Ylämaan kansa - 07

»Keltapää ei ole minun nimeni», hän selitti lapsellisen kohteliaasti,
»vaan Ruusa-Lilja; ja minä ajattelin, että te _ehkä_ tahdoitte ottaa
minut polvellenne istumaan yhdeksi lyhyeksi pikku minuutiksi vain.»
Sangen ihmeissään McWha katseli ympärilleen, tyhmistyneesti irvistäen.
Sitten hän kiukusta punastui, älytessään äkillisen hiljaisuuden
vaatimuksen. Katsoen sitten julmistuneena odottavan Ruusa-Liljan pikku
kasvoihin hän tiuskasi: »Tuskinpa vain!» ja nousi seisomaan, työntäen
hänet tuimasti syrjään.
»Piruko sitä riivaa?» mutisi Bird Pigeon Walley Johnsonille, sylkäisten
harmistuneena lieden alustaan. »Se olisi lyönyt lasta, jos olisi
uskaltanut, niin häijysti se siihen katsoi!»
»Antaapahan koettaa!» vastasi Johnson hampaittensa välistä ja
katseella, jolle hänen kaihisilmänsä antoi salaperäistä uhkausta.
Mutta pian McWha taas istahti vanhalle paikalleen ja oli kuin ennenkin.
Ruusa-Lilja karttoi häntä kaksi iltaa, mutta kolmantena vanha viehätys
sai loukkaantumisesta vallan. McWha näki hänen tulevan ja havahtuen
rupesi heti laulamaan kovan äänensä koko voimalla.
Laulu oli hyvin tunnettu, eikä siinä ollut mitään, jota tytön olisi
tarvinnut punastua; mutta siinä oli kovin viljalti kaikenlaista
semmoista törkyä, joka näyttää erottumattomasti kuuluvan tukkilaisten
elämään ja olevan kuin heidän toinen äidinkielensä. Jos joku muu kuin
McWha olisi laulun aloittanut, niin ei siihen olisi kenelläkään ollut
mitään virkkamista; mutta asiain tällä kannalla Walley Johnson paikalla
nosti hälinän. Hänen yliherkän valppautensa kannalta nähden McWha
lauloi tuota laulua »vain lapsen mieltä pahoittaakseen». Hänen päähänsä
ei pälkähtänyt se ajatus, ettei lapsi luultavasti ymmärtänyt laulusta
sanaakaan. Nousten seisomaan uunin takaa penkiltään hän ärjäisi
savuisen huoneen poikki: »Heitä jo, Puna!»
Laulu lakkasi. Jokainen katsoi Johnsoniin kysyvästi. Useita minuutteja
vallitsi hiljaisuus, jota vain jalkain levoton liikuttelu häiritsi.
Sitten McWha hitaasti nousi ylös, silmäkulmat pörhöllään ja vihaiset
silmät kiiluen kuin neulan nenät. Ensin hän kääntyi Johnsonin puoleen.
»Mitä p— se sinua liikuttaa, mitä minä laulan?» hän kysyi, aukoen ja
sulkien suurta kouraansa.
»Kyllä minä näytän, mitä», alkoi Johnson tuikealla äänellä. Mutta
päällikkö puuttui nyt asiaan. Taavi Logan oli rauhan mies, mutta hän
oli isäntä leirissään. Sitä paitsi hän oli oikeamielinen mies, ja
Johnson oli riidan alkanut.
»Tuki suus, Walley!» hän tiuskasi terävään kuin piiskalla sivaltaen.
»Jos tässä leirissä täytyy riita aloittaa, niin teen minä sen itse,
älkääkä te, pojat, sitä kukaan unohtako!»
McWha vetosi häneen kiukkuisesti.
»Sinä olet päällikkö, Taavi Logan, ja olkoon vain niin kuin sanot minun
puolestani», hän sanoi. »Mutta kun sinä _olet_ päällikkö, niin minä
kysyn sinulta, onko tämä tukkileiri, vai hartauskokous? Walley Johnson
menköön helvettiin; mutta jos _sinä_ sanot, että me emme saa laulaa
muuta kuin virsiä, niin olkoon virsiä minun puolestani — siksi kuin
minä pääsen semmoiseen leiriin, jossa on miehiä eikä lapsenpiikoja.»
»Tuo on kaikki oikein, Puna!» sanoi päällikkö. »Minä ymmärrän, että
sinä suutuit, kun Walley niin pahasti sinut keskeytti! Hänellä ei
ollut oikeutta keskeyttää sinua, eikä syytäkään. Tämä ei ole mikään
hartauskokous. Pojilla on oikeus kirota niin paljon kuin haluttaa.
