Ylämaan kansa - 15

sisään pistetyn sarven haaraan. Se oli naseva isku, kuten tämä hyvä
eukko hädissään oli aikonutkin. Mutta sen vaikutus oli niin kerrassaan
toinen kuin tarkoitus, että eukko kauhistuksen huudahduksella ponnahti
takaisin ja pudotti perunapulkin, Amandan mielipahasta vaikeroidessa:
»Äiti, äiti, kuinka sinä saatoit?»
Hirvi oli, rouva Carsonin hyökkäyksestä säikähtyneenä, ponnahtanut
pystyyn ja riuhtaissut päänsä takaisin niin rajusti, että sarvi repesi
aivan irti. Se vielä putosi rouva Carsonin varpaille ja sen tyvipää
pienine veripisaroineen syytti hänen hämmästyneitä silmiään, että hän
oli tehnyt kamalan ilkityön. Hän väänteli käsiään ja itku kurkussa
puolusteli itseään: »Voi, Mandy, se ei ollut tarkoitukseni! Mistä minä
tiesin, että se niin vähästä irtaantuisi?»
Uhri ei kuitenkaan näyttänyt olevan paljon milläänkään tästä
hämmästyttävästä vammasta. Ravistettuaan kovasti päätään, ikäänkuin
sitä olisi pistänyt vaikkapa mehiläinen, se tuota pikaa heitti
mielestään koko asian ja taas kurotti turpaansa Amandaa kohti,
ikäänkuin pyydellen häntä hyväilemään. Sarven menetystä se ei näyttänyt
huomaavankaan. Amanda silloin huomasi, että juuri tähän aikaan
hirvien oli tapana pudottaa sarvensa. Hänen kauhistuneet kasvonsa
rauhoittuivat. Hän oli juuri puhkeamaisillaan hurjaan nauruun. Mutta
samalla hän lujalla ponnistuksella pidätti ilonsa »arvellen paremmaksi,
että äidin katumusta kestäisi vähän kauemmin.
»Eläinparka!» mutisi rouva Carson, ottaen pudonneen sarven maasta ja
pystyttäen sen varovasti seinää vasten ja katsellen sitä, ikäänkuin
olisi aikonut pistää sen uudelleen paikalleen. »Se näyttää olevan kovin
hyväluontoinen, kun ei käy tuommoisesta sen häijymmäksi. Eikö siihen
olisi, Mandy, parempi hieroa vähän lampaantalia?»
»Äiti hyvä, en minä luule siihen tarvittavan», vastasi impi. »Näetsen,
eihän tähän aikaan vuodesta ole kärpäsiäkään, jotka haavaa söisivät.
Enkä minä luule, että se koski kovinkaan kipeään; sillä ennen kevään
tuloahan sen, näetsen, joka tapauksessa täytyisi sarvensa menettää.
Hirvet aina pudottavat sarvensa talven aikana; niin että ei sitä
tarvitse pelätä, etteikö sille kasva uusia sarvia.»
»Ahaa!» huudahti eukko sanomattoman huojennuksen äänellä. »Minä
kun aivan unohdin, että ne pudottavat sarvensa. Mutta kyllä kai se
sentään koski aika kipeään. Se paikka näyttää niin punaiselta ja
vereslihaiselta. Ja sen minä ainakin tiedän, että toinen elämä siitä
olisi tullut, jos joku olisi minulle sen tehnyt!»
Amanda purskahti raikuvaan nauruun, josta hirvi hämmästyneenä perääntyi.
»No, no, lapseni», sanoi äiti itseensä ottaen, »tiedäthän sinä, mitä
minä tarkoitan! Elä ole olevinasi niin sukkela. Vie elukkasi navettaan
ja sido se, jos aiot sen pitää, eläkä anna päivällisen odottaa koko
päivää.»
Amanda kävi miettiväksi. »Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka me
saamme sen sinne», hän vastasi.
»Kah», sanoi rouva Carson, »jos se olisi hevonen, niin taluttaisit
sen. Ja jos se olisi lehmä, niin ajaisit. No kumpi se on? Se on
sinun ratkaistava, joka olet koulunopettaja, sinun asiasi on tietää
semmoiset. Mutta joudu nyt, ennenkuin aivan palellumme.» Ja hän kääntyi
päättävästi pois, kantaakseen ruuat pöytään.
»Tietysti», sanoi impi paremman tietonsa mukaan, »se on paljon enemmän
lehmän kuin hevosen kaltainen. Mutta minä taidan siitä huolimatta
yrittää, enkö voisi sitä taluttaa. Se ei näytä siltä, että sitä olisi
helppo ajaa. Äiti, ole hyvä ja anna minulle tuo vaatenuoran pätkä, tuo
tuolta!»
