Ylämaan kansa - 04

Total number of words is 3607
Total number of unique words is 2028
20.4 of words are in the 2000 most common words
29.8 of words are in the 5000 most common words
34.9 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
häntä viehättämästä. Hän tahtoi paikalla palata takaisin. Sitten
alkoi näkyä mummon pieni harmaa tupa rinteeltään. Voi, kuinka kauhean
pieneltä ja kummalliselta ja etäiseltä se näytti. Ja joka minuutti
se meni kauemmaksi ja kauemmaksi pois. Kauhistunut huuto »mummo!
mummo! vie minut kotia!» pääsi hänen huuliltaan. Hän nousi ylös ja
meni sukkelaan ruuhen toiseen päähän, joka, vastavirrassa ollen, oli
lähempänä kotoa. Kun hänen painonsa siirtyi keulaan ja keula painui
syvempään virran työnnettäväksi, niin ruuhi hitaasti kääntyi ympäri,
kunnes se osoitti vastakkaiseen suuntaan. Mandy Ann kääntyi uudelleen
ja riensi siihen päähän, joka oli lähempänä kotoa, jonka jälkeen ruuhi
toisti hämmästyttävän temppunsa. Yht'äkkiä tilanteen koko totuus
valtasi Mandy Annin mielen. Hän oli hukassa. Virta kuljetti häntä
niin kauas, ettei hän koskaan, koskaan enää pääsisi takaisin. Se oli
ryöstänyt hänet siihen kauheaan erämaahan, josta hän oli kuullut niin
paljon puhuttavan. Hänen polvensa pettivät pelosta. Lyyhistyen pieneksi
punaiseksi jäsenkasaksi ruuhen pohjalle hän koroitti äänensä kimakaksi
valitukseksi, joka siihen määrään säikäytti murmelia, että se hiipi
hänen helmainsa alle piiloon.
Kylän alla joki monet mailit juoksi yhä autiommaksi käyvän seudun
läpi, jossa ei rannalla ollut asumusta, ei raiviota, ja laski sitten
yhä autiompaan järveen, jota sanottiin Ison Aution järveksi; se oli
kymmentä mailia pitkä yksinäinen selkä, soitten ja kulon polttamien
maitten ympäröimä. Ison Aution järven alapäästä joki raivoisena koskena
laski mailin verran pauhaavia portaita kuruun, jota tukkimiesten
kesken sanottiin »Pirun kaukaloksi». Tämän raivon uuvutettua vimmansa
rotkon mustien seinämäin välissä, joki hitaasti jatkoi matkaansa
merta kohti. Muutama maili kylän alapuolella virta kiihtyi ja kävi
levottomaksi, laskien kuohuvin aalloin kivisiä koskia. Kun ruuhi laski
ensimäiseen, katkesi Mandy Annin valitus ja nyyhkytys yht'äkkiä.
Valkoisten aaltojen kohina ja niiden läiskivän kiukun näkö saivat hänet
aivan ymmälle. Hän istahti keskituhdolle, puristaen värisevää murmelia
rintaansa vasten, ja tuijotti ympärilleen hurjistunein silmin. Joka
puolella hyppi aaltoja pystyyn, mustina, valkoisina ja pihkanruskeina
ryntäillen keikkuvaa ruuhta vastaan. Mutta vaikka ne Mandy Annista
näyttivät niin hirveiltä, eivät ne kuitenkaan olleet kovin vaarallisia
vankalle korkealaitaiselle veneelle, joka häntä kuljetti. Vanha
ruuhi oli nimenomaan rakennettu liikkumaan tämmöisillä vesillä. Ei
mikään voinut sitä kaataa, ja kun sen laidat olivat niin korkeat ja
ulospäin kallistuvat, niin eivät tavalliset aallokot voineet sitä
täyttääkään. Voitokkaana se ui kohisevat kosket, milloin painaen alas
korkean keulansa, milloin kolkaten kiviin ja kallistellen, mutta aina
suoriutuen pahoista paikoista ilman mainittavaa tapaturmaa. Koskissa
Mandy Ann aina istui vaieten, liikkumatta, kauhun tenhoamana. Mutta
pitkillä, verraten sileillä virtamatkoilla hän taas sen verran tointui,
että hiljaa itki murmelin pehmeään ruskeaan turkkiin, kunnes tämä
järkevä pikku eläin, tuskastuneena hänen vetistävistä hyväilyistään,
ponnisteli irti ja ryömi vihattuun koriinsa.
Vihdoin, ruuhen laskettua toistakymmentä moista isoäänistä koskea,
Mandy Ann alkoi väsyä pelkoon ja ajatella jotakin hauskempaa.
Istahtaen jälleen ruuhen pohjalle hän murheellisena koetti virkistää
mielenkiintoaan »Chaneyn taloon». Hän hypisteli kauneimpia maalattuja
posliininpaloja ja hoki itsekseen, kuinka kauniita ne olivat. Tai
valitsi hän veripunaisen tai sinipunervan lasinkappaleen, kohotti sen
kärsineiden, kyynelten kastamain kasvojensa eteen ja koetti löytää
jotakin mieltäkiinnittävää värikkäästä maisemasta, joka liukui ohi.
