romahtivat sen päälle. Onneton villikissa päästi korviasärkevän
  rääkäyksen, joka katkesi melkein ennen kuin oli alkanutkaan, ja
  pusertui niiden alle aivan litteäksi.
  Punaorava, joka oli tätä kaikkea tarkastellut läheiseltä oksalta,
  puhkesi kiihkeään räkitykseen. Ja puun latvasta pudotti itsensä mustine
  siipineen varis, laskeutui sievästi hirren selkään, pää kallellaan,
  ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: »enkö minä sitä sanonut?» ja
  killisteli kovilla kirkkailla silmillään kuollutta villikissaa. Sen
  mielestä kaikki villikissat joutivat kuolla. Ei niistä muuhun. Mutta se
  tapa, jolla tämä tässä oli tuhottu, näytti siitä kovin salaperäiseltä.
  Karhun mielestä oli tämän jälkeen kaikki, mitä miehellä oli, ansan
  luontoista — pelokkaalla mielenkiinnolla tutkittavaa, mutta ei millään
  ilveellä koskettavaa. Ja niin tapahtui, että kun mies ajan tullen toi
  laajenevalle raiviolleen lehmän ja vasikan, ja sian ja sitten lampaita,
  ja puolenkymmentä puuhailevaa kanaa, ei karhu niihin kertaakaan
  koskenut. Vesi kyllä tuli sen suuhun varsinkin lampaita katsellessa,
  mutta ne näyttivät niin epäilyttävän huolettomilta. Varmaan nekin
  olivat ansoja. Jos hän koettaisi jonkun tavoittaa, niin mene tiedä,
  vaikka taivas putoaisi hänen päälleen ja likistäisi hänet litteäksi
  kuin pölkyt sen villikissan. Käsittämättä tämän pidättyväisyyden syytä
  mies piti sitä luonnollisena asiana eikä sen koommin ajatellutkaan
  sitä. Mutta lopulti hän suuttui, kun kaikki pyydystysyritykset menivät
  myttyyn, ja vannoi, että karhun talja ennen talven tuloa olisi hänen.
  Loppukesästä tuli kovin kuuma ja kuiva aika. Etelähaaran joki, joka
  aina oli vuolas ja koskinen ja sai vetensä paljaitten ylämaitten
  lähdejärvistä, ei paljoakaan ehtynyt. Ottanoonsiista sitävastoin
  ilmestyi näkyviin auringon paahtamia särkkiä ja harmahtavia kynnyksiä,
  joita eivät kolmen piirikunnan vanhimmatkaan erämiehet vielä olleet
  kuivilla nähneet. Moni metsäpuro katosi kokonaan, jättäen muistonsa
  säilyttäjiksi vain jonon seisovia mustia vesilätäköitä, jotka
  lymysivät ketri- ja lehtikuusisoissa valtavien juurien alla. Ja
  moni erämaan lampi näki ulpukkainsa kuolevan raakoihin haiseviin,
  juurisotkuisiin liejuihin. Mies ei kuitenkaan ollut juuri milläänkään,
  sillä kolmisensadan askeleen päässä virtasi raivion liepeen alla
  Etelähaara välittämättä kuivista mitään. Hänen tattarinsa ja perunansa
  olivat ehtineet niin pitkälle, ettei sateen puute enää voinut niitä
  vahingoittaa. Ja hänen karjansa oli janolta hyvässä turvassa.
  Etelähaara oli tältä kohdalta ja puolisen mailia raiviolta sekä ylös-
  että alaspäin vähän rauhallisempaa, niin että mies vaivatta saattoi
  sillä liikkua isolla, yhdestä puusta koverretulla kanootillaan ja
  kalastella sen puhki ja poikki. Alempana kosket olivat puoliväliin
  toistakymmentä mailia melkein mahdottomat veneellä kulkea, kunnes
  hurja virta lopulti raukesi matalarantaiseen suvantojärveen, jota
  mustikkamaat paartoivat.
  Metsä näytti raskaasti huokailevan elottoman ilman ja kuivan,
  liikkumattoman helteen alaisena, sadetta odottaen. Mutta toivottujen
  harmaanviileiden ja sateentuoksuisten pilvien sijasta maattui
  taivaan kova sini ruskahtavaan utuun, jonka läpi aurinko kuulsi
  kuin kuuma kuparikiekko. Metsän palsamituoksu hävisi ja sijaan tuli
  heikkoja, kitkeriä henkäyksiä, jotka kirvelivät silmiä ja polttivat
  sieraimia. Kotkat, haukat, varikset ja kaikki muut hyvät lentäjät
  katosivat. Kaikki metsän lymypaikkojen nelijalkaiset kuljeksijat
  kävivät levottomiksi, peläten vaaroja, joita eivät tienneet miten
  vastustaa, miten paeta. Suuri musta karhu haisteli huolestuneena
  kaikki ilmansuunnat, kuono korkealla ilmassa, menetti sitten kaiken
  mielenkiintonsa ihmistä ja hänen töitään kohtaan ja kulki viidet mailit
  vinkuen myötävirtaan, kunnes tuli erääseen kohtaan, jossa Etelähaaran
  kuohuvasta virrasta poikkesi syrjään syvä umpipudas.
  Vähän myöhemmin mies, joka oli alakuloisena mullannut kituvannäköisiä
  perunoitaan, seisahtui kuokkansa nojalle ja silmäili pelokkaasti
  muotoaan muuttavaa taivasta.
  »Metsävalkea», hän mutisi, »jossakin, missä lienee, ehkä likelläkin!
