Kertomuksia kirkkohistorian alalta 1: Vanha aika - 11

parissa. Kovasti oli hän yksinäisyydessä taistellut, katkerat olivat
hänen päivänsä erämaassa olleet, mutta sinne hän kuitenkin jälleen
palasi. 20 vuotta eli hän tämän jälkeen erään vanhan vuorilinnan
raunioissa, kehittäen kristillistä kokemusta sisällisen taistelun
kuumassa liekissä. Läheltä ja kaukaa saapui ihmisiä hänen luoksensa
ihmettelemään tuota pyhää miestä sekä kysymään häneltä neuvoja
hengellisissä asioissa, Diokletianuksen vainon raivotessa nähtiin
tämä merkillinen mies Aleksandriassa missä hän kehotti marttyyrejä
urhoollisuuteen, lohdutti murheellisia ja auttoi sairaita.
Pakanatkin pitivät häntä jonkunmoisena ylönluonnollisena olentona,
eikä kukaan uskaltanut häntä vahingoittaa. Palattuaan takasin
erämaan hiljaisuuteen, kehotti hän kaikkia, jotka tulivat häntä
puhuttelemaan, uhraamaan "kaikki Jumalalle, joka ihmisten tähden ei
ole ainoata Poikaansa säästänyt". Noudattaen Antoniuksen esimerkkiä
kiiruhtivat lukuisat kristityt erämaahan täten pyhittääksensä
elämänsä Herralle, vaan ei kukaan heistä saavuttanut hänen
mainettansa. Ja kuitenkin oli Antonius aivan oppimaton mies, hän ei
osannut kirjoittaa eikä lukea!
Karttaaksensa ihmisten uteliaisuutta ja kiitoslauseita vetäytyi
Antonius jonkun ajan kuluttua kauemmas erämaahan, missä harvat
ystävät vain joskus kävivät häntä tervehtimässä. Kauan täytyi
hänen vielä odottaa, ennenkuin Herra vihdoin vapautti hänen elämän
harhauksista, taisteluista ja tuskista. Vasta 105 vuoden vanhana
pääsi hän lepoon (356).
Monessa paikoin lähestyivät erakot toisiansa, muodostaen
jonkinmoisia pieniä yhteiskuntia erämaan yksinäisyyteen. Kuuluisin
näistä on se yhdistys, jonka _Pakonius_ (k. 348) perusti Tabennae
nimisellä Niili-virrassa olevalla saarella. Niiden sääntöjen
kautta, joita hän määräsi seuralaistensa noudatettaviksi, muuttui
erakkoelämä vähitellen järjestetyksi _munkkilaitokseksi_. Asuen
yhteisesti _luostarissa_, jonka johtajaa nimitettiin _abbotiksi_,
tuli täkäläisten _munkkien_ viettää aikaansa rukoilemalla sekä
työtä tekemällä (maanviljelystä ja käsitöitä). Tämän luostarin
läheisyydessä syntyi pian pienempiä, emäluostariin kuuluvia
munkki-yhdistyksiä, joiden asujanten luku nousi tavattoman korkeaksi
(50,000). -- Palestinassa perusti _Hilarion_ (k. 378) Gazan luona
luostarin. Siihen kuului luostareita Syyriassakin. Äärettömän
nopeasti levisi munkkilaitos itämaissa, vaan täkäläiset luostarit
eivät likimäärinkään saavuttaneet sitä historiallista merkitystä
kuin länsimaiden munkkiyhdistykset, sillä epäsiveellisyys turmeli
niissä ennen pitkää kokonaan kaiken hengellisen harrastuksen. Ollen
tähän aikaan kirkossa yhä karttuvan ylöllisen ja kevytmielisen
elämän vastakohtana ehtivät itämaidenkin erakot ja munkit kuitenkin
vaikuttaa paljon hyvää kristikunnassa, ennenkuin heidän oma,
kaikkialla havaittava turmeluksensa selvästi osottaa heidän alusta
alkaen rakentaneen väärälle perustukselle.