Mutta se oli suotta. Yksin meripihkan värinenkin lasi oli menettänyt
tenhonsa. Ja vihdoin hän, pelostaan ja yksinäisyydestään uupuneena,
vaipui ruuhen pohjalle ja nukkui.
Oli myöhä iltapäivä, kun Mandy Ann nukkui, ja hänen unensa oli sitä
raskasta puolihorrostilaa, joka seuraa lohdutonta murhetta ja pelkoa.
Sitä ei häirinnyt niiden kovempien koskien keikuttelut, joita ruuhi
nyt laski. Viimeinen maili joen juoksua, ennenkuin se järven yhdytti,
oli syvää tyyntä suvantoa; mutta kun päivän lopulla oli alkanut
kovasti tuulla luoteesta, niin ruuhi ajelehti edelleen yhtä nopeaan
kuin ennenkin. Illan suussa, auringon juuri vaipuessa länsirannan taa
kelojen paljaitten latvain sekaan, ruuhi työntyi Ison Aution järven
hylätyille vesille ja tuulen ajelemana keskijärveä riensi etsimään
»Pirunkaukalon» jyriseviä putouksia ja ärjyviä pyörteitä.
* * * * *
Ulkona keskijärvellä, jossa kova tuuli pääsi vapaasti puhaltamaan,
isojen aaltojen keikuttelu ja jyskytys peloitti pientä murmeliparkaa,
niin että se oli aivan tulla hulluksi; mutta väsyneeseen lapseen ne
eivät tehneet mitään vaikutusta, hänen väristen nyyhkiessä unessaan.
Mutta ne tekivät suuren vaikutuksen kevyeen tuohikanoottiin, joka
rannan suojassa hiipi vastatuuleen kahden melan työntelemänä. Melojat
olivat tukkilaisia, jotka palasivat joen suupuolesta. Kaiken kevään
ja alkukesän he olivat olleet poissa kyläkunnasta uittamassa talvella
kaadettuja tukkeja ja nyt he, hartaasti kotiin pyrkien, kovapintaisesti
ponnistelivat eteenpäin tuulta ja aaltoja vastaan. Ison Aution järven
kaikilla soiden rikkomilla rannoilla tuskin oli ainoatakaan kunnollista
leiripaikkaa muuta kuin aivan järven päässä, missä joki siihen
laski, ja tämän paikan matkamiehet olivat päättäneet saavuttaa ennen
pimeän tuloa. Seuraavana päivänä heillä sitten olisi edessään selvä
sauvontamatka ja illallisen ajaksi heidän piti joutua kotia.
Keulassa oleva, mustapartainen roteva mies, punainen paita päällään,
meloi hitain vakain pistoksin, upottaen syvään suuren vaahteramelansa
ja selkä kumarassa työntäen, huolimatta mitään raskaista mustista
aalloista, jotka joka toinen sekunti hyökkäsivät häntä vastaan ja
uhkasivat peittää alleen hataran aluksen keulan. Edesvastuu ei
kuulunut hänelle. Hänen tehtävänsä oli vain antaa voimaa, vakaata,
hellittämätöntä voimaa, jolla nousta kiinteän tuulen päälle. Perässä
olevan miehen tehtävä sitävastoin oli ajatella ja vahtia ja kohdata
joka hyökkäys, samalla kuin myös työntää venhoa eteenpäin halki
vellovan veden. Hän oli laiha, pitkäkätinen nuori jättiläinen, lakitta
päin, takkuinen ruskea tukka taapäin puhaltaen puna-ahavoituneilta
kasvoilta. Hänen terävät harmaat silmänsä panivat merkille ja
arvostelivat jokaisen oikullisen järviaallon, joka vastaan hyökkäsi,
ja tottunut ja voimakas ranne muunteli aina jokaista pistosta sen
mukaan kuin tarve kulloinkin vaati. Ei siinä kyllä, että kanootti
oli estettävä pistämästä liian terävään aaltoihin, täyttymästä tai
kaatumasta. Hän piti tarkkaa huolta siitäkin, ettei siihen päässyt
vettä nakkaamaan ja kastamaan aarteita, joita hän kuljetti kotia
ylämaan metsiin pienen merenrantakaupungin puodeista. Ja samalla kuin
hänen silmänsä näyttivät olevan niin tiukassa työssä Ison Aution
aaltoja vastaan taistellessaan, väikkyi hänen mielessään kaiken aikaa
toinen virkistävämpi kuva — harmaa mökki päivänpaisteisen mäen laella,
jossa hänen äitinsä odotti ja jossa pieni keltakutrinen tyttö hänelle
huutaisi: »Isä, voi i-sä!», nähdessään hänen tietä nousevan.
