Ylämaan kansa - 12

hänellä kun oli hyvä omatunto ja mainio ruokahalu. Siitä huolimatta
kantoi hänen korviinsa yömyssyn alle aamupuoleen yöstä, sinä hetkenä,
jolloin uni ja todellisuus yhteen sotkeutuvat, ihmeellistä ääntä
pihasta. Hän kakisti kärsimättömästi kurkkuaan ja nousi vuoteessaan
istumaan. Olisiko joku ystävällinen yöllinen olento tullut sinne
hänelle puita sahaamaan? Siltä se kuului. Mutta sitten hän paikalla
hylkäsi tämän ajatuksen. Hieroen silmiään molemmilla nyrkeillään hän
hiipi akkunalle ja katsoi ulos.
Kuu oli taivaalla täytenä, paistaen navetan katon takaa, ja piha
oli täynnään valkoista taikahohdetta. Keskellä pihaa kyyrötti kaksi
isoa piikkisikaa, pientä puupönttöä uutterasti nakertaen. Niiden
toimeliaiden hampaiden jyrsiessä lähti kovasta puusta yön hiljaisuuteen
paljon ääntä, ja laitumelta kuului lehmänkellojen leppoisaa kalahtelua,
elukkain kohottaessa päätään kuunnellessaan.
Pönttö oli hyvä ja moitteeton ja rouva Gammit harmistui kovin
nähdessään sitä syötävän. Siinä oli ollut suolattuja sillejä; ja hän
oli aikonut suolata siihen talvivoinsa, kalan maun pois virutettuaan.
Eukko ei tiennyt, että juuri suolan vuoksi piikkisiat sitä jyrsivät,
vaan hänen päähänsä iski paikalla se ajatus, että niiden ainoa
tarkoitus oli kiusata ja vainota häntä.
»Huis! huis!» hän huusi, tempaisten päästään yömyssynsä ja huiskien
sitä vimmatusti. Mutta eläimien oli liian kiire, eivät ne viitsineet
edes katsoa häneen. Ainoaksi merkiksi siitä, että olivat kuulleet,
ne nostivat kaikki piikkinsä pystyyn, niin että ne äkkiä näyttivät
entistään kahta vertaa suuremmilta.
Tämä oli rouva Gammitista jo liikaa. Kääntyessään ja juostessaan
portaita alas hän mutisi, »ensiksi munani — ja nyt pikku pönttöni — ja
Herra tiesi, mitä ensi kerralla!» Sitten hänen peloton sisunsa jälleen
leimahti ja hän tiuskaisi: »Mutta sitä ensi kertaapa ei tulekaan!» ja
katseli ympärilleen, missä luuta oli.
Mutta tätä tavallisissa oloissa niin mallikelpoista esinettä ei
tietysti näkynyt siinä, missä sen olisi pitänyt olla — pystyssä
astiakaapin luona — juurikuin sitä kaikkein kipeimmin tarvittiin.
Kun ei ollut aikaa sitä etsiä, sieppasi rouva Gammit perunapulkin ja
hyökkäsi ulos kuutamoon korahtavalla kiljauksella, varmasti aikoen
pelastaa pönttönsä.
Hän oli pelättävä katsella pihan poikki hyökätessään, ja tavallisissa
oloissa piikkisiat ehkä olisivat paenneet. Mutta kun piikkisika on
tavannut oikein mieleistänsä syötävää, on se mainion rohkea. Näiden
molempien piikkisikojen mielestä sillipönttö oli herkullisinta
syötävää, mitä ne olivat vielä milloinkaan maistaneet. Vastahakoisesti
ne hetkeksi herkesivät jyrsimästä ja jurolla uhmalla käänsivät
vilkkuvat silmänsä rouva Gammitia kohti.
Tätä hän ei suinkaan osannut odottaa, ja hänen hyökkäyksensä hurjuus
laukesi. Jos se olisi ollut ilves, taikka vaikkapa karhukin, niin
rohkeus luultavasti ei olisi pettänyt. Jos se olisi ollut mies,
rosvo puukko kädessä ja murhanliekki silmissä, olisi hän luultavasti
hyökännyt kimppuun halveksivalla raivolla. Mutta piikkisikain laita
oli toinen. Ne olivat hänelle salaperäisiä olentoja. Hän kiven kovaan
uskoi, että ne kykenivät ampumaan piikkinsä kuin nuolen kymmenen jalan
päähän. Vilaukselta hän jo näki itsensä kuin neulatyynyn piikkejä
täynnään. Yhdentoista jalan päähän päästyään hän äkkiä pysähtyi ja
nakkasi perunapulkin vimmatulla voimalla, niin että se lensi kerrassaan
navetan yli. Piikkisiat jatkoivat sitten taas ateriaansa ja eukko
tuijotti niihin avuttomana. Eukon silmissä kimalsi kaksi isoa kiukun
kyyneltä, vierähti hänen riutuneille poskilleen; ja peräytyen sitten
muutamia askelia hän istahti sahapukille tilannetta aprikoimaan.