Meidän selväjärkisen ja käytännöllisen aikamme ihmisten on vaikea
käsittää erakkojen työtöntä, tavallisen laskun mukaan kokonaan
hyödytöntä elämää kaukana toimivan kristikunnan viljavainiosta, missä
Jesuksen tunnustajat väsymättömällä työllä kokevat edistyttää Jumalan
valtakuntaa, noudattaen hänen käskyänsä, joka sanoi: "eloa on tosin
paljo, mutta työväkeä on vähä. Rukoilkaat sentähden elon Herraa, että
hän työväkeä lähettäis hänen eloon". Kernaasti myönnämme p. raamatun
selvästi osottavan kristityn velvollisuuden olevan uskollisesti
vaikuttaa siinä asemassa, johon Jumala on hänen asettanut keskellä
maailman turmelusta todistamaan siitä Herrasta, joka ei ole
käskenyt ketään pakenemaan pois maailmasta, vaan päinvastoin
taistelemaan sitä vastaan, sekä että erakkojen katsantotapa jo
tästäkin syystä on varsin väärä. Ja vielä arveluttavammaksi käy
heidän erehdyksensä, kun tiedämme heidän pitäneen vapaaehtoisia
ruumiinkidutuksia, paastoomista y.m. senkaltaisia pyhityksen miltei
nimenomaisena tuntomerkkinä sekä täten ainakin osaksi eksyneen
perustamaan autuutensa toivon omiin hyviin töihinsä eikä yksinään
Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa. Mutta esiintykööt nämä ja
muut erakkoelämän varjopuolet miten selvästi hyvänsä, ne eivät
kuitenkaan voi meiltä salata niitä tosikristillisyyden säteitä,
jotka tähän aikaan välkkyvät erämaassa, monen kirkkaan kynttilän
sammuessa synnin uneen kirkon taistelutantereella tuolla riehuvassa
maailmassa. Suurta on _tahtoa_ kokonaan kuolla maailmasta ja elää
Jumalalle, jaloa _voida_ uhrata kaikki, johon sydän on mieltynyt,
saavuttaaksensa ijankaikkisen elämän. Erakot ovat osottaneet
tahtovansa ja voivansa kokonaan luopua maailmasta, emmekä saata
kuulla heidän valituksiansa, nähdä heidän kovaa taisteluansa syntiä
vastaan, joka heitä täälläkin väijyy, ajattelematta: täältä erämaan
hiljaisuudesta on moni huokaus löytänyt tien sen Jumalan taivaasen,
joka tutkii ja näkee ihmissydämmen aivoitukset ja armahtaa kaikkia,
jotka häntä avuksensa huutavat taistelussa hengellisiä vihollisia
vastaan. Montako eksynyttä lammasta hyvä paimen on löytänyt erakkojen
autiosta erämaasta sen tietää yksin Hän, "jonka tuomioistuimen eteen
meidän kaikkien pitää ilmestymän, että jokainen sais sen jälkeen kuin
hän ruumiissansa tehnyt on, olkoon se hyvä eli paha".


III.
Nicaean kirkolliskokous (325).

Alussa oli Sana, ja se Sana oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli se
Sana. Joh. 1: 1.
Taisteluun on Herran seurakunta maan päällä vihitty; myrskyisällä
merellä, jolla alituiset vaarat sitä uhkaavat, on sen kulkeminen
kotimaatansa kohtaan, kunnes se vihdoin saapuu ijankaikkisen rauhan
satamaan tuolla uuden Jerusalemin rannalla. Vasta siellä saa
laivaväki virittää lopullisen voiton riemusäveleitä -- matka on pitkä
ja vaarallinen, alati tulee heidän taistella jotta nuo kuohuvat
aallot eivät turmelisi laivaa ja estäisi sen kulkua. Ja kun myrsky
on asettunut, kun merenpinta on tyyni ja laivanväki levollisena
levähtää taistelun vaivoista, peittävät sumut usein heiltä näköalan;
muutamat kehottavat muuttamaan matkan suuntaa, eripuraisuus, riita
häiritsee matkustajain sopua, toiset vaativat sitä, toiset tätä. Jo
on laiva kokonaan eksyä ja joutua haaksirikkoon, mutta näkymätön käsi
taittuu peräsimeen, ohjaten eksyneet oikealle tielle. -- Marttyyrein
aikakausi oli myrskysä aika, jonka kestäessä vihan ja vainon aallot
raivoten uhkasivat kirkkoa; -- kun nämä vaarat olivat ohitse,
salaavat oppiriitojen sumut kristikunnalta tuon tuostakin totuuden
tien, mutta Jumalan Henki liikkuu nytkin vetten päällä poistaen
sumut, ja Sana luo valoa inhimillisten eksytysten pimeässä.
Jo varhain oli, kuten tiedämme, kirkossa ilmaantunut vääriä väitöksiä
kolminaisuusopin suhteen. Niitä edustivat paitsi Monarkkilaiset
kirkkoisä Origineskin, joka opetti että Poika on Isää alhaisempi. V.