Itsepintaiset matkamiehet olivat ehkä parin mailin päässä järven päästä
ja aurinko parhaillaan teki laskuaan autioitten kelometsien taa, valaen
aaltojen vihaiselle läikkeelle omituisia violetteja, punertavia ja
ruskahtavia välkkeitä, kun keulamies, jonka silmät saattoivat vapaasti
harhailla, sattui näkemään tuuliajolla olevan ruuhen. Se oli vähän
heidän edellään, mutta kauempana järvellä.
»Eikös tuo, Chris, ole ukko Joen ruuhi?» hän kysyi, tottunut
tukkimiehen silmä kun tunsi aluksen joistakin pienistä rakenneseikoista
tai vioista.
»Niin taitaakin olla!» vastasi Chris, sitä hetkisen tarkastettuaan. »On
päästänyt sen karkaamaan. Vesi mahtaa nousta nopeaan!»
»Tunnin parin kuluttua siitä tulee hyviä kahvipuita, jos se tuota
kyytiä kulkee», arveli toinen laimealla mielenkiinnolla. Mutta enemmän
asia koski nuoreen jättiläiseen, joka perässä istui. Hän pahoitteli
sitä, että ukko Joe näin menetti veneensä.
»Hemmetin vanha hölmö, kun ei sitä kiinni sitonut!» hän päivitteli.
»Ellei tuuli olisi näin kovin vastassa, niin voisimme ottaa sen kiinni
ja soutaa rantaan. Mutta nyt emme voi.»
»Minä en pysähtyisi, vaikka siinä olisi säkillinen kultaa!» murahti
toinen, pinnistäen melallaan vielä entistäkin enemmän, kun yöpaikka
vielä näytti olevan niin kovin kaukana. Hän oli nälissään ja väsynyt
eikä edes malttanut piippuaan sytyttää aaltojen pauhussa.
Ruuhi oli sillävälin nopeaan kulkenut tuulen alle, kulkien heidän
ohitseen vain viidenkymmenen sylen päässä. Mieliapein Chris näki sen
sivu luistavan särkyäkseen pirstaleiksi Pirun kaukalon ärjyvässä
vimmassa. Kun se oli mennyt ohi, keikkuen aalloilla korkealla, kuten
niin hyvän vanhan aluksen sopikin, niin hän katsoi taakseen naurahtaen,
puoleksi katumapäällä. Niin tehdessään hän sattui jotakin huomaamaan
ja vilkaisi vielä toisenkin kerran. Pieni pörhöinen ruskea eläin
tuijotti sieltä partaan takaa kanoottia. Ruuhen laita sillä haavaa
juuri kallistui häntä kohti ja hän näki sen selvään. Oli kuin olikin
se murmeli, ei siitä epäilystä. Ja se näytti sanattomana pyytävän
heitä tulemaan ja pelastamaan kamalasta kuolemasta. Chris oli kahden
vaiheilla, katsellen epäröiden kumppaninsa kohoavaa ja laskevaa
selkää. Se selkä näytti kovin taipumattomalta. Chris sitäpaitsi oli
vähän häpeissään omasta tunteenpuuskauksestaan. Hän tiesi, että häntä
pidettiin joutavanpäiväisen hellätunteisena eläimiä, lapsia ja naisia
kohtaan, vaikka harvaa halutti sitä liian suoraan lausua hänelle. Hän
vähin pelkäsi, että toverilla olisi tässä tapauksessa oikeus häneen
suuttua. Mutta hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että pikku eläin
— joka niin ilmeisesti oli häneltä apua pyytänyt — saisi mennä Pirun
kaukalon hirmuihin kuolemaan. Ja hän teki päätöksensä.
»Mart», hän huudahti, »minä käännän takaisin. Tuossa vanhassa ruuhessa
on jokin, jota minä tarvitsen.» Ja hän käänsi kanootin keulan isoa
aaltoa vastaan.
»Vielä mitä siellä on!» tiuskasi toinen, nostaen melansa vedestä ja
katsoen taakseen äkeänä ja vastustaen. »Mikä se on?»
»Melo, senkin vietävä! Pistä kovemmin!» komensi Chris. »Kyllä minä
sanon, kun sinne päästään.»
Tämän kovan käskyn saatuaan tukkimies totteli kiroten, sillä
perästämelojalla on kanootissa sananvalta. Ei ollut aikaa väittelyihin
kanoottia käännettäessä moisessa aallokossa. Mutta heti kuin kanootti
oli käännetty ja se peloittavasti hyökkäillen karkasi aallolta aallolle
pakenevaa ruuhta takaa ajamaan, niin hän näki ja ymmärsi.
»Piru sinuas, Chris Mc Keen, mitättömän murmelinko vuoksi sinä!» hän
huusi ja yritti huovata melallaan, ikäänkuin kanootin kääntääkseen.
Chrisin harmaat silmät jäykistyivät. »Kuules nyt, Mart Babcock», hän
huusi, »älä nyt rupea hulluttelemaan. Kirota saat niin paljon kuin
haluttaa — mutta melo niin kuin minä käsken, tai ole aivan melomatta ja
istu hiljaa. _Minä_ se tämän kanootin suunnan määrään.»