Semmoinen leiri olisi näihin aikoihin luontoa vastaan, jossa pojat
eivät saisi kirota, pian siinä jokin kohta repeisi. Eikä pojilta
voi vaatia, että he käyvät varpaillaan ja puhuvat siirappia pienen
keltatukkaisen tyttölapsen vuoksi, joka on tullut tänne vanhaa
leiriämme ilostuttamaan. Se olisi järjetöntä! Meidän ei tarvitse muuta
muistaa, kuin vain tämä — _ei mitään ruokotonta!_ Siinä kaikki, pojat.
Koetetaan tulla toimeen ilman sitä.»
Kun päällikkö puhui, niin hän mielellään sanoi sanottavansa juurta
jaksain. Kun hän oli päättänyt, niin ei kenellään ollut sanaakaan
sanottavaa. Kaikki olivat tyytyväisiä paitsi Johnson; ja tämän
ei auttanut muuta kuin pitää hyvänään. Seurasi muutaman sekunnin
painostava hiljaisuus. Sen rikkoi Ruusa-Liljan pehmeä kimakka ääni. Hän
oli seisonut päällikön edessä ja katsonut häntä pelokkaan tarkkaavasti
kasvoihin hänen puhuessaan.
»Mitä te sanoitte, Taavi?» hän kimitti, kädet selän takana ristissä.
»Se puhui semmoista, joka ei vähääkään koskenut sinua, Ruusa-Lilja!»
sanoi Johnson, siepaten lapsen syliinsä ja kantaen hänet vuoteeseen
kesken naurun meteliä, joka pelasti Taavi Loganin vastauksen pulasta.
Joksikin aikaa Ruusa-Lilja nyt jätti McWhan rauhaan, jopa niin
huomattavasti, että näytti siltä, kuin Walley Johnson tai Jimmy
Brackett olisivat häntä siihen kehoittaneet. Tosin tyttö edelleenkin
loi häneen rukoilevia soimauksen silmäyksiä, mutta aina matkan päästä.
Semmoiset vetoamiset kilpistyivät McWhan karkeasta käsityksestä kuin
vesi biisamirotan nahasta. Hänellä ei ollut mitään »tyttöä vastaan»,
kuten hän tahtoi saada ymmärretyksi, jos tämä vain pysyi hänestä
erillään. Mutta todellisena naisena ei Ruusa-Lilja suinkaan tuntenut
itseään voitetuksi, päinvastoin. Hän vain odotti aikaansa. Bird Pigeon,
joka oli kylän keikareita, ymmärsi tämän ja sanoi sen herättäen sillä
Walley Johnsonin oikeutetun vihan.
»Puna-McWhassa ei ole mitään, josta Ruusa-Lilja välittäisi hölyn
pölyäkään, paitsi se, ettei häntä saa!» sanoi Bird. »Nainen hän jo on,
vaikk'ei olekaan kuin viiden vuoden vanha!»
Johnson kiinnitti häneen ymmälle saattavan silmänsä ja vastasi
musertavasti:
»Sinä luulet paljonkin tietäväsi naisista, Bird Pigeon. Mutta
Ruusa-Liljasta ei tulekaan koskaan semmoista naista, kuin se sinun
sorttisi on!»
Kului lähes viikko, ennenkuin Ruusa-Lilja sai uuden tilaisuuden käydä
McWhan tylyjen puolustuslaitosten kimppuun. Tällä kertaa hän teki oman
viattoman sydämensä käsityksen mukaan aivan vastustamattoman yrityksen
nurjamielisen tukkimiehen suosion voittaakseen. Sattui niin, että
hän samalla ilmaisi salaisuudenkin, jota päällikkö ja Walley olivat
syyntietoisella huolella pitäneet takanaan aina siitä pitäen kuin hän
leiriin tuli.
Sattui niin, että päällikön ja Johnsonin täytyi kummankin olla leiristä
poissa eräs yö seuraavaan aamuun saakka, heidän kun oli raivattava
Haarapurolle uusi tukinlähtöpaikka. Kun siis tuli se aika, että
Ruusa-Lilja oli suorittava nukkumaan, niin kuului tämä kunniatehtävä
luonnollisesti Jimmy Brackettille. Ruusa-Lilja meni hänen kerallaan
kylläkin mielellään, ei kuitenkaan kuin vasta hetken epäröityään,
jolla hetkellä hänen silmänsä vaistomaisesti kääntyivät McWhan leveään
punakkaan naamaan, joka hohti savupilven takaa.
Jimmy Brackett hyvitteli itseään sillä luulolla, että hän
lapsenhoitajana oli sangen onnistunut — kunnes tuli se hetki, että
Ruusa-Lilja oli vuoteeseensa peitettävä. Silloin tyttö nousikin
seisomaan ja katsoi häneen juhlallisen kysyvästi.
»No, missä vika, mesimarjaseni?» kysyi Brackett levottomana.
»Te ette ole luettanut minulla rukousta!» vastasi Ruusa-Lilja, moitteen
soinnahdus äänessään.
