Kertomuksia kirkkohistorian alalta 1: Vanha aika - 12

selvittää kirkon oppia, mutta miltä kannalta täällä arvosteltiin
asioita käypi selväksi jo siitäkin kokouksen lausunnosta, että muka
olisi alentavaista noudattaa Ariuksen mielipiteitä, hän kun oli
vain halpa presbyteri. Mikä tärkeä syy valmistaa uusi oppikaava!
Tarkoitus saavutettiin: Atanasius erotettiin virasta ja eräs
Gregorius valittiin hänen sijaansa. Aleksandrian seurakunta teki
vastarintaa, sotaväen suojelemana vihittiin uusi piispa virkaansa.
Väkivallan pakottamana oleskeli Atanasius jonkun aikaa Aleksandrian
lähitienoilla kirjoittaen piilopaikastaan kiertokirjeen piispoille,
jossa hän valittaen puhuu vihamiestensä vääryyksistä. Sitten matkusti
hän Roomaan, jonka piispa otti puolustaaksensa häntä. Sitä paitsi
puolusti läntisen valtakunnan hallitsija Konstans (Konstantinus oli
jo ennen kuollut) oikeauskoisuutta, Mutta näiden vaiheiden ohessa
Atanasius ei turvannut ihmisiin, vaan Jumalaan ja omantuntonsa
hyvään todistukseen. Ja sentähden tähtäsivät vihollisten kovimmat
iskut juuri häneen, kaikki kun näkivät ettei ihmisten suosio eikä
heidän vihansa saaneet tämän uskonsankarin mielipiteitä horjumaan.
Tuommoiseksi muodostuu usein suurten henkilöiden kohtalo. "Jota
ylevämpi elämä sitä suurempi tuskakin" lausuu eräs runoilija, ja
nämä sanat soveltuvat tähänkin. Kummastelisimmeko ajatellessamme
Atanasiuksen kärsimisiä näinä halpamielisinä aikoina, jolloin kavalat
juonet ja raaka väkivalta kilvan hijoivat aseitaan saadaksensa hänen
vaikenemaan, hänen joskus kiihtyneen lausumaan katkeria sanoja noista
kirkon kelvottomista ylimyksistä ja tekopyhistä, joiden kehnot
hankkeet päivä päivältä kävivät yhä selvemmiksi? Tämmöisiä lauseita
tapaamme esim. tuossa hänen yllämainitussa kiertokirjeessään; ken ei
ole altis antamaan hänelle niitä anteeksi?
Äkkiarvaamatta muuttuivat olot. Veljensä uhkaamana kääntyi
Konstantius oikeauskoisuuden puolelle, antaen paenneille piispoille
luvan palata kotia. Atanasius ei ensinkään uskaltanut luottaa tähän
lupaukseen, ennenkuin Konstantius eri kirjeellä käski hänet tulemaan.
Pakolainen lähti matkalle ja saapui Konstantinopoliin (348), missä
keisari ystävällisesti otti hänen vastaan. Riita näytti vihdoinkin
päättyneen, ja sanomattomalla ilolla tervehtivät Aleksandrialaiset
jälleen jaloa paimentansa. Mutta petollinen oli rauha, ilo lyhyt.
Konstans murhattiin ja Konstantius pääsi koko Roomalaismaailman
herraksi. Heti alkoivat Ariukselaiset hieromaan uutta liittoa hänen
kanssansa, eikä aikaakaan, niin olivat he kokonaan voittaneet hänen
puolellensa. Kaikki Nicaean tunnustuksen puolustajat ajettiin
maanpakoon. Ariukselaiset koettivat vihdoinkin kokonaan masentaa
kaiken vastarinnan, ja sentähden vainosi heidän vihansa entistä
kiivaampana sanotun tunnustuksen pääpylvästä, Atanasiusta. Mutta
hän ei horjunut, järkähtämättömänä puolusti hän totuutta vielä
nytkin, tekemättä vähintäkään myönnytystä harhaoppisuuden eduksi.
"Älkäämme palvelko aikaa, vaan Herraa" kirjoitti hän tähän aikaan
eräälle ystävälleen, joka, kammoksuen taistelun vaaroja, kieltäytyi
vastaanottamasta hänelle tarjottua piispanvirkaa.
Tämmöinen mies oli ennen muita kukistettava, sorrettava! V. 355
saapui kaksi keisarillista virkamiestä Aleksandriaan. Heidän
tarkoituksensa oli viekkaudella houkutella Atanasiusta pois
kaupungista, saadaksensa hänen surmatuksi seurakunnan tietämättä. Kun
petos ei onnistunut, ryhdyttiin väkivaltaisiin keinoihin. Helmikuun
9 p. 356 ryntäsi 5000 miehen suuruinen sotajoukko Aleksandrian
kirkkoon, missä Atanasius paraikaa toimitti jumalanpalvelusta.