Babcock nosti melansa venhoon ja kiroili katkeraan.
»Murmelin! Kelvottoman murmelin vuoksi!» hän huusi, painostaen
kuvaamattoman halveksivasti joka sanaa. »Olethan sinä houkaksi
tunnettu, Chris Mc Keen, mutta en minä tiennyt sinua tuommoiseksi
maailmanlopun narriksi!»
»Murmelipa tietenkin!» myönsi Chris, työntäen tiukkaan melallaan.
»Luuletko sinä, että minä päästäisin eläinrievun 'kaukaloon' vain sen
vuoksi, että sinä tuntia aikaisemmin pääsisit eväittesi kimppuun? Minä
olen aina pitänyt murmeleista.»
»Otan minä tuon villin nahkastasi, kun rantaan päästään; odotappas!»
pauhasi Babcock urheasti. Hän tiesi, että kuluisi vielä monias tunti,
ennenkuin he rantaan pääsisivät, ja että hänellä siis olisi tilaisuus
unohtaa uhkauksensa.
»Se käy laatuun, Mart!» sanoi Mc Keen hyväksyen. »Kaikki minun nahkani
sitä tässä odottaa. Mutta nyt sinä ole valmiina ja tee juuri niinkuin
minä käsken, äläkä anna kanootin kolkata ruuheen, kun rinnalle tulemme.
Taitaa käydä vähän tukalaksi saada eläinriepu käsiin näissä aalloissa.
Minä vien sen kotia Mandy Annille.»
Kanootin kiitäessä hyppivän ja keikkuvan ruuhen luo Babcock pisti
ulos melansa ulontaakseen tai kiinni ottaakseen, miten käskettiin, ja
kurkisti sisään, Chrisin silmien vielä ollessa hommassa kiinni. Hänen
tummat kasvonsa lensivät valkoisiksi kuin palttina.
»Jumalan tähden, Chris! Anna anteeksi! Enhän minä osannut arvata!» hän
voihkasi.
»Se on — Mandy Ann!» huudahti isä hillityllä äänellä, nousi ruuheen ja
otti lapsen syliinsä.


SARVAS SIELLÄ, KONTIO TÄÄLLÄ.

Päivänpaisteisena, säille alttiina, harmaat ulkohuoneet ja matala
harmaa navetta valoisaa siivotonta karjapihaa puolittain ympäröiden,
seisoi mukava pieni talo paljaan mäen laella, jossa metsän kaikki
sulotuulet saattoivat yöt ja päivät sen ympärillä löyhytellä.
Mäen rinteillä nousi sitä kohti joka puolella kaura-, tatar- ja
perunasarkoja; mutta puutarhaa oli vain väljänlainen kaali- ja
vihannesmaa paria sataa syltä alempana metsänreunan puolessa, jossa
pieni ala lihavaa mustaa savimultaa oli erikoisesti kehoittanut
puutarhakokeiluihin.
Samoin kuin useimmat ylämaan viljelijät, oli Sam Coxenkin tottunut
ylimalkaan halveksimaan puutarhanhoidon kaltaisia pieniä hommia.
Alhaalla kylässä pidetty maanviljelysnäyttely oli kuitenkin muuttanut
hänen mielensä, ja kaalimaa oli nyt hänen paras huollettavansa. Hän
jo hautoi ylpeitä ajatuksia, mitä palkintoja mahtaisikaan saada ensi
näyttelyssä — johon ei enää ollut kuin kolmisen viikkoa.
Hänen tapansa oli, että aina kuin hän valjasti parihevosensa kylässä
käydäkseen, niin hän mennessään kaikkein viimeiseksi käänsi päätään
ja loi pitkän mielihyvän silmäyksen kaalimaahansa, jonka viileä
eloisa vihannuus niin kirkkaasti erosi ympärilläolevien vainioiden
kellanruskeasta. Tänä aamuna hän ei kääntynyt tuota silmäystä luomaan,
ennenkuin oli hypännyt vaunuihinsa ja ottanut ohjakset käteen.
Mutta kun hän sitten katsoi, niin lensi suuttumuksen puuska hänen
hyvänluontoisten kasvojensa poikki.
Siellä seisoi aivan tuon kalliin kaalimaan keskellä iso hajasarvinen
sarvas, sievistelevän herkutellen näykki aina uudesta ja uudesta ja
veitsiviiltoisilla etukavioillaan kuin aivan pahaa tehdäkseen leikkeli
hajalleen mureita kaalinkupuja.
Sam Coxen pudotti ohjakset, hyppäsi vaunuista ja juoksi veräjälle, joka
vei pihasta kaalimaahan; ja hevoset — arvonsa vuoksi hän aina ajoi
parihevosilla kylään mennessään — alkoivat syödä lyhyttä hienoa nurmea,
jota lähteen takana kasvoi. Vaikka Sam oli takalistolla kasvanut,
puuttui häneltä kuitenkin takaliston tieto. Hän ei ollut metsämiehiä,
ja yhtä vähän kuin hän tiesi, yhtä vähän hän välitti metsän kansasta.