Rouva Carson noudatti pyyntöä ja toi immelle sitten hänen hilkkansa ja
pani sen kärsimättömänä hänen päähänsä. Kätevästi kuten maalla kasvanut
ainakin Amanda ensin köytti nuoran eläimen kaulan ja sitten sen kuonon
ympäri, niin että siitä tuli riimu — ja hirvi salli sen tapahtua niin
kärsivällisen näköisenä, että hyvin huomasi sen siihen tottuneen.
Sitten hän kaksin käsin voimallisesti työnsi sen suurta otsaa
saadakseen sen poistumaan oviaukosta. Se paikalla totteli, peräytyen
varovasti, ikäänkuin aisain välissä astuen; ja kun impi kääntyi,
taluttaakseen sitä syvää kapeata polkua myöten navettaan, niin se kulki
perässä niin lähellä, että sen jykevä kuono pisti hänen olkansa yli.
He olivat tulleet melkein navettaan saakka, kun hirvi riuhtaisten
kohotti päätään ja päästi vihaisen korskahduksen. Amanda pani tähdelle,
mihin suuntaan se katsoi, ja keksi lumikentän valkoisen aaltoilevan
pinnan takaa kolme varjomaista harmaata olentoa, jotka juuri pujahtivat
metsään.
»Susia!» hän huomautti seuralaiselleen. »Vai ne ne sinua ajoivat,
niinkö? Niin, mutta etpä nyt näy niitä paljoa pelkäävän!» Ja hän
päätteli, että hiipivät pedot olivat ahdistaneet ja jälkiä pitkin
ajaneet suurta otustaan, uskaltamatta kuitenkaan tulla sen kavioitten
ja sarvien ulottuviin, ennenkuin se olisi niin uupunut, ettei enää
voisi itseään puolustaa. Ilmeistä oli, ettei niitä nyt vähääkään
haluttanut jatkaa yritystään.
Muutaman sekunnin hirvi vihaisesti tuijotti kadonneitten vihollistensa
jälkeen, sitten tottelevaisesti kulki taluttajansa perässä navettaan.
Vanha Jerry-raudikko, jolla Amanda oli lapsena ratsastanut, hirnahteli
uteliaasti pilttuustaan, korkean oudon tulijan nähdessään; ja molemmat
punaisen ja valkoisen kirjavat lehmät korskuivat ja peräytyivät niin
kauas kuin pääsivät. Mutta hirvi ei ollut niitä huomaavinaankaan.
Selvästikin se oli kuin kotonaan navetassa hevosten ja lehmäin
seurassa. Amanda sitoi sen heinäkasan viereen, josta se saattoi syödä
tarpeen mukaan; hieroen palelevia sormiaan hän sitten juoksi minkä
pääsi takaisin asuinrakennukseen, päästäkseen mitä pikimmin purevasta
pakkasesta. Äiti jo istui pöydän ääressä häntä odottamassa.
»Tästä isä nyt saa uljaan joululahjan!» impi iloisesti huudahti,
sivellen silmiltään vallattomia kutrejaan ja hätäpikaa huuhtoen hoikat
sormensa, ennenkuin istui syömään.
»Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä hänellä voisi siitä olla!» sanoi rouva
Carson epäillen. »Se astuu noilla pitkillä jaloillaan kaikkien aitojen
yli ja syö mitä vain haluaa. Minä en ymmärrä, kuinka sinä, Mandy, voit
niin mieltyä tuommoisiin ulkomaisiin eläimiin. Hyvä hevonen, tai lehmä,
joka ei hyppää, taikka vaikka koira, ne sentään ovat jotakin se on
minun ajatukseni asiasta.»
»Niin mutta äiti, pidänhän minäkin niistä!» myönsi Amanda hyvillä
mielin, välttäen väittelyä.

II.
Oli vain kaksi päivää jouluun ja vielä oli paljon saatava valmiiksi
ennen jouluaattoa, jolloin John Carson tapansa mukaan saapui kotiin
kaukaa Mustan joen tukkileiristä, terveenä, ahavoituneena ja
nälissään. Rouva Carson ja Amanda rakensivat iltapäivällä hikipäissä
kurpitsa-, omena- ja lihapaistoksia ja paistoivat suuressa porisevassa
rasvapadassa loppumattomat kasat tuoksuvia, kullanruskeita munkkeja.
Vähänpä nämä molemmat naiset ennättivät ajatella myrskyä, joka oli
tuiskunnut umpeen takametsän kapeat tiet. He tiesivät, etteivät vähät
myrskyt voineet estää John Carsonia lumikengillään tulemasta jouluksi
kotia. Mitä hänelle merkitsi nelisenkymmentä mailia erämaan teitä,
vaikkapa kolmenkymmenen asteen pakkasessa? Erehtymättä kuin almanakka
he tiesivät hänen tulevan ja huutavan hämärtyväin kinosten poikki,
potkaisevan lumikengät jalastaan ovensuuhun ja kiireellä pyyhkäisevän
huurteen parrakkaista huulistaan, ennenkuin sulkisi syliinsä vaimonsa
ja tyttärensä. Sen asian puolesta nämä naiset olivat aivan levolliset.