Tyyneenä viipyi piispa paikallansa, kunnes seurakunta oli pelastunut.
Itse pääsi hän ikäänkuin ihmeen kautta pakoon.
Atanasius aikoi ensin lähteä keisarin puheille, mutta huomattuaan
että hänen henkeänsä väijyttiin, etsi hän turvapaikan erämaan
erakkojen luona. Konstantius raivosi: elävänä tahi kuolleena oli tuo
uppiniskainen, taipumaton piispa tuotava hänen luoksensa! Riemuten
huusivat pakanat: "eläköön keisari ja Ariukselaiset; me olemme heidän
puolellansa". Erämaahan marssi sotajoukko Atanasiusta etsimään. Se
saapui Tabennaen luostariin, missä vainottu piispa oli. Mutta turhaan
koetti päällikkö pakottaa munkkeja ilmaisemaan hänen piilopaikkansa
-- kernaammin olisivat he antaneet hakata itsensä kappaleiksi
kuin pettäneet jalon miehen. Horjumatta puolusti Atanasiuksen
seurakuntakin uskoansa. Useoita rääkättiin, toisia vietiin nääntymään
erämaahan, vaan urhoollisesti kestivät nämä tunnustajat kaikki
tuskat, kiittäen ja ylistäen Herraa, jonka totuuden puolesta he
taistelivat. On meistä kuin näkisimme iltaruskon taivaan ranteella;
se virtaapi marttyyriaikakauden laskeneesta auringosta. Ei ollut
Atanasius turhaan tehnyt työtä Aleksandrian seurakunnassa!
Jonkun ajan kuluttua siirtyi uskonsankari kauemmas erämaahan.
Oleskellen Egyptin äärimmäisillä rajoilla sepitti hän useoita
kirjoituksia Ariukselaisia vastaan, selittäen, kehittäen kirkon
sorrettua tunnustusta. Ulkona maailmassa kerskasivat viholliset
voitostansa, maalliset edut houkuttelivat monen Nicaean tunnustuksen
ystävänkin luopumaan oikeasta uskosta; harhaoppisuus on vallalla
Herran seurakunnassa. Mutta tuon tuostakin saapuu neuvoja, kehotuksia
oikeauskoisuuden sorretuille puolustajille. Lähetyskirjeitä tuodaan
erämaasta; niiden alla on Atanasiuksen nimi. Nuoruutensa muistojen
innostuttamana on hän niitä kirjoitellut; luja usko, horjumaton
toivo, palava rakkaus antavat sanoille ihmeellisen voiman. --
Atanasiuksen seurassa oli muutamia uskollisia ystäviä, ja erakkojen
jalo esimerkki kehotti heitä kilvoittelemaan hyvää kilvoitusta.
Tänne eivät kuuluneet meluavan maailman kevytmieliset äänet, täällä
palveltiin Herraa hengessä ja totuudessa. Vihollisparvet eivät
löytäneet tietä tänne; hiljaa lähestyi vain historian haltijatar --
kuunteli ja piirsi aikakirjoihinsa kauniin kertomuksen siitä, miten
täällä kirkon sydän silloin sykki.
Kuusi vuotta oleskeli Atanasius erämaassa. Niiden vieriessä olivat
Ariukselaiset riitaantuneet keskenänsä ja keisari horjui eri
puolueiden välillä, tietämättä mihin liittyä. Toiset opettivat
ettei Poika ole Isän kaltainenkaan, toiset taasen kokivat pelastaa
edes oikeauskoisuuden varjon vastustamalla tätä ariukselaisuuden
johdonmukaista johtopäätöstä, vaikka he kyllä eivät myöntäneet Pojan
olevan Isän vertaisen. Edellisiä kutsuttiin _Anomoealaisiksi_,
viimmemainituita _Semiariukselaisiksi_. Myötäänsä pidettiin
keskusteluita ja kokouksia, mutta häiriö kävi päivä päivältä yhä
arveluttavammaksi. Sillä kannalla olivat asiat Konstantiuksen
kuollessa (361). Sattuva on erään pakanallisen historijoitsijan,
_Ammianus Marcellinuksen_ arvostelu tästä keisarista. Hän sanoo hänen
sekoittaneen taikauskoa tuohon "yksinkertaiseen Kristus-uskontoon",
virittäneen lukemattomia turmiollisia riitoja sekä häirinneen
valtakunnan kyytijärjestystä lähettämällä piispoja kokouksesta
toiseen.
