Ylämaan kansa - 10

Sivu päästyään Henderson jälleen rupesi huopaamaan — tyynemmin tällä
kertaa — kunnes tuli muita pölkkyjä hänen kätensä ulottuviin ja
hän saattoi pujotella vähäksi aikaa niiden taa turviin. Hän tuli
pian pakostakin vakuutetuksi siitä, että jos hän ponnisteli vähän
vähemmän kuin kaikella voimallaan, niin hän saattoi pitää puolensa
ja aina pitää yhden pölkyn itsensä ja aukon välillä. Mutta samalla
hän käsitti, että se, mikä nyt vaati hänen koko voimansa, tuota pikaa
kävisi kerrassaan ylivoimaiseksi. Muuta neuvoa ei kuitenkaan ollut kuin
yrittää ja yrittää. Ja niin hän jatkoi kiertokulkuaan kamalan tyynen,
varman pyörteen keralla, ympäri ja ympäri, yhä ja yhä, ja joka kerta
sulkien silmänsä, kun hänen viereisensä pölkky sukelsi könkääseen.
Vähitellen hän sitten tunsi turtuvansa alati palaavan hirmun ja
niiden välisen pidemmän odotuksen vaikutuksesta. Hänen täytyi uudella
tuimalla voimanponnistuksella kannustaa itseään saattaakseen uudelleen
vapaasti käyttää kykyjään. Vihaisesti hän otti kiinni pölkystä toisensa
jälkeen vähääkään herkeämättä, kunnes hän, onnen jälleen kerran häntä
suosittua, huomasi päässeensä jonojen sisä- eikä ulkoreunalle. Sitten
hänen nopeasti sumentuvaan mieleensä iski uusi ajatus, ja hän kirosi
itseään, kun ei ollut sitä ennen huomannut. Aivan pyörteen keskellä
tietenkin täytyi olla jonkinmoinen tyyni kohta. Ankaran taistelun
jälkeen hän sen saavutti ja sai kartetuksi, ettei kulkenut sen poikki.
Hiljaa ja varovaisesti meloskellen hän pysytteli pölkkyään poikittain
pyörteen navassa, johon oli ajautunut koko joukko lastuja ja ruuhkaa.
Pölkky pyöri siinä keskustansa ympäri hitaasti, ylen hitaasti; ja
muutaman sekunnin suloista lepoa saadakseen Henderson salli itsensä
vaipua puolihorroksiin. Hänet havautti siitä äkillinen laukaus ja ison
luodin räiskähdys pölkkyyn kolmisen tuuman päähän hänen päästään.
Koprun järisevän pauhunkin läpi hän oli tuntevinaan oman ison colttinsa
äänen; ja se ajatus, että se koettu ase nyt käännettiin häntä vastaan,
täytti hänet lapsellisella raivolla. Päätään kohottamatta hän makasi
ja kirosi, purren voimattomana hampaitaan. Muutaman sekunnin kuluttua
tuli toinen laukaus, ja tällä kertaa luoti sattui pölkkyyn aivan
hänen oikean olkansa eteen. Silloin hän älysi ja havahtui. Pichot
osasi, mihin tahtoi. Tämä oli hänen ilmoituksensa, että Hendersonin
oli taas ruvettava jonottamaan. Pyörteen navassa hän tuotti liian
vähän huvia pyöveleilleen. Ajatus, että hän saisi luodin päähänsä,
ei ollut häntä suurestikaan huolettanut — hänestä oli tuntunut, että
se kaiken kaikkiaan olisi miltei lohdullista. Mutta se ajatus, että
hän saisi luodin käsivarteensa, joka vain ottaisi häneltä työkyvyn ja
jättäisi hänet avuttomana ulospäin menevän virtauksen armoille, se sai
kauhun väristyksen käymään kautta ruumiin. Hän lähti taas soutamaan
kaikin voimin, mitä hänellä vielä oli jäljellä, ja kuljetti pölkkynsä
uudelleen kammon jonotukseen. Ne kehuvat huomautukset, joilla Pichot
säesti tätä tekoa, kulkivat hänen korvainsa ohi kuulematta.
Näihin saakka oli pataan paistanut päivä täydellä terällään, eikä
tuulen hengähdyskään ollut liikuttanut sen äyräillä seisovia puita.
Mutta nyt vaipui äkillinen pimeys kaikkialle ja halkeamasta alkoi tulla
tuimia oikullisia tuulenpuuskia, jotka auttoivat pölkkyjä pyörteessä
pysymään. Henderson oli silloin jo niin vähällä pyörtyä uupumuksesta,
että hänen järkensä menetti selkeytensä. Ainoastaan se kauhu, jota
kuolonportti, raivoava putous, häälyvä vihmavaippa hänessä synnyttivät,
pysyi edelleenkin selkeänä. Mutta kaikesta muusta hän alkoi sekaantua,
niin että hän tuskin älysi sitäkään, kuinka aukosta tulevat kovat,
vihmaa mukanaan tuovat vihurit häntä auttoivat. Hän souteli ja ohjaili
ja pujotteli nyt sisemmässä jonossa pysyäkseen melkein koneellisesti.
