Kertomuksia kirkkohistorian alalta 1: Vanha aika - 21

vuosien kuluessa syntynyt kukoistavia kaupunkeja, joista kristinusko
levitti valoansa lähiseutujen väestöön. Jo 3:lla ja 4:llä
vuosisadalla löytyi piispoja _Kölnissä, Trierissä, Wormsissa,
Strassburgissa, Baselissa_ y.m. kaupungeissa. Saksalaisten
ensimmäinen lähetyssaarnaaja oli irlantilainen _Kolumbanus_, joka
12 muiden munkkien kera asettui asumaan _Vogesein_ seuduille (590)
ja täällä perusti monta luostaria. Varsinainen lähetystoimi alkoi
keski-Europassa, vasta myöhemmin.
Viidennen vuosisadan keskipalkoilla lähtivät Rooman sotajoukot
pois _Britanniasta_, jota he eivät enää voineet pitää vallassansa,
Maan omat asukkaat, jotka eivät jaksaneet vastustaa pakanallisten
_Piktiläisten_ ja _Skottilaisten_ hurjia hyökkäyksiä, kutsuivat
avuksensa (449) Elben seuduilla asuvat _Anglilaiset_ ja
_Saksilaiset_, vaan nämä käänsivät ennen pitkää voittosat aseensa
Britannialaisia vastaan, valloittivat heidän maansa, jota tästä
alkaen nimitetään _Englandiksi_, ja jakoivat sen seitsemään pieneen
kuningaskuntaan. Näiden vaiheiden ohessa, joiden verisiä näytelmiä
kesti toista vuosisataa, oli pakanallinen raakuus ja germanilaiset
epäjumalain kuvat miltei kokonaan karkoittaneet roomalaisen
sivistyksen ja kristinuskon koko maasta. Mutta Gregorius Suuri, joka
suurella innolla seurasi kristinuskon vaiheita etäisimmissäkin maissa
ja itse nuorena oli aikonut lähteä Britanniaan täällä uudelleen
virittämään kristinuskon sammunutta valoa, ryhtyi tehokkaisiin
toimiin kukistaaksensa pakanuuden vallan tuon kuulusan saaren
rannoilta. V. 596 lähetti hän Italiasta sinne monta lähetyssaarnaaja,
joiden johtajana abboti _Augustinus_ oli. He pääsivät perille
seuraavana vuonna; _Kentin_ kuningas _Edilbert_ otti heidät
suosiollisesti vastaan, ja he saivat vapaasti saarnata evankeliumia
ristiinnaulitusta Vapahtajasta. Kummastellen vaan yhä suuremmalla
uteliaisuudella kuuntelivat sikäläiset pakanat pelastuksen
sanomaa, kunnes Jumalan sanan säteet pääsivät luomaan valoa heidän
sydämmiinsä. V. 598 kastettiin 10,000 anglosaksilaista kristinuskoon,
johon kuningaskin jonkun ajan perästä tunnustausi. Augustinus
määrättiin _Kanterburyn_ arkkipiispaksi. Jumala soi siunauksensa
Gregoriuksen toimelle: Britanniassa syntyi kukoistava kirkko, jonka,
jäsenten syvä hartaus ja uskonnollinen innostus on loistavana valona
keskiajan pimeässä.
Jo varhain saavutti kristinusko _Irlandissa_ vakavan aseman.
Täällä perustettiin useita luostareita ja kouluja, jotka kylvivät
kristillisen sivistyksen siemeniä saaren asukkaisiin sekä kasvattivat
lähetyssaarnaajia todistamaan Herrasta vieraissakin maissa.
Irlantilaisen kirkon varhainen kukoistus on etenkin sen ensimmäisen
lähetyssaarnaajan "pyhän" _Patriciuksen_ ansio, joka vaikutti
täällä vuodesta 432 kuolemaansa asti (460). Hänen väsymättömästä,
Kristuksen rakkauden pyhittämästä työstään Herran viinamäessä löytyy
monta kaunista kertomusta, mutta näiden historiallinen totuus
eksyy silminnähtävästi tuon tuostakin sadun ja mielikuvituksen
harhateille, niin että niihin ei ole paljo luottamista. -- Irlandista
levisi kristinusko _Skottlandiin_, missä irlantilainen abboti
_Kolumba_ (k. 597) sitä ensiksi saarnasi. Hän perusti (563) pienellä
_Jona_ nimisellä saarella luostarin, jonka munkit kauan olivat
suuressa maineessa sekä tieteellisten harrastuksensa että etenkin
uskonnollisen innostuksensa vuoksi. Tästä kristinuskon pohjoisimmasta
kodista lähti moni uskollinen Herran palvelija kaukaisille maille
julistamaan Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa.
