Kertomuksia kirkkohistorian alalta 1: Vanha aika - 03

heille tätä syntiä." Vielä hetkisen jatkavat murhaajat veristä
työtänsä, kunnes heidän uhrinsa kuolema vihdoin saa heidän vihansa
asettumaan ja he palajavat kaupunkiin. Ajatteliko kukaan heistä
silloin, minkä hirveän rikoksen he olivat tehneet? Suliko yksikään
sydän tässä joukossa, nähdessään sitä rakkautta verivihollisiin,
joka kuoleman katkerimpana hetkenä ei ajatellut muuta kostoa heille,
kuin että Jumala antaisi heidän syntinsä anteeksi? Aavistiko kukaan,
minkä suuren voiton Stefanus kuolemallaan oli voittanut Jumalan
valtakunnalle, minkä kunnian hän itse oli saavuttanut? Luukas ei
mainitse mitään tästä; hän päättää Stefanuksen elämäkerran vain
näillä sanoilla: "hän nukkui," siten ikäänkuin kehottaen meitä kirkon
ensimmäisen marttyyrin kuolemaa muistaessamme ajattelemaan sitä
rauhaa, joka on tallella kaikille niille, jotka loppuun asti pysyvät
uskollisina.
Vanhoista ajoista asti on kirkossa säilynyt se luulo, että Stefanus
oli nuori ja ulkomuodoltaan kaunis, mutta jos niin olikin, ilmaantuu
hänen elämässään taivaallinen kauneus, joka ei tarvitse edellistä
avuksensa, asettaaksensa silmiemme eteen henkilön, jonka ylevyyttä
ja jaloutta eivät vuosituhannet voi himmentää. Hänen nimensä on
kirkkohistorian kalliimpia, ja senpätähden viettää kristillinen
kirkko vielä tänä päivänä erityistä juhlapäivää tämän suuren
uskonsankarin muistoksi, siten kunnioittaen sitä Herraa, joka
heikoissa ihmisissä voi väkevä olla.


III.
Kristinusko leviää Palestinassa. Cornelius kastetaan. Jaakop vanhempi
kärsii marttyyrikuoleman.

-- teidän pitää minun todistajani oleman, sekä Jerusalemissa,
että koko Judeassa, ja Samariassa, ja sitte maailman ääreen.
Apost. Teot 1: 8.
Stefanuksen rohkea tunnustus ja sankarikuolema kiihotti hänen
vihollisiaan mitä katkerimmasti vihaamaan kristityitä. Mutta kun
ruvettiin vainoomaan kristillistä seurakuntaa ja siten koetettiin
kokonaan se masentaa, lisäsi tämä vaino päinvastoin Jesuksen
tunnustajain lukua. Kristityt pakenivat nimittäin Jerusalemista,
levittäen evankeliumin sanomaa Palestinassa, vieläpä sen rajojen
ulkopuolellekin. Näin pakottaa kaikkivaltias Jumala pimeyden
valtaakin tarkoituksiansa palvelemaan ja perille saattamaan.
Diakoni _Filippus_ saarnasi kristinuskoa _Samariassa_. Myöskin
Pietari ja Johannes, jotka muiden apostolein kanssa olivat, vainoa
pelkäämättä, jääneet Jerusalemiin, saapuivat tänne, saatuaan kuulla
Herran sanan tässäkin maakunnassa päässeen vaikuttamaan ihmisten
sydämmissä. Pyhän Hengen saivat Samarialaisetkin, ja Jumalan sana
levisi heidän ennen niin pimitetyssä maakunnassaan. Pietari ja
Johannes palasivat Jerusalemiin, Filippus vaelsi _Gatsaan_ päin
ja tapasi matkallansa Etiopian kuningattaren kamaripalvelian,
tämän palatessa Jerusalemista, missä oli käynyt rukoilemassa. Tämä
mies oli -- me voimme melkein varmuudella sen olettaa -- n.s.
proselyyti, s.o. juutalaisuuteen otettu ja Mooseksen lakia noudattava
muukalainen. Hän istui vaunuissansa ja luki Esaias-profeetaa, kun
Filippus, tuntien sydämmessään Pyhän Hengen vaatimuksen, meni hänen
luoksensa. Selitettyään hänelle profeetan sanat "karitsasta, joka
ei avannut suutansa" kastoi hän hänen Jesuksen opetuslapseksi. --
Lähestymäisillään on se aika, jolloin kristinusko murtaa rajat
kansojen väliltä ja kutsuu kaikkia ilman erotuksetta Jumalan armon
osallisuuteen. Tähän saakka oli kirkon yhteyteen otettu ainoastaan
Juutalaisia; nyt oli pakanoillekin pelastuksen hetki tullut.
