Ylämaan kansa - 06

puri hammasta, päästi irti kirveensä ja ponnisti eteenpäin. Susilauma
oli nyt niin lähellä, että sen ulvontaan aivan hukkui yksi ainoa
viiltävä »Isä!» huuto, joka muutoin olisi hänen korviinsa kantanut.
Ulvonnalla oli nyt lisäksi uusi sävy, jonka Taavin korva selitti siten,
että saalis nyt oli näkyvissä. Sitten meteli äkkiä taukosi, jotakuta
kärsimätöntä haukahdusta lukuun ottamatta.
»Mikä lieneekin, jota ajavat, nyt se pääsi pakopaikkaan», sanoi Taavi
itsekseen. »Ja tuohon vanhaan mökkiin!» hän sanoi, nähdessään pienen
raivion edessään.
Nähdessään susien huomion kokonaan kiintyneen hommaansa hän ääneti
hiipi eteenpäin aivan metsän reunaan. Riippuvan hemlokkikuusen takaa
kurkistaen hän näki mökin katon, puoleksi avoimen, lumen melkein umpeen
tukkiman oven ja sudet ympäri kuljeskellen ja haistellen, pysyen siitä
kuitenkin muutaman askelen päässä.
»Pelkäävät ansaa!» hän naurahtaen ajatteli ja sadatteli huonoa onneaan,
kun hänellä ei ollut rihlaa matkassaan.
»Pari tuommoista paksua harmaata nahkaa!» hän ajatteli — »tulisipa
niistä pienokaiselle kelpo turkki!»
Niitä oli kuusi sutta ja ne olivat suuria — enemmän kuin tarpeeksi
yhdelle miehelle, jolla oli vain kirves aseena. Taavi oli hyvillään,
että niillä oli jotakin, joka esti niitä häntä huomaamasta. Hän katseli
niitä vähän aikaa ja päätti sitten kiertää raivion toista puolta,
etteivät ne häntä huomaisi.
Hän peräytyi takaisinpäin hiljaa kuin ilves. Missä metsän katto oli
taaja, siellä lumi oli pehmeää, hankiaista ei pinnalla ensinkään;
tieaukealla hänen askeleensa olivat narskuneet, mutta täällä lumi ei
päästänyt mitään ääntä hänen astuessaan, pehmeästi vain huokaili.
Taavi oli astunut useita askelia taapäin, kun hänen mieleensä välähti
ajatus, joka sai hänet pysähtymään. _Miksi_ sudet niin pelkäsivät mennä
mökkiin, kun saalis varmaankin oli sisällä? Ansan pelko ei itsessään
riittänyt selittämään niiden varovaisuutta. Ajatus herätti hänessä
tuskallista levottomuutta. Paras kääntyä takaisin ja katsoa uudelleen!
Sitten hänen kärsimättömyytensä taas sai vallan. Mari ja pienokainen
häntä kotona odottelivat ja tähystelivät. Hän peräytyi taas askelen
tai pari. Mitä joutavaa hän kulutti aikaansa susisakin vuoksi, joka
oli ajanut ketun tuohon vanhaan mökkiin? Taavi oli varma siitä, että
se oli kettu. Mutta ei! Hän ei voinut päästä siitä vakuutuksesta —
vaikka olisi kuinka halunnut — että jos pakolainen oli kettu, taikka
mikä muu Koillisen metsäeläin tahansa, niin kuudessa sekunnissa kuusi
nälkäistä sutta olisi voittanut epäilyksensä ja lähtenyt sen perään.
Entäpä jos se oli joku nälkiintynyt intiaani, joka palasi kyläkuntaan
huonosti menestyneeltä eräretkeltä! Oli kuka oli, pyssyä hänellä ei
ollut, muutoin olisi jo aikoja sitten kuulunut ammuntaa. Taavi älysi,
että hänen täytyi lähteä asiaa peräämään. Mutta tämä uusi viivytys
suututti häntä. Kiroten susia ja intiaania, joka ei sen paremmin
osannut itsestään huolta pitää, Taavi hiipi takaisin lymypaikkaansa
hemlokinoksan taa ja kurkisti vielä kerran, ei enää uteliaana, vaan
harmistuneena. Sudet istuivat nyt takajaloillaan mökin ovella. Niiden
omituinen käytös sai hänet vakuutetuksi siitä, että sisällä oli
ihminen. Jaa-a, siitä ei päässyt mihinkään, tässä täytyi tapella. Hän
vain toivoi, että se vietävä, joka siellä sisällä oli, myös kykenisi
jotakin puolestaan tekemään. Taavi hiljaa päästeli mytyn selästään ja
heitti pois paksun takkinsa, voidakseen heiluttaa kättään vapaammin.
Juuri tällä hetkellä lauman johtaja päätti ryömiä majaan.