»Häh? Mitä se on?» änkkäsi Brackett, hätääntyen niin, että aivan unohti
tavallisen malttinsa.
»Ettekös te tiedä, että pikku tyttöjen tulee lukea rukouksensa,
ennenkuin menevät maata?» tyttönen kysyi.
»En!» vastasi Brackett, niinkuin asia olikin, ihmetellen itsekseen,
miten hänen oli tästä odottamattomasta pulasta selviydyttävä.
»Walley Johnson aina luettaa minulla!» jatkoi lapsi, silmät sangen
suurina, punnitessaan Brackettin puutteellisuuksia ankarassa pikku
vaa'assaan.
Brackett hairahtui naurahtamaan ajatellessaan, että hän nyt saisi tehdä
pilkkaa päälliköstä ja Walleysta. Tämä naurahdus ratkaisi asian.
»Te luultavasti ette tiedäkään, Jimmy, kuinka ne on luetettava!»
tyttö sanoi taipumattomana. Ja kooten sinisen kotokutoisen yöhameensa
helmat, niin että hänen pienet punaiset villasukkansa ja valkoiset,
hirvaannahkaiset mokkasiininsa näkyivät, hän sipsutteli isoon meluiseen
pirttiin.
Niin heleän viehkeä hän oli, kullanpellavaiset hiukset päälaelle
solmuun sidottuina, etteivät sekaantuisi, että pirtti paikalla vaikeni
ja joka silmä kääntyi häneen. Vähääkään ujostelematta tätä tarkastelua
hän tyynesti kulki huoneen toiseen päähän ja sitten sen poikki McWhan
penkille. Tämä kun ei voinut olla häntä huomaamatta ja lisäksi suuttui
siitä, kun tunsi olevansa hämillään, koetti tuijottaa tyttöön sitä
julmemmin. Mutta Ruusa-Lilja luottamuksella ojensi hänelle kätensä.
»Minä annan teidän luettaa rukoukseni», hän sanoi kirkkaalla
lapsenäänellään, joka kantoi joka tavun huoneen etäisimpäänkin soppeen.
Häijy liekki leimahti McWhan silmissä ja hän hyppäsi seisomaan,
työntäen tytön tylysti tieltään.
»Tämä on Jimmy Brackettin vehkeitä!» hän ärjäisi. »Hän se on lasta
yllyttänyt, kirottu mies!»
Koko pirtti purskahti naurunrähäkkään hänen vihansa nähdessään.
Siepaten lakkinsa naulasta McWha vihapäissään lähti ulos talliin,
paiskaten oven kiinni perässään.
Nauraessaan sitä, kuinka nolosti McWhalle kävi, tukkimiehet aivan
unohtivat Ruusa-Liljan tunteet. Sekunnin tai pari tämä seisoi
liikkumatta, suu ja silmät selkisten selällään hämmästyksestä.
Sitten hän, yhtä paljon loukkautuen kaikkien naurusta kuin McWhan
töykeydestäkin, puhkesi itkemään ja seisoi siinä epätoivon kuvana
molemmin käsin kasvonsa peittäen.
Kun miehet huomasivat tyttösen luulevan heidän häntä nauravan, tukkivat
he suunsa hämmästyttävän nopeaan ja kokoontuivat hänen ympärilleen.
Toinen toisensa jälkeen nosti hänet syliinsä, koettaen häntä lohduttaa
hyväilyillä ja kaikenlaisilla lupauksilla. Tyttö ei kuitenkaan tahtonut
näyttää kasvojaan ainoallekaan heistä, eivätkä hänen epätoivoiset
nyyhkytyksensä lakanneet, ennenkuin Brackett tunkeutui joukon läpi ja
purkaen tolkuttomia morkkaushuudahduksia heitä kaikkia vastaan kantoi
tytön takaisin makuuhuoneeseen. Hänen tullessaan sieltä parinkymmenen
minuutin kuluttua, ei kukaan kysynyt Ruusa-Liljan rukouksia. Mitä taas
Ruusa-Liljaan tulee, niin olivat hänen tunteensa tällä kertaa niin
syvästi solvaistut, ettei hän enää katsonutkaan McWhahan.

III.
Ylämaan pitkä talvi läheni nyt loppuaan ja avopaikoilla lumi alkoi olla
niin pehmeätä, että se pahoin upotti ja hevostyö kävi ylen raskaaksi.