Kun äkkiä häikäisevä sinertävä leimaus kirkasti hänen ympärillään
vallitsevan pimeyden ja ukkonen jyrähti kajahtelevan padan päällä
räjäyksellä, joka voitti putouksenkin jyrinän, niin hän tuskin huomasi
sitä. Kun taivas näytti aukeavan ja rankkasade kaatui maahan tuulen
kanssa, joka melkein puhalsi sen vaakasuoraan, niin ei se tehnyt
hänelle eroa. Hän jatkoi tylsällä mielellä souteluaan, välittämättä
pölkyistä, jotka puskivat häntä olkapäihin.
Mutta Puna-Pichot ja Mitchell eivät suinkaan olleet välinpitämättömiä
tästä ankarasta myrskystä, joka taivutti padan äyräällä puut melkein
maata myöden. Muutaman kymmenen sylen päässä putouksen liepeestä heillä
oli sievoinen pakopaikka, josta he samalla saattoivat väijyä. Se oli
mökki, joka oli rakennettu kuilun seinämän komeroon ja johon pääsi vain
kapeata, helposti puolustettavaa polkua. Rajuilman puhjetessa Pichot
hyppäsi pystyyn.
»Mennään takaisin läpeemme», hän huusi seurakumppanilleen, kopauttaen
perät piipustaan. »Me näemme sieltä yhtä hyvin kuin täältäkin, kuinka
aarteemme koskea laskee, sittenkuin hänen aikansa tulee.»
Pichot kulki edellä soutavien, viuhuvien puitten keskitse, ja Mitchell
tuli perässä, vastaan muristen, mutta totellen. Mutta Henderson,
melkein tiedottomana pölkyllään luonnonvoimien riehunassa, ei tiennyt
mitään heidän lähdöstään.
Tuskin oli kulunut paria minuuttia heidän lähdöstään, kun viuhtovien
koivujen välistä kurkisti märät pienet tummat kasvot, joille
mustat hiussuortuvat olivat kiinni liivautuneet, vilkaisten sitten
hätääntyneesti pataan. Tyttö näki Hendersonin pölkyllään aivan
melkein rannassa kiinni ja kaukana kammottavasta aukosta, ja hänen
metsäläissilmiinsä tuli kauhun sijasta sanomattoman lohdutuksen ilme.
Kasvot nyt katosivat; mutta tuossa tuokiossa ilmestyi paljassäärinen
lapsi, kantaen keksiä, jonka Pichot oli nakannut pensaihin.
Välittämättä roiskuvasta sateesta ja tuimista vihureista, jotka
pieksivät kotokutoista hametta polvia vasten, tyttö ketterästi kapusi
kalliorinteen alle pykälälle, jolla Pichot oli seisonut. Huolellisesti
ruumistaan tukien hän kurotti keksillään, jota hän näytti osaavan hyvin
käyttää, niin lapsi kuin olikin.
Henderson alkoi juuri toipua horrostilastaan ja kiinnittää huomiotaan
myrskyn vimmaan, kun hän tunsi, että terävä esine iski pölkkyyn
jalkopäähän. Hän älysi, että se oli keksin isku ja halveksivalla
inholla ihmetteli, mitä Pichot nyt mahtoi hänestä tahtoa. Hän tunsi,
kuinka pölkkyä kiskottiin taapäin ja sitten pidätettiin padan sileässä
seinässä kiinni. Samassa hänen siteitäänkin ruvettiin leikkaamaan,
mutta suurella vaivalla, ikäänkuin pienellä veitsellä ja heikoin käsin.
Sitten hän näki kädet, jotka olivat pienet, ruskeat ja karkeat, ja
ihmetykseen ja hellyyteen sulaen käsitti, että vanhan Baisleyn »Sissi»
jonkun ihmeen kautta oli tullut häntä pelastamaan. Muutaman sekunnin
kuluttua köydet katkesivat ja Henderson pääsi kohottamaan itseään,
nähdäkseen lapsen kumartuvan hänen puoleensa, silmät tuskallisesta
ihailusta loistaen.
»Sissi!» vapautettu huudahti. »Sinäkö!»