Kun susi pisti päänsä matalaan oveen, tarttui Taavi kirveeseensä,
työnsi syrjään hemlokin oksan ja syöksyi vaieten raiviolle. Hän ei
huolinut huutaa, koska hän halusi, jos suinkin, yllättää vihollisensa.
Matkaa ei ollut kuin parikymmentä askelta. Niin kiihkeästi sudet
pitivät silmällä johtajansa liikkeitä, että Taavi melkein saattoi
yllättää ne, ennenkuin ne kuulivat hänen tulevan. Silloin ne
vilkaisivat taakseen. Kolme kavahti takaperin, miehen suurta, uhkaavaa
haahmoa pelästyen. Mutta kaksi hyppäsi hänen kurkkuaan kohti haukkovin
leuoin. Ensimäistä kirves sattui rintaan iskun koko voimalla ja se
putosi maahan hervotonna. Toinen sai väistetyksi lyhyen iskun ja
peräytyi varovaisesti takaisin. Sitten kuuluivat mökin pimeydestä ne
kauhun mielettömyyden huudot.
Taavin sydän yhdeksi sykäykseksi seisahtui. Hän tunsi äänen!
Iso susi parhaillaan peräytyi ulos. Se kääntyi ja kiepahti ympäri kuin
löysätty jousi, nähdessään Taavin korkean haahmon päällään. Mutta se
ei ennättänyt ajoissa. Kirves putosi, leikaten sen reidet poikki, se
oikaisi itsensä ja suonenvedontapaisesti loksutti vankkoja leukojaan.
Taavi huomasi, ettei sen leuoissa ollut verta, ja samalla hänen oma
verensä palasi sydämeen. Hän oli ennättänyt ajoissa. Mökissä huudot
tukehtuivat säälittäviin nyyhkytyksiin.
Taavin mieleen välähtivät näyt siitä kauhun tuskasta, jota Lidey
oli kärsinyt näiden luikkuitten ensin tavattua hänen korvansa.
Hänen sydämentuskansa muuttui vimmatuksi koston raivoksi. Karkeasti
huutaen kääntyessään muitten sutten kimppuun hän tunsi kaulallaan
kuuman hengityksen ja irvistävät hampaat tavoittivat vimmatusti hänen
kurkkuaan, päästen tuuman päähän siitä. Hyökkääjä sai siksi ajoissa
takaisin ponnahdetuksi, että vältti kirveen surmaniskun, mutta samalla
kolme muuta hyppäsi sijaan. Yksi sai viiston sivalluksen, joka
karkoitti sen äristen. Mutta kaksi muuta oli jo niin lähellä, ettei
Taavi joutunut uudelleen sivaltamaan. Vaistomaisesti hän kirvesvarren
päällä sysäsi lyhyen taka-iskun, joka sattui erään hyökkääjän mahaan.
Vatsanväänteissä ja pelästyneenä tästä odottamattomasta tappelun
mallista peto selkänsä koukistaen kiljaisi hätäisesti ja juoksi pois
häntä koipien välissä. Samalla Taavi, kirveensä pudottaen, sai toista
petoa tukevasti kurkusta kiinni. Kouristava käsi oli sentapainen
ase, jota vastaan peto ei ollut koskaan oppinut varaansa pitämään,
ja se joutui paikalla alakynteen. Raivosta ja voimanponnistuksesta
ärjäisten Taavi sulki hellittämättömän kouransa, jännitti itsensä ja
nosti raskaan pedon maasta. Kiepauttaen sitä ilmassa päänsä ympäri
hän heitti sen menemään. Eläin lensi kautta ilman koivet harallaan
ja ympäri kiepahtaen, ja putosi sitten selälleen parin sylen päähän.
Maahan pudottuaan se oli menettänyt tappelun halun. Ennenkuin Taavi
sen kirveellään tavoitti, se oli päässyt jaloilleen ja kauhistuneena
kiirehti kahden eloonjääneen kumppaninsa perään.
Huohottaen raskaasti voimanponnistuksistaan ja rinnassaan yhä vielä
raivoavasta mielenliikutuksen myrskystä Taavi kääntyi mökin ovea kohti
ja huudahti —
»Lidey! Lidey! Oletko siellä?»
»Isä! Oi isä _rakas!_ Minä luulin, ettet sinä tulisikaan!» huudahti
hento värisevä ääni. Ja lapsi hiipi ulos kuutamoon.
»Voi isä!» hän nyyhkytti, painaen silmänsä isän kaulaan kiinni, tämän
puristaessa häntä rintaansa vastaan, »ne aikoivat syödä minut, ja minä
ajattelin, ettet sinä tulisi ollenkaan!»

IV.