Joka mies oli tuimassa työssä, tukit kun oli kaikki saatava jokirantaan
lähtöpaikoilleen, ennenkuin vedätys kävi tuiki mahdottomaksi. Illalla
uupuneet tukkimiehet kallistuivat vuoteelleen, heti kuin illallinen
oli syöty, liian unen ahnaina lauluja ja juttuja muistaakseen. Ja
Ruusa-Lilja alkoi olla vähän huolissaan siitä riittämättömästä
huomiosta, joka nyt tuli hänen osakseen, Jimmy Brackettia ja alati
uskollista Johnsonia lukuun ottamatta. Hän alkoi antaa anteeksi
McWhalle ja uudelleen viritellä häntä vastaan lapsenjuoniaan. Mutta
McWha oli kylmä ja tunnoton kuin kivi.
Eräänä päivänä onnettaret kuitenkin päättivätkin auttaa Ruusa-Liljaa.
McWhan päähän putosi kuivunut oksa, jonka kaatuva puu oli ilmaan
sinkauttanut, ja hänet kannettiin pirttiin, päänahassa pitkä
vertavuotava haava. Päällikkö, joka osasi jonkun verran haavoja sidellä
ja parsia, niinkuin päälliköiden tuleekin osata, pesi haavan ja neuloi
sen kiinni. Sitten hän luovutti haavoitetulle oman vuoteensa ja sanoi
luottavasti, että kyllä McWhasta pian mies tulee, henki on siinä
suvussa niin sitkeässä.
Kului tunteja, ennenkuin McWha alkoi tulla tajuihinsa, ja juuri silloin
sattui Ruusa-Lilja olemaan ainoa, joka oli hänen lähellään. Säälin
valtaamana lapsi seisoi vuoteen vieressä, mutisten: »Raukka! raukka!
Ruusa-Liljan on niin paha mieli!» ja hitaasti päätään ravistaen hiljaa
taputti isoa vankkaa kättä, joka lepäsi peitteen päällä.
McWha raotti silmiään ja niiden raukea katse tapasi Ruusa-Liljan
päälaen, lapsen kumartuessa hänen kätensä yli. Naamansa omituiseen
hymyyn vääntäen hän uudelleen sulki ne; mutta omaksi ihmeekseen
hänestä tuntuikin hyvältä. Jimmy Brackett tuli nyt sisään ja pyöräytti
lapsen pois. »Luuli kai, että minä puren sitä!» tuumasi McWha kylläkin
epäjohdonmukaisesti.
Kauan aikaa hän makasi sekavissa houreissa. Vihdoin hän avasi silmänsä
selälleen, tunnusteli sidottua päätään ja pyysi vettä, koettaen
huonolla menestyksellä saada äänensä sointumaan niin luonnollisena
kuin suinkin. Hänen kummakseen Ruusa-Lilja vastasi paikalla, ikäänkuin
olisi hän kaiken aikaa hänen sanojaan odottanut. Tyttö tuli kantaen
kahdella pienellä kätösellään vesituoppia ja hyvin varovaisesti tätä
nostaen koetti pitää sitä sairaan huulilla. Mutta se ei tahtonut
oikein luonnistaa hänelle sen enempää kuin McWhallekaan. Heidän siinä
haparoidessa kiiruhti Jimmy Brackett huoneeseen ja hänen jälkeensä
päällikkö, ja Ruusa-Liljan oli luopuminen sairaanhoito-puuhastaan.
Päällikön täytyi kannattaa sairasta istuvassa asennossa, niin että hän
saattoi juoda, ja kun tämä oli kiihkeästi nielaissut korttelin verran,
kallistui hän takaisin pielustalleen valtavasti huokaisten ja ilmoitti
sitten heikosti jaksavansa aivan hyvin.
»Helpolla sinä pääsitkin, Puna», sanoi päällikkö rattoisasti, »vaikka
niin suuri mukura sinuun sattui. Mutta teissä McWhoissa on henki aina
ollut lujassa.»
McWhan käsi riippui velttona vuoteen reunalla. Hän tunsi lapsen
pienoisten sormien jälleen vienosti ja hellästi sitä silittelevän.
Sitten hän tunsi lapsen sitä suutelevan, ja vaikutus oli niin uuden
uutukainen, että hän aivan unohti vastata päällikön pilapuheeseen.
McWha oli sinä yönä paljon parempi ja vaati päästä omaan vuoteeseensa,
hän kun »ei ollut kuin kotonaan tämmöisessä astiakaapissa»; ja
päällikkö suostui. Seuraavana päivänä hän aikoi lähteä työhön, mutta
sen homman päällikkö kerrassaan löi leikiksi ja jyrkästi kielsi, ja
kaksi päivää McWhan täytyi pysyä vankina.
Kaiken tämän aikaa Jimmy Brackett ankarilla ja ainaisilla varoituksilla
esti Ruusa-Liljaa sen koommin häiritsemästä sairaan rauhaa; eikä
McWalla ollut muuta tehtävää kuin poltella piippua ja vuoleskella. Hän
vuoleskeli ahkeraan, mutta ei näyttänyt kenellekään, mitä hän vuoli.
