Ylämaan kansa - 14

Total number of words is 3609
Total number of unique words is 2065
19.4 of words are in the 2000 most common words
27.9 of words are in the 5000 most common words
33.1 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
oksilla. Rantaan ajautuneen lieon päässä istui punainen kettu, joka ei
malttiaan eikä tarmoaan menettänyt, olipa mimmoinen paikka tahansa,
katsellen puunlatvoja. Syvämietteisessä viisaassa mielessään se
etsiskeli jotakin keinoa, jolla tämänkin kamalan vastustajan pettää.
Putaan pinnalla vilisi uivaa minkkiä, biisamia ja vesirottaa, jotka
maailmaa uhkaava tuho oli liikkeelle säikähyttänyt ja jotka nyt
luottivat siihen, että niiden suosiman kylmän elementin voima olisi
riittävä suoja. Musta uroshirvi kahden lehmän keralla ja kymmenkunta
punaista hirvasta seisoi mahaa myöden vedessä, silloin tällöin
piehtaroiden siinä itseään jäähdyttääkseen. Mutta karhuja ei tässä
omituisessa kokouksessa ollut ainoatakaan, suurta mustaa karhua itseään
lukuunottamatta, se kun oli kateellisena karkoittanut läänistään kaikki
kilpailijat.
Tilannetta hetkisen tarkasteltuaan karhu kahlasi veteen. Se upotti
päänsä veden sisään lieventääkseen polttavien silmien ja sieraimien
tuskia. Pudas oli matala siltä kohdalta, josta se siihen poikkesi, ja
pohja oli pehmeätä, sitkeätä, vastenmielistä sen jalalle. Sen siinä
seistessä ja levottomana nostellessa jalkojaan singahti sankkenevasta
savuvaipasta suuri punahehkuinen kekäle ja sattui läheisellä oksalla
kyyröttävään villikissaan. Rääkäisten kissa ponnahti ilmaan, mutta
huomatessaan putoavansa veteen, jota se inhosi, se kierteli itseään
vähän sivulle päin ja sai kiinni karhun leveästä selästä. Sen kynnet
upposivat syvään ja tuskasta mörähtäen karhu koetti ravistaa sitä irti.
Pelosta mielettömänä ja ilmeisestikin pitäen karhua vain elollisena
liekona kissa piti kiinni ja kynsi kahta kovapintaisemmin. Milloin
muulloin tahansa karhu olisi kiskaissut kissan paikaltaan ja reväissyt
sen kappaleiksi. Mutta nyt ei sen mieleen juolahtanutkaan vihastua.
Tässä ei ollut mitään yksilökohtaista. Karhu vain käsitti, että hänen
selässään oli jotakin, joka koski kipeään, ja tahtoi päästä siitä
erilleen. Kumoon heittäytyen se piehtaroi vedessä ja upotti kissan
liejun sisään. Sen ylös noustessa oli paha taakka tiessään. Mutta
nyt karhu oli tyytymätön paikkaan. Vesi ei ollut niin syvää kuin
sille olisi pitänyt. Ja sitäpaitsi se mielestään oli umpimutkassa. Se
kaipasi enemmän tilaa, enemmän ilmaa, laajempaa näköalaa, vaikkapa ei
ollutkaan muuta kuin hirmuja, mitä katsella. Työntäen syrjään pari
punaista sarvasta, jotka tuskin vilkaisivat siihen suurilla, lempeillä,
kauhua-uhovilla silmillään, se kahlasi putaan suulle. Siinä se tunsi
pyörteen, joka pyrki koskeen kiskomaan, ja meni lapojaan myöten veteen.
Aivan vieressä seisoi kömpelö naarashirvi raukeasti lepattaen suuria
korviaan ja tuijottaen, ei liekkeihin, vaan samentuneisiin aaltoihin
ja vaahtoriekaleisiin, joita kiiti siitä ohi. Sitten sen nenän editse
kaikessa rauhassa uiskenteli iso ruskea saukko. Kohottaen päänsä ja
lapansa korkealle vedestä kuin tähyilevä hylje uija silmäili koskia
ja laski sitten oikopäätä niihin, paetakseen rohkeasti virran mukana.
Ilmeisestikin se oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei pikku pudas kauan
kelpaisi pakopaikaksi. Karhu katseli sen lähtöä kaihomielin ja punnitsi
asiaa, mutta ei uskaltanut lähteä tyrskyviin aaltoihin, jyriseviin
kopruihin.