Mutta ei olisi rouva Gammit ollut se, mikä hän oli, jos hänessä olisi
ollut tappionsa myöntäjää. Muutamassa harvassa hetkessä hänen kekseliäs
päänsä jälleen piti puolensa.
»Kumma tuo!» hän tuumi. »Kun sitä ei näy koskaan osaavan siihen, mihin
sitä yrittää! Mutta _johonkin_ sitä aina osaa! Ainakin minä! Entä
jos minä nakkaan hyvin paljon ja kyllin kauan, niin voi se lopulti
käydä piikkisikaan yhtä hyvin kuin mihin muuhun tahansa. Ei suinkaan
piikkisiassa ole mitään yliluonnollista, miksei voisi siihenkin sattua.»
Puupino oli siinä ääressä; ja nalikat, jotka hän oli kyökin hellaan
sahannut ja pilkkonut, olivat juuri parhaan kokoisia. Nyt hän piti
tarkkaan varansa, ettei tähdännyt, vaan kuvitteli suurella hopulla
muuttavansa puupinon juuri siihen paikkaan, josta kuului tuo härnäävä
yötä häiritsevä jyrsintä. Ja siinä samassa alkoi sillipöntön ympärille
joka puolelle sadella jykevänlaisia nalikoita.
Vaikutus oli paikalla huomattava. Jyrsiminen taukosi ja piikkisiat
vilkuivat levottomasti ympärilleen. Keskelle pöntön pohjaa lensi
nalikka, puhkaisten pohjan. Piikkisiat kulkivat jonkun askeleen taapäin
ja silmäilivät sitä murheellisella epäluulolla. Toinen nalikka sattui
pöntön laitaan, niin että se pompahti kuin hyppäävä elävä olento ja
sattui kipeästi toiseen piikkisikaan, keikauttaen sen selälleen.
Paikalla sen urheat piikit lankesivat alas aivan pitkin selkää; ja kun
se säikähdyksestä kiljaisten ponnisteli jaloilleen, niin näytti se
äkkiä pieneltä ja laihalta ja tummalta kuin märkä kana. Rouva Gammit
hymyili tuikean hymyn.
»Ei taida haluttaa pahantekoon tällä haavaa, vai mitä?» eukko mutisi;
ja yhä sukkelammin alkoi nalikkoja lentää hänen pontevista käsistään.
Monikaan ei tosin lentänyt vähääkään siihen suuntaan kuin hän oli
osuuttanut, mutta sillipöntön ympärillekin putoili kuitenkin siksi
paljon, että piikkisiat muistivat itsellään olevan muuta hommaa. Se,
johon oli sattunut, ei enää vähääkään välittänyt arvostaan, vaan
tekeytyi niin pieneksi kuin suinkin ja luikki pois kuin pelästynyt
rotta. Toinen, joka oli voittamaton ja kiukustunut, peräytyi hitaasti,
pystyssä joka piikki. Nalikkoja lenteli sen ympäri joka puolelle, mutta
voitonkiihkoissaan rouva Gammit hairahtui tähtäämään, eikä senvuoksi
ainoakaan heittoase sattunut siihen. Ja nyt se kiirettä pitämättä
katosi navetan taa.
Rouva Gammit katseli sen lähtöä melkein ihailun tuntein.
»Jaa, siihen nähden, ettet sinä ole sen pahemmin pelästynyt», hän
kuivakiskoisesti mutisi, »niin ehkä minun mielikseni palaat takaisin
ja menet ansaani. Mutta koetaskin vielä tulla syömään minun hyvää
sillipönttöäni. Se ei olekkaan sinun syötäväs.» Ja hän kulki pihan
poikki pönttöä ottamaan. Mutta se ei enää ollut hyvä pönttö, piikkisiat
kun olivat jyrsineet laitoihin kaksi isoa reikää ja rouva Gammitin oma
heittoase oli pohjan puhkaissut. Mutta itsepäisenä hän kantoi rauskan
kyökkiin. Menköön vaikka pesään, mutta ei koskaan vihollisten ruuaksi.
Sinä yönä ei kunnon eukon unta enää häiritty ja hän nukkui tavallista
myöhempään. Kun hän oli nousemassa ylös kuullessaan tunnonpistoksin
lehmäin laitumelta ammahtelevan lypsäjäänsä, kuului navetan alta
rääkynää ja siipien lepatusta ja kesken pukeutumistaan hän juoksi
ulos katsomaan, mitä se oli. Hän oli varma siitä, että hävyttömistä
piikkisioista toinen oli mennyt ansaan.
