Ylämaan kansa - 11

valonvälähdyksiä. Barnes ei voinut nähdä haudan pohjaan asti, se
ilmeisestikin oli sangen syvä; mutta hän näki aivan selvään sen osan
vedenalaisesta puusta, jonka oksiin hänen jalkansa oli sekaantunut.
Hohtava kultainen säde sattui juuri siihen kohtaan, jossa hänen
jalkansa nilkkaa myöten katosi kahden jykevän kaaren väliin, ikäänkuin
limaisen ruskean touvin tai jämeän käärmeen muodostamiin pitimiin.
Epäilemättä se oli sangen ilkeän näköinen ansa; ja Barnesin täytyi
arvelematta tunnustaa, että hän oli pahassa pälkähässä. Hän
kohotti kasvonsa veden päälle, vakaannutti varovasti asentonsa ja
hengitti muutaman minuutin sysään ja rauhallisesti, kooten voimia
nopeaan, voimalliseen ponnistukseen. Täyttäen sitten keuhkonsa vain
kohtuullisesti, ponnistuksen paremmin kestääkseen, hän äkkiä kumartui
alas, syvälle keltaiseen hämäryyteen ja alkoi kaikin voimin reutoa
mutaisia oksanmutkia, saadakseen ne eroamaan. Vähän ne liestyivät,
mutta eivät niin paljoa, että tarttunut jalka olisi irti päässyt.
Tuokiossa hänen taas oli nostettava päänsä pinnalle hengittääkseen.
Muutaman minuutin levättyään hän taas uudisti tukehduttavan
yrityksensä, mutta nytkin turhaan. Sen verran hän saattoi liikuttaa
ansansa sankoja, että sai toivoa, mutta ei sen vertaa, että olisi irti
päässyt. Kerran toisensa jälkeen hän yritti, kerran toisensa jälkeen
yritys petti, juurikuin hän luuli sen menestyvän. Viimein hänen täytyi
hetkeksi myöntää tappionsa, ja nyt hän oli niin uupunut, että tuskin
jaksoi pitää suutaan veden päällä. Vetäen alas kankeahkon pystyn
poppelin oksan hän puri siihen hampain kiinni pysyäkseen pystyssä sen
aikaa, kuin lepuutti käsivarsiaan. Tämä oli lepoa sekä hermoille että
lihaksille, se kun tuki tasapainoa, joka oli hengityksen ehtona.
Hänen siinä itseään kiikuttaessa ja pohtiessa, puolisen tuumaa vain
hukkumisen yläpuolella, selveni tilanteen toivottomuus hänelle
kammottavassa alastomuudessaan. Kuinka päiväpaisteiselta, lämpöiseltä
ja turvalliselta metsän vihanta maailma ylt'ympärinsä näytti hänen
metsätieteiselle silmälleen! Ei ääntäkään kuulunut, joka olisi
häirinnyt erämaan lempeätä tyyneyttä, paitsi silloin tällöin hitaan
vuolteen salamyhkäinen kohahdus, näkymättömän tiaisen suloisen
rattoisa _tsikkä-dii-dii_, taikka taivaannavan hehkuvasta sinestä
liitelevän kalasääsken kiperä kiljuna. Barnesista tuo maailma oli
niin turvallista, ystävällistä, olihan se ollut hänen läheisin
hyvin ymmärretty uskottunsa pienestä pojasta pitäen. Mutta nyt se
ilmeisestikin oli lopun lopuksi kääntynyt kavalaksi petturiksi, aikoen
nyt tuhota hänet yhtä armottomasti kuin polttavin hieta-aavikko tai
lumimyrskyn suomima jääkenttä. Sanaton raivo syttyi äkkiä hänen joka
suonessaan — joka olikin hyvä, sillä lähteistä lähteneen virran
kylmyys oli alkanut varkain tunnustella hänen sydäntään. Pieni hento,
haaleansininen perho, kuin talvivihreän hengen saanut terälehti,
lentää lepatteli Barnesin tuimain, ylöspäin kääntyneitten kasvojen
yli ja karkeloi iloisesti poikki hohtavan veden, päiväliekkosessa
iloiten. Sattui karkeloidessaan laskemaan hiuskarvan verran liian alas.
Petollinen kirkas pinta tarttui siihen kiinni, pidätti sen; ja niin
sen täytyi lähteä sen mukaan, avuttomana ja hämmentyneenä taistellen
tätä äkkiarvaamatonta kohtaloa vastaan. Barnesin vielä nähdessä sen
nousi vedestä suuri taimen ja nieli sen suuhunsa. Barnesin riutuneissa
silmissä oli sen kohtalo pienoiskuva hänen kohtalostaan.