Hänellä oli semmoinen ylimalkainen käsitys, että kaikki hirvaat olivat
pelkoja; ja jos joku olisi hänelle sanonut, että sarvaat kiima-aikanaan
voivat olla hyvinkin sotaisia, niin hän olisi moiselle halveksien
nauranut.
Veräjälle kiiveten hän ärjyi pahantekijälle vimmatusti, ja luuli sen
siitä punaisena viivana pois häviävän. Mutta sarvas vain kohotti
kaunista päätään ja kummissaan töllisteli veräjältä elämöivää kummaa
olentoa. Sitten se kylmäverisesti viilsi auki uuden mehevän kaalinkuvun
ja näykki sen tiivistä valkoista sydäntä.
Kovin suuttuneena Coxen jälleen luikkasi terveitten keuhkojensa koko
voimalla ja huitoi hurjasti käsillään päänsä päällä. Mutta ihmisäänen
kehutulta isäntävallalta näyttikin jollakin selittämättömällä tavalla
puuttuvan liittymäkohtia sarvaan tietoisuuteen. Noitten vihaisten
käsien huitominen kuitenkin teki siihen vaikutuksen. Se näytti pitävän
sitä tappelunhaasteena, koska se ravisti kauniita sarviaan ja uhmaten
tömisteli etujalkojaan — ja halkaisi taas uuden kallisarvoisen
kaalinkuvun.
Kiukku ja hämmästys taistelivat Sam Coxenin sielussa. Sitten hän
päätteli, ettei tässä riittänyt paljas kosto, vaan että piti saada
hirvaan lihatkin menetettyjen kaalinkupujen korvaukseksi.
Tupaan hyökäten hän tempaisi keittiön seinältä naulasta vanhan
suustaladattavan pyssynsä. Takaliston tapaan pyssy oli ladattu
jonkinlaisella yleishyötypanoksella, susihauleilla ja pitkulaisilla
rautapuikoilla, joilla piti voida pysäyttää vaikka karhu sen yrittäessä
sikaa varastamaan. Coxen kun ei ollut mikään urheilija, niin ei hän
edes viitsinyt vaihtaa vanhaa nallihattua, joka oli ollut kuusi
kuukautta tappinsa päässä. Riittihän se, kun pyssy oli ladattu.
Coxen riensi juoksujalkaa mäen alle vastakkaista rinnettä, niin ettei
sarvaan sopinut häntä nähdä, ja pääsi taajan metsän suojaan. Sitten
hän, yhä juosten, kiersi sarkain juurta, kunnes kaalimaa tuli uudelleen
näkyviin ja pahantekijä, yhä sen keskellä herkuttelemassa.
Sam Coxenissa alkoi tällä kohdalla herätä kauan uinaillut metsämiehen
vaisto. Hänen mieleensä välähti kaikki, mitä hän oli kuullut puhuttavan
ison riistan lähestymisestä, ja hän päätti paikalla olla sen mukaan.
Hän pani merkille tuulen suunnan ja ilokseen huomasi, että se tuli
hänen sieraimiinsa suoraan kaalimaasta.
Hän käveli hiipien, nostellen ja laskien maahan jalkojaan raskaine
saappaineen niin kepeästi, ettei hän ollut luullut sitä hänen
jaloillaan mahdolliseksikaan. Hän alkoi unohtaa kiukkunsa ja ajatella
vain sitä, kuinka saaliin saisi — niin helposti alkuvaistot elpyvät
ihmisen aivoissa. Ja sitten Coxen, päästyään noin viidenkymmenen
askelen päähän siitä paikasta, josta hän luuli hyvin kantavan, kävi
vielä entistäkin varovammaksi. Hän kulki kumarassa, pysytellen
tiheimpien suojain takana. Sitten hän, vielä paremman tempun muistaen,
rupesi nelin kontin ryömimään.
Sattuipa niin, etteivät Sam Coxenin silmät olleet ainoat, joita
punasarvaan hommat olivat puoleensa houkutelleet. Suuri musta karhu
oli metsän suojaisia liepeitä vaeltaessaan äkännyt vainiolla olevan
sarvaan ja uteliaana heimonsa laatuun istahtanut viidakkoon katselemaan
kaalimaan tuhoa.
Vakaata aikomusta lähteä suurta Sarvasta pyydystämään sillä ei ollut
vähääkään, hyvin se tiesi, että sitä olisi ollut vaikea tavoittaa ja
että se tavoitettunakin olisi tuottanut huolta. Mutta se oli tuolla
utelevalla, tappelunhaluisella, riitaisella päällä, joka syyspuoleen
tapaa vallata vanhan koiraskarhun.
Kun karhu sattui huomaamaan ryömivän piilottelevan Sam Coxenin parin
askelen päässä piilopaikastaan, oli sen ensi ajatus kadota, hävitä
metsän hiljaisiin syvyyksiin kuin suuri peloittava haamu. Seuraava
taas, vuodenajan mukainen, hyökätä miehen kimppuun ja nytistää hänet.