»Voi, herra Henderson, tulkaa pian!» tyttö huohotti. »Ne voivat palata
takaisin millä hetkellä vain.» Ja tarttuen hänen olkapäihinsä kiinni
tyttö koetti kaikki voimansa ponnistaen kiskaista hänet rannalle. Mutta
Hendersonia ei tarvinnut kehoittaa. Palanneen toivon keralla tulvi
elämäkin takaisin hänen hermoihinsa ja jäseniinsä; ja melkein yhtä
lyhyessä ajassa, kuin tarvitsemme sen sanoaksemme, molemmat rinnakkain
juoksivat padan reunalle ja syöksyivät huojuvain puitten peittoon.
Tuskin he olivat päässeet piiloon, kun Henderson muisti rihlansa ja
hiipi takaisin sitä noutamaan. Vihamiehet eivät olleet sitä huomanneet.
Se oli kaatunut sammaleen, mutta hyvin öljytty tarkkatekoinen pesä oli
suojellut patruunia kastumiselta. Tämä ase kädessään Henderson jälleen
tunsi olevansa tilanteen herra. Väsymys ja pelko jäivät ja yksi ajatus
valtasi hänet kokonaan. Hän aikoi tehdä tilinsä Puna-Pichotin kanssa
nyt kohta, samassa paikassa, jossa hänelle oli opetettu pelkäämisen
kamala läksy. Hän ei enää voinut tuntea itseään oikeaksi mieheksi,
ellei hän ennen auringonlaskua selvittänyt tätä asiaa.
Sade ja tuuli alkoivat asettua; salamat olivat enää vain kaameata
hehkua joen takaisilla kukkuloilla; eikä ukkosen jyrinä enää kuulunut
koprun pauhulta. Sukkelaan Henderson teki suunnitelmansa. Sitten hän
kääntyi Sissin puoleen, joka vaieten ja liikahtamatta seisoi aivan
hänen rinnallaan, aroin katsein kuin takaa-ajettu hirvas väjyen polkua,
jota pitkin Puna-Pichotin piti palata. Sydämessään hän pelkäsi joka
hetkeä, minkä Henderson viipyi tässä vaaran piirissä. Mutta niin rohkea
hän ei ollut, että olisi mitään ehdottanut.
Henderson äkkiä kääntyi hänen puoleensa ja laski käsivartensa hänen
pienien olkapäittensä ympäri.
»Sinä pelastit henkeni, tyttöseni!» hän lausui hiljaa. »Mistä ihmeestä
sinä saatoit tietää, että minä olin tuossa kadotuksessa?»
»Minä _tiesin_, että te se olitte, kun minä näin Puna-Pichotin ja
Lutu-Mitchellin jälkiä seuraavan», vastasi lapsi, polkua pitkin yhä
katsellen, ikäänkuin olisi hänen asiansa ollut pitää huolta siitä,
ettei Hendersonin kimppuun päästy äkkiarvaamatta. »Minä _tiesin_, että
te se olitte, herra Henderson, ja minä seurasin heitä; ja voi, minä
näin kaikki, minä näin kaikki, ja minä olin kuolla, kun minulla ei
ollut pyssyä. Mutta minä olisin jonakin päivänä tappanut kummankin, se
on vissi, jolleivät — jolleivät ne olisi menneet pois! Mutta ne tulevat
hyvin pian takaisin.»
Henderson kumartui ja suuteli tytön märkää mustaa päätä, sanoen:
»Jumala siunatkoon sinua, lapsukainen! Sinä ja minä olemme nyt tämän
jälkeen ainaiset ystävät!»
Lapsen kasvot lensivät punaisiksi hänen suudellessaan ja sekunnin
ajaksi unohtaen väijyä polkua tyttö kohotti hehkuvat silmänsä hänen
silmiään kohti. Mutta Henderson jo katseli toiseen suuntaan.
»Tule mukaan», hän kuiskasi. »Tämä ei nyt _vielä_ ole sinulle ja
minulle terveellinen paikka.»
Tehden varovaisen kierroksen taajan alusmetsän läpi, nopeaan ja
hiljaa kuin kaksi villikissaa, tämä omituinen pari piiloutui taajaan
pensaikkoon sen polun viereen, jota Pichotin ja Mitchellin piti palata
padan reunalle. Varmaan väijytykseen päästyään Henderson laski kätensä
varmasti lapsen käsivarrelle, lepuuttaen sitä siinä pari kolme sekuntia
vaitiolon merkiksi.
Minuutti toisensa jälkeen kului jännitetyssä hiljaisuudessa. Vihdoin
lapsi, jonka korvat olivat vielä tarkemmat kuin Hendersonin, vetäisi ja
pidätti henkeään ja katsoi toveriaan kasvoihin. Henderson ymmärsi; ja
hänen joka lihaksensa jäykistyi. Hetkisen kuluttua hänkin kuuli nopeaan
lähestyvien askelien töminää. Sitten Pichot kulki sivu rennoin askelin
ja Mitchell tottelevaisena kämpi hänen perässään.