Talven suurta tapausta ei tarvinnut epäillä.
Amanda ei kiireissään joutunut ajattelemaan suurta jouluvierasta, jonka
hän oli navettaan taluttanut. Mutta kun hän äitinsä keralla lähti
iltahämärissä lehmiä lypsämään ja antamaan karjalle yöksi ruokaa,
huomasi hän, että se oli saanut toisenkin sarvensa irti nyhdetyksi,
ehkäpä siitä syystä, että painon epätasaisuus siitä tuntui ilkeältä.
Rouva Carson oli sydämellisesti hyvillään siitä muutoksesta, joka
sen ulkomuodossa oli tapahtunut, huomauttaen Amandalle, että »se
nyt näytti paljon luonnollisemmalta». Hän meni sen luo ja silitti
sitä alentuvasti; ja kun se puolestaan luottavasti tavoitteli hänen
esiliinaansa pitkällä tunteellisella turvallaan, niin Amanda päätti,
että sen perheeseenkuuluvaisuus oli taattu. Hän tiesi, että hänen
äitinsä siihen kerran suostuttuaan pitäisi siitä aivan yhtä paljon kuin
vanhasta Jerrystä ja punaisen ja valkean kirjavista lehmistä.
Seuraavana aamuna oli pureva pakkanen eikä pilvenhattaraakaan taivaan
sinisellä kannella. Amanda oli aikonut valjastaa hirven nähdäkseen,
oliko se tosiaan opetettu. Mutta kotona oli vielä liian paljon
hommaa. Luumuvanukas oli vielä valmistamatta. Vaikka hirvijättiläisen
valjastaminen olisikin ollut niin uutta ja kiihoittavaa huvia, niin
vaati velvollisuus häntä vakaasti perkaamaan siemeniä rusinoista.
Huoahtaen hän totteli; ja jonkun verran lohdutusta hän osasi hankkia
rusinoista itsestään, ne kun olivat makeita ja mehukkaita, kaikkein
parhaita, mitä Brine Settlementistä oli voinut saada.
Rusinavati oli valtava, sillä John Carsonilla oli hyvä ruokahalu ja
hän tahtoi, että vanukkaassa piti olla paljon tavaraa. Mutta ennenkuin
Amanda oli työtään vielä puoleksikaan suorittanut, tuli keskeytys — ja
rusinat unohtuivat.
Kuului varma kolkutus, joka uudistui, ennenkuin rouva Carson ennätti
mennä ovelle. Vieras oli hyvännäköinen nuori mies, joka ulkona potkaisi
lumikengät jalasta ja kohteliaasti otti päästään ison karvalakkinsa
sisään astuessaan. Rouva Carson kiirehti viemään hänelle tuolia;
ja Amanda taas, jonka kädet olivat huomattavasti ryvettyneet,
korjasi hiuksiaan taapäin pyöreällä valkoisella käsivarrella ja
väläytti hänelle sydämellisen tervetuliaishymyn. Vieras oli puettu
tukkimiehen paksuihin kotokutoisiin vaatteisiin ja lehmännahkaisiin
varsimokkasiineihin, mutta kun hän avasi paksun takkinsa, näkyi
hänellä kaulassaan olevan huomattavan puhdas, palttinainen kaulus ja
sievästi solmittu rusetti. Hänen kasvonsa olivat lujapiirteiset, vaikka
poikamaiset, silmät tummat, katse suora, ruskeat viikset lyhyiksi
leikatut, ja heti tervehdyksen laadusta Amanda päätti, että vaikka hän
ehkä olikin tukkilaisleiristä tullut, niin ei hän varmaankaan itse
ollut tukkilainen.
»Ettekö tahdo istua lähemmäksi tulta?» ehdotti rouva Carson
sydämellisesti. »Ulkona on oikein kylmä.»
»Ei, kiitoksia, ei juuri vielä. Sormeni ovat vähän paleltuneet!»
vastasi vieras, vetäen kädestään villaiset tumput ja hieroen käsiään —
jotka Amanda huomasi voimallisiksi ja hyvin hoidetuiksi. »Tehän olette
rouva Carson, eikö niin?» hän jatkoi.
»Se sama», sanoi rouva Carson, ja Amanda, mukaan päästäkseen, nyökkäsi
päätään.