318 syntyi Aleksandriassa samaa kysymystä koskeva harhaoppi, joka,
ollen vaarallisempi kuin mikään edellinen, kauan häiritsi kirkon
rauhaa. Asettuen Origineksen yllämainitun erehdyksen perustukselle
sekä vastustaen Sabelliuksen oppia, joka taasen ei myöntänyt olevan
ensinkään mitään persoonallista eroitusta Isän ja Pojan välillä,
esiintyi täkäläinen presbyteri _Arius_ saarnaamaan uutta oppia,
jonka mukaan Sana ei olekaan samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä,
vaan on Hänen luomansa, samoin kuin kaikki muutkin olennot, vaikka
kohta näistä ensimmäinen sekä se, jonka kautta Isä on luonut koko
näkyväisen maailman, Monesti on ihmisjärki sittemmin samaan tapaan
koettanut selittää raamatun oppia Kristuksesta, ja etenkin meidän
aikamme epäusko on juuri tältä kannalta kokenut kumota kirkon
oppia, eksyttäen tuhansia sieluja tyytymään Vapahtajaan, jolta
on riistetty jumaluus. Kernaasti myönnämme Jumalasta langenneen
ihmisen helpommin voivan käsittää Pojan suhdetta Isään tällä tavoin
kuin nöyrtyä uskomaan tuota raamatun suurta salaisuutta, että
Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä ja kuitenkin eri
persoona jumaluudessa, vaan tämä ei todista muuta kuin inhimillisen
järjen kykenemättömyyttä luoda selitystä ijankaikkisuuden syville
kysymyksille. Kiitettäköön tuota ihmisten keksimää oppia, jonka
mukaan Kristus ei olekaan Jumalan vertainen, vaan ainoastaan muita
luotuja täydellisempi olento, miten nerokkaaksi hyvänsä ja yhtykööt
kaikki tämän maailman viisaat vastustamaan kirkon ikivanhaa uskoa
jumalalliseen Vapahtajaan: kehnoja, kurjia ovat tämmöiset väitteet
kaikille niille, jotka Jumalan armosta ovat päässeet näkemään
kadotetun tilansa ja etsivät pelastusta synnin, perkeleen ja kuoleman
vallasta. He tietävät syntinsä niin suuriksi, ettei mikään voima
taivaassa eikä maan päällä voi heitä niistä puhdistaa paitsi Hän,
joka, "vaikka hän oli Jumalan muodossa, ei lukenut saaliiksi Jumalan
kaltainen olla, vaan alensi itsensä, otti orjan muodon päällensä ja
tuli muiden ihmisten vertaiseksi."
Tästä tärkeästä kysymyksestä, joka mitä likeisimmästi koskee
kristinuskon sisimpään ytimeen, syntyi nyt ankara taistelu. Arius
sai paljon ystäviä, vaikka Aleksandrian piispa _Aleksanteri_ erotti
hänen virasta ja sulki hänen kirkon yhteydestä (321). Saatuansa
tietää, minkä suuren häiriön Ariukselaisten päivä päivältä kasvava
lahko oli tuottanut itämaiden kristityille, sekä turhaan koetettuaan
kehottaa taistelevia puolueita rauhalliseen sopimukseen, päätti
Konstantinus Suuri kutsua kokoon yleisen kirkolliskokouksen, missä
riita oli ratkaistava. Kokouspaikaksi määräsi hän Nicaean kaupungin
Vähässä-Aasiassa. Tänne saapui etenkin valtakunnan itäisestä osasta
lukusa joukko piispoja, yhteensä noin 300, sekä lukemattomia
presbyterejä, diakoneja ja kirkonpalvelijoita. Nähtiinpä täällä
vielä sankareita veritodistajain riveistä, joiden kuihtuneet jäsenet
"kantoivat Jesuksen Kristuksen merkkejä" sekä erakoita erämaan
etäisyydestä. Avauspäivä oli Heinäkuun 6 p. Äänetöinnä odottivat
kristikunnan edustajat keisarillisessa palatsissa, missä keskustelut
olivat pidettävät, keisarin tuloa. Ensin saapuivat valtakunnan
korkeimmat virkamiehet ja hetkisen kuluttua astui Konstantinus
Suuri kokoussaliin. Kaikki nousivat sijoiltaan ja Caesarean piispa
Eusebius, sama mies, jonka kirjoittamasta kirkkohistoriasta ennen
olemme puhuneet, tervehti keisaria ylistyspuheella, jonka liialliset
kiitoslauseet selvästi ilmaisevat, kuinka suuressa määrässä
ihmispelko ja maallinen mieli jo tähän aikaan olivat tahranneet
kirkon menneistä päivistä perityt yksinkertaiset, jumalanpelon ja
sydämmenhartauden synnyttämät tavat. Konstantinus vastasi: "Toivoni
