Kertomuksia kirkkohistorian alalta 1: Vanha aika - 17

varustanut. Jos hän olisi valinnut hyvän ja hylännyt pahan, niin
olisi hän kehittynyt täydelliseen vapauteen: hänen tahtonsa olisi
siihen määrin harjaantunut hyvää noudattamaan, ettei hän enää olisi
saattanutkaan syntiä tehdä. Mutta Aadam lankesi syntiin, tuottaen
täten itsellensä kuoleman ja ijankaikkisen kadotuksen, josta hän
ei omin voimin mitenkään voinut itseänsä pelastaa. Aadamissa ovat
kaikki ihmiset syntiä tehneet; hänen turmeluksensa ja kadotetun
tilansa ovat kaikki hänen jälkeisensä häneltä perineet. Syntyessään
maailmaan on ihminen perinpohjin turmeltunut, ainoastaan pahaa,
vaan ei mitään hyvää, voi hän omasta voimastansa tuntea, ajatella,
tahtoa, tehdä, ollen tässä tilassa kuoleman ja ijankaikkisen
kadotuksen oma. Tästä pohjattomasta onnettomuudesta voi _ainoastaan_
Jumalan armo ihmisen pelastaa: Jesus Kristus on tullut maailmaan
syntisiä pelastamaan, itse he eivät voi pelastukseensa ensinkään
mitään. -- Näin pitkälle on Augustinus oikeassa, emmekä saata muuta
kuin ihmetellä sitä hengellistä valistusta ja syvää tarkkuutta,
jolla hän kehittää näitä kristinuskon perustotuuksia, joille hänen
aikuisensa kirkonoppi jo oli käynyt miltei kokonaan vieraaksi,
mutta valitettavasti on hän uskonnollisen järjestelmänsä lopussa
eksynyt pois oikealta uralta. Koska siis -- niin hän näet kysyy --
Jumalan armo vaikuttaa kaikki, eikä ihminen itse voi pelastustansa
tahtoakaan, vielä vähemmin mitään sen saavuttamiseen vaikuttaa,
mikä on syynä siihen, että toiset ihmiset tulevat autuaiksi, toiset
joutuvat kadotukseen? Himmentymättömän elävästi muistaa hän, miten
hän vuosi vuodelta pakeni, vastusteli, kammoksui Jumalan armoa,
kunnes se "vastustamattomalla voimalla" hänen voitti, käänsi ja
otti holhottavaksensa. Tästä hän ei pääse mihinkään; -- hän tutkii,
miettii, ajattelee, kunnes hän, ykspuolisesti käsittäen muutamia
raamatunkohtia, järkensä avulla johtuu seuraavaan päätelmään: Jumala
on ijankaikkisessa neuvossaan päättänyt pelastaa toiset ihmiset,
kadottaa toiset. -- Edellisiin vaikuttaa Hänen armonsa ja rakkautensa
vastustamattomalla tavalla, jälkimmäisiä kohtaan ilmaisee Hän pyhän
vanhurskautensa. -- Lohduton, toivoton on tämä oppi. Jesuksen
Kristuksen Isän, "joka tahtoo kaikkia ihmisiä autuaaksi ja että
he totuuden tuntoon tulisivat", Hänen, joka ei säästänyt ainoata
Poikaansa, voidaksensa pelastaa ihmiset synnistä, kuolemasta ja
perkeleen vallasta, väittää hän siis olevan armahtamattoman Jumalan,
joka mielivaltaisesti, vaan ei rakkautensa määräämänä, tuomitsee
ja säästää, hukuttaa ja pelastaa. Itse kammoksui Augustinus tätä
uskonoppinsa toivottoman kolkkoa ja kovaa johtopäätöstä eikä
hän hirvennyt sitä likemmin selittää eikä pitemmälle kehittää.
Ainoastaan sen lisäyksen hän siihen teki, että Jumala vasta
syntiinlankeemuksen jälkeen on valinnut toiset ihmiset armonsa,
toiset vanhurskautensa esineeksi. Kuinka turmeltunut ja kaikkeen
hyvään mahdoton inhimillinen luonto onkin, täytyy meidän kuitenkin
raamatun todistuksen mukaan olettaa, ihmisen pelastuksen siinä määrin
riippuvan hänen tahdostaan, että hän, Jumalan armahtavan kutsumuksen
etsintänä, saattaa joko korottaa kättänsä hänelle valmistettua ja
tarjottua pelastusta vastaanottamaan taikka, omaan itseensä tyytyen,
yhä edelleen poistua Herrasta. Tätä Augustinus ei myönnä, pitäen
väitöstä turmeltuneen ihmisluonnon puolustamisena ja jumalallisen
armon halveksimisena, vaikkei sille ihmiselle, joka omistaa tämän
Jumalan hänelle tarjooman avun, jää enempää ansiota, kuin kuolemaan
tuomitulle, joka suostuu hyväksensä käyttämään esivallan hänelle
julistaman armoitussanoman. Lausuihan Vapahtaja itse: "Jerusalem,
Jerusalem, sinä joka tapat profeetat ja kivillä surmaat ne, jotka
sinun tykös lähetetyt ovat! kuinka usein minä tahdoin koota sinun
lapses, niinkuin kana kokoo poikansa siipeinsä alle? ja te ette
_tahtoneet_", siten todistaen, että Jumalan kaikille ihmisille
valmistava pelastus voi olla siunaukseksi ainoastaan niille jotka sen
_tahtovat_ ottaa vastaan.
