Kertomuksia kirkkohistorian alalta 1: Vanha aika - 14

kukistumaan, sen tunnustajat kun sukkelasti älysivät asettautua
asianhaarojen mukaan. Osaksi muuttuneessa muodossa esiintyi
tämä harhaoppi siinä lahkossa, jonka espanjalainen _Priskillus_
neljännellä vuosisadalla perusti. Se saavutti monta tunnustajaa
ja levisi laajalta Pyreneitten niemimaalla. Kirkon menettely
Priskillusta kohtaan vaatii meitä kertomaan hänen oppinsa
pääpiirteet, jos kohta nämä ovatkin suurimmaksi osaksi manilaista
harhaoppisuutta eivätkä siis sisällä mitään uutta.
Hyvän alkuolennon rinnalla -- niin hän opetti -- on
ijankaikkisuudesta olemassa, saatanan hallitsema aineen valtakunta.
Jumalasta, samoinkuin pimeyden ruhtinaasta, on lähtenyt
lukemattomia henkiä, jotka ovat alkuolentonsa kanssa sukua. Johtuen
Jumalasta, ovat ihmissielut asettuneet taisteluun saatanaa ja
hänen valtakuntaansa vastaan ja voitettuina tässä taistelussa
ovat ne sortuneet aineellisen ruumiin kahleisin. Kanssakäymisen
kautta taivaallisten henkien kanssa saapi tuo jumalallinen
ihmissielu kuitenkin voimia säilymään turmeltumattomana, pahojen
henkien sitä vietellessä. Täydellisesti vapahtamaan ihmisiä astui
Kristus valeruumiissa maan päälle. Hän opetti ihmisiä, miten
he ruumiinkidutuksilla saavuttaisivat yhä suuremman vapauden
ja voiton aineen saastuttavasta, turmelevasta vaikutuksesta.
-- Priskillukselaiset vastustivat etenkin avioliittoa sekä
lihan-syömistä, pitäen näistä y.m.s. luopumisen pyhityksen miltei
nimenomaisena tunnusmerkkinä.
Tämmöisen opin arvosteleminen ei ole vaikea. Se on miltei kokonaan
pakanallinen ja semmoisenakin ilman mitään syvempää ydintä. Sitä
tuskin kannattaisi mainitakaan, ellei niin moni olisi takertunut
sen pauloihin ja ellei kirkko taistelussa sitä vastaan ensi kerran
olisi tarttunut mestaajan veriseen miekkaan, siten todistaen, kuinka
kauas se jo tähän aikaan oli eksynyt oikealta tieltä menetystavassaan
lahkolaisten suhteen.
V. 380 kokoontuivat Espanjan papit _Saragossan_ kirkolliskokoukseen,
missä Priskillukselaisten lahko julistettiin harhaoppiseksi.
Piispat _Itacius_ ja _Idacius_ vaativat hallitusta avuksensa näitä
lahkolaisia vastaan, ja keisari Gratianus julisti säädännön,
jonka mukaan Priskillukselaiset olivat karkoitettavat Espanjasta,
vieläpä kokonaan hävitettävät maan päältä. Erään keisarillisen
maaherran vaikutuksesta saivat vainotut kuitenkin tämän päätöksen
peräytetyksi, mutta Maximuksen hallitessa kävi heidän asemansa
vaikeammaksi, kuin milloinkaan ennen. _Bordeauxissa_ pidetty kokous
tuomitsi heidät uudelleen. Priskillukselaiset vetosivat keisariin,
joka silloin oleskeli _Trierissä_. Tänne saapuivat nyt lahkon
johtajat sekä Itacius ja Idacius, jotka viimmemainitut kehottivat
Maximusta kuolemalla rankaisemaan harhaoppisia. Toursin mainio piispa
_Martinus_ (k. 400), joka sattui olemaan kaupungissa, koetti kaikin
voimin estää keisaria ryhtymästä verenvuodatuksiin, mutta tämä
ei auttanut. Priskillus, kaksi hänen lahkoonsa vasta kääntynyttä
piispaa sekä monta muuta tuomittiin kuolemaan ja mestattiin miekalla
(385). Ensi kerran vuodatti kirkko nyt eriuskolaisten verta --
vaan tämä ei ollut viimmeinen. Tämä tapaus ennustaa meille noita
verisiä vuosisatoja, joiden vieriessä kirkko miekalla, rovioilla ja
lukemattomilla muilla kidutuskeinoilla raivosi kaikkia eriuskolaisia
vastaan. Näistä ajoista alkaen ei 12-13 vuosisataan ole olemassa
uskonvapautta maailmassa! -- Älköön kukaan kuitenkaan väärin
käsittäkö meidän tarkoitustamme. Emme suinkaan millään tavoin tahdo
puolustaa senkaltaista uskonvapautta, joka, irroittaen itsensä
Jumalan sanasta, vaatii samoja oikeuksia ja mitä rajattominta
vapautta kaikille seuroille ja lahkoille, olivat nämä sitten mitä
laatua tahansa; päinvastoin on kirkon velvollisuus kaikkina aikoina
ankarasti vastustaa ja keskuudestansa poistaa kaikkia eksyttäviä,
p. raamatun sanasta poikkeavia harhaoppeja, vaan miekkaan se ei
saa tarttua, sillä Herra ei uskonut sille semmoista asetta. Ennen
vainottiin kirkkoa ja sen jäseniä surmattiin, nyt vainoo ja surmaa
kirkko itse. Milloin se paremmin käsitti velvollisuutensa, milloin
se voittosammin taisteli, vainottunako vai vainoovana? Ei kaipaa se
kysymys vastausta.
