Kertomuksia kirkkohistorian alalta 1: Vanha aika - 13

ijankaikkisen elämän salaisuuksista, yhdessä olivat he monesti
kokeneet sitä iloa ja rauhaa, jota ei maailma voi antaa. Katkera
oli hänen surunsa ja sitä lisäämään sattui samaan aikaan yleisiä
onnettomuuksia, niinkuin ruttotauteja, maanjäristyksiä, raesateita
y.m.s. sekä häiriöitä kirkon ja valtiollisen elämän alalla. Nöyränä
alistui Gregorius Kaikkivaltiaan tahdon alle, lausuen: "ei yksikään
joka ei anna itseään varoittaa ja kurittaa tule terveeksi. Olla
kurituksen alaisena ei siis olekaan onnettomuuden tuntomerkki,
mutta onnettomista onnettomin on se, joka ei ota viisastuakseen
rangaistuksesta".
Jonkun vuoden kuluttua kuoli Gregoriuksen isä, eikä aikaakaan
niin siirtyi Nonnakin parempaan elämään. Kolkolta, toivottomalta
näytti yksinjääneelle, ikävään ja kaipuun sortuneelle kaikki:
hänen voimansa uupuivat ja hän vetäytyi yksinäisyyteen Seleuciaan.
Ulkona maailmassa vallitsi epäusko ja synti, puhdasoppisuuden
puolustajat vähenivät vähenemistään, poissa oli Atanasius, poissa jo
Basiliuskin, tuo ystävistänsä paras, luotettavin! Gregorius ei enää
viihtynyt yksinäisyydessäkään, hän oli kokonaan sortua epätoivoon.
Millainen hänen mielialansa tähän aikaan oli, kuvaavat seuraavat
eräässä hänen Seleuciasta kirjoittamassa kirjeessään löytyvät
sanat: "Ei ole minulla enää Basiliusta eikä Caesariusta; poissa
ovat nämä minun samalla kertaa hengelliset ja maalliset veljeni.
'Isäni ja äitini ovat minun hyljänneet' niin saatan Davidin kanssa
valittaa. Ruumiini on heikontunut, vanhuus saapuu pääni päälle.
Huolet käyvät yhä raskaammiksi, yhä monipuolisemmiksi ja minulle
karttuupi työtä liiaksi. Ystäväni pettävät minun. Kirkolta puuttuu
kelvollisia paimenia; siveellisyys häviää, häpeämättä astuvat paheet
julkisuuteen. Pimeäksi käypi tie, en löydä mitään tulisoittoa matkaa
valaisemaan. Kristus nukkuu. Mitä tehdä? Oi, löytyypi vain _yksi_
pelastus näistä onnettomuuksista -- kuolema! Ijankaikkisuuttakin
kammoksuisin, jos johtopäätökseni perustuisivat nykyisiin oloihin".
Kristitynkin elämässä on kolkkoja hetkiä, jolloin Herra ikäänkuin
kokonaan salaa häneltä armonsa, surun ja murheen mustat pilvet
peittävät tulevaisuuden taivaan ja toivottomuuden synkkä yö valtaa
sydämmen. Tämmöisiä hetkiä vietti Gregorius Seleuciassa, mutta
Jumala oli häntä läsnä, sillä Hän rakastaa kaikkia, joiden uskoa Hän
koettelee. Pian oli tämä Herran miltei masentunut palvelija astuva
julkisuuteen sekä ryhtyvä urhoolliseen taisteluun totuuden puolesta.
Kummastelisimmeko tuommoista äkkiarvaamatta tapahtuvaa muutosta
miehen koko katsantotavassa? Emme suinkaan. Se ei ole hänen ansionsa,
vaan sen Herran, joka on murheellisten virvoittaja, heikkojen
väkevyys.
Teodosius Suuren keisariksi päästyä virkosi oikeauskoisten toivo
uudelleen. Konstantinopolissakin, missä Ariukselaiset olivat
anastaneet kaiken vallan, ruvettiin kokoamaan Nicaean tunnustuksen
puolustajani harvalukuisia, hajoitettuja rivejä. Mutta johtaja
puuttui. Mistä sankari, joka uskaltaisi asettua johtamaan kauan
sorrettujen taistelua, kusta mies, joka Jumalan Hengen voimalla loisi
elonvoimaa puhdasoppisuuden kuolleeseen ruumiisen? Yksimielisesti
päätti oikeauskoinen seurakunta kutsua Gregoriuksen paimenekseen.