on täytetty nähdessäni teidät, ystäväni, täällä kokoontuneina;
siitä kiitän maailman kuningasta, joka paitsi paljon muuta hyvää
on minulle tämänkin armon suonut. Me olemme täällä yksimielisesti
koossa eikä mikään vihollinen ole onneamme häiritsevä. Tyhjäksi
on jumalankieltäjäin väkivalta tehty, eikä perkele ole onnistuva
muulla tavoin häväistä Jumalan lakia. Kirkon sisällinen eripuraisuus
on sotaa ja verenvuodatuksia vaarallisempi. Korkeimman avulla
voitettuani viholliset, en luullut minulla muuta tehtävää olevan kuin
kiittää Jumalaa niiden kera, jotka minun kanssani olivat päässeet
vapaiksi. Mutta kuultuani teidän eripuraisuudestanne, älysin asian
varsin tärkeäksi ja sentähden päätin kutsua teidät kokoon, jotta
pahe minun kauttani poistettaisiin. Minä iloitsen nähdessäni teidät
täällä, mutta vasta silloin tiedän yritykseni onnistuneen, kun
olen tullut vakuutetuksi hyvästä sovustanne, jota teidän Jumalan
pyhinä tulee muillekin opettaa. Älkäät siis kauan miettikö, te
Jumalan ystävät ja huonekuntalaiset, te meidän yhteisen Herramme
ja Vapahtajamme hyvät palvelijat; kiiruhtakaat poistamaan tämän
eripuraisuuden syyt ja avaamaan kaikki epäilyksen solmut rauhassa
sepitetyillä uskonlauseisilla. Siten tekisitte mitä Jumalalle
otollista on ja tuottaisitte minulle, teidän kanssapalvelijallenne,
mahdottoman suuren ilon."
Pidettyään tämän puheen sekä määrättyään Corduban piispan _Hosiuksen_
puheenjohtajaksi, ryhtyi Konstantinus nyt johtamaan tätä _ensimmäistä
yleistä kirkolliskokousta_, jonka suurta merkitystä kristillisen
kirkon historiassa hän ei aavistanutkaan. Sievä, majesteetillinen
käytöksensä, sointuva äänensä, purppurainen, kalliilla koristeilla
varustettu pukunsa, loisto ja komeus, jonka vertaista kristityt eivät
milloinkaan ennen olleet nähneet -- kaikki teki suuren vaikutuksen
läsnäolijoihin. Miten surkeata, vaarallista! Konstantinus suuri oli
tähän aikaan vielä pakanuuden ylimmäispappina ja hänen käsityksensä
täällä ratkaistavista kysymyksistä oli silminnähtävästi arveluttavan
pintapuolinen, ja kuitenkin pidettiin häntä miltei puolijumalana,
jonka neuvoja ja vaatimuksia kaikkien tulisi nöyrästi noudattaa.
Keskustelu alkoi. Ariukselaiset olivat enemmistössä, ja kun
keskipuolue, jota Eusebius Caesareasta ja Nikomedian samanniminen
piispa johtivat, kallistui heidän puolellensa, näytti heidän
voittonsa varmalta. Vasta-väitteet olivat laimeita, kehnoja; on
meistä kuin olisi totuuden Henki jättänyt harhailevan kristikunnan
oman onnensa nojaan. Ja kuitenkin on Herran asia täällä ajettava,
kristinopin ydin säilytettävä puhtaana siunaukseksi tuleville
sukupolville! Niin, asia on Herran, ja sentähden on Hän nytkin
läsnä seurakuntaansa! Eräs nuori diakoni -- _Atanasius_ on hänen
nimensä -- pyytää sananvuoroa. Hän on oleskellut Antoniuksen luona
erämaassa, kuullut erakkojen huokauksia, nähnyt heidän taistelevan
syntiä vastaan. Nämä muistot yhtyvät hänen omaan kokemukseensa -- hän
tietää, ettei Ariuksen Kristus kelpaa tyydyttämään särjettyä sydäntä,
rauhatonta omaatuntoa, eikä kaikki maailman mahti eikä vastustajainsa
lukuisuus saa tätä hänen uskoansa horjumaan. Turhaan ponnistivat
Ariukselaiset kaikki voimansa säilyttääksensä äsken vielä taatun
asemansa: Atanasiuksen jalot puheet, hänen selvät, raamatusta otetut
todistuksensa sekä loistava puhelahjansa kumosi heidän väitöksensä.
Keisarinkin suostuttua Atanasiuksen puolustamaan oppiin, päätti
kokous lopullisesti että kirkon tunnustukseen oli otettava oppikaava,
jonka mukaan _Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä sekä
Hänestä ijankaikkisesti syntynyt_. Keisarin uhkauksien pakottamina
allekirjoittivat ariukselaiset piispat muiden kera tunnustuksen
paitsi kaksi, jotka samoin kuin Ariuskin ajettiin maanpakoon.