Henderson kohotti rihlansa puolitiehen ja hänen kasvonsa kävivät
harmaiksi ja kylmiksi kuin teräs. Mutta hänen luonnolleen ei sopinut
ampua takaapäin edes Puna-Pichotia. Molempien roistojen käytös
osoitti selvään, etteivät he vähääkään epäilleet, miten asiat olivat
kääntyneet. Henderson tietysti vielä oli padassa pölkkynsä selässä, se
oli heistä yhtä selvää, kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, ellei
hän nimittäin jo ollut hornankattilaan suistunut. Kun he olivat tulleet
sen partaalle, astui Henderson polulle heidän taakseen, pyssy valmiina
poskella kuin ansa-ampujan.
Kun Pichot aivan partaalle tultuaan katseli alas pataan ja huomasi,
ettei hänen uhrinsa enää ollutkaan siellä, kääntyi hän Mitchellin
puoleen samalla sekä voitonriemusta että pettymyksestä hymyillen.
Mutta samassa hymy jähmettyikin hänen kasvoilleen. Oli kuin olisi hän
tuntenut Hendersonin kylmän, harmaan katseen niskassaan. Epäilemättä
välähti joku varoitus tuolle salaperäiselle kuudennelle aistille, joka
joskus näyttää olevan erämaan kansalla, sekä ihmisillä että eläimillä.
Hän kääntyi ympäri kuin leimaus ja revolveri näytti itsestään hyppäävän
käteen hänen vyöstään samalla liikkeellä. Mutta samassa sekunnin
murto-osassa, jona hänen silmänsä kohtasivat Hendersonin, kohtasivat
ne myös Hendersonin rihlan tulen tuiskahduksen — ja sitten pimeyden.
Maahan lyyhistyessään Pichotin ruumis suistui partaalta Mustan veden
pataan ja putosi poikittain kahden rataansa kiertävän pölkyn päälle.
Mitchell oli kohottanut molemmat kätensä ilmaan samalla kun Pichot
kaatui, hän kun paikalla älysi, että se oli ainoa keino välttää
johtajan kohtalo.
Vilkaus Hendersonin kasvoihin kuitenkin riitti hänelle vakuuttamaan,
ettei hänen tilejään selvitettäisi siinä samassa, ja yrmeästi hän
jäykisti paksun leukansa. Sitten hänen silmänsä vaelsivat pataan,
seuraten johtajaansa, jota hän tavallaan oli rakastanut, jos hän
yleensä oli ketään tai mitään rakastanut. Lumottuna hänen katseensa
seurasivat molempia pölkkyjä, niiden ympäri kulkiessa, Pichotin
hervoton ruumis selässään poikittain reuskottaen, kasvot taivasta
kohti. Ne saapuivat aukolle, kääntyivät ja syöksyivät edelleen
raivoisaan putoukseen, ja kauhistuksen mörähdys pääsi »Ludun» huulilta.
Siitä Henderson tiesi, mitä oli tapahtunut, ja syvästi hän halveksi
itseänsä, kun mieleen muistuvan pelon kouristus pöyristytti hänen
sydäntään. Mutta ei hänen äänessään sen enempää kuin kasvoissaankaan
huomannut siitä mitään.
»Lähdetäänpäs nyt, Mitchell!» hän sanoi reippaasti. »Minun on kiire.
Astupa edelle ja pidä varasi, että molemmat kätesi pysyvät selvinä
ilmassa, muutoin säästät maalta hirttonuoran hinnan. No, mars matkaan.»
Hän astui syrjään, Sissi vieressään, antaakseen rosvolle tilaa. Kun
Mitchell kulki ohi, molemmat kädet suorina ilmassa, leimahti raivoisa
tuli hänen kolkkoihin silmiinsä, ja hän oli vähällä syöksyä kuin susi
vangitsijansa kurkkuun kiinni. Mutta Hendersonin katse oli kylmä ja
vakaa ja rihla ojennettu. Päähänpisto sammui pedon juroihin suoniin.
Mutta Sissin huomatessaan hän äkkiä älysi, että tämä se oli saanut
kaiken tämän aikaan. Hänen mustat kasvonsa ärähtivät lapselle kuin
henkeänsä puolustavan suden, syytäen tolkuttoman kirouksen, joka oli
kamalampi kuin mitkään sanat. Väristen lapsi pujahti Hendersonin selän
taa ja kätki kasvonsa.
»Älä säikähdä häntä, tyttöseni, älä vähäistäkään», sanoi Henderson
rauhallisesti. »Hän ei tee tässä maailmassa enää kenellekään pahaa.