Ajan puolustukseksi tulee meidän kuitenkin muistaa, etteivät
kaikki hyväksyneet kirkon menettelyä Priskillukselaisia kohtaan.
Ambrosius lausui mitä jyrkimmän moitteen tästä verisestä teosta
sekä rikkoi kaiken yhteyden niiden piispojen kanssa, jotka olivat
sitä puolustaneet. Samoin käytti itsensä vastamainittu Martinus
Toursilainen. Urhoollisesti pakotti hän Maximuksen peruuttamaan
käskyn, jonka mukaan kaikki Priskillukselaiset olivat surmattavat.
Vielä oli siis tuo tunnettu vakuutus, ettei kirkko halaja vuodattaa
verta, tosi sana ainakin muutamain kirkon edustajain suussa.
Myöhempinä aikoina oli sen matkiminen mitä törkeintä ivaa!


X.
Johannes Krysostomus.

Herra on minun paimeneni: ei minulta mitään puutu. Ps. 23: 1.
Mainion tiedemiehen ja puhujan _Libaniuksen_ kerrotaan
kuolinvuoteellaan vastanneen ystävilleen, kun nämä kysyivät, kenen
hän soisi jälkeläiseksensä: "Johanneksen, elleivät kristityt
jo ole saaneet häntä puolellensa". Tällä nimellä tarkoitti hän
erästä antiokialaista nuorukaista, joka muutaman vuoden kuluessa
lukemattomain muiden kera hänen mainiossa koulussaan oli viisautta
ammentanut ja ahkeruudellaan, erinomaisella älyllään sekä loistavalla
puhelahjallaan himmentänyt kaikkien muiden maineen. Libanius oli
pakana eikä käsittänyt kristinuskon vaikutusta siinä ihmissydämmessä,
jota sen säteet pääsevät valaisemaan, mutta hän oli nähnyt tämän
uskon vastustamattoman voittoretken maailmassa sekä aavistanut sen
vaikuttaneen Johannekseenkin. Johdattaessaan oppilaitaan pakanallisen
tieteen ja taiteen aarteita omistamaan ja ihailemaan, oli hän
kyllä nähnyt, että tuon aaterikkaan nuorukaisenkin silmät ilosta
välkkyivät, mutta opettajan kokenut aisti tarkkasi niiden säteilevän
toisestakin valosta, jota hänen oppinsa ei ollut niissä virittänyt,
ja sentähden hän epäili, oliko Johannes milloinkaan antautuva vanhan
helleeniläisen viisauden tulkiksi. Eikä Libaniuksen aavistus ollut
perätön: Jesus Kristus oli voittanut nuorukaisen sydämmen ja uskonut
hänelle suuren tehtävän valtakuntansa edistämisessä maan päällä.
Hänestä oli tuleva valittu Herran välikappale, jonka saarnan kautta
Kaikkivaltiaan voima oli herättävä tuhansia synnin unesta elävää
Jumalaa palvelemaan.
_Johannes Krysostomus_ syntyi Antiokiassa v. 347. Hänen isänsä,
joka oli korkea virkamies, kuoli varhain, ja pojan kasvatus jäi
nyt kokonaan äidin huoleksi. Mutta vaikka tämä hänen nimensä oli
_Antusa_ -- oli varsin nuori (hän jäi leskeksi 20 vuoden vanhana),
ymmärsi hän kasvattaa lastansa "kurissa ja Herran pelvossa", ollen
yksi noita Jumalan ulkonaisesti vähäpätöisiä, kaukana julkisen elämän
näyttämöltä hiljaisuudessa toimivia välikappaleita, joiden kautta
Herra monesti on johdattanut valtakuntansa jaloimmat sankarit ristin
salaisuutta käsittämään. Epäilyksettä salli Antusa poikansa käydä
koulua Libaniuksen luona, sillä hän luotti vakaasti siihen, että se
Herra, joka nuorukaisessa hyvän työn oli alkanut, myös varjelisi
häntä eksymästä oikealta tieltä. Eikä hänen toivonsa pettynyt.