Tämän aikakauden länsimaisen lähetystoimen kanssa ei evankeliumin
saarnaaminen itämaissa ensinkään kestä vertoja. Ainoa maa
_Afrikassa_, jossa kristinusko pääsi leviämään, oli _Abyssinia_.
V. 316 joutui eräs tieteellisillä matkoilla oleva Tyrukselainen
laiva haaksirikkoon sanotun maan rannalla. Pelastuneiden joukossa
oli kaksi kristittyä nuorukaista, _Prumentius_ ja _Aedesius_,
jotka, jonkun aikaa oltuaan vankeudessa Abyssinian kuninkaan luona,
rupesivat saarnaamaan kristinuskoa maan pakanallisille asukkaille
sillä menestyksellä, että täällä pian syntyi lukusa kristillinen
seurakunta, jonka ensimmäiseksi piispaksi Frumentius vihittiin.
Ariukselaisen riidan vaiheissa riippui Abyssinian kirkko uskollisesti
kiinni Atanasiuksen opissa. -- Jo marttyyrikirkon aikakaudella
oli kristinuskoa saarnattu _Persiassa_, jonka maan pakanallisissa
asukkaissa sitä sitten 4:llä vuosisadalla yhä edelleen levitettiin.
Ollen täällä löytyvän vanhan pakanallisen uskonnon kiihkosain pappien
ja valtiollisten rettelöiden vainoomana, alkoi täkäläinen kirkko
vähitellen kuihtua, kunnes se antausi vainottujen Nestoriukselaisten
johdatettavaksi, jotka loivat siihen uutta elinvoimaa. Miten
tehokkaasti Persian kristityt tämän jälkeen ottivat osaa itämaiseen
lähetystoimeen on ennen mainittu. -- Samaan aikaan kuin Abyssiniassa
syntyi _Armeniassakin_ kristillinen seurakunta, joka, kuten tiedämme,
myöhemmin sortui monofysitismiin, jonka eksyttävillä poluilla se
vielä nytkin haparoitsee. Vanhan armenialaisen kirkon etevimmät
henkilöt ovat _Gregorius Illuminator_, joka kastoi kuningas
_Tiridateksen_ ja väsymättömällä innolla koetti levittää Jesuksen
evankeliumia tässä maassa kuolemaansa asti (340), sekä _Miesrob_,
joka käänsi raamatun Armenian kielelle. -- _Arabiassa_ ja _Indiassa_
vaikutti lähetyssaarnaajana _Teofilus Diusta_ 4:nen vuosisadan
keskipalkoilla.
Vähän on meillä tietoja näiden lähetyssaarnaajain vaikeasta työstä
pakanain kaukaisissa, hengellisen pimeyden varjoomissa maissa.
Ken on lukenut ja jälkimaailmalle kertonut heidän monet raskaat
askeleensa, heidän vaivansa ja kärsimisensä Herran sanan tähden?
Mutta jos pohjolan lumi tahi etelämaiden kuuma santa ihmisiltä on
salannut heidän yksinäisen vaelluksensa askeleet, on yksi heidän
vaivansa nähnyt, yksi ne muistanut Hän, joka ei pidätä arvopaikkaansa
niiltä, jotka uhraavat kaikki voimansa Jumalan valtakunnan
edistyttämiseen maan päällä.