Luonnollista oli, että Augustinuksen oppi Jumalan
edeltäkäsin-määräämisestä herätti suurta huomiota ja sekasortoa.
Toiset joutuivat kokonaan epätoivon valtaan, toiset käyttivät
sitä suruttoman elämänsä puolustuksena, arvellen tarpeettomaksi,
turhaksi ajatella ja rukoilla sielunsa pelastusta, koska ihmisen
tulevaisuus ja lopullinen kohtalo kuitenkin on edeltäkäsin määrätty.
Vaikea, mahdoton oli Augustinuksen tyydyttää kaikkia niitä, jotka
tämmöisten väitösten johdosta vaativat häneltä tarkempaa selitystä.
Hän kyllä koetti vastata, lausuen muun ohessa: "ei kenkään voi
tietää, autuuteenko vai kadotukseenko Jumala on hänen määrännyt;
sentähden älköön kukaan antautuko epätoivoon taikka lihalliseen
suruttomuuteen, vaan eläköön jokainen uskossa;" mutta ei ole hänen
puolustuksensa tyydyttävä. Päinvastoin täytyy meidän myöntää, että
Augustinus tätä kysymystä koskevissa väittelyissä huonosti kannatti
ajattelijamainettansa. Mutta tämä on hänen sydämmensä syy, joka
-- me uskallamme sen väittää -- ei milloinkaan hyväksynyt eikä
omistanut tuota hänen järjestelmänsä lohduttoman kovaa oppia Jumalan
edeltäkäsin-määräämisestä, jonka hänen järkensä johdonmukaisesti
eksyi oikeaksi olettamaan.
Selvittämällä oppia perisynnistä, ihmisluonnon kerrassaan
turmeltuneesta tilasta sekä Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa
on Augustinus tuntuvammin kuin mikään muu kirkkoisä vaikuttanut
kristillisen tunnustuksen kehittämiseen raamatun mukaan, jos kohta
hänen oma aikakautensa jo oli poistunut niin kauas oikealta tieltä,
että se nimeksi vain saattoi omistaa hänen syvän oppinsa. Augustinus
oli kristitty sanan syvemmässä merkityksessä, hän ei suostunut
tekemään myönnytyksiä niiden eduksi, jotka kammoksuen karttavat tosi
kristillisyyden peruuttamattomia totuuksia ja sovittamalla koettavat
saada niitä jossakin määrin mukaantumaan ylpeän ihmissydämmen
pintapuolisten vaatimusten mukaan, eikä hän epäillyt kokonaan
paljastaa sen turmeltunutta tilaa, kuinka kovilta hänen sanansa
sitten kuuluivatkin kaikkien niiden korvissa, jotka, säälien omaa
itseänsä, ainoastaan puolittain tahtoivat alistua Jumalan sanan
tuomion alle. Sentähden ilmaantui Augustinuksen tunnustuksen rinnalla
eräs välittävä oppi, joka koki lieventää suuren kirkkoisän muka liika
jyrkkää väitöstä ihmisen turmeltuneesta tilasta, siten väittäen
Pelagiuksen oppia ainakin osaksi oikeaksi. Tämä uusi harhaoppi on
tunnettu _Semipelagiukselaisuuden_ nimellä. Sen etevin edustaja oli
_Massilian_ luostarin abboti _Johannes Cassianus_ (k. 432). Hän
opetti seuraavaan tapaan: Syntiinlankeemuksen jälkeen on ihmisluonto
kyllä turmeltunut, vaan ei kuitenkaan kokonaan syntiin kuollut. Se
on vain heikontunut ja sairas, taipuvainen hyvää tahtomaan, vaikka
kykenemätön sitä omin voimin harjoittamaan. Jos ihminen oikein
käyttää vapaata tahtoansa, saapi hän palkinnokseen Jumalan armon
avun, joka auttaa hänen omaa hyvää pyrkimistänsä, niin että hän
voipi kääntyä synnin palveluksesta elämän tietä vaeltamaan. -- Jo
Augustinus itse taisteli semipelagiukselaisuutta vastaan, osottaen
selvästi, ettei tämä ollut kuin pelagiukselaisuutta, vaikka hiukan
salatussa muodossa, ja hänen kuolemansa jälkeen jatkoivat hänen
ystävänsä taistelua. Vastustajat toivat esille kaikenlaisia syytöksiä
suuren kirkkoisän oppia vastaan, muun ohessa väittäen Augustinuksen
muka lausuneen, että Jumala on edeltäkäsin määrännyt toisia ihmisiä
syntiä tekemään. Monesti oli voitto kallistua semipelagiukselaisten
puolelle, kunnes _Arausion kirkolliskokous_ julisti heidät
harhaoppisiksi (529). Samassa tilaisuudessa keskusteltiin myös
Augustinuksen opista Jumalan edeltäkäsin-määräämisestä, vaan tämän
kysymyksen suhteen ei muuta päätöstä tehty kuin se, ettei Jumala ole
määrännyt ketään syntiä tekemään.