Mutta metsänkävijän luonto ei myöntänyt ihmisen sen enempää kuin
kohtalonkaan itseään voittaneen, niin kauan kuin aivokopassa oli
kipinäkään tahtoa ylläpitämässä. Hän alkoi nyt katseillaan etsiä
poppelin vesasta siksi vankkaa oksaa, että se olisi pätenyt vivuksi.
Saisi vain käteensä vankanlaisen karahkan, hän arveli, niin ehkäpä
sillä voisi keinotella satimen sangat auki ja päästää jalan pälkähästä.
Vihdoin hän keksikin oksan, jonka hän arveli pätevän. Hän aikoi juuri
kurottaa kätensä ja taittaa sen irti, kun hänen korvaansa joen takaa
alusmetsästä kantautui pieni risahdus.
Metsämiehen vaisto piti häntä hiljaa, samalla kuin hän käänsi sitä
kohti silmänsä. Tiheässä lehvistössä näkyi huisketta, joka eteni rantaa
pitkin myötävirtaan, mutta hänen oli mahdoton erottaa, mikä sen sai
aikaan. Hän veti varovasti alas lehtevän poppelin oksaa, kunnes se
täydelleen peitti hänet, ja katsoi sitten jokea pitkin vastavirtaan,
mitä näkymätön matkamies mahtoi seurata.
Mahdottoman suuri lohi, joka oli turhaan koettanut hyppiä putousten
päälle, ujui nyt ruhjottuna, haavoissaan ja maha ilmassa virran
mukana Barnesin puolta ja aivan hänen ohitseen. Heikko pyörre sai sen
valtoihinsa ja kuljetti sen poukamaan. Hiljalleen se ajeli Barnesin
kätkettyjä kasvoja kohti. Se pysähtyi poppeliin viimeisen elonkipinän
sammuessa suurten veripunaisten kidusten väreilyyn.
Barnes käsitti nyt, mikä näkymätön liikkuja se rannalla seurasi
kuolevan lohen menoa. Hän ei vähääkään hämmästynyt, kun kellertävälle
hiekkasärkälle ilmestyi suuri musta karhu, seisahtuen siihen joen
poikki katsomaan. Se näytti katsovan suoraan Barnesin vedenpinnalla
taivasta kohti käännettyihin kasvoihin. Mutta Barnes tiesi, että se
silmäili kuolleeseen loheen. Hänen sydäntään hytkäytti äkillinen
toivonvälähdys, aivoihin juolahti ihmeellinen pelastuksen mahdollisuus.
Tuossahan oli hänen pelastajansa — vaikka kieltämättä vaarallinen —
metsän tutkimattomien kohtalon oikkujen lähettämä. Hän taivutti vielä
toisen lehvän kasvojensa eteen, peläten piiloaan riittämättömäksi.
Mutta kiihkossaan hän menetti tasapainonsa ja sitä taas tavoitellessaan
liikutteli vettä aivan huomattavasti. Häntä peloitti. Varmaankin karhu
säikähti, eikä uskaltaisikaan tulla kalaa ottamaan.
Mutta hänen ihmeekseen iso peto, joka oli näyttänyt epäröivän, nyt
hyökkäsikin virtaan rajulla kiireellä. Mikäs muu kuin kalanahne
saukko tai minkki olisi karhun asiantuntemuksen mukaan aikaansaanut
tuon äkillisen liikkeen, aikeissa anastaa saaliin. Se vimmastui
ajatellessaan, että moinen hiipivä rosvo ennättäisi ennen häntä, ja
pyyhälsi eteenpäin semmoisella voimalla, että vesi roiskui korkealle
lehviin, ja se kun vettä läiskytteli, niin oli se selvä tieto, että
kaikkien sivullisten ja varkaitten oli parasta pysyä loitompana. Lohi
oli hänen, löydön oikeudella; ja hän se aikoi sen ottaa.
Ruhonsa näennäisestä kömpelyydestä huolimatta karhu oli erinomainen
uimari; ja melkein ennenkuin Barnes vielä oli päässyt selville siitä,
miten tässä oli paras keinotella, kuuluivat sen röhkivät korskahdukset
ja mahtavat puuskutukset aivan hänen korvanjuurestaan. Ne olivat aivan
tavattoman äänekkäät tullessaan niin vierestä veden pintaa pitkin.
Pakostakin Barnes siinä samassa teki päätöksensä.
Oksakimppu, joka oli pidättänyt veden pinnalla kelluvan lohen, oli
sopivasti käsivarren mitan päässä Barnesin kasvoista. Uiden korkealla
ja nostattaen inahtavilla olkapäillään aallon, joka hautasi Barnesin
pään aivan näkymättömiin, karhu saavutti lohen. Voitonriemuisena sen
kitaansa haukaten karhu kääntyi, palatakseen takaisin rantaan.