Kovaa vainoa kestettyänsä jonkun aikaa, saivat kristityt nauttia
verrattain pitkää rauhaa. Luukas mainitsee, että "seurakunnilla oli
rauha kaikessa Judeassa, ja Galileassa ja Samariassa, ja enenivät
vaeltain Herran pelvossa ja täytettiin Pyhän Hengen lohdutuksella".
Saarnaten evankeliumia ja tehden ihmetöitä vaelsi Pietari seudusta
toiseen. Matkoillansa tuli hän kerran Joppeen, missä hän viipyi
kauan aikaa. Hän asui meren rannalla Siimon nimisen miehen talossa,
joka ajan rakennustavan mukaan oli varustettu lakealla katolla.
Eräänä päivänä -- niin kerrotaan "Apost. Teoissa" meni apostoli
katolle rukoilemaan, kunnes ruoka, jota hänelle paraikaa laitettiin,
valmistuisi. Kello oli 12 päivällä. Aava meri välkkyi auringon
loistossa hänen silmiensä edessä, tarjoten mitä kauniinta näköalaa
ja kehottaen häntä kiittämään ja ylistämään koko maailman Herraa.
Ihmeelliset tunteet valtasivat hänen sielunsa, "hän tuli horroksiin."
Silloin näki hän taivaan aukenevan, huomasi "astian, niinkuin suuren
liinaisen, neljältä kulmalta sidotun, joka laskettiin alas taivaasta
maan päälle." Siinä oli "kaikenlaisia nelijalkaisia maaneläimiä ja
metsillisiä, ja matelevaisia ja taivaan lintuja." Mitä tämä merkitsi?
Pietari kuuli kummaksensa äänen, joka kehotti häntä tappamaan
ja syömään. Hän vastasi: "en suinkaan, Herra; sillä en ole minä
ikänä syönyt mitään yhteistä eli saastaista," mutta ääni sanoi:
"mitä Jumala on puhdistanut, älä sinä sano sitä yhteiseksi." Näky
katosi jälleen, kaikki oli entisellään. Ihmetellen katseli apostoli
avaruuteen, epäillen, mitä hänen tulisi tästä ajatella. Kangastusko
oli heijastanut hänen silmissään, untako oli hän nähnyt? Ei, se ei
ollut mikään kangastus, ei mikään turha tavallinen uni! Jumala oli
tällä näyllä tahtonut ilmaista apostolillensa, että pakanoillekin nyt
elämän sana oli julistettava, ettei heidän saastaisuutensa estänyt
heitä kuulemasta evankeliumia Hänestä, joka oli tullut syntisiä
pelastamaan. Samassa ilmoitti Henki Pietarille, että kolme miestä
etsi häntä. Hän astui alas katolta, näki miehet ja kysyi heiltä,
mitä varten he olivat tulleet häntä tapaamaan. Miehet kertoivat,
että roomalainen; sadanpäämies _Cornelius Caesareasta_ oli, "pyhän
enkelin" käskyä noudattaen, lähettänyt heidät häntä luoksensa
pyytämään. He sanoivat tämän Corneliuksen olevan Jumalaa pelkääväisen
miehen, joka halusi kuulla "sanoja" Pietarilta. Seuraavana päivänä
lähti apostoli miesten kanssa Caesareaan; heitä seurasi muutamat
"veljet" Jopesta. Vasten Mooseksen lakia oli hän ottanut vastaan
pakanoita, vasten saman lain selvää sääntöä matkusti hän nyt pakanain
luo! Pyhän Hengen valaisemana, käsittää hän nyt mitä Jumala tuolla
merkillisellä näyllä Simonin talossa Jopessa tarkoitti eikä epäile
enää.
Cornelius oli kutsunut luoksensa sukulaisensa ja ystävänsä kuulemaan
tuota odotettua vierasta miestä. Jo saapui Pietari hänen taloonsa;
Cornelius meni häntä vastaan, lankesi maahan hänen eteensä ja rukoili
häntä. Roomalainen sotapäällikkö ylenkatsotun, köyhän juutalaisen
jalkain juuressa, -- Jumalan valitun, muista kansoista erotetun
pyhän kansan jäsen saastaisen pakanan katon alla! Mitä jyrkimmät
vastakohdat tapaavat tässä toisensa; vaan uusi aika on jo koittanut,
vastakohdat poistetaan, sydämmet sykkivät rakkautta, saman Isän
lapset tuntevat vihdoin toinen toisensa ainoan Pojan nimessä!
Sanottuaan Corneliukselle, että hän (Pietari) oli vain ihminen,
jota ei saa Jumalana kunnioittaa, astui Pietari hänen huoneesensa.