Näin hyväksyi siis sekä itäinen että läntinen kirkko Augustinuksen
syvän, raamatun selvän todistuksen mukaan kehittämän opin synnistä
ja armosta, hyläten nuo vaaralliset harhaopit, jotka koettivat
suistaa kristillistä tunnustusta ihmisen oman vanhurskauden
osottamalle petolliselle tielle. Omituista on nähdä, miten
kristikunta kaikkina aikoina on ollut taipuvainen eksymään juuri
tämän tärkeän kysymyksen suhteen. Nuo lukemattomat lahkot ja
erikoisseurat, joista kirkkohistoria tietää kertoa, ovat suurimmaksi
osaksi vain pintapuolisesti omistaneet sen totuuden, että ihminen
on köyhä syntinen sekä ettei hän milloinkaan saa unohtaa tätä,
jos hän toivoo pelastusta siltä Vapahtajalta, joka todistaa:
"autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen; autuaat
ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta".
Mutta tälle tunnustukselle ei ole ylpeä ihmissydän halukas pysymään
uskollisena, sillä siihen perehtyminen opissa ja elämässä tuottaa
joka päivä kuoleman vanhalle ihmiselle, eikä tämä ole altis luopumaan
vallastansa. Unohtaen Jesuksen sanat "se portti on ahdas, ja se
tie on kaita, joka vie elämähän", eksyi kirkollinen tunnustuskin
olettaman kristityn vaellusta maan päällä vanhalle ihmiselle
mieluisammaksi, kuin se Herramme muuttumattoman opetuksen mukaan
on. Niin -- vaikeaa on luopua omasta itsestänsä, kuolla synnille
ja elää Jumalalle! Lihalle ja verelle on tämä mahdotonta, Herra
Jesus yksin saattaa meille voiton antaa ja meidät perille viedä,
jos me, kokonaan epäillen omaa voimaamme, antaumme Hänen armonsa
hoidettaviksi. Tätä totuutta oppi Augustinus Pyhän Hengen koulussa
opissa ja elämässä maailmalle saarnaamaan. "Nöyryys" niin oli hänen
tapansa sanoa "on Jumalan valtakunnan ensimmäinen, nöyryys sen toinen
ja viimmeinen sääntö", ja tämä tunnustus, jonka todenperäisyyttä koko
hänen elämänsä hänen kääntymisestään asti todistaa, on hänen jalon
maineensa kauniin muisti. Se osottaa meille samalla, miksi hän oli
yksi noita "harvoja", jotka löytävät tuon ahtaan portin ja kaitaisen
tien, sillä nöyrille antaa Jumala armon. Totta on että kristikunta
vähitellen poistui Augustinuksen tunnustuksesta ja yhä enemmän
kallistui semipelagiukselaisuuteen, totta että koko keskiajan kirkko
käsitti opin synnistä ja armosta kokonaan tämän harhaopin kannalta,
mutta tämä seikka ei suinkaan vähennä tuon suuren kirkkoisän ansiota
kristillisen tunnustuksen kehittämisen suhteen. Kun uskonpuhdistuksen
valosa päivä vihdoin koitti keskiajan pimeästä, heräsi hänen oppinsa
uuteen eloon, sillä totuus ei voi milloinkaan kuolla, kuinka pitkäksi
ajaksi se sitten onkin unohtunut.