Nyt oli Barnesin hetki tullut. Hän kurotti äkkiä molemmat kätensä.
Tukahuttavan tuhrun läpi hänen kouraavat kyntensä tapasivat karhun
reidet. Upoten pitkien karvojen sekaan ne teräskouristuksella
tarrasivat niihin kiinni. Sitten Barnes vaistomaisesti sulki silmänsä
ja puri yhteen hampaansa ja odotti kovan koetusta, keuhkot hengen
pidättämisestä repeämäisillään.
Kauan hänen ei tarvinnut odottaa — ehkä kaksi sekuntia, kunnes
hämmästys oli muuttunut karhun aivoissa kauhuksi, kauhu toimeksi.
Suunniltaan kauhistuen tästä takaa ja syvyydestä tulevasta
selittämättömästä hyökkäyksestä karhu ponnisti olkapäitä myöten
ylös vedestä ja syöksähti koko voimallaan eteenpäin. Barnes tunsi,
kuinka sen hirmuiset reidet vastustamattomalla voimalla ponnistivat
hänen kouristavain sormiensa alla. Hän tunsi, kuinka hänet vedettiin
oikopäätä ulos ja raastettiin eteenpäin, niin että hän luuli nilkkansa
katkeavan. Hän oli vähältä päästää irti pelastaakseen nilkkansa. Mutta
piti sittenkin kiinni, yhtä paljon tahdollaan kuin käsillään. Ja nyt
syvyyden limaiset sangat hellittivät. Hän tunsi puhkaisevansa vettä —
vapaana. Hän hellitti sormensa karhun karvoista — ja nousi pinnalle
huohottaen, silmiään vilkuttaen ja yskien.
Vähän aikaa hän uiskenteli hiljalleen, päästäkseen hengästyksestään,
ja ravisteli vettä silmistään ja sieraimistaan. Hetkisen hän pelkäsi,
että karhu kääntyisi häntä vastaan ja kävisi hänen kimppuunsa tässä
tukalassa tilassa; ja varovaisuuden vuoksi hän sentähden päästi hurjan,
läpitunkevan kiljauksen, minkä huohottavista keuhkoista suinkin ääntä
lähti. Mutta pian hän näki, ettei siitä ollut mitään pelkoa. Karhu
oli perin pohjin säikähtynyt ja ui vimmatusti hiekkasärkkää kohti; ja
kuollut lohi taas ajelehti aivan unohdettuna hiljalleen pois untelon
vuolteen kantamana.
Barnesin jalkaa särki ankarasti, mutta hänen sydämensä oli kevyt.
Hiljalleen uiden, niin ettei virta juuri päässyt alaspäin kantamaan,
hän näki karhun hyppäävän hietikolle. Kuivalle maalle päästyään iso
peto kääntyi ja katsoi taakseen arasti nähdäkseen, minkälaatuinen
olento se oli, joka oli niin kuulumattomalla tavalla hänen kimppuunsa
käynyt. Ihmisiä se oli nähnyt ennenkin, mutta ei milloinkaan
ihmistä, joka ui kuin saukko; eikä näkö suinkaan ollut omiaan sitä
rauhoittamaan. Se loi kaipaavan katseen loheen, joka jo oli jonkun
matkan päässä; mutta säikähtyneessä mielessään se nyt luulikin
sitä syötiksi, saman peloittavan ja kavalan olennon asettamaksi,
jonka kirkkaat harmaat silmät nyt katsoivat häneen niin vakaasti
vedenkalvosta. Se teki äkkiä koko käänteen ja pakeni metsään kamalan
naurun rähäkän saattamana, joka kannusti sen lähdön hurjaksi laukaksi.
Barnes ui sen mentyä hietasärkälle. Sillä hän väänsi kuiviksi
vettävaluvat vaatteensa, kävi sitten pitkäkseen kuumaan hiekkaan,
antaakseen päivänpaisteen lämmitellä hänen syvälti jäähtyneitä suoniaan.


ROUVA GAMMIT JA PIIKKISIAT.

»Nyt minä en tullut teiltä pyssyä lainaamaan, herra Barron, vaan
kysymään neuvoa.»
Rouva Gammit esiintyi vieraisiin tullessaan yhtä äkkikääntein kuin
puheissaankin; ja hämmästymättä Joe Barron kääntyi häntä tervehtimään —
vaikk'ei ollut häntä nähnyt kuukauteen tai enempäänkään.
»Se on teidän käytettävänänne, samoinkuin olisi pyssykin ollut, jos
olisitte sitä tarvinnut, rouva Gammit — ja olkaa tervetullut! Mutta
käykää pirttiin levähtämään ja vähän vilvoittelemaan. Ei täällä käy
juttuun rupeaminen, palavassa päivänpaisteessa.»