Kuultuansa vielä kerran, että Cornelius ylönluonnollisen ilmoituksen
johdosta oli käskenyt hänen luoksensa, ja kerrottuaan, miten Jumala
hänellekin oli osottanut tahtonsa olevan, että hän, poiketen
juutalaisen lain säännöstä, kävisi pakanoitten luona, alkoi apostoli
tänne kokoontuneille julistaa pelastuksen sanomaa. Hän julisti
rauhaa Jesuksen Kristuksen kautta, puhuen siitä Herrasta, joka oli
ristiinnaulittu ja kuolleista ylösnoussut, elävitten ja kuolleitten
tuomarista, jonka nimen kautta kaikki synnit annetaan anteeksi.
Pyhä Henki tuli kaikkein päälle, vastustamattomaksi todistukseksi,
että Jumala nyt tahtoi kutsua pakanatkin valtakuntansa alamaisiksi.
Kasteen kautta otettiin tässä tilaisuudessa ensimmäiset pakanat
kristillisen seurakunnan yhteyteen.
Jerusalemissa moittivat kristityt Pietaria siitä, että hän oli käynyt
pakanain luona ja syönyt heidän kanssansa. Vaan kun hän heille kertoi
kaikki, vieläpä senkin että Pyhä Henki oli tullut pakanainkin päälle,
vaikenivat he, kunnioittivat Jumalaa ja lausuivat: "Jumala on antanut
pakanoillekin kääntymyksen elämään."
Mutta näiden vuosien kirkkohistoria kertoo meille muutakin, ei
ainoastaan kirkon rauhallista edistymistä. Se mainitsee nimen, joka
herättää meissä kauhua ja inhoa, ja luo veriset näytelmät silmiemme
eteen. Tämä nimi on _Herodes_. Se on Juutalaisten historiasta
jo ennenkin tunnettu. _Herodes_ oli sen kuninkaan nimi, joka,
koettaessaan tappaa Jesus-lapsen, tahrasi muistonsa Betlehemin
lastenmurhalla. Hänen poikansa _Herodes Antipas_ surmasi Johannes
Kastajan. Viimemainitun veljenpoika _Herodes Agrippa_ istui nyt
valtaistuimella ja oli tullut Jerusalemiin. Sukunsa verenhimo ja
hengellinen sokeus ilmaantuu hänessäkin mitä hirmuisimmalla tavalla.
Luukas mainitsee että "hän otti muutamia seurakunnasta kiinni,
vaivataksensa, ja mestasi Jaakopin, Johanneksen veljen, miekalla".
Tämä Jaakop, tunnettu liikanimellä "vanhempi," oli ensimmäinen Herran
12 opetuslapsesta, joka kastettiin Mestarin kasteella kuolemaan.
Kirkastuksen vuorella oli hän Pietarin ja veljensä Johanneksen kanssa
nähnyt Jesuksen taivaallisessa kunniassa, Getsemanessa oli hän näiden
molempain opetuslasten kera läheltä katsellut Herran kovaa taistelua
vähää ennen Hänen kuolemaansa, ja muissakin tilaisuuksissa olivat
nämä kolme opetuslasta olleet vapahtajan erinomaisen armon ja suosion
esineinä. Muuten puhutaan Jaakop vanhemmasta uudessa testamentissa
hyvin vähän eikä hänen kuolemastaankaan muuta mainita, kuin mitä
vasta kerroimme. Mutta kun hänen päänsä putosi mestauslavalle,
silloin sammui Herran uskollisen palvelian elämä, miehen, joka paljon
oli kokenut ja suuria ihmeitä nähnyt. Autuas se, joka, seuraten
Herraa, uskollisesti kantaa ristiänsä loppuun asti! -- Kun Herodes
huomasi että Jaakopin kuolema miellytti Juutalaisia, antoi hän
ottaa Pietarinkin kiinni ja sulkea hänen vankihuoneesen. Ahdistettu
seurakunta rukoili Jumalaa, joka oli sen turva koetuksen ja murheen,
niinkuin ilon ja riemunkin hetkinä. Eräänä yönä oli paljo kristityltä
Jerusalemissa kokoontunut Marian, Johannes Markuksen äidin,
huoneesen. Vaikka päivä oli loppunut, pysyivät he vielä valveilla
ja rukoilivat. Joku kolkutti ovelle. Mentiin katsomaan, kuka siellä
oli. Ken voi kuvata heidän iloansa, kun Pietari astui sisälle?
Hän kertoi heille, että Herran enkeli oli tullut vankihuoneesen,
kirkkaudellaan valaissut sen, puhutellut häntä sillä seurauksella,
että kahleet olivat pudonneet pois hänestä, sekä että enkeli oli
vienyt hänen ulos, hiljaa vaan voimallisesti poistaen kaikki esteet.