Kuten ennen on mainittu, ratkaistiin täällä Nicaeassa myöskin riita
pääsiäisjuhlan viettämisestä sekä Stefanuksen ja Cyprianuksen välillä
syntynyt, kiistan alaiseksi jäänyt kysymys harhaoppisten kasteesta.
Pappien oikeudesta elää avioliitossa syntyi vilkas ja kiivas
keskustelu. Vihdoin onnistui egyptiläisen piispan _Pafnutiuksen_,
joka vainojen aikana oli kärsinyt kovia kidutuksia ja jota kaikki
kunnioittivat ankaran kirkkokurin puolustajana, kumota niiden
vastaväitökset, jotka, väärin käsittäen papin asemaa maallisten
olojen suhteen, sanoivat, hänen avioliittonsa olevan Jumalan
sanan vaatimuksia vastaan. Noudattaen vanhaa tapaa sitoutuivat
korkea-arvoisemmat papit kuitenkin naimattomuuteen.
Muiden kysymysten ohessa keskusteltiin papiston eri arvoluokistakin.
Rooman, Aleksandrian, Antiokian sekä Jerusalemin piispat ovat --
niin päätti kokous -- pidettävät muita piispoja arvokkaampina. Heitä
kutsuttiin _patriarkoiksi_.
Kaksi kuukautta kesti tämä merkillinen kokous. Sen keskustelut
ja päätökset paljastivat usein kristikunnan monessa suhteessa
turmeltuneen tilan sekä tuota maailman kunniaan ja valeloisteesen
mieltynyttä katsantotapaa, joka tämän aikakauden kuluessa sittemmin
yhä suuremmassa määrässä ilmaantuu Jesuksen tunnustajissa. "Saattoi
uskoa näkevänsä Kristuksen valtakunnan kuvan" huudahtaa Eusebius
kertoessaan siitä juhlasta, jonka Konstantinus vietti kokouksen
aikana sattuneen valtaistuimelle-astumisensa päivän johdosta, sekä
muistaessaan sitä suosiollista lempeyttä millä papistoa tässä
tilaisuudessa kohdeltiin. Ihastuksensa saa hänen kysymään: "onko
tuhatvuotinen valtakunta nyt tullut?" ja moni muu Herran seurakunnan
paimen ajatteli samaan tapaan! Haikeat tunteet valtaavat sydämmemme
näitä lukiessamme, ja moni kysynee epäillen: miten kelpaavat
tämän aikakauden kristityt puolustamaan totuutta ja vastustamaan
maailmaa, kun maallinen mieli ja maailmanrakkaus näin on päässyt
heissä valloille? Vastaus kuuluu: jos mikään, niin todistaa juuri
Nicaean kokous, missä miltei pakanallinen keisari ja kunnianhimoiset
hovipapit edustivat kirkkoa ja vastustaen Ariusta puolustivat oikeata
oppia, sen Herran voimasta, joka synnin ja kaiken inhimillisen
heikkouden uhallakin voittosasti johdattaa seurakuntaansa ja on
taisteleva sen puolesta päivien loppuun asti.


IV.
Konstantinus Suuri asettuu Ariukselaisten puolelle; hänen kuolemansa.

Parempi on uskaltaa Herran päälle Imin luottaa päämiehiin. Ps.
118: 9.