Syrjälle jäävät tästä lähin vähitellen itämaiden kansat; niiden
hengellinen elämä lakastuu, kuihtuu. Sikäläinen kirkko on väsynyt,
vanhentunut, kuoleman kylmä hengähdys on kokonaan sammuttaa sen ennen
niin kirkkaan valon. Sortunut, masentunut on roomalais-maailmakin;
raunioina sen kuulusa sivistys. Uudet kansat ovat astuneet
historian näyttämölle edustamaan Jumalan valtakuntaa maan päällä
ja ihmiskunnan edistymistä sivistyksen tiellä. Vaikka nämä kansat
omistavat paljon luonnollisia hyveitä, ei ole heidän kantansa omiansa
meissä herättämään ilon ja toivon tunteita, sillä he ovat raakoja,
kaikelle hengelliselle elämälle kokonaan vieraita eivätkä he moneen
vuosisataan voi omistaa kristinuskoa kuin ainoastaan nimeksi,
kuinka uskollisesti lähetyssaarnaajat tekevätkin työtä heidän
keskuudessaan. Keskiajan yö levittää synkät varjonsa vanhan maailman
kuulusiin maihin. Kolkko ja pitkä on tämä yö, monta vuosisataa eksyy
kristikunta eksymistään totuuden tieltä, ja näyttääpä monesti siltä
kuin olisi Herra ainaiseksi jättänyt ihmiset pimeyden valtaan. Mutta
niin ei kuitenkaan ole; Herra on uskollinen eikä unohda lupaustansa.
Aamu koittaa, vaikka myöhään, sillä keski-ajankin kirkkoa läsnä on
Hän, joka on "maailman valkeus".


XXIII.
Katsahdus oppiriitojen aikakauteen.

-- -- minä tiedän sinun tekos; sillä sinulla on nimi, ettäs elät,
ja olet kuollut.
Ole valpas ja vahvista niitä muita, jotka kuolemallansa ovat;
sillä en minä löytänyt sinun tekojas täydelliseksi Jumalan
edessä. Ilm. k. 3: 1-2.
Riemulla kuulivat vainotut kristityt Konstantinus Suuren julistavan
kristinuskon keisarikunnan valtionuskonnoksi ja ylistäen Herraa
katselivat he pakanuuden kukistuvan ja vaipuvan kuolemaan kaikissa
maissa. Tuo pitkä, verinen taistelu oli loppuun taisteltu, voitto
voitettu ja rauhan toivosa päivä koittanut. Mutta oliko tämä
uusi, ulkonaisesti niin turvallinen aika ilman vaaroitta Herran
seurakunnalle? Ei suinkaan! Oppiriitojen aikakauden historia, jonka
vaiheista edellisessä olemme kertoneet, opettaa meille joka lehdellä,
että maailman ystävyys on paljoa vaarallisempi kuin sen viha. Kuinka
taipuvainen on ihminen menestyksen päivinä unohtamaan kaikkien
hyvien lahjojen antajaa, miten altis rakastumaan ja turvaumaan
maailmaan, kun sen tavarat hänelle tarjotaan! Tämän elämän vaivoista
ja tuskista loivat marttyyrit silmänsä taivasta kohti, toivoen,
odottaen sitä hetkeä, jolloin Herra oli ottava heidät luoksensa;
keisarein kirkon jäsenet tyytyivät, vieläpä mieltyivätkin maalliseen
isänmaahansa, jossa heille niin paljo hyvää oli tarjona. Kuinka
surkeasti lakastui ja kuihtui vähitellen kristikunnan hengellinen
elämä! Missä on nyt marttyyrein palava rakkaus, missä heidän harras
toivonsa, missä heidän luja uskonsa? Yhä harvemmassa tapaamme
näitä tosikristillisyyden hyveitä, maailma on voittanut Jesuksen
tunnustajain sydämmet ja himmentänyt heidän silmänsä, niin että
useammat eivät enää näe, miten vihollinen voittaa alaa seurakunnassa.
Sentähden lausuikin Krysostomus: "Jos tarkastelemme nykyistä tilaamme,
niin huomaamme, miten terveelliset vainot ovat. Rauhaa nauttiessamme
olemme vaipuneet syvään ja täyttäneet kirkon lukemattomilla paheilla.