-- Aamulla lähetti Herodes Pietaria noutamaan vankihuoneesta, mutta
turhat olivat hänen yrityksensä, sillä tällä kertaa oli Herra
päättänyt toisin. -- Vähän tämän jälkeen istui Herodes eräänä
päivänä valtaistuimellaan Caesareassa, esiintyen kansalle mahtavassa
kuninkaallisessa loistossa. Vietettiin juhlaa Rooman keisarin
kunniaksi. Kansan huviksi oli toimitettu näytelmiä ja muita huveja,
ja mieltymyksellä katseli kuningas juhlan iloa ja loistoa. Hän
korotti äänensä ja puhui muutaman sanan. "Jumalan ääni eikä ihmisen,
se on" huusi ihastunut kansa. Näin kauan, vaan ei kauemmin, sai tämä
jumalaton kuningas nauttia maailman saastaista iloa ja lumoutua sen
katoavaisesta loistosta. Paikalla saavutti hänen inhottava tauti,
joka pian teki lopun hänen elämästänsä ja vaati hänet tilille
vanhurskaan Jumalan eteen. -- Kuinka surkea, kuinka synkän pimeä
ja toivoton on tämän Herodeksen kuolema, jos sitä vertaamme esim.
sen Herran palvelian loppuun, jonka hän muutamia päiviä ennen oli
surmannut!


IV.
Apostoli Paavali.

-- Jumalan armosta minä olen se, kuin minä olen, ja hänen armonsa
minua kohtaan ei ole tyhjä ollut, vaan minä olen enemmän työtä
tehnyt kuin muut kaikki; mutta en kuitenkaan minä, vaan Jumalan
armo, joka minussa on. 1 Kor. 15: 10.
Kertoessaan Stefanuksen kuolemasta mainitsee Luukas, että "todistajat
panivat vaatteensa yhden nuorukaisen jalkain juureen, joka kutsuttiin
Saulus." Suostuen marttyyrin kuolemaan tahtoi tämä mies vartioimalla
murhaajain vaatteita, jotka nämä, voidaksensa vapaammin toimittaa
veristä työtänsä, olivat riisuneet yltänsä, olla avullisena heidän
kauheassa toimessaan. Kotosin _Tarsus_ nimisestä kaupungista
_Kilikian_ maakunnasta, oli _Saulus_ jo nuorena tullut Jerusalemiin
mainion Gamalielin koulussa oppiaksensa juutalaisen uskonnon syviä
salaisuuksia käsittämään. Kuuliaasti oli hän antautunut farisealaisen
opinjärjestelmän mitä ankarimpaan noudattamiseen, nuorukaisen
innolla oli hän asettaunut sen palvelukseen. Natsarealaisten,
ylönkatsottu, vaan kasvava joukko herätti hänessä kiihkoa ja katkeraa
vihaa heitä vastaan. Me näemme hänen Stefanuksen kuoleman jälkeen
"raatelevan seurakuntaa" Jerusalemissa, hänen kerrotaan käyneen
huone huoneelta, ottaneen miehet ja vaimot ja panettaneen heidät
vankeuteen. Ylimmäisten pappein ja kirjanoppineiden luona oli hän
saavuttanut suuren maineen ja suosion, niin että hän, vaikka hän
tähän aikaan luultavasti ei ollut kuin noin 30 vuoden ikäinen,
ylimmäiseltä papilta sai valtakirjan _Damaskuksessakin_ vangita
ja kahleissa Jerusalemiin tuoda kaikki, jotka siellä tunnustivat
Jesuksen nimeä. Muutamine apulaisineen lähti Saulus matkalle,
täynnä rohkeutta ja intoa. -- Jo välkkyivät kuuluisan Damaskuksen
kauniit rakennukset auringon valossa Sauluksen silmien edessä,
kehottaen häntä toimintaan ja työhön. Muutama hetki vain, ja hän oli
väsyttävän, ykstoikkoisen matkansa perillä! Mutta Jumala taivaassa
oli toisin päättänyt. _Sauluksen_, fariseuksen, kuolemanhetki oli
tullut, _Paavalin_, Jesuksen Kristuksen apostolin, elämä oli täällä
alkava. Äkkiä leimahti häntä vastaan valkeus, kirkkaampi taivaalla
loistavan auringon valoa, se häikäsi hänen silmiänsä ja löi hänen
pelosta vapisevana maahan. Sanomattoman hämmästyksen valtaamana kuuli
hän äänen, joka sanoi: "Saul, Saul miksis minua vainoot?" Kaikki
tämä tapahtui silmänräpäyksessä, mutta se oli tarpeeksi vakuuttamaan
häntä siitä, että hän täällä oli tavannut jonkun, jota vastaan hän
ei ensinkään mitään voinut. "Kuka sinä olet, Herra" kysyi hän, ja
Herra sanoi: "minä olen Jesus, jota sinä vainoot: työläs on sinun
potkia tutkainta vastaan." Saatuansa käskyn mennä kaupunkiin, missä
hänelle oli sanottava, mitä hänen piti tekemän, nousi Saulus ylös
jatkaaksensa matkaansa. Kuinka kaikki oli muuttunut! Hän, tuo äsken