Olemme nähneet, miten kristityt noiden alituisten riitojensa kautta,
olivat ikäänkuin kiihottamalla kiihottaneet vanhaa pakanuutta
virkistymään uuteen eloon. Se oli kyllä kuolemaan tuomittu eivätkä
mitkään kohtaukset enää saattaneet valmistaa sille pysyväistä kotia
Rooman keisarikunnassa, mutta vielä sitä kuitenkin oli olemassa eikä
se tarvinnut kuin sopivaa hetkeä tarttuaksensa ruostuneisin aseisinsa
vielä kerta hätyyttääksensä Jesuksen tunnustajia. Ja tämmöinen
hetki joutuikin pian, valtaistuimelle kun nousi _Julianus_. Tätä
onnetonta hallitsijaa, jolle on annettu liikanimi _Apostota_ (uskosta
luopunut), oli kyllä lapsuudesta saakka kasvatettu kristinuskoon,
mutta mitä surkeimmassa muodossa oli sitä häneen tyrkytetty, ja
juonia, kavaluutta, väkivaltaisuutta vain oli hän tavannut sen
tunnustajissa. Nuo myrkylliset siemenet itivät nuorukaisen luonnosta
jalossa sydämmessä: hän alkoi halveksia, ylönkatsoa, vihata noita
kurjia imartelijoita, vaikka hän vielä oli vaiti, huolellisesti
salaten kaikilta ajatuksensa. Mutta muistiinsa hän kätki kristittyin
kaikki synnit, vartoen hetkeänsä. Etsien ravintoa tyhjälle, isoovalle
sielulleen, luki hän ahkeraan vanhojen pakanallisten kirjailijain
teoksia, ihastuen niihin ihastumistaan. Rooman muinaisuus, nuo
pakana-ajan toimittamat suuret urotyöt, esi-isien urhoollisuus ja
yksinkertaiset tavat lumosi hänen sydämmensä ja sai sen sykkimään.
Keisariksi päästyänsä päätti Julianus kuolleista herättää Rooman
muinaisuuden sekä kukistaa kristinuskon, joka siltä oli valtikan
riistänyt. Miten turhaa, mahdotonta!
Väkivaltaisesti Julianus kuitenkaan ei tahtonut menetellä, hän
valitsi toisia välikappaleita päästäksensä tarkoitustensa perille.
Säilyneet pakanalliset temppelit avattiin jälleen, ränstyneitä
korjattiin, uusia rakennettiin, ja väsymättömällä innolla
ryhtyi keisari itse pakanuuden ylimmäisenä pappina uhraamaan ja
jumalanpalvelusta johtamaan, Sairas- ja köyhäinhuoneita valmistettiin;
"kirotut Galilealaiset [Tällä haukuntanimellä tarkoitti Julianus
kristityitä.] älkööt olko ainoat köyhiä auttamassa" oli keisarin
tapana sanoa. Kouluja perustettiin, filosofeja ja puhujoita,
joista viimmemainituista etenkin _Libanius_ pääsi Julianuksen
suosioon, kutsuttiin Konstantinopoliin edistämään hänen yritystään,
"uudistamaan Rooman vanhaa kunniaa ja saamaan sen asukkaita luopumaan
kapinasta kuolemattomia jumalia vastaan". Ivalla ja ylönkatseella
koki hän tämän ohessa masentaa kristinuskon tunnustajia, levittämällä
heistä jos minkäkaltaisia juttuja, pilkaten heitä kielellä ja
kynällä. Uskonnollisten puolueiden kiistoja hän ei suinkaan koettanut
estää; näyttääpä päinvastoin siltä kuin olisi hän kehottanut
kristityltä niitä jatkamaan, vaikka kyllä toiset arvelevat tätä
väitöstä perättömäksi. Oli miten olikin: kaikki maanpakoon ajetut
piispat kutsuttiin takasin, ja täten pääsi Atanasiuskin jälleen
virkaansa.