Krysostomus palasi koulusta runsas tietovarasto mukanansa, mutta
tämä ei painanut hänen ajatuksiansa maahan, se vain kehotti häntä
ylentämään sydämensä Jumalan puoleen, joka on kaiken tosiviisauden
alku ja loppu. Loistavan tulevaisuuden maailmassa tarjosi nerokkaalle
nuorukaiselle etenkin asianajajan, tähän aikaan suuressa kunniassa
pidetty ammatti, mutta nuo viekkaat kujeet ja sukkelat mutkat, joita
tällä uralla runsaasti käytettiin, ilettivät häntä eikä hän saattanut
siihen antautua. Hän alkoi nyt ahkeraan tutkia raamattua, sen
totuudet tunkeutuivat syvään hänen sydämmeensä, ja, päättäen uhrata
koko elämänsä Herralle, antoi hän kastaa itsensä. Hän oli silloin 18
vuoden ikäinen.
Sydämmensä hartaimman halun ja monen tämän aikakauden hurskaan
nuorukaisen esimerkin kehottamana aikoi Krysostomus ruveta munkiksi,
saadaksensa eksyttävän maailman häntä häiritsemättä yksinäisyydessä
palvella Herraa. Mutta ikäänkuin jumalallisen ilmoituksen ohjaamana
vastusti Antusa, tuo kaikkiin poikansa toiveisin mieltyväinen,
alttiiksiantavainen äiti, järkähtämättä tätä päätöstä. Hän vei
Krysostomuksen siihen huoneesen, missä hän oli hänen synnyttänyt,
ja kertoi täällä äidin rakkauden vastustamattomalla kielellä, mitä
hän oli kärsinyt hänen edestänsä, miten rukouksensa, toivonsa,
murheensa, ilonsa ajan vaihdellessa aina yhtä uskollisesti oli
tarkoittanut ainoastaan hänen ainoata poikaansa, "Ja nyt sinä minun
heittäisit toisen kerran leskeksi" lausui hän kyynelet silmissä,
"älä vihoita Jumalaa saattamalla äitisi murheelliseksi". Tämmöisen
äidin rukouksilta ei voinut Krysostomus sulkea sydäntänsä; hän jäi
Antiokiaan ja ryhtyi jumaluusoppia tutkimaan. Suureksi avuksi tässä
työssä oli hänelle kaupungin vanha, arvokas piispa _Meletius_,
joka sydämmen ystävyydellä otti häntä neuvoaksensa. Tämä aika oli
Krysostomuksen kehitykselle varsin tärkeä.
Muutamien vuosien kuluttua kuoli Antusa, ja nyt vetäysi Krysostomus
lähellä olevaan vuoriseutuun, missä hän kuusi vuotta oleskeli
munkkina, viettäen aikaansa miettimisellä, lukemisella ja
rukouksella. Masentunein ruumiinvoimin, mutta palavin sydämmin ja
kokeneen kristityn vakavalla mielellä palasi hän tämän ajan kuluttua
Antiokiaan. V. 381 vihittiin Krysostomus täkäläisen seurakunnan
diakoniksi ja viisi vuotta myöhemmin presbyteriksi.
Jos kukaan, sopi Krysostomus suuren kaupungin papiksi. Hienosti
sivistyneenä ja oppineena tajusi hän oikein arvostella kaikkia
noita vaihtelevia, monivärisiä ilmiöitä, joihin ihmiselämä
tämmöisissä paikoissa pukeutuu, sekä oikein sovittaa sanansa eri
olojen mukaan. Mutta hän ei ollut noita omaa kunniaansa etsiviä
saarnaajia, jotka säilyttääkseen maailman ystävyyttä, huutavat:
"rauha, rauha", vaikkei rauhaa olekaan; säälimättä paljasti hän
Antiokian seurakunnan turmeluksen, säästäen yhtä vähän rikkaiden
ja ylhäisten, kuin köyhäin ja alhaisten syntejä. Krysostomus oli
oikeauskoinen, hän vihasi harhaoppisuutta sekä vastusti ankarasti
kaikkea raamatun mielivaltaista selittämistä, joka tapa tähän aikaan
oli käynyt hyvinkin yleiseksi, mutta tämä ei suinkaan ollut hänen
ainoa ansionsa. Oppiriitojen aikakaudella, jonka kuluessa n.s.
puhdasoppisuuden kuollut poostavi sai yhä suuremman merkityksen ja
kristillisen elämän ehdot ja tunnusmerkit jäivät syrjäseikoiksi,
tähtäsi Krysostomuksen saarna aina sanankuulijoitten sydämmiin,
joita hän pyrki herättää elävään synnintuntoon, katumukseen, uskoon,
toivoon, rakkauteen. Hänen saarnansa ytimenä oli tuo jumalallinen
totuus "Jumalan valtakunta ei ole puheessa, vaan voimassa", ja
tätä totuutta tahtoi hän sovitetuksi kaikkiin elämän oloihin. Eikä
tarvinnut hänen sanoja hakea, ne oli hänellä aina valmiina, sujuen
ihmeen helposti pukemaan hänen ajatuksensa mitä kauniimpaan muotoon.