»Minun nimeni on Ross — Alec Ross. Ja minä olen parhaillaan tulossa
Forks Brookista, Donovanin leiriltä. Satuin poikkeamaan Crimminsille
— ja hyvä oli, että sen tein. Tapasin rouva Crimminsin vaarallisesti
sairaana — luulisin sitä keuhkokuumeeksi tai joksikin sentapaiseksi. Ja
hän on aivan yksinään. Ei koko talossa muuta kuin kolmivuotias poika ja
heikko vanha isoisä, joka, kuten tiedätte, kaipaa melkein yhtä paljon
hoitoa kuin lapsikin.»
»Voi kuitenkin!» huudahti Amanda säälivästi, laskien rusinamaljan
pöydälle ja lähtien käsiään pesemään. Nuoren miehen katse seurasi häntä
vilpittömän hyväksyvänä.
»Voi voi, kuinka ikävää!» sanoi rouva Carson huolestuneella äänellä.
»Ukko on melkein umpisokea ja kuuro kuin pölkky.»
»Minä hoidin asiat niin hyvin kuin taisin», Ross jatkoi, »ja nyt minä
olen matkalla kauppalaan tohtoria hakemaan. Mutta te tiedätte, kuinka
sen asian laita on. Vaikka pitäisin kuinka kiirettä, niin en pääse
sinne takaisin ennen huomisaamua. Kamalaa on ajatella, mitä sillävälin
voi tapahtua. Minä ajattelin — toivoin — että täällä ehkä voisi olla
joku, joka lähtisi sinne ja jäisi heidän luokseen, kunnes palaan. Mutta
minä huomaan, että se on mahdotonta. Naisen olisi mahdotonta ajaa
hevosella ne viisitoista mailia nietoksia, jotka juuri olen kulkenut.»
Rouva Carson väänteli käsiään.
»Voih», hän huudahti tuskissaan, »Nancy Crimmins parka semmoisessa
hädässä, emmekä me voi sormeammekaan liikuttaa häntä auttaaksemme!
Sukkelaan, Mandy, laita herra Rossille kuppi kuumaa teetä. Ei, herra
Ross, istukaa rauhassa», hän jatkoi käskevästi, huomatessaan nuoren
vieraan aikovan nousta. »Odottakaa pari minuuttia, kunnes saatte teetä,
niin kuljette sitten sitä nopeammin ja kauemmaksi.»
Kun Brine Settlementiin vielä oli runsaasti viidenkolmatta mailin
matka, myönsi Ross hänen neuvonsa viisaaksi ja vaipui takaisin
tuolilleen, turtuneita pohjelihaksiaan hieroen. Mutta hän huomasi,
ettei Amanda ryhtynytkään teetä laittamaan. Impi sen sijaan otti
keltaisesta vaatekaapista, joka oli makuuhuoneen oven vieressä, paksut
pesukarhunnahkaiset turkit.
»Mitä ihmettä sinä aiot, lapseni?» äiti kysyi terävästi, vaikka
pelästynyt sävy äänessään.
»Minä aion mennä rouva Crimminsiä hoitamaan, kunnes tohtori tulee»,
impi rauhallisesti sanoi.
»Etpä mene! Sinä et lähde tästä huoneesta, Mandy Carson», sanoi äiti
päättävästi.
Amanda oli kuitenkin lähes kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja yleiseen
tiedettiin, että hän Brine Settlementin melko vallattoman nuorison
kesken ylläpiti koulussaan mallikelpoista järjestystä. Mutta hänen
suunsa, joka tavallisesti oli niin itsepäinen, oli nyt vakava ja luja.
»Tiedät varsin hyvin, että minun täytyy lähteä, äiti», hän vastasi
hiljaa. »Kuinka voit luullakaan, että minä jäisin kotia, kun rouva
Crimmins ehkä on parhaillaan kuolemaisillaan? Olla täällä hyvässä
turvassa ja lämmössä — perkaamassa rusinoita?» hän jatkoi, äänen hieman
värähtäessä. »Ole hyvä, äiti, ja laita herra Rossille teetä niin
sukkelaan kuin suinkin, ja tule sitten auttamaan minua saamaan itseni
valmiiksi.»
Tämä rauhallinen puhe oli niin päättävää, että rouva Carson paikalla
mukautui. Hän rupesi teetä hommaamaan, mutta samalla hän miltei alkoi
itkeä huolesta.
»Voi, miks'et sinä koskaan välitä järkisyistä, Mandy?» hän vaikeroi.
»Sinä olet aina niin itsepäinen! Sinä et koskaan pääse sinne asti.
Sinä takerrut lumeen. Ja kuolet viluun, sen tiedät itsekin. Ja voi!
mitä sanoo isäparkasi, kun hän tulee kotia ja huomaa sinun menneen?
Herra Ross», hän huudahti, kääntyen äkkiä nuoren vieraan puoleen,
joka innokkaan ihailevana oli katsellut Amandaa, »puhukaa te hänelle.