Mytty selässään ja Lidey käsivarrellaan Taavi astui kotia kohti,
väsymystään muistamatta. Hänen ensi huolensa vaimoonsa nähden jonkun
verran keventyi, kun hän kuuli hänen jääneen nukkumaan Lideyn
lähtiessä; sillä hän muisti, että raskas uni aina merkitsi kohtauksen
päättymistä. Sitä hän vain toivoi, että unta kestäisi, kunnes he kotia
ennättäisivät, sillä hänen sydäntänsä kouristi, kun hän ajatteli
vaimonsa kauhistusta, jos tämä heräisi ja huomaisi Lideyn kadonneeksi.
Kun he tulivat ulos raivion reunalle ja näkivät, että mökissä kaikki
oli rauhallista, niin Taavi sanoi —
»Emme tänä iltana kerro mitään äidille susista, tyttöseni, eikö niin?
Hän siitä kiihtyisi niin kovin, eikä kestäisi sitä nyt, kun on niin
sairas. Emme puhu siitä mitään, ennenkuin huomenna!»
»Niin!» kuiskasi Lidey, »hän pelästyisi kauheasti!»
He olivat päässeet kotirinteen puoliväliin, kun tuvasta kuului
säikähtynyt huuto »Lidey! Lidey!» Ovi ponnahti auki, lampunvaloa valui
ulos, suotta yrittäen kuutamon kanssa kilpailla, ja rouva Patton tuli
näkyviin. Hänen kasvonsa olivat pelosta valkeat. Kun hän näki Taavin
ja pienokaisen itseään kohden rientävän, pusersi hän molemmat kätensä
sydäntään vastaan huojennuksen tunteen ylenpalttisuudessa, ja vaipui
ovensuuhun tuolille.
Taavi sievällä väännällyksellä potkaisi lumikengät jalastaan, astui
sisään, veti oven kiinni ja naurahtaen ja suudellen laski Lideyn äidin
syliin.
»Hän juuri juoksi alas minua vastaan!» selitti Taavi totuuden
mukaisesti, samalla peitellenkin.
»Voi, lapsi rakas, kuinka sinä minua säikäytit!» huudahti vaimo, sekä
itkien että nauraen. »Minä heräsin, Taavi, ja huomasin hänen kadonneen;
ja puolipökerryksissä ollen en voinut sitä käsittää!»
Vaimo tarttui miehensä käteen ja tämä katsoi hellästi häntä kasvoihin.
»Vaimoparka!» hän hiljaa sanoi, »onko vaivasi taas palannut? Niin sanoi
Lidey. Tuntuuko nyt helpommalta?»
»Minä olen aivan terve nyt, Taavi, kun te olette palanneet», hän
vastasi, puristaen kovasti hänen kättään. »Mutta Taavi, miten ihmeellä
olet tahrannut housusi noin vereen?»
»Kah», sanoi hänen miehensä kevyesti, »ei se ole mitään. Kyllähän
sitten kerron. Nyt minun on nälkä. Syökäämme nyt sukkelaan illallista
ja antaapa ukko Santta Klaun sitten tulla. Huomenna me kolme
vietämmekin semmoisen joulun, ettei paremmasta väliä.»


PUNA-MCWHAN KESYTYS.

I.
Raskasta oli keli Ylä-Ottanoonsiin reitillä. Kyliltä oli tukkilaisten
leiriin neljän päivän kova vedätysmatka ja kaksi tukkimiestä
parhaillaan päätteli kolmannen päivän taivalta. Edellimäisen kuorman
edellä rämpi kookas Puna-McWha, leveä leuka tiukkana ja pienet harmaat
silmät uupumuksesta kiukutellen, etsi ja avasi tietä puhki paksun
lumen. Puna-McWhan suuri suku oikeastaan oli niin mustaveristä, että
heitä sanottiin »Mustiksi McWhoiksi», mutta tämä oli tulipunaisine
hiuksineen ja isoine punakkoine kasvoineen ainoa poikkeus, ja tämä
hänen ulkonaisen ihmisensä erikoisuus se näytti ainiaksi hapattaneen
hänen mielensä. Mutta hyvä tukkimies hän oli ja hyvä ajomies, ja
luottavaisina kuin koirat seurasivat parihevoset hänen kintereillään.
Toista kuormaa ajoi pitkä, laihaleukainen, yks'silmäinen tukkimies,
nimeltään Jim Johnson, jota kaikki siitä huolimatta sanoivat
»Walleyksi». Hänen sokea silmänsä kun oli omituisen valkoinen,
melkein kuin maitoposliini, oli häntä ruvettu sanomaan »Wall-eyeksi»
(valkosilmäksi); mutta koska hän oli yleiseen suosittu mies ja hänellä
tästä erikoisesta asiasta oli sangen jyrkkä mielipide, oli liikanimi
lievennetty Walleyksi.