Yksinäisyydestään muutti tämä nyt suuren pääkaupungin rauhattomiin
oloihin julistamaan Jumalan pyhää sanaa turmeltuneen, paatuneen
maailman keskuudessa. Oikeauskoisilla ei ollut kuin yksi pieni
kirkko [Sitä nimitettiin tästä alkaen "ylösnousemisen kirkoksi",
luultavasti siitä syystä, että oikeauskoisuus siinä ikäänkuin heräsi
kuolleista.] ja siinä rupesi Gregorius saarnaamaan. Hän kehotti
sanankuulijoitaan luomaan silmänsä omiin sydämmiinsä, jotta näkisivät
miten vihollinen oli heidät pettänyt. Synnintunnosta, katumuksesta
hän puhui, neuvoen heitä nöyryyteen, joka on kristillisen elämän
ensimmäinen tuntomerkki. Uhaten soimasivat häntä hänen vastustajansa,
mutta Gregorius vastasi kehottamalla seurakuntaansa anteeksiantamaan
kaikille vihollisille sekä koettamaan rakkaudella ohjata eksyneitä
oikealle tielle. Hänen sanansa olivat kokeneen paimenen, Jumalan
Hengen valaiseman kristityn sanoja, mutta kevytmielisen kaupungin
asukkaita ne eivät miellyttäneet. Gregorius oli vartaloltaan pieni,
hänen laihat kasvonsa, joihin kovat koetukset olivat painaneet
jälkensä, herättivät pilkkaa ja ivaa. Sitä paitsi oli hänen äänensä
karkea, sointumaton, eikä hän milloinkaan yrittänytkään tyydyttää
kuulijainsa maallista mieltä noilla hienoilla vertauksilla ja
sukkelilla lauselmilla, joilla tämän ajan saarnaajat monesti
höystivät seurakunnille tarjoamaansa kehnoa ruokaa. Kovia sanoja
sai Gregorius Nicaean tunnustuksen puolustajiltakin usein kuulla,
sillä oikeauskoisuus oli monenkin sydämmessä jähmettynyt kuolleeksi
uskonnoksi: heitä loukkasi hänen elävä, omaantuntoon tähtäävä
saarnansa; ja kiihtymistään kiihtyi Ariukselaisten viha, he kun aivan
odottamatta olivat saaneet näin etevän vastustajan. Mutta jalosti
kesti tämä kaikki vastukset, kunnes Konstantinopolin uskonnolliset
olot ennen pitkää kokonaan muuttuivat.
Jouluaattona v. 380 saapui Teodosius kaupunkiin. Kaikesta
huomattiin tämän keisarin aikovan kerrassaan tehdä loppu noista
kirkon alituisista rettelöistä, sen vuosikymmeniä kestäneistä
uskonnollisista kiistoista, ja miehen koko käytös osotti hänen
voivan saattaa tarkoituksensa perille. Säikähtyneinä hajosivat
Ariukselaisten papit sinne tänne, ei yksikään heistä rohjennut
esiintyä uskonsa puolustajana, mutta yksinkertainen kansa, joka oli
luottanut heidän sanoihinsa, yritti vastarintaa, Teodosius kutsutti
Gregoriuksen luoksensa ja sotajoukon suojelemina kulkivat he sitten
yhdessä Konstantinopolin pääkirkkoa kohti. Keisari oli uljaan
näköinen, luottamusta, iloa säteilivät hänen vilkkaat silmänsä, mutta
väsyneeltä, murheelliselta näytti tuo vanha kokenut paimen hänen
rinnallansa. Gregorius oli sairas: siitäkö hänen alakuloisuutensa?
Vai epäilikö hän Teodosiuksen tarkoituksia? Eiväthän ruumiilliset
tuskat ennenkään olleet estäneet häntä iloitsemasta totuuden
voitosta eivätkä keisarin aikeet millään tavoin olleet omiansa
herättämään epäilystä, levottomuutta! Ei Gregorius näitä saattanut
ajatella -- mitä hän siis huolehtien mietti? Hän tiesi voiton
olevan vain ulkonaista laatua, tiesi ettei se voinut tuottaa
tälle kääntymättömälle seurakunnalle sitä Henkeä, joka on elävän
kristillisyyden voima ja ydin. -- Kun saavuttiin kirkkoon, lausui
keisari Gregoriukselle: "ota tämä kirkko pyrintösi palkinnoksi, ei
minun, vaan Jumalan kädestä." Vanhus kyllä suostui ruveta saarnaamaan
tässä kirkossa, vaan haikein sydämmin ryhtyi hän työhön. Hän ei ollut
maallisia etuja pyytänyt eikä hän enää toivonut iloa maan päällä:
koko hänen käytöksensä osottaa hänen ikävällä ikävöinneen vain sitä
rauhaa, jota ei mikään synti enää häiritse. Ijankaikkisuuden toivo,
jolla Herra tämän elämän kärsimisissä oli häntä lohduttanut, ei ollut
altis suomaan muille tunteille alaa hänen sydämmessään. Taivaallisen
isänmaan kaipuu teki Gregoriuksen työhön kykenemättömäksi, vaikka hän
äsken vielä niin suurella uutteruudella oli hoitanut paimenvirkaansa.