Niistä henkilöistä, jotka ottivat osaa Nicaean kokoukseen, on
Atanasius epäilemättä etevin. Tämän mainion miehen aikuisemmat
elämänvaiheet ovat hyvin vähän tunnetut. Tiedämme vain hänen
jonkun aikaa oleskelleen Antoniuksen luona erämaassa sekä siellä
harjaantuneen erakkojen ankaraan elämään. V. 319 ryhtyi hän diakonina
Aleksandrian seurakuntaa palvelemaan ja semmoisena esiintyi
hän Nicaean kokouksessa, missä hän palveli koko kristikuntaa,
Herran voimalla jalosti edustaen tuota suurta taistelua totuuden
puolesta, josta vasta olemme kertoneet, Aleksanterin kuoltua
valittiin Atanasius Aleksandrian piispaksi (326). Ainoastaan
vastahakoisesti suostui hän vastaanottamaan tämän viran, hyvin
oivaltaen, ettei Nicaeassa toimeensaatu sovinto ollut luotettava,
sekä että vastapuolueen koko viha ennen pitkää oli kääntyvä juuri
häntä vastaan. Kaikin voimin koettivat Ariukselaiset saavuttaa
entisen valtansa, käyttäen mitä viekkaimpia keinoja päästäksensä
tarkoitustensa perille. Heidän johtajanansa näissä juonikkaissa
yrityksissä oli Eusebius Nikomediasta, jonka ylpeys oli saanut
kovan iskun ariukselaisuuden eduksi Nicaean kokouksessa tekemäinsä
välittämisehdotusten tyhjään rauetessa, eikä hän säästänyt voimiansa
kostaaksensa Atanasiukselle. Apuna oli hänellä keisarin sisar
_Konstantia_, joka oli hyvin mieltynyt Ariukselaisiin ja lakkaamatta
rukoili veljeänsä noudattamaan lempeyttä heitä kohtaan. Juonet
onnistuivat: Arius sai luvan esiintyä hovissa, esitti Konstantinuksen
hyväksyttäväksi uuden oppikaavan, jonka suuri joukko itämaan
piispoista arveli varsin oikeaksi. Siihen mielistyi keisarikin,
joka, peruuttamalla Nicaean kokouksen lausuman tuomion, puolusti
Ariuksen ottamista kirkon yhteyteen. Kaikki olivat valmiit suostumaan
kristikunnan mahtavan suojelijan vaatimukseen; Atanasius yksin pani
ankaran vastalauseen, ja niin suuren vaikutuksen teki "jumalallisen
miehen" käytös vielä nytkin keisariin, että yritys sillä kertaa
raukesi tyhjään. Mutta leppymätön oli Ariukselaisten viha. Keksien
kaikenlaisia syytöksiä ja sepittäen jos minkäkaltaisia kanteita
Aleksandrian piispaa vastaan, onnistui heidän vihdoin kokonaan
muuttaa Konstantinuksen mieli. Vaikka Atanasius selvästi näytti
toteen kaikkien häntä vastaan tehtyjen syytösten perättömyyden,
vaikka hänen virkamiehensä näiden vehkeiden ohessa monesti mitä
surkeimmalla tavalla paljastivat epärehellisyytensä ja halpamielisen
kostonhimonsa, kävi Konstantinus yhä kuurommaksi oikeuden
vaatimuksille. Seuraus oli, että Atanasius tuomittiin virkansa
menettäneeksi ja ajettiin maanpakoon Gallian maakunnan Trier nimiseen
kaupunkiin.
Ariukselaiset olivat voittaneet. Heidän vaarallisin vastustajansa
oli poistettu näyttämöltä ja riemastuneina odottivat he Ariuksen
palajamista maanpaosta. Jerusalemissa kokoontuneet piispat
valmistivat hänen ottamistansa kirkon yhteyteen, ja tämä juhlallisuus
oli toimitettava Aleksandriassa. Sikäläisen kansan uhkaava käytös
pakotti kuitenkin Konstantinuksen, joka nyt kokonaan oli takertunut
Ariukselaisten verkkoihin, ensin kutsumaan Ariuksen luoksensa sekä
vaatimaan häneltä uutta tunnustusta. Tämä sepittikin semmoisen,
valalla vakuuttaen sen olevan kirkon opin mukaisen. Asia näyttää
kuitenkin arveluttaneen keisaria, sillä ennenkuin laski Ariuksen
menemään lausui hän: "jos sinulla on oikea usko, niin olet vannonut
hyvän valan; mutta jos tunnustuksesi on väärä, niin tuomitkoon Jumala
tässä asiassa valasi mukaan". Pakottiko omatunto sillä hetkellä häntä
vertaamaan Ariuksen ja hänen puolueensa vehkeilevää ja huikentelevaa
käytöstä puhdasoppisuuden järkähtämättömän puolustajan menettelöön,
jonka jaloutta hän turhaan oli koettanut mielestänsä karkottaa?
Vaikea on tätä varmaan väittää, vaan siltä ainakin näyttääpi. Peläten
Aleksandrian seurakuntaa, missä Atanasiuksen jalo henki vielä
oli vireillä, ei Konstantinus uskaltanut vahvistaa itamaalaisten
piispojen päätöstä, jonka mukaan Arius siellä oli otettava kirkon
yhteyteen, vaan määräsi Konstantinopolin piispan toimittamaan
juhlallisuuden. Ollen oikeauskoisuuden puolustajia koetti tämä saada
keisaria luopumaan vaatimuksesta, mutta turhaan: Konstantinuksen
päätös oli muuttumaton. Rukoillen Jumalaa estämään harhaoppisen
vehkeilijän ottamista seurakunnan yhteyteen odotti piispa Ariuksen
tuloa. Mutta tämä ei saapunutkaan kirkkoon. Äkillinen kuolema oli
temmannut hänen pois elävien joukosta (336). Kaikki hämmästyivät.
Oikeauskoiset pitivät kohtausta Jumalan tuomiona; Ariukselaiset
väittivät että hän oli saanut surmansa noitakeinojen kautta.