Paitsi ennen mainitut "tunnustukset" on Augustinus kirjoittanut
monta muuta arvokasta teosta, joista _"Jumalan valtakunnasta"_ ja
_"Kolminaisuudesta"_ nimiset kirjansa ovat etevimmät. Kaikissa
puhuu meille sama valtava, syvä henki; Jumalan sanan ohjaamana,
kehittyy Augustinus kirkkaudesta toiseen. Jos kysytään kielen
kauneutta, lauserakennuksen suloutta, vertausten rikkautta y.m.s.,
on Augustinuksella monta vertaista, eikä hän puhujana voi kilpailla
Ambrosiuksen ja Krysostomuksen kanssa, mutta jos ajatusten syvyyttä
lähdetään mittaamaan, ei kukaan vanhan kirkon suurista henkilöistä
apostolisen aikakauden loputtua voi vetää hänelle vertoja. Hänen
luonteensa muistuttaa paljo Paavalista, ja epäilemättä on tämä
apostoli enemmän kuin kukaan muu raamatun kirjailijoista vaikuttanut
häneen, vaikka Augustinus, totuutta kuin hän rakasti, sydämmessään
oli vakuutettu siitä, että kaikki raamatun kirjat ovat syntyneet
Pyhän Hengen välittömän ilmoituksen kautta, ja yhtä ehdottomalla
luottamuksella etsi viisautta niistä kaikista. Juuri kuuliaisuutensa
tähden _koko_ Jumalan sanalle kehittyi hän tuoksi suureksi
kirkkoisäksi ja jaloksi kristityksi, jonka vertaista ei joka aika
synnytä.


XV.
Bonifacius kutsuu Vandalilaiset Afrikaan; Augustinuksen kuolema.

Kallista korvas minun puoleeni, auta minua äkisti: ole minulle
vahva kallio ja linna minua auttamaan.
Sillä sinä olet minun kallioni ja minun linnani, ettäs siis sinun
nimes tähden minua taluttaisit ja veisit;
Ettäs minun kirvottaisit verkosta, jonka he minun eteeni
virittivät, sillä sinä olet minun väkevyyteni. Ps. 31: 3-5.
Niiden vaiheiden ohessa, joista vasta olemme kertoneet, joutui
Rooman keisarikunnan perikato suurin askelin yhä lähemmäksi.
Kansainvaelluksen kuohuvat aallot levittivät kauhujaan paikasta
toiseen, eivätkä veltostuneen, turmeltuneen valtakunnan sotajoukot
jaksaneet rakentaa salpoja tuolle hävityksen hurjalle tulvalle, joka
oli määrätty toimittamaan vanhurskaan Jumalan tuomion vanhan maailman
mädänneissä oloissa. Ryöstäen, polttaen, tappaen kulkivat barbarit
maakunnasta toiseen, hävittäen ennen viljavat maat ja kukoistavan
sivistyksen kotiseudut autioiksi erämaiksi. Harvat paikkakunnat
olivat vielä säilyneet heidän ryöstöltänsä, vaan niihinkin ennätti
turmeluksen virta ennen pitkää. Yksi näitä maita oli Pohjois-Afrikan
maaherrakunta; sitä hallitsi tähän aikaan maaherrana mainio
_Bonifacius_.
Tultuaan synnintuntoon, oli tämä mies vaimonsa kuoltua aikonut
kokonaan luopua kaikista maallisista toimista sekä ruveta munkiksi,
mutta Augustinus oli hänelle selvittänyt, kuinka paljon enemmän hän
saattaisi hyödyttää Jumalan valtakuntaakin, jos hän pysyisi virassaan
ja näinä sekasorron aikoina vastakin kokisi puolustaa oikeutta, ja,
noudattaen jalon ystävänsä neuvoa, oli Bonifacius väsymättömästi
koettanut hoitaa virkaansa, kunnes ajan kehnous vaikutti häneenkin,
siten tuottaen hänelle itselle sekä sille maakunnalle, jonka
hallinto oli hänelle uskottu, mitä surkeimpia onnettomuuksia.