Krysostomus oli vanhan kirkon suurin puhuja; salaman kirkkaudella
valasi hänen saarnansa synnin pohjattomat syvyydet, mahtavan
kevättulvan voimalla särki se pirstaleiksi nimikristillisyyden
rakentamat heikot tukeet, joilla tämä koetti suojella noita muka
viattomia huvejansa maailman iloisilla rannoilla. Mutta hän ei
saarnannut ainoastaan lakia, hän oli päinvastoin evankeelinen paimen,
vaikka hän ei julistanut syntien anteeksiantamisen autuaallista
sanomaa muille kuin katuvaisille syntisille, jotka isoivat ja
janoivat vanhurskautta. Voimakkaasti hänen puheessaan kaikui Siinain
pitkäisten jylinä, sanomattoman suloisesti kuului siinä evankeliumin
todistus syntisten pelastuksesta Karitsan veressä. 12 vuotta vaikutti
Krysostomus pappina Antiokiassa arvaamattomaksi siunaukseksi
sikäläiselle lukuisalle seurakunnalle, kunnes hän sai toisen, vielä
laajemman vaikutusalan.
Teodosius Suuren kuoltua olivat hänen poikansa _Honorius_ ja
_Arkadius_ jakaneet valtakunnan keskenänsä; edellinen otti länsimaat,
jälkimmäinen itämaat hallitaksensa. Suuren keisarikunnan mahtavuuden
päivät olivat menneet; kaikkialla ilmaantui sen perikadon enteitä.
Etenkin oli turmeluksen rutto nähtävänä suurissa kaupungeissa.
Itäisen valtakunnan pääkaupunkina oli Konstantinopoli. Ulkonaisen
mahtavuuden ja prameuden loistavan peitteen alla vietti pimeyden
ruhtinas suuria voittoja, uhaten kokonaan tukehuttaa kaiken
kristillisen elämän tässä kuuluisassa kaupungissa. Turhaan oli
Konstantinopolin kokous (381), josta ennen on kerrottu, täkäläiselle
piispalle omistanut patriarkan arvon: ulkonaista, maailman silmiin
pistävää loistoa oli ennestään yltäkyllin, eikä Jumalan valtakuntaa
milloinkaan ole edistetty arvonimillä, ihmiskunnian ja maallisen
voiton etsimisellä. Muualta oli apu tuleva, ja se tulikin.
Pelastuksen Jumala tahtoi vielä kerta herättää Konstantinopolin
seurakuntaa synnin unesta. Välikappaleena käytti Hän Krysostomuksen.
Eräs Arkadiuksen hovin mahtava virkamies nimeltä _Eutropius_
oli kuullut Krysostomuksen saarnaavan Antiokiassa, ja hänen
vaikutuksestaan kutsuttiin tämä pääkaupungin piispaksi (397).
Hyvin tietäen, miten vaikea tämä virka oli, ei Krysostomus millään
ehdolla tahtonut sitä vastaanottaa, mutta turhat olivat kaikki hänen
yrityksensä saada hovin päätöstä muutetuksi ja seuraavana vuonna hän
vihittiin Konstantinopolin patriarkaksi. Raskaat olivat tästä alkaen
hänen päivänsä, kovaa taistelua loppuun asti hänen elämänsä, mutta
hän ei vaikeroinnut, masentunut, sillä hän tiesi Kristuksen seuraajan
tien olevan ristin tien eikä odottanut lepoa ja rauhaa täällä
viheliäisyyden ja synnin laaksossa.