Seuraavana vuonna päätti Konstantinus Suurikin päivänsä, jättäen
vaiherikkaan elämänsä jälkimaailman tuomittavaksi. Monenkaltainen
on tämä tuomio ollut. Yksimielisesti häntä kaikki kyllä kiittävät
viisaaksi hallitsijaksi, joka, aavistaen aikansa syvimmän tarpeen
sekä käsittäen kristinuskon suuren uudistuttavan voiman, tiesi sen
vastustamisen turhaksi ja valtiolle vahingolliseksi, mutta jos hänen
käytöstään punnitaan kristinuskon vaa'alla, ei arvostelu suinkaan
ole yhtä selvä. Kirkkohistorijoitsija Eusebius, joka omin silmin
näki keisarin hankkeet ja toimet ja siis oli tilaisuudessa läheltä
arvostelemaan hänen uskonnollista kantaansa, ei ensinkään tiedä
rajoja ylistyssanoillensa ja kiitoslauseillensa, asettaen tämän
ensimmäisen kristityn hallitsijan kirkon suurimpain pyhimysten
rinnalle. Epäilemättä on Konstantinus monessa tilaisuudessa selvästi
osottanut, että Kristuksen oppi oli vaikuttanut hänen sydämmeensä;
sen todistaa paitsi hänen hellä huolenpitonsa kirkosta moni jalo
lausunto, moni sydämmen tarpeesta lähtenyt hartaudenosotus, jonka
todenmukaisuutta emme saa epäillä. Etenkin ovat kertomukset
Konstantinuksen viimeisistä päivistä sitä laatua, että ainoastaan
julki väärentäminen uskaltaa väittää hänen kristillisyytensä aina
olleen ainoastaan valtioviisauden salaamaa teeskentelyä. Mutta
kaikki tämä ei kuitenkaan riitä puhdistamaan häntä noista monista
oikeutetuista syytöksistä, jotka tahraavat hänen mainettansa
ihmisenä ja kristittynä. Vähemmän arveluttava on se seikka että
Konstantinus vasta kuolinvuoteellansa antoi kastaa itsensä, sillä
tämä ei suinkaan ehdottomasti todista hänen tähän asti halveksineen
kristinuskoa tahi epäilleen sen totuutta, kuten moni on olettanut.
Kirkossa oli se käsitys hyvin yleinen, että kaste pesee ihmisen
puhtaaksi kaikista synneistä välittämättä kastetun mielentilasta,
ja sentähden päätti moni jättää kasteensa kuolinpäiväänsä asti,
jotta syntiset himot eivät enää ehtisi saastuttaa puhdistettua
sielua. Mutta ajatellessamme Konstantinuksen julman kavalaa käytöstä
vihollisiansa kohtaan (hän esim. surmautti Liciniuksen, vaikka oli
luvannut hänen säästää) sekä hänen osottamaa kovasydämmisyyttä
mestattaessaan puolisonsa, jalon poikansa y.m. sukulaisiaan, täytyy
meidän tunnustaa: näin ei menettele kristitty, jonka sydämmen Herran
Henki on saanut uudistaa. Ja jos joku väittänee Konstantinuksen
siihen aikaan vielä olleen vieraan kristinuskon vaatimuksille,
jääpi kuitenkin moni seikka esim. Atanasiuksen kova kohtalo
todistamaan häntä vastaan elämänsä loppuun asti, samoinkuin koko
hänen käytöksensä ariukselaisen riidan vaiheissa selvästi osottaa
hänen pintapuolisesti vain omistaneen uskontonsa syvät totuudet.
Konstantinusta on kiitetty siitä ettei hän ryhtynyt väkivaltaisiin
keinoihin pakottaaksensa pakanallisia alamaisiaan kääntymään
kristinuskoon, vaan suvaitsi heitä kristittyin rinnalla, vaikka hän
viimmemainituille soi suurempia etuja, ja varmaan on tämä arvostelu
aivan oikea. Mutta toisella alalla olisi hänen pitänyt säälimättä
taistella pakanuutta vastaan saavuttaaksensa kristityn keisarin nimen
sanan syvemmässä merkityksessä, ja tämä ala oli hänen oma sydämmensä.
Vaan eipä näytä siltä kuin olisi hän ollut harjaantunut tässä
taistelussa.