Rouva Gammit istahti penkinpäähän, aivan kyökin ovipieleen, nykäisi
päästään velton, punaisen pumpulimyssynsä ja pyyhkieli punoittavia
kasvojaan karttuuniröijynsä hihaan. Vähääkään välittämättä paahteisen
päiväsydämen helteestä ja hiestä ja yhdeksän mailin jalkapatikasta
läpi metsän hänen lyhyet, kankeat, harmaat hiuksensa seisoivat
epäsäännöllisissä tupsuissa päivänpaahtaman otsan päällä. Talon
isäntä, joka istui sivuittain pöydän kulmalla, niin että hän vapaasti
saattoi heiluttaa toista säärtään ja säädyllisesti sylkäistä avoimesta
akkunasta, puraisi miettiväisenä pikanellista palasen ja odotti, että
eukko puhuisi asiat, jotka häntä huolestuttivat.
Rouva Gammitin tuimat kasvot olivat siihen laatuun muotoillut,
että lujan, jopa taistelunhaluisen itseluottamuksen ilme asui
niillä luontevammin kuin mikään muu. Hän tunsi voimansa, jonka
kuudenkymmenen vuoden olo vanhanapiikana ja suojelijaa vailla oli
hyvin koetellut. Ansiot ne olivat, eivätkä lemmenliitot, jotka olivat
tälle tahrattomalle neitsyelle hankkineet »rouvan» kunnianimen. Hän
enimmäkseen piti jykevää ja tarmokasta nenäänsä jotenkin korkealla,
ikäänkuin hyvällä syyllä uhmaten kaikkia typeriä asioita, jotka ehkä
aikoivat vastustaa hänen tahtoaan.
Mutta tänään nämä tarmokkaat kasvonpiirteet oli yllättänyt epäilyksen,
hämmästyksen, melkeinpä tekisi mieli sanoa nöyryyden ilme. Hänen
pienellä uudismökillään suuren erämaan sydämessä oli tapahtunut
asioita, joita hän ei ihmeekseen voinut käsittää. Tähän saakka hän
ainakin itse mielestään oli löytänyt syyt ja selitykset kaikelle, mitä
hänelle tapahtui näissä äänettömissä, muiden mielestä niin kumman
salaperäisissä ylämaan metsissä. Itseluottamuksensa turvissa hän oli
tähän saakka selviytynyt joka tilanteesta, johon oli joutunut, vieläpä
tavalla, joka täydelleen tyydytti häntä, vaikkapa ikuiset totuudet ehkä
sille hymyilivätkin. Mutta nyt hän oli joutunut ymmälle.
Joe Barron odotti kärsivällisenä kuin takaliston mies ainakin, taikka
kuin intiaani, jolle ei aika, sen enempää kuin itse luonnollekaan,
merkitse mitään, vaikka kumpikin tavalla tai toisella aina on ajoissa
paikallaan. Rouva Gammit yhä löyhytteli palavia kasvojaan myssyllään
ja punnitsi asioitaan, silmäinvälisten ryppyjen syventyessä. Suuri
mustan ja keltaisen kirjava kimalainen puski vihaisesti akkunaruutua
vastaan ymmällään siitä, kun ei päässyt läpinäkyvästä seinästä ulos.
Kynnykselle hyppäsi pieni harmaa kana, jolla oli suuret, riippuvat,
tulipunaiset heltat, katsoi rouva Gammitiin hämmästyneenä ja paheksuen,
juosten sitten pois varoittamaan muita kanoja, että taloon oli tullut
nainen. Se merkitsi, kuten ne kaikki tiesivät esipolvien kärsimistä
hätistyksistä, ettei niitä enää laskettaisi kyökkiin murenia noukkimaan.
Rouva Gammit vihdoin sai puheen päästä kiinni, vaikka se olikin
tukalaa, sillä vaikeaksi hänen kävi ruveta keneltäkään neuvoa kysymään.
»Minä tässä ajattelen, herra Barron, että kai te sentään mahdatte
tietää metsän eläimistä enemmän kuin minä?» hän kysyi toivovana, vaikka
epäröiden.
Takaliston mies kohautti silmäkulmiaan, hieman hämmästyneenä
semmoisesta kysymyksestä.
»No niin, vaikk'en tietäisikään, niin ainakin minun kai _pitäisi_
tietää», hän sanoi, »joka olen koko elämäni niiden parissa viettänyt.
Jos minä _mitään_ tiedän, niin kai maar juuri nämä metsät!»
»Niin aina, kyllä teidän _pitäisi_ tietää niistä enemmän kuin minun!»
myönsi rouva Gammit, äänessä jyrkkyyden soinnahdus, joka tuntui
lisäävän »ja katsokin, ettäs tiedät!» Sitten hän sulki suunsa lujasti
ja alkoi taas löyhytellä itseään ja näytti ajattelevan muita kaukaisia
asioita.