Ja minä hankin isällesi paikan jossakin Greensvillen seuduilla, otan
apulaisekseni — sillä minä en saisi yöllä unta, jos tietäisin sinun yhä
juoksentelevan tuon helvetin kuopan likettyvillä!»


TALVEN RAUTAINEN REUNA.

Lehtien syysihanuus oli mennyt; lumen ihanuus ei ollut vielä tullut; ja
purevan pakkasen lyömänä maailma oli harmaa kuin teräs. Metsälampareet
olivat jäässä, mustina, kiiltävinä ja lasimaisina. Kynnetyillä
pelloilla olivat viilut, laidunmailla rikkisotketut mättäät, ylämaan
kiertelevällä tiellä raitti kova kuin rauta, helkkyen kavioissa.
Äänettömät paljaat metsät, joita pohjoisen kalsea viima häälytteli,
olivat kuin elämän hylkäämät.
Äkkiä kuului keveätä tupsahtelua ja hauraitten lehtien rapinaa; ja
joutilas jänö loikki sivu, ilmeisestikin ilman erikoista asiaa. Heti
näiden äänien kuuluessa oli vanhan vaahteran juuren alta reiästään
ilmestynyt pieni ruosteenkarvainen pää, ulospullistuvine, isoine
kirkkaine silmineen. Nämä kirkkaat silmät olivat paikalla huomanneet
jänön ja kurkistelivat nyt huolestuneina joka suunnalle nähdäkseen,
oliko vihollista tulossa. Ei näkynyt vaaraa minkäänlaista.
Jänö pysähtyi parin kolmen jalan päähän reiästä, vaahteran alle, nousi
istumaan kuin kerjätäkseen, heilutteli suuria korviaan puoleen ja
toiseen ja mulkoili ympärilleen uteliaasti hupsuine muljosilmineen.
Noustessaan istumaan se tunsi valkoisen villahäntätypykkänsä alla
jotakin kovaa, joka ei ollut kivi, ja laskeutui paikalla takaisin
neljälle jalalleen asiaa perätäkseen. Kuonollaan lehtiä kaahien ja
etukäpälillään kuopien se keksi kasan pyökin terhoja ja alkoi niitä
haistella. Mutta aivan samassa pyörähti vaahteran alta reiästään
punaorava kimakasti sättiä räkättäen ja uhkasi aivan lentää ison
hyvänluontoisen tunkeilijan silmille. Säikähtyneenä ja hämillään tästä
kovin äänekkäästä väliintulosta jänö loikki pois kellastuneitten
lehtien poikki ja katosi metsän hylättyihin, harmaihin holveihin.
Äänettömyys oli nyt perusteellisesti häiritty. Kirkuen ja sättien kuin
hermokohtauksessa, pitkää häntäänsä katkonaisesti nytkäytellen ja
kutsuen elottoman erämaan todistamaan, kuinka typerä tunkeilija oli
paljastanut hänen aarteensa, kiukustunut orava karkasi runkoa ylös ja
alas ainakin kaksi minuuttia. Lauhdutettuaan kiukkuaan hieman tällä
rajulla tunteenpurkauksella se sitten ryhtyi kokoamaan hajoitettuja
terhoja ja viemään niitä toiseen, varmempaan talteen.
Mukavuudesta se ei paljoa piitannut tässä hommassa, ajanhukasta
se ei näyttänyt välittävän vähääkään. Osan terhoista se vei
viidenkymmenen askelen päähän suuren jalavan juurelle, tupaten ne
yksitellen huolellisesti ja lujaan kaarnan rakoihin. Toiset se kantoi
vastakkaiseen suuntaan, sen aukean reunaan, josta tie kulki sivu.
Nämä se kätki kiven alle, jotta ohikulkijat kyllä saattoivat niiden
päälle astua, mutta eivät osanneet aavistaakaan, mikä aarre heidän
jalkainsa alla oli. Sen näitä puuhaillessa astua laahusti siitä sivu
vanha maamies, nenä punaisena kirpeästä, tuimasta pakkasesta, raskaat
saappaat kolisten jäätyneellä tiellä. Aidan seipäälle nousten orava
tervehti häntä viheltävällä ja räkättävällä haukkumatulvalla; ja
ymmärtämättä oravien kieltä ukko melkein kadehtien mutisi itsekseen:
»Kumma, kun nuo oravat ovat niin hyvällä päällä, vaikk' on tämmöinen
ilma.» Väsymätön pikku eläin seurasi häntä aidan selkää juosten
ehkä puolensataa syltä, saatellen häntä pois omilta mailtaan ja
kehoittaen häntä olemaan vasta tulematta, ja palasi sitten työhönsä
kovin koppavana. Kun kaikki terhot taas olivat kunnolla kätkössä,
paria kolmea lukuun ottamatta, kantoi se nämä kannon päähän lähelle
vaahteran koloa ja rupesi murkinoimaan. Kannolta oli hyvä näköala joka
puolelle; ja siinä istuessaan, terho pienissä käsimäisissä sukkelissa
etukäpälissään, se säteilevin silmin vahti joka polkua, jota vihollinen
ehkä saattoi lähestyä.