Putousten jyrinää ei kuitenkaan enää kuulunut liekkien laajalta
ahnaalta pauhulta. Hyppiessään ja hyökätessään ne melkein näyttivät
karjuvan ja oli kuin itse savupilvetkin olisivat saaneet äänen ja
alkaneet jyristä. Kuumuus kävi tukehduttavaksi, sietämättömäksi; ja
kipeniä ja kekäleitä putoili putaaseen niin tiheään, että toiset
eläimistä karvansa äkkiä kärventyessä mielettömän kauhun valtaamina
karkasivat suoraa päätä palavaan pätsiin, toisten taas kupsahtaessa
suinpäin veteen ja paikalla hukkuessa. Ne eläimet, joille vesi
oli tuttava, upottivat itsensä siihen niin syvään kuin saattoivat
ja vavistuksella odottivat lähestyvää tuhoa, mutta viisas kettu,
varovaisesti uiskenneltuaan putaan rantoja ja niitä tutkittuaan,
löysi vihdoinkin rantaäyrään alta kolon, jonka suuta vettyneet juuret
peittivät. Tämä oivallinen pikku tyyssija oli jo tunkien täynnään
biisamirottia ja minkkejä, mutta kettu kursailematta tunkeutui sisään,
työntäen toisia ulos, tulemaan toimeen miten parhaiten taisivat. Ja kun
heimon hämärät aikatiedot kertovat, että se myöhemmin vielä pyydysti
monet jänikset ja metsälinnat miehen hylätyn raivion lahoavilla
kannokoilla, niin oli pakopaikka ilmeisestikin turvallinen.
Tulikuoleman lähestyessä karhu kuitenkin alkoi vavista. Viisasta kettua
lukuunottamatta se oli tässä kurjassa joukossa ainoa eläin, jolla
oli sen verran älyä, että se pystyi käsittämään heidän kohtalonsa
koko hirmuisuuden. Törmässä ei ollut niin suurta koloa, että sen
valtava ruho olisi siihen mahtunut. Surkeasti vinkuen se katseli
alaspäin pitkin kuohuvaa solaa, jota pitkin saukko oli paennut. Mutta
ei uskaltanut lähteä perään. Se näytti yhtä varmalta tuholta. Ja se
olikin jo vain kiehuvaa pimenevää kauhujen kujaa kahden savu- ja
liekkiseinämän välissä.
Ja pudaskin oli nyt hirmujen paikka. Sen pinta oli täynnään pieniä
eläimiä, mitä oli eloon jäänyt, siinä oli villikissa tai pari,
lukemattomia oravia, portimoita, näätiä, murmeleita, hiiriä,
pesukarhuja ja moniaita jäniksiäkin, jotka suurimman epätoivon
hetkellä olivat oppineet uimaan. Loput olivat joutuneet surman omaksi.
Hirvaistakin oli useita tuhoutunut siinä mielettömässä kamppailussa,
joka parhaillaan umpimähkään myllerteli lampareen keskellä. Paitsi
karhua pysyivät vain synkät, jäykät hirvet erillään tästä vaarallisesta
sotkusta. Ne olivat kyyristyneet syvälle veteen ja vain turpaansa
kohottelivat vähän väliä vetäistäkseen henkeensä palavaa, tukehduttavaa
ilmaa.
Sattuessaan kääntämään epätoivoiset silmänsä vastavirtaan karhu äkkiä
näki kumman otuksen, joka läpi tyrskyjen ja savun syöksyi alaspäin
häntä kohti. Ja samalla se jo tunsikin tulijan. Se oli mies, joka oli
kyyristynyt matalaksi puukanoottinsa perään ja hurjasti melallaan vettä
piesten ohjasi sitä louhien ja pystyynkarkaavien hyökyaaltojen välitse.
Peitteensä hän oli osaksi kietonut päänsä ympäri; ja takana liehuen
yksi kulma savusi ja kyti. Kanootin hän pyöräytti lahdelmaan ja hädin
tuskin pelastui kaatumasta ajaessaan viistoon hirven vedenalaiselle
selälle. Käsivarren matkan päähän karhusta hän pysähtyi, ja karhu
näki, että hänen muotonsa oli kummasti muuttunut. Suuret suonikkaat
kädet ja laihat kasvot olivat mustuneet ja näivettyneet ja silmät
tuijottivat kaameina kuopista, joitten sekä silmäkarvat että ripset
olivat kärventyneet. Siitä huolimatta hänen tulonsa tuotti karhulle
turvallisuuden tunteen. Tässä se oli hallitsijahenki, se ajatteli, jota
eivät edes tulen hirviöt kyenneet voittamaan. Se vinkui ja tuli lähemmä
kanoottia ja sen sydämessä alkoi orastaa hämärä toivo. Mies huomasi sen
ja tälläkin epätoivon hetkellä, kasvojensa irviin vääntyessä, tunsi sen
vastustajaksi, joka oli niin kauan välttänyt hänen ansansa.
»Tällä kertaa olemme molemmat kiikissä, vanha kaveri, eikö niin!» hän
mutisi hampaisiinsa, tempasi peitteen päänsä ympäriltä ja upotti sen
kanootin viereen veteen. Kietaisten sen sitten jälleen olkainsa ja
päänsä ympäri vettä valuvana ja pistäen kulman hampaisiinsa voidakseen
hengittää sen läpi paksussa savussa hän jälleen sysäsi virtaan venhonsa
ja matalalla vyöryvän savupeitteen alla kiiti koskelle. Hetkisen karhu
epäröi, vinkuen kuin koiranpenikka, sitten hyppäsi hänen peräänsä.