He vedättivät kahteen mieheen ruokavaroja Conroyn leiriin Vähälle
Ottanoonsiin järvelle. Ääneti, lukuunottamatta valjaitten natinaa ja
kalahtelua sekä poljetun lumen pehmeää »tuhutt, tuhuttia», ponnisteli
pieni retkikunta äänettömässä yksinäisyydessä. Puiden — lehdettömien
koivujen ja hajallisten, tummanviheriäin kuusien — välitse valui
hämärtävän talvi-iltapäivän autiota, kellervänviolettia valoa. Valon
sammuttua metsän kujanteissa aavemaiseksi harmajaksi molemmat valjaikot
selviytyivät eräästä tien mutkasta ja alkoivat laskea alas jyrkkää
rinnettä, joka johti Joe Goddingin yksinäiselle mökille Palaneen joen
niityille. Nyt tuli mökin tumma ulkoreuna näkyviin avoimen raivion
kalpeutta vastaan.
Mutta ikkunassa ei ollutkaan valoa. Eikä hengähtänyt puusavun kodikas
kitkeryys tervetuloa purevassa pakkasessa. Mökki näytti oudostuttavan
hylätyltä.
»Noh noh!» hoputti McWha terävään ja vilkaisi taakseen Johnsoniin,
kiukkuinen aavistus silmissään. Valjaikot pysähtyivät, kaikkia
kulkusiaan ravistellen.
Äkillisestä äänettömyydestä kuului sitten lapsen heikkoa ääntä,
epätoivoista itkua.
»Täällä on asiat hullusti!» murahti McWha, jolta lämpöisen illallisen
toiveet äkkiä raukesivat.
Hänen puhuessaan Walley Johnson juoksi sivu ja loikki mäkeä alas kuin
hirvi pitkin honteloin askelin.
Puna-McWha tuli perässä kuormain keralla kiirettä pitämättä. Hän
kammoksui kaikkea tunteellisuutta. Ja hänen teki mielensä pitää itseään
loukattuna.
Itku oli lakannut hänen saapuessaan tuvan ovelle. Sisällä hän
tapasi Walley Johnsonin polvillaan lieden edessä, kiireellä tulta
sytyttämässä. Hänen nuttuunsa käärittynä ja hänen käsivarrestaan
kiinni pitäen, ikäänkuin peläten hänen jättävän, seisoi pienoinen
pellavatukkainen lapsi, ehkä viiden vuoden ikäinen. Mökki oli kylmä,
melkein yhtä kylmä kuin ulkona paukkuva pakkanenkin. Keskellä lattiaa
venyi kangistuneena Joe Goddingin pitkä ja hoikka ruumis, päällään
sikin sokin kasattuja vuodevaatteita, joilla pienokainen oli koettanut
sitä lämmittää ja eloon herättää.
Puna-McWha tuijotti hetken ääneti, kumartui sitten, tutki kuolleen
kasvoja ja tunnusteli hänen rintaansa.
»Kuollut kuin silli!» hän mutisi.
»Niin on! se vanha nälkäkurki!» vastasi Johnson, hommastaan katsomatta.
»Sydän?» kysäisi McWha lyhyeen.
Johnson ei vastannut, ennenkuin liekki oli tarttunut sytykkeihin ja
herttaisella humulla noussut avoimesta liedestä hormiin.
»En tiedä siitä mitään», hän sanoi. »Mutta hän on ollut kuolleena jo
jos kuinka kauan! Ja tuli sammunut! Ja lapsi puolikuolleena vilusta!
Hänenkin kaltaisensa sairas mies, kun piti lasta täällä yksinään
luonaan tuolla tavalla!»
Ja hän loi vainajaan jyrkästi moittivan katseen.
»Ei siitä ollut koskaan paljon mihinkään koko Joe Goddingista!» mutisi
McWha, alati moittivana.
Tukkimiesten pohtiessa tilannetta lapsi, hienopiirteinen sinisilmäinen
tyttö, katseli heitä heleän hiuskuontalonsa alta, vuoroin toista ja
toista. Walley Johnson se oli vihdoin kuullut hänen kauan kestäneet
valituksensa, puristanut hänet rintaansa vasten, kietonut hänen
ympärilleen vaatetta, säälitellyt häntä, karkoittanut pois kauhut.
Mutta tyttö ei mielellään katsonut häneen, vaikka hänen näivettyneet,
kalvakat kasvonsa olivat voimakkaat ja ystävälliset.