Syönnin lopetettuaan ja korvansa kynsittyään, sekä kahdesti ympäri
hypähdettyyn kannon päällä, ikäänkuin täynnään oikkuilevia vietereitä,
se ilmaisi mielihyvänsä pitkällä värisevällä _tshirr-r-rillä_ ja aikoi
palata reikäänsä vaahteran tyvelle. Mutta aivan ovella se muutti
mieltään. Sipsutteli sinne tänne ilman huomattavaa syytä, hyppeli maata
pitkin suurelle jalavalle, juoksi suoraan ylös sen pitkää runkoa ja
katosi risukimppuun, joka oli latvaoksien seassa.
Tämä risukimppu oli hylätty variksen pesä, jonka orava, yhteen
asumukseen tyytymättä, oli sovittanut omiin yksityisiin tarpeisiinsa.
Se oli paljon parantanut variksien rakennusta, varustanut pesälle
oksista ja sammalesta tiiviin katon ja sisustanut sen kodikkaaksi
hienolla kuivalla heinällä ja ketrinkaarnan pehmeillä säikeillä.
Tässä turvallisessa ja hiljalleen häälyvässä tyyssijassa, korkealla
väijyvistä ketuista, se hommainsa päälle koukistui nukkumaan.
Se nukkui makeasti, mutta ei kauan; sillä punaoravalla on aina jotakin
hommaa mielessään. Vajaan puolen tunnin kuluttua se jälleen pujahti
ulos kovin kiihtyneenä, hyppi oksalta oksalle, kunnes oli monen sylen
päässä omasta puustaan ja puhkesi sitten kiukkuiseen rupatukseen.
Se oli mahtanut nähdä unta, että joku oli käynyt hänen varastojaan
rosvoamassa, sillä nyt se intoillen juoksi piilopaikasta toiseen ja
tutki kaikki epäluuloisena; kun niitä oli puoleen sataan, niin eivät ne
olleet niinkään käden käänteessä tarkastellut; mutta vasta kuin se oli
jokaisella käynyt, näytti se tyytyvän. Sitten se suuttui ylenmäärin ja
sätti ja parpatti, ikäänkuin olisi joku koettanut pitää sitä narrinaan.
Että se todella olikin ollut narri, se tuskin milloinkaan juolahti sen
luottavaan ja itsekylläiseen pikku päähän.
Antaessaan näin valtaa meluisille tunteenpurkauksilleen se istui
ruokakantonsa päässä. Äkkiä se näki näyn, joka sai sen vaikenemaan kuin
seinä ja sekunnin ajaksi jähmettymään kiveksi. Muutaman askeleen päässä
vain oli portimo, joka hiipi sitä kohti kuin turmantuova valojuova.
Mutta vain sekunnin ajan orava viivytteli. Sitten sen kyvyt palasivat
ja kautta ilman ponnahtaen se iski kiinni vaahteran runkoon ja syöksyi
oksain sekaan.
Yhtä sukkelaan portimo tuli perässä, nälkäisenä, verenhimoisena,
hellittämättä seuraten jälkiä. Mielettömän pelon vallassa
kuolemanvaaran äkillisyydestä orava juoksi puuhun liian korkealle ja
oli vähällä joutua umpimutkaan. Kun oksat olivat niin heikot, ei ollut
mahdollista hypätä toiseen puuhun. Huomatessaan tämän erehdyksen se
päästi kauhun rääkäyksen ja hyppäsi sitten hurjasti aivan vihollisensa
pään yli ja onnekseen tapasi paljon alemman oksan ulkopään. Paikalla
mielensä malttaen se ponnahti toiseen puuhun ja siitä yhä toiseen
ja toiseen. Sitten se, kauhistuksesta pikemminkin kuin uupumuksesta
hengästyneenä, vavisten kyyristyi oksan taa ja odotti.
Portimo seurasi hitaammin, mutta hellittämättä kuin kuolema. Se ei
ollut yhtä sukkela oksalta oksalle hyppäämään kuin vainoamansa saalis,
mutta se oli itsepintainen. Tuskin oli minuuttiakaan kulunut, ennenkuin
se jo oli hajua myöden nousemassa siihen puuhun, johon orava oli
piiloutunut; ja taas orava syöksyi epätoivoiseen pakoonsa. Kahdesti
tämä sama vielä uudistui ja orava yhä enemmän kauhusta lamautui, sen
hermot ja lihakset yhä enemmän herpaantuivat. Sitten järki kerrassaan
pakeni sen aivokopasta. Se pakeni suoraa päätä jalavaansa ja kiirehti
pesäänsä, joka oli sen huojuvassa latvassa. Portimo juoksi notkeasti
ylös puun rosoista runkoa, hyvin tietäen, että takaa-ajo nyt oli
päättynyt. Tästä umpimutkasta oravan oli mahdoton paeta.