Karhu tietenkin oli paljoa parempi uimari kuin se itse tiesikään.
Muutaman silmänräpäyksen hämmennyksen jälkeen virran kamalassa
kiertävässä puserruksessa ja kiskonnassa se huomasi yleensä voivansa
pitää päänsä veden päällä ja sitten johonkin määrään kykenevänsä
suuntaansakin katsomaan.
Ensiksi se valitsi sen huonosti, kun ei ymmärtänyt veden merkkejä.
Pulikoituaan ensin puoliläkähdyksissään peräkkäisissä hurjissa
aallokoissa se huomasi edessään oikean käden puolessa tyrskyjen välillä
näköjään aivan sileän väylän. Päättäväisenä se ponnisteli sitä kohti,
veden mukana alaspäin kiitäessään. Ja se pääsikin sinne. Sen kämmenet
kolusivat pitkin pohjaa. Vimmatusti kynsien se koetti pysäyttää
itsensä, mutta mukelsikin kuperkeikan ja ponnahti pystysuoran kynnyksen
reunalta alla olevaan kirnuavaan kattilaan.
Kattila oli karhun onneksi kyllin syvä lauhduttaakseen koprun
suoranaista survontaa, ja se joutui jonkinlaiseen pyörteeseen, kunnes
tointui pökerryksistään ja taas sai henkeä vedetyksi. Sitten se pääsi
soutamaan vähän syrjään ja pyyhkäisi taas alaspäin raivoavaa koskea
laskien. Mutta nyt se oli sen verran viisastunut, että vältti moisia
petollisia tyveniä ja valitsi ennen jyrkät pauhaavat solat suurine
hyrskyineen, joissa oli vettä vahvalti ja selvä väylä.
Mies voimallisella melallaan työnnellen oli päässyt kauas edelle,
näkymättömiin, mutta karhu seurasi luottavaisena samaa tietä, jota
hän oli edellä kulkenut. Joen molemmat rannat olivat nyt hehkuvana
pätsinä, myllertelevinä mustina savunpurkauksina, joita valtavat
punaiset, keltaiset liekkiläikät repelivät. Mahtavat rungot loimottivat
moniaan minuutin muuta mullerrusta korkeammalla, sitten katkesivat ja
kaatuivat, tämän romahduksen vähääkään erottumatta kaiken rytinästä.
Kohottaessaan vedestä vettävaluvaa päätään ja vaivalla henkeä
haukkoessaan karhu toisin ajoin tunsi, kuinka hänen huulensa ja
sieraimensakin jo alkoivat kuumuudesta riutua. Mutta se ei ollut enää
toivoton, niin täydellisesti se luotti miehen johtajakykyyn.
Etelähaaran valtavesi lopulti pusertui kammottavaan kaukaloon ja
syöksyi siitä alas jyrinällä, joka kuului liekkienkin riehunnassa.
Karhu ponnisteli kovasti päästäkseen kivisille matalikoille, joita oli
rannoilla, mutta liian myöhään. Armotta vuoksi tempasi sen mukaansa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä se jo oli kuurnassa. Vastustamattomat
ristivirtaukset anastivat sen, pyörittelivät nurin niskoin, vetivät
veden alle. Kumeita ääniä jytisi sen korvissa ja keuhkot olivat
haljeta. Sitten se taas äkkiä ponnahti pinnalle, läkähtymäisillään, ja
tunsi, kuinka jalkain alitse luisti sileitä kallioita. Ja sitten sen
kynnet tapasivat puuta, tarrasivat kiinni kuin takkiainen ja pysyivät
kiinni. Sekunnin tai parin kuluttua se saattoi kiskaista itsensä aivan
koskesta pois ja koko voimallaan pitää kiinni muutamista pölkyistä,
jotka olivat tunkeutuneet ja suutiutuneet sivuhalkeaman leukoihin.
Aivan kuononsa edessä karhu hämmästyksekseen näki miehen kiinni pitävän
kallion halkeamasta, ruumis vedessä ja pää, silmiä lukuunottamatta,
vettävaluvaan peitteeseen kietaistunsa. Kanoottia ei näkynyt missään.
Mies loi punoittavista silmistään tuttavallisen katseen
rähjäytyneeseen, läähättävään petoon ja siirtyi pölkkyjä pitkin vähän
etäämmälle, sillekin tilaa antaakseen.
»Hauska tavata, toveri!» hän huusi. »Ole vain kuin kotonasi. Me
taidammekin olla ainoat, mitä näillä mailla on henkiin jäänyt!»
Lieneekö karhu kuullut heikkoa kaikua miehen sanoista, vai häiritsikö
sitä se, että miehen silmät kohtasivat sen katseen, kun se niin
arastellen vetäytyi kauemmaksi. Mutta tuntiessaan virran uudelleen
käyvän takapuoleensa kiinni, se taas palasi lähemmäksi ja kyyristyi
kosteveteen käden ulottuviin miehestä.