Kuusi vuotta oli hän ollut poissa. Erämaan hiljaisuudessa on hänen
mielensä tyyntynyt, hän on lempeämpi, hellempi kuin ennen. Mutta
yhtä horjumaton kuin menneinä päivinä on hänen uskonsa, yhtä vakaat
mielipiteensä. Ei korkea ikänsä eivätkä vaarat ja kärsimiset ole
lannistaneet hänen voimiansa: työhön hän jälleen ryhtyy. Mutta hänen
ensimmäisenä toimenansa on nyt julistaa rauhan sanomaa kaikille
kristityille: hän kutsuu harhaoppisia palajamaan kirkon yhteyteen,
luvaten vastaanottaa heidät, kun vain katuvat erehdyksensä,
rikoksensa ja yhtyvät hänen kanssansa noudattamaan Nicaean
tunnustusta. Kehotus on saman Atanasiuksen, joka ennen nuoruuden
tulisella innolla taisteli Ariukselaisia vastaan ja sittemmin uhrasi
miehuutensa paraat voimat samalle taistelulle! Esiintyikö hän
suurempana Nicaean kokouksessa, missä uskonsa kesti tuon vaikean
koetuksen oppineiden vastustajain koettaissa häntä eksyttää, kuin
nyt vanhuutensa päivinä? Oliko hänen käytöksensä Konstantiuksen
hallitessa, jolloin toivonsa ei sammunut, vaikka oikeauskoisuuden
tulevaisuus näytti niin synkän toivottomalta -- oliko taistelunsa
silloin ylevämpää laatua kuin näinä aikoina, jolloin hän kehotti
Ariukselaisia parannukseen ja sovintoon? Atanasiuksen ystävät
olisivat vastanneet näihin kysymyksiin soimaamalla häntä heikoksi, ja
tiedämme monen heistä rikkoneen kaiken yhteyden hänen kanssansa --
mutta kirkkohistoria tuomitsee toisin. Se todistaa hänen nyt vielä
jalommin kuin milloinkaan ennen puolustaneen Nicaean tunnustusta,
kehottaen meitä muistamaan apostolin sanoja: "usko, toivo ja rakkaus
pysyvät; vaan suurin niistä on rakkaus".
Pian huomasi Julianus tämmöisen miehen olevan hyvinkin haitallisen.
Poiketen käytöksestään kristityitä kohtaan käski hän Atanasiuksen
heti lähteä takasin maanpakoon, uhaten rangaista Egyptin maaherraa,
jollei "tuo Rooman jumalain vihamies" pikimmiten olisi poissa. Taas
täytyi Atanasiuksen erota seurakunnastaan. Tyyneenä, nöyränä lähti
hän yliseen Egyptiin (362), lausuen murheellisille ystävilleen:
"olkaat huoletta, tämä ei ole kuin pilvi, joka pian menee ohitse".
Julianus ei ollut suotta kiihottanut pakanoita vihaamaan Jesuksen
tunnustajia, eikä aikaakaan, niin hän ei enää voinut heidän raivoansa
hillitä. Monessa paikoin kidutettiin ja surmattiin kristittyjä
säälimättä. Mutta hänen pyrintönsä herättää Rooman muinaisuus uuteen
eloon ei ollut kuin pettävä kangastus, eksyttävä unelma, jonka
toteuttaminen oli mahdottomia mahdottomampi. V. 363 kaatui Julianus
taistelussa eräällä sotaretkellä Uus'-Persian valtakuntaa vastaan.
Kuollessaan sanotaan hänen lausuneen: "sinä voitit Galilealainen!"
Hedelmättömäksi jäi hänen elämänsä, "oudoksi kummitukseksi
ihmiskunnan historiassa". Mitä ankarimmalla tuomiolla ovat kristityt
monesti tuominneet tätä onnetonta hallitsijaa, lukuunottamatta
mitä kirkko oli rikkonut häntä vastaan, ennenkuin hän rupesi sitä
sortamaan, ajattelematta että hän monine jaloine omaisuuksineen on
oikeutettu vaatimaan meiltä sääliväisyyttä, jos kohta ei muutakaan!
Keisari _Jovianus_ kutsui Atanasiuksen takasin, ja näyttipä nyt
siltä kuin koittaisivat tälle kärsimisiin harjaantuneelle miehelle
vihdoinkin rauhalliset päivät, sillä vaikka seuraava keisari _Valens_
oli mieltynyt ariukselaisuuteen, ei hän kuitenkaan vainonnut
Nicaean tunnustuksen puolustajia. Mutta vielä kerta täytyi hänen
kuitenkin paeta vainoa, ennenkuin hänen kärsimistensä mitta oli
täytetty. V. 367 saivat näet Ariukselaiset Valensin pakottamaan
kaikkia Konstantinus suuren virasta erottamia piispoja lähtemään
maanpakoon. Turhaan rukoili Aleksandrian seurakunta armoa vanhalle
paimenelleen: hänen täytyi lähteä! Neljä kuukautta piileili Atanasius
isänsä hautakammiossa, kunnes Valens peruutti tuomionsa. Hän kuoli
Aleksandriassa v. 373. 46 vuotta oli hän ollut piispana, vaan tämän
ajan kuluessa oli hän ollut 20 vuotta maanpakolaisena.
Tämmöinen on Atanasiuksen elämäkerta. Se ei tarvitse puolustusta
esiintyäksensä uskonsankarin elämäkertana, miten vaillinaisesti
sen olemmekin kertoneet. Atanasius oli Jumalan valittu välikappale
taistelussa totuuden ja puhtaan opin puolesta ja semmoisena on
hän luettava tämän aikakauden suurimpain kirkkoisien joukkoon.