Mutta sitten se huomasi, ettei hän itse ollutkaan miehen hiipivän
vainon esine. Se näki, että metsämiehen huomio olikin kiintynyt
kaalimaahan ja sarvaaseen. Se istahtikin suurille mustille
takakintuilleen katsellakseen tapausten kulkua. Vähänpä Sam Coxen
aavisti, mitkä punaiset viekkaat silmät häntä tähystivät hänen siitä
sivu ryömiessään.
Tultuaan sille paikalle, jossa suoja oli lähinnä kaalimaata, Coxen
huomasi vielä olevansa liian kaukana. Virittäen hanan hän astui
parikymmentä askelta avomaan poikki, seisahtui ja tähtäsi pitkään ja
tarkkaan.
Huomatessaan hänet, heti kuin hän tuli esiin pensaikon suojasta, sarvas
kohotti päänsä ja vain uteliaana katseli häntä jonkun aikaa. Oliko tuo
vaaraton ohikulkija, vai aikoiko se tulla saaliinjaolle hänen vastikään
keksimäänsä kaalimaahan? Tarkemmin katsoen se huomasikin tulijan
samaksi elämöiväksi olennoksi, joka oli häntä veräjän päältä uhitellut.
Kun tämä selvisi sarvaalle, tuli sen silmiin punainen välke. Se kääntyi
päin, polki jalkaa ja ravisteli uhmaavasti sarviaan.
Coxen, eläimen samalla jyvälle saaden, veti liipaisimesta. Nalli
ei palanut. Kiukkuisena hän laski pyssyn alas, otti nallin pois ja
tutki sitä. Se näytti aivan hyvältä ja vänkkireiässä oli ruutia
niinkuin pitikin. Hän pyöräytti nallin toisin päin ja tähtäsi jälleen
huolellisesti.
Nämä temput eivät sarvaan mielestä voineet muuta tietää kuin selvää
haastetta ryhtyä tappelemaan elämästä ja kuolemasta. Se oli juuri
sillä päällä, että moinen haaste oli sille mieliksi. Kahdella hypyllä
se selvisi kaalimaasta ja tuli siroin askelin kaksintaisteluun. Tämä
odottamaton käänne ällistytti kokematonta metsämiestä siihen määrään,
että hän aivan unohti virittää pyssyn hanan. Kahdesti hän vimmatusti
veti liipaisimesta, mutta ilman tulosta. Sitten hän, nolouden tunteen
valtaamana, viskasi pyssyn vihollista vastaan ja livisti pakoon.
Melkein yhdellä hyppäyksellä hän lensi aidan poikki ja hyökkäsi lähintä
puuta kohti, johon näytti helpolta kiivetä. Sattui niin pahasti, että
tämä puu oli aivan sen viidakon laidassa, josta karhu niin suurella
mielenkiinnolla katseli tapausten kulkua.
Metsän eläin älyää, koska ihminen pakoon juoksee, ja harvoin se
laiminlyö tilaisuutta osoittaakseen, että se tämän käsittää. Sam
Coxenin hypätessä kiinni alimpaan oksaan ja kiikuttaessaan itsensä
puuhun, karhu tallusti esiin viidakosta ja nousi uhkaavana puunrunkoa
vastaan.
Sarvas, joka juuri oli aidan poikki hypännyt, seisahtui siihen
paikkaan. Ilmeisestikin oli hänen vuoronsa nyt näytellä katsojan osaa.
Coxen, alas katsoessaan ja uutta vihollistaan katsellessaan, tunsi
sydämensä kuohahtavan siitä tunteesta, että hänelle tapahtui vääryys.
Olivatko erämaan eläimet liittoutuneet häntä vastaan? Pelkuri hän ei
ollut, mutta hän alkoi kieltämättä ikävystyä. Hänen mieleensä välähti
tämä ajatus: »Entä miten käy hevosille, ellen minä pääse tästä niitä
valjaista riisumaan?» Sillävälin hän kuitenkin kiipesi yhä korkeammalle
ja korkeammalle, etsien neuvoa pois päästäkseen.
Puun keskivaiheilta pisti ulos pitkä oksa niin kauas, että se melkein
kattoi nuoren taajan kuusen. Coxen hivutteli itseään hiljalleen tälle
oksalle. Samalla kuin karhu saavutti oksan tyvipään, oli Coxen päässyt
latvapäähän. Siihen hän jäi, uskaltamatta pudottaa itseään alas.
Karhu lähti varovaisesti oksalle; ja vankka oksa taipui syvälle sen
painon alaisena, kunnes Coxen oli vain parin jalan päässä nuoren kuusen
latvasta. Hermostuneena irti päästäen hän laski itsensä putoomaan,
tarttui epätoivon kourin taajoihin oksiin ja piti niistä lujasti kiinni.