Toistaiseksi molemmat pakolaiset nyt olivat turvassa. Vettä oli siksi
vahvalti, että se peitti heidät, ja siitä nousevat kallion syrjät
suojelivat heidän kasvojaan tuhoisilta liekin löyhäyksiltä, jotka
toisinaan nuolaisivat kosken pintaa. He eivät voineet muuta tehdä kuin
odottaa.
Kaiken sen päivää ja koko yönkin (vaikk'eivät he tienneet, koska
päivä vaihtui yöksi) mies ja peto siinä makailivat rinnan henkeänsä
säilytellen, valkean raivotessa kahden puolen ja ylhäällä ilmassa.
Mutta sitten palo alkoi laimeta, jättäen molemmille rannoille hehkuvia
kantoja ja pökköjä savuamaan ja kytemään sekä vasta- että myötävirran
puolessa. Siellä täällä vain palaa soikotti enää yksinäinen kuusi.
Ilma oli nyt siksi viilennyt, että saattoi vaivatta hengittää; ja
toivottoman harmaa aamuhämärä valaisi palon hävityksiä.
Mies nousi vedestä, oikoi turtuneita jäseniään, väänteli vettä
vaatteistaan; ja niin pian tarpeemme vaihtuvat, että hän nyt käänsi
ruumiinsa lähintä tulta kohti lämmitelläkseen. Karhu vahti häntä
hätäisenä, mutta ei uskaltanut tulla likemmäksi. Se seurasi silmillään
miehen liikkeitä kuin koira. Hetkeksi se menetti kaiken aloitekykynsä.
Mies tällä haavaa älysi selkeästi vain yhden asian: ei moneen päivään
ollut mahdollista lähteä noille tulisille rannoille, ellei tulisi
rankkasadetta, joka sammuttaisi kytevät sammalikot. Mutta vähän
alempana hän huomasi tukalan pakopaikkansa ja rannan välillä hieta-
ja sorasärkän, jolle oli tarttunut muutamia pölkkyjä ja jolla kasvoi
harvassa lyhyttä raitaa ja tuomea. Se oli niin könkäistä lentävän
vihman tiessä, että pensaat olivat tulelta säilyneet, vaikka kuumuus
olikin lehdet lakastuttanut ja kähertänyt. Pölkyistä ahnaat liekit
olivat vain pihkaisia halkeamia kärventäneet. Miehen silmällä nähden
tämä särkkä pölkkyineen tarjosi pelastuskeinoja, jos sille vain oli
mahdollinen päästä. Mutta välillä kuohui syvä ja isoaaltoinen virta,
jonka hän luuli lennättävän itsensä ohi kuin oljenkorren, vaikka hän
olikin hyvä uimaan. Kun tuo karhu yrittäisi ensin, hän ajatteli!
Mutta heti senjälkeen hän älysi, ettei se merkitsisi mitään missään
tapauksessa, karhu kun hyvin suoriutuisi semmoisessakin koskessa, johon
hän olisi hukkunut kuin kissanpenikka. Hän loi kuitenkin kehoittavan
katseen karhuun ja huusi kovalla äänellä, joka voitti koskenkin kohinan:
»Lähdepäs koettamaan, veikkonen! Emme voi jäädä tähän koko päiväksi!»
Karhu luuli, että häntä syytettiin tiesi mistä kunnottomuudesta, ja
hermostuneesti vetäytyi pakopaikan alempaan päähän.
Hyvin käsittäen, ettei tässä ollut mitään muuta neuvoa kuin yrittää,
mies siekailematta ryhtyi toimeen. Hän tiesi, etteivät odotuksesta
vahvistuisi ruumiin, sen enempää kuin sielunkaan voimat. Huolellisesti
pysyen molempien uomain välisen kallioriutan selällä hän kulki ylöspäin
jakautunutta ja heikontunutta virtausta vastaan, käyttääkseen hyväkseen
kaikki mahdolliset edut tähän vaaralliseen ylitykseen ryhtyessään. Kun
hän ei enää kyennyt vastustamaan virran voimaa, hyppäsi hän siihen
niin kauas kuin saattoi ja veteli vimmatusti, toivottomuudessaankin
toivoen pääsevänsä niin kauas, että tavoittaisi särkän nenän, ennenkuin
virta ohi veisi. Mutta siinä samassa hän jo huomasi yrityksensä
toivottomuudenkin. Sen virran voimassa hän ei ollut muuta kuin kieppuva
lehti.
Karhu oli sillävälin pitänyt kiihkeästi silmällä hänen liikkeitään,
hänen vastavirtaan kahlatessaan. Sillä ei ollut käsitystäkään, mitä
tämä temppu merkitsi, mutta sen se varsin hyvin tiesi, ettei mies
voinut sitä kautta poistua yhteisestä pakopaikasta. Mutta nähdessään
miehen suinpäin heittäytyvän koskeen, rantaa kohden ponnistaen, tunsi
se itsensä hylätyksi. Vingahtavalla kirjauksella sekin hyppäsi koskeen.