Kun meitä vainottiin, olimme paljoa viisaammat, hartaammat,
innokkaammat. Sillä samoinkuin kulta puhdistuu tulessa, samoin
puhdistuu sielukin koetusten kuumeessa." Mutta tähän suuntaan
puhuivat harvat; muutamat vain uskalsivat Jumalan sanan terävällä
miekalla taistella syntiä ja maailmaa vastaan. Ja mikä oli heidän
palkkansa täällä? Katkera viha, säälimätön vaino! Ei ollut maailma
muuttunut, vaikka sen paheet piileilivät kristinuskon kauniin vaipan
alla!
Mutta kaikkine varjopuolineen on oppiriitojen aikakausi monessa
kohden jalo ja loistava aika. Tuskin on kirkko milloinkaan
synnyttänyt niin monta suurta henkilöä kuin silloin. Mitkä puheet
vetävät vertoja Krysostomuksen saarnoille, ken on lausunut syvempiä
ajatuksia kristinuskon salaisuuksista, kuin Augustinus? Kuka on
urhoollisemmin taistellut tämän maailman mahtavia vastaan kuin
Ambrosius, ken kaikkipuolisemmin perehtynyt aikansa jumaluusopin
eri aloihin kuin Hieronymus? Ja mikä aika on kristilliselle
tunnustukselle luonut tarkempia määräyksiä kuin oppiriitojen
aikakausi? Nicaealais-Konstantinopolilaisen ja 5:llä vuosisadalla
pääasiallisesti Augustinuksen toimesta syntyneen n.s. _Atanasiuksen
tunnustuksen_ perustukselle on kristikunta sittemmin rakentanut
oppikaavansa, siten kartuttaaksensa sitä suurta perintöä, jonka
oppiriitojen aikakausi pitkillä taisteluillaan ja uutteralla
jättiläistyöllään jälkeisille sukupolville valmisti. Nuo meidän
aikamme kevytmieliset ja muka vapaamieliset kerskaajat, jotka
pyrkivät erikseen kristinuskon vaatimuksista ja kirkon vanhasta,
hyvästä tunnustuksesta, eivät sokeudessaan aavistakaan, kuinka kallis
tämä perintö on ja mitä sen kokoaminen on maksanut. Mutta puhukoot
he kuinka ylönkatseellisesti hyvänsä oppiriitojen kirkon suuresta
työstä, koettakoot he järjellään luoda jos minkälaisia mietelmiä ja
tieteellisiä ohjeita ihmishengen vaatimuksia tyydyttämään: turha on
heidän ponnistuksensa kumota kirkon vanha tunnustus oleva, sillä
tämä perustuu siihen sanaan, joka ei milloinkaan ole hukkuva. Kautta
vuosisatojen on se säilyvä todistuksena oppiriitojen aikakauden
uutterasta työstä puhdasoppisuuden palveluksessa ja ennen kaikkea
siitä Herrasta, joka kaikkien inhimillisten eksytysten uhallakin
suojelee sanansa totuuden sukukunnasta toiseen.
Mutta juuri tämä oppiriitojen aikakauden innokas työ puhtaan opin
kehkeyttämiseksi tuotti kirkolle toiselta puolen suuria vaarojakin.
Ei siinä kylliksi, että syntisen ihmisluonnon itsekkäisyys noiden
alituisten taistelujen helteessä, kuten olemme nähneet, usein
yltyi kiivauteen ja vihaan, kylväen eripuraisuuden myrkyllisiä
siemeniä Herran seurakuntaan -- lukemattomat kristityt mieltyivät
niin kokonaan kirkolliseen tunnustukseen ja puhtaasen oppiin, että
heidän sydämmensä usko joutui haaksirikkoon. Heidän uskontonsa oli
kuollut poostavi vain, joka ei voi muuttaa kenenkään mieltä, oli suun
tunnustus sitten miten puhdas tahansa. Kuvaava on eräs Gregorius
Nyssalaisen arvostelu Konstantinopolin kristityistä. Hän lausuu:
"vielä löytyy lukemattomia, jotka muinaisten Ateenalaisten tavoin
eivät halaja muuta kuin saada kuulla jotain uutta. Useat, jotka
eilen tahi toissapäivänä työskentelivät käsityöläisten työhuoneissa,
esiintyvät nyt yhtäkkiä uskonnon opettajina. Moni, joka vasta oli
orjana ja pakeni palveluksestaan, keskustelee nyt suurin sanoin
vaikeimmistakin kysymyksistä. Koko kaupunki on täynnä semmoista
väkeä. Jos sinä kysyt leivän hintaa, niin sinulle vastataan: 'Isä
on Poikaa suurempi'. Jos sinä sanot: 'kylpy on juuri kohtuullisen
lämmin, niin vastaa palvelija vakuuttavalla äänellä: 'Poika on
luotu tyhjästä'. Kristityt alkavat kerskaella opistansa, viisastella
sanoilla -- mutta ylpeys ei johdata totuuteen, se päinvastoin pettää
ja viepi harhateille." Oppiriitojen aikakausi eksyy arvostelemaan
Jesuksen opetuslapsia heidän suullisen tunnustuksensa täydellisyyden
mukaan, unohtaen, ettei tämä riitä sen Jumalan edessä, joka "tutkii
sydämmet ja munaskut". Turhaan saarnasivat nuo jalot opettajat
aikansa paheita vastaan, he kun omasta kokemuksestaan tiesivät "ettei
Jumalan valtakunta ole sanoissa, vaan voimassa". Niinpä lausui esim.