Moni jalo opettaja oli ennenkin saarnannut Konstantinopolin
seurakunnalle, mutta ei ollut kukaan niin voimakkaasti todistanut
ristiinnaulitusta Vapahtajasta, kuin Krysostomus. Kun hän nousi
saarnatuolille, ei silloin nukuttu kirkossa, miten lukuisa ja
sekalainen kuulijakunta sitten olikin. Jumalan sanan terävällä
miekalla iski hän sanankuulijoittensa sydämmiin, repien palasiksi
kaikki nuo itsevanhurskauden kurjat verhot, joilla kääntymätön
ihminen huolellisesti koettaa muilta ja itseltänsä salata
kadotetun tilansa. Eikä Krysostomus nuhdellut ainoastaan noita
törkeitä, kaikkea siveellisyyttä loukkaavia syntejä; rohkealla
kädellä riisti hän maailman kevytmielisiltä huveilta ja turhilta
menoilta sen vaipan, jonka alla tämän maailman jumala sivistyksen,
ihannetaiteen y.m. varjonimellä levitti valtakuntaansa Kristuksen
seurakunnassa, sekä todisti Jumalan sanalla, miten mahdoton on
kahden herran palveleminen. Yhteiskunnan kaikkiin oloihin loi hän
tarkan silmänsä, kaikkea pystyi hän arvostelemaan, kaikkeen uskalsi
hän koskea. Keisarillisen palatsin komeat muurit, sen kullasta ja
kalliista kivistä hohtavat huoneet eivät häikässeet häntä; teaterit,
kilpa-ajonäytelmät, tämän maailman mahtavain loistavat seurat ja
ylölliset pidot eivät voineet häntä pettää, sillä hän punnitsi nämä
kaikki kristinuskon vaa'alla, jolla niiden arvo supistui höyhenen
painoksi. Synti vain painoi äärettömästi -- sen pohjaton turmelus oli
havaittavana kaikkialla. Sitä vastustamaan, sitä vastaan taistelemaan
oli Krysostomus tullut pääkaupunkiin -- vaan eikö taistelu ole turha,
eikö hän siinä ole horjuva, sortuva, lukemattomat ja mahtavat kun
ovat hänen vastustajansa? Ei, hän ei pelkää, kuinka voimaton ja
heikko hän itsessään onkin, sillä hän taistelee totuuden puolesta,
Jumala on hänen kanssansa ja näkymättömät, taivaalliset sotajoukot
vartioitsevat häntä.
Saiko Krysostomus esteettömästä, kenenkään häntä häiritsemättä
saarnata parannusta valtakunnan suuressa pääkaupungissa, jonka
pimeyden ruhtinas oli valloittanut? Jos niin olisi ollut, epäilisimme
täydellä syyllä, ansaitsiko hän todella sen nimen [Nimi Krysostomus
merkisee kultasuu.], jonka jo hänen oman aikansa kristityt hänelle
omistivat. Ei ole vielä kukaan oikein, s.o. Jumalan sanan vaatimuksen
mukaan, koskenut ihmissydämmen turmelukseen, hankkimatta itselleen
vihamiehiä, eikä ollut Krysostomus monta kertaa saarnannut
Konstantinopolissa ennenkuin kaupunki oli täynnä hänen vihamiehiänsä.
Heti alussa riitaantui hän yllämainitun Eutropiuksen kanssa. Tämä
oli koettanut riistää kirkolta n.s. asyyli-oikeuden, jonka mukaan
jokainen vainottu, paettuaan kirkon alttarin juurelle, oli turvassa,
ja Krysostomus puolusti jäykästi tätä, samoinkuin muita kirkon
oikeuksia, maallisen vallan sortoa vastaan. Sitä paitsi oli piispa
monesti julkisestikin moittinut tuon mahtavan miehen hurjaa ja
jumalatonta elämää. Eutropius koetti kostaa saattamalla piispan
epäluulon alaiseksi hovin silmissä, toivoen tällä tavoin saavansa
hänen poistetuksi kaupungista. Yrityksestä ei tällä kertaa kuitenkaan
mitään tullut, Eutropius kun itse takertui toisten turmioksi kutomiin
verkkoihinsa. Petoksillaan ja röyhkeän ylpeällä käytöksellään oli
näet hänkin saavuttanut monta vihamiestä. Hovinkin luottamuksen oli
hän ennen pitkää kadottanut eikä hänellä lopuksi ollut muuta neuvoa
kuin, turvaten kirkon asyyli-oikeuteen, jota hän itse oli sortanut,
paeta Herran huoneesen. Täällä tapasi hänen Krysostomus eräänä
päivänä pelosta vapisevana alttarin juurella. Käyttäen tilaisuutta
kuvasi hän tämän kohtauksen johdosta seurakunnalle maallisten
olojen vaihtelevaisuutta, turhuutta, muistuttaen onnetonta, miten
hän hyvillä ja ankarilla sanoilla oli häntä neuvonut, varoittanut,
nuhdellut, vaan aina turhaan. Saarna, jonka hän silloin piti, on
meille säilynyt; se sisältää syviä totuuksia, joita Krysostomus
tapansa mukaan on pukenut verrattoman kauniisin sanoihin ja
vertauksiin. Jalolla saarnallaan sai piispa onnettoman hengen tällä
kerralla pelastetuksi vimmastuneen kansan ja sotamiesten vihalta,
mutta kun Eutropius myöhemmin pakeni kirkosta ja matkusti Kyproon,
vangittiin hän siellä ja mestattiin.