Sanokaa te hänelle, ettei hän voi sitä tehdä ja ettei hänen pitäisi
koettaakaan. Ehkä hän uskoo miestä!»
Alec Ross nousi istumasta. »Sallikaa minun sanoa, neiti Carson, minä
luulen, että äitinne on oikeassa. Minä hyvin käsitän tunteenne; ja
luvallanne sanoen on reippautenne ihailtava. Mutta ette mitenkään voisi
omin neuvoin saada hevosta kulkemaan niitten nietosten poikki. Surkeata
se on, mutta minä luulen, että teidän on heittäminen se sikseen.»
Amanda keikautti uhmaten päätään. »Joutavia!» hän selitti. »Ettekö
luule minun pääsevän lumikengillä aivan yhtä hyvin kuin tekin, jos
tahdon? Mitä on viisitoista mailia?»
Ross epäröi. Hän ei olisi tahtonut peloittaa molempia naisia, jotka
elivät täällä suuren erämaan keskellä, mutta selvästikin oli nyt
tarpeen puhua asia, niinkuin se oli.
»Epäilemättä voisitte sen tehdä, koska itse sanotte», hän vastasi.
»Mutta tänä talvena on, kumma kyllä, susia liikkeellä. Niitä ei ole
näissä maan osissa nähty eikä kuultu viiteenkymmeneen vuoteen, kuten
itsekin tiedätte; mutta nyt ne ovat tulleet takaisin.»
Hän puhui semmoisella äänellä, kuin olisi tämä ratkaissut asian. Ja
rouva Carson säteili hyväksymistä asettaessaan hänen eteensä kupin
kuumaa, väkevää teetä.
Mutta Amanda vastasi hyvin levollisesti: »Aivan niin, minä tiedän, että
sudet ovat palanneet takaisin!» Sekä Ross että rouva Carson katsoivat
häneen hämmästyneinä. »Ettepä _te_ näytä niistä paljoa välittävän!» hän
jatkoi.
Ross heitti takkinsa auki poikamaisella liikkeellä ja paljasti
nähtäväksi kaksi revolveria, jotka hänellä oli vyöllään. »Minä olen
varustettu, jos niiden tekee mieli tulla köniinsä saamaan», hän sanoi.
»Niin, mutta», sanoi Amanda, »minä en tosiaankaan välitä niistäkään
vähääkään. Nämä idän sudet eivät ole kuin raukkamaisia pelkureita. Ja
onhan minulla winchesterini, repeteri, ja minä myös osaan sitä käyttää.
Susia minä en pelkää — eilen minä näin niitä kolme, jotka hiipivät
pitkin raivion reunaa, ja ne paikalla menivät pakoon, kun huomasivat
minut. Ne ne, äiti, olivat ajaneet takaa minun hirveäni. Niin, nyt minä
menen ja valjastan hirveni laitareen eteen, niin saamme nähdä, eivätkö
sen pitkät koivet vie minua kinoksien poikki — sillä sen minä tiedän
sangen hyvin, ettei vanha Jerry jaksaisi. Ellei hirvestä ole apua, niin
minä lasken sen menemään ja jatkan matkaa lumikengilläni. Mutta minä
luulen, äiti, että juuri tätä varten hirvi meille lähetettiin.»
Rouva Carsonin syvästi uskonnollisessa ja jonkun verran
taikaluuloisessa mielessä tämä viimeksimainittu huomautus painoi
niin paljon, että hänen vastustuksensa paikalla raukesi, uhkaavasta
susivaarasta huolimatta. Se oli hänen mielestään »merkki». Mutta Alec
Ross näytti niin hämmästyneeltä, että heidän täytyi kertoa hänelle
koko juttu, sillävälin kuin hän joi teetään. Hän pelkäsi pahaa; mutta
samalla hän huomasi, että oli aivan suotta koettaa muuttaa immen lujaa
päätöstä. Hän senvuoksi oli olevinaan rohkealla mielellä, vaikka
sisässään olikin pelkoa täynnään, ja reippaasti lupasi tavata hänet
Crimminsillä seuraavana aamuna. Vetäen sitten karvalakkinsa syvälle
korvilleen hän pujotteli jalkansa lumikenkiensä päläksiin ja lähti
matkaan tottuneen lumikenkä-astujan pitkillä heittoaskelilla.
»Tukkilainen hän ei ole», sanoi rouva Carson, katsellen häntä
punnitsevin silmin hänen mennessään, »mutta hän näyttää tietävän, mitä
tahtoo.» Ja Amanda, joka veti jalkaansa vielä yhdet paksut villasukat,
oli samaa mieltä kuin äitinsä.

III.