Se ei uskaltanut päästää miestä näkyvistä, peläten palon muutoin taas
saavuttavan.
Se taisteli uljaasti kosken kourissa, pitäen kuonoaan korkealla; ja
vaikka vesi kamalaa kyytiä kiidätti sitä alaspäin, edistyi sen matka
kuitenkin poikittainkin. Se oli juuri saanut arvanneeksi vastustavain
voimain suuruuden ja asettanut suuntansa siten, että tavoittaisi
hietasärkän, kun mies sen hämmästykseksi ajautuikin alas sen päälle
ja kävi kaksin kourin sen pitkiin lapakarvoihin kiinni. Säikähtyneenä
tästä odottamattomasta hyökkäyksestä karhu pieksi vettä vielä
entistäkin tuimemmin. Ja mies kiersi sen peräpuolitse alemman kyljen
puolelle ja piti hellittämättä kiinni.
Pelästynyt karhu saavutti sorarannan vielä ylempänä kuin olisi
tarvinnutkaan ja laukkasi sinne kuin säikähtynyt kissa. Mutta ne
kamalat kourat eivät enää olleetkaan sen kyljessä kiinni. Kun se
kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut, seisoi mies ja hengästyneenä
nauroi somerikon reunalla, ja huusi:
»Kiitos, kumppani! Jalosti sinä vetelit!»
Suuresti hämmästyneenä naurusta, jonka merkitys kävi aivan yli sen
ymmärryksen, karhu pujahti hietasärkän toiselle puolelle ja kaihomielin
katseli kyteviä rantoja.
Hengästyksestään päästyään mies alkoi vierittää kahta pölkkyä
rinnakkain tyveneen veteen, jota oli hietasärkän kainalossa. Tuomen
rihmamaisilla juurilla ja kärventyneiden pajujen pienillä vesoilla hän
sitoi molemmat pölkyt lujasti yhteen ja sitten vielä toisiakin yhtä
lujasti, kunnes hänellä oli lautta, jonka hän arveli kestävän vaikka
minkä kosken, mitä vielä oli edessäpäin. Hän tiesi, ettei järvelle ja
aukeille paljaille maille enää ollut puolta mailiakaan; ja Etelähaaran
kaikki pahimmat könkäät ja putoukset olivat jo takanapäin, senkin hän
tiesi. Hänellä ei ollut melaa eikä sauvointa, millä matkaansa ohjata,
mutta hyvällä luottamuksella hän siitä huolimatta työnsi ulos rannasta.
Tätä tehdessään hän kättään heiluttaen hyvästeli pakotoverinsa.
»Parasta, kun nyt pysyt siinä, toveri!» hän huusi, »siksi, kunnes
metsät vähän jäähtyvät. Ei sinulla ole siinä hätää mitään.»
Karhu, joka nyt oli päässyt liekkien uhkaavasta tuhosta, mutta vielä
oli hermostunut siitä, kun valtiaan käsi niin oli hänen kylkiään
kouristellut, näytti huomaavan tämän neuvon hyväksi. Ensin se kuitenkin
seurasi lauttaa syvänteen rajalle saakka, kahden vaiheilla vinkuen.
Sitten se istahti takakintuilleen ja katseli, kuinka lautta keikkui ja
kynti aaltoja, mies päällä kyyröttäen, katseli, kunnes se joen polven
taa katosi.


OVEEN KOLKUTTAVA HIRVI.

I.
Pyryn ja tuulen tauotessa oli Carsonin raivio aidanseipäitä myöten
lumeen hautaantunut. Vanha yksikerroksinen, patsaille rakennettu talo
— pitkine vajoineen, ja sitten matala navetta, joka oli vajaan nähden
suorassa kulmassa, muodostaen sen kanssa L kirjaimen — oli melkein
akkunanpäällisiä myöten lumen peitossa. Tuulen lumesta puhdistamat
katot erottuivat mustina ympäröivästä valkeudesta. Huolimatta
siitä, että kahden päivän myrsky oli tauonnut ja aurinko jälleen
paistoi, oli taivas vielä utuisen kalpeana, ikäänkuin olisi siellä
ollut vielä enemmänkin lunta syytää kuormatun maailman päälle; ja
auringonpaiste oli loistoaan vailla. Raivion toiselle reunalle lumi oli
kasautunut korkeiksi kinoksiksi, joista kohosivat taivaalle puhtaiksi
ravisteltuina kuusien mustat rivit; kun taas toisella puolella, metsän
suojassa, kaikki puut olivat valkeaan verhotut, kuormatut oksat maata
kohti riippuen.