Uskollisesti, urhoollisesti hän kesti kovimmatkin koetukset elämänsä
loppuun asti, ja muuttumattoman jalona on hänen nimensä aina säilyvä
kirkkohistorian lehdillä. Erehtyväinen ihminen hänkin oli, mutta
yksi niitä, joiden kautta kaikkivaltias Jumala toimittaa suuria
seurakuntansa voitoksi taistelussa sen vihollisia vastaan. --
Atanasius on saanut kunnianimen "puhdasoppisuuden isä".


VI.
Basilius Suuri.

-- -- pukekaat teitänne niinkuin Jumalan valitut, pyhät ja
rakkaat, sydämmellisellä laupiudella, ystävyydellä, nöyryydellä,
hiljaisuudella ja pitkämielisyydellä. Kol. 3: 13.
Synnin tahraamana esiintyy kirkko ariukselaisen riidan aikana.
Kauas eksyivät Jesuksen tunnustajat silloin monesti totuuden
tieltä, sekottaen ihmisten keksimää oppia menneiden aikojen hyvään
tunnustukseen. Velvollisuuksiinsa kyllästyneinä nukkuivat Siionin
vartijat joukottain muureilla, toiset solmivat liittoa vihollisen
kanssa, tehden hänelle yhä suurempia myönnytyksiä. Siellä täällä vain
välkkyy uskon miekka jonkun sankarin kädessä. Hän ei aio peräytyä,
miten kova taistelu onkin, ja jos alakuloisuus joskus valtaapi hänen
sydämmensä, ei hän kuitenkaan herkeä totuutta puolustamasta -- eikä
aikaakaan niin on hän jälleen voittanut hetkisen heikkoutensa:
vakaa luottamus säteilee hänen silmistänsä, todistaen sen Herran
voimasta, jonka palveluksessa hän on. Atanasius ei ole totuuden
ainoa puolustaja ariukselaisen riidan vaiheissa: muitakin jaloja
uskonsankareita tapaamme silloisessa kirkossa, jos kohta heidän
lukunsa verrattuna vastustajain lukusaan joukkoon onkin pieni.
Todistuksena on muiden kera kirkkoisä _Basilius suuri_.
Hän syntyi Caesareassa v. 330. Hurskailta vanhemmiltaan oppi hän
jo varhain rakastamaan totuutta ja karttamaan syntiä ja etenkin
isän-äitinsä _Makrina_, joka oli kokenut Diokletianuksen vainon
kauhuja sekä pakolaisena monta vuotta oleskellut erämaassa, kylvi
monta hyvää siementä nuorukaisen sydämmeen. Ensimmäisen opetuksensa
sai Basilius Caesarean koulussa ja jatkoi sitten jonkun aikaa
lukuansa Konstantinopolissa. Tietohalunsa johdatti vihdoin hänen
askeleensa Atenaan, tuohon sivistyksen ikivanhaan pääkaupunkiin,
missä tieteet vielä nytkin kukoistivat. Täällä liittyi hänen
sydämmensä lujilla siteillä _Gregorius Nazianzilaiseen_, jonka kanssa
hän jo Caesareassa oli tutustunut. Eikä tämä ystävyys milloinkaan
muuttunut, se kesti kautta elämän kunnes kuolema heidät erotti. Näinä
eripuraisuuden aikoina, jolloin kristityt soimasivat, pettivät,
vainosivat toinen toistansa, oppivat nämä nuorukaiset kunnioittamaan,
puolustamaan ja rakastamaan toisiansa; heidän liittonsa oli solmittu
Herrassa, jonka totuudelle he olivat päättäneet elämänsä uhrata.
Karttaen kaikkia kevytmielisiä seuroja ja huvituksia tutkivat he
ahkeraan klassillisen muinaisuuden jaloja tuotteita, vaan tämän
ohessa joivat he viisautta p. raamatun elävästä lähteestä. Basilius
vertaa pakanallista sivistystä puun lehtiin, kristinuskoa sen
hedelmiin. Näitä hedelmiä poimiessa ja säilyttäessä viljeli hän
tiedettä vain välikappaleena, neuvoen muitakin asettamaan kaiken
tietonsa ja taitonsa tuon korkeimman totuuden palvelukseen. Näin
kului muutamia vuosia. Niiden vieriessä liittyivät ystäväin sydämmet
yhä kiinteämmin toisiinsa, käsi kädessä he kehittyivät, kypsyivät
toimittamaan suurta työtänsä Herran viinamäessä. "Emme tunteneet
kuin kaksi tietä: toinen johdatti kouluun, toinen kirkkoon.
Teateriin ja muihin julkisiin huvituspaikkoihin annoimme muiden
vaeltaa" kirjoittaa Gregorius muistellessaan näitä onnellisia
aikoja ja ylistyspuheessaan Basiliuksen muistoksi lausuu hän muun
ohessa: "En voi kyyneleitä vuodattamatta ajatella ystävyyttämme.