Hirven suhteen Amanda oli aivan oikeassa. Se oli täydelleen tottunut
valjaisiin. Ilmeistä oli, että se oli löydetty aivan pienenä vasikkana
ja kaikkien suosikkina kasvanut jossakin takametsän talossa. Se oli
erinomaisen tottelevainen ja ilmeisestikin oli hyvillään, kun sitä
näin tarvittiin. Mutta kun sitä ei oltu kuolaimiin totutettu, niin
Amandan täytyi ajaa sitä riimuun kiinnitetyillä suitsilla. Suitsia hän
ei kuitenkaan paljoakaan tarvinnut, sillä hirvi totteli aivan samoja
käskysanoja kuin hyvinopetettu ja aulis härkä, se vain oli paljoa
herkempi kuin älykkäinkään härkä.
Istuen syvällä vankassa laitareessä, jalkopäässä kuuma tiili,
lämpimästi puettuna ja peitettynä vanhanaikuisiin puhvelinnahkoihin,
käsissä kahdet tumput ja kasvot rusottaen valkoisen villahuivin
kehästä, Amanda suuresti nautti matkastaan sen pelotuksista ja asiansa
surullisuudesta huolimatta. Hän ihastui sanomattomasti huomatessaan,
kuinka helppo hänen oli ohjata outoa ja uljasta vetojuhtaansa. Suuret
laajat kaviot, jotka olivat melkein kuin lumikengät ja jonkun verran
sitä kannattivat, suuret olkavoimat ja pitkät koivet auttoivat
hirveä helposti kulkemaan kinoksien läpi, joihin hevonen auttamatta
olisi takertunut. Se kaaloi eteenpäin vakaasti, vaikk'ei nopeaan, ja
mataline, leveine anturoineen laitareki ui korkealla, lumeen paljoakaan
painumatta.
Susista hän ei nähnyt merkkiäkään; ja niin hän muitta seikkailuitta
saapui iltapäivällä hyvissä ajoin Crimminsin avaralle raiviolle.
Sairas vaimo jo puoleksi houraili tuskiensa, kuumeensa ja huolensa
valloissa, lapsi itkeä tihuutti peloissaan ja raihnas vanhus mutisi
itsekseen, haparoidessaan tuleen puita, joita Alec Ross oli kasannut
lieden taa suuren pinon. Asiat olivat sanomattoman surkealla kannalla
ja Amanda kiitti Jumalaa, kun oli päänsä pitänyt ja tullut. Hänen
tulonsa näytti tosiaan paikalla saaneen aikaan ihmeitä, se kun asetti
lapsen pelon, rauhoitti sairaan vaimon tuskan huolet, ja vanhuskin
saattoi jälleen uinahtaa suuressa nojatuolissaan. Työtä oli niin
paljon, ettei Amanda moneen tuntiin joutunut mitään muuta muistamaan.
Vasta myöhään yöllä, lapsen nukuttua pyörävuoteeseensa ja vanhuksen
kadottua pieneen kaappihuoneeseensa, hän saattoi istahtaa ja levähtää.
Hän löysi nurkkahyllyltä vanhan kuvalehden ja alkoi sitä selailla.
Mutta lukea hän ei voinut, sairaan vaimon tuskallinen hengitys
korvissaan. Hän huomasi, vaikk'ei sitä sen enempää ajatellut, että
ainoa keino vieroittaa mieltään tästä äänestä oli ajatella sitä
miestä, joka niin odottamatta oli lähettänyt hänet tälle asialle.
Hän muisteli hänen ystävällisiä ja lujia nuoria kasvojaan, hänen
kohteliaisuuttaan, epäitsekkyyttään, avuliaisuuttaan, hänen vartalonsa
nuorteutta ja voimaa hänen lähtiessään kodin porraspäästä lumen poikki
harppaamaan. Immen sydäntä kouristi, kun hän ajatteli susien ehkä
ajavan takaa tätä nuorta miestä, ehkä hyökkäävän hänen kimppuunsakin,
ennenkuin hän kylille ennättäisi. Mutta sitten hän halveksien karkoitti
moisen ajatuksen mielestään. _Hänen_ kimppuunsa eivät mokomat
hiipivät pedot uskaltaisi käydä. Sitten hän itsekseen hymyili, hellän
anteeksiantavasti, ajatellessaan hänen ystävällisiä, vaikka kömpelöitä
apuhommiaan, joiden jälkiä huomasi sairashuoneessa. Miehen hommiksi
eivät ne sentään olleet hullumpiakaan, hän sitten taas ajatteli.
Kello alkoi lyödä puoltayötä. Muutama sekunti enää jouluaattoon. Hän
ihmetteli, ennättäisikö hän kotia ennenkuin isä. Koko sydämestään
hän toivoi ennättävänsä. Hän oikein pahastui ajatellessaan isänsä
kasvoihin kuvastuvaa pettymystä, ellei hän olisi kotona vastassa —
hänen epätoivoista huolestumistaan tyttären varomattoman retken vuoksi.