Mutta oikullisesti kohtalo sekaantuu luonnonlasten elämään. Sitä
näyttävät huvittavan odottamattomat ratkaisut. Oravan väristessä
pimeässä pesässään ja portimon mistään välittämättä juostessa ylös
oksatonta tyveä, tuntien jo lämpöisen veren esimakua kurkussaan,
huomasi riistaaetsivä haukka odottamansa hetken tulleen. Haukkakin oli
seurannut tätä tuimaa ajometsästystä, mutta välissä olevat oksat olivat
aina tehneet tyhjiksi sen aikeet. Nyt se sukelsi alas ja iski. Kuin
teräs sen kynnet kouristivat. Vastustamattomalla voimalla puun rungosta
irti temmattuna kynsissä vääntelevä portimo jo oli matkalla haukan
pitoihin. Kun orava vihdoin huomasi, että uhkaava kuolema tavalla tai
toisella oli tullut vältetyksi, lähti se pesästään ja koetti heikosti
rupattaa voittonsa kunniaksi.


SYVYYDEN SATIMESSA.

Putousten jyrinä, koskien keveämpi ja korkeampi kohina oli viimeinkin
kuollut metsän sankan seinän taa, kun Barnes laaksoa pitkin tunkeutui
myötämaahan. Tyynessä alusmetsässä oli tukahuttavan kuuma ja kiehui
hyönteisiä. Hän päätti uudelleen palata jokirantaan, toivoen sen
luonteen jo muuttuneen avoimemmaksi ja helpommaksi kulkea. Tunkeutuen
sivulle vasemmalle kädelle hän tuota pikaa näki synkän vihannuuden
edessään vaalenevan. Sinitaivasta ja kultaista valoa näkyi yhä alempaa
harvenevien puitten läpi ja sitten kareettoman veden kiiltoa. Hän
lähestyi nyt äyrästä; ja alusmetsä kun oli joka puolella niin sankkaa,
alkoi hän astua varovammin.
Yht'äkkiä hän tunsi jalkainsa vajoavan; ja hänen edestään sakea
pensaspeitto kallistui alas kuin ankaran vihurin taivuttamana.
Hätääntyneenä hän kahden käden kävi kiinni kummankin puolen pensaihin
ja näreihin; mutta ne antoivat kaikki perään. Lehtien ja sokaisevain,
kasvoja piiskaavain oksien sotkussa hän vaipui alas, alussa hitaasti,
siltä tuntui, koska hänellä oli aikaa ajatella paljon asioita sydämen
kurkkuun hytkähtäessä. Sujahtaen kevyempien putouskumppaniensa,
pensaitten läpi ja yhä kouristaen kovaan niitä, joista oli kiinni
saanut, hän jalat edellä pulahti mustaan veteen.
Vesi oli syvää ja kylmää. Barnes putosi suoraan, aivan upoksiin kurkkua
kurovalla korahduksella. Hänen jalkansa sysäsivät melko kovaan jotakin
sotkuista myötäävää risua, joka taas ponnahdutti häntä ylöspäin. Pää
pulpahti vedestä vaahdon, lehtien ja ruuhkan keskeltä; ja sylkien vettä
suustaan hän taas ahmaisi keuhkonsa täyteen ilmaa. Mutta ennenkuin
hän vielä ennätti selvittää silmiään ja sieraimiaan, taikka mieltään
malttaa, veti häntä taas jokin salakähmää syvyyteen. Ja kauhusta
jähmettyen hän älysi tarttuneensa jalastaan kiinni.
Voimallisena uimarina Barnes väkevästi tempoi vettä käsivarsillaan
ja pullahti taas äkkiä pinnalle, kohoten vedestä hartioitaan
myöten. Mutta sitä rajummin se taas tempasi hänet takaisin, hänen
epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta, ennenkuin hän oli
ennättänyt edes keuhkojaan tyhjentää ja uudelleen henkeä vetää. Tällä
kertaa pelästys vaikutti häneen selvittävästi, välähdyttäen aseman
vaaran yht'äkkiä hänen säikähtyneen mielensä tietoisuuteen. Julmalla
tahdonponnistuksella hän lakkasi tepastelemasta ja tyytyi vain
hiljalleen käsin soutelemaan, pystyssä pysyäkseen. Tällä kertaa hän
nousi pinnalle hiljemmin, jääden leukaa myöten veteen. Hänen huulillaan
hääri vaahtoa, ruuhkaa ja pientä karetta ja päivänpaiste läikkyi
hämmentävästi hänen vettävaluviin silmiinsä; mutta hän sai vetäistyksi
keuhkonsa täyteen ilmaa, ennenkuin taas painui veden alle.