Mutta ei, se ei ollut piikkisika eikä kettu eikä portimo. Hänen
surukseen se olikin hänen vanha punatupsuinen kanansa, joka nyt makasi
raudoilla selällään siivet levällään, vimmatusta räpyttelystään
uupuneena. Eukko nosti sen ylös, irroitti reidestä kamalat sangat ja
nakkasi kehnon ansan navetan poikki semmoisella voimalla, että se
poukahti maasta ja putosi likavesipönttöön. Hiukan kevennettyään täten
kiukkuaan hän huolellisesti tutki Punatupsun reittä. Se oli ruhjoutunut
ja repeytynyt aivan kunnottomaksi.
»Ethän sinä enää voi kuopia tuommoisella jalalla, ethän!» rouva Gammit
mutisi säälitellen. »Voi sinua raukkaa, ethän sinä enää kelpaa muuksi
kuin pataan pantavaksi! Voi kumminkin! Voi kumminkin! Sinä, joka aina
munit niin hyvin ja haudoit niin mainiosti!» Ja kantaen uhrin pölkylle,
jolla hänen oli tapansa pilkkoa syttöjä, hän säälien, mutta varmasti
löi siltä pään poikki.
Kun rouva Gammit puolen tuntia myöhemmin palasi laitumelta, rainta
reunojaan myöten maitoa täynnä, kuuli hän jälleen navetan alta meteliä.
Mutta hän ei nyt pitänyt kiirettä, peläten maidon läikkyvän. »Mitä
lieneekään, pysyy kai se siellä, siksi kuin tästä kerkiän!» hän
järkevästi päätteli; ja jatkoi maitoineen kulkua viileään kellariin.
Mutta heti rainnan kädestään saatuaan hän kääntyi takaisin ja aivan
juoksi hopuissaan. Pilkullinen kana kaakatti kopeasti; ja kun rouva
Gammit vajassa kulki pesärivin ohi, näki hän valkoisen munan hohtavan.
Mutta hän ei pysähtynyt sitä ottamaan.
Kun hän astui navettaan, juoksi häntä vastaan pieni kellervän ruskea
eläin, jolla oli terävä kolmikulmainen kuono ja vihaiset silmät kuin
tulipisarat, juoksi semmoisella raivolla, että hän hetkeksi peräytyi
takaisin. Karjaisten kiukusta moisen uhkarohkeuden vuoksi eukko
hyökkäsi eteenpäin ja potkaisi sitä. Potku tapasi tyhjää ilmaa, mutta
jalan melkoinen koko näytti säikäyttävän rohkeaa pikku petoa ja se
livahti pois kuin nopea liekki navetan permannon alle. Kun hän sitten
kumartui katsomaan lähempää molempia ansoja, hyppäsi toinen hoikka,
edellistä suurempi kellervä eläin ilmaan ja ilkeästi kirkaisten oli
vähältä purra häntä kasvoihin. Mutta eukon onneksi sen molemmat
takakintut olivat raudoissa kiinni ja se putosi voimatonna takaisin.
Säikähtyneenä ja raivostuneena rouva Gammit potkaisi sitä, sen maassa
nyökkäillessä ja kiemurrellessa kuin käärme. Hän ei tietysti osannut;
mutta se osasi häneen. Erehtymättömän tarkkaan se sai hampaisiinsa
hänen vankkain lehmännahka-kenkäinsä varpaan ja puri sitkeään nahkaan
kiinni. Tämä oli rouva Gammitille täydellinen yllätys ja hän koetti
hypätä taapäin. Mutta sen sijaan hän lensikin selälleen, kovasti
parkaisten. Hänen jykevät kantapäänsä keikahtivat ilmaan ja hameet
heilahtivat kasvoille, niin että hän oli aivan ymmällä. Mutta portimo
vain piti kiukkuisesti kiinni kengänvarpaasta; jonkin tässä siis
_täytyi pettää_. Ja se nauha petti, jolla ansa oli kiinni sidottu. Se
katkesi rajusta tempauksesta. Raudat ja portimo lensivät yhdessä rouva
Gammitin maassa makaavan pään yli. Ne lensivät isolla mäjäyksellä
sikolätin seinää vasten, niin että porsas säikähdyksestä kiljaisi.
Ymmällään ja häveten rouva Gammit kompuroi pystyyn, pudisteli
hameensa suoriksi ja katsoi ympärilleen, oliko erämaa yleensä nähnyt
hänen tapaturmaansa. Ilmeisestikään ei mikään ollut sitä huomannut.
Helpotuksen tuntein hän sitten katsoi alas häijyä pikku vastustajaansa.