Kehnon Honoriuksen kuoltua (423) oli näet eräs _Johannes_ anastanut
valtaistuimen. Tämän puolustajana oli tuo kuuluisa roomalainen
sotapäällikkö _Aetius_, joka vanhastaan kadehti ja vihasi
Bonifaciusta. Johannes kuoli jo v. 425 ja nyt onnistui Honoriuksen
sisaren _Galla Placidian_ saada alaikäinen poikansa _Valentinianus
III_ Länsi-Rooman keisariksi. Luottamuksella tervehti Bonifacius
tätä hallitsijan-muutosta; hän oli vastustanut Johannesta ja
puolustanut nuoren Valentinianuksen oikeutta valtaistuimeen, eikä
hän saattanut pelätä mitään pahaa Placidialta, joka poikansa
alaikäisyyden aikana ohjasi hallitusta, kuinka epäluotettavat kaikki
valtiolliset olot tähän aikaan yleensä olivatkin. Mutta Aetius oli
juonikas, kavala mies eikä luopunut yrityksistään hankkiakseen
Bonifaciukselle perikadon. Viekkaasti sepittäen vehkeitään, onnistui
hänen ennen pitkää saattaa Bonifacius epäluulon alaiseksi hovin
silmissä. Noudattaen luultun ystävänsä neuvoa, kutsutti äkkinäinen,
malttamaton Placidia Afrikan maaherran Ravennaan, missä valtakunnan
hallitus tähän aikaan oli, tutkiaksensa oliko niissä huhuissa perää,
jotka kertoivat Bonifaciuksen valmistauvan kapinaan hallitusta
vastaan. Jos tämä noudattaisi kutsumusta -- muka selvitti Aetius
-- olisi huhu selvästi perätön; muussa tapauksessa olisi hallitus
hyvissä ajoin varonut suurta vaaraa. Vähän ennenkuin Bonifacius
sai Placidian käskyn kiirehtiä Italiaan, saapui hänelle kirje
Aetiukselta, joka muutamia vuosia oli teeskennellyt mitä uskollisinta
ystävyyttä häntä kohtaan; se kuului näin: "Sinulle on surma
valmistettu; Placidia on muuttanut mielensä. Sinua aiotaan houkutella
Italiaan, mutta jos Afrikasta lähdet olet kuoleman oma." Hetkeäkään
epäilemättä Aetiuksen ystävyyttä ja rehellisyyttä, kiivastui
Bonifacius hovin kiittämättömyydestä ja kurjan kehnosta käytöksestä,
antoi kopean vastauksen Placidian lähettiläille ja valmistautui
vastarintaan. Näin sortui onnettoman valtakunnan jaloin palvelija,
ajan turmeltuneen hengen ja noiden alituisten rettelöiden, juonien ja
ilkitöiden pettämänä kapinoitsijan kehnoa ammattia toimittamaan! Kun
Bonifacius ei tullut Italiaan, julisti hallitus hänelle sodan (427).
Koko maakunta varustautui puolustamaan jaloa maaherraansa, joka
alussa voitollisesti taisteli Rooman tänne lähettämiä sotajoukkoja
vastaan. Mutta käyttäen tilaisuutta alkoivat lähiseutujen raa'at
kansat hyökätä maakunnan viljaviin maihin, Rooman hallitus lähetti
uusia sotajoukkoja, ja Bonifacius älysi selvästi, ettei hän ajan
pitkään voinut kestää taistelussa. Synkäksi kävi hänen mielensä.
Tuo hänen ennen kukoistava maakuntansa, jonka viljavuus oli sille
hankkinut nimen "Rooman vilja-aitta", oli monessa paikoin autiona,
sen asukkaat nääntymäisillään sodan, ruton ja puutteen rasituksista.
Ajatellessaan rehellisiä ponnistuksiaan hänelle uskotun maakunnan
hyväksi, jota nyt perikato uhkasi, muistellessaan miten Rooman
hallitus oli palkinnut hänen uskollisuutensa ja hänen uutteran työnsä
isänmaan palveluksessa, julmistui Bonifacius silmittömästi, eikä
hän enää saattanut mieltänsä ensinkään malttaa. Kostoa vaati hänen
sydämmensä, säälimätöntä kostoa tuolle kurjalle hallitukselle, joka
yksin oli syynä kaikkeen tähän onnettomuuteen.
Haikealla surulla oli vanha Augustinus nähnyt ystävänsä Bonifaciuksen
lankeemuksen ja peläten vielä surkeampia seurauksia siitä,
kirjoitti hän hänelle kirjeen. Sitä lukiessamme, on meistä kuin
myrskyn raivotessa kuulisimme pyhän rauhan kuiskauksen siitä
maasta, jonka rannalla tämän elämän kuohuvat aallot laskeutuvat
lepoon. Lainaamme siitä muutamat sanat: "Poikani, oi rakas poikani"
kirjoitti Augustinus "muistele entistä elämääsi. Muista ken olet
ollut; muista miten sinä ensimmäisen vaimosi kuoltua lupasit pysyä
maailmassa ainoastaan sillä ehdolla, ettet maailmalta mitään
pyytäisi". Lempeästi, vaan vakavasti nuhdeltuaan Bonifaciusta niistä
onnettomista yrityksistä, joihin tämä oli ryhtynyt, jatkaa Augustinus
kirjeensä seuraavilla sanoilla: "Sinä kentiesi vastannet: minä olen
oikeassa; syy on niiden, jotka ovat minulle väärin tehneet. Sitä en
tiedä enkä voi sitä tutkia. Mutta muistapa ettei sinun tule ajatella
ainoastaan ihmisiä; sinä olet kristitty ja sinun on pelkääminen
vihoittaa Jumalaa. Luo silmäsi Kristukseen, joka on niin paljon
hyvää tehnyt ja niin paljon pahaa kärsinyt. Jos Rooman valtakunta on
sinulle tehnyt hyvää -- maallista ja katoavaista hyvää, jommoinen
se itsekin on -- niin älä kosta sille hyvää pahalla; jos se sinulle
pahaa on tehnyt, niin älä pahaa pahalla kosta. Mitä tehnetkin, pysy
Jumalalle uskollisena. Jos sinun vielä täytyy sotaa jatkaa, niin tee
se ainoastaan rauhaa tarkoittaen. Oi armahin poikani! kristillinen
rakkaus on minua vaatinut tätä sinulle kirjoittamaan. Pyhä raamattu
sanoo jossain paikassa: nuhtele viisasta, niin hän sinua rakastaa;
nuhtele hullua, ja hän vihaa sinua. Viisaallehan minä olen tahtonut
kirjoittaa"'.