Lainaten sitten kokilta pienen läkkiastian hän lieden ääressä tuhraili
jotakin haisevaa lökää, jota teki tupakan mehusta ja musteesta.
Ruusa-Lilja oli menehtyä uteliaisuudesta, etenkin kun hän selvästi näki
McWhan noukkivan helmiä intiaanilaisesta tupakkikukkarostaan. Lapsi ei
kuitenkaan mennyt niin lähelle, että olisi nähnyt, mitä hän oikeastaan
niin salamyhkäisesti valmisteli.
Seuraavana päivänä McWha jälleen meni työhön, mutta vasta aamiaisen
jälkeen, muiden jo aikoja sitten lähdettyä. Ruusa-Lilja seisoi
hänen ulos mennessään ovensuussa, toinen käsi pieneen esiliinaansa
kääräistynä. Tyttönen katsoi häneen mairittelevimmalla hymyllä,
mitä oli hänen koko viehätysvarastossaan. McWha ei viitsinyt häneen
katsoakaan, hänen kasvonsa olivat kolkot ja tylyt kuten ainakin.
Mutta sivu mennessään hän pisti jotakin Ruusa-Liljan käteen. Tyttösen
sanomattomaksi iloksi se oli pieni tummanruskea puunukke, taitavasti
vuoltu ja naamassa kaksi valkoista, mustapilkullista somaa helmeä
silminä.
Ruusa-Lilja painoi aarteen rintaansa vastaan. Hänen ensimäinen
ajatuksensa oli juosta näyttämään sitä Jimmy Brackettille. Mutta
hienompi vaisto häntä pidätti. Lahja oli annettu niin salavihkaa, että
se hänen mielestään oli salaisuudeksi aiottukin. Hän kantoi sen pois ja
piilotti sen vuoteeseensa, jossa hän tuon tuostakin kävi pitkin päivää
sitä katsomassa. Illalla hän otti sen esiin, mutta yhdessä niin monien
muitten aarteitten kanssa, ettei sitä kukaan osannut ihmetellä. Hän
ei sanonut asiasta mitään McWhalle, mutta kun tämän täytyi se nähdä,
leikki hän sillä. Ja siitä pitäen hän alati kanteli »neekerilasta»
sylissään.
Tämä ei kuitenkaan näyttänyt vähääkään tehoovan McWhahan, joka taas oli
kuin ei olisi tyttöä ollut olemassakaan. Eikä Ruusa-Lilja puolestaan
sen koommin koettanut hänen huomiotaan herättää. Joko hän tyytyi siihen
voittoon, minkä oli saanut, taikka siihen salaiseen ymmärtämykseen,
joka nyt vallitsi heidän välillään. Ja leirissä asiat näin ollen
luistivat tyydyttävästi, jokaisella kun oli niin kyllälti työtä, ettei
joutunut muuta kuin omaansa muistamaan.
Sattui niin, että kevätsuojat tänä vuonna tulivat varhain ja
tavallista rutompaan. Lämpöiset sateet vuorottelivat kuuman,
hautovan päivänpaisteen kanssa ja ne riuduttivat ja tuhosivat lumen.
Jäät lähtivät rynnistäen nopeaan nousevasta Ottanoonsiista; ja
jokaisen purovarren lähtöpaikalta lähtivät tukit liikkeelle mustina
myllertelevinä parvina. Aivan Conroyn leirin alapuolella joki vyöryen
kierti kapean, liuskeriuttojen rikkoman polven. Se oli matalallakin
vedellä kylläkin paha paikka, mutta tulvalla se oli kaikille
jokimiehille pauhaava hirmu. Kun tukkeja kulki vähänkin runsaammin,
oli polvea valppaasti vartioitava, ettei siihen päässyt muodostumaan
ruuhkaa, vesi patoutumaan ja tukit yläjuoksulla hajaantumaan pitkin
soita.
Mutta huolimatta Taavi Loganin ja hänen miestensä vimmatuista
ponnistuksista alkoivat tukit tässä äkkiä ruuhkaantua. Sukeltaen
pystyyn alkoivat jotkut isot pölkyt kuin juntalla lyöden tunkea päätään
pystyjen liuskekerrosten väliin, kestäen siinä kosken painon, kunnes
tuli muita, jotka pönkittivät ne vielä lujempaan. Ruuhka alkoi kosken
keskeltä kahden riutan välistä, jonne oli mahdoton päästä. Muutamassa
minuutissa salpaus ulottui rannasta rantaan ja rajuina maidonvalkeina
suihkuina vesi purskui ja ryöppysi sen läpi. Pölkyn toisensa
jälkeen miehet hakkasivat rannasta irti, mutta ryteikkö ei ottanut
liikahtaakseenkaan. Yläpuolelle keräytyi sillä välin nopeaan pölkkyjä,
jotka puskivat rakennuksen yhä tiukempaan ja kiinteämmäksi ja patosivat
tulvan, kunnes sen ankara jyrinä oli hiljentynyt myllynruuhen toruvaksi
räpätykseksi. Tuossa tuokiossa joki oli tukkoutunut kiinteäksi rannasta
rantaan, satoja syliä ruuhkan rinnasta taapäin; ja ylempänä vesi nousi
niin nopeaan, että se uhkasi muutamassa tunnissa täyttää koko laakson
ja viedä leirin mennessään.