Portimo makasi tunnotonna, näköjään kuolleena. Mutta hän ei aikonut
luottaa ulkonäköön. Ottaen raudat ja saaliin yhdessä heinähangon
päähän hän kantoi ne ulos ja pudotti ne mökin nurkalla seisovaan
sadevesi-tynnyriin. Puoleksi toipuen kylmässä vedessä kellertävä ruumis
vähän aikaa väänteli tynnyrin pohjalla. Katsellessaan sitä rouva Gammit
tunsi epäilyksen hiipivän mieleensä. Oliko tuo Joe Barron sittenkin
oikeassa? Portimotko ne perältikin olivat ottaneet hänen munansa? Mutta
hän hylkäsi paikalla sen ajatuksen. Ei Joe Barronkaan sentään ollut
kaikkitietävä! Eivätkö piikkisiat tehneet hänelle koko ajan kiusaa
kuulumattoman julkeasti? Vai portimot!
»En minä _sinua_ pyytänyt», hän itsepintaisesti mutisi, kääntyen
sanoineen vesitynnyrin pohjalla makaavaan, liikkumattomaksi
jäykistyneeseen eläimeen. »Vaan niitä kirottuja piikkisikoja, jotka
varastavat munani. Mutta kelvottomia olette tekin, ja onpa mieleni
hyvä, ettet enää pääse pahantekoon.»
Mielenliikutuksesta vielä väristen rouva Gammit kiireesti teki
aamuaskareensa eikä suonut itselleen muuta aamiaista kuin
puolenkymmentä tuimaa kuppia teetä imellyksineen. Vakuutettuna sitten
siitä, että tynnyrin pohjalle jäänyt portimo niihin aikoihin jo
oli varmasti ja pysyväisesti kuollut, hän onki sen pois ja viritti
pyydyksen uudelleen navetan permannon alle. Toisen ansan hän kauan
etsittyään löysi likavesipöntön pohjasta. Keventyneellä mielellä,
kun se oli ehjä, hän puhdisti sen huolellisesti ja pani sen talteen
palauttaakseen sen ajan tullen omistajalleen. Sitä hän ei enää huolinut
virittää –– mieluummin hän olisi lyönyt sen mäsäksi, kunnioittaakseen
Punatupsu-raukan muistoa.
»Minulle ei kelpaa semmoinen piikkisika-ansa, joka unohtaa tehtävänsä
ja rupeaa kanoja pyydystämään», hän nurkui.
Hiljainen kesä-aamupäivä tämän jälkeen kului muitta seikkailuitta.
Rouva Gammit puuhaili puutarhassaan tupansa takana, sieraimissaan
kukkivan tatarvainion kuuma makea tuoksu, nakkasi maahan kuokkansa joka
puolitunti ja juoksi navettaan suurin odotuksin ansojaan kokemaan.
Mutta ei mikään häirinnyt niiden rauhaa. Eikä mikään häirinnyt hänen
kanojaankaan, jotka nyt tekivät tehtävänsä niin reippaasti, että rouva
Gammit puolenpäivän aikaan saattoi kantaa varastoonsa seitsemän verestä
munaa. Kun tuli yö eivätkä portimot sen enempää kuin piikkisiatkaan
enää itseään näyttäneet, joutui rouva Gammit ymmälle. Hän oli yksi
niitä rajuluontoisia naisia, jotka luulevat kaiken tapahtuvan
yht'äkkiä. Kun hän oli lypsettävät lypsänyt ja nauttinut yksinkertaisen
vankan illallisensa, kävi hän kyökin kynnykselle istumaan ja punnitsi
tilannetta perusteellisesti.
Keskustelu Joe Barronin kanssa oli kypsyttänyt hänessä sen ajatuksen,
että hänen oli paras pyydystää piikkisika omilla ansoillaan ja siten,
semmoinen oli hänen omituinen ajatuksenjuoksunsa, saada itsestään
luuleva ylämaan mies vakuutetuksi siitä, että piikkisiat todella
_söivät_ munia! Mitä portimojuttuun tuli, niin siitä eukko ei aikonut
sanoa mitään, jottei hän saisi siitä syytä väittää olleensa oikeassa.
Mitä niihin seitsemään munaan tuli, jotka hän nyt oli saanut suureksi
ilokseen pitää, niin päätteli hän portimon pyydykseen menemisen ja
kaiken sen yhteydessä tapahtuneen metelin varoittaneen piikkisikoja,
niin että ne nyt tiesivät pitää varansa. Jaa, mutta hän aikoi antaa
niille muuta ajattelemisen aihetta. Hän oli nyt kovin malttamaton, eikä
halunnut odottaa seuraavaan päivään, miten asiat kehittyisivät, että
jospa ne eivät kehittyisikään! Äkkipäätöksen tehden hän nousi ylös,
otti kyökistä oven takaa sillipöntön tähteet kätköstään ja pani ne
rakennuksen seinälle pystyyn, aivan makuuhuoneensa akkunan alle.