Iso oksa, täten äkkiä vapautuneena vankanlaisen miehen painosta,
ponnahti takaisin niin rajusti, että karhu oli pudota. Vihaisesti
möristen se kapusi takaisin runkoon ja rupesi laskeutumaan sitä maahan,
perä edellä.
Karhun liikkeitten itsetietoisesta reippaudesta Coxen arvasi, ettei
hän kauan saisi pelastuksestaan iloita. Maahan oli vain pari syltä
ja helposti hän olisi voinut päästä pakoon, sillä aikaa kuin karhu
laskeutui maahan isommasta puusta. Mutta alla seisoi sarvas, pitäen
vilkkaalla mielenkiinnolla silmällä sekä karhua että miestä. Coxenia ei
vähääkään haluttanut antautua mokomain teräväin sarvien ja viiltävien
kavioitten vimman esineeksi. Hän mieluummin jäi siihen, missä oli,
toivoen odottamatonta onnenpotkausta. Samoin kuin useimmilla takaliston
miehillä, samoin hänelläkin oli kuivan huumorin vaistoa, eikä aseman
vakavuuskaan aivan voinut häneltä pimittää sen hullunkurisuutta.
Coxenin mielessään hautoessa jos minkälaisia tuumia, miten pälkähästä
päästä, tapahtui se kaikkein viimeinen asia, mikä hänen päähänsä
olisi voinut pälkähtää. Sarvas menetti mielenkiintonsa mieheen ja
käänsi huomionsa karhuun, joka nyt oli seitsemän tai kahdeksan jalan
päässä maasta, suurta runkoa halaillen ja varovasti päästellen itseään
alemmaksi kuin pieni poika, joka pelkää housunsa repivänsä.
Mahdollista on, että erikoisesti tämä sarvas kantoi jotakin vanhaa
kaunaa karhuja vastaan. Jos niin oli, niin oli tässä tietysti tarjolla
mitä paras tilaisuus maksaa vanhoja velkoja. Karhun tukala asema ja
suojelematon takaruumis ilmeisestikin houkuttelivat sitä pieneen
koetukseen. Se astua sipsutteli eteenpäin, puoleksi leikillään,
puoleksi kostonhimoisesti nousi takajaloilleen ja pukkasi karhua oikein
vihaisesti sarviensa terävillä kärjillä. Sitten se hyppäsi taapäin
kahdeksan tai kymmenen askelta ja odotti, karhun kiiruumman kaupalla
luisuessa maahan ja päästäessä raisun vihan mörähdyksen.
Sam Coxen oikein väänteli itseään sisällisestä naurusta ja oli vähällä
kuusestaan pudota.
Karhussa ei nyt ollut mitään sijaa miehen muistelemiselle. Se oli
sarvaan julkeudesta raivon vimmassa ja syöksi sen kimppuun kuin
hirmumyrsky. Sarvas ei ajatellutkaan jäädä niin musertavaa hyökkäystä
vastustamaan. Aivan viime nipukassa se ponnahti syrjään loikkauksella,
joka siirti sen kerrassaan kolmenkymmenen jalan päähän. Vielä semmoinen
hyppy, vielä, vielä: ja sitten se lähti vallattomasti keikkuen
samoamaan metsän kaartoja, karhun voimattomana vääntäessä perässä.
Sam Coxen livahti alas puusta, ennenkuin ne olivat näkymättömiin
päässeet, ja meni kiiruimman kaupalla aidan yli. Aukealla vainiolla
hän tunsi olevansa vähän paremmassa turvassa, otaksuen hädän tullen
voittavansa karhun juoksussa. Mutta sen verran hän sentään ennätti
seisahtua, että hairasi pyssynsä maasta.
Luotuaan sitten tuhottuihin kaalinkupuihin murheellisen silmäyksen hän
nopeaan nousi mäkeä, kurkistellen tuon tuostakin taakseen paremmaksi
varmuudeksi, ettei kumpikaan vihollinen takaisin palannut, uusi yritys
mielessään.


LUMEN VALTA-AIKANA.

I.
Lunta oli melkein neljää jalkaa vahvalti raivion pienen hirsimökin
ympärillä. Sitä oli katolla, minkä se kantaa jaksoi. Matala leveä
hirsinavetta oli melkein räystäitä myöten kinoksissa. Se ympäröi
valkoisena muurina sen tallatun pihan-osan, joka lastukkoineen ja
heinänjätteineen oli navetan ja tuvan välillä. Sitä oli pinoutunut
kummiksi keoiksi, ru'oiksi ja patsaiksi kantojen päälle, joita puoleksi
raivattu nuori uudismaa oli täynnään. Vahvalti sitä oli kiintynyt
kuusten, jalokuusten ja tsugain syväänvaipuneille oksille. Se verhosi
erämaan aution piirin jonkinlaiseen hengettömään hiljaisuuteen.
Työntäen alas peitteet ja kirjavan tilkkuryijyn Taavi Patton
kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi nuoren vaimonsa
kalpeihin kasvoihin. Vaimo nukkui. Ääneti hän hiipi vuoteesta, suori
peitteet keveällä kädellä jälleen paikoilleen ja veti sukkelaan
jalkaansa kaksi paria paksuja karkeita kotokutoisia villasukkia.