Asiain tällä kannalla ollessa päällikkö, kirves kädessä, kulki suurten
valkoisten suihkujen välitse, ruuhkarintaman kammottavan sekasorron
poikki, kunnes pääsi ryteikön keskelle. Siellä hänen kokenut silmänsä
tuota pikaa keksi ne pölkyt, jotka pitivät rakennusta koossa,
»avainpölkyt», joiksi niitä miehet sanovat. Muutamalla vaarallisella
kirveeniskulla — jotka millä hetkellä tahansa olisivat voineet kukistaa
koko töröttävän röykkiön hänen päällensä — hän merkitsi ne. Palaten
sitten rannalle hän kehoitti kahta vapaaehtoista lähtemään siihen
vaaralliseen hommaan, että hakkaisivat nämä avainpölkyt poikki.
Tehtävä on kaikkein vaarallisin, mitä tukkimiehen uskaliaassa
toimessaan milloinkaan tarvitsee tehdä. Se on niin vaarallinen, että
siihen aina pyydetään vapaaehtoisia. Taavi Logan itse oli saanut
mainetta monen vaarallisen ruuhkan laukaisemisesta niihin aikoihin,
kuin hän vielä oli tavallinen tukkimies; ja kun hän nyt kysyi
vapaaehtoisia, pyrki siihen jokainen naimaton mies, mitä leirissä oli,
lukuunottamatta tietenkään Walley Johnsonia, joka vaillinaisen näkönsä
vuoksi oli moiseen tehtävään sopimaton. Päällikkö valitsi Bird Pigeonin
ja Andy Whiten, koska he olivat käteviä kirvesmiehiä ja lisäksi
taitavat tukkien päällä juoksemaan, kuten oikeat uittajat ainakin.
Huolettoman näköisinä molemmat nuoret miehet sylkäisivät käsiinsä,
tarttuivat kirveihinsä ja juoksivat ruuhkalle sen alareunaa
pitkin. Joka silmä, mitä leirissä oli, tähysti heihin pelokkaassa
mielenkiinnossa heidän käytellessä raskaita kirveitään. Sankarillista
oli näiden kahden työ, suurenmoista urheutta, jonka vertoja
harvoin nähdään millään alalla, mutta tyynesti he vain hakkasivat
keskellä peloittavaa meteliä valtavan hirmurintaman alla. Heidän
velvollisuutensa ei ollut sen vähempi kuin saada ruuhkan kurkottava
rinta päälleen kukistumaan, ja siitä huolimatta, jos suinkin, viime
tingassa nolata kuolema juoksemalla rantaan, ennenkuin sekasorto heidät
alleen hautasi.
Äkkiä, ennenkuin avainpölkyt vielä olivat puoleksikaan poikki
hakatut, päällikön kokenut silmä keksi ruuhkan selän vaipuvan. Hänen
varoituskiljauksensa viilsi puhki vetten kohinan. Kuului samalla
laajaa jyrinää, kuin maanalaista ukkosta, ei olevinaan kovin kovaa,
mutta hämmentäen kuitenkin kaikki muut äänet. Molemmat kirvesmiehet
hyökkäsivät hurjasti rantaa kohden, samalla kuin koko ruuhkarintama
näytti yhdessä hengähdyksessä sortuvan.
Tällä hetkellä kuului kauhistuksen huuto — ja joka sydän seisahtui.
Parinkymmenen sylen päässä vastavirrassa ja ehkä kuusi syltä
rannasta seisoi Ruusa-Lilja pölkyllä. Hän oli kenenkään huomaamatta
innoissaan kiivennyt ruuhkalle kuusen pihkoja etsimään. Mutta nyt,
pölkkyjen liikkeelle lähtiessä, hän oli niin kauhistuksissaan, ettei
yrittänytkään rantaan pyrkiä. Hän vain kyyristyi pölkylleen, piti siitä
kiinni ja parkui.
Kohosi kauhistuksen voihkina. Laukeamisen kammottavat väänteet olivat
jo käymässä. Jokaiselle kokeneelle silmälle oli selvää, ettei ollut
ihmiselle mahdollista lasta saavuttaa, saatikka häntä pelastaa. Yhtä
mieletöntä olisi ollut sitä yrittää, kuin hypätä suoraa päätä myllyn
tuuttiin. Joukko tunkeutui veden rajaan — ja hyppäsi taapäin, lähimpäin
tukkien ponnahdellessa heitä vastaan. Paitsi Walley Johnsonia. Hän
hyppäsi umpimähkään lähimmille pölkyille, mutta suistui sekaan
päistikkaa. Kymmenkunta hellittämätöntä kättä veti hänet kuitenkin
takaisin, vaikka hän hurjasti tappeli vastaan.