Mutta Krysostomuksella oli muitakin mahtavia vihollisia, niiden
joukossa keisarinna _Eudoxiakin_, jonka jumalattomuutta hän monesti
oli nuhdellut. Hyvin hän tiesi, miten vaarallinen hänen asemansa oli,
vaan eivät varoitukset eivätkä uhkaukset saaneet häntä muuttamaan
saarnatapaansa. Yhdeltä ainoalta kerjäsi hän armoa, ja Hänelle tahtoi
hän pysyä uskollisena elämänsä loppuun asti, huolimatta ihmisten
ystävyydestä, pelkäämättä heidän vihaansa. Näin asiain ollen leimahti
maailman viha häntä kohtaan piankin ilmituleen.
Länsimaissa oli Origineksen teoksia jo kauan luettu epäluulolla.
Itämaissa sitä vastoin arvosteltiin häntä toisin, ja puhdasoppisuuden
täkäläiset etevimmät edustajatkin, niinkuin Atanasius, Basilius
y.m., jotka suureksi osaksi olivat koonneet jumaluusopillisen
sivistyksensä juuri tuon mainion kirkkoisän uskonopista, pitivät
häntä suuressa arvossa. Kuitenkin oli täälläkin vastapuolue
syntynyt, joka väitti ariukselaisen harhaopin saaneen alkunsa
Origineksen vääristä väitelmistä ja senvuoksi kovasti vastustivat
hänen kirjoituksiaan. Alussa taistelivat egyptiläiset munkit
keskenänsä tämän riitakysymyksen johdosta, mutta sittemmin levisi
kiista muuallekin. Etenkin Palestinassa kävi se hyvin kiihkosaksi.
V. 394 tuli _Salaminin_ piispa _Epifanius_ (k. 403) Jerusalemiin,
Hän saarnasi Originesta vastaan, jota taas täkäläinen piispa
Johannes innokkaasti puolusti. Yhä kiivaammaksi yltyi riita, kunnes
Aleksandrian piispa _Teofilus_, joka oli mieltynyt Originekseen,
sai sen täällä asettumaan. Tämä kunnianhimoinen, tämän maailman
tavaroihin rakastunut mies oli kuitenkin syynä siihen, että sama
kiista ennen pitkää syntyi uudelleen. Taistelu siirtyi tällä kertaa
Konstantinopoliin, tarjoen Krysostomuksen lukuisille vihamiehille
kauan odotetun tilaisuuden hyökätä häntä vastaan.
Asian laita oli seuraava. Teofilus oli suuttunut entisille
ystävilleen, muuttanut mielipiteensä, niinkuin senkaltaiset
miehet helposti tekevät, sekä ajanut maanpakoon suuren joukon
egyptiläisiä munkkeja. Vainotut pakenivat Konstantinopoliin ja
Krysostomus otti suojellaksensa heitä. Hän kyllä selvästi näki
näiden munkkien joutuneen harhateille opin suhteen eikä suinkaan
puolustanut niitä Origineksen mielipiteitä, jotka olivat antaneet
aihetta heidän eksytyksiinsä, mutta hän ei saattanut hyväksyä
Teofiluksen menetystapaa heitä kohtaan sekä oli liiaksi valistunut
kannattaaksensa niiden käsitystä, jotka muutamien erehdyksien vuoksi
vaativat kirkkoa kiroomaan miestä, semmoista kuin Origines. Saatuansa
kuulla, että Krysostomus ystävällisesti oli munkit vastaanottanut,
lähti Teofilus Konstantinopoliin. Hän tiesi, miten voimakkaasti
Krysostomus oli vastustanut syntiä ja todistanut Herrasta tässä
kaupungissa, mutta tämä seikka ei arveluttanut häntä, päinvastoin oli
se hänelle kehotukseksi ryhtymään taisteluun tuota kuuluisaa miestä
vastaan, jolla juuri täällä oli monta vihamiestä. Ystävällisesti
pyysi Krysostomus Teofilusta luonansa asumaan, mutta tämä kieltäysi
ja sai nyt asunnokseen erään keisarillisen huvilan kaupungin
ulkopuolella. Täällä hän ahkeraan kutoi verkkojaan, sepitteli
juoniaan, ja kaikkialta tulvasi hänen luoksensa samanmielisiä
hengellisiä. Kun nämä, peläten kansaa, eivät uskaltaneet esiintyä
Konstantinopolissa, kokoontuivat he kirkolliskokoukseen Kalcedoniin,
missä Krysostomuksen kanta päivän kysymyksen suhteen muka oli
tutkittava. Mitä törkeimmällä tavalla tuli kokouksen oikea tarkoitus
heti ilmi. Krysostomusta vastaan tehtiin jos minkälaisia syytöksiä:
hän oli muka tuhlannut kirkon omaisuutta, laiminlyönyt kristillisen
vieraanvaraisuuden vaatimuksia, nukuttanut seurakuntaa myötäänsä
kehottamalla sitä parannusta tekemään sekä yllyttänyt kansaa
kapinaan. Yksimielisesti päätettiin, että Krysostomus oli erotettava
virastansa. Päätös lähetettiin keisarin vahvistettavaksi; sitä
seurasi näin kuuluva kirjoitus: "Hurskas keisari valvokoon tuomitun
poistamista kirkosta sekä että hän saa erityisen rangaistuksen
majesteetirikoksestaan, sillä ei sovi meidän, piispojen, sitä tutkia".