vielä niin ylpeä mies, joka aikoi komeasti ratsastaa Damaskukseen
ja siellä Juutalaisten synagogassa esiintyä mahtavana ylimmäisen
papin lähettiläänä kauhuksi kaikille kristityille, tulee nyt
kaupunkiin itse pelosta vapisevana. Hänen matkakumppaninsa taluttavat
häntä kädestä, sillä hän on sokea, etsii turvaa ja tarvitsee apua
paremmin kuin kukaan muu. Kolme päivää oli hän tässä tilassa, ei
syönyt eikä juonut, Pimeys peitti hänen silmänsä, onnettomuutta
ja tuskaa täynnä oli hänen sydämmensä. Oli siis totta, että Jesus
Natsarealainen, jota hän oli ylönkatsonut, pilkannut, vihannut,
oli Herra ja asui kunniassa korkeudessa. Yhtenä ainoana kauheana
rikoksena esiintyi koko hänen mennyt elämänsä hänen muistissansa,
täyttäen kuoleman kauhuilla hänen sielunsa. Oliko hänen epätoivoon
nääntyminen vai voiko vielä lohdutusta ja pelastusta löytyä? Saulus
rupesi rukoilemaan, vaan kova oli taistelu hänen sydämmessään,
ennenkuin hän oli valmis vastaanottamaan Jumalan armoa Jesuksessa
Kristuksessa. Vihdoin saapui hänen luoksensa eräs kristitty nimeltä
_Ananias_, "pani kätensä hänen päällensä ja sanoi: rakas veljeni
Saul! se Herra lähetti minun, Jesus joka sinulle ilmestyi tiellä,
jotas vaelsit, että sinä saisit näkys jälleen, ja Pyhällä Hengellä
täytettäisiin." Nyt aukenivat hänen silmänsä, hän kastettiin Jesuksen
opetuslapseksi; ylönluonnollinen rauha ja kirkkaus poisti pimeyden
varjot hänen sydämmestään. Herra oli kyllä sanonut Ananiakselle, että
Saulus vielä oli paljon kärsivä Hänen nimensä tähden ja epäilemättä
näki tämä nyt jo aavistuksessa lukemattomia vaaroja ja kovia
koetuksia sillä uudella tiellä, jota hänen vastedes tuli vaeltaa,
mutta hän tiesi myöskin olevansa Herran "valittu ase, kantamaan Hänen
nimeänsä pakanain, ja kuningasten, ja Israelin lasten eteen," ja tämä
tieto täytti hänen sielunsa ennen aavistamattomalla ilolla. Kaikki
rikkaat luonnonlahjansa, syvän järkensä, hehkuvan mielikuvituksensa,
väsymättömän voimansa, järkähtämättömän tahtonsa -- koko elämänsä
tahtoo hän tästä aikain uhrata sen Herran palvelukseen, jota hän
tähän asti niin katkerasti oli vihannut, sillä Pyhä Henki on
vihkinyt hänen totuuden palvelukseen. Niin valitsee ihmeitten
Jumala välikappaleensa, niin paimentaa "sielujen piispa" "eksyneitä
lampaita" maailman korvessa!
Damaskuksen kristityt, jotka hämmästyksellä olivat odottaneet
Sauluksen tuloa sinne, saivat pian kummaksensa ja suureksi iloksensa
kuulla hänen synagogassa saarnaavan Kristuksesta. Vaan jonkun ajan
kuluttua, ja saatuansa jo täällä Damaskuksessa kokea uskottomain
Juutalaisten väijyvää vihaa, lähti hän. Pyhän Hengen johdattamana,
_Arabiaan_, siellä yksinäisyydessä kehittyäksensä suurta apostolista
työtänsä varten. Meillä ei olisi minkäänlaisia tietoja tästä ajasta
(sitä on arvosteltu noin 2-3 vuodeksi), ellei hän itse _kirjeessään
Galatilaisille_ sivumennen siitä mainitsisi. Palattuaan Arabiasta,
kävi hän Jerusalemissa, missä sama _Barnabas_, jonka kanssa hän
sittemmin monessa paikassa teki työtä Herran viinamäessä, vei hänen
apostolein tykö, kertoen heille että tämä Saulus, jonka paljas nimi
vielä herätti kauhua Jesuksen tunnustajissa, oli tullut saman Herran
uskolliseksi palvelijaksi. Pelkäämättä hän nyt Jerusalemissakin
saarnasi Jesuksesta, kunnes Juutalaiset rupesivat ajattelemaan hänen
surmaamistansa ja hän taas vetäytyi pois näyttämöltä. Hän meni
syntymäkaupunkiinsa Tarsukseen, odottaen siellä sitä päivää, joka
oli kutsuva hänen esille julkisuuteen. Vielä kerran, yhden ainoan
kerran vain, sai hän nauttia lepoa ja rauhaa. Siitä hetkestä aikain,
jolloin Barnabas sitten tuli pyytämään häntä ryhtymään evankeliumin
julistamisen suureen työhön, oli hänen elämänsä loppuun asti
alituista työtä ja taistelua.