Ken mielii häntä siitä tuomiten moittia?
Ratkaisemaan kirkon oppiriitoja kutsui Teodosius kristikunnan
_toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen_. Se pidettiin
_Konstantinopolissa_ v. 381. Hyläten sekä Semiariukselaisten että
Anomoelaisten harhaopit vahvisti kokous Nicaeassa tehdyn oppikaavan
Kristuksen jumaluudesta, -- Näiden kokousten päätökset ovat n.s.
_Nicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen_ sisällyksenä.
Yhteydessä tämän kysymyksen kanssa otettiin puheeksi myös oppi
Pyhästä Hengestä. Miten epävarmat mielipiteet tässä kohden vielä
olivat, todistavat esim. seuraavat Gregorius Nazianzilaisen
edellisenä vuonna lausumat sanat: "muutamat pitävät P. Henkeä vain
jumalallisena voimana, muutamat luotuna olentona; toiset väittävät
Hänen olevan itse Jumalan; useat epäilevät kokonaan mitä mielipidettä
heidän tulisi kannattaa, kuten sanovat kunnioituksesta p. raamattua
kohtaan, joka ei anna täydellistä vastausta tähän kysymykseen".
Tuomiten harhaoppiseksi erään afrikalaisen piispan _Macedoniuksen_,
joka opetti P. Hengen muka ei olevan kuin luodun olennon, laati
kokous sen päätöksen, että _"Pyhä Henki käypi ulos Isästä ja on
palveltava samalla kunnioituksella, kuin Isä ja Poika"_. Tähän tapaan
oli jo Atanasius opettanut ja samaa mielipidettä kannattivat Basilius
suuri ja Gregorius Nazianzilainen.
Paljon olivat siis Nicaean ja Konstantinopolin kokoukset vaikuttaneet
kolminaisuusopin kehittämisen suhteen, vaan paljo vielä puuttui,
ennenkuin kirkon tunnustus tässä kohden oli lopullisesti määrätty, ja
sen ymmärsivät kaikki ajattelevaiset jo tähän aikaan. Toisen yleisen
kirkolliskokouksen ratkaistavana oli näet muiden kysymysten ohessa
Laodicean piispan _Apollinariksen_ (k. 390) Kristuksen persoonaa
koskeva harhaoppi, joka jos mikään oli omiansa huomauttamaan kirkon
oppineita siitä, että vasta oli päästy puolitielle. Ollen Nicaean
tunnustuksen mitä innokkaimpia puolustajia luuli Apollinaris opin
Kristuksen jumaluudesta häviävän, jos Vapahtajan inhimillisen luonnon
esittelyä ei jollain tavoin koetettaisi kirkon tunnustuksessa
supistaa. Hän opetti: Jesuksella ei ole kuin muilla ihmisillä
inhimillistä henkeä, vaan ainoastaan ruumis ja sielu. Joka ei myönnä
jumalallisen luonnon (sanan) Hänessä saavuttaneen inhimillisen
hengen aseman, hän onpi -- niin väitti Apollinaris -- pakotettu
olettamaan Vapahtajan olevan kaksi-persoonallisen olennon, jonka eri
osia (inhimillinen luonto ja jumalallinen) ei mitenkään voi sovittaa
yhteen.
Tämän harhaopin, joka vasten raamatun selvää todistusta kieltää
Kristuksen inhimillisen luonnon täydellisyyden, hylkäsi kokous; vaan
mitenkä Vapahtajan persoona eli Hänen luontojensa suhde toisiinsa oli
käsitettävä, sitä se ei yrittänytkään lausua. Se ei pystynyt sitä
tekemään -- siihen tarvittiin syvempää valistusta. Tämän kysymyksen
selvittäminen jäi myöhempien aikojen tehtäväksi.