Näitä vehkeitä toimitettaessa, oli Krysostomus tyyni, horjumaton,
niinkuin kallio myrskyn lähestyessä. Noin neljäkymmentä uskollista
paimenta oli kokoontunut hänen luoksensa. Heille hän puhui
lohdullisia, vakavia sanoja, jommoisia ainoastaan se puhuu, joka
Kristuksen seuraamisessa on oppinut voittamaan maailman. Saatuansa
tiedon Kalcedonissa tehdystä päätöksestä, kiiruhti kansa joukottain
rakkaan piispansa luoksi, puolustaaksensa häntä väkivaltaa vastaan.
Krysostomus esiintyi asumuksensa edustalla. "Aallot kuohuvat" lausui
hän "mutta me emme pelkää hukkua, sillä me seisomme kalliolla. Meri
pauhaa, mutta Jesuksen laiva ei milloinkaan joudu haaksirikkoon.
Sanokaat, mitä me pelkäisimme? Kuolemaako? Kristus on minun elämäni
ja kuolema on minun voittoni. Maanpakoako? Maa on Herran ja
kaikki mitä sen päällä on. Tahi pelkäisimmekö kadottaa maallisen
omaisuutemme? Emme ole mitään maailmaan tuoneet emmekä saata mitään
täältä viedä muassamme. Minä ylönkatson mitä tämä maailma kutsuu
pelättäväksi, sen loistoa minä pilkkaan. Köyhyyttä en pelkää enkä
halaja rikkautta. En kammoksu kuolemaa enkä toivo saavani elää, ellei
se ole teille hyödyksi. Sentähden kehotan teitä levollisuuteen.
Ei kenkään ole minua teistä erottava, sillä Jumala on meidät
yhdistänyt... En minä omiin voimiini luota: minulla on Herran lupaus,
joka kuuluupi näin: minä olen läsnä teitä joka päivä maailman loppuun
asti. Kristus on minua läsnä, ketä minä pelkäisin! Kohotkoot meren
aallot vaikka kuinka korkeiksi, raivotkoon tämän maailman ruhtinas
minua vastaan -- kaikkea tätä pidän hämmähäkin verkkoa heikompana.
Alituisesti minä huokaelen: tapahtukoon Herra sinun tahtosi, ei
niin eikä näin, vaan niinkuin Sinä tahdot. Hänen sanansa on minun
linnani, minun kallioni, se sauva, johon luottamuksella saatan
turvautua. Jos meidän paikan suhteen täytyisiki toisistamme erota,
olemme kuitenkin rakkaudessa yhdistetyt. Ei kuolemakaan voi meitä
toisistamme erottaa; jos ruumiini kuolee, on minun sieluni elävä ja
muistava seurakuntaa. Olen valmis tuhannen kertaa uhraamaan henkeni
teidän edestänne; älkäät minua siitä kiittäkö -- minä teen vain
velvollisuuteni, sillä jokainen hyvä paimen antaa henkensä lampaitten
edestä. Kuolema vie minun kuolemattomuuteen, vainot tuottavat minulle
oikean turvan. Ei minua vainota synnin tähden, rakkauteni tähden
teitä kohtaan minua maailma vihaa, koska olen taistellut poistaakseni
pahaa seurakunnastani, jotta ei viekas vihollinen pääsisi raatelemaan
lampaita".
Vasta jos häntä väkivallalla pakotettaisiin, oli Krysostomus
päättänyt peräytyä. Keisarinnan viha kiehui ja hän sai puolisonsa
lähettämään sotamiehiä piispaa kiinniottamaan. Levollisena seurasi
tämä vartijoitaan, jotka veivät hänen laivaan. Mutta tuskin oli tämä
purjehtinut satamasta, ennenkuin kansa niin jäykästi alkoi vaatia
Krysostomusta takasin tuotavaksi, että hallituksen täytyi peruuttaa
tuomio. Kun rakastettu paimen jälleen saapui pääkaupunkiin, otti
kansa hänen vastaan äärettömällä riemulla. Kiittäen Jumalaa kaikesta
mikä oli tapahtunut, ryhtyi Krysostomus jälleen virkatoimiinsa. Mutta
lyhyt oli hänen ystäväinsä ilo.