Mutta vaikka ulkomaailma olikin niin kuollut ja autio, oli katon
alla rattoisaa. Päähuoneessa, joka samalla oli arkihuone, eteinen ja
keittiö, oli omituisen hämärä lumikinosten vuoksi, jotka peittivät
akkunamudut, mutta tämä vaikutti vain sen, ettei yksinäisyys eikä vilu
päässyt ulkoa sisään tunkeutumaan. Suuressa keittiöliedessä humusi
kuivista koivu- ja vaahterapuista kelpo tuli ja lieden avoimesta ovesta
leviävä punainen hehku läikkyi kiilloitetuilla peltiastioilla, joita
riippui vastakkaisella seinällä, ja kimalteli sieltä täältä valkoisista
vadeista ja vanhoista sinisistä posliiniastioista, joita oli rivissä
avaran astiakaapin hyllyillä.
Pitkän honkapöydän toiseen päähän oli katettu kahdelle, päivä kun oli
kohta puolessa, joka takametsissä on päivällisen aika. Pöydän toisessa
päässä seisoi rouva Carson — kookas, roteva nainen, mustat hiukset
hemmoittelematta taapäin kammattuina ystävällisistä, mutta pikaisista
punakoista kasvoistaan — seisoi ja vastasi taikinaa viikon leivontaa
varten. Paikalla kuin hän sai leivät uuniin, oli hänen ja Amandan aika
ruveta päivällistä syömään. Kyökin lämpöiseen ilmaan huokui suolatun
häränlihan ja nauriitten tuoksua mustasta padasta, joka seisoi hellan
syrjällä hiljalleen porisemassa.
Amanda tömisteli lujasti jalkojaan ovella ja karisteli lunta sinisestä
villahameestaan, käyttäen siihen luudan sijasta melkein ikäloppua
harmaata hanhensiipeä. Hänen kirkkaille kukkeille kasvoilleen oli
työn homma valanut punaa ja vaaleankeltaisia vallattomia suortuvia
oli päässyt valloilleen paksun sinisen kotokutoisen hilkan alta,
joka oli leuan alle kiinni sitaistu, ja varjosti nyt kiehkuroineen
veitikkamaista sinisilmäparia ja lyhyttä, suoraa, hyvämuotoista
nenää, joka pyrki pystyyn kohoamaan. Ja pystyyn se nyt nousikin,
kun hän rattoisan reippaalla liikkeellä keikautti pientä päätään,
saadakseen harmilliset kutrit silmiltään. Vaikka hengästyneenä kovista
voimanponnistuksistaan nauroi hän, ikäänkuin hyvällekin lystille. Hän
oli luonut teitä suurien kinoksien läpi — asuinrakennukselta navetan
luo, navetan ovelta kaivolle ja kaivolta takaisin eteisen ovelle —
tehnyt siis kylläkin kovaa työtä, mutta nuoressa innossaan ja iloissaan
siitä, kun kuukausia etäällä kyläkunnassa oltuaan opettajana jälleen
oli kotia päässyt, hän oli pitänyt sitä huvina. Lattialla makasi
hänen vieressään iso puinen lumilapio samassa paikassa, johon hän
oli sen pudottanut sisään tullessaan, ja siinä istui vielä kiinni
lumikokkareita.
»Kas niin!» hän iloisesti huudahti. »Se oli sentään, äiti, koko joukon
hauskempaa kuin opettaa yksitoista kertaa yksitoista. Nyt ovat tiet
auki. Ja auki ne pysyvätkin — ainakin ensi myrskyyn asti.»
Rouva Carson hymyili, katsomatta kuitenkaan hommastaan, hän kun
parhaillaan tottuneesti jakoi taikinaa syviin mustiin paistinkupposiin.
»Niin aina, tyttöseni, mutta nostapas nyt lapio lattialta ja pane se
pystyyn puulaatikon taa, jossa sen paikka on. Etpä ole tainnut tapojasi
muuttaa, vaikka olet ollut opettajana Brine Settlementissä. Pitäisi kai
olla aivan kuin ennenkin pieni neekeripoika perässäsi juoksemassa ja
kapineita poimimassa?»
Amanda loi puulapioon soimaavan hämmästyksen katseen, kuinka se
ajattelemattomuudessaan oli uskaltanut jäädä lattialle makaamaan. Hän
antoi sille pienen potkun, nosti sen sitten ylös ja kiltisti vei sen
oikeaan paikkaansa puulaatikon taa. Kääntyen sitten äitinsä puoleen
toivehikkaan näköisenä kuin palkinnon ansainnut, hän huudahti: »Kas
niin, muorikulta! Ja nyt minun tulee saada päivällistä. Minä olen ihan
nälänkuoliaana.»
»Se on ollut valmiina jo puolen tuntia», vastasi äiti, pistäen uuniin
taikinakupposen. »Kanna ruoka pöytään, tyttöseni, tuossa paikassa minä
teen sinulle seuraa.»
Amanda riisui päästään hilkan, nakkasi sen tuolille keittiön toiselle
puolelle, oli hiuksensa suorivinaan siten, että kämmenillään pyyhkäisi
ne ylös kummaltakin ohimolta, otti sitten kahvelin ja uteliaana kohotti
höyryävän padan kantta.