Sopisi odottaa tämmöisten sanojen tehneen syvän vaikutuksen
jalomieliseen, kristinuskon vaatimuksiin perehtyneesen
Bonifaciukseen, mutta niin ei ollut. Hän oli jo niin kokonaan
antautunut viljan ja kostonhimon valtaan, ettei enää tiennyt
mitä teki. Gibraltarin salmen pohjoisella puolella oleskelivat
_Vandalilaisten_ hurjat joukot. Hävittäen, ryöstäen olivat
he kulkeneet paikasta toiseen, odottaen sopivaa tilaisuutta
päästäksensä yli salmen Afrikan rikkaita maita katsomaan. Kuten
moni muu kansainvaellusten kansoista, olivat Vandalilaisetkin
ruvenneet kristinuskoon, mutta että he ainoastaan nimeksi olivat
omistaneet evankeliumin sanan, sen todistaa heidän raakuutensa
ja julmuutensa, joka on tullut sananparreksi. Sitä paitsi olivat
he ariukselaisia ja vainosivat katolista kirkkoa taikauskoisten
pakanain mitä hurjimmalla vihalla. Tämmöinen oli se apu, johon
onneton Bonifacius, huolimatta omantuntonsa, järkensä ja jalon
ystävänsä Augustinuksen varoituksista, sortui turvaamaan. Kernaasti
tarjoutuivat Vandalilaiset häntä muka auttamaan hänen vihollisiansa
vastaan; Bonifacius toimitti heille laivaston ja Toukokuussa v.
429 astui Vandalilaisten kansa maalle Afrikan rannalle. Heidän
kuninkaansa _Genserik_ oli yhtä taitava virittämään eripuraisuutta
vihollisten kesken, kuin hän oli julma ja saaliinhimoinen. Pian sai
pettynyt maaherra katua varotonta, onnetonta yritystänsä, kun nuo
kutsutut vieraat, joihin maan syntyperäiset asukkaat sekä vainotut
Donatukselaiset joukottain liittyivät, rupesivat valloittamaan
roomalaista Afrikaa omaksensa. Ravennan hallituskin huomasi nyt,
vaikka myöhään, mille onnettomalle kannalle tuon ennen kukoistavan
maakunnan olot olivat joutuneet. Se toimitti lähettiläitä Afrikaan
tekemään sovintoa Bonifaciuksen kanssa, jonka kummallista käytöstä
oli ruvettu huomaamaan jonkun salaisen syyn vaikuttamaksi. Tämä
näytti lähettiläille Aetiuksen kirjeen. Kaikki kävi selväksi,
Bonifacius oli heti valmis sopimaan hallituksen kanssa, mutta
maakuntansa perikatoa hän ei sillä enää voinut estää, Voi, jos hän
olisi noudattanut Augustinuksen neuvoa -- nyt oli kaikki myöhäistä!
Sortunein sydämmin marssitti hän Rooman sotajoukot noita hurjia
rosvojoukkoja vastaan, vaan sotaonni oli hänen hyljännyt, barbarit
voittivat tappelussa, ja Bonifaciuksen täytyi vetäytyä Hippoon, jota
Vandalilaiset nyt rupesivat piirittämään.
Synkkiä pilviä oli kokoontunut taivaalle, mitä haikeinta huolta
täynnä olivat Augustinuksen viimmeiset päivät täällä synnin ja
kaikenkaltaisten onnettomuuksien laaksossa. Tuon tuostakin luopui
piispoja, Donatukselaisten ja Vandalilaisten pakottamina, vainotun,
sorretun kirkon yhteydestä, Augustinuksen varoituksia ei enää kuultu,
kaikki näytti ennustavan perikatoa koko hänen elämänsä työlle, ja
kauhistuksella kuuli hän piirittävien barbarilais-joukkojen hurjat
huudot kaupungin edustalta. Hän oli jo lähes 80 vuoden vanha,
lepoa ja rauhaa olisi hän tarvinnut, mutta sitä ei hänelle suotu;
ja pian oli hän kenties näkevä oman kaupunkinsakin perikadon,
missä neljäkymmentä vuotta oli työskennellyt Herran seurakunnan
palveluksessa. Mutta älkäämme kysykö miksi Herra ei säästänyt tätä
uskollista palvelijaansa näkemästä näitä kovan koetuksen synkkiä
päiviä, sillä väärin me siten kunnioittaisimme Augustinuksen muistoa.