Sama toivo hehkui meissä, samaan maaliin pyrimme, nimittäin oppia
saavuttamaan. Kateuteen emme milloinkaan sortuneet: kilpailumme oli
jalo kilvoitus. Ystävinä me taistelimme, emme siitä, ken oli voittava
paraimman palkinnon, vaan kumpi meistä saisi sen toiselle omistaa,
sillä kumpikin piti ystävänsä onnen omana onnenansa. Me olimme yksi
sielu kahdessa ruumiissa. -- Maallinen, katoavaisia halajava rakkaus
ei itsekään saata olla kuin katoavainen, kuten kevään kukat. Tuli
palaa niin kauan kuin viritysaineita riittää; niiden loputtua se
sammuu. Yhtä vähän saattaa maallisiin perustuva rakkaus kestää, sen
elinehdot kun ovat katoavaista laatua. Mutta puhdas, jumalallinen
rakkaus, joka tähtää katoamattomiin, on juuri sentähden ikuinen, ja
mitä palavammin se pyrkii tosi autuuteen, sitä voimakkaammin vetää
se ijankaikkisuuden ystävät puoleensa, yhdistäen heidät toisiinsa".
Kuullessamme tämmöisiä sanoja riehuvan taistelun myrskyissä,
on meistä kuin olisimme kuohuvalta mereltä saapuneet tyyneesen
lahdelmaan, jonka vieno kalvo säteilee auringon valossa.
Päätettyään koulukäyntinsä palasi Basilius kotikaupunkiinsa. Hänelle
tarjottiin edullinen opettajapaikka eräässä koulussa, vaan hän ei
antaunut tälle uralle. Ei maailma häntä huvittanut, tiedemiehen
kunniaa hän ei pyytänyt eikä hän sitävarten ollut Atenan koulua
kulkenut. Kristinuskon valaisemana oli hän tutkinut pakanuuden
kirjallisuutta ja hyväksensä käyttänyt muinaisuuden syvimmät
mietteet, sen ylevimmät aavistukset, mehiläisen lailla kukkasista
imenyt hunajaa hyljäten myrkkyä, ja kieltäen itsensä oli hän jo
aikoja sitten päättänyt uhrata koko elämänsä Herralle. Sentähden
hän ei viihtynyt Caesarean maallisen mielen tahraamissa oloissa,
vaan lähti matkalle Syyriaan, Palestinaan, Egyptiin, perehtyäkseen
munkkien Jumalalle pyhitettyyn elämään. Mitä olivat Konstantinopolin
uljaat rakennukset, mitä Atenan tieteet ja taiteet erakkojen tyyneen,
hiljaisen, vaan uutteran, hartaan taivasta kohti vaeltamisen
rinnalla! Turhuutta vain ja kurjuutta!
Tällä matkalla irtautui Basiliuksen sydän irtautumistaan maailmasta.
Kotia palattuaan lahjoitti hän kaiken omaisuutensa (vanhempainsa
kuoltua oli hän saanut suuren perinnön) köyhille ja muutti asumaan
Vähä-Aasian Pontus nimiseen syrjäiseen, vaan kauniisen maakuntaan,
saadaksensa siellä maailman häntä häiritsemättä tutkia ijankaikkisen
elämän suurta kysymystä. Meidän maallisia etuja etsivä aikamme
pitäisi tämmöisiä uhrauksia aivan liiallisina, miltei hullutuksena,
mutta Basiliuksen esimerkki jääpi ihmisten vastaväitösten
uhallakin kauniiksi kehotukseksi kaikille kristityille, kieltäen
heitä rakastamasta maailmaa ja sen tavaroita. Meidän on näet
muistaminen ettei hän, kuten moni hänen aikakautensa kristitty,
minkään itsetekoisen lain orjana luopunut omaisuudestaan, vaan
sydämmensä vapaasta halusta, sillä maalliset rikkaudet olivat
hänestä arvottomat, eikä niistä luopuminen tuottanut hänelle
hetkistä kaipaustakaan. Noudattaen erakkojen katsantotapaa viihtyi
hän paremmin yksinäisyydessä muutamain ystäväin seurassa kuin
kirkon suuressa taistelussa ulkona maailmassa, vaan silti hän ei
suinkaan kieltäynyt ottamasta siihen osaa, Herran sitä vaatiessa.
Täten kehittyi hän tuoksi "suureksi" Basiliukseksi, jonka nimi on
kirkkohistorian jaloimpia.