Jonkun ajan kuluttua pystytettiin aivan lähelle kirkkoa hopeasta
tehty kuvapatsas keisarinnan kunniaksi. Sen vihkiminen tapahtui
melskaavilla huveilla, näytelmillä ja tansseilla. Krysostomus,
joka aina oli vihannut tämänkaltaisia turhuuksia, moitti juhlaa
eräässä saarnassa. Keisarinnan viha kiihtyi entistä julmemmaksi.
Piispaa vastaan nostettiin uusia kanteita, eikä aikaakaan, niin
purjehti hän taas sotamiesten vartioimana maanpakoon (404). Pitkään
aikaan Krysostomuksen ystävät eivät tienneet mitään jalon paimenen
kohtalosta. Vihdoin tuli tieto että hän oleskeli kaukaisessa
_Kaukasus_ nimisessä kaupungissa sekä että hänen terveytensä pitkän
ja kovan matkan, alituisten murhayritysten ja sanomattomain muiden
tuskain ja kiusausten kautta oli käynyt hyvin huonoksi. Myöhemmin
saapui häneltä kirjeitä, joista kaikki huomasivat hänen mielialansa
olevan saman kuin ennen, sillä kirjeet olivat täynnä Herran
kiitosta ja sitä iloa, jota uskollinen Kristuksen palvelija tuntee,
lähestyessään ijankaikkisen rauhan majoja.
V. 405 kutsui vanhurskas Jumala hekumallisen ja julman Eudoxian
tuomionsa eteen. Krysostomuksen ystävät koettivat nyt saada kauan
kaivatun paimenensa takasin pääkaupunkiin, mutta tämä yritys tuotti
hänelle ainoastaan uusia kärsimisiä. Kerrassaan katkaistaksensa
kaiken yhteyden hänen ja hänen seurakuntalaistensa välillä,
vaativat vastustajat keisaria karkottamaan vanhan, elämän vaivoista
nääntyvän paimenen vielä kaukaisempaan maahan. Kurja ruhtinas
suostui vaatimukseen, ja Krysostomus tuomittiin vietäväksi Mustan
meren itäpuolella olevaan _Pituys_ nimiseen kaupunkiin. Mutta hän ei
kestänyt matkan vaivoja, taikka oikeammin: armon Jumala, jota hän
kaikissa vaiheissa uskollisesti oli palvellut, oli päättänyt kutsua
hänen kotiin. Saavuttuaan _Komanan_ kaupunkiin, sai Krysostomus vähän
levähtää sikäläisessä kirkossa. Turhaan rukoiltuaan vartijoitaan
suomaan hänelle hiukan pitempää lepoa, täytyi hänen jo seuraavana
päivänä jatkaa matkaa, vaan ei ehditty pitkälle, ennenkuin piispan
uupuvat voimat pakottivat hänen seuraajansa palajamaan mainittuun
kirkkoon takasin. Siellä puki Krysostomus valkeat vaatteet päällensä,
nautti Herran ehtoollisen ja rukoili hetken hiljaa. Kun hän tunsi
pelastuksensa lähestyvän, korotti hän vielä kerran äänensä ja lausui
tunnetut lempisanansa: "Herra olkoon kiitetty kaikesta, amen!"
Kirkkoon oli saapunut paljo väkeä todistamaan tuon kuuluisan piispan
poislähtöä, jonka maine oli levinnyt kristikunnan kaukaisiimpiinkin
maihin. Krysostomuksen kauniit silmät loistivat kirkkaammin kuin
milloinkaan ennen, niissä välkkyi ylönluonnollisessa valossa hänen
kirkastettu henkensä, joka nyt muutti ikuiseen kunniaan. -- Tämä
tapahtui syyskuun 14 p. 407.
Näin elää, tällä tavoin kuolee ainoastaan se, jolle Jumalan
valtakunnan voitto ja Herran kunnia on kaikkea muuta kalliimpi.
Ristiinnaulitun kuninkaan lähettiläiden vaellus maan päällä on _aina_
ristin tie, jos he pysyvät Herralle uskollisina eivätkä suostu
solmimaan liittoa maailman kanssa, siten hankkiaksensa itselleen
rauhallisia päiviä tässä elämässä. Vasta kuoleman kautta pääsevät
he lepoon, mutta silloin onkin heidän ilonsa ikuinen Karitsan
istuimen edessä taivaassa. Kuinka ihmeen kauniisti säteilee tämä
totuus meitä kohtaan Krysostomuksen taistelusta totuuden puolesta
ja hänen voittosasta kuolemastansa! Mikä kehotus myöhempien aikojen