Lähellä _Orontes_-virran suuta oli Syyrian suuri pääkaupunki
_Antiokia_. Ollen sivistyneen maailman keskuudessa sekä tärkeänä
yhdyssiteenä Itämaiden ja Länsimaiden välillä oli tämä kaupunki
varsin tärkeä kristinuskolle ja sen levittämiselle. Jo varhain oli
täällä syntynyt kristillinen seurakunta, ja Barnabas oli tullut
sen oloja järjestämään ja kristinuskoa täällä levittämään. Vaan
nähdessään, kuinka suuri työala Antiokiassa oli, kävi hän Tarsuksessa
Saulusta avuksensa käskemässä. Vuoden ajan he sitten tekivät työtä
Antiokiassa, joka tuli kristinuskon toiseksi pääkaupungiksi. --
Täällä ruvettiin Jesuksen tunnustajia ensiksi _kristityiksi_
kutsumaan.
Mutta jo oli hetki tullut, jolloin Paavalin (tämä on tästälähin
hänen nimensä) tuli matkustaa kaukaisiin maihin pakanoille
saarnaamaan pelastuksen sanomaa. V. 45 lähti hän _Barnabaksen_
kanssa _ensimäiselle suurelle lähetysmatkallensa_. Käytyään _Kypron_
saarella, purjehtivat he _Vähään Aasiaan_, missä he saarnasivat
evankeliumia _Pisidian Antiokiassa, Ikoniumissa, Lystrassa_ ja
_Derbessä_. Paljon täytyi heidän tällä matkalla kärsiä sillä
Juutalaiset, joiden synagogissa he ensin saarnasivat, olivat
näilläkin seuduin yhtä kiivaita kuin kotimaassaan vastustamaan
Kristuksen evankeliumia. He yllyttivät pakanoita "apostoleita"
vainoomaan ja saivat Lystran kaupungin pakanalliset asukkaat, jotka
vähän sitä ennen olivat tahtoneet Paavalia ja Barnabasta jumalina
kunnioittaa, semmoiseen raivoon että nämä rupesivat Paavalia
kivittämään. Kun luulivat hänen kuolleeksi, veivät he hänen ulos
kaupungista. Surren seisoivat kristityt hänen ympärillänsä -- mutta
hän nousikin ylös! Herran käsi oli varjellut apostolia, joka heti
jälleen oli valmis lähetystointansa jatkamaan. Opettaen, neuvoen ja
lohduttaen seurakuntia sekä muistuttaen heitä siitä, että "meidän
pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan tuleman," palasi
Paavali merenrannalle ja purjehti takasin Antiokiaan. Jos kohta hän
katkeraksi suruksensa oli tullut yhä enemmän vakuutetuksi siitä,
että hänen "veljensä lihan jälkeen" ylpeydessä ja sokeudessa eivät
tahtoneet nöyryyttää sydämmiänsä vastaanottamaan evankeliumia Jumalan
armosta Jesuksessa Kristuksessa, tiesi hän toiselta puolen että
Jumala oli hänen kauttansa "pakanoille avannut uskon oven", tiesi
Herran kutsuneen juuri hänen kaukaisissa maissa heille levittämään
evankeliumin sanomaa. Kuuliaisena sen Herran kutsumukselle,
jonka armo hänessä oli niin suuri ollut, tahtoi hän ilolla ja
luottamuksella antautua tähän toimeen ja pelkäämättä mennä tulevien
päivien vaaroja ja kärsimisiä vastaan.