Aamuvalkeaman varhaisin harmaa hämärä täytti tuvan ja pakkanen oli niin
pureva, että ylämaan miehen karkaistuja sormia pisteli. Astuen hiipien
kuin kissa karkeatekoisen lankkupermannon poikki hän riensi latomaan
hellaan koivun tuohta sytykkeeksi ja kuivia, kovasta puusta pilkottuja
nalikkahalkoja. Tulitikun koskettaessa tuohi syttyi ja käpristyi
terhakasti ritisten, ja jylisten taiten ladotut puut syttyivät palamaan
kovassa ilmankulussa. Taavi Patton oikaisi itseään ja hänen harmaat
silmänsä kääntyivät pieneen matalaan, korkealaitaiseen vuoteeseen, joka
oli tuvan vastakkaisessa nurkassa.
Vuoteen laidan takaa kurkistivat suurilla halukkailla sinisilmillään
pienet pyöreät kasvot, joita ympäröi sekaantunut keltainen
hiuskuontalo. Lieden avoimesta ovesta sattui lapsen kasvoihin punainen
hohde. Heti huomatessaan isänsä katselevan tyttö lähti kiipeämään ulos
vuoteestaan; mutta Taavi tuli paikalla hänen rinnalleen, suuteli häntä
ja pisti hänet jälleen alas peittojen sisään.
»Elä tule pois vuoteesta, tyttöni», hän kuiskasi, »ennenkuin huone on
hiukan lämminnyt. Eläkä herätä vielä äitiä.»
Lapsen silmät elivät vilkkaasti, mutta hän vastasi hillityllä äänellä.
»Isä, minä ajattelin, että jos nyt on joulu!» hän kuiskasi, ottaen
kiinni hänen sormistaan. »Ja ensin minä luulin, että jos sinä, isä,
oletkin Santta Klau. Voi, kun joulu pian tulisi!»
Mielipahan varjo kulki Taavi Pattonin kasvojen poikki.
»Jouluun on vielä melkein viikko, tyttöseni!» hän vastasi hiljaa
puhuen, vaimonsa unta säälien. »Ja miten luulet Santta Klaun löytävän
näihin suuriin metsiin tämän määrättömän lumen läpi?»
»Voi, _isä_!» huudahti lapsi kiihtyneenä. Sitten mielensä malttaen hän
taas hiljensi äänensä kuiskaukseksi. »Etkö sinä tiedä, että Santta Klau
löytää vaikka _minne_? Lumesta ja kylmästä ja niistä — niistä – niistä
suurista mustista metsistä — niistä _hän_ ei välitä mitään, ei yhtään
mitään. Hän löytää minut täältä aivan yhtä hyvin, kuin jos me asuisimme
kylässä! Eikö totta, isä?»
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Ylämaan kansa - 05
  • Parts
  • Ylämaan kansa - 01
    Total number of words is 3557
    Total number of unique words is 2012
    18.0 of words are in the 2000 most common words
    25.7 of words are in the 5000 most common words
    31.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 02
    Total number of words is 3571
    Total number of unique words is 1996
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    35.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 03
    Total number of words is 3627
    Total number of unique words is 1917
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    30.9 of words are in the 5000 most common words
    35.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 04
    Total number of words is 3607
    Total number of unique words is 2028
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    34.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 05
    Total number of words is 3639
    Total number of unique words is 2012
    21.0 of words are in the 2000 most common words
    29.9 of words are in the 5000 most common words
    35.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 06
    Total number of words is 3565
    Total number of unique words is 1970
    23.0 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    37.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 07
    Total number of words is 3534
    Total number of unique words is 1965
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    32.4 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 08
    Total number of words is 3624
    Total number of unique words is 1996
    21.1 of words are in the 2000 most common words
    29.6 of words are in the 5000 most common words
    35.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 09
    Total number of words is 3631
    Total number of unique words is 1876
    21.6 of words are in the 2000 most common words
    28.9 of words are in the 5000 most common words
    33.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 10
    Total number of words is 3615
    Total number of unique words is 2014
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    29.9 of words are in the 5000 most common words
    34.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 11
    Total number of words is 3664
    Total number of unique words is 1904
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    34.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 12
    Total number of words is 3643
    Total number of unique words is 1903
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    34.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 13
    Total number of words is 3588
    Total number of unique words is 2088
    19.1 of words are in the 2000 most common words
    28.1 of words are in the 5000 most common words
    32.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 14
    Total number of words is 3609
    Total number of unique words is 2065
    19.4 of words are in the 2000 most common words
    27.9 of words are in the 5000 most common words
    33.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 15
    Total number of words is 3687
    Total number of unique words is 1864
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    33.7 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Ylämaan kansa - 16
    Total number of words is 1069
    Total number of unique words is 692
    30.5 of words are in the 2000 most common words
    37.4 of words are in the 5000 most common words
    41.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.