Vihdoin hän tunsi silmäluomiensa vastustamatta vaipuvan umpeen ja
hyppäsi pystyyn. Hän ei saanut nukkua. Hän lähti vuoteen luo ja huomasi
potilaan vähän rauhoittuneen ja hänen hengityksensä käyneen kevyemmäksi
pellavansiemen-puuron vaikutuksesta, jota Amanda oli runsaalla mitalla
pannut hänen rinnalleen. Paljoa Amanda ei taudeista tiennyt, sen verran
kuitenkin, että oli tyytyväinen huomatessaan sairaan kiivaan valtimon
vähän tasaantuneen ja käyneen täyteläisemmäksi.
Ja nyt tuntikausien taistelu unta vastaan. Se kiinnitti hänen koko
huomionsa. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että tunnit voivat olla
niin loppumattoman pitkiä. Hän ei uskaltanut istahtaa kuin tunniksi
kerrallaan. Ja usein hän ajatteli, että kello lienee seisahtunut, niin
hitaasti viisarit edistyivät. Mutta yö kuitenkin päättyi, ja juuri
päivänkoiton tuimalla tutkaimella kuului kulkusien helinää. Lääkäri ja
Ross olivat tulleet, tuoden kauppalasta sairaanhoitajattaren mukanaan.
Amanda kuuli tohtorin sanovan, että hänen hoitonsa ja
pellavansiemen-hauteensa luultavasti olivat saaneet aikaan käänteen
— että rouva Crimmins luultavasti paranisi. Impi kohtasi Alec Rossin
silmäin mittaamattoman ihailun. Lyyhistyen sitten onnellisena kuin
lapsi vanhuksen isoon nojatuoliin hän nopeaan nukkui.
Kestämänsä pitkällisen jännityksen vuoksi Amanda vasta jälkeen
puolenpäivän saattoi ruveta kotomatkalle suoriutumaan. Alec Ross,
jonka jänteet näyttivät olevan teräksiset, oli juuri aikeissa palata
kauppalaan ja Amanda tarjosi hänelle paikan laitareessään, hämmentyen
kuitenkin samalla ja siitä itselleen suuttuen. Nuori mies innolla
suostui — pannen kuitenkin leikillisesti ehdoksi, ettei häntä
pyydettäisi ajamaan.
»Minä olisin huono Hagenbeck!» hän itseään puolusteli.
»Älkää vähääkään luulko, että minä antaisin teidän ajaa tätä kelpo
eläintä!» sutkautti Amanda päättävästi. »Se näyttää niin hyvin
tietävän, mitä minä tahdon. Minä en luule, että se tyytyisi, jos sitä
ajaisi kukaan muu kuin minä.»
»Se on viisas eläin. Olen aivan samaa mieltä kuin sekin», sanoi nuori
mies tukkiessaan peitteitä huolellisesti immen ympärille, ennenkuin
itse kävi istumaan.
Amandan pieni nenä kohosi ilmaan, sekä epäilyksen että uhman
merkiksi. Hän ei ollut aivan varma siitä, laskiko Alec Ross hänestä
leikkiä, vai eikö. Ehkäpä hän piti pilanaan hirveäkin, jota impi
olisi pitänyt anteeksiantamattomana typeryytenä. Hän tunsi sekä
harmia että pettymystä. Mutta kun immen huomio nyt kokonaan
kiintyi liikkeellelähtöön, niin ei nuori mies edes huomannut hänen
pahastustaan. Nuori mies alkoi iloisesti ja mielenkiintoisesti jutella.
Ja hän oli niin ilmeisen ja poikamaisen onnellinen asiain tilasta,
että Amanda piankin tuli vakuutetuksi siitä, että hän oli tehnyt
vääryyttä, ja ryhtyi nyt hyvittämään tätä vääryyttä, jota tuo toinen
ei aavistanutkaan. Siinä mielialassa hän, kaunis, pirteä, lapsellisen
luottava ja rohkean suora kuin oli, oli vaarallisen hurmaava; ja Alec
Ross tunsi, että impi nopeaan alkoi nousta hänen päähänsä. Hän kävi
vakavaksi ja tyyneksi, voidakseen paremmin hallita itsensä. Mutta kun
Amanda huomasi, silmäpielestään vilkaistessaan hänen kasvoihinsa,
ettei hän suinkaan ollut tyytymätön, ei tuon toisen vakavuus suinkaan
lannistanut hänen pirteyttään. Itsekseen hän ajatteli, että tämä oli
sangen hauskaa.