Kunnioittaen Gregoriuksen jaloa työtä Herran seurakunnan
palveluksessa, etenkin hänen suurta ansiotaan puhdasoppisuuden
kehkeymisessä, vaati kansa, pyysi keisari hänen vastaanottamaan
Konstantinopolin piispanviran. Hyvin vastahakoisesti hän siihen
suostui, ja uudet rettelöt, uudet riidat saivat hänen mielensä yhä
synkemmäksi. Vihamiehensä väittivät hänen vasten kirkkolakia päässeen
piispaksi, maailma pilkkasi häntä, ystävät hylkäsivät, eripuraisuus
ja riita häiritsivät seurakuntaa vielä suuremmassa määrässä kuin
ennen. Tätä kaikkea vanhus ei jaksanut kestää. "Vaikka olen syytön
teidän eripuraisuuteenne" lausui hän kaupungin asukkaille "tahdon
uhrata itseni niinkuin Jona, jotta laiva pelastuisi". Jättäen hyvästi
seurakunnalleen matkusti Gregorius Nazianziin. Lähellä tätä kaupunkia
oli paikka, missä hän lapsena monta kertaa oli iloisena leikkinyt,
nuorukaisena sykkivin sydämmin usein toivonut voivansa vaikuttaa
suuria kirkon hyväksi ja Herran kunniaksi, sekä miehenä miettinyt
noita syviä ajatuksia, joilla hän kirjallisesti ja suullisesti niin
monesti oli esiintynyt puhdasoppisuuden puolustajana. Tämän paikan
valitsi Gregorius vanhojen päiviensä kodiksi. Kuinka oli kaikki
muuttunut! Vielä visersivät linnut lehdikossa, vielä lirisi puronen,
tuo lapsuutensa rakas tuttava, mutta itse hän oli aivan toinen kuin
ennen. Vaan hän ei valittanut. Taivasta kohti loi hän silmänsä,
siellähän, isänmaansa olikin. Hiljaa joutui aika, vuodet vierivät
hitaasti, mutta yhä lähemmäksi tuli Gregoriuksen pelastuksen aika. Se
saapui v. 390.
Neljä vuotta myöhemmin (394) kuoli Basilius suuren veli _Gregorius
Nyssalainen_, joka, ollen oikeauskoisuuden etevimpiä puolustajia
hänkin, tehokkaasti otti osaa aikakauden uskonnollisiin taisteluihin.
Vuodesta 372 oli hän ollut piispana pienessä Nyssan kaupungissa.
Konstantinopolin kirkolliskokous, joka tavalla ja toisella osotti
hänelle suurta kunnioitusta, uskoi hänelle Arabian ja Palestinan
seurakuntien tarkastuksen. Tällä matkalla teki hän minkä voi
auttaaksensa sikäläistä kristikuntaa siitä rappiotilasta, johon
se pitkällisten oppiriitojen kestäessä oli sortunut. Gregorius
Nyssalainen oli Origineksen opin puolustajia ja eksyi monen
kysymyksen suhteen noudattamaan opettajansa uskonopillisia virheitä.
Suuren maineen on hän puhujana saavuttanut, vaikka hänen puheitaan
usein pilaa liikanainen koristeleminen ja sanojen paljous. Hän on
tässä kohden aikansa lapsi.
Basilius Suuri ja molemmat Gregoriukset olivat kaikki syntyperältään
Kappadocialaisia. He ovat tunnetut yhteisellä nimellä "suuret
kappadocialaiset kirkkoisät", ja tämän nimen he hyvin ansaitsevat.


VIII.
Milanon piispa Ambrosius.

-- seisokaat vyötetyt kupeista totuudella ja vanhurskauden
rintaraudalla puetut,
Ja jalat valmiiksi kengitetyt saarnaamaan rauhan evankeljumia.
Ef. 6: 14-15.
Itämaissa oli ariukselainen oppiriita alkunsa saanut. Siellä sen
päätaistelut taisteltiin ja siellä kirkko lopullisesti kukisti
tuon vaarallisen harhaopin, joka lähes kaksi vuosisataa uhkasi
kristillistä tunnustusta perikadolla, Mutta ulottuivatpa sen
vaikutukset länsimaihinkin, saivatpa Ariukselaiset sikäläisen
kirkonkin monessa paikoin horjumaan, ennenkuin puhdasoppisuuden
voitto oli ratkaistu. Useimmat sankarit totuuden puolustukseksi tämän
riidan vaiheissa varusti itäinen kirkko, mutta tapaammepa niitä
länsimaissakin. Samaan aikaan kuin nuo "suuret kappadocialaiset
isät" ariukselaisuuden kotimaissa hengen aseilla vastustivat
tätä harhaoppia, vetää etenkin yksi länsimaiden kirkkoisistä
puhdasoppisuuden puolustajana huomiomme puoleensa. Tämä mies on
_Milanon_ piispa _Ambrosius_.
Surkuteltavan huono oli Italian tila tähän aikaan. Esi-isien
isänmaanrakkaus ei enää jalostuta tämän veltostuneen, turmeltuneen
sukupolven ihmisiä; sisälliset kapinat, uskonnollinen eripuraisuus
lannistavat tuon muinoin kuuluisan maan asukkaiden voimat, ja
barbarit uhkaavat sen aluetta. Jos milloin, niin oli nyt mies
semmoinen kuin Ambrosius täällä tarpeen. Ollen syntyperältään
gallialainen, oli hän noin v. 350 isänsä kuoltua muuttanut Roomaan
äitinsä kanssa. Saatuansa täällä tieteellisen kasvatuksen, antautui
hän asianajajan uralle. Hänen loistava puhelahjansa, miehekäs
luonteensa ja etevä kykynsä herättivät pian huomiota ja ennen
pitkää uskottiin _Ligurian_ ja _Aemilian_ maaherrakunnat hänen
hoidettavilleen. Tätä vaikeata virkaa toimitti hän maltilla,
vakavuudella ja taidolla, kunnes hän sai vielä painavamman toimen.