Ihmiset halusta haastelevat kaikenlaisia yleisyyksiä lasten
välittömästä havaintokyvystä. Todellisuudessa eivät lapset kuitenkaan
ole vanhempia ihmisiä paremmat pintapuolisen ja väärän arvostelun
puolesta. Lapsi katseli suojelijansa sokeaa silmää, kääntyi sitten
pois ja kulki sivuittain McWhan luo, ojentaen miellytellen toista
kättään. McWha väänsi happamesti suutaan. Ei ollut näkevinäänkään
pienoista kättä, vaan sukkelaan vältti sen. Kumartuen kuolleen yli hän
nosti hänet maasta, oikoi hänet kunnolla vuoteeseensa ja verhosi hänet
kokonaan peitoilla, niin ettei häntä näkynyt.
»Suotta sinun on olla lapselle noin tyly, kun se pyrkii ystäväksesi!»
nuhteli Walley, pienokaisen kääntyessä takaisin hänen puoleensa,
hämmästynyt ilme kyyneltyneissä sinisilmissään.
»Ne ovat kaikki samanlaisia, olipa niillä ikää kuusi, kuusitoista tai
kuusikymmentäkuusi vuotta!» huomautti McWha ivallisesti, astuen ovea
kohti. »Minä en niitä kaipaa! Pidä sinä hänestä huoli! Minä hoidan
hevoset.»
»Älkää puhuko niin kovaan», pyysi pienokainen. »Herätätte isän.
Isäparka on kipeä!»
»Voi sinua raukkaa!» mutisi Johnson, painaen hänet suurta rintaansa
vastaan, säälin pistos sydämessään. »Ei, emme me herätä isää. Kerro
nyt, mikä sinun nimesi on?»
»Isä sanoi minua Ruusa-Liljaksi!» vastasi lapsi, leikkien Johnsonin
liivinnapilla. »Tuleeko hänen nyt lämmin? Hän oli niin kylmä eikä
puhunut mitään Ruusa-Liljalle.»
»Vai Ruusa-Lilja!» toisteli Johnson. »Annetaan isän olla rauhassa, hän
on niin sairas! Tehdään me yhdessä illallista.»
Tupa oli nyt lämminnyt, ja varpaillaan Johnson ja Ruusa-Lilja
kulkivat hommissaan, kattoivat pöydän, keittivät teen ja käristivät
silavan. Kun Puna-McWha tuli navetasta ja tömisteli lunta jaloistaan,
sanoi Ruusa-Lilja »Hsh!», laski sormen suulleen ja loi tarkoittavan
silmäyksen vuoteessa olevaan liikkumattomaan isäänsä.
»Meidän pitää antaa hänen maata, sanoo Ruusa-Lilja», ilmoitti Johnson
juhlallisuudella, joka koski McWhankin myötätunnottomaan tajuntaan ja
sai hänet murahtamaan, että kyllä hän tietää.
Kun illallinen oli valmis, viivytteli Ruusa-Lilja minuutin tai
pari hänen luonaan, ennenkuin veti tuolinsa pöydän luo. Tyttö
silminnähtävästi aikoi suoda hänelle sen suosion, että istuisi hänen
viereensä ja antaisi hänen leikata lihan. Mutta huomatessaan, ettei
McWha katsahtanutkaan häneen, hän huoahti syvään ja istahti Johnsonin
viereen. Aterian jälkeen, kun vielä astiatkin oli pesty, hän salli
Johnsonin suoria itsensä nukkumaan pieneen vuoteeseensa, joka oli
uunin vieressä. Hän halusi suudella isäänsä kuten tavallisesti, ennen
maatamenoaan; mutta kun Johnson intti, että isä siitä heräisi ja että
se oli hänelle paha, niin tyttönen kyynelsilmin myöntyi; ja he kuulivat
hänen nyyhkyttävän, kunnes nukkui.
Lähes tuntikauden molemmat miehet vaieten tupakoivat, höyryävät jalat
liedellä, selkä pitkään vainajaan päin, joka liikkumatonna makasi
vuoteessaan. Viimein Johnson nousi ylös ja ravisteli itseään.
»Niin no», hän hitaasti päätteli, »meidän täytynee tehdä Joe-raukan
puolesta mitä voimme.»
»Onkos hän jättänyt meille valitsemisen varaa!» ärähti McWha.
»Emme kai voi jättää häntä tänne huoneeseen», jatkoi Johnson epäröiden.
»Emmepä tietenkään!» vastasi McWha. »Jäisi tänne aina kummittelemaan,
eikä antaisi meillekään rauhaa. Annamme hänelle tukkimiehen korjuun,
kunnes päällikkö voi lähettää viemään ruumiin kylään, jotta pappi saa
sen maahan siunata.»