Soudellen nyt varovasti hän taas nousi veden pintaan ja kätensä
levittäen saattoi ylläpitää epävarmaa tasapainoa, suu juuri ja juuri
veden pinnan yläpuolella, kun hän taivutti päätään hyvän matkaa
taapäin. Pysytellen aivan hiljaa hän selvitteli hämmentynyttä mieltään
ja antoi häiriytyneen veden tyyntyä.
Hän oli syvässä tyvenessä poukamassa, johon tuskin tunkeutui ainoakaan
pyörre. Kymmenisen askelta kauempana rannasta valtavuo hitaasti
vieri edelleen, ikäänkuin uupuneena putousten ja koskien riehunasta.
Lehtevästä rannasta pisti virtaan poikittain pieni hiekkasärkkä, joka
kultaisena loisti päivänpaisteessa. Ei vastavirtaan sen enempää kuin
myötävirtaankaan näkynyt, mikäli hänen kovin rajoitettu näköpiirinsä
salli selvittää, mitään muuta kuin tiheitä virran päälle riippuvia
oksia ja unteloa virtaa. Hyvin varovasti hän käänsi päätään — vaikkapa
vesi nousikin huulien yli hänen niin tehdessään — ja näki takanaan
juuri mitä oli odottanutkin näkevänsä. Korkeassa, melkein äkkijyrkässä
äyräässä näkyi kirkkaan veres, punertava repeämä, maa oli siitä
paikasta lohjennut ja suistunut jokeen hänen painonsa alla.
Aivan hänen kätensä ulottuvissa oli puoleksi veteen vajonneen nuoren
poppelin paksu lehtevä latva, juuret ilmeisestikin vielä törmässä
kiinni. Varovasti hän tarttui siihen kiinni ja koetteli sitä, toivoen
sen kestävän hänen vetäistä itsensä irti. Mutta se myötäsi paikalla
hänen kiinni käydessään. Ja tämä pieni tasapainon häiritseminen painoi
hänen päänsä taas veden alle.
Barnesille tämä tuotti pettymyksen, mutta nyt hän täydelleen hallitsi
mieltään. Tuokiossa hän taas sai asettuneeksi ainoaan asentoon, joka
salli vapaasti hengittää. Aurinko paahtoi polttavasti hänen päälakeaan,
ja varovasti hän veti puoleensa poppelin tuuhean latvan semmoiseen
asentoon, että se häntä varjosti. Sen juuret kun olivat vielä maassa
kiinni, ei se pyrkinyt pois uimaan ja hylkäämään hätääntynyttä miestä.
Hetkisen ajatus ja vapaan jalan varovainen tunnustelu riitti
vakuuttamaan Barnes'ille, kokeneelle metsänkävijälle, ettei ansa,
johon hän oli tarttunut, voinut olla muuta kuin jonkun varhaisemman
repeämän johdosta jokeen sortuneen puun yhteenpunoutuneiden oksien tai
juurien muodostama päläs. Sielunsa silmillä hän oli selvään näkevinään
sen pimeässä syvyydessä, jossa hänen jalkansa oli kiinni — vettyneen,
ruskeanvihertävän, limaisen, hellittämättömän silmukan, joka oli sen
verran auennut, että oli pälkääseensä ottanut hänen jäsen-parkansa,
mutta sitten käynyt hänen nilkkaansa kiinni kuin saukonrautain sangat.
Hän selvään tunsi, kuinka tämä paula hellittämättömän itsepäisesti,
vaikka tuskattomasti, piti pihdissään hänen nilkkataivettaan. Kun
hän asiaa punnitsi, lohdutti häntä se, että näkymätön vangitsija oli
jonkun verran myödännyt sekä itseensä että pois päin. Tämä joustavuus
osoitti, että joko olivat ne pari kiinnipitävää oksaa siksi hoikkia,
että ne taipuivat, taikka oli vedenalainen puu itse pieni, eikä kovin
lujaan pohjaan juuttunut. Hän senvuoksi päätti kylläkin helposti irti
pääsevänsä, kunhan rupeaisi kylmäverisesti ja järjestelmällisesti
yrittämään.
Henkeään pitkään vetäen hän upotti päänsä veteen ja katsoi alas
pihkanruskeaan läpikuultavaan pimeyteen. Ulomman virtauksen
pyörteistä sattui sinne pieniä väreileviä, väänteleviä kirkkaampia