Samalla kuin Johnson putosi, kuului rannalta mölisevä raivon ja
tuskan huuto; sitten Puna-McWhan kookas hahmo ampui ohi, hypäten
kauas tukeille. Poikki kammottavan myllerryksen hän hyppi sinne ja
tänne ihmeen varmoin jaloin. Hän saavutti pystyyn painuvan pölkyn,
josta Ruusa-Lilja yhä piti kiinni. Tarttui tytön mekkoon. Pisti hänet
kainaloonsa kuin tilkkunuken. Sitten kääntyi ja hetkisen tasapainoaan
punnittuaan hyppeli takaisin rantaa kohti.
Puhkesi suuri ihmettelyn ja ihastuksen huuto — silmänräpäyksessä
vaietakseen, kun McWhan tiellä pölkky nousi pystyyn ja paiskasi hänet
taapäin. Syvään, hirmuisten jauhettavien pyörteeseen hän upposi.
Mutta yli-inhimillisiltä näyttävin voimin taas pääsi ylös, ponnisti
vettä valuen jaloilleen ja loikki edelleen pitkin, erehtymättömin
harppauksin. Tällä kertaa ei huudettu. Miehet odottivat kurkku kuivana.
He näkivät hänen punakkain kasvojensa kääntyneen liituvalkoisiksi.
Parin jalan päässä rannasta pölkky, jolle hän oli hypännyt, nytkähti
syrjään vähää ennen kuin hän sen saavutti; ilmassa käännähtäen, niin
että lapsi pelastui, hän putosi sen poikki kyljelleen pyörryttävällä
voimalla. Samalla kuin hän kaatui, hyppäsivät päällikkö ja Brackett
ja pari muuta miestä vastaan. He saavuttivat hänet miten kuten
ja täynnään ruhjevammoja, joita eivät huomanneetkaan, saivat
kiskotuksi hänet kalliin taakkansa kanssa kouristavasta hornasta
maalle turvaan. Koskettaessaan jaloillaan kovaa maata McWha vaipui
törmälle tunnottomana, mutta pitäen yhä Ruusa-Liljaa niin lujasti
käsikoukussaan, ettei lasta tahdottu irtikään saada.
Ruusa-Lilja värisi kauhusta, kun hänet maasta nostettiin, mutta
oli muutoin aivan terve. Kun tyttönen näki McWhan makaavan siinä
liikkumatta, silmät kiinni ja valkoiset huulet raollaan, riuhtoi
hän vimmatusti alas päästäkseen. Hän juoksi ja heittäysi maahan
pelastajansa viereen, otti hänen suuret valkoiset kasvonsa pienten
kätöstensä väliin ja alkoi häntä suudella. McWha vähän päästä avasi
silmänsä ja kohottautui suuren suurella ponnistuksella toisen
kyynärpäänsä varaan. Hän näytti olevan hetkisen hämillään katsellessaan
ympärillään seisovia miehiä. Sitten hän katsoi alas Ruusa-Liljaan,
häveliään hellästi hymyillen ja vetäisten tyttöä hiljaa puoleensa.
»Olen oikein — iloinen — että sinä -» hän alkoi tuskallisella
ponnistuksella. Mutta ennenkuin hän sai lausetta päätetyksi, raukesivat
hänen silmänsä ja hän vaipui takaisin hytkähtävällä läähähdyksellä.
Jimmy Brackett sieppasi maasta Ruusa-Liljan huolimatta hänen itkuistaan
ja vastusteluistaan ja kantoi hänet pois pirttiin.


MELINDY JA ILVEKSET.

Helmikuun paksu, verkalleen karttuva lumi oli laidunpalstalla
haudannut alleen joka kannon ja näkymättömiin verhonnut pienen,
yksinäisen raivion noin näin kulkevat aidat. Kylätie oli tukkoutunut
kerrassaan olemattomaksi. Hirsimökkikin mataline kattoineen ja ainoine
savupiippuineen oli puoleksi lumeen vajonnut, sitä jo kertyi sen kolmen
vähäisen akkunan alempien ruutujen eteen.
Hirsinavetasta ja vajasta, jossa puita ja ajoneuvoja säilytettiin,
ei kohonnut kimaltelevan ja matala-aaltoisen valkoisen pinnan päälle
paljon muuta kuin lumitaakkaisten kattojen mustia räystäitä.