He siis käärivät Joe Godding-rukan öljyvaatteeseen, joka oli kuorman
peittona, ja hautasivat hänet syvälle lumeen mökin taa suuren jalavan
alle, kasaten hänen päälleen sitten ison pinon halkoja, etteivät ketut
eivätkä villikissat pääsisi hänen yksinäistä untaan häiritsemään, ja
pystyttäen viimein pinon päälle jonkinmoisen ristin sen merkitystä
ilmaisemaan. Kevyemmällä mielellä he sitten palasivat takaisin tupaan
valkean ääreen, joka näytti palavan rattoisammin nyt, kun oli päässyt
entisen isännän kolkosta läsnäolosta.
»Entä mikäs tyttöparalle neuvoksi — Ruusa-Liljalle?» alkoi Johnson.
Puna-McWha otti piipun suustaan ja sylkäisi täsmälleen hella-arinan
rakoon merkiksi siitä, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä tästä
tärkeästä asiasta.
»Kylällä on puhuttu, ettei Joe Goddingilla ole maailmassa ainoatakaan
omaista, paitsi tämä lapsi», jatkoi Johnson.
McWha nyökkäsi välinpitämättömästi päätään.
»Niin no», jatkoi Johnson, »mitäs muuta me voimme tehdä, kuin viedä
hänet nyt leiriin. Ehkä päällikkö sitten lähettää hänet takaisin
kylään, kun ruumiskin viedään. Taikka ehkä hän antaa poikain pitää
hänet leiriä ilostuttamassa, kun alkaa ikävältä tuntua. Minä arvelen,
että kun pojat saavat nähdä hänen suloiset kasvonsa, niin he mielellään
vaikka joka mies rupeavat hänen holhoojikseen.»
McWha sylkäisi jälleen täsmälleen arinan rakoon.
»Minä kyllä en tykkää siitä, että leirissä pidetään pieniä, mutta tee
kuin tahdot Walley Johnson» hän nurkuen vastasi. »Mutta se olkoon
nyt kerta kaikkiaan sanottu, etten minä ole enkä rupea kenenkään
holhoojaksi, jolla on hameet päällään! Mutta minä ajattelen tuota
vanhaa lehmää, ja kanoja, joita näkyä olevan navetassa orrella.»
»Ne ovat kaikki Ruusa-Liljan, ja seuraavat hänen kanssaan huomenna
leiriin», vastasi Johnson päättävästi. »Kerromme tyttörievulle, että
hänen isänsä vietiin yöllä pois, kun hän oli niin kipeä, eikä voinut
puhua kenenkään kanssa, ja että me olimme luvanneet pitää hänestä
huolta, kunnes isä palaa takaisin! Ja niin se kyllä onkin», hän lisäsi,
äänessä äkkinäinen hellyyden ja säälin liikutus.
McWha ivallisesti naurahti tätä mielenliikutuksen oiretta. Kopauttaen
sitten piippunsa tyhjäksi hän alkoi täyttää liettä yöksi ja levitti
peitteensä sen viereen permannolle.
»Jos tahdotte tehdä leiristä lastentarhan», hän murahti, »niin miks'ei
minun puolestani!»

II.
Conroyn leiri joutui heti ensi näkemällä Ruusa-Liljan vallan alle,
antautuen ilman ehtoja hänen kyyneltyneiden sinisilmiensä ja pienen
murheellisen punasuukkonsa ensi vaatimuksella. Leirin päällikkö Taavi
Logan sattui tietämään, kuinka ypöyksinäiseksi lapsi oli jäänyt isänsä
kuoltua, ja hän heti ensimäisenä esitti, että leiri ottaisi hänet
omakseen. Ja täydelleen vahvistaen sen otaksuman, jonka Walley Johnson
oli niin luottavasti julki lausunut vainajan mökissä, kannatti kokki
Jimmy Brackett, jonka osalle pakostakin lankesi päähuoli tästä perheen
lisäyksestä, innokkaasti päällikön ehdotusta.
»Me tahdomme joka mies olla hänen holhoojinaan!» hän sanoi
määräämisvallalla, joka hänen virkaansa kuului, hän kun oli päällikön
jälkeen leirin suurivaltaisin mies. Joka mies kannatti ehdotusta
suurella äänellä, Puna-McWhata lukuun ottamatta; hän istui syrjässä ja
irvisti, eikä hänestä muuta odotettukaan.
Ruusa-Lilja oli leirissä kuin kotonaan heti alun pitäen. Jonkun
päivän hän kaipasi isäänsä, milloin vain hetkenkään sai olla omissa
ajatuksissaan; mutta Jimmy Brackett oli aina valmiina askarruttamassa
hänen mieltään mitä ihmeellisimmillä saduilla sillä ajalla kuin
muut miehet olivat tukkeja hakkaamassa ja vedättämässä. Mutta kauan
suremastakin lakattuaan tyttö öisin silloin tällöin itki tovin isänsä
hyvänyön-suudelmaa muistellessaan. Onneksi lapsen suru on muistoa
lyhyempi; ja Ruusa-Lilja oppi pian toistamaan lauseensa: »Isä-raukan
täytyi lähteä kauas, kauas pois» ilman sitä huulen värähdystä ja
silmäin surua, joka oli niin kipeästi koskenut isojen tukkimiesten
sydämeen, kotokutoisen paidan alle.