V. 374 joutui näet Milanon piispanistuin avonaiseksi. Ariukselaiset,
jotka täällä olivat hyvin lukuisat, pyrkivät kaikin voimin saada
puolueensa miestä piispaksi. Vaali oli toimitettava kirkossa;
kilvan sinne nyt kiiruhtivat oikeauskoiset ja ariukselaiset
äänivaltaansa käyttämään. Mielet olivat kiihtyneet ja ankara
meteli syntyi. Ambrosius saapui kirkkoon maaherrana kiistaa
asettamaan ja järjestystä valvomaan. Silloin kuultiin lapsen äänen
huutavan: "Ambrosius piispa". Tätä pidettiin Jumalan viittauksena
ja koko seurakunta yhtyi siihen. Ambrosius säikähti. Hänkö,
syntinen, saastainen ihminen, joka vasta oli vain katekumeni eikä
siis vielä kastettukaan, kelpaisi Herran seurakuntaa piispana
paimentamaan? Mahdotonta! Kaikin voimin koetti hän päästä tätä
tavatonta luottamusta vastaanottamasta, mutta kun kansa ei luopunut
vaatimuksestaan, jota sitä paitsi hallituskin kannatti, täytyi hänen
vihdoin siihen suostua. Ambrosius kastettiin ja vihittiin 8 päivää
myöhemmin Milanon piispaksi. Hän oli siihen aikaan ainoastaan 34
vuoden ikäinen.
Vähän tämän jälkeen pääsivät Valentinianus I:sen pojat _Gratianus_ ja
_Valentinianus II_ länsimaiden keisareiksi. Viimmemainittu, joka asui
Milanossa, oli vielä alaikäinen ja hänen äitinsä _Justina_ ohjasi
hallitusta. Tämä oli ariukselainen ja ryhtyi kiivaudella puolustamaan
uskonheimolaisiaan. Ambrosius sai käskyn luovuttaa kaupungin
läheisyydessä olevan Portiana nimisen kirkon Ariukselaisille. Hamasta
lapsuudestansa oli hän hartaudella omistanut Nicaean tunnustuksen
syvät totuudet, hänen sukunsa kun oli vanhaa marttyyrisukua, jonka
tapana ei ollut tyytyä pintapuolisiin tunnustuksiin, ja sittemmin oli
hän, etenkin piispaksi päästyänsä, tosikristityn tavalla vannonut
horjumattoman uskollisuusvalan totuudelle ja sen puolustukselle.
Jyrkästi kieltäysi hän tottelemasta keisarinnan käskyä, lausuen:
"mikä Jumalan on, siihen ei uletu keisarin valta, Palatsit ovat
keisarin, mutta kirkot Jumalan huoneita, ja näiden suojeleminen
on pappien pyhä velvollisuus". Justinan täytyi peräytyä, mutta
v. 386 uudisti hän vaatimuksensa. Oli pääsiäisaika. Ambrosius
toimitti jumalanpalvelusta Milanon pääkirkossa, minne paljo kansa
oli kokoontunut kuuntelemaan jalon paimenen saarnaa. Keisarinna
lähetti sotamiehiä kirkon ovia vartioitsemaan. Pariin vuorokauteen
ei ketään laskettu ulos kirkosta. Marttyyriaikakauden koetukset
olivat jälleen uudistua, mutta tämän ajan kristityt pelkäsivät,
vapisivat. Kun Ambrosius ei enää kehotussanoillaan voinut vaikuttaa
hämmästyneesen kansaan, korotti hän mahtavan äänensä ja alkoi veisata
kolmiyhteisen Jumalan kunniaksi. Hän oli tunnettu virrensepittäjä
ja latinalainen kirkkoveisuu oli hänen kauttansa kohonnut entistä
verrattoman korkeammalle kannalle. Vaikutus oli suuri. Seurakunta
yhtyi piispansa ylistykseen ja vainottujen veisuun raikkaat säveleet
kaikuivat pian kauas kirkon ulkopuolelle. Eikä aikaakaan, niin
ne saivat vartioitsevain sotamiesten sydämmetkin sykkimään; ovet
avattiin, vapaa oli Ambrosius ja hänen sanankuulijansa, ja voimaton
oli keisarinnan viha rakentamaan salpoja Milanon oikeauskoisten
voittosalle riemulle.