Epäilemättä ovat menneiden aikojen Konstantinus suuresta usein
lausumat liialliset kiitoslauseet olleet omiansa valmistamaan
aseita kirkon vihollisille, sillä nämä ovat väittäneet kristittyjen
tallalla peittäneen hänen vikojaan voidaksensa sanoa Nicaean
kokouksen päätöstä Kristuksen jumaluudesta totuutta harrastavan
miehen toimeksi. Itsessään väitös kyllä on varsin mitätön, mutta se
muistuttaa meille miten epäluotettava kaikki inhimillinen suuruus
ja kunnia on, jos sen avulla ryhdytään jumalallisia totuuksia
puolustamaan, ja myöntää täytyy monen kristityn kirjailijan ainakin
suureksi osaksi erehtyneen juuri Konstantinus suuren suhteen.
Ensimmäisen kristityn keisarin nimi on monesti saanut kauniimman
kaiun kuin hän olisi ansainnut. Hänen uskollinen kantansa esiintyypi
päinvastoin monessa tilaisuudessa hyvinkin epäiltävänä, jos hänen
elämänsä vaiheet punnitaan kristinuskon vaa'alla. Ja tältä kannalta
tahdomme mekin häntä arvostella, huomauttamalla ettei Jumalan
valtakunnan voitto riipu ihmisistä, vaan siitä Herrasta, jonka
tarkoituksia tämän maailman mahtavatkin ovat pakotetut palvelemaan,
ovatko he sitte suuremmassa tahi vähemmässä määrässä itse omistaneet
jumalallisen totuuden pyhittävän voiman.


V.
Kirkkoisä Atanasiuksen elämänvaiheet Konstantinus Suuren kuoleman
jälkeen.

Valvokaat, pysykäät uskossa, olkaat urhoolliset, olkaat vahvat. 1
Kor. 16: 13.
Konstantinus suuren kuoltua jakoivat hänen kolme poikaansa
Konstantinus, Konstans ja Konstantius valtakunnan keskenänsä
siten, että molemmat edelliset saivat länsimaat, viimmemainittu
itämaat. Eripuraisuus veljien välillä synnytti ennen pitkää verisiä
näytelmiä, uudistaen pakana-ajan kauhuja kristityn Rooman vasta
rauhoitetuissa maissa. Tuntuvia vammoja iski taistelu kirkonkin
oloihin. Vallanhimon ja maailman rakkauden pettämänä sortui moni
seurakunnan paimen tuohon inhimillisten himojen kuohuvaan pyörteesen,
missä usko eksyy, toivo uupuu, rakkaus sammuu. Etenkin olivat itäisen
kirkon olot huonolla kannalla, siellä kun Ariukselaiset saavuttivat
yhä suurempaa valtaa, kietoen kaikki pauloihinsa. Konstantius oli
julma ja kehno hallitsija; kavalat hovipalvelijat olivat hänen
neuvonantajansa ja heihin liittyi viekas Eusebius Nikomediasta,
joka vastikään oli päässyt Konstantinopolin piispaksi. Jos tämä
kaupunki jo Konstantinus suuren täällä hallitessa oli Ariukselaisten
juonien pesäpaikkana, edustaapi se tähän aikaan vielä surkeammalla
tavalla harhaoppisuuden siittämiä paheita. Tämmöinen oli itäisen
valtakunnan ja sikäläisen kirkon pääkaupunki, tämmöiset niiden
johtavat henkilöt! Mimmoiset päivät Atanasiukselle näin asiain ollen
koittivat, kun hän länsimaiden keisarien suosimana sai luvan palata
maanpaosta, on helppo arvata. Riemulla vastaanotti Aleksandrian
seurakunta rakkaan piispansa, tunnetulla jäntevyydellään ryhtyi
tämä työhön. Jalojen muistojen kuuluisa kaupunki Niilin rannalla,
tuo marttyyriaikakauden mainehikas taistelupaikka, kristillisten
oppijärjestelmäin vanha koti vetääpi jälleen huomiomme puoleensa.
Mutta muuttunut on aika: Jesuksen tunnustajat rakastavat maailmaa ja
karttavat ristiä; kaikkinaisten opetusten vietteleminä, pettäminä
he eivät enää halaja Jumalan sanan terveellistä rieskaa, vaan ovat
eksyneet harhaoppisuuden mutkaisille teille. Onko Atanasiuskaan,
tuo oikeauskoisuuden tähän asti horjumaton pylväs ja urhoollinen
marttyyri, karttava yleisen turmeluksen tarttuvaa ruttoa? Onko hän
kestävä loppuun asti? Vastauksen antaa miehen elämäkerta, jommoisena
se Konstantinus suuren kuoleman jälkeen esiintyy kirkkohistorian
lehdillä. Sen pääpiirteet ovat seuraavat.
V. 341 kokoontuivat ariukselaiset piispat Antiokiaan. Päätarkoitus
oli saada Atanasius pois viralta. Sepitettiin neljä eri
tunnustuskaavaa ilmaisemaan kokouksen muka suurta harrastusta