»Minä toivon, ettei teille ole sattunut mitään _vakavaa_ ikävyyttä!»
yritti nyt talon isäntä ystävällisessä aikomuksessa auttaa eukkoa
vapautumaan mieltään painavasta taakasta.
Mutta miesten tapaan hän iski harhaan. »Luuletteko te», kivahti rouva
Gammit, »että minä kömpisin yhdeksän mailia näitä palavia metsiä
kysymään teiltä neuvoa, ellei asia _olisi_ vakava, herra Barron?» Ja
eukkoa alkoi jo kaduttaa, että hän oli ollenkaan tullut. Miehet eivät
kumminkaan käsitä mitään.
Tämä äkillinen pistopuhe sai talon isännän kädellään leukaansa
pyyhkäisemään, salatakseen naurun henkäyksen, joka värähti hänen
laihoilla huulillaan. »Niinkuin nainen ainakin, suuttuu tyhjästä!» hän
ajatteli. »Kuuluu oikein somalta ja kodikkaalta!» Mutta ääneensä hän
sanoi, kärsivällisyyteen ja mielistelyyn tottuneena toisen sukupuolen
kanssa:
»Sitten minä olen oikein ylpeä, että te olette tullut minulta neuvoa
kysymään, rouva Gammit. Ehkäpä minä tiedänkin avun. Mikä nyt sitten on
käynyt hullusti?»
Huojennuksen äkkinäisellä tunteella rouva Gammit ilmaisi surunsa syyn.
»No ne munat», hän sanoi kiihkoisasti. »Kun minulta on nyt melkein
kuukausi viety niitä yhtä sukkelaan, kuin kanat ovat ennättäneet niitä
munia. Ja vaikka minä tekisin mitä, niin minä vain en saa selville,
mikä niitä vie.»
Päästyään niin pitkälle, että oli saanut neuvoa kysyneeksi, eukko tunsi
toiveikasta mielenliikutusta, joka kuvastui hänen ahavoituneisiin
kasvoihinsa. Aivan toisenlaisissa oloissa rouva Gammit ehkä olisi
voinut kerrassaan oppia mieheen turvautumaan, jos tämä huolella olisi
välttänyt olemasta hänen kanssaan eri mieltä.
»Ahaa! Vai munia!» sanoi ylämaan mies, jonka jännittynyt osanotto
hieman laukesi. »Jaha, niin aina, koetetaanpa nyt päästä pahan perille.
Olettekos te ensiksikin aivan vissi siitä, että kanat todella munivat
ne munat, joita te ette saa?»
Rouva Gammit oikaisi selkäänsä.
»Näytänkö minä itiootilta?» hän kysyi.
»Ette vähänkään vertaa, ettehän toki!» myönsi ylämaan mies paikalla ja
kaikesta sydämestään.
»Minä jo aloin luulla, että ehkäpä näytän!» intti loukkaantunut eukko.
»Tietäähän sen jokainen», puolusteli takaliston mies itseään,
»että mitä te ette tiedä, rouva Gammit, ei se ole juuri tietämisen
väärttiäkään.»
»Se tietenkin on sentään vähän liikaa, herra Barron», vastasi eukko,
melko lailla leppyneenä. »Mutta jotakin hevosen järkeä on sentään
minunkin päässäni. Niin aina, minä _ajattelinkin_, että jos ne kanat
_olisivat_ äkkiä lakanneet munimasta; ja minä senvuoksi nousin pitämään
niitä silmällä. Mitä kanssa, ne munivat ettei sen paremmin. Aina kuin
minulta liikenee aikaa seisoa vieressä ja _vahtia_, kun ne munivat,
niin minä saan niin paljon munia kuin pitääkin. Mutta kun minä _en_
jouda vahtimaan, niin ei munaakaan. Ette kaiketi te voi väittää, että
kana voi heittää munimisen, kun sen päähän pistää, ja odottaa siksi,
kunnes te ojennatte kätenne ja sanotte, että tehkää niin hyvin!»
»Niitä on paljon semmoisia kanoja, jotka ovat niin nurinkurisia, että
syövät omat munansa!» arveli talon isäntä, sylkäisten miettiväisenä
avoimesta ikkunasta. Kissa, joka makasi pölkyllä ulkona päivää
paistattamassa, hypähti vihaisena ylös, tuijotti viheriäisin silmin
häijyyn akkunaan ja juoksi pois puhdistamaan ryvetettyä turkkiaan.
»_Minun_ kanani eivät ole sentapaisia!» sanoi rouva Gammit päättävästi.
»Ajattelin minä jo sitäkin. Ja minä pidin niitä salavihkaa silmällä.
Mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan, jolla olisi niin luonnottomia
konsteja. Kun ne ovat munineet, niin ne hyppäävät ylös ja juoksevat
pois kaakattamaan, niinkuin niiden pitääkin.» Ja hän pudisti raskaasti
päätään kuin semmoinen, joka ei enää uskalla toivoakaan valoa asiaan.
»Niin aina, ellette te tiedä muuta syytä, niin voin yhtä hyvin mennä
matkoihini.»
»Kah, minä vain raivasin pois alusmetsää, että paremmin näemme
asianlaidan», selitti Barron. »Tiedän minä asiasta vähän kuin
tiedänkin. Ensiksikin se voi olla portimo, kun se on niin viekas ja
sukkela ja rohkea! Kymmenen yhtä vastaan, että se on portimo; ja teidän
täytyy virittää sille ansa. Ja toiseksi, ellei se ole portimo, niin se
on kettu ja kovin viekas kettu, jota ette saakaan niin vähällä kiinni.
Ja kolmanneksi — ja viimeiseksi — ellei se ole portimo eikä kettu, niin
sen täytyy olla oikein sakramentskatun viekas skunkki, joka on ruvennut
varovaiseksi. Eivät skunkit kyllä ylimalkaan ole varovaisia, niiden kun
ei tarvitse olla, sillä kenenpä juuri tekisi mieli sekaantua niiden
asioihin. Mutta joskus sitä aina tapaa niidenkin joukossa jonkun, joka
on viekas kuin portimo.»
»Voi, voi! ei se ole mikään niistä!» sanoi rouva Gammit äänellä, joka
ilmaisi sangen huonoja luuloja talon isännän älystä ja metsätiedosta.
»Minä olen epäillyt portimoita ja kettuja ja murmeleita, mutta en
merkkiäkään minä ole niistä tavannut koko paikalla. Ja mitä taas
_skunkkeihin_ tulee, niin — on kai minulla naamassani nenä.» Ja tätä
seikkaa painostaakseen hän haisteli halveksien.
»_Tiettä_-västi! Ja kaunis ja hyvä nenä onkin!» vastasi ylämaan
mies diplomaattisesti. »Mutta sitä asiaa te _ette_ näytä skunkeista
tietävän, että kun ne ovat pahanteossa, niin silloinpa ne eivät
haisekaan. Pitäkääpä se mielessänne!»
Rouva Gammit katsoi häntä epäluuloisena.
»Onkos se totta?» hän ankarasti kysyi.
»Totta kuin evankeliumi!» vastasi Barron. »Skunkki ei haise, ellei itse
halua.»
»No niin», sanoi eukko, »mutta ei se taida sentään olla skunkkikaan.
Minä tunnen vähän kuin luissani, ettei se ole skunkki, haisipa tuo tai
ei.»
Erämies näytti ällistyneeltä. Hän ei ollut luullut mahdolliseksi, että
tämä vieras olisi niin tolkuttoman itsepintainen. Hän alkoi itsekseen
ihmetellä, oliko hän mahtanut luulla liikoja eukon älystä.
»Sitten minä en yritäkään arvata enää», hän sanoi sillä äänellä, kuin
olisi hän kokonaan menettänyt mielenkiintonsa koko asiaan.
Mutta se ei vähääkään tyydyttänyt hänen vierastaan. Eukon käytös
muuttui leppoisemmaksi. Nojautuen eteenpäin, kasvoillaan melkein
mielistelevä ilme, hän kuiskasi —
»Minä olen vähän ajatellut, että se _voisi_ olla — huomatkaa se, etten
minä väitä, että se _on_, vaan että se _voisi_ olla —» ja hän piti nyt
vaikuttavan paussin.
»Voisi olla mikä?» kysyi Barron, jonka mielenkiinto taas alkoi herätä.
»Piikkisika!» huudahti rouva Gammit, voitonriemun äkkihymähdyksellä.
Joe Barron ei puhunut eikä hymyillyt. Mutta hänen vaikenemisensa oli
sitä laatua, että rouva Gammit kävi siitä levottomaksi.
»Miksikä ei piikkisika?» hän kysyi, ja hänen kasvonsa kävivät jälleen
ankariksi.
»Se _saattoi_ olla piikkisika, joka otti ne teidän munanne, taikka
vaikka _mettiäinen!_» vastasi Barron. »Mutta se ei ole luultavaa.»
Rouva Gammit sähähti pistopuheesta.
»Ehkäpä te», hän tiuskaisi, »sitten voitte sanoa senkin, miksi se on
niin mahdotonta, että se olisi piikkisika. Minä näin navetan takana
ison piikkisian vielä eilispäivänä. Mutta sitä ei voi sanoa teidän
portimoistanne, eikä ketuistanne, eikä skunkeistanne, joista te olette
niin varma, herra Barron.»