Conroyn leiri oli avara pitkulainen hirsirakennus, iso liesi keskellä
lattiaa. Makuulaverit olivat yhdellä seinällä kahdessa rivissä,
toisella seinällä oli lankuista kyhätty pöytä, karkeatekoinen, mutta
jykevä. Toiseen päähän oli oven viereen rakennettu keittiö, joka
tosin oli tavaroita täynnään, mutta siisti ja hyvin järjestetty,
loistavien peltiastiain kirkastama. Päähuoneen sisäpäästä oli toisesta
nurkasta laudoilla erotettu vähäinen makuukomero, tuskin astiakaappia
suurempi. Se oli päällikön yksityinen huone. Siinä oli kaksi kapeaa
vuodetta — toinen päällikköä itseään varten, joka näytti ihan liian
isolta siihen mahtuakseen; ja toinen ainoata vierasta varten, jota
leiri saattoi syyllä odottaa, uutteraa lähetyspappia varten, jonka
tapana oli lumikengillään kerran tai pari talvessa käydä tukkimiesten
etäällä toisistaan olevilla leireillä. Päällikkö paikalla määräsi tämän
vierasvuoteen Ruusa-Liljalle, mutta sillä nimenomaisella ehdolla,
että Johnsonin piti olla lapsenhoitajana ja pitää huolta pienokaisen
makuulle suorimisesta.
Tuskin oli Ruusa-Lilja ollut leirissä viikon päivät, kun McWhan
töykeys häntä kohtaan alkoi harmittaa päällikköäkin, ja päällikkö
oli oikeamielinen mies. Tietysti yleiseen myönnettiin, ettei mikään,
ei laki eikä tapa, velvoittanut McWhata lapsesta välittämään, ja
vielä vähemmän hääräilemään hänen tähtensä muitten mukana. Mutta
Jimmy Brackett lausui julki yleisen mielipiteen, kun hän, McWhan nenä
lautasessa ahnaasti appaessa papuruokaansa, happamesti katsahti tämän
pahaa-aavistamattomaan päälakeen ja kiukkuisesti sanoi:
»Kun se vain _tekisi_ jotakin, jotta saisimme kurituksella opettaa
hänelle säädyllisyyttä!»
Asiaa ei kuitenkaan voinut millään tavalla auttaa, sillä Puna-McWhalla
oli täysi oikeus olla niinkuin tahtoi.
Ruusa-Lilja ei vielä ollut, kuten mainitsimme, viidenkään vuoden
vanha; mutta eräät sukupuolen tunnuspiirteistä olivat hänessä jo
hyvin kehittyneet. Sen jumaloimisen, jonka muu leiri kantoi hänen
pikkuisten jalkainsa juureen, hän otti vastaan kylläkin armollisesti,
— kuten luonnollisen asian. Se kaikki oli hänelle tulevaa. Mutta sitä
paitsi hän tahtoi, että tuo iso, ruma, punapäinen mieskin, jolla oli
niin tylyt harmaat silmät ja kova ääni, olisi hänelle hyvä. Tyttönen
tahtoi, että McWha nostaisi hänet ylös ja istuttaisi häntä polvillaan
ja vuolisi ihmeellisiä puisia koiria ja nukkia ja veneitä ja laatikoita
linkkuveitsellään, samoin kuin Walley Johnson ja muut. Walleyta hän
tuskin viitsi alentua mielistelemäänkään, niin varma hän oli siitä,
että tämä oli hänen oikkujensa ehdoton orja; ja lisäksi, kuten on
valitettavasti tunnustettava, niin vähän hän sydämessään saattoi
suostua hänen kaihisilmäänsä. Tyttönen vain suostui käyttämään hänen
palveluksiaan, melkein kuin hän olisi ollut avulias ja hemmotteleva,
vaikka mielenkiinnoton isoäiti. Kaikille muille leirin jäsenille
—päällikköä lukuun ottamatta, jota hän hieman vierasti — hän jakoi
lapsenrakkauttaan puolueettomasti ja huolettomasti. Mutta Puna-McWhan
mielisuosiota hän kaipasi.
Kun illallinen oli syöty ja piiput täytetty ja sytytetty, niin joku
tavallisesti alkoi laulun — jonkun noista päättömistä yksitoikkoisista
ballaadeista, jotka kuuluvat tukkilaisleirien omituisuuksiin.