Hän oli tottunut luottamaan pelastuksensa Jumalaan ja nöyränä
tyytymään sen Herran ihmeelliseen kuljetukseen, joka ei hylkää
niitä joiden uskoa Hän kärsimisten kuumassa pätsissä koettelee.
Usein kyllä, semminkin näinä hänen elämänsä viimmeisinä päivinä,
heräsi hänen nuoruutensa syntien kauhea muisti uudelleen, himmentäen
joskus häneltä ijankaikkisen elämän toivon, jonka kirkkaus niin
monesti oli täyttänyt hänen sydämmensä sanomattomalla ilolla, mutta
tämmöisinä hetkinä lausui hän turvallisesti: "Jumala on suurempi kuin
minun sydämmeni", tarttui yhä kovemmin kiinni kerjäläissauvaansa,
rukoili yhä hartaammin. Lukien Daavidin katumussalmeja, toivoi hän
apua, odotti pelastusta ainoastaan armon Jumalalta. Jota likemmäksi
ihminen lähestyy Herraa, sitä saastaisempi, syntisempi on hän omissa
silmissään; hänelle käy samoin kuin morsiamelle, joka Korkeassa
veisussa valittaa: "minä olen musta; päivä on minun polttanut".
Mutta tämä tunnustus on armoitetun sydämmen tunnustus, joka Jesuksen
Kristuksen tähden luottamuksella myöskin voipi sanoa "minä olen
sangen otollinen". Tämmöinen oli Augustinuksen usko ollut hänen
kääntymisestänsä asti, vaan ei esiinny se milloinkaan niin syvänä ja
kirkkaana, kuin hänen kuolinvuoteellaan. -- Augustinus oli rukoillut
Herraa säästämään häntä näkemästä Hippon perikatoa. Herra kuuli tämän
rukouksen; elokuussa v. 430 pääsi hän lepoon.
Pari vuotta myöhemmin perustivat Vandalilaiset valtakunnan
Pohjois-Afrikassa. Ei milloinkaan enää tointunut tämä jalojen
muistojen maa niistä onnettomuuksista, jonka alaiseksi se oli
joutunut. Sen monista mainehikkaista pojista oli Augustinus
epäilemättä suurin.


XVI.
Monofysitillinen harhaoppi; neljäs yleinen kirkolliskokous
Kalcedonissa (451.)

Olkaat keskenänne yksimieliset. Älkäät itsestänne paljon pitäkö,
vaan pitäkäät teitänne nöyräin kaltaisena. Älkäät itseänne ylön
viisaana pitäkö. Room. 12: 16.
Nestoriuksen jälkeen oli eräs Cyrilluksen ystävä ja aleksandrialaisen
oppikunnan edustaja nimeltä _Proclus_ päässyt Konstantinopolin
piispaksi. Nestoriuksen puolustajat joko pakotettiin väkivaltaisesti
myöntämään kirkon menettelyä häntä kohtaan oikeaksi taikka erotettiin
virastansa. Ei ainoastaan Konstantinopolissa, vaan kaikkialla missä
vain Nestoriukselaisia löytyi vainottiin heitä kovasti. Etenkin
sai _Edessan_ koulu Mesopotamiassa, joka kannatti antiokialaisen
oppikunnan mielipiteitä, paljon kärsiä voitolle päässeen
vastapuolueen ahdasmielisen suvaitsemattomuuden tähden. Eräs sen
opettajista nimeltä _Barsumas_ pakeni Persiaan. Täkäläiset kristityt
ottivat hänen ystävällisesti vastaan ja asettivat hänen _Nisibiksen_
piispaksi. Täällä syntyi pian kukoistava koulu, joka vaikutti paljon
persialaisen kirkon hyväksi. Joukottain pakenivat Nestoriukselaiset
tähän syrjäiseen maahan, missä he voittivat yhä suurempaa alaa,
kunnes koko persialainen kirkko _Seleuciassa_ (499) pidetyn kokouksen
päätöksen mukaan julkisesti tunnustihe nestoriukselaisuuteen. Uusi
kirkko, jonka jäsenet ottivat nimekseen _Kaldealaiset kristityt_,
levitti kristinuskoa aina _Itä-Indiaan_, ollen täten, vaikka
halveksittuna ja ylönkatsottuna, jumalallisen armon välikappaleena
evankeliumin julistamisessa kaukaisissa pakanamaissa. Vielä meidän
aikoinamme löytyy nestoriukselaisia erikoisseurakuntia Itä-Indiassa,
Mesopotamiassa ja Persiassa.