»Ei piikkisian välttämättä tarvitse olla munia varastamassa silti,
vaikka se onkin navetan takana», sanoi ylämaan mies. »Ja oli miten
oli, niin ei piikkisika syö munia. Sillä ei ole sensorttisia hampaita,
joita semmoiseen ravintoon tarvitaan. Sille pitää olla semmoista,
jota se voi jyrsiä, jotakin kovaa ja tukevaa — ja kaikkein mieluimmin
hyvä sitkeä kuusen oksa, vaikka sen liha saakin siitä vähän makua.
Ei, rouva Gammit, ei se ole piikkisika, joka teidän munanne vie, sen
saatte uskoa. Ja kuta enemmän minä asiaa ajattelen, sitä varmempi minä
olen, että se on portimo. Kun portimo oppii munia juomaan, niin se käy
kovin viekkaaksi. Saattepa käyttää hyvin järkeänne, sen minä sanon, jos
aiotte saada sen ansaan.»
Barronin tätä todistellessa hänen itsepintainen ja loukkaantunut
vieraansa oli tullut täydelleen vakuutetuksi omien johtopäätöstensä
oikeudesta. Pistopuhe se ratkaisi asian. Eukko tiesi nyt, että hän oli
ollut kaiken aikaa oikeassa piikkisikoja epäillessään. Ja tämä varmuus
lauhdutti äkkiä hänen kiukkunsa. Varmuus on aina niin lohdullista. Hän
ei siis sanonut metsämiehelle vasten kasvoja, että tämä oli tietämätön
houkka, vaan oli uskovinaan — muistaen tarvitsevansa hänen neuvojaan
siitä, miten nuo kehnot piikkisiat oli ansaan saatava.
»Niin no, herra Barron», hän sanoi, ikäänkuin olisi mielisuosiolla
myöntänyt väärässä olevansa, »jos otaksumme teidän olevan oikeassa — ja
_pitäisihän_ teidän tietää — niin kuinka te ottaisitte portimot kiinni?»
Mielissään tästä äkillisestä sävyisästä mielen maittamisesta ylämaan
mies taas alkoi ajatella asiaa mielenkiinnolla.
»No _siitä_ pian taidamme päästä selville!» hän sanoi luottavasti ja
herttaisesti. »Annan teille kolmet pienet minkin raudat. Varmaan on
teidän vajanne tai navettanne alla reikiä, vai missä kananne pesivät?»
»Onpa tietenkin!» vastasi rouva Gammit. »Eiväthän toki kehtaakaan mennä
sisään etuovesta, aivan nokkani edessä, varastamaan, vai mitä?»
»Eipä tietenkään!» myönsi ylämaan mies. »Niin aina, pankaa nyt nämä
raudat kolmeen reikään, aivan niskahirsien alle ja siten, ettei niitä
huomaa. Mutta syöttiä niihin ei pidä panna, sillä muutoin herra Portimo
paikalla alkaa epäillä. Ripotelkaa vähän olkia ja heinänsiemeniä ja
muuta ruuhkaa päälle, niin että paikka näyttää aivan tavalliselta.
Tehkääpäs tämä vain oikein, rouva Gammit; niin äkkiäpä on varas kiinni.
Minäpä tuon raudat ja näytän teille, kuinka ne viritetään.»
Ja kun rouva Gammit lähti matkoihinsa, kolmet raudat kainalossaan,
mutisi hän itsekseen:
»Niin, Joe Barron, minä teille näytän, kuka varas on. Ja takaanpa minä,
että sillä on semmoiset piikit, ettei vielä koskaan _portimolla_ ole
semmoisia ollut.»
Rouva Gammitia tervehti kanatarhassa, hänen palatessaan, suuri
kiihtymys. Kaikki kanat kaakattivat vimmatusti ja ojentelivat
kaulaansa vajaan katsellakseen, ikäänkuin juuri olisivat nähneet
siellä kummituksen. Rouva Gammit juoksi sisään katsomaan, mistä kaikki
tämä meteli johtui. Paikka oli tyhjä; mutta erään pesän vieressä oli
särkynyt muna, ja melko kimppu vereksiä höyheniä osoitti, että siinä
oli kahakoitu. Vihoissaan mutta uteliaana rouva Gammit poimi höyhenet
ja tutki niitä asiantuntijan silmillä nähdäkseen, mikä kanoista oli ne
menettänyt.
»Hyvä Jumala!» hän tuota pikaa huudahti, »eikös vain ole ollut vanha
kukko itse! Se on tapellut tuon munan puolesta! Olipa se onni, että se
säilyi piikeiltä!»