Muutaman vuoden kuluttua (392) murhattiin nuori Valentinianus
II (Gratianus sekä hänen seuraajansa valtaistuimelle _Maximus_
olivat jo ennen menettäneet valtansa ja henkensä) päällikkönsä
_Arbogastin_ toimesta. Tämä asetti länsimaiden keisariksi erään
_Eugeniuksen_, mutta molemmat saivat surmansa v. 394, kun Teodosius,
joka jo vuodesta 388 on pidettävä koko valtakunnan herrana, voitti
edellisen sotajoukot _Aqvilejan_ tappelussa. Täten joutui koko
Rooman keisarikunnan hallitus vielä kerran yhden hallitsijan käsiin.
Jo ennen on kerrottu, miten jäntevästi tämä keisari, Teodosius
Suuri, ryhtyi juurtajaksain hävittämään ariukselaisuutta itäisestä
kirkosta. Hän oli ensimmäinen keisari, joka sielunsa koko innolla
oli antautunut kristinuskoon. Tähän saakka sallitut pakanalliset
uskonmenot supisti hän yhä ahtaammalle, kunnes hän lainsäädännöllä
kielsi kaikki uhrit. Monessa paikoin hävitettiin temppelitkin.
Näin katosivat ainaiseksi ajaksi kreikkalais-roomalais-maailman
jumalat, ja itse Victorian (voitonjumalattaren) alttari otettiin
pois senaatista todistukseksi että keisarikunta nyt turvasi elävään
Jumalaan. Kun Rooman praefekti _Symmachus_ valittaen rukoili
hallitusta säilyttämään niitä jumalia, jotka muka olivat karkottaneet
Hannibalin Italiasta ja Gallialaiset Kapitoliumilta sekä korottaneet
valtakunnan kunnian korkeimmalle kukkulalle, sekaantui Ambrosiuskin
kysymykseen ja kirjoitti kristittyjen puolesta: "Rooman suuruus on
meillekin ihastuksena -- mutta tämä suuruus on ainoastaan Jumalalta".
Moni on väittänyt Teodosiuksen liiallisella säälimättömyydellä
hävittäneen pakanuuden jäännökset valtakunnasta sekä arvellut hänen
uskonnollisen innostuksensa yleensä monessa tilaisuudessa esiintyneen
hyvinkin epäiltävänä, jos sitä kristinuskon mitalla arvostellaan.
Kernaasti myönnämme sen kiivauden, millä hän ryhtyi työksi
uskonnollisella alallakin, usein vivahtaneen itsevaltiaan ylpeään
kunnianhimoon, mutta että Kristuksen oppi syvään oli juurtunut hänen
sydämmeensä sekä häneen luonut uuden ihmisen, sen todistaa hänen
ystävyytensä Ambrosiusta kohtaan sekä etenkin eräs kohtaus, jonka
seuraavassa kerromme, koska se samalla mitä kauniimmalla tavalla
kuvaa meille tuon jalon piispan kristillistä urhoollisuutta.
_Tessalonikan_ asukkaat olivat nostaneet kapinan keisaria vastaan
(390). Tämä julmistui ja päätti, Ambrosiuksen varoituksista
huolimatta, säälimättä kostaa rikoksellisille. Hän toimitti suuret
näyttäjäiset Tessalonikassa, ja kun kansa oli saapunut paikalle,
karkasivat keisarilliset sotamiehet paljastetuilla miekoilla yleisön
päälle. Nyt alkoi hirveä verenvuodatus: 7000 henkeä joutui keisarin
koston uhriksi. Saatuansa tietää tästä julman kavalasta murhasta,
kirjoitti Ambrosius keisarille kirjeen. Se oli täynnä rakkautta,
mutta samalla ankaran vakava. Hän kehotti Teodosiusta nöyrtymään
kaikkien herrojen eteen, niinkuin David teki, kun hän oli syntiä
tehnyt, sekä uhkasi olla jakamatta Herran p. ehtoollista, kun
keisari saapuisi kirkkoon, ellei tämä sitä ennen olisi osottanut
todellista parannusta. Kirjeestä huolimatta meni Teodosius muutaman
päivän perästä kirkkoon, aikoen käydä pyhällä ehtoollisella, mutta
urhoollisesti astui Ambrosius häntä vastaan, lausuen: "keisarillinen
valtasi, Augustus, estää sinua syntiäsi tuntemasta! Tahdotko
hurmeisilla käsillä vastaanottaa Herran pyhää ruumista? Pois, äläkä
kokoa rikosta rikoksen päälle!" Sortunein sydämmin poistui Teodosius.