Ensin hän ei itsekään oikein älynnyt, mikä hänen tarkoituksensa oli.
Mutta muisto menneen yön voitosta kutitteli vielä hänen suoniaan ja
hän vain tiesi haluavansa houkutella piikkisiat takaisin voidakseen
niille yleensä _jotakin_ tehdä. Ja kun hän oli nainen, niin se jokin
hänen mielessään ensimmäiseksi liittyi kiehuvaan veteen. Se vasta
olisi, jos odottaisi, kunnes piikkisiat olisivat täydessä touhussa
sillipöntön kimpussa ja sitten kaataisi niiden päälle tulikuumaa vettä!
Olihan perältikin tärkeämpää voittaa viholliset kuin mokomalle miehelle
todistaa, että ne ne todella olivat hänen vihollisensa. Mitä hänen
tarvitsi välittää siitä, mitä Joe Barron ajatteli? Mutta sitten häneen
taas iski uusi epäilys. Entäpä jos tuo mies pahus olikin oikeassa? Ei
silti, että eukko hetkeksikään olisi sitä myöntänyt. Mutta otaksuen!
Kaataisiko hän nyt piikkisikani päälle kuumaa vettä ja kalttaisi niiden
selästä kaikki piikit, elleivät ne todella olleetkaan munavarkaita?
Rouva Gammit oli pohjaltaan oikeamielinen ja helläsydäminen ihminen, ja
hän lopun lopuksi päätti, että tuuma ehkä oli liian julma.
»Jos te olette se, joka varastaa minun munani», hän miettiväisenä
mutisi, »niin kannattaisi teidän kyllä saada kattilallinen kuumaa vettä
selkäänne! Mutta _jos_ te ette muuta hae kuin vanhaa sillipönttöäni,
niin sitten kiehuva vesi on liian ankara kuritus!»
Lopun lopuksi hän päätti aseena käyttää suurta pippuritölkkiään ja
panna sen täyteen jauhettua pippuria.
Rouva Gammit istui kärsivällisesti ja liikkumatta avoimen akkunansa
ääressä koko hämärän ajan, pihan ollessa kauttaaltaan vielä pimeänä.
Kuu nousi, näyttäen vaivoin selviytyvän sekavista etäisistä
metsänlatvoista. Erämaan heikkoon, sykähtelevään hengitykseen, jonka
herkkä korva aina erottaa syvimmänkin hiljaisuuden vallitessa, tuli
yön voittaen salaperäisyyden kuiskaus, uhkauksen hiipivä vihje,
joka päivänvalolta puuttuu. Rouva Gammit tunsi tämän kaiken siinä
väijyessään ja hänen innostuneet kasvonsa kävivät hiljaisiksi,
kalpeiksi ja juhlallisiksi kuin kuvapatsaan. Kuutamo hiipi alas pitkin
navetan ja vajan ja asuinrakennuksen kattoja ja sitten seiniä pitkin,
kunnes vain maa oli varjossa. Ja kautta tämän alemman pimeän kerroksen
rouva Gammit vihdoin näki kaksi jäntterää typykkää olentoa, jotka
kiirettä pitämättä lähestyivät navetan takaa.
Hän pidätti henkeään. Niin aina, siinä epäilemättä tulivat piikkisiat.
Entisistä vastoinkäymisistään välittämättä ne tulivat suoraan pihan
poikki asuinrakennukselle ja paikalla rupesivat sillipönttöä syödä
herkuttelemaan. Kiihkeän jyrsimisen ääni kuului kummalta herkässä
ilmassa.
Sangen hiljaa, melkein huomaamattomalla liikkeellä rouva Gammit ojensi
oikean kätensä pippuritölkkeineen ikkunalaudan reunalle. Piikkisiat
eivät edes silmiään nostaneet, niin innostuneet ne olivat sillin
makuun. Rouva Gammit aikoi juuri kumota pippuritölkin, kun hän näki
kolmannen hämärän olennon lähestyvän ja pidätti kätensä. Se oli
suurempi kuin piikkisiat. Eukko pysyi aivan hiljaa, hengittäenkin suun
kautta. Kuutamo ennätti nyt maahan, varjot katosivat ja hän näki ison
villikissan, joka hiipien lähestyi katsomaan, mitä piikkisiat söivät.
Huomatessaan piikkisikain niin luottavaisina ja melua pitäen ja siitä
huolimatta häiritsemättä olevan ruokansa kimpussa, arveli villikissa,
joka tavallisesti on kovin varovainen, ettei tässä voinut olla vaaraa
minkäänlaista. Jos rouva Gammit olisi liikahtanut kuinkakin vähän, niin
se olisi hänet huomannut; mutta liikkumattomuudessaan hänen päänsä ja
kätensä kävivät vaarattomista elottomista esineistä. Villikissa, hiipi
hiljaa lähemmäksi ja sen lähestyessä piikkisiat nostivat piikkinsä
uhkaavasti pystyyn, kunnes niiden ruumiista ei näkynyt muuta kuin
tylpät kuonot, jotka yhä uutterasti askaroivat sillipöntön laidassa.