Sitten hän ehkä sadannen kerran juoksi ankarana ja suurella melulla
navetan taa, toivoen yllättävänsä siellä vihollisen. Tietysti hän ei
yllättänyt mitään, jolle luonto olisi antanut silmistä ja korvista
merkkiäkään; ja metsäkirsikkapuista kattirastas räkätti hänelle
pilkallisesti. Hiipiminen oli niitä asioita, joihin rouva Gammitin oli
vaikein tottua. Kun hän uhmaa uhkuen katseli ympärilleen, sattuivat
hänen silmänsä tummaan palleroiseen elukkaan, joka oli aidan takana
vanhan hemlokin latvassa. Näköjään aivan välinpitämättömänä hänen
kiihtyneestä läheisyydestään ja kokonaan omiin asioihinsa syventyneenä
se ryömi ylhäiselle oksalle ja sitä tehdessään näykkäsi sieltä täältä
vereksiä versoja.
»Ahhaa! Mitä minä sanoin? Tiesinhän minä alusta saakka, että se oli
piikkisika!» huudahti rouva Gammit voitonriemuisena, ikäänkuin olisi
Joe Barron voinut sen kuulla kahdeksan mailin salomatkan taa. Sitten
hänen kasvonsa äkkiä lensivät punaisiksi, kun hän katsoi oksalla
istuvaa rauhallista eläintä, ja kopaten maasta nyrkin kokoisen kiven
hän nakkasi sen koko voimallaan, eläintä tavoittaen.
Tyynemmällä mielellä hän ei olisi koskaan niin tehnyt — ei senvuoksi,
että se oli raakamaista, vaan koska hän omasta kokemuksestaan
hyvin tiesi, että kivi sattuu jos mihin mieluummin kuin siihen
esineeseen, johon se on osoitettu. Eikä tämä tapaus suinkaan ollut
omiaan muuttamaan tätä hänen käsitystään asiasta. Kivi ei sattunut
piikkisikaan. Se ei edes hetkeksikään vieroittanut tämän huomiota
hemlokin versoista. Sen sijaan kivi puun takana sattui muutamaan
matalaan oksaan ja ponnahti terhakasti takaisin rouva Gammitin
varpaille.
Käheästi rääkäisten hämmästyksestä ja tuskasta kelpo rouva hyppäsi
taapäin ja hyppi muutaman sekunnin yhdellä jalalla, toista kahden
käden puserrellessaan. Se oli tuima ja tyhmistyttävä kolaus. Tuskan
hellittäessä tuli sen sijaan kahta väkevöityneempi kiukku. Piikkisika
katsoa killisteli nyt häntä puusta, ikäänkuin hieman kummissaan hänen
ihmeellisistä pyörähdyksistään. Eukko tuijotti siihen, ja pumpulimyssyn
alla hänen harmaat hiustupsunsa näyttivät aivan pystyyn nousevan.
»Luuletpas sinä olevasi sukkela!» hän mutisi hampaisiinsa. »Mutta kyllä
minä sinut opetan! Odotas vain!» Ja kannallaan ympäri kääntyen hän
ylpeänä astui takaisin tupaan. Uuninkorvalla oli iso ruskea teepannu,
oli ollut siinä aamiaisesta pitäen, sisällään ruosteen punainen ja
katkeran väkevä liemi, jolla olisi vaikka hirvennahkoja parkinnut.
Vasta kun hän oli sen uudelleen kuumentanut ja nauttinut viisi
siirapilla imellettyä kuppia, saattoi hän taas vähän tyytyä itseensä.
Vielä samana iltana, auringon viimeisten ruskojen kalvetessa aholla
haaleaksi sinipunervaksi ja molempain lehmäin hiljalleen kotia kohti
kalkkastessa hämärän lepikkorämeen reunalla, rouva Gammit salavihkaa
viritti ansat ylämaan miehen neuvojen mukaan. Jykevien hirsien välissä
oli navetan ja vajan perustuksessa kylläkin riittävästi aukkoja,
toiset niistä melkein niin väljiä, että vaikka karhu — hyvin pieni ja
laiha — olisi läpi mahtunut. Valiten niistä kolme, jotka syystä tai
toisesta olivat hänestä semmoisia, että ne piikkisikaa tyydyttivät, hän
viritti raudat, sitoi ne kiinni ja peitti ohuelti hienolla ruuhkalla,
niin että, kuten hän itsekseen mutisi kaikki tehtyään, »kaikki näytti
niin luonnolliselta kuin ei mitään». Ilta-askareensa tehtyään hän
sitten kävi nukkumaan siinä levollisessa luottamuksessa, että aamulla
raudoissa olisi yksi taikka useampikin piikkisika.
Ja teensä voimallisuudesta huolimatta rouva Gammit nukkui raittiisti,