Ariukselainen riita häiritsi kirkon rauhaa, eksyttäen lukemattomia
kristittyjä uskomaan ihmisten neuvoja ja kylväen eripuraisuuden
siemeniä Herran seurakuntaan. Haikeilla tunteilla oli Basiliuksen
jo kauan täytynyt nähdä näiden paheiden saavuttavan yhä suurempaa
valtaa kristikunnassa ja tämä kokemus koski kipeästi hänen lempeään
sydämmeensä. Kernaasti olisi hän ainaiseksi jäänyt asumaan ihanaan
vuoristoonsa, mutta Herra oli päättänyt johdattaa palvelijansa
askeleet kirkon suurelle taistelutantereelle käyttääksensä häntä
sorretun totuuden puolustajana. Kärsimisten ja koetusten kovassa
koulussa oli Basilius täydentävä kasvatuksensa!
Caesarean piispa kutsui Basiliuksen luoksensa ja vihki hänet
presbyteriksi. Urhoollisesti ryhtyi tämä puolustamaan Nicaean
tunnustusta Ariukselaisia vastaan, voimiansa säästämättä paimensi
hän seurakuntaansa. Tämän ohessa koki hän minkä voi lempeydellä
ja rakkaudella kirkosta poistaa tuota onnetonta eripuraisuutta,
jonka turmiolliset vaikutukset olivat nähtävinä kaikkialla. Mutta
miten hartaasti hän toivoikin rauhallisten päivien koittavan
Herran seurakunnalle: myönnytyksillä harhaoppisuuden eduksi hän ei
milloinkaan koettanut sovintoa ostaa. Totuus oli hänelle kaikkea
muuta rakkaampi.
V. 370 kuoli Caesarean piispa ja Basilius valittiin hänen sijaansa.
Asemansa kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi. Moni oikeauskoinen,
jonka sydämmessä pitkällinen riita oli siittänyt kiihkoa ja
katkeruutta, moitti hänen taisteluaan Ariukselaisia vastaan
laimeaksi, ja nämä puolestaan vihasivat häntä leppymättömästi, hyvin
käsittäen, miten vaarallinen hän suurine tietoineen ja ylevine
mielipiteineen oli heidän tarkoituksilleen. Mutta Basilius ei
uupunut, vaikka rauhattoman ajan myrskyt kaikkialta uhkasivat häntä,
Urhoollisesti puolusti hän asemaansa, uskollisesti hän Jumalan sanan
voimalla vartioitsi Siionin muureja. Valens kävi levottomaksi, ja
v. 372 saapui Caesarean keisarillinen prefekti _Modestus_ piispaa
varoittamaan. "Sopiiko sinulla olla parempi usko kuin keisarilla?"
kysyi virkamies ylenkatseellisesti, uhaten Basiliusta omaisuuden
menettämisellä, maanpaolla, kidutuksilla ja kuolemalla, ellei tämä
lakkaisi Ariukselaisia vastustamasta. Vakaana vastasi piispa: "miten
voitaisiin minun omaisuuttani ottaa, minulla kun ei semmoista ole?
Maanpakoa en pelkää, sillä enhän ole sidottuna mihinkään paikkaan:
maa on Herran ja minä olen vain matkamies. Kidutuksille olen
tunnoton, sillä olen irroittanut itseni ruumiista. Ja kuolema?
Sehän veisi minun luokse Jumalan, jolle elän ja jonka totuudessa
vaellan. Minä olen suurimmaksi osaksi jo kuollut: pitkään aikaan
en ole muuta tehnyt kuin kiiruhtanut hautaa kohti". Kummastellen
lausui Modestus: "niin ei ole kukaan vielä minulle puhunut", vaan
Basilius lisäten vastasi: "sitten et milloinkaan ole piispaa
puhutellut". Valensiinkin, joka vähän tämän jälkeen kävi Caesareassa
taivuttaaksensa piispaa kuuliaisuuteen, teki miehen jalo käytös
niin syvän vaikutuksen, että rangaistukset jäivät sikseen. Basilius
jäi hiippakuntaansa, vaikka keisari tuomitsi hänen maanpakoon! Eikä
yksikään uskaltanut häneen koskea. Häntä ympäröivät näkymättömät
suojelijat, joita vastaan ihmiset eivät voi mitään!
Oppiriitojen näin häiritessä Rooman keisarikuntaa uhkasivat barbarein
hurjat joukot sen rajoja. Alkamaisillaan on _kansainvaellus_, tuo
suuri, perinpohjaisia muutoksia valmistava kohtaus ihmiskunnan
historiasta, joka oli riistävä valtikan tähän asti voittamattoman
Rooman kädestä, juurtajaksain hävittävä koko roomalaismaailman sekä
perustava uusia valtakuntia sen raunioille. Ensimmäisenä niistä
vieraista kansoista, jotka nyt astuvat historian näyttämölle,
vetävät Länsigotilaiset huomiomme puoleensa. Jo varhain olivat nämä
kristittyjen vankien kautta tutustuneet kristinuskoon, ja v. 348
vihittiin _Ulfilas_ heidän piispaksensa. Hän vaikutti kauan tämän
maan kansan keskuudessa, toimittaen sille raamatunkäännöksenkin.