Juuri samassa joku kolkutti oveen. Kolkutus kuului niin oudolta, että
Amanda säikähtyen pudotti padan kannen ja rouva Carson, joka juuri
aikoi paiskata uunin luukun kiinni reippaaseen tapaansa, jätti sen
kesken ja mutisi masennetulla äänellä: »Hyvänen aika! Mitä tuo on?» Se
oli aivan selvään kolkutus, raskas ja epämääräinen, ja samalla kuului
jonkinmoista raapinaa ja haparoimista.
Amanda, rohkeuden vaistoa noudattaen, astui pari askelta ovea kohti.
Sitten hän pysähtyi. Tässä sisäänpääsy-pyynnössä epäilemättä oli
jotakin sangen »omituista». Haparoimista ja raapinaa jatkui, ja sille
antoivat enemmän painoa useat keveät napaukset, jotka melkein kuuluivat
siltä, kuin niillä ei olisi mitään tarkoitettu. Raskas puusalpa sitten
nousi vähän matkaa syvästä haastaan, ikäänkuin sitä olisi nykinyt
joku, joka ei oikein ymmärtänyt, miten sitä oli käsiteltävä. Neitosen
hienoissa niskahiuksissa alkoi tuntua pöyristystä.
»Mandy, koetaskin avata ovi!» kuiskasi äiti, astuen sukkelaan lieden
ympäri hänen rinnalleen ja tarttuen häntä käsivarteen.
Mutta nuoren immen leikkivän lapsellisen itsepäisyyden alla piilikin
uljas tyyni rohkeus.
»Joutavia, äiti!» hän vastasi matalalla äänellä. »Se luultavasti on
joku, joka on vilusta puolikuolleena ja joka ei enää kykene kunnolla
kolkuttamaan. Meidän täytyy avata ovi. Me olisimme katalia, ellemme
sitä tekisi.» Mutta kesken puhettaan hän juoksi makuuhuoneeseen ja
palasi taas paikalla, rihla kädessään. Ovelle mennessään hän tyynesti
avasi patruunapesän katsoakseen, oliko patruuna paikallaan, ja livautti
sen sitten kiinni kovalla naksahduksella, joka tarpeen mukaan saattoi
olla vieraalle varoitus.
Välittämättä äitinsä kiihkeistä kielloista Amanda vasemmalla kädellään
tavoitti salpaa, pysyen kuitenkin ovesta niin loitolla kuin suinkin ja
pitäen rihlaansa varalla, niin että se silmänräpäyksessä saattoi lentää
poskelle. Mutta ennenkuin hänen sormensa saivat salpaan koskeneeksi,
kohosi se itsestään kammottavalla tavalla hitaasti haastaan ja jykevä
ovi lensi auki. Amandan ensi mielijohde oli syöksyä sitä vastaan ja
koettaa salvata se kiinni salaperäiseltä tulijalta. Mutta ennenkuin hän
sai sen tehneeksi, sattui hän näkemään vieraan ja hämmästyen pysähtyi.
Hänen edessään seisoi koko oven pimittäen valtava hirvi, jonka sarvet
ulottuivat vielä ohi ovipielienkin, ja epäröiden pisti sisään suuren
mustan turpansa.
»Ammu! Ammu!» huusi rouva Carson. »Se koettaa tulla sisään! Ammu,
kuuletko!»
Mutta Amanda laski rihlansa alas ja puhkesi hermostuneeseen nauruun.
Jännitys oli ollut lyhyt, mutta ankara, ja huojennus oli sanomaton.
Hän ei ollut huomannutkaan, kuinka kamalan pelästynyt hän oli. Mutta
hän ymmärsi vaistomaisesti eläimiä, sekä villejä että kesyjä; ja hän
piti niistä kaikista. Ojentaen kätensä hän taputteli sen suurta anovaa
turpaa.
»Pitäisikö minun ampua se, äiti? Eihän toki! Elä puhu semmoisia! Kas,
kuinka se värisee. Sitä on ajettu takaa ja se on tullut meiltä turvaa
pyytämään. Mikä on voinut säikyttää näin suuren eläimen?»
Rouva Carson oli nyt tointunut, mutta oli suutuksissaan, kun oli niin
pahoin pelästynyt.
»Ellei sinulla ole sen vertaa järkeä, että ammut sen, Mandy, niin aja
se ainakin pois ja sulje ovi sukkelaan. Koettakoonkin tulla sisään
sotkemaan, kuuletko! Mikä hävytön elukka. Suljetkos sen oven paikalla!
Päästät kaiken lämmön mäelle.»
Amanda nauroi rattoisasti.
»Äitikulta, eihän se mitenkään pääse sisään! Katsos, sen sarvethan
ovat paljon leveämmät kuin ovi. Minä luulen, että tämä on kesy hirvi,
jota on paljon hyväilty, jonka vuoksi se luulee ihmisten asunnoista
löytävänsä ystävyyttä ja turvaa. No hyvä, ukkoseni, sinä oletkin tullut
oikeaan paikkaan. Olisipa hauska tietää, mikä sinua on sillä tavalla
säikäyttänyt.»