Kahdeksaan kuukauteen häntä ei nähty Herran huoneeesa, sillä
horjumattoman jäykästi vaati Ambrosius häntä julkisesti tunnustamaan
syntinsä, jotta kaikki näkisivät, että keisarin katumus oli
todellinen. Nöyränä, masentuneena saapui Teodosius vihdoin kirkkoon,
heittäysi polvillensa ja huokasi: "minun sieluni makaa tomussa,
armahda minua, Herra, sanasi jälkeen!"
Tätä merkillistä tilaisuutta muistaessamme, on meidän vaikea
ajatella; sitä tapahtuneeksi aikana, jolloin kristittyjen elämä
alituisten oppiriitojen, maailman ystävyyden ja yhä karttuvan
turmeluksen kautta useimmissa oli jähmettynyt ulkonaisen tavan
kylmän kuoren alle. Jos kaikki piispat tällä tavoin olisivat
käyttäneet velvollisuutensa tämän maailman mahtavia kohtaan,
niin olisivat katumuksen terveelliset kyyneleet, joita syntisten
Vapahtaja etsii ihmisissä voidaksensa heitä auttaa, vuotaneet monen
ruhtinaan silmistä, joka surutonna vaelsi ijankaikkisuutta kohtaan.
Konstantinus Suuren ajoista asti on valtiokirkko koettanut säilyttää
tämän maailman mahtavain ystävyyttä silloinkin, kun Jumalan sana
selvästi on vaatinut sen paimenia ankarasti nuhtelemaan veripunaisia
syntiä. Lukemattomat kuninkaat ja keisarit ovat muuttaneet
ijankaikkisuuteen saamatta kertaakaan kuulla siitä parannuksesta,
joka Jumalalle kelpaa. Heitä on tavallisesti vain ylistetty,
lohdutettu, nukutettu, kunnes kuolema on temmannut heidät tämän
elämän petollisista meluista vanhurskaan Jumalan tuomion eteen!
Kuinka jalona esiintyy Ambrosius, jos häntä vertaamme noihin
muinais- ja nykyajan orjamielisiin hovisaarnaajiin, joiden omantunnon
äänen ihmispelko ja kunnianhimo ovat pakottaneet vaikenemaan.
V. 395 kuoli Teodosius Suuri jalon ystävänsä Ambrosiuksen syliin,
ja kaksi vuotta myöhemmin pääsi tämäkin lepoon. Tuskin on jalompi
ruhtinas milloinkaan ystävyyden siteillä ollut kiinnitettynä
jalompaan piispaan.
Ei kukaan ole hoitanut piispanvirkaansa ahkerammin,
tunnokkaammin kuin Ambrosius. Kaiken joutilaan aikansa käytti hän
hartaudenharjoituksiin ja lukemiseen, ahkeroiden perin pohjin
perehtyä uskonnon tieteelliseenkin käsitykseen. Etenkin tutki hän
Clemens aleksandrialaisen, Origineksen sekä Basilius Suuren teoksia.
Piispaksi päästyänsä lahjoitti hän kaiken omaisuutensa kirkolle;
suuret tulonsa käytti hän köyhien avuksi. Ambrosiuksen luonteessa
esiintyvät mitä kauniimmassa, kristinuskon pyhittämässä muodossa,
muinais-roomalaiset hyveet: isänmaan-rakkaus, urhoollisuus ja syvä
oikeudentunto. Kun hän ajatteli valtakunnan rappiotilaa, valtasivat
haikeat tunteet hänen sydämmensä ja hartaasti huokasi hän Jumalan
puoleen, rukoillen Häneltä apua onnettomalle isänmaallensa. "Huono
se poika, joka vaaran hetkenä heittää isänmaansa oman onnensa
nojaan" oli hänen tapansa sanoa. Mutta Siionin vartijana muisti
hän rakkaudella barharejakin, pyrkien levittää evankeliumin valoa
germanialaisiin kansanheimoihin.
Vaikka Ambrosiuksen kanta uskonnollisten riitakysymysten suhteen oli
horjumattoman vakaa, vaikka hän jäykästi, taitavasti puolusti kirkon
oppia, etenkin Ariukselaisia vastaan, riippuu hänen suuruutensa
epäilemättä enemmän hänen pyhitetyn luonteensa jaloudesta,
kuin mistään muusta. Hänen merkitykseensä virrensepittäjänä ja
roomalaisen kirkollisveisuun perustajana olemme jo ennen viitanneet,
Ambrosiuksen kirjoituksista on hänen kirjansa "Velvollisuuksista",
jonka esitystavan hän on lainannut Ciceron samannimisestä teoksesta,
etevin. -- Kuolinvuoteellansa lausui Ambrosius muiden ohessa nämäkin
lohdulliset sanat: "en pelkää kuolla, sillä minulla on armollinen
Jumala".


IX.
Kirkon ensimmäinen verituomio.