-- _Hunnilaisten_ ahdistamina lähestyivät Länsigotilaiset Tonavan
rantaa, pyytäen Itä-Rooman keisarilta turvapaikkaa virran
eteläpuolella. Valens luovutti heille Moesian maakunnan, vaatien
heitä vain tunnustaumaan ariukselaisuuteen. Mutta päästyänsä kerta
Rooman alueelle eivät barbarit tyytyneet vähään. Ryöstäen, polttaen
vaelsivat he paikasta toiseen uhaten pian itse Konstantinopolia.
Valens lähti heitä vastaan, mutta hänen sotajoukkonsa antautui
epätoivoon: "Jumalan Poika on meitä vastaan, miten me saatamme
voittaa" kuului sotilasten riveistä. Jouduttuaan tappiolle
_Adrianopolin_ verisessä tappelussa (378) pakeni Valens erääsen
majaan. Sen sytyttivät voittajat tuleen ja onneton keisari sai
surmansa liekeissä.
Vaiensin kuolema oli kova isku ariukselaisuudelle: seuraava keisari
_Teodosius Suuri_ hävitti sen ainaiseksi Rooman valtakunnasta.
Nicaean tunnustuksen lopullista voittoa Basilius ei kuitenkaan
saanut nähdä. Uudenvuoden-päivänä 379 kutsui Herra tämän uskollisen
palvelijan luoksensa. -- Piispana ollessaan oli hän käyttänyt suuret
tulonsa sen mainion armeliaisuuslaitoksen ylläpitämiseen, jonka
hän Caesareassa oli perustanut köyhien ja sairasten kodiksi. Se
säilyi vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen, ja lukemattomat täällä
turvapaikan löytäneet onnettomat siunasivat hänen muistoansa. Mutta
pysyväisemmän muistopatsaan on hänelle kirkkohistoria pystyttänyt,
todistaen hänen olleen tämän aikakauden jaloimpia kirkkoisiä.
Basilius oli oikeauskoinen sanan syvemmässä merkityksessä. Hän oli
vaatimaton, nöyrä, helläsydämminen kuin ani harvat, ja kuitenkin
urhoollinen sankari, horjumaton totuuden puolustaja. Ihmeen
kauniisti kuvaa hänen elämänsä kristityn vaellusta taivasta kohti.
-- Basiliuksen kirjoituksista ovat etenkin hänen kirjeensä tunnetut.
Niitä on säilynyt 428.


VII.
Gregorius Nazianzilainen; Konstantinopolin kirkolliskokous (381);
Gregorius Nyssalainen.

Autuaat ovat ne ihmiset, jotka sinun pitävät väkenänsä ja
sydämestä vaeltavat sinun jälkees.
Jotka käyvät itkun laakson läpitse ja tekevät siellä kaivoja: ja
opettajat monella siunauksella kaunistetaan.
He saavat yhden voiton toisen jälkeen, että tunnettaisiin oikea
Jumala Sionissa. Ps. 84: 6-8.
Samoinkuin Basilius kehittyi _Gregorius Nazianzilainenkin_
koetusten kuumassa pätsissä. -- Onnellisesti kuluivat hänen
elämänsä aikuisimmat vuodet Nazianzissa, missä isänsä oli piispana.
Etenkin juurtuivat hänen hurskaan äitinsä _Nonnan_ neuvot ja
opetukset, joita tämän kristillinen elämä ja ylevä esimerkki
elähyttäen jalostuttivat syvään lapsen sydämmeen, ollen hänelle
hyvänä tukeena nuoruudenajan viettelyksissä tuon kevytmielisen
turmeltuneen Atenan vaarallisissa oloissa, niissä hän, kuten
ennen on kerrottu, ystävänsä Basiliuksen kera tutki kreikkalaista
tiedettä. Hellän luonteensa palavalla rakkaudella muisteli Gregorius
siellä armasta kotiansa ja koulunkäyntinsä päätyttyä viihtyi hän
paraiten vanhempainsa ja sisarustensa keskuudessa, vaikka hän kyllä
usein vetäysi yksinäisyyteen tutkiaksensa Jumalan sanaa. V. 361
vihittiin hän papiksi ja saarnasi ensi kerran seuraavana vuonna.
Jonkun ajan kuluttua kuoli hänen rakkain veljensä _Caesarius_
sekä sisarensa _Gorgonia_. Molemmat olivat antaneet sydämmensä
Herralle ja usein oli Gregorius heidän kanssansa keskustellut