Jonkun ajan kuluttua tuli Judeasta muutamia kristityitä
Antiokiaan väittäen, ettei kukaan voi autuaaksi tulla, ellei hän
sitoudu Mooseksen lakia noudattamaan. Jo ennenkuin pakanoita
otettiin seurakunnan yhteyteen, huomaamme kristityissä kaksi
toisistansa jossain määrin eroavaa katsantotapaa Mooseksen lain
käsityksen suhteen. Toiset, niinkuin Stefanus ja Filippus --
sittemmin Barnabas ja erittäin Paavali, edistivät vapaampaa
mielipidettä, toiset taas riippuivat vielä orjallisesti kiinni
vanhan testamentin vaatimuksissa. Kuten muistamme, oli Pietarikin
ainoastaan jumalallisen ihmeen kautta tullut vakuutetuksi siitä,
"ettei Jumala katso ihmisen muotoa, vaan että, joka häntä pelkää
ja tekee vanhurskauden, hän on Hänelle otollinen". Selville
saattamaan tätä tärkeätä kysymystä, joka oli kokonaan häiritä
kirkon rauhan, lähtivät Paavali ja Barnabas Jerusalemiin. Täällä
oli paljo farisealaisuudesta kääntyneitä, jotka ankarasti
puolustivat pakanakristittyjen ympärileikkaamista ja Mooseksen lain
noudattamista, ja kun apostolit ja seurakunnan vanhimmat kokoontuivat
asiasta keskustelemaan, syntyi pitkä riita. Silloin nousi Pietari
puhumaan. Hän muistutti kokoukselle, miten Herra hänen kauttansa
oli kääntänyt ensimmäiset pakanat sekä että nämäkin olivat saaneet
Pyhän Hengen lahjan todistukseksi, että Jumala oli "uskolla heidän
sydämmensä puhdistanut." "Miksi te nyt kiusaatte Jumalaa", sanoi
hän, "ja tahdotte opetuslasten kaulalle panna sen ikeen, jota ei
meidän isämme emmekä me voineet kantaa? Waan me uskomme Herran
Jesuksen Kristuksen armon kautta autuaaksi tulevamme niinkuin hekin."
Kaikki vaikenivat. Ja kun Paavali ja Barnabas sitten kertoivat,
mitä ihmeitä Jumala heidän kauttansa oli pakanoitten luona tehnyt,
kun Jerusalemin seurakunnan silloinen johtaja _Jaakop nuorempi_,
"Herran veli," tuo tunnokas lainnoudattaja, perustuen profeetan
ennustuksiin, asettui samalle kannalle, päätettiin yksimielisesti
kirjoittaa pakanakristityille, että kokous oli tahtonut vapauttaa
heitä Mooseksen lain noudattamisesta ja ainoastaan velvoittaa
heitä välttämään epäjumalain saastaisuutta ja salavuoteutta, ja
läkähtynyttä ja verta. Molempia edellisiä käskyjä teroitettiin
siitä syystä, että pakanamaailma oli vaipunut suuriin synteihin
erittäin l:tä ja 6:ta käskyä vastaan, kahta jälkimmäistä määräystä
taas tahdottiin säilyttää, koska melkein kaikissa seurakunnissa
oli paljo juutalaiskristittyjä, ja koska kristillinen rauha sekä
veljellinen rakkaus vaati, ettei heidän tarvitsisi nähdä pakanuudesta
kääntyneiden veljiensä syövän ruokaa, jota he lapsuudesta asti
olivat tottuneet pitämään saastaisena ja inhottavana.
Vielä samana vuonna (50) lähti Paavali _toiselle lähetysretkellensä_.
Häntä seurasivat Luukas ja _Siilas_, eräs kristitty Antiokiasta.
Vahvistettuaan Syyrian ja Kilikian seurakuntia uskossa, saapui hän
Derbeen ja sieltä Lystraan. Viimmemainitussa kaupungissa tapasi hän
nuorukaisen _Timoteuksen_, joka tästä aikain tuli hänen uskolliseksi
seuraajaksensa ja avuksensa evankeliumin levittämisessä. Mitä
hellimmällä rakkaudella sitoutui apostolin sydän aikojen kuluessa
yhä lujemmin tähän mieheen. Paavali on kirjoittanut _2 kirjettä
Timoteukselle_, joissa kaikkialla ilmaantuu se tosi ystävyys, millä
hän aina muisteli tätä "rakasta ja vakaata poikaansa uskossa." --
Lystrasta matkusti apostoli seuralaisineen _Frygiaan_ ja _Galatiaan_,
mutta kun "Henki kielsi heitä puhumasta Jumalan sanaa Aasiassa" eikä
sallinut heidän vaeltaa _Bityniaankaan_, saapuivat he _Troaksen_
kaupunkiin, epätietosina mitä heidän piti tekemän. Vaan yöllä sai
Paavali näyssä tietää, minne Jumala nyt tahtoi heidät lähettää.