Noin kuuden jalan päähän iso kissa pysähtyi ja kyyristyi, suurilla
kalpeilla silmillään tuijottaen ja ahnaasti haistellen. Rouva Gammit
hämmästyi, kun piikkisiat eivät paikalla ampuneet sitä vastaan
piikki-yhteislaukausta, niin että tunkeilija olisi saanut ruumiinsa
niitä täyteen.
Villikissa tunsi piikkisiat liian hyvin ajatellakseenkaan hyökkäystä.
Mitä ne siinä söivät, se asia sitä huvitti. Ne kun näyttivät olevan
siihen niin kovin ihastuneet. Se hiipi vielä muutaman tuuman
lähemmäksi, ja sillipönttö haiskahti sen nokkaan. Totta tosiaan, kalaa.
Todellisena kissaeläimenä se kovin piti kalasta, suolaisestakin. Se
hiipi taas varovasti eteenpäin, toivoen piikkisikain hyvällä poistuvan.
Mutta nämä sen sijaan vain herkesivät jyrsimästä, panivat kuononsa
etukäpäliensä väliin, kyyristyivät maahan ja käänsivät vaarallista
lähestyjää vastaan aukottomat neulankärki-varustuksensa.
Iso kissa ymmällään tästä pysähtyi, vinkkuroiden vihaisesti pientä
lyhyttä, tuskin kolmen tuuman mittaista häntäänsä. Se ei nähnyt, että
pönttö olikin tyhjä; se vain haistoi ja veti sen lemua henkeensä
kuuluvasti nuuskien. Se raivostui, kun ei voinut asialle mitään; sillä
se tiesi, kuinka vaarallista oli mennä lähemmäksi, niin että piikkisiat
olisivat voineet aseellisella hännällään antaa hengenvaarallisen
sivalluksen.
Mitä se ahneudessaan viimein olisi tehnyt, se ei koskaan tule
tunnetuksi. Sillä tällä hetkellä rouva Gammitin uteliaisuus sai väistyä
malttamattomuuden edestä. Varovaisella ranteen liikahduksella hän
käänsi pippuritölkin ylösalaisin ja hiljaa ravisteli sitä. Villikissan
silmät olivat kiintyneet ihmeelliseen, saavuttamattomaan sillipönttöön,
eikä se mitään muuta nähnyt. Mutta rouva Gammit näki kirkkaassa
kuutamossa, kuinka hieno pippuripilvi verkalleen laskeutui alas
liikkumattomassa ilmassa.
Äkkiä villikissa pyyhkäisi nokkaansa, peräytyi jonkun askeleen ja
jäykistyi, ikäänkuin kaikin voimin koettaen hallita jotakin syvää
sisällistä liikutusta. Seuraavassa silmänräpäyksessä siltä pääsi kova
kouristusmainen aivastus, ja se alkoi vimmatusti sylkeä. Se näytti
kiukustuneen aivan suunniltaan ja hämmästyneenkin. Rouva Gammit oli
aivan läkähtyä nauruaan pidätellessään, kun se molemmilla käpälillään
alkoi hurjasti kynsiä silmiään ja kuonoaan. Mutta hän piti puolensa ja
ravisteli yhä tölkistään nenään pistävää pippuripilveä. Ja villikissa
räjähteli aivastuksiin, niin että oli melkein päällään seistä, puhkesi
sitten hämmästyksen naukunaan ja kääntyi käpälämäkeen. Pihan poikki
loikkiessaan se ei ilmeisestikään kovin tarkkaan nähnyt, minne meni,
sillä se juoksi suoraa päätä työntökärryihin, jotka paikalla käänsivät
sen nurin niskoin ja antoivat sille kelpo kolauksen. Hetkisen se
hurjasti kynsi niitä, luullen niitä eläväksi viholliseksi. Sitten
se hiukan toipui ja lähti laukkaamaan laitumen poikki, aivastaen ja
sylkien mennessään.
Piikkisiat taas, nenä maassa ja silmäluomet alhaalla, olivat siihen
saakka välttäneet katalan pippurikoetuksen. Mutta vihdoin pilvi
yllätti nekin. Rouva Gammit näki omituisen väristyksen käyvän kautta
piikkivarustuksen.