Kaikki haikeus, ja närkästys, ja viha, ja huuto, ja sadatus
olkoon kaukana teistä kaiken pahuuden kanssa. Ef. 4: 31.
Kauvas oli kristillinen kirkko valtion lempilapsena, maallisten
etujen suosimana eksynyt Herransa osottamalta tieltä. Kaikki, joille
ristin salaisuus vielä oli kallis, surivat katkerasti Jesuksen
tunnustajain suruttomuutta, velttoutta, siveellistä turmelusta.
Turvaten Herran voimaan, kehottivat kirkon suuret johtavat henkilöt,
joista tämä aika on verrattoman rikas, urhoolliseen taisteluun
syntiä ja maailmaa vastaan. He eivät peräytyneet Siionin muureilta,
vaikka kuinka ankarasti vihollinen hyökkäsi heitä vastaan, sillä he
tiesivät, että Herra on läsnä seurakuntaansa loppuun asti. Mutta
heidän jalosta kehotuksestaan ja esimerkistään huolimatta luopui moni
kristitty, nähdessään kristikunnan turmeluksen, kirkosta, arvellen
Herran sen ylönantaneen, koska Hänen Henkensä ei enää elähyttänyt sen
jäseniä. Täten syntyi moniaita erikoisseurakuntia, joiden yleisenä
tunnusmerkkinä on vaatimus ankaraan kuriin ja ruumiinkidutukseen.
-- Neljännen vuosisadan alkupuolella perusti syyrialainen _Audius_
tämänkaltaisen erikoisseuran. Ankarasti moittien papiston ylöllistä
elämää ja maallista mieltä, terotti hän lahkolaistensa sydämmiin,
miten kristityn ehdoton velvollisuus on elämässään noudattaa
apostolisen aikakauden yksinkertaisia tapoja, sen maallista
köyhyyttä, nöyryyttä ja pyhyyttä, joita avuja kirkko, ylpeyden ja
maailman ystävyyden pettämänä, yhä enemmän oli unohtanut. Kovasti
vainottuina pakenivat _Audiukselaiset_ erämaihin ja synkkiin metsiin,
missä heidän jälkensä vähitellen katoavat. Samaan suuntaan opetti
armenialainen piispa _Eustathius_. Hänkin perusti erikoisseuran,
jonka jäsenet sitoutuivat mitä ankarimpiin ruumiinkidutuksiin;
avioliittoakin pitivät he syntinä.
Älkäämme kevytmielisesti tuomitko näitä lahkolaisia, kuinka suuret
heidän erehdyksensä monessa kohden sitten ovatkin. He vihasivat
syntiä, surivat kirkon turmelusta sekä uskalsivat julkisesti
moittia mahtavan, kunniastansa aran papiston maallista loistoa
ja epäkristillistä elämää, ja tämä on heidän kunniansa kaiken
vastaväitöksen uhallakin. Itsekkäisesti he luopuivat kirkosta,
vaikkei Herran sana oikeuta ketään sitä tekemään, se kun päinvastoin
vaatii jokaista kristittyä uskollisesti uhraamaan kaikki voimansa
Heiran seurakunnan hyväksi sekä urhoollisesti taistelemaan siinä
ilmaantuvia paheita vastaan, olkoon tämä taistelu lihalle ja verelle
kuinka vaikea ja vastahakoinen hyvänsä. Mutta vaikka tämä totuus on
muuttumattoman varma ja vaikka kirkkohistoria selvästi todistaa,
että kirkosta luopuneiden eriuskoisseurat yhä kauemmas ovat eksyneet
oikealta tieltä, kadottaneet elinvoimansa ja ennemmin tahi myöhemmin
kokonaan kadonneet, siten todistaen ettei Herran siunaus ole heitä
seurannut, niin varma on kuitenkin toiselta puolen, että hyvä
paimen löytää eksyneet lampaansa maailman korvesta Siionin muurien
ulkopuoleltakin, jos ne kuulevat Hänen äänensä. Ja sen tekevät
kaikki, jotka nöyrällä sydämmellä totuutta etsivät. Ken uskaltaa
kieltää näissäkin lahkolaisissa semmoisia löytyneen, miten ankarasti
silloinen kirkko heitä sitten tuomitsikin ja vainosi?
Vanhoista harhaoppisista lahkoista eli manilaisuus vielä. Sillä oli
monta ystävää ei ainoastaan Persiassa ja muualla itämaissa, vaan
länsimaissakin. Etenkin rehotti sen rikkaruoho Pohjois-Afrikassa,
mistä sen turmiolliset siemenet levisivät Italiaan sekä muihin
maihin. Tuon tuostakin joutuivat Manilaiset vainon alaisiksi,
mutta vaikka heidän lukunsa täten paljon väheni, ei lahkoa saatu