Näitä lauluja lauletaan, miten reheviä lienevätkin sanat ja tapaukset,
aina valittavalla mollinuotilla, joka tuntuu hyvin kummalta
laulajain jykevän miehuuden rinnalla. Toiset ovat ylenpalttisen
hempeämielisiä tai uskonnollisia, toisista löyhkää rivous moinen, että
saavat paatuneenkin punastumaan. Kumpikin laatu on leireissä yhtä
suuressa suosiossa, ja kummankin naivisuus on aivan hämmästyttävä.
Yksinkertaiset tukkimiehet eivät vähääkään häpeä pahimpiakaan. He eivät
näy vähääkään huomaavan niiden ylöttömyyttä. Siitä huolimatta tapahtui,
vaikk'ei kukaan sanallakaan kehoittanut, että heti Ruusa-Liljan leiriin
tultua kaikki rivot laulut katosivat tukkimiesten illanvietoista,
ikäänkuin olisivat ne aivan unohtuneet.
Laulettaessa, tupakoitaessa ja velttoa leikkiä laskettaessa Ruusa-Lilja
hiiviskeli toiselta isolta tukkimieheltä toiselle, pienenä ja
huomaamattomana molempien öljylamppujen savun samentamassa valossa.
Mies toisensa jälkeen nosti hänet polvelleen, laski piipun luotaan,
kietaisi hänen silkkimäisiä keltaisia kutrejaan suurien tylppien
sormiensa ympäri ja kuiskaili metsäläissatuja tai lasten hölynpölyä
hänen ruusunpunertavaan pikku korvaansa. Tyttö kuunteli totisena
minuutin tai pari, sitten väänsi itsensä alas lattialle ja lähti
jonkun toisen ihailijan luo. Mutta ennen pitkää hän joutui seisomaan
sen penkin ääreen, jolla Puna-McWha istui, toinen polvi tavallisesti
korkealle nostettuna toisen yli ja leveä selkä vuoteen kulmaa vastaan
nojaten. Jonkun minuutin lapsi seisoi siinä lannistumattomassa
luottamuksessa, hymyillen ja odottaen, että hänet huomattaisiin.
Sitten hän tuli lähemmä, sanankaan lähtemättä hänen muutoin kylläkin
sukkelalta pikku kieleltään, nojautui McWhan polvea vastaan ja
mairitellen katsoi häntä kasvoihin. Jos McWha sattui laulamaan,
sillä hän oli siihen taitoon paremmanpuolinen, niin hän näytti niin
kokonaan kiintyneen tähän hommaansa, että Ruusa-Lilja, kasvoissaan
loukkaantuneen kummastuksen ilme, lopulta hiipi pois jonkun ihailijansa
lohdutettavaksi. Mutta ellei McWha ollut laulun hommissa, niin hänen
pian kävi mahdottomaksi olla tyttöä huomaamatta. Silloin hän äkkiä
katsoi tyttöseen vihaisilla silmillään, rypisti tuuheita kulmakarvojaan
ja kysyi töykeästi: »No mitä se Keltapää nyt tahtoo?»
Lapsi kiireesti pakeni tätä kovaa ääntä ja vihaista silmää, pakeni
kerrassaan huoneen toiseen päähän, ja joskus suuri kyynel etsi
tietään pitkin toista tai toista poskea. Moisen kokemuksen jälkeen
hän tavallisesti lähti Jimmy Brackettin luo, joka lohdutti häntä
joillakin sormiin takertuvilla makeisilla ja koetti tuhota McWhan
murhaavilla katseillaan. McWha tavallisesti vastasi virnistyksellä,
ikäänkuin ylpeänä siitä, että oli niin helposti ajanut käpälämäkeen
pikku vastustajansa. Hän oli huomannut, että nimi »Keltapää» oli
pettämätön puolustus-ase, Ruusa-Lilja kun piti sanaa hävyttömyytenä.
Hänen nurjaa luontoaan näytti jopa huvittavan nolata Ruusa-Lilja sillä
nimityksellä, josta tämä kaikkein vähimmän piti. Sitä paitsi se samalla
oli sivuletkaus muille siitä, että he kohtelivat tyttöä niin »imelästi».
Mutta vaikka McWhan tylyys hetkeksi nolasikin Ruusa-Liljan, niin näytti
tyttönen seuraavalla kerralla jo unohtaneen sen. Illan toisensa jälkeen
hän hiipi miehen polven luo, kosiskellen tämän huomiota; ja illan
toisensa jälkeen hänen täytyi masentuneella mielellä peräytyä. Mutta
kerran oli McWhan vuoro tulla nolatuksi. Tyttönen oli saanut palkakseen
tavanmukaisen tylyn kysymyksen:
»No mitä se Keltapää nyt tahtoo?»
Mutta tällä kertaa tyttö piti paikkansa, vaikka värisevin huulin.