Pihan keskellä pieni kaivon katos, joka malliltaan oli kuin isoisän
kellokaappi, kantoi kiireellään paksua valkoista hankihattua, ja sen
ympärillä oli juomuinen, epäsäännöllinen jääiljanne, joka vähitellen
oli kohonnut melkein juottokaukalon reunaan saakka. Mökin ovesta
navetan oveen ja enimmäkseen muualtakin pihamaasta ja varsinkin päivää
kohti antavan vajan edustalta lumi oli tallattu kovaksi ja peittynyt
lastuihin ja olkiin.
Täällä tungeskeli ilkkuvassa auringonpaisteessa neljä valkoista
lammasta, ja näiden vieressä puolikymmentä kanaa ja punainen
shanghai-kukko kuopieli ruuhkia. Navetan matala ovi oli huolellisesti
suljettu, lehmää ja hevosta kun oli suojeltava purevalta pakkaselta —
josta taas lampaat paksuine villaturkkeineen eivät näyttäneet paljoa
välittävän.
Mökissä oli vanhanaikuinen korkea rautaliesi helloineen lämmitetty
niin kuumaksi, että tummaa punahehkua jo alkoi toisin paikoin
kuumottaa, ja oli lämmin kuin kesällä. Pöydän ääressä seisoi hoikka
tyttö, kalpeakasvoinen, vaaleahiuksinen, ja tarmokkaasti vaivasi
tatarjauhoista piirastaikinaa. Hänen hoikat nuoret käsivartensa olivat
jauhossa, ja niin oli otsakin, hän kun tuon tuostakin pyyhkäisi hiuksia
silmiltään käsivarttaan hät’hätää ylöspäin heilauttaen.
Lieden toisella puolella, niin lähellä sitä, että ryppyiset
kasvot kuumuudesta punoittivat, istui jykevä vanha vaimo vankassa
keinutuolissaan ja kutoi sukkaa. Kiivaasti, malttamattomasti hän kutoi,
ikäänkuin vihoitellen sitä, että hänen voimallisten vanhojen sormiensa
täytyi tyytyä niin joutavaan työhön.
Vieressään olevan akkunan yhden ruudun kirkkaasta kohdasta — kohdasta,
jossa sisäpuolen lämpö oli voittanut ulkopuolen pakkasen, — hän
terävään, levottomasti katseli pihan poikki sitä paikkaa, mihin tie,
tuo ainoa yhdysside heidän ja kyläkunnan välillä, oli näkymättömiin
peittynyt.
»Tänään on kulunut viikko, Melindy», hän sanoi syyttävän suuttumuksen
äänellä, »siitä kuin tästä on hevosta kulkenut; ja vielä kuluu
toinenkin, ennenkuin saavat tien auki!»
»Niin kyllä, mummo», vastasi tyttö, vaivaten taikinaansa
levottomuudella, joka riiteli äänensävyn rattoisuutta vastaan. »Mutta
mitä sillä on väliä? Kyllä me täällä yhden kuukauden toimeen tulemme!»
Puhuessaan hänkin kuitenkin loi umpeentuiskunneelle tielle ikävöiviä
katseita. Hän kaipasi tiukujen ääntä ja ikävöitsi pientä retkeä kylille.
Metsän reunasta mökin toiselta puolelta, navetan ja vajan katon
peitossa sisälläolevain tarkoilta silmiltä, hiipi sillävälin kaksi isoa
harmaata, kissamaista petoa, vatsa lunta hipoen.
Leveät, pehmeäkäsnäiset käpälät kannattivat niitä tuulen tuivertamalla
hangella kuin lumikengät. Niiden tupsulliset korvat olivat hörössä,
kaikkia outoja ääniä varoen. Ei neljänkään tuuman mittainen kumma
typöhäntä, joka on kuin poikki purtu, tempoili kiihkosta. Isot,
pyöreät, kalpean vihertävän keltaiset silmät vilkuivat joka askelella
varovaisesti puoleen ja toiseen, terät pystyiksi mustiksi rihmaraoiksi
kavenneina häikäisevässä päivänpaisteessa.
Ilveksille oli kovin vastenmielistä kulkea leveän laitumen poikki
keskipäivällä, mutta nälkä oli pannut ne niin ahtaalle, että ne
mistään välittämättä olivat heittäneet varovaisen sukunsa tavat ja
arkailut. Nälkä oli saanut nämä kaksi yhdessä metsästämään siinä
toivossa, että ne yhdessä voisivat kaataa semmoisia otuksia, joiden
voittamiseen yksi oli liian heikko. Nälkä se oli voittanut niiden
metsäläisvihamielisyyden ihmisen läheisyyttä vastaan ja saanut ne yön
pimeydessä hiiviskelemään navetan ympärillä ja himokkaasti vetämään
nenäänsä lammasten lämmintä hajua, jota huokui kömpelötekoisen oven
raoista.