Piikkisika-heimon kaikkein ankarimpia lakeja on, etteivät ne saa
oikaista itseään koukistuksestaan, kun vaara uhkaa. Mutta niiden
oli mahdotonta aivastaa niin piukassa asennossa. Sankarillisesti ne
koettivat pidättää itseään, mutta lopulti ne eivät enää voineet hillitä
itseään. Toinen piikkipalloista oikeni äkkiä kuin löysätty vieteri ja
aivasti ja aivasti ja aivasti. Sitten toinen vuorostaan koki saman
luonnon pakon, rouva Gammitin nojautuessa puoleksi ulos akkunasta aivan
ulvoen ja läkähtyen naurusta. Mutta piikkisiat olivat itsepintaiset,
eivätkä vain suostuneet poistumaan juoksujalkaa. Sangen hitaasti ne
kääntyivät ja peräytyivät pihan poikki, aina muutaman askeleen päästä
pysähtyen aivastamaan. Kyynelet pitkin poskia valuen rouva Gammit
katseli niiden peräytymistä, kunnes äkkiä ripponen leijailevaa pippuria
sattui hänenkin nokkaansa ja häntä itseään puistatti valtava aivastus.
Tämä paikalla tukahutti hänen naurunsa. Hänen kasvonsa kävivät
totisiksi, ja harmistuneen näköisenä huoneeseen vetäytyen hän mäjäytti
akkunan kiinni.
»Pitihän minun tietää, että siinä saattaa kylmettyä», hän mutisi, »kun
tähän aikaan yöstä vedossa istuu.»
Vasta kuin hän oli täydelleen voittanut sieraimiensa kutkutuksen,
katsoi hän jälleen ulos. Piikkisiat olivat nyt kadonneet, eikä
kaikukaan kantanut hänen korviinsa niiden etenevistä aivastuksista.
Tätä seuraavina päivinä ei rouva Gammitin talolla käynyt portimoa,
villikissaa eikä piikkisikaa, ja joka päivä hän nyt sai hänelle tulevan
sadon aivan tuoreita munia. Lopulla viikkoa kunnon eukko päätti
voivansa hyvällä syyllä lähteä viemään Joe Barronille ansoja takaisin
ja kertomaan hänelle, kuinka väärässä hän oli ollut.
»Kas tässä, herra Barron», hän sanoi, ojentaessaan hänelle kolmet
raudat, »kiitoksia hyvin paljon, tässä ovat rautanne, mutta yhdet
niistä eivät kelpaa mihinkään.»
»Mitkä sitten?» kysyi ylämaan mies ne vastaanottaessaan.
»Minä olen sitonut niihin langan pätkän merkiksi», vastasi rouva Gammit.
»Mikä niitä sitten vaivaa? En minä huomaa niissä mitään vikaa!» sanoi
Barron, tutkien niitä tarkoin.
»Eivät ne kelpaa mihinkään! Saatte uskoa minun sanani! Siinä kaikki,
mitä voin sanoa!» intti rouva Gammit.
»Jaha, no niin, kun te niin sanotte, niin täytyy uskoa, rouva Gammit»,
myönsi ylämaan mies kohteliaasti. »Mutta niissä muissa ei suinkaan
ollut mitään vikaa, vai? Menikö niihin mitään?»
»Menipä kyllä, iso portimo!» sanoi rouva Gammit, katsoen häneen uhmaten.
Leveä hymy levisi Barronin kasvoille.
»Tiesinhän minä», hän huudahti, »tiesinhän minä, että se oli portimo.»
»Ja _minä_ tiesin, että te sanoisitte juuri samat sanat», vastasi rouva
Gammit. »Mutta tepä ette olekaan kaikkitietävä, Joe Barron. Ei se ollut
portimo, joka munat vei!»
»Mikäs se oli?» kysyi ylämaan mies epäillen.
»Kaksi isoa piikkisikaa ja kamalan iso villikissa», vastasi rouva
Gammit voitonriemuisesti.
»Näittekö ne siinä toimessa?» kysyi toinen, vähän ivan häivettä
äänessään. Mutta iva kilpistyi rouva Gammitin varustuksista. Hän piti
kysymystä kaikin puolin oikeutettuna.
»En, en minä _oikeastaan_ voi sitä sanoa», hän vastasi. »Mutta ne
kulkivat ja nuuskivat kaikki talon paikat, ja opettaakseni niitä
pitämään nokkansa poissa muitten ihmisten kananpesistä, ravistin
minä niitten päälle vähän pippuria. Ja sen minä sanon, että kyllä ne
metsään pääsivät ja aivastivat sillä lailla, että minä luulin teidän
kuulevan sen tänne asti. Te olisitte aivan läkähtynyt naurusta, jos te
olisitte nähnyt niiden menon. Ja siitä pitäen minä, herra Barron, saan
niin paljon munia kuin pitääkin. Älkää puhuko minulle _portimoista_ —
semmoisista pienistä nahkimuksista. _Ne_ eivät kykene mihinkään, eivät
sen enempää kuin maaorava.»