Suuren eläimen kyljet nousivat ja laskivat rajusti ja se värisi vielä;
mutta Amanda paikalla huomasi, että se nyt luuli löytäneensä ystäviä.
Kurottaen naurettavan pitkää, riippuvaa, melkein tartuntaelimeksi
muodostunutta ylähuultaan se koetti saada kiinni immen hameen poimusta.
Siinä selitys, kuinka se oli voinut nostaa salpaa. Hän oli tuolla
tutkistelevalla huulellaan vetänyt nuorasta.
Amanda hetkeksi herkesi puhumasta, tarkastellen ihastuneena
suojattiaan. Äiti, joka yhä oli kiihdyksissä, oli juuri ryhtymäisillään
uuteen hyökkäykseen, mutta Amanda ennätti ennen häntä.
»Voi, katsos!» hän huudahti, »sanoinhan minä, äiti, että se on kesy!
Se on ollut valjastettuna. Katsos, kuinka sen olat ovat hieraantuneet.
Kuinka ihanaa! Tahtoisinpa tietää, etkö sinä hyvä rakas hirvi syö
jauhoja!»
Siepaten pöydältä lautasen hän juoksi jauhotynnyrille ja kahmaisi siitä
pari pivollista karkeita kullankeltaisia maissijauhoja. Rouva Carson,
jo puoleksi leppyneenä siitä ajatuksesta, että eläin todella olikin
kesy, katseli sitä epäluuloisena, Amandan pistäessä jauholautasen sen
turvan alle. Hirvi haisteli, mutta kun ei tarjottua hyvää tuntenut,
niin se sieraimistaan puhalsi epäröivän henkäyksen. Jauhot lensivät
pitkin lattiaa ja Amandan vaatteille. Hirvi näytti nyt päättäneen, että
se olikin hyvää syödä, laskeutui oikopäätä polvilleen ja alkoi ahneesti
nuolla keltaista jauhoa. Tavoittaakseen sitä paremmin hän käänsi
päätään sivuittain ja sai työnnetyksi toisen suuren sarvensa ovesta
puoleksi huoneeseen.
Mutta maahan lentäneiden jauhojen näkeminen oli liikaa rouva Carsonin
siisteydentunteelle, varsinkin kun hänen kiusaantuneita hermojaan vielä
loukkasi Amandan iloinen naurukin, jolla hän tervehti elukan kömpelöä
tekoa. Syösten eteenpäin ja huudahtaen: »Menetkös siitä, mokoma
likainen elukka!» hän, sieppasi perunapulkin ja iski tuimasti eläintä
turpaan, ennenkuin Amanda ennätti sitä estää.
Käden tarkkuus ei kuitenkaan ollut rouva Carsonin vahvoja puolia.
Ja sitäpaitsi Amanda juuri pahimmalla hetkellä oli tarttunut hänen
käsivarteensa kiinni. Isku ei sattunutkaan eläimen turpaan, vaan
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Ylämaan kansa - 15
  • Parts
  • Ylämaan kansa - 01
    Total number of words is 3557
    Total number of unique words is 2012
    18.0 of words are in the 2000 most common words
    25.7 of words are in the 5000 most common words
    31.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 02
    Total number of words is 3571
    Total number of unique words is 1996
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    35.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 03
    Total number of words is 3627
    Total number of unique words is 1917
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    30.9 of words are in the 5000 most common words
    35.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 04
    Total number of words is 3607
    Total number of unique words is 2028
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    34.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 05
    Total number of words is 3639
    Total number of unique words is 2012
    21.0 of words are in the 2000 most common words
    29.9 of words are in the 5000 most common words
    35.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 06
    Total number of words is 3565
    Total number of unique words is 1970
    23.0 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    37.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 07
    Total number of words is 3534
    Total number of unique words is 1965
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    32.4 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 08
    Total number of words is 3624
    Total number of unique words is 1996
    21.1 of words are in the 2000 most common words
    29.6 of words are in the 5000 most common words
    35.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 09
    Total number of words is 3631
    Total number of unique words is 1876
    21.6 of words are in the 2000 most common words
    28.9 of words are in the 5000 most common words
    33.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 10
    Total number of words is 3615
    Total number of unique words is 2014
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    29.9 of words are in the 5000 most common words
    34.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 11
    Total number of words is 3664
    Total number of unique words is 1904
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    34.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 12
    Total number of words is 3643
    Total number of unique words is 1903
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    34.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 13
    Total number of words is 3588
    Total number of unique words is 2088
    19.1 of words are in the 2000 most common words
    28.1 of words are in the 5000 most common words
    32.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 14
    Total number of words is 3609
    Total number of unique words is 2065
    19.4 of words are in the 2000 most common words
    27.9 of words are in the 5000 most common words
    33.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 15
    Total number of words is 3687
    Total number of unique words is 1864
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    33.7 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 16
    Total number of words is 1069
    Total number of unique words is 692
    30.5 of words are in the 2000 most common words
    37.4 of words are in the 5000 most common words
    41.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.