Hirvi teki sillävälin uskosta taivalta. Mutta kinokset olivat paksut ja
matka edistyi hitaasti. Talvi-illan aikainen hämärä saavutti heidät,
ennenkuin he vielä olivat kulkeneet paljoa muuta kuin puolet matkaa.
Tämä ei kuitenkaan mitään merkinnyt, sillä taivas oli niin kirpeän
kirkkaassa tähdessä, että melkein näytti ritisevän, ja lumesta levisi
kaikkialle aavemaista hohdetta. Pimeän tullen Amanda kävi vaiteliaaksi
ja hänen huomionsa näytti kokonaan kiintyvän ajamiseen. Mutta hän oli
tyytyväinen. Hän salli itsensä istua aivan lähellä toveriaan, kuten
moisessa pakkasessa oli soveliasta, jopa asian vaatimaakin, eikä tämän
vaiteliaisuus tuntunut ensinkään seuraa vierovalta.
Tuntikausi sen jälkeen kuin oli tullut pimeä, he saapuivat, yhä
äänettöminä, siihen autioon tienhaaraan, jossa Mustan joen leiriltä
tuleva tie palaneilta mailta, oksattomain ja latvattomain ja
kaatuneitten puitten murrokosta yhtyi päätiehen.
»Tuota tietä isä tulee», sanoi Amanda. »Toivoakseni olemme edellä
hänestä, ettei hän huolestu. Ei hän tavallisesti tule näin aikaisin.»
»Ei», sanoi Alec Ross, »ei hän vielä ole kulkenut ohi. Ei näy muita
lumikengän jälkiä kuin minun eiliseni. Te ennätätte vaikka kuinka
ajoissa sitä kyytiä kuin tämä teidän oiva sirkuksenne kulkee. Mutta
ei! Toden totta, minä olen väärässä! Tuossa on toiset jäljet — minun
jälkieni päällä, teidän oikealla puolellanne.»
»Voi, rientäkäämme!» huudahti impi. »Meidän täytyy rientää ja koettaa
saada hänet kiinni. Hei, hei! hirviseni. Nyt on kiire!»
»Mutta ehkä ne eivät perältikään ole isänne jäljet», sanoi siihen Ross.
»Tietysti ne ovat! Kuka muu voisi sieltäpäin tulla?» sanoi Amanda
vastaan kärsimättömästi.
»Tiedättehän te», muistutti hänelle Ross, »että Johnsonin tie yhtyy
Mustan joen tiehen mailin päässä tästä.»
»Mutta minä tiedän, että ne ovat hänen», alkoi Amanda, »sillä —»
Hän keskeytti äkkiä, sillä Mustan joen tieltä kuului samalla räikeä
ääni, puoleksi haukkunaa, puoleksi ulvonaa. Siihen yhtyi paikalla
toinen, hieman matalampi.
Hirvi hypähti eteenpäin, sitten korskahtaen lyhyeen pysähtyi.
»Siellä ovat ystävänne, sudet, ja lähellä ovatkin», sanoi Alec Ross.
Hän puhui kevyesti. Mutta samalla hän pisti oikean kätensä takkinsa
alle, kunnes tapasi colttinsa perän.
Amandan kasvoihin kuvastui mielipaha ja epäröinti. Hän oli suuressa
menon kiihkossa, kun tahtoi saada isänsä kiinni, ennenkuin tämä
kotia ennättäisi. Mutta noissa äänissä oli jotakin, joka hänessä
herätti kamalia aavistuksia. Hän ei voinut jatkaa matkaa. Kimakkaa,
pöyristyttävää luikkuuta alkoi taas kuulua.
»Minusta kuulostaa siltä, kuin ne olisivat jonkun kimpussa», hän
arveli. »Entäpä jos ne ovat ajaneet jonkun puuhun?»
Tämä oman arvelun synnyttämä kuva syöpyi kamalan selkeäksi hänen
mieleensä.
»Ehkä ne _ovat_ ajaneet jotakin puuhun. Vanhan murisevan piikkisian, se
on luultavinta. Siitä ne eivät paljoa kostu!»
»Minä en susista tiedä mitään muuta, kuin mitä olen lukenut; mutta en
minä luule niitä niin tyhmiksi», sanoi tyttö. Ja äkkipäätöksen tehden
hän rupesi hirveä kääntämään. »Ettekö tahtoisi nousta reestä ja nostaa
sitä, niin ettemme kääntyessämme kaadu?»
»Toden totta, te olette reipas!» huudahti nuori mies, innolla totellen.
»Mutta kestääkö sitä juhtanne?»
Juhdalla ei ilmeisestikään ollut mitään asiaa vastaan, vaan
pikemminkin, ihmissuojelijoihinsa rajattomasti luottaen, näytti
haluavan käydä vihollistensa kimppuun.
Kun laitareki kääntyi ylös Mustan joen tielle, sanoi Amanda itseään