MELINDY JA KEVÄTKARHU.

Vienona, tuoreena ja suloisena oli kevät tullut takaliston yksinäiselle
pienelle raiviolle. Kostealla laidunaukiolla oli jo vihannan henkäystä,
vaahterilla rusottavaa harsoa, siniharmaiden norkkojen väriä tummilla
lepillä. Puron rämeisiltä rantaniityiltä, mökiltä lähtevän tien ja
olkiruuhkaisen karjapihan takaa kuului illansuussa tuota pohjolan
kevään soitantoa, joka on sen tunnuspiirteitä — sammakkojen väreilevää,
pehmyttä, sanomattoman tunnelmallista viheltelyä.
Auringon yläreuna parhaillaan vaipui kuusenlatvain etäisen,
mustan reunan taa. Mökin ovi oli selkoisten selällään, jotta
herttainen ilmanhenki ja illan sulosoinnut pääsivät mökkiin. Heti
oven sisäpuolella istui vanha rouva Griffis, raskaasti ruumistaan
häälytellen, ja villasukka, jota hän parhaillaan kutoi, makasi
unohdettuna hänen helmassaan. Hän oli lujapiirteinen, jäntevä nainen,
tarmoa täynnä vielä, vaikka luuvalo olikin hänet yllättänyt ja
seisauttanut elämän uutteran toimeliaisuuden. Hänen terävät ja valppaat
silmänsä seurasivat hartaasti hoikan, vaaleahiuksisen tytön joka
liikettä, kun tämä siniseen pumpuliliiviin ja kotokutoiseen hameeseensa
puettuna puuhaili pihan toisella puolella ja ajoi pientä lammaslaumaa
yöksi navettaan petoeläimiltä turvaan.
Tyttö paiskasi nyt kiinni navetan oven, löi määrlyyn tammivaarnan,
suori hermostuneesti vaaleita löyhiä hiuksiaan sormillaan ja riensi
pihan poikki takaisin mökin ovelle, hymy hienoilla nuorilla kasvoillaan.
»_Kas niin,_ mummo!» hän huudahti semmoisen äänellä, joka juuri on
saanut suorittaneeksi koko joukon huolekkaita pieniä velvollisuuksia,
»nyt minä en luule ilveksien enkä muittenkaan ainakaan tänä yönä
lampaita saavan. Nyt minun täytyy lähteä vanhaa Kirjoa hakemaan,
ennenkuin tulee liian pimeä. Mikä lienee saanut sen tänä iltana niin
kauas kuljeskelemaan. Tavallisesti se aina pysyy navetan lähettyvillä
kuin takkiainen!»
Eukko hymyili, hyvin tietäen, että jäännös metsäeläimen vaistoa oli
saanut lehmän etsimään jotakin kodin läheistä, mutta samalla syrjäistä
kätköä, kuhun piilottaa äskensyntyneen vasikkansa.
»Eiköhän vanha Kirjo ole niin viisas, että tulee kotia, kun sen aika
on, lapsukainen!» hän vastasi. »Se on ollut kaiken talvea niin ahtaalla
tilalla, kun on ollut niin vahvalti lunta, ja nyt se tahtoo kuljeskella
vähän kauemmaksikin, kun pääsee. Hyvä Jumala, kun _minäkin_ voisin
vielä vähän kuljeskella näillä vanhoilla huonoilla säärilläni, eikä
tarvitsisi aina vain istua ja istua ja kutoa ja kutoa aamusta iltaan
kaiket päivät!»
»Mummoparka!» sanoi tyttö hiljaa ja hellästi, kyyneltyvin silmin. »Kun
voisimme lähteä ulos näihin hyvänhajuisiin kevätmetsiin poimimaan
yhdessä ensimäisiä toukokukkia [amerikkalainen kevätkukka, _Epigaea
repens_. S.m.]. Etkö voisi nyt koettaa, mummo? Minä luulen, että sinä
tuota pikaa taas pääset aivan hyvin liikkumaan, yhtä hyvin kuin kukaan
meistä. Koetappas!»
Näin vaadittuna vanha eukko tarttui käsin vankasti nojatuolinsa
kaiteihin kiinni, puri hammasta ja nousi aivan seisomaan. Mutta
ponnistus pusersi valituksen hänen huuliltaan ja hän vaipui raskaasti
takaisin paikoilleen, kasvot tuskista vääntyen. Malttaen mielensä
lujalla päätöksellä hän kuitenkin hymyili, vaikka surunvoittoisesti.
»Ehkäpä kyllä jonakin päivänä, jos Jumala suo!» hän sanoi, päätään
pudistaen. »Mutta tänään ei ole se päivä, Melindy! Sinä vielä tapat
minut, lapseni, kun niin aina tahdot saada minut liikkeelle!»