  Kun nyt vain ei rupeaisi tuulemaan!»
  Heittäen kuokan maahan hän sitten valjasti härkäparin reen eteen
  vedättääkseen joesta mökilleen pari kolme tynnyriä vettä. Jos sattuisi
  raivion poikki kipeniä lentämään, hän ajatteli, niin oli hyvä olemassa
  vettä lähellä.
  Jotenkin haluttomana hän lähti tähän hommaan, häntä masensi painostava
  ilma ja epämääräinen aavistuksen tunne. Mutta pysäyttäessään
  jokirantaan hitaat juhtansa hän sen takana näki näyn, joka äkkiä antoi
  hänelle kiirettä. Härätkin sen huomasivat ja havahtuivat ja alkoivat
  korskua ja levottomina kiskoa iestään. Toisella rannalla tuprusi
  metsänlatvain takaa savupilviä ja juurella pisteli siellä täällä
  punaisia liekkejä.
  Mieheen iski vimmattu tarmo. Juosten sankoilleen edes ja takaisin
  rannan ja reellä olevan tynnyrin väliä ja rajusti huutaen härille
  olemaan alallaan hän nopeaan täytti tynnyrin reunoja myöten. Mökille
  palatessaan hän ei kuitenkaan voinut rientää kiireellä. Polku oli
  koleikkoa ja hänen täytyi alinomaa tukea tynnyriä, ettei kallis neste
  päässyt maahan kaatumaan. Mutta härkiä ei tarvinnut hoputtaa, ja
  hikipäissään ponnisteltuaan tynnyrinsä rinnalla helteisellä kapealla
  polulla hän vei sen raivatulle kunnaalle, joka oli mökin takana. Siihen
  hän äkkiä hämmästyen pysähtyi.
  Raivion takana tupruaa eteläiselläkin ilmalla samoja uhkaavia pilviä,
  tuikkaa taivaalle ja taas katoaa samoja hoikkia häijyjä punaisia
  kieliä. Palo lähestyi häntä vastakkaisilta puolilta. Ja vasta nyt
  hän käsitti, mikä hirmuinen vaara häntä uhkasi. Vesitynnyreistäkö
  apu, muka! Katkerasti naurahtaen ja ponnistustensa turhuutta kiroten,
  raivosta kähähtäen, kun kaikki hänen toiveensa näin sortuivat, hän
  päästi härkäparin valjaista ja harppasi pitkin askelin rinnettä alas,
  laskeakseen irti muunkin karjansa. Olkoon heillä ainakin tilaisuus
  paeta henkensä edestä, sama tilaisuus kuin hänelläkin. Hairaten sitten
  käteensä tyhjän matkalaukkunsa ja vuoteestaan peitteen hän karkasi
  joelle.
  Karhu oli sillävälin tullut pienelle umpiputaalle — eli boganille,
  intiaanien sanaa käyttääksemme — joka oli viisi mailia alempana. Se
  tapasi sen jo täpö täynnään äänettömiä, väriseviä pakolaisia. Sillä
  sekä pohjoisella että eteläisellä ilmalla taivas jo oli täynnään
  savupilviä, jotka sankkoina ja tummina tuprusivat taivasta kohti, ja
  siivekkäät liekit hyppivät ahnaasti latvasta latvaan.
  Iltapuolella molemmat palot nopeaan yhtyivät kiihtyvän itätuulen
  viimassa. Suunnattoman nopeaan ne lähenivät jokea, joka juuri tällä
  kohdalla teki mutkan ja louhisten kynnysten poikki kuohuen pauhaten
  kääntyi lounasta kohti. Kosken pauhun alkoi kuitenkin voittaa
  kammottavampi ääni — palon kihisevä humu ja rytinä. Oksien läpi puhalsi
  milloin mistäkin pistäviä, tukehduttavia savunpöllähdyksiä, laskeutuen
  sitten veden päälle, siinä ohetakseen ja levetäkseen ja ikäänkuin
  suotaakseen vaahdon sisään, joka hetkeksi muutti väriään. Siellä
  täällä puhkesi ahtaaksi sulkeutuneella ilmanrannalla korkea yksinäinen
  honganlatva loimuaviin liekkeihin kuin suunnaton merkkisoihtu. Ja tuota
  pikaa alkoi kuin jostakin näkymättömästä räjähdyksestä raketteina
  sinkoilla palavia, kipenöiviä kekäleitä, jotka virittivät edessäpäin
  kuin tiedustelijain tulia tai käheästi, kammottavasti kihahtaen
  putosivat veteen.
  Eläimiä keräytyi joka puolelta kapean putaan rannoille, jossa ne suurin
  lumotuin silmin katselivat näitten tuhoisain heittoaseitten lentoa ja
  putoamista. Veden partaalla ja ulkonevilla oksilla ja juurilla kyyhötti
  useita villikissoja ja valtava harmaa Canadan ilves. Kekäleen pudotessa
  lähelle ne painoivat korvansa pitkin kalloa, hypähtivät taapäin ja
  sylkivät vihaisesti. Pelko oli kerrassaan vienyt niiltä raatelevan
  riistanälän eivätkä ne vähääkään välittäneet värisevistä jäniksistä,
  kujertelevista oravista tai jäykistä, harmistuneista murmeleista, joita
  tunkeili niiden ympärillä. Verenhimoiset portimotkin kerran unohtivat
  tappamisen halun ja puikkivat hermostuneesti sinne ja tänne värisevillä