Augustinus seuraavat syvämietteiset sanat: "Jollei totuutta etsitä
sydämmen koko hartaudella ei sitä milloinkaan löydetä. Mutta kun
sitä etsitään oikein, ei saata se olla salattuna niiltä, jotka sitä
rakastavat. Anokaat, niin te saatte; etsikäät, niin te löydätte;
kolkuttakaat, niin teille avataan. Ei mikään ole salattuna, joka ei
tule päivän valoon. _Rakkaus_ se on, joka rukoilee, _rakkaus_, joka
etsii, _rakkaus_, joka kolkuttaa, _rakkaus_, joka avaa, _rakkaus_,
joka löytää leponsa siinä, joka sille avataan. Ainoastaan totuus
voittaa; mutta totuuden voitto on _rakkaus_". -- Se kirkko, joka ei
kuuntele eikä kätke tämmöisen opettajan opetuksia, vetää päällensä
Jumalan tuomion. Eikä viipynytkään tämä tuomio, sen olemme nähneet.
Koko itäinen kristikunta nukkui yhä sitkeämpään suruttomuuden uneen
ja läntinen kirkko oli kukistua sekin kansainvaellusten kovissa
myrskyissä!
Ylöllisyys kasvoi päivä päivältä, houkutellen kristityltä kokoamaan
itselleen tämän maailman katoavaisia tavaroita, jotta voisivat ottaa
osaa sen huveihin ja nautinnoihin. Jesuksen tunnustajat olivat
kutsutut voittamaan maailman, mutta maailma voitti heidät. He eivät
enää nähneet rajaa Jumalan valtakunnan ja maailman välillä; valtio ja
kirkko ovat yksissä kukistaneet rajamerkit ja muodostavat nyt yhden
suuren valtakunnan, jossa kahta herraa palvellaan!
Ja kuitenkin viihdymme kernaasti ajatuksissamme oppiriitojen
aikakauden kirkossa, sillä kaikkien erehdyksiensä uhallakin tarjoo
se paljon jaloa ja suurta, jonka vertaista me sitten seuraavina
vuosisatoina turhaan etsimme kirkkohistorian lehdiltä. Seisoessamme
keskiajan kynnyksellä, luomme kernaasti silmämme taaksepäin, samoin
kuin matkamies, joka auringon valaisemilta kukkuloilta astuu alas
synkkään, pimeyden peittämään laaksoon, jota auringon säteet vain
silloin tällöin virkistyttäen valaisevat. Eteemme aukeaa keskiajan
kolkko viljamaa, jonka tou'ot niin hitaasti kasvavat. Mutta älkäämme
epäilkö kirkon tulevaisuudesta, kuinka toivottomalta se nyt
näyttääkin, sillä Jesuksen Kristuksen valtakunta ei voi milloinkaan
joutua perikatoon!
Muista siis kustas lankesit pois, ja
tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä töitä;
vaan jos ei, niin minä tulen ja syöksen pois sinun
kynttiläjalkas sijaltansa,
ettet sinä tee
parannusta.
Ilm. k. 2: 6.