_Makedonialainen_ mies seisoi hänen edessänsä rukoillen: "tule
Makedoniaan ja auta meitä." Aasia oli kyllä tyttärellensä Euroopalle
antanut sivistyksensä aarteet, sille luovuttanut rikkautensa,
vieläpä nöyrtynyt olemaan sen alamaisenakin, mutta tämä ei ollut
tarpeeksi sille. Syvä jonkin paremman kaipuu vallitsi täälläkin,
sillä kaikki nuo suuret maalliset edut olivat jo aikoja takaperin
kaikkien ajattelevani silmissä paljastaneet mitättömyytensä
tyydyttämään ihmishengen tarvetta. Nyt tuli Aasiasta pelastuksen
sanoma; Jesuksen Kristuksen lähettiläät astuivat ensi kerran maalle
Euroopan rannalle. Heidän matkansa kulki _Filippiin_, Makedonian
kuuluisaan ja muistorikkaasen pääkaupunkiin. Täällä perusti apostoli
kristillisen seurakunnan, jonka ensimmäisinä jäseninä mainitaan vaimo
nimeltä _Lydia_ ja hänen huonekuntansa. Erinomaisella rakkaudella
näkyy Paavali sittemmin muistaneen tätä seurakuntaa. _Kirjeessänsä
Filippiläisille_ kutsuu hän heitä "iloksensa ja kruunuksensa," ja
heidän seurakuntansa oli ainoa, jolta hän otti vastaan lahjoja. Ja
kuitenkin oli hän juuri täällä Filipissä saanut kokea mitä raainta
vääryyttä ja väkivaltaa. Hän oli nimittäin Jesuksen nimen voimalla
ajanut ulos pahanhengen eräästä vaimosta, joka noitumisillaan tuotti
paljon tuloja isännilleen. Pettyneinä kurjan voittonsa suhteen,
ottivat nämä Paavalin ja Siilaksen kiinni, veivät heidät esivallan
eteen, syyttäen heitä siitä, että he muka olivat häirinneet kaupungin
rauhaa ja opettaneet sen asukkaille uusia tapoja, joita "Roomalaisten
ei sovi noudattaa." Suuressa kaupungissa löytyy aina niitä, jotka
ovat halukkaat panemaan toimeen katumeteliä, ja semmoinen syntyi
nytkin. Kokoontui paljo ihmisiä, he hyökkäsivät Paavalin ja Siilaksen
päälle, repivät heidän vaatteensa ja pieksivät heitä kovasti. Ja
tämä tapahtui oikeuden valvojain silmien edessä, vieläpä heidän
käskystänsäkin. Ilman mitään tutkintoa ja vasten kaikkea lakia
heitettiin Paavali ja Siilas vankihuoneesen. Näin huonolla kannalla
olivat asiat suuressa kaupungissa sivistyneen maailman keskuudessa!
Rooman keisarikunnan kurja tila ilmaantuu tässäkin mitä selvimmällä
tavalla, selittäen meille tuon äsken mainitun makedonialaisen
miehen rukousta Troaksessa. Niin, kristinusko oli ainoa, joka
tässä voi auttaa, vaan paljo vaadittiin tosiaan sen saarnaajilta,
tämmöisen turmeluksen ympäröiminä kun olivat. Mutta Herra oli heissä
väkevä, ja maailman täytyi tunnustaa, ettei se milloinkaan ollut
heidän vertaisiansa nähnyt. -- Filipin kolkosta vankilasta kuului
outoja ääniä. Nuo vieraat juutalaiset miehet eivät valittaneet ja
vaikeroinneet eivätkä muutenkaan käyttäneet itseänsä, kuin muut
vangit; iloisina he kiittävät ja ylistävät Jumalaansa, vaikka veri
juoksee heidän haavoistansa ja epätietosta on, minkä kohtalon
alaisiksi he lopullisesti joutuvat. Vangin vartia ihmetteli, mutta
vielä kummempia oli hän pian näkevä. Yön pimeydessä kuuli hän
maanjäristyksen, vankilan seinät tärisivät, ovet aukenivat, ja kun
hän, peläten, että vangit olivat karanneet, aikoi tappaa itsensä,
kuuli hän Paavalin huutavan: "älä sinulles mitään pahaa tee, sillä
me olemme kaikki täällä." Ennenkuin aamu koitti, olivat hän ja koko
hänen perheensä kasteen kautta tulleet Jesuksen opetuslapsiksi.
-- Saatuansa tietää, että Paavali oli roomalainen kansalainen,
hämmästyi kaupungin esivalta, sillä Rooman lait suosivat erittäin
jokaista semmoista. Peläten seurauksia, rukoilivat ylimykset näitä
merkillisiä vankeja menemään ulos vankihuoneesta sekä matkustamaan
pois koko kaupungista, jotta asia niin pian kuin mahdollista joutuisi
unohduksiin. Paavali vaelsi nyt eteläänpäin ja tuli _Tessalonikaan_.
Täälläkin perustettiin kristillinen seurakunta, josta apostolin _2
kirjettä Tessalonikalaisille_ vielä tänäkin päivänä muistuttavat,
-- Siilas ja Timoteus jäivät tänne Tessalonikaan, mutta Paavali
meni _Ateenaan_. Tuntematonna, yksin ja ilman yhtäkään ystävää,
jolle hän olisi voinut tunteitansa ja ajatuksiansa ilmaista, käveli