Voitolle päässyt aleksandrialainen puolue eksyi suvaitsemattomuutensa
ja hengellisen ylpeytensä pettämänä yhä kauemmas, paljastaen
pian oppinsa ykspuolisuuden mitä arveluttavimmalla tavalla. Mitä
antiokialaisten tunnustuksessa oli oikeata ja raamatun mukaista
se unohtui taistelun helteessä yhä enemmän, ja ylpeyteen yltynyt
voiton riemu tahtoi sen kokonaan sortaa. Eräs vanha arkimandrita
(luostarin johtaja) Konstantinopolissa nimeltä _Eutyches_ esiintyi
sillä opilla, ettei Kristuksella, Hänen ihmiseksi tultuaan,
olekaan kuin yksi luonto, sillä Hänen inhimillinen luontonsa on
sulannut yhteen jumalallisen luonnon kanssa ja siihen kokonaan
kadonnut. Tämä vaarallinen harhaoppi, joka kirkkohistoriassa on
tunnettu _monofysiläisyyden_ nimellä, kieltää siis Vapahtajamme
tosi ihmisyyden, täten kumoten raamatun selvän todistuksen, että
Kristus kaikissa oli meidän kaltaisemme paitsi siinä, ettei Hänellä
ollut syntiä. Herramme koko pelastustyö, Hänen alentumisensa,
kärsimisensä ja kuolemansa muuttuu, jos sitä arvostellaan tämän
harhaopin kannalta, tyhjäksi varjoksi, eikä saata se tuottaa rauhaa
kenellekään, joka, peläten Jumalan vanhurskautta, etsii apua
särjetylle sydämmelleen. Kuten odottaa sopii, herätti Eutycheksen
oppi suurta huomiota, ja moni etevä mies, muiden ohessa kirkkoisä
Teodoretuskin, rupesi sitä vastustamaan. Konstantinopolin patriarkka
_Plavianus_ kutsui kokoon kirkolliskokouksen Konstantinopoliin, missä
monofysiläisyys julistettiin harhaopiksi ja Eutyches erotettiin
kirkon yhteydestä (448). Mutta tämän puolustajana esiintynyt
Cyrilluksen jälkeläinen Aleksandrian patriarkkaistuimella,
vallanhimoinen, väkivaltainen ja kiivas _Dioskorus_, eikä aikaakaan,
niin tämä sai asiat kokonaan toisaalle kääntymään. Teodosius II:sen
käskystä kutsuttiin kokoon kirkolliskokous Efesukseen, mutta jo
kutsumiskirjeestäkin saattoi ennakolta päättää, millä tavoin riitaa
aiottiin ratkaista. Siinä olivat, näet, muiden ohessa nämäkin
sanat luettavina: "Efesukseen kokoontuvan kokouksen tehtävänä on
kerrassaan hävittää Nestoriuksen harhaopin pirullinen juuri". Ei
kukaan saanut ottaa osaa keskusteluihin, jota ei varmaan tiedetty
Eutycheksen ystäväksi, ja puheenjohtajaksi määrättiin Dioskorus.
Huonot enteet kaikelle maltilliselle, puolueettomalle keskustelulle!
V. 449 nähtiin Efesuksessa outo näkö, joka ei ole omiansa herättämään
meissä korkeita ajatuksia tämän aikakauden pappien siveellisyydestä
ja kristillisestä mielestä. Kaupunkiin kokoontuneiden röyhkeän ylpeä
käytös pistää heti silmiimme ja heidän imarteleva luottamuksensa
keisarin armolliseen apuun herättää meissä inhoa. Miekka kädessä
vartioitsivat sotamiehet sitä kirkkoa, jossa kokous pidettiin, jotta
ei kenkään epäluulonalainen pääsisi sisään; raa'at merimiehet,
kiihkosat munkit olivat osallisina tässä surkeassa vartija-toimessa.
Me kysymme hämmästyneinä: tällä tavoinko aiotaan edistää totuuden ja
puhdasoppisuuden voittoa, tätenkö noudatetaan rauhanruhtinaan käskyä
-- Hänen opetustansa, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta? Mutta
kuinka toivottomalta kaikki näyttääkin, miten surkeasti Efesuksen
kokous suorittikin tehtävänsä, ei anna kirkon uskollinen Herra
totuuden lopullisesti sortua, vaikka Hän hetkeksi näyttää luovuttavan
valtikkansa valheen ja vääryyden ruhtinaalle.